Ainoa taivas

Essi Ihosen esikoisromaani Ainoa taivas kertoo 17-vuotiaasta Ainosta, joka on syvästi uskovaisen perheen kolmas lapsi, kuopus. Isä kokee synnintuntoja, koska ei ole voinut saada enemmän lapsia, ja purkaa osin niistäkin tullutta ahdistustaan perheenjäseniinsä, äiti on elämässään alistunut isän määräysvallalle. Näissä olosuhteissa Aino, nuorin lapsista, kipuilee oman elämänsä ratkaisujen kanssa. Hän on jo kihloissa uskonnollisen yhteisön hänelle valitseman pojan kanssa, mutta ei tiedä vielä sitä, kuka hän itse on. Häntä hieman vanhempi sisar Suvi on jo tiensä ja aviopuolisonsa uskonnollisesta yhteisöstä valinnut, Valo, vanhin lapsista, on irtautunut kokonaan seurakunnasta ja elää omaa ’suruttomaksi’ kutsuttua elämäänsä perheensä kanssa.

Tämä nuoren ihmisen ristiriidoista kertova teos valottaa ankaraan uskonnollisuuteen liittyviä ahdistavia tunnekokemuksia, kuten Pauliina Rauhalan samasta aiheesta aiemmin kirjoittamat teokset Taivaslaulu (Kirjatimpuri 13.04.2014) ja Synninkantajat (Kirjatimpuri 16.04.2018), joissa käsitellään uskonnollisen yhteisön vaikutusta koko ihmisen elämään ja toimintaan. Sen lisäksi, että tiivis yhteisö toisaalta tarjoaa vankan turvallisuuden ja huolehtii hyvin jäsenistään, sillä on mahdollisuus ankarimmillaan myös tukahduttaa yksilön omat tarpeet ja jopa tulevaisuuden salaiset haaveet.

Ainoa taivas.jpg

Vuodesta 1918

Jos on kiinnostunut Suomen historiasta ja yhteiskunnallisen kehityksen taustoista, niin ainakin vuoden 1918 tapahtumista on tänä vuonna - sata vuotta noista ajoista -  saatavilla runsaasti kirjallisuutta eri näkökulmista, muiden muassa seuraavat teokset:

Teemu Keskisarjan kirja Viipuri 1918 keskittyy nimenomaan Viipurin tapahtumiin ja viipurilaisten kokemuksiin tuona verisenä vuonna, ja erityisesti sen vuoksi, että "Viipuri oli punaisen Suomen liikennesolmu ja sitkein hallintokeskus”.

Tuulikki Pekkalaisen Lapset sodassa 1918 – teos valottaa lasten asemaa ja kohtaloita vuoden 1918 tapahtumissa. Mitä tapahtui niille lähes kahdelletuhannelle korkeintaan 15-vuotiaalle lapselle, jotka joutuivat sodan uhreiksi?

Risto Lindstedtin ja Eero Ojasen teos 1918 – Matkoja muistin rintamilla sisältää kirjoittajien välisen kirjeenvaihdon, jossa he pohtivat vuoden 1918 tapahtumia ja sen vaikutuksia kansalliseen muistiin ja nykypäivään.

1918.jpg

Tyttö ja tanssiva karhu

Kun isänsä kodissa tyttö / kävi lattiaa leveää,
ei tiennyt mikä on raskasta  / ja mikä on keveää.

Ajoi markkinoille tyttö  / huoletta, hatutta päin,
ja näki tanssivan karhun  / hän joukossa ilveilijäin.

Vain kerran kun silmiin katsoi  / hän karhua hyppivää,
hän tiesi mikä on raskasta  / ja mikä on keveää.

Hän unohti isän ja äidin  / ja lapsuuden unohti
ja ilveilijöiden matkaan  / hän salaa katosi.

Hän karhun vierellä kulki,  / sen kyljessä nukkui yön,
sen kanssa hän jakoi leivän  / ja vilun, nälän ja työn.

Ja karhu, karhu tanssi,  / kun tyttö rumpua löi,
ja niin kuin aurinko kuuta  / hän karhun sydäntä söi.

Tie juoksi, vuodet kulki,  / yhä temppuili ilveilijät,
ja keskellä tulen ja sauhun  / soi hilpeät sävelmät.

