Suomi sodan aikaan

Jätetyt kodit, tuhotut sillat - Lapin sodan monta historiaa on Veikko Erkkilän ja Pekka Iivarin kirjoittama teos Lapin sodasta 1940-luvulla. Heidän mukaansa yleisesti on ajateltu, että lappilaiset evakkoon lähtijät pakenivat saksalaisia, mutta että tosiasiassa pakenijat noudattivat annettua evakkokäskyä. Pakenemisen syynä oli pelko siitä, että Neuvostoliitto miehittäisi Pohjois-Suomen, jota pelkoa pidettiin myös koko ajan yllä. Kirjassa pääsevät ääneen Lapin sodan eri tavoin kokeneet ihmiset Suomesta, Saksasta, Ruotsista, Venäjältä ja Norjasta.

Sodan henki – Kaunis ja ruma talvisota on tutkija Tuomas Teporan teos Talvisodasta kansanperinteen genreen ”missä olit silloin, kun jotakin merkittävää tapahtui" perustuvina kertomuksina, joissa kirjoittajan mukaan ”oma henkilöhistoria sovitetaan yhteisössä jaettuihin kertomuksiin”.

Molempien teosten kautta lukija pääsee tutustumaan siihen ankaraan todellisuuteen, jossa Suomessa toisen maailmansodan aikana elettiin, myös solidaarisuuteen muita kanssaihmisiä kohtaan. Sodan jälkeen moni joutui aloittamaan elämän lähes tyhjästä. Helppoa ei ollut, mutta vaikeuksissa kansa sentään piti yhtä.

Niistä ajoista on päästy hyvinvoinnin Suomeen, jossa edelleenkin eletään, vauraudessa ja yltäkylläisyydessä, verrattuna sotavuosien koettelemuksiin. Niiden koettelemusten traumoja kannetaan kuitenkin edelleen sukupolvesta toiseen. Sotaveteraanien arvostus nousee entisestään, mutta heidän auttamisekseen tarkoitetut varat näyttävät olevan kortilla. Tarttiskohan tehrä jotain?

Los Vivancos Finlandia-talolla

Eipä osattu etukäteen kuvitella, millaiseen tanssilliseen ilotulitukseen yltäisi Suomen-kiertueellaan oleva flamencoon liikekielensä pohjaava Los Vivancos Espanjasta. Seitsemän miehen voimin porukka loihti tanssimalla näyttämölle draamallisia tarinoita, taiturimaisia hyppyjä, uskomattoman samanaikaisesti tapahtuvia rytmikuvioita ja lopuksi ryhmätanssia sidotuin silmin toisiinsa tai tanssin rekvisiittaan kompastumatta. Ja mitä silmänruokaa nämä kohtuullista paremmassa tikissä olevat herrat tarjosivat katsojille!!! Jokaisella tanssijalla oli myös jokin persoonallinen erityisvahvuus, jolle esityksessä annettiin ansaittua tilaa, esim. omaperäinen liikekieli, ilmaisun voimakkuus tai erilaisten soitinten hallitseminen.  Musiikilliseen antiin oli myös satsattu laadusta tinkimättä. Eipä siis ollut ihme, että yleisökin hurmioitui. Pienen käsityksen porukan monipuolisista taidoista saa vilkaisemalla heidän kotisivuaan www.losvivancos.com ja sieltä löytyvää YouTube-videonpätkää. Nyt tuli kyllä kehuja kerrakseen, mutta jos katsoja lähtee esityksestä puoli metriä maan pinnan yläpuolella liihoitellen, niin silloin on pakko todeta, että miessakki antoi yleisölle kaikkensa ja vähän enemmänkin ja tarjosi aivan maanmainion elämyksen kaamosaikaa piristämään.

Kekriä ja Pyhäinpäivää

Henri Cartier-Bresson Ateneumissa

Ranskalainen valokuvaaja Henri Cartier-Bresson (1908 - 2004) on tullut tutuksi monille ainakin kirjakauppojen mustavalkoiselta korttitelineeltä, jossa kyseisen herran tuotoksia kortteina on ollut myytävänä iät ja ajat. Nyt niitä on mahdollista ihailla myös Ateneumin pohkeet puuduttavassa näyttelyssä, siellä kun on kuvia melkein kolmesataa ja joka ikinen on tietenkin sihdattava lähinäköetäisyydeltä. Otoksista löytyy sekä syvyyttä, terävyyttä että näkemystä.

Monille peijaisille, poliittisiin tapahtumiin ja yllättäviin tilanteisiin on kyseisen kuvaajan täytynyt vipeltää tukka putkella ja kamera kaulassa päätellen siitä, että kuvia löytyy lähes joka puolelta maailmaa. On siinä reissuttu erilaisilla menopeleillä varmasti päivä ja viikko jos toinenkin, kun miettii viime vuosisadan alkupuolen matkustustapoja. Sattumakin on joskus saattanut korjata satoa niin, että kuvaaja on osunut paikalle juuri suden hetkellä. Muotokuvaajanakin Cartier-Bresson tuli tunnetuksi. Kuvat puhukoot puolestaan; tuollaisia valokuviahan sitä jokainen mielellään ottaisi. Jos osaisi.

