Sata kirjettä kuolleelle äidille

Esitystaiteilija Meiju Niskalan (s. 1978) esikoiskirja Sata kirjettä kuolleelle äidille on tositapahtumiin pohjautuva kertomus, joka liittyy osana hänen näyttelykokonaisuuteensa Juhlat jatkukoon, joka oli esillä myös Helsinki Design Weekin äskettäin päättyneessä näyttelyssä (KT 11.09.2019).   

Kirja on realistinen kuvaus siitä, millaiset ovat läheisen tuntemukset, kun muistisairauteen melko nuorena sairastunut, ennen elämäniloinen ja muista enemmän kuin itsestään huolehtinut äiti, tekee lähtöä ja kuolee, kun tytär yrittää tehdä hänen loppuelämästään hoitokodissa siedettävää, kun vaari, äidin isä, kuolee ja myös kymmenen vuotta rinnalla ollut elämänkumppani lähtee, kaikki saman kalenterivuoden aikana. Psyyke on koetuksella; miten jaksaa olla vahva toisen, ennen niin vahvan, ollessa heikko ja hauraimmillaan, mistä löytää tarvittavia voimia raahautua päivästä toiseen menetysten merkityksettömäksi tehneessä elämässä, kun omakin sairastuminen on ovella? Miten selvitä surusta ja menetyksistä takaisin elämään ja vielä pystyä iloitsemaan siitä, kun mikään ei kuitenkaan ole enää niin kuin ennen?

Vakavuudestaan ja vaativuudestaan huolimatta kirja on selviytymistarina, jota voi suositella kenelle tahansa ja myös niille, joilla on joku läheinen hoidettavana ja siinä kunnossa, että hän tarvitsee kaiken mahdollisen hoivan ja tuen. Ja vaikka ei sellaista tilannetta olisikaan, kirja antaa kyllä hyvin perspektiiviä siihen, mikä on läheisten ystävien merkitys vaikeina aikoina ja minkä takia yhteiskunnan kehittyneisyyden mittana pidetään sitä, millä tavoin heikommassa asemassa olevien ihmisten asioista huolehditaan.

Meiju Niskala1.jpeg

Lokki

Kuuluisa, ikääntyvä näyttelijätär Irina Nikolajevna Arkadina (Maria Kuusiluoma), on rakastunut kirjailija Boris Aleksejevitš Trigoriniin (Jussi Lehtonen), joka taas ihastuu Nina Mihailovna Zaretšnajaan (Aksa Korttila), joka puolestaan on Irinan pojan, Konstantin Gavrilovitš Treplevin (Miro Lopperi), suuri rakkaus. Irinan poikaan Konstantiniin eli Kostjaan on rakastunut Maša (Emmi Parviainen), johon on rakastunut opettaja Semjon Semjonovitš Medvedenko (Mika Piispa). Taustalla hyörivät tarkkaavaisina lääkäri Jevgeni Sergejevitš Dorn (Esa-Matti Long) - olisiko ihan kirjailijan alter ego? - tilanhoitaja Ilja Afanasjevits Samrajev (Taisto Reimaluoto) ja hänen lääkäri Jevgeniin rakastunut vaimonsa Polina Andrejevna (Pirjo Määttä), joiden tytär Maša on. Pjotr Nikolajevitš Sorin, Irinan ikääntynyt veli (Vesa Vierikko) taas paljastaa ihastuneensa Ninaan.

Tässäpä Kansallisteatterin tarjoamaa ihmissuhdesoppaa suoraan 1800-luvulta ja miten ajantasaista edelleen! Lokki on Anton Tšehovin (1860-1904) neljästä kuuluisasta näytelmästä ensimmäinen, muut ovat Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkapuisto, mistä myös Kolme sisarta on parhaillaan Kansallisteatterin ohjelmistossa. Näytelmän on aikoinaan suomentanut Jalo Kalima, ohjaus on Anne Rautiaisen. Lavastus, valot, äänet, puvut ja koreografia tukevat onnistuneesti näyttelijöiden laadukasta työtä ja teoksen sanomaa.

Niin, mikä se sanoma näin nykypäivän ihmisen kannalta sitten on? Päällimmäiseksi näytelmän teemaksi muodostuu ihmisten välinen kohtaamattomuus, joka saa osin julmiakin piirteitä. Henkilöt ovat jumiutuneet omiin ajatusrakennelmiinsa ja tunteisiinsa eivätkä juuri näe metsää puilta. Rakkautta pursuaa joka loukosta, mutta se suuntautuu traagisesti. Eletään haavemaailmassa, jossa kaikki on toisin kuin todellisessa elämässä. Irinan veli Pjotr mainitseekin itsestään kertoessaan, että hän olisi halunnut olla naimisissa ja kirjailija, mutta nyt hän on vanha ja hänestä voitaisiin kirjoittaa kertomus ”Ihminen joka tahtoi”. Kovasti muutkin henkilöt tahtoisivat vaikuttaa omaan elämäänsä, onni ei vain tahdo suosia pelkkää tahtomista. Toiminta helpottaa, sanoisi vanha kansa tässä kohtaa ja olisi oikeassa.

Kyse on myös taiteesta; kenellä on lupa olla taiteilija. Onko se kaavoihinsa kangistunut näyttelijätär, suitsutusta saanut keski-ikäinen kirjailija, viaton maalaistyttö, joka haaveilee teatterista, peräkammariinsa paennut nuori mies, joka rustailee dystooppisia aikaansa edellä olevia näytelmiä, joissa ei ole henkilöitä? Onko menestys tällä alalla ainoa mittari, joka tekee taiteilijan?