Vaan heikkeni tanssiva karhu,  / se kaatui kyljelleen,
ja enää nousematta  / se lausui verkalleen:

"Oi, valon keskelle raudan  / ja vainon vuosien
me synkkään aikakauteen  / kannoimme ilveillen.

Ken hallitsee sydäntäni  / sen veitsellä halkaiskoon,
sillä ainoa rikokseni  / on rakkaus pohjaton."

Nyt särähti mandoliinit,  / nyt vaikeni ilveilijät.
Oli tytöllä kädessä veitsi,  / ja kalpeni katselijat.

Kun karhun huulilta juoksi  / pisarat punaiset,
se tyttöön katsoi ja lausui  / sanansa viimeiset:

"Oli rakkauteni sinuun  / kuin matka perille.
Nyt hiljenee sydämen rumpu.  / Oi, ota käsiisi se."

On tarina vanha, jo peittää  / sen tomu hiljaisin.
Ja tyttökin unohti kaiken,  / ja unohtui itsekin.

                                   Marja-Leena Mikkola

Tyttö ja tanssiva karhu.jpg

 

Grayson Perry Kiasmassa

Nykytaiteen museossa Kiasmassa on parhaillaan (13.04.-02.09.2018) monipuolisen brittiläisen taiteilijan Grayson Perryn (s.1960) näyttely teemalla Kansanviisautta. Taiteen tekemisen välineinä Perry käyttää vanhanaikaisia ja perinteisiä materiaaleja: gobeliineja, klassisia maalattuja ruukkuja ja metallia, valurautaa ja pronssia, mutta yhdistää niihin ajankohtaisia aiheita, kuten kysymyksiä ihmisen sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta asemasta, seksuaalisuudesta ja identiteetistä. Esillä olevat teokset ovat Perryn tuotannon kahdelta viimeiseltä vuosikymmeneltä.

Perryn näyttely rassaa luutuneita käsityksiä ihmisenä olemisesta ja pakottaa ajattelemaan asioita laajemmasta perspektiivistä kuin mitä on kotoa postilooralle ja takaisin; pois päivän mukavuusalueelta siis. Näyttelyn oivaltavia töitä katsellessa tulee mieleen myös kysymyksiä siitä, millaiset taidekäsityön hiljaiset mestariammattilaiset ovatkaan toteuttaneet vaikkapa nämä Perryn suunnittelemat taidokkaat seinägobeliinit tai maalauksin koristellut maljakot? Suurta arvostusta pukkaa myös siihen suuntaan, kiitos!

 Battle of Britain, seinävaate

Battle of Britain, seinävaate

 Löydä tämä yksityiskohta yllä olevasta kuvakudoksesta!

Löydä tämä yksityiskohta yllä olevasta kuvakudoksesta!

 Löydä vielä tämäkin yksityiskohta!

Löydä vielä tämäkin yksityiskohta!

 Kenilworth AM1, kyydissä valtaistuinkopissa Perryn nallekarhu Alan Measles

Kenilworth AM1, kyydissä valtaistuinkopissa Perryn nallekarhu Alan Measles

Asuuko sinunkin sisälläsi...?

”En lopettanut isäni lakifirmassa tullakseni siellä naurunalaiseksi”, toteaa väärinymmärretyksi taiteilijaksi itsensä kokeva Fante Bukowski, joka on kirjoittajan uralle lähdettyään ottanut nimekseen yhdistelmän John Fanten ja Charles Bukowskin kuuluisista nimistä. Hänen päässään on kehitteillä kuningasidea siitä, miten päästä sekä nihilististen ja tiukkapipoisten kustannustoimittajien että suuren yleisön lemmikiksi, mutta tiellä on esteitä; kirjoittajan ongelma on keskinkertaisuus. Paljastuu myös, että se hänen kirjoittamansa suuri tarina onkin plagiaatti Milan Kunderan teoksesta. Painetta onnistumiseen tuovat myös kuuluisien kirjailijoiden kuolemattomat lausahdukset tyyliin: ”Mitään varsinaista loppua ei ole. Se on vain kohta, johon lopetat tarinan.” (Frank Herbert) tai "Kirjoita. Kirjoita uudelleen. Silloin, kun et kirjoita tai uudelleenkirjoita, lue. Mitään oikoteitä ei ole." (Larry L. King)

Tämä aivan poskettoman hauska ja viiltävän ironinen tarina on Noach Van Sciverin (s.1984) kirjoittama ja kuvittama sarjakuvaromaani. Suomennos on Seppo Lahtisen. Saattaapi olla, että aika moni kirjoittamista tosissaan harjoitellut voi samaistua Fanten kokemuksiin ja kokea todeksi hänen lausumansa: - Asuuko sinunkin sisälläsi pieni Fante Bukowski? Haluaisitko, että asuisi?

