Kirjallisuuspiiri rulettaa

Koska maailmassa on kosolti erilaisia kirjoja lukevia porukoita, jotka kokoontuvat mitä kummallisimpien teemojen ympärillä, niin aiheesta tehdään totta kai elokuviakin; tällä istumalla esimerkiksi voi mennä katsomaan kahta kirjallisuuspiireihin liittyvää elokuvaa.

Book Club – komediassa pääosissa olevat näyttelijät Diane Keaton, Jane Fonda, Candice Bergen ja Mary Steenburgen esittävät naisia, jotka lukevat yhdessä paljon huomiota saanutta Fifty Shades of Grey – kirjaa ja innostavat toisiaan reippaisiin elämänmuutoksiin.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville - elokuvassa toimittaja Juliet (Lily James) matkustaa toisen maailmansodan päättymisen jälkeen haastattelemaan erästä kirjallisuuspiiriä ja tapaa samalla matkalla sikafarmari Dawseyn (Michiel Huisman). Sota on päättynyt, mutta Guernseyn eristäytyneellä saarella kirjallinen piiri on yhä juurevasti kytköksissä saksalaisten miehityksen aikoihin ja sen traumoihin.

Perunankuoripaistos on romantiikan ystävien elokuva, jossa juoni on ennalta arvattavissa ja jo synopsiksessa selitetty eikä yllätyksiä siis ole luvassa. Lopussa ryhmän sanailujen lainaukset ovat vähän kuin viimeinen yritys puhaltaa tulta jo sammuneeseen nuotioon, jotta myös kirjojen ystävät saisivat viimein osansa. Leffa perustuu Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin samannimiseen kirjaan, jonka lukeminen saattaa olla elokuvan katsomista antoisampi kokemus.

Sanotaan, että yksikin kirja voi muuttaa maailmaa ja kirjojen ystävänä niin ajatellaankin, mutta kirjallisuuspiireihin liittyvä aihe ei ole ehkä kaikkein helpoin tapa tahkota rahaa elokuvamaailmassa. Tässä sarjassa Kuolleiden runoilijoiden seura aikoinaan ilmestyessään jäi hyvin mieleen; se oli innostava ja aiheestaan kiinnostunut kuvaus kirjallisuuden voimasta.

Tyttö istui kivellä...

Tyttö istui kivellä ja kivi oli siliä
ja vesi sitä virutteli, teli, teli,
tyttö istui kivellä ja kivi oli siliä
ja vesi sitä virutteli.

Kun se oli saanut sen erokirjan,
se itkeä lirutteli teli teli,
ja kun se oli saanut sen erokirjan
se itkeä lirutteli.

              suomalainen kansanlaulu

Tyttö istu kivellä.jpg

Ihminen on herkkä eläin

Rafael Donnerin (s.1990) esikoiskirja Ihminen on herkkä eläin (Människan är ett känsligt djur, 2018, suom. Laura Jänisniemi) on omaelämäkerrallinen essee. Se pohtii ihmisen elämän monia eri puolia; käsiteltävinä aiheina ovat heikkous, vahvuus, yksinäisyys, itsevarmuus, hulluus, vapaus, häpeä, ylpeys, miehekkyys, katkeruus, tietämättömyys, itsekkyys, huoli ja usko, eli aika kattavaa settiä ihmisenä olemisesta. Se kertoo rivien välissä myös kirjailijan suhteesta isäänsä, suomalaiseen kirjailijaan ja elokuvaohjaajaan Jörn Donneriin.

Rafael Donnerin esseissä pohditaan monia henkilökohtaisia ja raskaitakin asioita, mutta jotenkin sellaisella keveydellä ja nuoren kirjoittajan tuoreudella, että kirja tuntuu aiheistaan huolimatta jopa viihdyttävältä. Onpa kyseessä sitten yksinäisyyden kokemus, angsti tai  hulluuden tai häpeän tila, yhtä kaikki se herättää lukijassa jopa surumielistä huvittuneisuutta ja yhteisesti jaettavan kokemuksen tunteiden voimasta. Ovatko nämä aiheet kuitenkin niin yleisinhimillisiä, että ne koskettavat jokaista tallustelijaa jossain elämän vaiheessa? Kirjailijan yksi tärkeimmistä tehtävistä on antaa näköaloja laajemmalle kuin oman sukan varteen, auttaa lukijaa oman elämänsä kiemuroita pohtiessa ja tarjota toivoa usein toivottomassa maailmassa. Sellaiseen tarpeeseen tätä kirjaa voi lämpimästi suositella.