Nina käy näytelmän lopussa hyvästelemässä Kostjan tämän kotona Sorinin maatilalla ja hyväksyen omat, toistaiseksi keskinkertaiset näyttelijänkykynsä toteaa:

”Minä tiedän nyt ja ymmärrän, Kostja, että meidän työssämme – samantekevää, esiinnymmekö näyttämöllä tai kirjoitammeko – pääasia ei ole kunnia ja loiste, ei se, mistä olen haaveillut, vaan taito kärsiä. Tulee osata kantaa ristinsä ja uskoa. Minä uskon, eikä minuun enää koske niin kipeästi, ja kun minä ajattelen kutsumustani, niin en pelkää elämää.”

Tsehov Lokki.jpeg

Juha Mannerkorpi: Tremolo

Tutun keväisen poreisen riemun koin: / jäät loin, / jäät yltäni loin / purot ryöstin upotin ojat / telit tokeet puhki puursin / ja vaahtoisana / taas temmelsi pintaani pyörre ja kuplien vana.

Kevät meni. Yhä uomaani uursin. / Puna iltojen, päivien sini / minut lävisti, äyräihini / iti kiitäväin aamujen koissa / ruokojen vilja.

Syys tulkoon; / suvannoissa / jo liettyy nilja.

Joku tiennee onko hyvä / se siemen, se ruokojen jyvä / joka minusta lähti kun jäin / minä, virta, syksyyni hamaan / jäin uomaani samaan.

Käy, kahahdus, kuutamoyön / viri viluinen pintaani pitkin. / Tätä äsken jo kuiskuttelitkin: / sävel suvisen työn, / se on tässä, / kuivien ruokojen tremolo virrassa / jähmettyvässä.

Juha Mannerkorpi (1915-1980), Tremolo

Mannerkorpi Tremolo Virta.jpeg

Adèle

Leïla Slimanin (s. 1981), marokkolaissyntyisen, Pariisissa perheineen asuvan toimittajan ja kirjailijan toinen romaani Kehtolaulu toi hänelle maailmanmaineen (KT arkisto 25.09.2018), mutta hänen ensimmäinenkin romaaninsa Adèle, jonka on suomentanut Lotta Toivanen, sai useita kirjallisuuspalkintoja.

Adéle on kertomus naisesta, jolla on kiltti ja menestyvä aviomies, pieni poika, mukava asunto Pariisissa, hyvä ammatti, rahaa ja asiat normaalin mittapuun mukaan kunnossa, mutta joka kärsii nymfomaniasta, josta ei pääse eroon. Mies on autuaan tietämätön Adèlen toiminnasta, jonka tämä kykenee salaamaan lähinnä lojaalin ystävänsä avulla, mutta lopulta hän tietenkin paljastuu.

”Richardia sekä loukkasi että kiehtoi se kepeys, jolla Adèle oli valehdellut ja elänyt kaksoiselämää. Richardia oli huijattu. Adèle oli manipuloinut häntä kuin pahaista sätkynukkea.”

Aviomies antaa kuitenkin anteeksi, koska häntä kiehtoo koko vaimon olemus kaikkinensa. Parisuhteen kohentamisen vuoksi he muuttavat maaseudulle, josta aviomies ostaa kauniin, suuren talon, jossa Adèle elää perheensä kanssa - hajuttomana ja mauttomana - ja yrittää selättää ongelmaansa. Mitä tapahtuu, kun aviomies vihdoin luottaa vaimonsa muuttuneeseen käytökseen ja antaa hänelle vapauden lähteä yksin reissuun?

Teosta lukiessa tulee pohtineeksi kysymystä, onko varman päälle eläminen ja turvallisuushakuisuus joidenkin ihmisten kohdalla loukku vai vapautus. Jos ei hallitse impulssejaan, voiko vapaa ihminen asettaa rajat toiselle vapaalle ihmiselle ja estää häntä elämästä valitsemaansa tuhon tietä, vaikka se olisikin hänen mielestään väärä reitti? Onko olemassa viatonta anteeksiantoa vai onko se pohjimmiltaan vain niin syvää riippuvuutta toiseen, että se naamioituu ylisuojeluksi, hallinnaksi tai armoksi?

Kirjan nimi Adèle tuo mieleen Joel Haahtelan mielenkiintoisen ja aivan toisenlaisen kirjan Adèlen kysymys (KT 09.04.2019). Se kertoo miehestä, joka haluaa selvittää yhdeksänsataa vuotta sitten Ranskassa eläneen pyhimykseksi julistetun naisen mysteeriä. Onko Slimani halunnut verrata oman tarinansa päähenkilöä tähän samaiseen ranskalaisen kulttuurin pyhimykseen, kun on antanut tälle hänen nimensä, vai onko se vain sattumaa? Selviääkö Adèlekin kriisistään kuin ihmeen kaupalla?

Adéle.jpeg

Höijerin arkkitehtuuria ja Helsinki Design Week

Arkkitehti Carl Theodor Höijer (1843-1910) oli kenties onnensa kukkuloilla ja suu maireana aikoinaan vuonna 1891 valmistuneen suunnittelemansa uusrenesanssia edustavan talonsa rappusilla Helsingissä Erottajankatu 2:ssa. Tosin hänellä oli näppinsä pelissä myös monen muun ajan arvorakennuksen suunnittelussa, joista esimerkkejä ovat vaikkapa Ateneumin taidemuseo, Hotel Kämp, Rikhardinkadun kirjasto, Norrménin talo Katajanokalla, Helsingin pääpaloasema, Pyhän Laurin kirkko Vantaalla, Messukylän kirkko Tampereella ja sitä rataa. (www.wikipedia.fi)

Sitä, millaisissa tunnelmissa hän oikeasti oli, ei juuri nyt tietenkään tiedetä, mutta kiinnostuneilla on vielä vajaan viikon ajan mahdollisuus nähdä tämä upea, jo amerikkalaiselle kiinteistösijoitusyhtiölle myyty sokkelosalikokoelma kaikessa komeudessaan myös sisältä päin. Kyllä löytyy kakluunia ja koristetta joka lähtöön.