Fante Bukowski.jpg

Mamma mia! He tulivat taas!

Noin kymmenen vuotta sitten Mamma Mia - elokuvan monta kertaa nähneenä ja  musaversionkin porukalla läpilaulaneena oltiin aika skeptisiä, kun mentiin katsomaan uutta Mamma Mia! Here We Go Again – leffaa. Kyynisenä arveluna etukäteen oli, että kunhan ovat vain lämmitelleet vanhaa nuotiota päästäkseen käsiksi entistä isompiin rahoihin näiden ikivihreiden biisien avulla – ja muiden sivussa tuohta repisivät taas myös Abban musiikin luojat, Benny Andersson ja Björn Ulvaeus, jotka vilahtivat itsekin kyseisessä elokuvassa. Ohjaajana ja käsikirjoittajana pääosin on toiminut Ol Parker.

Mutta mikä helpotus; leffahan oli sitä itseään eli hauska ja mukaansa tempaava ihan alusta alkaen eikä juonikaan tuntunut lauluihin aivan väkisin ympätyltä. Joukkokohtaukset olivat läkähdyttävää katsottavaa muutenkin kuin helteen takia. Lähes kaikki ensimmäisen elokuvan hemmot ja leidit ovat mukana ja lisääkin oli tullut tuoreita kasvoja, jotka näyttelevät aiemman elokuvan keski-ikäisiä henkilöitä nuorena – siis silloin, kun elokuvan Donna aikoinaan tykästyi Kalokairin saaren lumoihin ja jymähti sinne kolmen isäehdokkaan yhteistä lasta odottamaan.

Menosta ei puuttunut vauhtia eikä vaarallisia tilanteita, ja elokuvan takapotkuinen huumori ja itseironia purivat edelleenkin. On tosi virkistävää nähdä keski-iän ylittäneiden, menestyneiden näyttelijöiden pystyvän nauramaan itselleen! Ihmetellä täytyy, mihin kaikkeen nykyisten leffanäyttelijöiden on kyettävä saadakseen hyviä rooleja; on oltava edustava, osattava näytellä, laulaa, tanssia, taituroida, melkein mitä vain. Myös laulaja Cher piipahti elokuvassa isoäidin roolissa ja ainakin lauloi upeasti.

Nyt menee hymistelyksi, mutta jos haluaa itselleen kaksi tuntia hyvää mieltä, kepeyttä ja tunteita tuutin täydeltä, niin kannattaa sukeltaa viileään teatteriin katsomaan tätä ilonpitoa. Odotellessa tästä elokuvasta varmaankin tulevaa yhteislauluversiota pitänee kaivaa Abba-vinyylit taas piirongin peränurkasta.

 

TV-sarjoja pukkaa

Nyt taidetaan kyllä kirjoittaa YLE:llä juuri päättyneen, vuonna 2008 tehdyn ansiokkaan espanjalaissarjan La Señoran käsikirjoittajillle, Virginia Yagüelle ja Rodolfo Sireralle, palautetta romanttisesta draamasta katsojan kannalta. Tämän kolme tuotantokautta kestäneen ja vielä YLE Areenassakin osin nähtävänä olevan sarjan pääosia näyttelivät upeat Adriana Ugarte, Rodolfo Sancho ja Roberto Enríquez ja musiikista vastasi Federico Jusid. Se, mikä jäi kismittämään tämän muuten hienon sarjan päätyttyä, oli sen loppuratkaisu; katsojan toive oli tainnut päästä unohtumaan. Olivatkohan tekijät toivoneet kenties vielä neljättä tuotantokautta ja sen vuoksi tehneetkin sarjan pari viimeistä osaa enemmän tuottajien kuin katsojien mieltymyksiä ajatellen?