Kirjailijan isä Jörn Donner julkaisi myös tänä vuonna uusimman oman romaaninsa Vesi on verta sakeampaa (Blod är tunnare än vatten, 2018, suom. Kari Koski). Median antamien tietojen mukaan myös isän ja pojan yhteistyö jatkuu monella eri saralla, joten ”perästä kuuluu, sanoi torventekijä”.

Ihminen on herkkä eläin.jpg

Karussa sellissä ja paljon muuallakin

Päästiinpä taas ystävien hyvässä peesissä ulkomaille Hämeenlinnaan ja Tampereelle, jotka molemmat ovat ihan mukiinmeneviä kaupunkeja Hämeen verkkaisessa maakunnassa.

Hämeenlinnassa tutustuttiin kylmältä kalskahtavaan paikkaan, linnan vieressä olevaan Vankilamuseoon, joka oli ihan nimensä veroinen paikka; sinne ei pitäisi konsaan kenenkään joutua oman elämänsä koukeroita selvittelemään.

Itse Hämeen linnassakin tuli käytyä, sehän on peräisin 1200-luvulta, joten ei ihan veres  mesta. Siellä oli parhaillaan suomalaisen hopeaseppätaiteen taidonnäytteitä Hohto – suomalainen hopea 1600-1830 –näyttelyssä. Tuona mainittuna aikana Suomessa toimi 740 hopeaseppäverstasta. Näyttely on avoinna 4.11.2018 saakka. Esillä on todella taidokasta käsityötä ja voi vain kuvitella, miten paljon työtunteja taottuihin esineisiin on uhrattu. Tuskin on hopeaseppämestari, hänen oppipoikansa tai kisällinsä hopeaa takoessaan ajatellut, miten paljon menee ylitöiksi, kun on haluttu saada kaunista aikaiseksi. Hämeenlinnalaisen vuonna 1947 perustetun konditoria-leipomo Laurellin kahvila tarjosi gluteenittomia herkkuleivoksiaan, joita oli tiskin täydeltä tyypillisen  kahvilatarjonnan kuivan pikkupullan sijasta. Ja entäs ne suolaiset piirakat!

Tampereella etsiydyttiin Vakoilumuseoon, jossa esiteltiin takavuosien kuuluisimpien vakoilijoiden elämäkertoja ja nähtävillä oli myös erilaista vakoiluun liittyvää arsenaalia - vain James Bondin kenkäpuhelin puuttui. Lauri Törni, Rosenbergit, Mata Hari ja monet muut vakoilusta syytetyt kuuluisuudet esiteltiin ja tulipa Hella Wuolijokikin tutuksi myös tältä kantilta. Museo on myös interaktiivinen; siellä voi kokeilla omia vakoilutaitojaan.

Emil Aaltosen museossa on parhaillaan Nykytaidetta Pyynikinlinnan kokoelmasta - näyttely, joka on avoinna 26.8.2018 saakka.

Kokonaisuutena Tampere näytti melkoiselta rakennustyömaalta monista eri kulmista katsottuna, ja se johtui siitä, että manselaiset ovat saamassa ihka oman ratikan, jolle kai edelleenkin mietitään sopivaa nimeä. Mitenkä olisi Tamspora?