Hertat ja Tertut karussa sellissä

Heidi Köngäksen romaani Hertta kertoo poliittis-dokumentaaris-fiktiivisen tarinan Suomen Kommunistista Puoluetta perustamassa olleen Otto Wille Kuusisen kuuluisasta tyttärestä Hertta Kuusisesta (1904 – 1974) ja tämän ristiriitojen repimästä suhteesta samaa aatetta tunnustavaan Yrjö Leinoon (1897 – 1961), joka toimi aikoinaan sisäministerinä Suomen hallituksessa vuosina 1945 - 1948. Se on myös kertomus Hertta Kuusisen syvästä kaipauksesta poikaansa Juraa kohtaan, joka joutui jäämään Moskovaan Hertan tullessa Suomeen aatteen käskyn innoittamana. Ajallisesti romaani sijoittuu vuodesta 1939 noin vuoteen 1948.

Paljon Hertta ehti elämänsä aikana huhkia siellä ja täällä politiikassa, välillä vankilassakin, myöhemmin sotien jälkeen hän toimi kansanedustajana ja muiden muassa toisena naisministerinä Suomen historiassa Miina Sillanpään jälkeen. Myöhemmin, erottuaan Yrjö Leinosta, Kuusisella oli yksityiselämässä vispilänkauppaa myös kirjailija Olavi Paavosen kanssa. (www.wikipedia.fi)

Kiinnostavaksi Köngäksen kirjan tekee se, että hän on kirjoittanut kuvitteellisen tarinansa historiallisten ja selkeästi todennettujen faktojen päälle eli luonut fiktiivistä lihaa luiden ympärille. Vääjäämättä kirjan lukemisen jälkeen mieltä jää askarruttamaan kysymys siitä, mitä intohimoisesti aatteeseensa uskova ihminen on omassa elämässään valmis sen vuoksi uhraamaan, onko se oikeutettua, ja millaisia vaikutuksia hänen toimintansa aiheuttaa muiden ihmisten elämään, ja heti sen jälkeen, oliko uhraus sen arvoinen.  Sietänee miettiä.

Tabuja ja muita pillereitä

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä on tänä syksynä Kristian Smedsin ohjaama esitys Tabu, joka nimensä perusteella viittaa Timo K. Mukan samannimiseen romaaniin vuodelta 1965.

Smedsin teos on äärimmäisen kokeellinen, viitteellinen ja perustuu ääneen, valoon ja tunnelmaan - puhettakaan ei juuri ole - eikä kyseisen esityksen perusteella saa käsitystä Mukan Tabun juonellisesta tarinasta, ellei ole lukenut teosta aikaisemmin. Hieman tuntui alleviivaavalta heittää Mukan nimi ja syntymä- ja kuolinvuosi teoksen lopussa näyttämölle, kun esitys kaiken kaikkiaan oli kuitenkin niin täysin erilainen kuin itse Mukan teos. Ymmärtääkseen Smedsin teatteriesityksen liittyvän jotenkin Mukan teokseen katsojan olisi pitänyt lukea Mukan teos ennen tätä esitystä.

Katsojalla täytyisi aina olla jokin samaistumispinta teokseen, jotta sitä voisi jotenkin ahdistumatta tai teoksen arvoa kieltämättä seurata. Kuka tämä henkilö on, joka tässä näyttämöllä liikkuu? Mitä hän tässä esityksessä edustaa? Miksi käytetään tällaista teknistä välineistöä, perustelut? Voinko minä löytää tästä teoksesta jotain sellaista, mihin omassa elämässäni on tarttumapintaa? Hyviä kuvia teoksessa oli, mutta tuntui, että niiden tehoa ei viety loppuun saakka, monia vastauksia jäi puuttumaan. Ei niin, että niitä pitäisi aina olla, mutta jos teos on pelkkää kysymystä kysymyksen perään, niin katsoja ei saa kiinni teoksen sisällöstä ja jää ulkopuoliseksi.

Jos haluaa kokea elämyksen, jossa joutuu täydelliseen hämmennyksen tilaan, niin kannattaakin suunnata tänä syksynä katsomaan kyseistä esitystä. Ääni- ja valosuunnittelu oli huippua.

Kerrataanpa vielä muistin virkistämiseksi Mukan Tabun tarina, joka on kertomus alaikäisen tytön, Milkan, rakastumisesta kylällä asuvaan Kristus-Perkele –nimiseen reissumieheen, joka tekee erilaisia peltotöitä maalaistaloissa. Milkan isä on kuollut ja hän elää äitinsä kanssa. Äiti palkkaa usein kyseisen miehen tekemään töitä pelloilleen ja samalla hänkin ihastuu mieheen ja toivoo tästä uutta miestä itselleen. Mitä siitä sitten seuraa, jääköön tulevan lukijan mieltä kaihertamaan, koska se on juuri tarinan juju. Uskonto ja seksuaalisuus elävät vahvana tässä tarinassa, kuten kaikissa muissakin Mukan teoksissa.