Vielä siis ehtii, nimittäin myös Helsinki Design Weekin päänäyttely sijaitsee jyhkeässä ja hissittömässä talovanhuksessa viidessä eri kerroksessa ja on avoinna tämän viikon sunnuntaihin 15. syyskuuta saakka. Sen jälkeen talo sulkee suunsa ja silmänsä ja on kiinni pari vuotta remontin vuoksi. Toivoa sopii, että jyhkeä rakennus osattaisiin remontoida sen omaleimaisuutta kunnioittaen ja pieteetillä.

HDW1.jpeg
HDW2.jpeg
HDW3.jpeg
HDW4.jpeg
HDW7.jpeg
HDW5.jpeg
HDW6.jpeg
Timo Salli & Saas Instruments: Painovoima uuden valon lähteenä

Timo Salli & Saas Instruments: Painovoima uuden valon lähteenä

Arteflos, Elina Boström & Woodio: Moderni metsä muuttaa kotisi

Arteflos, Elina Boström & Woodio: Moderni metsä muuttaa kotisi

Seppo Koho, Mariko Takahashi & Secto Design: Pilarit

Seppo Koho, Mariko Takahashi & Secto Design: Pilarit

Petri Eskelinen & HDW 15 years: Equal Network

Petri Eskelinen & HDW 15 years: Equal Network

Lucas Zanotto & HDW 15 years: Eye Contacts

Lucas Zanotto & HDW 15 years: Eye Contacts

Kärsimys ja kunnia

Kun teattereihin tulee uusi ohjaaja Pedro Almodóvarin leffa, se on aina vähän kuin pakko mennä katsomaan, niin on totuttu odottamaan tältä espanjalaiselta maestrolta taattua tuotantoa. Parhaillaan katsomoissa pyörii elokuva Kärsimys ja kunnia (Pain and Glory, 2019), jossa arvelujen mukaan on omaelämäkerrallisia aineksia. Mutta eikös se olekin niin, että jokainen taiteilija ammentaa omasta elämästään, vaikka pyrkimys olisikin saada  siitä lopulta aikaan yleisinhimillistä?

Leffan väsähtänyttä vanhenevaa elokuvaohjaajaa Salvador Malloa näyttelee Antonio Banderas ja hänen takaumissa esiintyvää äitiään Penélope Cruz. Mallon entistä ystävää, Alberto Crespoa, näyttelijää, jonka kanssa välit ovat viilentyneet, esittää Asier Etxeandía. Miehille on tullut aikoinaan työstä johtunut välirikko, jota on ollut mahdoton korjata. Masentunut, työkyvytön ja terveytensä osin menettänyt ohjaaja yrittää päästä taas tekemisen makuun ja alkaa muistella ja selvittää menneisyyttään ja sopia välirikkoaan myös näyttelijän kanssa. Lapsuus, äidin valtaisa merkitys pojan elämään ja luovuuteen ja äidin viimeiset elinajat muistuvat mieleen. Mitä elämässä olisi vielä tehtävä mahdollisten jäljellä olevien vuosien aikana, tuntuu Almodóvar kysyvän itseltään ja samalla hän heittää kysymyksen katsojille. Elokuva lienee tarkoitettu lähinnä omaa elämänkaartaan pohtivalle henkilölle, sen verran verkkainen se on, varmaan tarkoituksella. Elokuvan on kuvannut José Luis Alcaine.

Äiti marraskuu

Ruotsiksi kirjoittavan Peter Sandströmin teoksia on tässä blogissa käsitelty parin kirjan verran aikaisemminkin; Laudatur (KT 26.06.2017) ja Valkea kuulas (KT 19.09.2014), joiden molempien suomentaja on ollut Outi Venna, kuten nyt tämän uusimmankin, Äiti marraskuun (Mamma november).

Teos sisältää Kahdeksan pohdintoa, joissa kirjoittaja-minä itselleen ominaisella tavalla tarkkailee sekä lapsuus- että aikuisuusperheensä jäseniä, intiimisti, mutta kunnioittaen, ja samalla miettii, tunteeko hän itse asiassa heistä kunnolla yhtäkään. Hän kirjoittaa sisaresta, ahkerasta isästä ja äidistä, hän kirjoittaa vaimosta, lapsista ja veteraaneista tarkkaillen koko ajan sekä ympäristöä ja sen muuttumista että omaa sielunmaisemaansa, sen vaihteluita ja elämän valintoja ja tehtyjä ja tekemättä jättämisiä. Lukijan on kuitenkin syytä pysyä hereillä; tämä on fiktiota, ei yksi yhteen todellisuuden kanssa.

”Osallistuin pohjoismaiseen seminaariin, jossa käsiteltiin sivistyksen roolia kirjallisuudessa. Siellä puhuttiin luokista. Pukuni oli jäykkä ja nyppyyntynyt. Päivät, jolloin olin yrittänyt vakiinnuttaa asemaani alalla, olivat jääneet kauas taakse. Kustantamot ja agentit olivat lakanneet soittelemasta. Aikoinaan monikin oli ollut halukas tarjoamaan minulle drinkin. Kunnes heille oli pikkuhiljaa valjennut, että kirjoitin teoksia, joita oli liian vaikea saada kaupaksi. Ymmärrettävää sinänsä. Kun minulta kysyttiin, mistä kirjani kertoi, en osannut antaa yksinkertaista vastausta.”