Vankilamuseo1.jpg
Vankilamuseo2.jpg
Vankilamuseo3.jpg
Vakoilumuseo.jpg
Hämeen linna1.jpg
Emil Aaltosen museo1.jpg

Kaikki anteeksi

Naisten salibandyjoukkueen saunasta kuuluu iloinen puheensorina, mutta lapseton Laura, yksi joukkueen nuorista naisista, ei jaksa nyt osallistua siihen, koska hän hellii sydämessään itselleen tapahtunutta ihmettä; hän on tavannut unelmiensa miehen. Mies on pitkä, karismaattinen, huoliteltu, akateeminen ja ammatissaan menestyvä, ja häneen on helppo rakastua.

Miehellä on edellisen avioliiton jäljiltä talo ja kolme lasta, joiden äidin kanssa on yhteishuoltajuus. Kaikki näyttää kukoistavalta, ainakin ensi alkuun. Pikku hiljaa miehestä alkaa paljastua myös toisenlaisia puolia; hän on sairaalloisen ahdistunut ja väkivaltainen sekä psyykkisellä että fyysisellä tavalla. Yhteiseen elämään alkaa tulla ikäviä muutoksia, jotka kuitenkin tapahtuvat niin hitaasti, että Laura ei tajua reagoida niihin, ennen kuin ne muuttuvat ikään kuin asiaan kuuluviksi.

”Olet sammakko, joka laitetaan kattilassa kylmään veteen. Lämpötila nousee vähä vähältä, mutta et huomaa sitä. Vesi muuttuu tappavan kuumaksi, mutta et ymmärrä hypätä pois, koska olet niin tottunut. Et enää tiedä, mikä on normaalia ja turvallista. Epänormaalista tulee uusi normaali. Tämä tapahtuu ihan tavallisille naisille, miehillekin.”

Laura Mannisen (s.1976) esikoisromaani Kaikki anteeksi paneutuu vakavaan aiheeseen; perheväkivaltaan ja siitä pois selviämiseen. Aihe on vaikenemisen kulttuuria ylläpitävässä suomalaisessakin yhteiskunnassa edelleen äärimmäisen tärkeä ja erityisesti niiden lasten vuoksi, jotka elävät tällaisen uhan alaisena perheissä ja joutuvat usein, ainakin välillisesti, siihen osallisiksikin. Aikuinen saattaa selvitä väkivallasta irtautumalla suhteesta, mutta lapset vahingoittuvat psyykkisesti ja saattavat jäädä kantamaan väkivallan häpeää loppuelämäkseen. Siksi jokainen teos, joka lisää ymmärrystä siitä, mitä ihmisen ei tarvitse elämässään läheisiltään hyväksyä, on tarpeellinen.

Kaikki anteeksi.jpg

Pähkinää purtavaksi

Ian McEwan (s. 1948) on jo ennestään tuttu brittikirjailija, jonka teoksia on suomennettu kiitettävästi viime vuosina. Pähkinänkuori (Nutshell, 2016) on viimeisin Juhani Lindholmin suomentama McEwanin teos.

Kirja kertoo syntymättömän lapsen, vielä äitinsä kohdussa olevan lapsen suulla, miltä tuntuu olla osallisena karmaisevan rikoksen suunnittelussa, ja olla siitä tietoinen koko ajan voimatta tehdä mitään asian ehkäisemiseksi. Kyse on rikoksesta, jossa suunnitellaan lapsen isän surmaamista. Sitä suunnittelevat reippaasti viinilasia kallisteleva tulevan lapsen äiti ja hänen rakastajansa, lapsen isän veli.

Lapsen isä on haaveissa ja utopioissa elävä runoilija, joka on sattunut perimään Lontoossa ison kerrostaloasunnon hyvällä alueella. Hänen vaimonsa on raskausajan vaivojen verukkeella onnistunut heittämään miehensä väliaikaisesti pois asunnosta, ja se mahdollistaa rakastajan käynnit vaimon luona ja myös rikoksen suunnittelun.

Lapsen isä haluaisi edelleen pitää perheensä, mutta äidillä ei ole aikomustakaan siihen suuntaan. Tarkoitus on muuttaa aviomiehen asunto rahaksi heti, kun hänestä päästään eroon. Syntymätön lapsi on isänsä puolella, mutta se ei paljon auta, koska hänellä ei ole vielä äänioikeutta äitinsä kohdussa ollessaan.