Kävellen olisit jo perillä

"Jokainen matka alkaa ensimmäisestä askeleesta" on vanha, tuttu sanonta. Ranskalaisen kirjailijan ja filosofin Frédéric Grosin kirja Kävelyn filosofiaa, suom. Aki Räsänen, kertoo pienistä ja vähän isommistakin matkoista, jotka tehdään jalkapatikassa ja omaa oloa kuulostellen.

Grosin mielestä kävelyä ei missään tapauksessa sovi sekoittaa urheiluun, koska ”jalan paneminen toisen eteen on lasten leikkiä”. Jo Nietzsche aikoinaan oli sitä mieltä, että ”antakaa arvoa vain sellaisille ajatuksille, jotka ovat syntyneet kuljeskellessanne vapaasti ulkosalla”.

Gros korostaa, että kävelemisessä tärkeää on oikeanlainen hitaus, koska ajan venyttäminen syventää tilaa. Kolmisin tai neljän ryhmissä kävely vielä menettelee, mutta neljä tai enemmän on jo saattue, jolla on omat sääntönsä, jotka rikkovat kävelyn harmonian. Hiljaisuus ja voimien palautuminen, pako uutisista, irtautuminen, lähteminen ja entisen jättäminen, puhdistautuminen ja lopulta silkka olemassaolon ilo, onni ja mielenrauha palkitsevat kävelijän, joka uskaltautuu hitaalle askellukselle ja lyhyille tai pitkille kävelyille vaikkapa vain kotitienoilla, puistossa ja lähimetsissä.

"Käveleminen on puhtaaksi hiottua, painolastista luopunutta elämää, joka on vapautunut yhteiskunnallisista suhteista ja puhdistunut naamioista ja kaikesta joutavasta."

Eino

Matti Rönkä on jäänyt hieman vieraaksi kirjailijaksi, ehkä senkin vuoksi, että niin on mielletty hänet enemmän dekkarigenren mieheksi. Nytpä tartuttiin kuitenkin hänen tänä vuonna ilmestyneeseen uusimpaan romaaniinsa Eino, joka eroaa Röngän aikaisemmasta tyylilajista kuvaamalla iäkästä ja sotia käynyttä suomalaista miestä.

Romaani on kertomus kolmen sukupolven miehistä, jotka tiukan paikan tullen pitävät aina perheen puolta. Mutta se on ennen kaikkea toteamusta siitä, että kaikki elämässä koetut ikävät asiat jättävät jälkensä ja niiden kanssa täytyy päästä sovintoon voidakseen elää myöhemmin tasapainossa itsensä kanssa. Mukavien kokemustensa kanssahan aina pärjää. Tappaa tai tulla tapetuksi, pyytää ja saada tekonsa anteeksi, rakastaa ja tulla hylätyksi, rakastaa ja tulla hyväksytyksi, näitä asioita Rönkä tarkkanäköisesti pohtii teoksessaan kaukopartiomies Einon suulla.

Pojanpoika, nuori Joonas, saavuttaa Einon, Ukin luottamuksen, kun taas poika, Joonaksen isä, asioita liian läheltä seuranneena on aikanaan kapinoinut isäänsä ja tämän arvomaailmaa vastaan. Hiljalleen Joonakselle alkaa avautua Ukin maailma ja hänen sodanaikaiset ja sen jälkeen siviilissä tapahtuneet koettelemuksensa. Tämän vuoksi Joonas haluaisi tietää mahdollisimman paljon Ukin elämästä varsinkin tämän sairauden ensimmäisten oireiden tultua esiin.

Sodan aikana tapahtuneiden ikävien asioiden kannalta muistamattomuus voi olla jopa armeliastakin, mutta jos tapahtumat ovat piirtäneet tarpeeksi syviä muistijälkiä kokijan tajuntaan, ne ponnahtavat sieltä tilaisuuden tulleen tietoisuuteen ja vaativat käsittelyä. - Valheella on lyhyet jäljet, mutta muistilla pitkät, sanoo vanha kansa ja tietää.

"Minä olen kävellyt 90 vuotta. Kyllä minä reissuistani vastaan", sanoo Ukki.

Mustaakin mustempaa

Mustat valkeat valheet on australialaisen Liane Moriartyn ( 1966 -) kuudes romaani, joka on ilmestynyt suomeksi tänä vuonna Helene Bützowin suomentamana. Romaani kertoo meren rannalla sijaitsevan Pirriween yhteisön koulusta, sen esikoululuokkalaisista ja etenkin esikoululaisten vanhemmista tavalla, joka ei jätä kylmäksi. Se kaikki, mitä kirjassa tapahtuu, voisi ihan yhtä hyvin tapahtua täällä meillä missä tahansa pienessä ja tiiviissä kylä- tai kaupunkiyhteisössä, jossa ihmiset tuntevat toisensa ulkonäöltä ja arvioivat toisiaan esimerkiksi aseman, varallisuuden ja ulkonäön perusteella.