”Sinä aikana kun luin lehtiartikkelin läpi ja korjasin mahdolliset lyöntivirheet haikailin tuota kaikkea, haaveilin siitä että voisin olla mies joka grillasi kasviksia lapsilleen ja kutsui iloisia naapureita auringossa puolikypsiksi paahtuneille pihveille, mutta sitten kun olin poistanut pari sivulausetta ja kirjoittanut tekstin loppuun oman nimeni, tajusin, ettei niin tulisi koskaan tapahtumaan vaan karttaisin kaikkia käytännön askareita, istuisin mieluummin valmiiksi katettuihin pöytiin ja veisin lapsia puuhaparkkeihin missä voisin maksaa siitä että he saisivat vähän aikaa riehua ja pitää hauskaa. Minusta tulisi ihminen, joka osti lähes kaiken mahdollisen valmiina.”

Sandströmin tyyli on jäljittelemätöntä ja teksti vakavuudessaankin humoristista ja lämpimän itseironista. On lohdullista lukea kirjoittaja-minän hämmennyksestä ja ihmetyksestä elämän koko ajan lähes huomaamatta mutta silti vääjäämättä muuttuvien tilanteiden keskellä.

Äiti marraskuu.jpeg

Jukka Virtanen (1933-2019)

… On pilvessä pieniä pääskysen pesiä, / ja linnut ne hautovat pitkiä kesiä, / ja kesistä lauluja kuoriutuu. / Me yhdessä laulamme: luu-la-la-luu, luu-la-la-luu

sanat Jukka Virtanen, sävel Jukka Linkola, 1984, Helsingin kaupunginteatterin musikaalista Peter Pan – poika, joka ei halunnut kasvaa suureksi.

Virtanen Jukka2.jpeg

Patti Smithistä jälleen

Amerikkalaisen Patricia Lee ”Patti” Smithin (s. 1946) kirjoittama ja Antti Nylénin suomentama kirja Omistautuminen (Devotion, 2017) puhuu kirjoittamisen välttämättömyydestä. Kirjoittamisen lisäksi Smith on tunnettu valokuvaaja, maailmankiertäjä ja muusikko ja vieraillut tässä roolissa Suomessakin useita kertoja.              

Teos jakaantuu kolmeen osaan; ensimmäinen osa Miten mieli toimii kertoo kirjoittajan matkasta Pariisiiin ja sen herättämistä vaikutteista. Miten itse teksti saa alkunsa erilaisista kimmokkeista ja muistumista ja miten se jää vaivaamaan vielä kirjoittamisen jälkeenkin. Toinen osa Omistautuminen kertoo itse tarinan kahdesta ihmisestä; teini-ikäisestä tytöstä, joka rakastaa luistelua, ja häntä salaa katselevasta ja ihailevasta keski-ikäisestä miehestä. Se kertoo siitä, miten realiteetit ja vallankäyttö lopulta vaikuttavat toiveiden saavuttamiseen, miten ne toisaalta tuhoavat lapsuuden viattomuuden, ja kuinka jokainen sen jälkeen etsii koko elämänsä tuota menetettyä viattomuutta.  Kolmas osa Uni ei ole unta kertoo siitä, miksi joidenkin ihmisten on vain pakko kirjoittaa, vaikka se merkitsisi eristäytymistä muusta elämästä; muuta vaihtoehtoa ei ole.

Patti Smithistä on tässä blogissa kirjoitettu aikaisemminkin, hänen M Train -kirjansa suomennoksen ilmestymisen aikoihin (KT 28.11.2015; Tie vie sie mie lie).

Patti Smith Omistautuminen.jpeg

Setäkuiskaajan käsikirja

Johan pitikin ottaa ja lukea hauska kirja, joka nimestään huolimatta tuntuu olevan täyttä asiaa suoraan työelämästä.  Jenni Karjalainen paneutuu kirjassaan Setäkuiskaajan käsikirja erilaisiin työelämän ’setiin’, jotka eivät kirjan mukaan suinkaan aina ole miehiä, vaan eri sukupuolta olevia, eri-ikäisiä ihmisiä, jotka käyttäytyvät tietyille ’sedille’ ominaisilla tavoilla. Usein nämä ’sedät’ kuitenkin - vielä toistaiseksi vallalla olevasta kulttuurista johtuen – ovat miespuolisia, johtavissa asemissa olevia kollegoita tai esimiehiä. Näitä ’setiä’ ymmärtääkseen Karjalainen on nähnyt vaivaa selventääkseen, miten minkäkinlaisen ’sedän’ kanssa tulee työelämässä parhaiten toimeen ja purkaakseen myös sukupuolirakenteita. 

Karjalainen toteaa, että ”olennaista on, että yrittää ymmärtää toisia ihmisiä ja luovia odotusten, ihmisten pyrkimysten, tavoitteiden ja kuvitelmien keskellä niin, että yhteistyö sujuu ja asialliset hommat tulevat hoidetuiksi. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä ja vastaavasti velvollisuus huomioida toiset.”