Teoksen näkökulma on sikiövaiheesta huolimatta - tai juuri sen vuoksi! - kaikkitietävän kertojan ja se tekee siitä trillerin aineksistaan huolimatta myös humoristisen. Tässä blogissa Ian McEwan on mainittu edellisen kerran teoksen Lapsen oikeus yhteydessä (Kirjatimpuri; Oikeus ja kohtuus 23.06.2015).  

Pähkinänkuori.jpg

Bio Rex - elokuvan glamouria ja nostalgiaa

Päästiin tuoreeltaan tutustumaan nostalgiseen Bio Rexiin, Helsingin keskustassa Lasipalatsin kulmalla sijaitsevaan, 1936 valmistuneeseen ja äskettäin peruskorjattuun elokuvateatteriin, jonka pieteetillä tehdystä peruskorjauksesta on vastannut arkkitehtitoimisto JKMM yhdessä Helsingin kaupunginmuseon kanssa. Elokuvateatteri kuuluu nykyisin Amos Andersonin taidemuseon, Amos Rex-museon, yhteyteen. Tästä kulttuuriteosta suurkiitos asianosaisille!

Virallisesti vasta elokuussa avautuvassa teatterissa esitettiin tällä kertaa Aalto-yliopiston Elokuva- ja lavastustaiteen laitoksen uusimmat harjoituselokuvat ja lopputyöt, joista erityisesti jäivät mieleen dokumentti Nokipojat, joka kertoo arkeen vaihtelua tuovien nokikolareiden käynneistä yksinäisten asukkaisen kodeissa tyhjenevällä maaseudulla, ja toisena fiktiivinen lyhytelokuva Hehku, joka kertoo syvästi koskettavalla tavalla miehen ja naisen vierailusta vanhalla kesähuvilalla. Nämä molemmat leffat tulevat toivottavasti myöhemmin myös YLEn ohjelmistoon.

 

Rex1.jpg
Rex3.jpg
Rex2.jpg
Rex4.jpg
Rex7.jpg
Rex5.jpg

Surulla on sulkapeite

Nyt tulee rutkasti elikkäs kakskorvavasullinen lohdun sanoja erityisesti niille pöytälaatikkoon kirjoittaville, jotka ovat aina halunneet saada aikaan fiktiivisen eli kuvitteellisen teoksen, mutta eivät ole päässeet pidemmälle kuin sivulle sata ja kaksi. Ja sitten on topannut. Niin, mikä? No se ajatuksenjuoksu ja sanottava, ja on iskenyt tyhjän paperin kammo. Lohtua tämä kirja saattaa tuoda myös läheisensä menettäneelle, kun se tuo surun niin konkreettisesti näkösälle.

Lontoolainen kustannustoimittaja Max Porter (s.1981) on näätsen kirjoittanut tuon otsikossa mainitun kirjan Surulla on sulkapeite (Grief is the Thing with Feathers), ja uskokee tai äläkee, sen mitta on hikiset 120 sivua, ja ne sivutkin ovat melkein puolityhjiä. Ja nyt tulee yllätys; kirja on ilmestynyt jo 21 maassa ja palkintoja sen kuin satelee.

Kirja kertoo miehestä ja hänen kahdesta pikkupojastaan, jotka ovat kokeneet suuren menetyksen; perheen äiti on kuollut. Kaikki yrittävät käsitellä menetystä omalla tavallaan ja ovat hukkumaisillaan siihen. Sitten jostain paikalle lennähtää iso, musta varis, joka tarjoutuu jäämään kotiin niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen. Vaikka se osoittautuu hankalaksi kohdata, se osaa myös lohduttaa ja vaatia ryhdistäytymistä, erityisesti isältä. Varis on allegoria surulle, jota käsittelemättä ei päästä eteenpäin ja uuteen toivoon. Isän, poikien ja variksen kommentit vaihtelevat teoksessa ilman sen tarkempaa loogista järjestystä. Sellaista on sureminen.