Pirriween koulussa on nollatoleranssi kiusaamisessa. Sitä tolkutetaan lapsille jo tutustumispäivän aamuna, ja kuinkas käykään. Joku pikkupoika on tehnyt jotain kiusaa tytölle, jonka äiti järjestää heti kohtauksen. Tämä pikku episodi on kuin alkusoittoa tulevalle aikuisten kutomalle kiusaamisen ja valheiden verkostolle, jossa pian pyristelevät lähes kaikki luokan perheet omine pienine tai suurine epärehellisyyksineen.

Pirriween koulu on pienoisyhteiskunta, jossa hallitaan yhteiskunnallisella asemalla, pelolla, suvaitsemattomuudella ja tietämättömyydellä. Mutta kuinka puhtaat ovat jauhot kenenkin pussissa? Pelkoa aiheuttaa ennen kaikkea omien, kaappiin piilotettujen luurankojen romahtaminen esiin kaikkien töllisteltäväksi, ja tämä vie kohtuuttomasti energiaa syvimpiä salaisuuksiaan piilottelevilta asukkailta.

Kaiken ohella juonena kulkee kolmen hyvin erilaisen ja eri yhteiskunnallisessa asemassa olevan naisen välinen ystävyys, joka kannattelee elämän vaikeissa ja joskus mahdottomissakin tilanteissa. Kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää, haluaa tämä romaani sanoa. - Ei ole kissaa karvoihin katsomista, sanoisi vanha kansa, joka hyvin tietää nämä asiat. Ja lisää, että: - Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.

Onnelliset - vai miten se menikään?

Minna Leino on suomentanut ja ohjannut Kansallisteatteriin englantilaisen Martin Crimpin näytelmän Onnellisuuden tasavalta (In the Republic of Happiness). Kyseisen kirjailijan muita Kansallisteatterissa aiemmin esitettyjä näytelmiä ovat Tapaus A. ja Julmaa ja hellää.

Onnellisuuden tasavallassa vierailevaa katsojaa ei päästetä vähällä, ei myöskään aliarvioida katsojan omaa ajattelukykyä, niin on hurjaa menoa lavalla ja katsojan takaraivossa - vai oliko se jommassakummassa aivolohkossa – hänen yrittäessään pysyä mukana tässä toisaalta hervottoman hauskassa, mutta paljon hankalia ja piinallisia ajatuksia herättävässä satiirissa.

Juttu lähtee liikkeelle jouluaattona, kun perhe istuu juhla-aterialla. Ovesta ilmestyy Bob-eno, joka tulee pikaisesti kertomaan vaimoltaan erikoisia terveisiä koko perheelle. Siitä lähtee vyörytys, jossa mukana pysyäkseen pitää ottaa kunnon ote penkin käsinojista. Kyse on ennen kaikkea siitä, kuinkahan yksilöllisiä otuksia me ihmiset itse asiassa olemmekaan – vai olemmeko -  ja mitä tarkoittaa muiden kannalta se, että pyrimme keinoja kaihtamatta oman henkilökohtaisen onnemme maksimointiin.

Koska tuntui, että esityksen jälkeiset ajatukset olivat hajallaan kuin Hujasen eväät, piti varmuuden vuoksi vilkaista tutkija Jari Ehrnroothin blogikirjoitusta Onnellistuttava vapautus sulle ja mulle, jossa käsitellään muun muassa kyseistä näytelmää. Näytelmän sanotaan kulkevan Dante Alighierin Divina Commedian jalanjäljissä, mutta täytyypä oikein miettiä, millä tavoin. Kyseinen teos on luettu useampaankin kertaan (kyllä on!), joten varmaan tieto siitä ennen pitkää  päähän mennä rämpii, kun jaksaa vuotella.

Esityksen rooleissa ovat Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov.

Inside Out - mielen sopukoissa

Inside Out - mielen sopukoissa on Peter Docterin ja Ronaldo Del Carmenin ohjaama ja Disney Pixarin tuottama animaatioelokuva, joka kertoo 11-vuotiaasta Riley-nimisestä tytöstä, joka joutuu muuttamaan perheensä mukana kotiseudultaan uuteen, suureen ja pelottavaan kaupunkiin vanhempien työn takia.

Riley, iloinen ja onnellinen, perhettään ja kotiseutuaan rakastava tyttö, joutuu nyt kohtaamaan elämässään aivan uudenlaisia tunteita. Päämajassa, aivojen komentokeskuksessa, alkavatkin puhaltaa aivan uudet tuulet entisten sijaan. Ilo ja Suru painuvat jonnekin pohjalle ja tilalle tulevat Pelko, Kiukku ja Inho. Ilo ja Suru joutuvat kulkemaanpitkän tien Rileyn mielen pohjamutien kautta päästäkseen taas takaisin tytön maailmaan tuomaan hänelle voimia selviytyä uusissa olosuhteissa. Elokuvassa korostuu erityisesti se, miten tärkeää on menetyksen kohdatessa sekä surun hyväksyminen että sen käsittely, niin että on mahdollista jatkaa elämäänsä ja tuntea jälleen myös iloa.