Kirjoittaja on tehnyt hienoista jaottelua ’setä-ihmisten’ suhteen ja löytää heistä seuraavanlaisia tyyppejä - ja kannattaa siis muistaa, että myös naisissa on havaittavissa samanlaisia piirteitä  - : Tärkeä ja fiksu setä, Mahtaileva setämies, Jurottava setä, Hyvä jätkä -tyypin varhaissetä, Epävarma setänen, Muka-tiedostava sedäyttäjä, Runosieluinen setäliini, Myrkkysetä ja vielä yksi Työelämän tekopökkelö. Näistä kaikista on tarjolla esimerkkejä ja strategia, jonka avulla kunkin tyypin ’setä-miehen’ kanssa saa työt tehdyksi. Kannattanee muistaa, että myös useampaan kategoriaan samalla kertaa kuuluva henkilö saattaa ‘setä-ihmisistä’ löytyä.

Karjalainen viittaa myös ilmiöön ”kun nainen on naiselle setä”, joka tarkoittaa naisten toisilleen osoittamaa turhaa kritiikkiä, jos joku uskaltaa tehdä toisin tai rikkoa näkymättömiä rajoja, tai ”kun setä on myös toiselle sedälle setä”, jolloin pyritään - joskin kiikkerällä pallilla seisten - osoittamaan omaa arvovaltaa toisiin nähden. Kirjoittajan mielestä tärkeintä työelämässä kuitenkin on, että ei suhtaudu kehenkään alentuvasti tai nöyristellen vaan pelkäämättä, tasapuolisesti ja kunnioittaen – myös omaa itseään.

Maija Hurmeen kuvitus tuo oman pikantin lisänsä tähän huumorilla höystettyyn tosielämän havaintoja sisältävään opukseen.

Setäkuiskaajan käsikirja.jpeg

Punainen muistikirja

Kirjailija Eeva Kilpi on viettänyt kesää 2014 - kuten niin monia muitakin - vuosien myötä rakkaaksi tulleella kesämökillään melkein yksin, ellei oteta lukuun sitä kaikkea metsän ominta väkeä, joka käy häntä usein, jopa päivittäin, tervehtimässä. On käärmeitä, kauriita, perhosia, muurahaisia, pikkulintuja ja lepakoitakin, jotka ensin hieman jopa säikäyttävät, mutta ovat tuttuja jo aiemmilta vuosilta. Kukkaloisto luonnonniityllä: horsmat, mesiangervot, vuohenputket, keltanokitkeröt, harakankellot ja erilaiset heinät, saavat kirjailijan päivittäin hämmentymään ja ihmettelemään luonnon kauneutta. Ja yksinäisyys; se on mannaa luovuudelle ja sielulle.

Kaiken keskellä polveilee ilo siitä, että Suomessa on rauha, ja toisaalta vavisuttaa myös suru ja hätä siitä, että monessa muussa maassa maailmalla ei näin ole. Eeva Kilpi on vielä niitä ihmisiä, jotka muistavat Karjalasta lähdön, evakkomatkat ja lastenkin mielissä olleen pelon ja ahdistuksen, vaikka sitä ehkä pyrittiinkin muilta peittelemään.

Punainen muistikirja on saatavana myös CD-levynä. Äänikirjan lukijana on näyttelijä Eija Ahvo, jonka pehmeä ja samettinen ääni sopii tämän teoksen lukemiseen kuin öttiäisten kesäinen surina värikylläisen kukkapellon ylle. Kuuntelemisen iloa!

Kilpi Eeva Pun muistikirja.jpeg

Szymborska Wislawa: Allegro ma non troppo

Kaunis olet – sanon elämälle - / et ehtoisempi voisi olla, / ei sammakkoutta, satakieleyttä sinussa enemmän, / ei muurahaisen kaltaisuutta, hedelmän.

Mieliksi yritän olla sille, / mairia sitä, katsoa silmiin. / Ensimmäiseksi riennän kumartamaan sille, / nöyrä ilme kasvoillani.

Juoksen sen kiinni vasemmalta, / juoksen sen kiinni oikealta, / nousen lentoon ihastuksesta / ja putoan ihailun voimasta.

Kuinka heinäinen onkaan sirkka, / kuinka metsäinen mansikka - / en olisi uskonut sitä koskaan, / jollen olisi syntynyt.

Ei ole mitään – sanon elämälle - / jota voisin verrata sinuun. / Toista samanlaista käpyä ei tee kukaan, / ei parempaa eikä huonompaa.

Ylistetty olkoon sinun anteliaisuutesi, / kekseliäisyytesi, elinvoimasi / ja tarkkuutesi – ja mitä vielä - / sinun taikavoimasi ja noituutesi.

En halua loukata sinua, / en kiusata, en suututtaa. / Vähintään satatuhatta vuotta / olen hymylläni yrittänyt liehiä sinua.

Tarraan elämää kiinni terälehdestä: / pysähtyikö se? kuuliko se minua? / Unohtiko se edes hetken ajaksi, / edes tämän kerran – minne se on matkalla.

Wislawa Szymborska (1923-2012): Sata Szymborskaa, suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine, Allegro ma non troppo

Wislawa Szymborska.jpeg

10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt

Jenkkiläisen teknologiagurun, tutkijan, kirjailijan ja muusikon Jaron Lanierin teos 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt (Ten Arguments for Deleting Your Social Media Accounts Right Now, suom. Kirsimarja Tielinen) on voittanut Financial Times -lehden parhaan kirjan palkinnon vuonna 2018, joten kyllä kirjassa kait pitänee olla jotain pumpulia painavampaa sanottavaa. Jos edellinen Kirjatimpurin teksti mainitsi 10 asiaa luovuudesta, niin tämä opus kertoo siitä, miksi pitäisi häippästä someosastolta juuri nyt eikä vasta 15. päivä.