Kirja tekee kunniaa brittikirjailija Ted Hughesin kulttirunokokoelmalle Crow. Kirjan on suomentanut Irmeli Ruuska.

Surulla on sulkapeite.jpg

Omenankukat

Mun onneni kukkii kuin omenapuu  / kevät-öissä valoisissa,
kun kuusten latvat ne kumartuu  / ja immet on unelmissa.
Ne yöt pari ympäri helluntain,  / ne yöt on suuret ja syvät
ja silloin jos ei tule tuuli vain,  / niin kypsyvät heelmät hyvät.
Oi, antaos taivas tyyntä nyt, / jos sitten sa annatkin muuta!
Oi, varjele Luojani vakainen  / nyt orvon omenapuuta!

                                                       Eino Leino: Omenankukat

Omenapuu1.jpg
Omenapuu2.jpg

 

Viherpiipertäjän festarit

Kas. onko festarit nyt jossain tuolla / Hämeentien vihreemmällä puolla, / kun sinne kansa kiilusilmin  pyyhältää? / Mut toisaalta, ei missään kumivenettä, ei kaljapatteria kainalossa nää. / Ja mitkä ihmeen ruskeet pussit niillä kainalossa on? 

Nyt sinne itselläkin kulkee tie / ettei muut ihan kaikkeen mennessänsä vie. / On aika näätsen taimimyynnin keväisen, / ja se on tietty syy sen tungoksen, / nyt joka siellä puskee joka puskaan, / aiheuttaa kovan syyn siihen tuskaan, / joka jokaisella menijällä on / nimittäin, että

jos ei sais jotain tiettyy pistokasta / tai tainta vaikka palster nakasta, / vaan kaikk ois menneet jo, kun sinne ehtii. / Niin mukavaa on, kun puut jo lehtii / taas istutella maahan noita taimia somia, / joista kesän mittaan saattaa joskus tulla melko vallattomia.

Annala1.jpg
Annala4.jpg

Äitiyden monet kasvot

Äidin kanssa voi olla äkkipikainen / äiti on aina / vanhempi parkkiintunut nainen

ja kun hänet hetkeksi unohtaa / hän on jo hauras vanhus.

Jonakin kuulaana lokakuun aamuna

helähtää kuin riite.                                                     Liisa Laukkarinen

 

Lemminkäisen äiti

Lemminkäisen äitiä ei kukaan korjaa virrasta.

Vain äiti korjaa Lemminkäisen. / Äitiä ei kukaan.

Pää lähti ensin. Pitkään oltuaan / omalle ruumiillensa vaivaksi

se nosti kiharaisen purjeensa / ja laski virtaan Tuonen laivaksi.

Ja suunsa eksyi nyyhkytyksistä, / kipunsa kohdun erehdyksistä.

Ei jalka tavoittanut toista jalkaa, / ei nahka luuta, käsivarsi olkaa.

Ei yksikään mies avaralla rannalla / kokoillut sitkeästi haravalla

hauraita luita.  Sillä yksinäinen / on äiti vain, ei koskaan Lemminkäinen.

Hyvästi hiukset, huulet, kaikki hyvästi. / Hyvästi lanteenkaari, haaksirikkoisten

aurinkosaari, naurut, säikähdykset, / ja suudelmat kuin petokalan / kirkkaat välähdykset.

Hyvästi kuumankylmä, kylmänkuuma. / Hyvästi maailmankaiku, korkealla

kuin kaarisilta, jolta lapsi viskaa / syvälle veteen viattoman kellohameen.

Lemminkäisen äitiä ei kukaan korjaa virrasta.

Vain äiti korjaa Lemminkäisen. / Äitiä ei kukaan.