Pixar on tietokoneanimaatioihin erikoistunut ja niitä kehittävä animaatiostudio, josta tuli kuuluisa erityisesti sen jälkeen, kun se solmi sopimuksen pitkien elokuvien tuottamisesta Disneyn kanssa. Sitä ennen Pixar oli tehnyt etupäässä lyhyitä animaatioita. Nykyään myös yhtiön mallinnusohjelmaa käytetään monien elokuvien erikoistehosteiden viimeistelyyn, joten eipä ole mikään pöytälaatikkofirma. (www.wikipedia.fi)

Inside out on 2D-tuotantoa ja leffassa puhutaan osaavien suomalaisten näyttelijöiden esittämää tunnepitoista ja vivahteikasta kieltä. Ihmeteltiin elokuvan ikärajaa, seitsemää vuotta, koska aihe oli joltisenkin vaikea ja vaati aikuiseltakin intensiivistä paneutumista juonen kulkuun. Tosin huimat ja jännittävät tilanteet alitajunnan syövereissä saattavat puolustaa ikärajaa, jos ajattelee elokuvaa vain seikkailuelokuvana.

Yöperhosia ja muita saalistajia

Katja Kettu, kirjailija, animaatio-ohjaaja, kolumnisti, laulaja ja mitä muuta vielä (1978 - ), on ollut esillä tänä vuonna erityisesti Kätilö-teoksensa filmatisoinnin vuoksi. Hän toimi myös elokuvan toisena käsikirjoittajana Antti J. Jokisen ohella.

Yöperhonen on Ketun neljäs romaani, joka kertoo hurjan ja monipolvisen tarinan Neuvostoliittoon paenneesta valkokenraali Malisen tyttärestä Irgasta.

Juoni lähtee liikkeelle Petsamosta vuonna 1937, jolloin nuori Irga lankeaa venäläisen akiteeraaja Suenhampaan pauloihin ja alkaa odottaa tälle lasta. Paikalliset asukkaat kormuuttavat hänet siitä teosta henkihieveriin, leikkaavat häneltä kielen ja ajavat häntä vielä takaa. Hän pakenee suutuspäissään hiihtämällä rajan yli ja uskoo ylkänsä häntä toisella puolella odottavan, mutta kuinkas käykään. Ennen pitkää Irga joutuu Vorkutan työleirille Jäämeren rannikolle ja löytää sieltä naispuolisen ystävän, jonka tuen avulla hän jaksaa ankaraa ja väkivallan täyttämää pakkotyötä.

Kirjan toinen päähenkilö, Verna, on käymässä Marimaalla Lavran peräkylässä vuonna 2015 isänsä, kansatieteen tutkijan, pyynnöstä. Isä on ollut siellä usein tutkimassa Stalinin vainojen uhreja, mutta onkin viimeisellä matkallaan päässyt hengestään. Verna menee tunnistamaan vainajaa ja löytää yllättäen tämän kurkusta yöperhosen.

Marilaisten uskomusten mukaan ihmisellä on kolme sielua, joista yksi, ört, voi liikkua öisin perhosena. ’Unennäkemistä nimitetään ”örtin kulkemiseksi”. Kun ihminen herää, palaa ört takaisin ruumiiseen. Myös sairauden aikana ört poistuu asunnostaan. Jollei se palaa, seuraa kuolema.’

Matkallaan Verna asuu ikivanhan mystikon, omalaatuisen ja umpimielisen Elnan luona. Tämä on omaksunut marilaisten vanhat taiat, tavat ja uskomukset, joita hän toteuttaa elämässään ja joiden varaan hän elämänsä luottaa. Elnan luona asui myös Vernan isä tutkimusmatkoillaan. Verna tajuaa, että isä oli ollut etsimässä Lavran kylästä jotain sellaista menneisyyteensä liittyvää salaisuutta, joka oli paljastumassa ja jonka vuoksi hänet sitten päästettiin päiviltä.

Yöperhonen on myös juonellisesti haastava rikosromaani; mitä oikein tapahtui, kuka kukin oikeasti oli ja miten kenellekin kävi. Yllätyksiä putkahtelee milloin minkäkin nurkan takaa. Ketun kieli on rajua, riehakkaan omaperäistä ja herkullista luettavaa. Ettei vain tämäkin kiehtova tarina joskus elokuvana nähtäisi. Jäädään odottelemaan.

Nummisuutarit Kansallisteatterissa

Nummisuutarit, Aleksis Kiven kirjoittama ensimmäinen suomenkielinen huvinäytelmä vuodelta 1864 on yksi kansallisista ikoneistamme. Syvälle kansan kuvallisiin mielen kerroksiin on iskostunut ensin teksti, sitten sen elokuvaversiot vuosilta 1923, 1938, 1957 ja tv-näytelmä 1967, ja kaikki Kiven tekstiä kirjaimellisesti kunnioittaneet näyttämölliset tulkinnat. Jotain sellaista sopi odottaa tästäkin Kansallisteatterin esityksestä.