Jaron Lanierin mukaan syitä on monia, joista hän mainitsee seuraavia: 1. Vapaa tahdon menetys, 2. Nykyajan järjettömyyden vastustaminen, 3. Typeräksi leimautuminen, 4. Sanojen merkityksen katoaminen, 6. Empatiakyvyn menettäminen, 7. Onnettomaksi tuleminen, 8. Taloudellisen itsekunnioituksen menettäminen, 9. Politiikan teon mahdottomuus, ja viimeisenä vaan ei varmaan vähäisimpänä Lanier toteaa, että 10. Some vihaa sieluasi. Ymmärtääkseen, mitä otsikot pitävät sisällään, pitää tietenkin tutustua niihin tarkemmin.

Joskin Lanier on itsekin Piilaakson miehiä ja on sitä mieltä, että teknologia sinällään on auttanut paljon ihmistä, hänen argumenttinsa sosiaalisesta mediasta ovat mielenkiintoista luettavaa. Lanier puhuu behavioristisista menetelmistä – muistettaneen esimerkiksi B.F. Skinner ja Ivan Pavlov –, joita on alettu hänen mukaansa käyttää myös sosiaalisessa mediassa käyttäjiä valvomassa ja hienovaraisesti manipuloimassa ilman, että kukaan sitä edes huomaa. Lopulta on kyse riippuvuudesta, josta ei edes haluaisikaan päästä eroon.

Vaikka ei tahtoisikaan olla sosiaalisen median suhteen vainoharhainen ja päättääkin pitää tilinsä, on Lanierin mukaan syytä olla hyvin tietoinen siitä, että maailmassa on meille täysin tuntemattomia tahoja ja toimijoita, jotka pystyvät rikastumaan ja vaikuttamaan suuriin ihmisjoukkoihin tämän median avulla ilman, että nämäkään tahot edes tietävät, ketä nämä ihmiset ovat. Arkisessa muodossaan valvonta näyttää olevan vaikka sellaista, että kun tänään kirjoittaa netin hakukoneeseen jonkin haettavan asian tai sanan, jo viimeistään huomenna omille sivuille ilmestyy samaa asiaa koskevia mainoksia.

Lanierin käyttämä termi ”sumutin” tarkoittaa ”Sinun Uskomuksesi Mukautetaan Ulkopuolisten Intressien Noudattamiseen”, joka on jotain sellaista, että pilvilaskimissa on tilastoja hyödyntävä koneisto, jonka avulla voidaan arvioida suurten ihmismassojen todennäköistä käyttäytymistä ja sen perusteella päästään heidän käyttäytymisensä muokkaamiseen. Ongelma ei periaatteessa ole itse teknologia, vaan sen käyttäminen manipulointiin ja vallan ja rahan tavoitteluun. Niin että hereillä kannattaa olla tämän asian suhteen.

Lanier suosittelee -  varsinkin nuoria ihmisiä -  sulkemaan käyttäytymistä muokkaavat tilinsä vähäksi aikaa huomatakseen muutoksen, joka heissä tapahtuu, ja sen jälkeen vaikka avaamaan ne, jos itse sitä vielä haluaa. Tänä somesta vapaana aikana saattaa oppia itsestään jotain aivan uutta.

10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt.jpeg

Varasta kuin taiteilija

Austin Kleonin kirjoittama, jopa bestselleriksi väännältänyt teos Varasta kuin taiteilija – 10 asiaa joita kukaan ei kertonut luovuudesta (Steal like an artist, 10 things nobody told you about being creative, suom. Susanna Hirvikorpi) yrittää kertoa meille kaikille sukankuluttajille, miten olla hieman luovempi kuin ennen ja saada taiteellista otetta mukaan myös työhönsä. Kleonin mukaan maailman kaikki ideat on jo moneen kertaan käytetty; uutta voi luoda vaikkapa tutustumalla ansioituneiden ja huipulla olevien tekijöiden – suurmiesten, urheilijoiden, taiteen tekijöiden - tekemisiin ja ”varastamalla” niistä ideoita. Hämmentämällä niitä korvien välissä omalla tavallaan mielekkääksi hutuksi on mahdollista synnyttää taas uutta ja omaperäistä tuotosta; sellaista, mitä joku muu ei ole vielä ikänään keksinyt.

Luetellaan nyt kuitenkin ne kymmenen vinkkiä, jotka Kleon mainitsee oman luovuuden herättelemiseksi. Tässä ne lyhykäisyydessään ovat: 1. Varasta kuin taiteilija, 2. Aloita ennen kuin tiedät, kuka olet, 3.Kirjoita kirja, jonka itse haluat lukea, 4. Käytä käsiäsi, 5. Sivuprojektit ja harrastukset ovat tärkeitä, 6. Salaisuus: tee työsi hyvin ja kerro siitä kaikille. 7. Asuinpaikka ei enää sido meitä, 8. Ole ystävällinen, 9. Ole tylsä, ja vihonviimeiseksi 10. Luovuus on karsimista. No, pitänee lukea myös itse tekstit, noista otsikoista ei vielä onni aukene.

Teos on hauskasti kuvitettu, helppolukuinen ja monien tunnettujen ja tuntemattomien ajattelijoiden lausahduksilla varustettu. Kleonin vinkit ovat elämänohjeita, joista päällimmäisimmäksi jää kuitenkin se kiusallinen ja haittaavahko tosiasia, että lahjakkuus on 90 prosenttia työtä ja 10 prosenttia sitä ihtiään ja että tahkoon tarttuminen ja sen rytmikäs pyörittäminen on kaiken A ja O. On vain otettava se ensimmäinen askel - ja ihan ite. Harvaa kun tullaan selän taakse tuuppaamaan etiäpäin.