   Aulikki Oksanen

 

Äeti, sellainen elämä

Äeti, sellainen elämä, / että sen voisi kirjoittaa näytelmäksi,

mutta jos se kirjoittaisi, se olisi / mahdoton näytellä, mahdoton esittää

eikä sitä kukaan katsoisi / eikä arvostelija sitä uskoisi, ei vapaaehtoisesti

Äeti, sellainen elämä, / että se oli pakko elää

jotta se tulisi todeksi                                                     

Juice Leskinen

Ruusu2.jpg

Punainen osoitekirja

Ruotsalaisen Sofia Lundbergin (s. 1974-) kirjoittama ja Tuula Kojon suomentama romaani Punainen osoitekirja kertoo lähes 100-vuotiaasta, Tukholmassa asuvasta Doriksesta, joka on erakoitunut ja jonka luona käyvät vain vaihtuvat ja kiireiset kotiavustajat. Ainoa yhteydenpito Skypen välityksellä tapahtuu Amerikassa asuvan sisarentyttärentyttären Jennyn ja hänen perheensä kanssa. Joku kotiavustajista on neuvonut Dorikselle tietokoneen ja Internetin käyttöä, ja sen plaraaminen täyttää hänen pitkät yksitoikkoiset päivänsä.

Doris oli saanut lapsena puuseppäisältään punaisen osoitekirjan, johon isä oli toivonut tyttären merkitsevän kaikki ne ystävät, jotka tämä tapaa elämässään ja matkoillaan erilaisissa jännittävissä paikoissa. Isä oli hengeltään maailmanmatkaaja ja olisi halunnut päästä matkustamaan, mutta olosuhteiden pakosta ja velvollisuudesta hän oli jäänyt isänisänsä verstaan sitomaksi koko elämänsä ajaksi. Iltaisin hän luki yhdessä tyttärensä kanssa kaikista niistä eksoottisista maista ja kulttuureista, joihin hän joskus vielä tulisi matkustamaan. Toive ei isän kohdalla toteutunut koskaan.

Doriksen osoitekirjassa on enimmäkseen sivuja, joissa mainittujen henkilöiden perässä lukee kuollut. Näistä ihmisistä Doris alkaa kirjoittaa ja koota muistojaan ja toivoo, että Jenny joskus lukisi hänen kirjoituksensa. Tästä muodostuu koko tarinan juoni, niistä ihmisistä, jotka ovat tehneet vaikutuksen - hyvässä tai pahassa – Dorikseen ja merkinneet oman puumerkkinsä hänen elämäänsä omalla toiminnallaan. Kaiken taustalla kulkee lähtemättömästi mieleen jäänyt ensirakkaus ja sen täyttymättömyyden mukanaan tuonut haavekuva.

”Toivoisin sinulle kaikkea tarpeeksi. Tarpeeksi aurinkoa valaisemaan päiväsi, tarpeeksi sadetta, jotta osaisit arvostaa aurinkoa, tarpeeksi iloa ravitsemaan sieluasi, tarpeeksi tuskaa, jotta osaisit arvostaa elämän pieniä iloja, ja tarpeeksi kohtaamisia, jotta aina silloin tällöin osaisit jättää myös jäähyväiset.” Näillä sanoilla Doriksen äiti pakon sanelemana aikoinaan siunasi alaikäisen tyttärensä maailman matkoille.

Punainen osoitekirja.jpg

Les Nuits - Yölliset tunnit

Ystävän peesissä päästiin seuraamaan Suomen Kansallisbaletin tänään ensi-iltansa saavan Les Nuits – Yölliset tunnit - esityksen kenraaliharjoitusta Kansallisoopperaan. Esitys on ranskalaisen koreografin Angelin Preljocajin sensuelli teos, joka on valmistunut vuodeksi 2013, ja se yhdistelee sekä baletin että nykytanssin liikekieltä.

Esitys pohjautuu tunnettuun Tuhannen ja yhden yön tarinat – teokseen, jossa tarinan mukaan näppärä-älyinen naiskertoja Scheherazade säilyttää henkensä kertomalla yksinvaltias-miehelleen yössä aina yhden tarinan, jonka jättää aamulla niin jännittävään paikkaan, että mies haluaa kuulla lisää eikä mestautakaan vaimoaan heti hääyön jälkeen, niin kuin hänellä on ollut tapana aikaisemmin. Kun on mennyt tuhat ja yksi yötä näiden tarinoiden parissa, mies onkin jo niin koukussa vaimoonsa, että koko lynkkaussuunnitelma unohtuu.