Täytyy olla hullunrohkea, jota ohjaaja Janne Reinikainen ilmeisesti on, jos ryhtyy modernisoimaan ronskilla kädellä tätä näytelmää.  Mutta miten kävi, mitä saatiin? Tuloksena on aivan uudenlainen tulkinta, juuri tähän aikaan sopivaa yhteiskuntakritiikkiä, muukalaispelkoa, outoa ja kummallista symboliikkaa, joka sopii ajankohtaan kuin nyrkki nenään: mustat ja uhkaavat varjokuvahahmot, sukupuoltaan vaihtanut Kreeta, kansainväliset hääpippalot viivanvetoineen, eroottinen kohde Mikko Vilkastus, Iivarin painajaisista ikoniset Suomi-kuvat Haavoittunut enkeli, Lemminkäisen äiti ja muut, vilahtelivat kuin mainosmaailman tällit katsojan alitajuntaan.

Uudenlaista oli myös Eskon traagisten tuntemusten tuominen keskiöön ja niiden käsittely myös ei-komediallisin keinoin. Siinä Aku Hirviniemi, jolla varmasti on tässä näytelmässä kovat paineet osoittaa olevansa muutakin kuin koko kansan tv-pelle, on aito ja vakuuttava. Hänen Eskonsa, sosiaalisesti kömpelö, small talkia osaamaton yksinkertainen ja sinisilmäinen mies, jota on narutettu mennen tullen ja palatessa ja joka lopulta vihapäissään menettää kontrollinsa, herättää suurta sympatiaa. Fyysisesti vahva, mutta tunteidensa kanssa täysin hukassa oleva mies näyttäytyy katsojille syvästi traagisena hahmona. Näytelmän loppuratkaisukin, joka poikkeaa Kiven tekstistä, on loogista jatkoa epätoivoiselle tilanteelle.

Kati Lukan suunnittelema lavastus oli hieno, ja koko ensemble muutoinkin eheä ja vaikuttava. Timo Hietalan suunnittelema musiikki osui kohteeseensa. Vai mitä muuta voisi ajatella vaikkapa häiden riehumiskohtauksen jälkeisen kaaoksen hiljentyessä, kun ämyreistä alkaa soida Anki Lindqvistin vuonna 1967 levyttämä herkkä ja ihana Niin aikaisin?

Reinikaisen Nummisuutarit olettaa, että katsoja tuntee näytelmän juonirakenteen, sen verran viitteellinen se on. Joten jos haluaa saada näytelmästä kaiken irti ja enemmänkin, kannattaa virvoitella näytelmän juonikuvio pintamuistiin ennen teatteriin menoa.

Paimen, piika ja emäntä

Tuore Piikojen valtakunta – Nainen, työ ja perhe 1600 – 1700 –luvuilla on tutkija Tiina Miettisen teos tilattomien nuorten naisten eli köyhissä oloissa maalla syntyneiden tyttärien selviytymisestä lapsuuskodista elämäntielle. Vaikka täältä kauempaa katsoen saatamme kuvitella tuonaikaisten naisten elämän olleen ankeata ja kovaa, niin ei se kirjan mukaan ihan niinkään aina ollut.

Näpsäkkä tuohivirsuissaan ja torvea töräytellen korpimetsään karjoineen käyskennellyt paimentyttö saattoi piankin edetä piiaksi, piikatyttö taas ennen pitkää monia asioita hallitsevaksi emäntäpiiaksi ja lopulta vaikka emännäksi joko taloon tai sitten torppaan. Uralla eteneminen oli siis mahdollista, säädystä toiseen nouseminenkaan ei ollut mahdotonta. 1700-luvulla näin työssään edenneet vaimot olivat usein myös aviomiehiään vanhempia ja ehtineet hankkia ennen avioliittoa jo varallisuutta ja arvokkaita tietoja ja taitoja. He saattoivat olla jopa paremmassa asemassa kuin säätyläisnaiset, joiden oli pakko päästä hyviin naimisiin, jotta he säilyttäisivät asemansa.

Kirjailija Auni Nuolivaaran (1883 - 1972) vuonna 1936 ilmestynyt ja aikanaan monelle eri kielelle käännetty romaani Paimen, piika ja emäntä kuvaa tällaista sosiaalista nousua köyhästä paimentytöstä piikomisen jälkeen talonemännäksi erilaisten sattumusten ja ankarienkin elämänvaiheiden kautta.

Niin kutsuttu vahinkokaan, tai parikin – vanhan kansan mukaan se ei tule kello kaulassa - ei välttämättä tehnyt piikatytöistä avioliittoon sopimattomia, jos oli onni myötä ja hyvät verkostot ympärillä. Jos nainen oli jo todistettavasti kihloissa jonkun kanssa ja odotti lasta, niin ei siinä auttanut miehen muu kuin mennä naimisiin. Tärkeä henkilö näillä sataluvuilla oli tyttären isä, joka oli erityinen tuki ja turva tyttärelleen, ja sen vuoksi hänellä oli hyvä syy pysytellä elossa. Myös veljet olivat tämän ajan köyhälistön tyttärien takuumiehiä.