IMG_8427.jpeg

Bolla

Pajtim Statovci (s. 1990) on osannut jälleen käyttää vaikuttavalla tavalla myyttistä perinnettä kuvatessaan uusimmassa romaanissaan Bolla omituista otusta, joka oudossa muodossaan – hyvän ja pahan risteytymänä - asustaa luolan pimeässä. Jo aiemminkin Statovci on käyttänyt eläimiä tai siksi lähes luokiteltavia vertauskuvina teoksissaan (Kissani Jugoslavia, KT arkisto 03.09.2014). Tämän uusimman ja kiehtovan kirjan valmistumisen taustalla näyttää olleen monia tukena olleita henkilöitä, kolme kustannustoimittajaakin, joka kertoo myös kustantajan vahvasta satsauksesta kirjoittajaan. Eikä ihme; viimeistään nyt on tunnustettava, että Statovci on kirjallinen lahjakkuus, jolla on kirjoittamisen kyvyn lisäksi hyppysissään myös rikas balkanilainen kansanperinne.

Nuori Arsim, isän valitseman vaimonsa Ajshen kanssa Kosovon Pristinassa asuva kirjallisuuden opiskelija, rakastuu 1990-luvun puolivälissä serbialaisen Milošiin, joka on tullut kaupunkiin opiskelemaan lääkäriksi. Jo lähtökohdiltaan tilanne on toivoton; Arsim on naimisissa, serbien ja albaanien välinen konflikti on pahenemassa ja miesten välinen rakkaus vaatii salaamista.  Sodan syttyessä Arsim joutuu lähtemään perheensä kanssa maanpakoon ja jättämään rakastettunsa. Teoksessa Arsimin vaiheita kuvataan minä-kertojan suulla, Miloš, joka jää Pristinaan, liittyy armeijaan ja yrittää epätoivoisena säilyttää murenevaa mielenterveyttään kirjoittamalla karuja kokemuksiaan muistikirjaansa sodan vuosilta.

Sodan jälkeen kyynistynyt ja juureton Arsim joutuu palaamaan yksin Pristinaan ja kun kaikki muu on jo menetetty, hän alkaa etsiä sieltä Milošia. Ennen pitkää Miloš löytyy, mutta mikään ei ole enää kuin ennen. Arsimin vaimo Ajshe näyttää lopulta saavan voimaa omasta parantavasta vihastaan ja Arsim joutuu siinä suhteessa lopulta tilille.

Mitä ihmiselle tapahtuu, kun ihmisten määräilyvalta toisten ihmisten yli, suvaitsemattomuus tai sota murskaavat haaveet hyvästä elämästä ja kaikki kaunis tuhoutuu, kirja kysyy. Vastaus on kylmäävä; ihmisestä karisee ihmisyys kuin hilseilevä nahka. Maansa pakolla jättäneitä uhkaa juurettomuus, mutta ajatellaan, että sen korvaa raha, taloudellinen hyvinvointi ja pinnallinen elämä. Kun ei myönnä syyllisyyttään tai velvollisuutta lähimmäisen auttamiseen, voi laistaa kevyesti monesta vastuusta ja keskittyä itseensä; muista ihmisistä tulee helposti hyödyn välineitä. Kirjan yksi kysymys tuntuukin kuuluvan: minkä arvon elämälleen antaa sen jälkeen, kun - oman henkensä säilyttäen - on kävellyt monien muiden yli?

Bolla.jpeg

Pane leipään puolet petäjäistä

Tuomas Jussilan ja Lare Rantasen toimittama Nälkävuodet 1867 – 1868 – kokoomateos sisältää eri asiantuntijoiden kirjoittamia Suomen nälkävuosia käsitteleviä kirjoituksia. Heli Huhtamaa kertoo aiheesta ilmaston, säiden ja sadon näkökulmasta, Petri Rekonen pohtii aikaa maatalouden käännekohtana tai mahdollisena taantumana, Lare Rantasen artikkeli liittyy ajan talouspolitiikkaan ja hallintoon, Jukka Vornasen aihe on ajan ruokakulttuuri ja -valistus, Tiina Männistö-Falkin artikkeli kertoo eurooppalaisen lehdistön suhtautumisesta ruokapulaan ja Tuomas Jussilan artikkeli paneutuu kyseisen ajan käsittelyyn kirjallisuudessa.

Ajan kirjallisuudesta kiinnostuneen kannalta Tuomas Jussilan artikkelissa Nälkävuodet ja kirjallisuus kerrotaan esimerkiksi J. L. Runebergin runosta Saarijärven Paavo (KT arkisto 05.02.2016), jossa kuvataan köyhän kansan solidaarisuutta toisiaan kohtaan. Väinö Linnan romaanitrilogiassa Täällä Pohjantähden alla ‘suon ja kuokan’ Jussin lapsuus oli osunut juuri nälkävuosien aikaan, tehnyt hänestä orvon ja vaikuttanut hänen elämäänsä monin tavoin. Useat muutkin kirjailijat Sakari Topeliuksesta Agathon Meurmaniin, Santeri Alkioon, Pietari Päivärintaan, K. A. Tavaststjernaan ja Teuvo Pakkalaan käsittelivät nälkävuosia ja näkökulma saattoi olla hyvinkin erilainen riippuen julkaisuajasta, henkilön omista menetyksistä, yhteiskunnallisesta asemasta tai asenteesta köyhälistöä kohtaan.