Miten niin katsoja unohdettu? No jos katsotaan romanttista draamaa, jonka nimi on La Señora – papin ja perijättären rakkaustarina, niin katsojalla on lupa odottaa, että ihana päähenkilö ja hänen kymmeniä sarjan jaksoja pitkin maita ja mantuja kolunnut ja henkensä edestä paennut ja taas takaisin putkahtanut rutiköyhä, mutta rehellinen suuri rakkautensa, siis tämä pappi, saisivat toisensa, edes ihan sarjan viimeisillä minuuteilla. Jos sitten käykin niin kuin tässä tarinassa käy – ei kerrota miten, niin ilma on sakeanaan pettymyksen savua. Ihan täytyy erikseen ajatella tämän sarjan mutkikkaita ja näppäriä sivujuonia, jotta ei heitä mielessään romukoppaan koko sarjaa, kun se muutoin oli erinomaisen viihdyttävä ja ajalleen, 1920-1930 -luvuille, uskollinen.

Jotta tämä pettymys pystyttäisiin nielemään reippaasti kuin anakonda ikään krokotiilia niellessään niin YLE Areenaa selatessa putkahti onneksi esiin pelastava oljenkorsi, vuodelta 2014 oleva HBO:n neliosainen lyhytsarja Olive Kitteridge, joka esitettiin Suomessa vuonna 2016 ja josta Kirjatimpurikin muiden muassa loihe lausumaan kehuntaa 27. kesäkuuta samaisena vuonna. Sarjasta on tullut jo kaksi osaa, jotka ovat vielä Areenassa, ja toiset kaksi tulevat ensi ja seuraavalla viikolla tiistaisin. Äkkiväärän ja töksäyttelevän Oliven roolissa nähdään lahjomaton jurottaja Frances McDormand.

Kuinka aika pysäytetään

Nelikymppinen Tom Hazard opettaa historiaa lontoolaisessa yläkoulussa. Oppilaiden mielenkiinto on pääosin jossain muualla kuin menneessä maailmassa. Hazard on kuitenkin siinä mielessä erikoinen opettaja, että hän on elänyt itse noilla vuosisadoilla, joista hän oppilailleen kertoo. Hänellä on ominaisuus, jota vain harvoilla on; hän ei vanhene samalla tavoin kuin tavalliset ihmiset. Tom on syntynyt aateliseen sukuun jo vuonna 1581 ja hänen on vaihdettava henkilöllisyyttään tietyin väliajoin, että hän ei joutuisi paljastetuksi. Selvitäkseen hänen täytyy kuulua lajitoverinsa plastiikkakirurgi Hendrichin poikkeusyksilöille perustamaan Albatrossiseuraan eikä hän seuran sääntöjen mukaan saa koskaan rakastua eikä rakastaa tai muutoin häntä uhkaa järjen menetys.

Paitsi että hän on jo nuoruudessaan ollut rakastunut Rose-nimiseen naiseen, jonka kanssa hänellä on tytär Marion. Isä ei ole nähnyt lastaan kyseisestä elämästä karkotuksensa jälkeen, jolloin Marion oli vielä lapsi. Marion on perinyt isältään saman ominaisuuden, ja sen vuoksi isä toivoo vielä löytävänsä tyttärensä elossa. Hän elää vuosisadasta toiseen elätellen toivetta lapsensa löytymisestä ja alkaa lopulta pullikoida seuran tiukkoja sääntöjä vastaan.

Matt Haig (s. 1975) on keksinyt oivaltavan tavan käsitellä ihmisyyteen, ikääntymiseen ja elämän tarkoitukseen liittyviä asioita fantasian rakenteen sisällä. Haig on suosittu brittiläinen kirjailija, joka kirjoittaa sekä aikuisille että lapsille ja useita hänen kirjoistaan on myös suomennettu; tämä teos Kuinka aika pysäytetään (How to Stop time) on Sarianna Silvosen suomentama.

fullsizeoutput_2.jpeg

Perhe ja tunteet

Jos hamalla 1900-luvulla saatettiinkin joskus mennä yhteen järkiperäisin syin ja ajateltiin, että tunne tulee perässä, sitten kun ehtii, jos on tullakseen, niin tämän päivän elämän paineissa vaikuttaa siltä, että tunteiden ja niiden jakamisen merkitys erilaisissa läheissuhteissa korostuu koko ajan enemmän ja enemmän.

Petteri Eerolan ja Henna Pirskasen toimittama teos Perhe ja tunteet valaisee kiinnostavasti tunteiden laajaa kirjoa perhe- ja läheissuhteissa. Kaikki kirjan kirjoittajat ovat alallaan ansioituneita tutkijoita, joten tieteellisen tason asiantuntemuksessa löytyy. 