Tilattoman tyttären ei ollut pakko olla kotona, jos oli tylsää - vaikka olisi ollut varaakin - vaan sinkkuna hän saattoi lähteä seikkailemaan ja tsiikaamaan maailmaa niin avaraa töitä tekemällä. Monille kävi hyvin ja heidän tietonsa kirkonkirjoissa ovat vähäisiä, mutta joillekin ei käynyt yhtä hyvin, ja - paradoksaalista kyllä - heidän surulliset kohtalonsa ovat tallennettuina vanhoihin asiakirjoihin, meidän historiasta kiinnostuneiden ja sukututkijoiden onneksi.

Lyhyestä virsi kaunis!

Rakkautta ja anarkiaa - elokuvafestivaali on käynnissä parhaillaan, 17.09. – 27.09.2015, Helsingissä. Runsaassa ohjelmistossa on myös teema Indiehelmiä Suomesta ja siellä on nähtävänä tuoreimmassa ’Hetki hauskaa’ - kisassa (YLE, AVEK, SES) menestyneet viisi lyhytelokuvaa: Mersusta seuraava, Käty - kämppä tyhjänä, Lasikatto, Hyvää joulua ja Pieniä kömpelöitä hellyydenosoituksia. 

Saman Indiehelmiä -teeman alla on myös novellielokuvia, joista nähtävillä ovat Evä, Tuolla puolen, Kääntöpaikka, Me ei vietetä joulua, Äiti ja Pauli. Näitä raikkaita esityksiä voi mennä katsomaan esimerkiksi 19.09. , 22.09. ja 26.09.2015 Helsingin keskustan leffateattereihin. Esitysajat löytyvät R & A - sivustolta.

Keuhkoja ja kiduksia

Käytiinpä tsekkaamassa ennakkoon Kansallisteatterin Omapohjassa perjantaina 18.09.2015 Suomen kantaesityksensä saava brittikäsikirjoittaja ja -ohjaaja Duncan Macmillanin useita palkintoja pokannut näytelmä Keuhkot (Lungs). 

Näytelmän alaotsikkona on Ekologinen rakkaustarina ja sitähän se onkin, mutta se on myös paljon muuta; mainioiden ja roolinsa sisäistäneiden näyttelijöiden (Ria Kataja, Mikko Nousiainen) välistä vuoropuheluilottelua, vakavasta ja koskettavasta asiasta kertovaa dialogia välillä humoristisestikin, mutta ei ilkkuen, näyttämöllisesti äärettömän pelkistettyä teatteria katsojan pakottamiseksi ottamaan kantaa juuri kyseenä olevaan tilanteeseen ja paljon muuta.

Perustavana kysymyksenä näytelmässä on se, onko ajattelevalla ihmisellä  ylipäätään enää oikeutta hankkia rakkauden hedelmäkseen lasta sellaiseen, ekokatastrofin partaalla olevaan maailmaan, jossa nyt eletään. Väliaikaa näytelmässä ei ole eikä sitä tarvitakaan, niin on intensiivinen tämä lähestymistapa. Näytelmän on suomentanut ja ohjannut Juha Jokela, monesta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta tuttu tekijä.

Vuorille jälleen

Brokeback Mountain on taiwanilaisen Ang Leen vuonna 2005 ohjaama elokuva, jonka jaksaa katsoa aina uudelleen, vähän niin kuin on laita Casablancankin kanssa. Leffasta oli puhetta jo heinäkuun 8. päivän blogissa, kun oli kyse Annie Proulxin tuotannosta ja hänen kirjastaan Laivauutisia.

Proulxin Lyhyt kantama –teos on novellikokoelma (suom. Marja Alopaeus), joka kertoo tarinoita Wyomingista, kirjailijan kotivaltiosta.  Kokoelman viimeisen novellin pohjalta tehty elokuva tulee jälleen, perjantaina 19.9.2015, uusintana YLE Teemalla. Taas kerran voi kuolata Heath Ledgerin ja Jake Gyllenhaalin, elokuvassa Ennisin ja Jackin, uskottavan ja eleettömän näyttelijäntyön perään unohtamatta myöskään Ledgerin puolisona myöhemmin tunnettua Michelle Williamsia, joka on Almana kerrassaan hyytävä, samoin kuin Anne Hathawayta Jackin vaimona Lureenina, jotka molemmat joutuvat aviomiestensä todellisten tunteiden pettyneiksi todistajiksi. Rakkautta on ilmassa, kun sen vain jollain tapaa tavoittaisi.

Elokuvassa on osattu koskettavasti välittää epätoivo ja onnen saavuttamattomuus, ja se toistuu jokaisen neljän päähenkilön kohdalla omanlaisenaan; ihmissuhteisiin ladatut suuret odotukset, jotka eivät pääse täyttymään. Salailu ja pakoilu aiheuttavat niin suurta kärsimystä, että totuuden paljastuminen lopulta on jo huojentavaa, vaikkakaan se ei ratkaise elämän muita haasteita.