Angelin Preljocaj sanoo: “Haluan tutkia itäisiä kulttuureja, joissa vartaloista tulee merkkejä – kuin tunteiden ja tunnelmien kalligrafiaa. Itämaissa on edelleen sellaista mystisyyttä ja viehätystä, joka vaikuttaa meidän kollektiiviseen alitajuntaamme.”

Näin tanssitaidetta heikommin tuntevana hämmästeltiin, miten kekseliäästi Preljocajin koreografiassa käytetään ihmiskehon pienintäkin liikettä suurten tunteiden ilmaisemisessa. Taitavien tanssijoiden kyvykkyys ilmentää tunteita kehon kielellä hätkähdyttää aina ja toisaalta osoittaa elävästi sen, miten tunteen kieli näkyy arjessa usein kehossakin, halusipa tai ei. Kehon kieltähän on mahdollista myös opiskella, ja se saattaisi helpottaa ihmisten ymmärtämistä, jos vielä osaisi tulkita oikein.

Baletti on Berliinin valtionbaletin tuotantoa ja se esitetään Suomessa seitsemän kertaa tänä keväänä. Musiikista vastaavat Natacha Atlas, Samy Bishai, 79D, John Barry ja James Brown. Constance Guissetin lavastus vie kohti itämaista tunnelmaa, valaistus on Cécile Giovansili Vissièren käsialaa. Baletin kesto on puolitoista tuntia ilman väliaikaa, ja aika kyllä menee kuin siivillä.          

                                                                  (www.oopperabaletti.fi)                                                                                                                                                                                                                                                                                        

Gaudeamus igitur

Gaudeamus igitur / Juvenes dum sumus.
Gaudeamus igitur / Juvenes dum sumus.
Post jucundam juventutem / Post molestam senectutem.
Nos habebit humus. / Nos habebit humus.

Vita nostra brevis est / Brevi finietur.
Vita nostra brevis est / Brevi finietur.
Venit mors velociter / Rapit nos atrociter.
Nemini parcetur. / Nemini parcetur.

Vivant omnes virgines / Faciles, formosae.
Vivant omnes virgines / Faciles, formosae.
Vivant et mulieres / Tenerae amabiles.
Bonae laboriosae. / Bonae laboriosae.

Vivat academia! / Vivant professores!
Vivat academia! / Vivant professores!
Vivat membrum quodlibet / Vivant membra quaelibet.
Semper sint in flore. / Semper sint in flore.

Pohjautuu Christian Wilhem Kindlebenin vuonna 1781 julkaisemaan nuottikirjaan Studentlieder.

kevätesikot.jpg

Veteraanipäivä 27.04.

Rannalle himmeän lahden / aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon, / taakka jo laskettu on.
Taattoa muista sa silloin, / askel jo uupunut on,
lapset ja lastemme lapset, / teidän nyt vuoronne on.

Hoivatkaa, kohta poissa on veljet, / muistakaa, heille kallis ol' maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin, / himmetä ei muistot koskaan saa!

Hymni soi holvissa hiljaa, / tummana kaipuuta soi.
Aika on korjannut viljaa, / sarka jo kynnetty on.
Ammoin me marssimme kahden, / tulta löi taivas ja maa.
Rannoilta Äänisen lahden, / kelle nyt kertoa saa.

Hoivatkaa...

Laineissa Laatokan mahti, / kahlita kenkään ei voi.
Veljet sen rantoja vahti, / konsa on koittava koi.
Ylväänä Karjalan heimo / tuskansa kantanut on.
Maaäiti suojaansa sulkee, / vartija poissa jo on.

Hoivatkaa...

                             Veteraanin iltahuuto, sanat ja sävellys Kalervo Hämäläinen (1917-2015)

Stella

Maritta Lintunen on sekä runoilija, novellisti että prosaisti; viides romaani Stella ilmestyi juuri äskettäin. Se paneutuu taiteen, erityisesti musiikin maailmaan, kirjailijakin on alun perin koulutukseltaan musiikin ammattilainen.