Teos jakaantuu neljää pääosaan: Lasten perhearki; lähisuhteita ja ongelmia käsittelevä osuus, Sukulaisuutta ja sukupolvisuhteita; eri ikäisten sukuun kuuluvien henkilöiden välisiä suhteita ja monikulttuuristen perheiden sukulaissuhteiden tunneulottuvuuksia, Kipeät tunteet; kuolemaan, rikollisuuteen, eroihin ja erilaisiin perheongelmiin liittyviä tunteita ja Sukupuolikysymyksiä; miesten ystävyyssuhteiden tunnekeskustelua, naisten keskenään purkamaa tyytymättömyyttä perhearjen sujumiseen, ’naisvalitusta’, ja perheiden tasa-arvoa ja tunteita herättäviä lastenhoidollisia kysymyksiä.

Kiinnostavaa on miettiä esimerkiksi tutkija John Gillisin erottelua siitä, että meillä kaikilla on ”perhe, jonka varassa elämme (kuviteltu perhe) ja perhe, jonka kanssa elämme (eletty perhe)”. Kuvitellusta ideaaliperheestä puhuttaessa nostetaan esiin erityisesti myönteiset tunteet ja merkitykset, elettyyn perheeseen liittyy sitten paljon laajempi tunneskaala ja myös enemmän ristiriitaisuutta. Monien itsestäänselvyyksinä pidettyjen asioiden tarkastelu uudesta näkökulmasta on aina virkistävää, niin on laita tämänkin kirjan kohdalla.

 

Perhe ja tunteet.jpg

Mansikka on punanen marja...

 

Mansikka on / punanen marja, / haijai tuliali / punanen marja, / mansikka on / punanen marja / ja juuressa pieni lehti.

                                                                 suomalainen kansanruno

Mansikasta saa marjamaidon / ja hilloa, jos osaa sen taidon. / Mansikan voi myös pakastaa, / että jaksaa pakkasella rakastaa.

                                                                Kirjatimpurin jatko-osuus

 

Mansikat.jpg

Suklaata, namia, mässyä, nannaa...

Fazer Experience Vierailukeskus sijaitsee Vantaan Fazerilassa, tietenkin Fazerintiellä, jossa järjestetään yrityksen tuotantoa valaisevia esittelykierroksia. Karl Fazerin (1866-1932) nimi Suomessa alkoi tulla tutuksi vuodesta 1891,  kun Fazer perusti konditorian ja ranskalais-venäläisen kahvilan Kluuvikadulle. Sen jälkeen onkin sitten laitettu suut makiaks yhdessä jos toisessakin kahvilassa, ruokapaikassa ja elintarvikeliikkeessä, josta on ostettu Fazerin tuotteita; suklaata, makeisia, leivonnaisia, ruokia ja leipiä.

Fazerin nettisivujen mukaan vuoteen 2017 mennessä kaiken sen käyttämän kaakaon alkuperä on jäljitettävissä ja se täyttää tuotannon vastuullisuuden kriteerit, joka on tämän päivän ajattelevalle kuluttajallekin tärkeä tieto. Fazer hankkii kaakaonsa Ecuadorin ja Nigerian suorien viljelijäohjelmien lisäksi joiltakin muilta sertifioitua kaakaota tuottavilta tahoilta (www.fazer.fi).

Noin tunnin kestävän esittelykierroksen jälkeen päästiin itse asiaan eli maistelemaan tuotoksia ja vaikkapa kokeilemaan, onnistuisiko pullapitkon letitys oikeaoppisesti. Joku innokas kävi vielä uudelleen kokeilemassa aulassa nököttävien nälkäisten robottien terveyssuosituksiin perustuvaa ruokintaa ja ihailemassa pienen kasvihuoneen trooppisia kasveja. Lopulta sokeripiikin juovuttamat vieraat hoippuivat yksi toisensa jälkeen virvoittavalle vesipisteelle. Se ähky kannatti ottaa; lähtiäisiksi saatiin vielä pussillinen erilaisia kotiin vietäviä herkkuja. Lysti maksaa aikuiselta 15,50 € ja lapsilta (5-17 v.) 10,50 €. Alle 5-vuotiaille kierros on ilmainen. Mahdollisista vatsakivuista vastatkoon jokainen tykönänsä.