Kuten Annie Proulx novellinsa viimeisessä lauseessa toteaakin: ”Sen välille, mitä hän tiesi ja mitä hän yritti uskoa, jäi avointa tilaa, mutta sille ei mahtanut mitään, ja jos asialle ei mahda mitään, se on vain kestettävä.”

Aapeli juhlii - eikä suotta

Aapelin eli kirjailija Simo Puupposen (1915 – 1967) syntymästä on 23.10.2015 kulunut 100 vuotta. Siunattu hulluus - romaani lienee tunnetuin Aapelin tuotannosta ennen kaikkea sen elokuvaversion tuoman julkisuuden myötä. Tokihan tiettyjen sukupolvien lapsille ovat tuttuja myös Aapelin Vinski-tarinat ja Pikku Pietarin piha –romaani ja siitä tehty sympaattinen elokuva. Savolaislukijat tunsivat hänet ennen kaikkea armoitettuna pakinoitsijana, joka teki tikusta asiaa ja sai mojovan jutun aiheen vaikka aidan seipäästä.

Siispä olikin hyvä aika YLEn tarttua härkää, lehmiä ja pienempiä elikoita sarvista kiinni ja tuoda Aapelin tuotanto jälleen kansan katsottavaksi. Siunatun hulluuden jo lähes ajatelmaksi muodostunut lause ”kyllä minä sen tiedän” jaksaa vain naurattaa edelleen. Rummukaisen veljesten hullujenhuoneelle meno on täydellinen paradoksi; porukan valopäätä viedään hoitoon ja viejinä ovat perheen enimmäkseen sammuneet lyhdyt. Siinä sitä on suurta viisautta mietittäväksi tämänkin päivän ongelmiin. Rauni Mollbergin ohjaaman Siunatun hulluuden voi päivittää muistiinsa tiistaina 15.9.2015 YLE Teemalla ja saman ohjaajan Aapelin romaaneihin perustuvan elokuvan Aika hyvä ihmiseksi voi tsekata torstaina 17.9.2015 samalla kanavalla.

Hattuja ja myssyjä

On tässä maassa hattuja niin monta. / Ei ole myöskään tavatonta, / jos myssy päässä kulkijoita on. / Mut piipulle kun hattu pitää laittaa / niin siinä pian koipensakin taittaa, / jos katollensa hiipii onneton, / se, jonka päätä huimaa jopa kynnyksellä / ja jonka pitää siitä käyskennellä / nyt tikkaille ja päälle asunnon.

Vaan apuun rientää miehet peltipuodin; / he keksii savupiippuun uuden muodin / ja takoo pellin suorakulmaisen. / On heillä vakuutukset tehdä vaaran työ / ja ennen kuin taas saapuu syksyn yö / on katolla jo Hattu Peltinen. / Nuo syksyn sateet, myrskyn raivot tulkaa tänne / on katolla nyt uusi ystävänne, /  kun piipun suojaa Pelti Hattunen. /

Onnivaattori - itsen johtamisen keveys

Pekka Pirhonen puhuu kirjassaan Onnivaattori - itsen johtamisen keveys  ’taitavasti johdetusta olemisesta’,  elämäntavasta, jossa ’itsen johtaminen’ on hedelmällisempää kuin ’itsensä johtaminen’. Hän puhuu Otto Scharmerin U-teoriasta, jossa sen sijaan, että toistetaan sama, aiemmin hyväksi havaittu toimintamalli sellaisenaan, pysähdytään ja jäädään pohtimaan uusia ideoita ja vaihtoehtoja.

Pirhosen tavoitteena on olla työelämässä mukana 70-vuotiaaksi ja ehkä vielä senkin jälkeen, ja se herättää hänessä ajatuksen, että nyt, ollessaan viisvitonen, ei siis voi kuolla pystyyn. Ei voi jäädä köllöttelemään haaleaan veteen puhaltelemaan kuplia ja odottelemaan eläkepäiviä, jos haluaa uudistua ja pysyä riuskassa henkisessä kunnossa. Mallina muutokseen pyrkimisestä Pirhonen esittää arkikokemusten päiväkirjan, jossa hän kirjaa jokaisen päivän osalta yhden sanan, joka sinä päivänä on ollut merkittävä ja joista sanoista voi myöhemmin tulla itsen johtamisen avainsanoja ja polkuja uusiin merkityksiin elämässä. Myös päivittäinen oman mielensä rauhoittaminen,  ajan antaminen läheisille, riittävä liikunta ja uni ovat Pirhosen mukaan merkittäviä hyvän elämän rakennusaineita. Kuulostaako tutulta?

'Elämä on aitojuoksu', Pirhonen sanoo ja korostaa sekä oman itsen tuntemista että vuorovaikutuksessa elämisen tärkeyttä muiden ihmisten kanssa. Läpikuultavuus, kilpailemattomuus ja vertailemattomuus ovat ominaisuuksia, joihin kannattaa pyrkiä onnellista ikääntymistä kohti.