Nuori maalaistyttö Liisa saapuu 1980-luvun alussa maalta lyhyelle kirjoituskurssille Helsinkiin ja saa alivuokralaisasunnokseen entisen palvelijanhuoneen ikääntyneen laulajattaren, Sylvi Indreniuksen kodista. Laulajatar on mennyt kuuluisuus, jota elämä ei ole kohdellut ruusuhansikkain, mutta joka näkee vuokralaisessaan uuden mahdollisuuden elää loppuelämänsä vielä toisin ja täysin. Arka ja muiden johdateltavissa oleva Liisa taipuu Sylvin uusiin ehdotuksiin liiankin helposti ja unohtaa alkuperäisen intohimonsa, kirjoittamisen. Sillä on monia kerrannaisvaikutuksia, ja lukijan annetaan seurata, miten Liisan ja hänen läheisensä lopulta käy.

Romaanin teemana tuntuu olevan, että musiikki kuten mikä tahansa muukin taiteen laji on intohimo, johon täytyy uskaltaa heittäytyä, jos sellainen on ihmiselle tarjolla ja lahjakkuutta on riittävästi. Mutta mitä tapahtuu, jos ei itselleen suotua lahjaa jostain syystä pääse tai suostu kehittämään ja käyttämään? Joutuuko jossain vaiheessa elämää kuitenkin tekemään tiliä sen kanssa, ja miten toimia, jos lahjojensa käyttämättä jättäminen alkaa myöhemmin jatkuvasti kaihertaa?

Ihminen on onnellinen vasta silloin, kun hän pääsee lähelle ydintään”, ajattelee Juri, lääkäri, jonka taiteellinen lahjakkuus on jäänyt osin käyttämättä äidin elämässään tekemien ratkaisujen vuoksi. Teos tarjoaa lohtua ja haluaa myös tukea taiteellisen intohimonsa luovuttaneita toteamalla, että koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä palata luovuutensa juurille ja saada sieltä merkitystä elämään, kuten Jurin isoisän sanoo: ”Yksi tähti, monta heijastajaa. Ja kun tähti sammuu, valo vain jatkaa kulkuaan.”

Stella.jpg

Raivokasta Raivolasta

Eeva Rohaksen (s. 1982) uusin teos Raivo kertoo intohimosta, rakastamisen haasteista, kateudesta, riippuvuuksista ja niistä eroon pyristelemisestä eli siis melko tavallisista inhimilliseen elämään kuuluvista asioista. Rohakselta on aiemmin ilmestynyt novellikokoelma Keltaiset tyypit ja romaani Syvä pää.

Nainen, kielenkääntäjä ammatiltaan, tapaa yllättäen duunarimiehen ja ihastuu, vaikka hänellä ei olekaan juuri mitään yhteistä miehen kanssa. Silti pari uskoo intohimon voimaan, vaikka sukulaiset varoittelevatkin tulevasta. Pian ilmenee erilaisia merkkejä siitä, että suhde ei toimi, miehen mustasukkaisuus ja alkoholismi nousevat esiin. Luna, pieni tytär, tarkkailee altavastaajana koko ajan äidin ja isän muuttuvia tilanteita ja imee lapsen alttiudella itseensä erilaisia, raskaitakin kokemuksia perhe-elämästä. Lunalla on oma lemmikkilisko, joka joutuu pelinappulaksi aikuisten väliseen henkiseen kamppailuun. Raitistumiseen pyrkivä alkoholisti Elena yrittää pelastaa miehen, joka haluaa palavasti pitää perheensä kasassa. Ja vielä on Liisa, lahjakas ja kiinnostava työtoveri, jonka kanssa joudutaan kilpailemaan samoista freelancer-töistä. Rohaksen tapa kertoa on lennokas ja mukaansa tempaava. Tarina on kaiken kaikkiaan aika raadollinen, mutta antaa myös toivoa tulevasta valosta ja paremmasta huomisesta.

Raivo.jpg