Fazer1.jpg
Fazer4.jpg
Fazer2.jpg
Fazer3.jpg

Antiikkia, antiikkia!!!

Joskus näyttää siltä, että nurkissa on pelkkää tomua

ja jos ei sitä, niin kaikkee muuta joutavaista romua.

Niin sanoo konmari: - Nyt luovu turhasta, mut pidä se, joka tuottaa iloa.

Siis hetki tsiikaa roinaa kaikenlaista, josko löytyis jotain sellaista,

että siitä luopua vois, se saattais jopa antiikiksi kelvata.

Voi olla ruosteinenkin romu kurja, mut aarre jollekin ja löytö hurja.

Ja ikivanha lelu, joka toimi ei, se joltain heti jalat alta vei.

Tai vanha maitokannu piippuleimoineen, se joskus iskee suoraan sydämeen,

kun muistaa, miten mummolassa russakat pörräs maidon tuoksunnassa.

Ja sitten lopuks laittaa kamppeet nurkkaan takaisin:

- Ei näitä myydä voi, kun myisi muistotkin! Mut lisää ostaa vois, jos näkee sopivaa, niin että ilon määrä kasvaa, kukoistaa!

Fiskars1.jpg
Fiskars4.jpg
Fiskars3.jpg
Fiskars2.jpg

Eino Leinon päivä 6.7.

Hymni tulelle

Ken tulta on, se tulta palvelkoon. / Ken maata on, se maahan maatukoon.
Mut kuka tahtoo nousta taivahille, / näin kaikuu kannelniekan virsi sille:

Mit’ oomme me? Vain tuhkaa, tomua? / Ei aivan: Aatos nousee mullasta.
On kohtalosi kerran tuhkaks tulla, / mut siihen ast’ on aika palaa sulla.

Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen? / Jumala, henki, tuli ikuinen.
On ihmis-onni olla kivihiiltä, / maan uumenissa unta pitkää piiltä,

herätä hehkuun, työhön, taisteloon, / kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon,
toteuttaa vuosisatain unelmat, / joit’ uinuneet on isät harmajat.

On elon aika lyhyt kullakin. / Siis palakaamme lieskoin leimuvin,
tulessa kohotkaamme korkealle! / Maa maahan jää, mut henki taivahalle.

                                                                                    Eino Leino

Iirikset.jpg

Something not good

”Kun kehon valtaa sairaus, joka ei parane kuin makaamalla, mieli huomaa tilaisuutensa ja valaisee sivukujansa. Ne, joille yleensä ei ole aikaa poiketa, joilla häpeä käy.”

Näin miettii omia kokemuksiaan Erkka Mykkäsen (s.1988) romaanissa Something not good päähenkilö Veikko, joka on vatsataudissa ja palaamassa reppuressulta Kiinasta junalla, koska ”Shanghain-lennon jälkeen Veikko oli päättänyt, että ympäristön saastuttaminen saisi loppua.”

Edellä mainitut asiat tuntuvat olevan monia yhdistäviä asioita tämän päivän nuorille aikuisille; kaikenlaisten kokemusten hankkiminen, sitä seuraava ruoskiva itseanalyysi, häpeä, ahdistus, maailmanmatkailu eksoottisissa kohteissa ja samaan hengenvetoon syyllisyys luonnon turmelemisesta. Silti pitäisi elää parasta nuoruuttaan, uskoa ihmiseen, miettiä tulevaisuutta ja tehdä virheitäkin sen kun kerkiää, että niistä voisi oppia ja vältellä ainakin samojen virheiden tekemistä myöhemmin.

Mykkäsen kirja kertoo hauskasti mutta myös satuttavasti Veikon toilailuista maailman myrskyissä. Usein elämä naurattaa, mutta kyllä se myös itkettää jossain saumassa, kun oikein sattuu tuntoihin. Kaikenlaisen kohelluksen keskellä Veikon mielessä vilahtelevat myös ne asiat, jotka ovat vaikuttaneet elämään ratkaisevalla tavalla ja joista on peräisin se kyky, jota elämänvoimaksi kutsutaan.