Kirjassa todetaan myös se, miten paljon näinä vuosina ihmisiä menehtyi julkisissa paikoissa, kuten köyhänhuoneissa, koska niissä asui paljon väkeä erittäin kylmien säiden vuoksi ja taudit, kuten lavantauti, pääsivät ahtaissa tiloissa hyvin leviämään. Monille lukijoille ovat varmaan tuttuja myös kansan syvien rivien muistelut ja kertomat siitä, että kaikki eivät suinkaan kuolleet tautien ja nälän yhteisvaikutuksiin, vaan jotkut saattoivat menehtyä myös siihen, että saivat vihdoin syödäkseen, koska sitä ei monen nälkiintyneen heikentynyt terveys enää kestänyt. Ei tarvitse vieläkään muuta kuin avaa media iltauutisten aikaan, niin tämä sama asia on edessä tänäkin päivänä jollain kolkalla maailmaa, myös Euroopassa. Mitä voitaisiin yhdessä tehdä, että maailman rahojen jakaminen olisi oikeudenmukaisempaa ja elämän edellytykset mahdollistavaa niin, että edes purtavaa riittäisi kaikille? Tämä alkaa olla nykyisen ilmaston lämpenemisen aiheuttamien muutosten kannalta melkoisen akuutti asia.

Runon hetteikössä

Suomenruotsalaisen runoilija Tua Forrström (s. 1947) on monilla tavoin jo aiemmin palkittu ja tunnustusta saanut taiteilija, jonka tuotantoa on käännetty useille eurooppalaisille kielille. Hän on voittanut muiden muassa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1998 ja Ruotsin Akatemian Bellman-palkinnon vuonna 2003. Tässä luettiin Forrströmin ajatuksille laajasti tilaa antavista runokokoelmista kaksi; Lokakuun iltana soudin järvelle (En kväll i oktober rodde jag ut på sjön, 2012, suomennos Caj Westerberg) ja Merkintöjä (Anteckningar, 2018, suomennos Jyrki Kiiskinen).

Klassista runoutta lukiessa on yleensä sellainen näppituntuma, että suurin piirtein peräkammarijärjellä ymmärtää, mitä runoilija on tekstillään halunnut sanoa; impressiot ovat jollain tapaa ennestään tuttuja ja yhdessä jaettuja. Modernia runoa lukiessaan sitä vastoin joutuu usein höttösuolle ja pitkospuille pinnistämään aivojaan ja miettimään, millä tavalla runoa parhaiten lähestyisi.

Herää monenlaisia kysymyksiä. Pitääkö modernia runoa osata tulkita ja analysoida voidakseen nauttia siitä? Onko tiedettävä kaikki ne viittaukset ja tasot, joita runo sisältää, vaikka se ei monilta osin aukeaisikaan lukijalleen? Voiko runosta saada irti jotain, jos ymmärtää ja sisäistää runosta vaikkapa vain yhden säkeen? Luottaako siihen, kuten muussakin kirjallisuudessa, että tulkinta syntyy lukijan päässä ja on hänelle kuitenkin aina ainutkertainen kokemus? Oli miten oli, tässä jaetaan nyt ilmainen runosuositus; jos on niin väsynyt töistä tai mistä tahansa, että ei jaksa enää tarttua edes siihen pöydän nurkalla olevaan mainoslehtiseen, kannattaa istahtaa hetkeksi, rauhoittua, ja yrittää lukea yksi mieluinen, lyhyt runo ja antaa sen virrata aivoihin ihmeitä odottamatta. Runolla ja sen luomalla kuvastolla on joskus salaperäinen kyky ruokkia uupunutta mieltä jo ihan avaruutensa ja tiivistyneiden ajatustensa voimalla.

Forsström Tua.jpeg

Kuu ja Bää

Iki-ihana kirjailija Aulikki Oksanen on monipuolisesti taitava tekstintekijä, kuvittaja, myös näyttelijä. Hän on kirjoittanut romaaneja, novelleja, näytelmiä, runoja, lastenkirjoja ja mitä vielä muuta, eli tekstiä laidasta laitaan. Moni tuntee ehkä parhaiten Oksasen laajan runo- ja laulutuotannon, ja niistä klassikoiksi muodostuneet laulut, kuten Sinua, sinua rakastan, Kenen joukoissa seisot, Kuka kertoisi minulle, Laulu siirtotyöläisestä, Puhu minulle rakkaudesta vain joitakin mainiten.

Lastenkirja Kuu ja Bää riimittelee Oksasen sanoin ja omintakeisesti kuvitettuna eteemme Bään, pikku vuonan, joka hortoilee yöllä metsässä melko huolettomasti, kuten lapsukaisten tapana on. Kuu on kadottanut hampaansa, Bää auttavaisena lähtee etsimään sitä pimeässä ja törmääkin yllätykseen. Kun Bää on auttanut Kuuta, niin Kuukin vuorostaan sitten auttaa pikku ystäväänsä, ja kuten lastenkirjaan kuuluukin, loppu on onnellinen.

Oksanen Aulikki.jpeg

Laulurastas

Metsässä yövyn, en nukkua millään / vois.  Miten tuoksuukaan vanamo!

Yön ylilukkari lehterillään / - laulurastas - on latvassa jo.

Kuulisin nyt, jos neulanen putois, / taivaalla hattara liikahtais.

Jos hämähäkki verkkoa kutois, / kaiun kai se jo liikkeelle sais - .

Nyt!  Näki kaiken hiljenneen / rastas ja viritti säveleen.

Ylitse maailman suuren kehdon / helähti kirkkaana huilusta sen

värisevän metsän ja lammen ja lehdon / puhtaus ihmeellinen.

Unto Kupiainen, Laulurastas

Laulurastas.jpeg