Something not good.jpg

Lähtö Atochan asemalta

Täytyy nyt sanoa, että oli lähellä mennä yli hilseen tämä kirja, ja sen vuoksi ja siitä huolimatta se pitikin lukea. Ben Lernerin (s. 1979) suurta epävarmuuden tilaa kuvaava esikoisromaani Lähtö Atochan asemalta tuotti nimittäin epävarmuuden tilan lukijalleenkin. Atochan asema on Madridin suurin rautatieasema, ja se mainitaan tässäkin teoksessa, kun se tuli kuuluisaksi 11.3.2004 tapahtuneissa terrori-iskuissa.

Nuori runoja kirjoittava amerikkalainen muuttaa stipendin turvin Madridiin kirjoittamaan, etsimään itseään ja siinä sivussa kääntämään Lorcaa. Kriisinpoikasta - eikä ihan poikastakaan - lykkää, kun alkaa tuntua siltä, että onko hänellä oikeastaan mitään sanottavaa. Tuttavapiiri laajenee, kaikenlaisia sätkiä kääritään ja valetta tulee suusta eri suuntiin kuin turkin hihasta. Tässä epävarmuuden tilassa runoilija sinnittelee päivästä toiseen, tapaa ystäviään ja miettii runouden tarkoitusta. Atochan asema antanee symbolisen kuvan runoilijan henkisestä kaaoksesta ja jaloilleen tokenemisesta. Vai antaako?

Kirjan kansilehdellä kerrotaan, että kirjailija on saanut jenkeissä muun muassa palkinnon poikkeuksellisesta lahjakkuudesta alallaan. Kirjan on suomentanut Artturi Siltala.

Lähtö Atochan asemalta.jpg

Loistaa kuin Naantalin aurinko!

Naantalin Kultarannan tilan osti vuonna 1906 pakkohuutokaupasta kaikille apurahoja vuosittain metsästäville toiveikkaille taitelijoille tuttu Alfred Kordelin, joka rakennutti sinne itselleen kesähuvilaksi komean graniittilinnan vuosina 1913-1916, mutta ei itse ehtinyt siitä paljon nauttia. Vuodesta 1922 lähtien se on ollut valtion omistama presidentin perheen kesäasunto, ja presidentin ollessa paikalla linnan tornissa liehuu Suomen lippu.

Linnan suunnitteli arkkitehti Lars Sonck, joka on suunnitellut mm. Tampereen tuomiokirkon, Helsingissä Kallion kirkon, Eiran sairaalan ja Jätkäsaaren makasiinit, Sibeliuksen kodin Ainolan Järvenpäässä ja useita vesitorneja sinne tänne ja myös hirrestä tehtyjä rakennuksia Ahvenanmaalle vain joitakin töitä tässä mainiten.

Kultarannan puutarha on Svante Olssonin ja hänen poikansa Paul Olssonin suunnittelema, ja se käsittää kolme osaa: metsäpuiston, muotopuutarhan ja hyötypuutarhan. Metsäpuisto ympäröi linnaa, hyötypuutarhassa kasvatetaan kaikkea maan ja taivaan välillä; vihanneksia, marjoja ja kukkia, ja muotopuutarhaan voi tutustua vapaasti koko karvalakkikansa vaikka omin voimin tiettyyn aikaan; siellä järjestetään myös ohjattuja vierailuja.

Kesästä 2010 lähtien puistossa on ollut näytillä veistoksia, ja niin nytkin. Veistokset istuvat kuin tilattuina muotopuutarhan levolliseen maisemaan.

Kultranta5 2.jpg
 Simonsson, Kim: Girl Feeding a Two Headed Rabbit

Simonsson, Kim: Girl Feeding a Two Headed Rabbit

 Haukkanen, Veikko: Mummo ja ystävät

Haukkanen, Veikko: Mummo ja ystävät

Kultaranta4.jpg

Juhannuslyrriikkaa

Heilu, keinuni, korkealle

1. Heilu, keinuni, korkealle, nythän on juhannusilta.
Mesimarja maistaa ja tuomi tuoksuu, ja kuulas on taivahan silta.

2. Heilu, keinuni, korkealle, linnut ne laulavat häitä.
Minä olen nuori kuin päivänkukka, en muistele suruja näitä.

3. Heilu, keinuni, korkealle, rintani riemuja laulan.
Kedon helyt kullalle kuiskien poimin, ja solmin sen vihreän paulan.

                      sävel: Oskar Merikanto, sanat: Larin-Kyösti

Juhannus

Minä avaan syömeni selälleen ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin, niin siellä on sateenkaari.

                       Eino Leino

Juhannusruusut.jpg