Varasta kuin taiteilija

Austin Kleonin kirjoittama, jopa bestselleriksi väännältänyt teos Varasta kuin taiteilija – 10 asiaa joita kukaan ei kertonut luovuudesta (Steal like an artist, 10 things nobody told you about being creative, suom. Susanna Hirvikorpi) yrittää kertoa meille kaikille sukankuluttajille, miten olla hieman luovempi kuin ennen ja saada taiteellista otetta mukaan myös työhönsä. Kleonin mukaan maailman kaikki ideat on jo moneen kertaan käytetty; uutta voi luoda vaikkapa tutustumalla ansioituneiden ja huipulla olevien tekijöiden – suurmiesten, urheilijoiden, taiteen tekijöiden - tekemisiin ja ”varastamalla” niistä ideoita. Hämmentämällä niitä korvien välissä omalla tavallaan mielekkääksi hutuksi on mahdollista synnyttää taas uutta ja omaperäistä tuotosta; sellaista, mitä joku muu ei ole vielä ikänään keksinyt.

Luetellaan nyt kuitenkin ne kymmenen vinkkiä, jotka Kleon mainitsee oman luovuuden herättelemiseksi. Tässä ne lyhykäisyydessään ovat: 1. Varasta kuin taiteilija, 2. Aloita ennen kuin tiedät, kuka olet, 3.Kirjoita kirja, jonka itse haluat lukea, 4. Käytä käsiäsi, 5. Sivuprojektit ja harrastukset ovat tärkeitä, 6. Salaisuus: tee työsi hyvin ja kerro siitä kaikille. 7. Asuinpaikka ei enää sido meitä, 8. Ole ystävällinen, 9. Ole tylsä, ja vihonviimeiseksi 10. Luovuus on karsimista. No, pitänee lukea myös itse tekstit, noista otsikoista ei vielä onni aukene.

Teos on hauskasti kuvitettu, helppolukuinen ja monien tunnettujen ja tuntemattomien ajattelijoiden lausahduksilla varustettu. Kleonin vinkit ovat elämänohjeita, joista päällimmäisimmäksi jää kuitenkin se kiusallinen ja haittaavahko tosiasia, että lahjakkuus on 90 prosenttia työtä ja 10 prosenttia sitä ihtiään ja että tahkoon tarttuminen ja sen rytmikäs pyörittäminen on kaiken A ja O. On vain otettava se ensimmäinen askel - ja ihan ite. Harvaa kun tullaan selän taakse tuuppaamaan etiäpäin.

IMG_8427.jpeg

Bolla

Pajtim Statovci (s. 1990) on osannut jälleen käyttää vaikuttavalla tavalla myyttistä perinnettä kuvatessaan uusimmassa romaanissaan Bolla omituista otusta, joka oudossa muodossaan – hyvän ja pahan risteytymänä - asustaa luolan pimeässä. Jo aiemminkin Statovci on käyttänyt eläimiä tai siksi lähes luokiteltavia vertauskuvina teoksissaan (Kissani Jugoslavia, KT arkisto 03.09.2014). Tämän uusimman ja kiehtovan kirjan valmistumisen taustalla näyttää olleen monia tukena olleita henkilöitä, kolme kustannustoimittajaakin, joka kertoo myös kustantajan vahvasta satsauksesta kirjoittajaan. Eikä ihme; viimeistään nyt on tunnustettava, että Statovci on kirjallinen lahjakkuus, jolla on kirjoittamisen kyvyn lisäksi hyppysissään myös rikas balkanilainen kansanperinne.

Nuori Arsim, isän valitseman vaimonsa Ajshen kanssa Kosovon Pristinassa asuva kirjallisuuden opiskelija, rakastuu 1990-luvun puolivälissä serbialaisen Milošiin, joka on tullut kaupunkiin opiskelemaan lääkäriksi. Jo lähtökohdiltaan tilanne on toivoton; Arsim on naimisissa, serbien ja albaanien välinen konflikti on pahenemassa ja miesten välinen rakkaus vaatii salaamista.  Sodan syttyessä Arsim joutuu lähtemään perheensä kanssa maanpakoon ja jättämään rakastettunsa. Teoksessa Arsimin vaiheita kuvataan minä-kertojan suulla, Miloš, joka jää Pristinaan, liittyy armeijaan ja yrittää epätoivoisena säilyttää murenevaa mielenterveyttään kirjoittamalla karuja kokemuksiaan muistikirjaansa sodan vuosilta.

Sodan jälkeen kyynistynyt ja juureton Arsim joutuu palaamaan yksin Pristiinaan ja kun kaikki muu on jo menetetty, hän alkaa etsiä sieltä Milošia. Ennen pitkää Miloš löytyy, mutta mikään ei ole enää kuin ennen. Arsimin vaimo Ajshe näyttää lopulta saavan voimaa omasta parantavasta vihastaan ja Arsim joutuu siinä suhteessa lopulta tilille.

Mitä ihmiselle tapahtuu, kun ihmisten määräilyvalta toisten ihmisten yli, suvaitsemattomuus tai sota murskaavat haaveet hyvästä elämästä ja kaikki kaunis tuhoutuu, kirja kysyy. Vastaus on kylmäävä; ihmisestä karisee ihmisyys kuin hilseilevä nahka. Maansa pakolla jättäneitä uhkaa juurettomuus, mutta ajatellaan, että sen korvaa raha, taloudellinen hyvinvointi ja pinnallinen elämä. Kun ei myönnä syyllisyyttään tai velvollisuutta lähimmäisen auttamiseen, voi laistaa kevyesti monesta vastuusta ja keskittyä itseensä; muista ihmisistä tulee helposti hyödyn välineitä. Kirjan yksi kysymys tuntuukin kuuluvan: minkä arvon elämälleen antaa sen jälkeen, kun - oman henkensä säilyttäen - on kävellyt monien muiden yli?

Bolla.jpeg

Pane leipään puolet petäjäistä

Tuomas Jussilan ja Lare Rantasen toimittama Nälkävuodet 1867 – 1868 – kokoomateos sisältää eri asiantuntijoiden kirjoittamia Suomen nälkävuosia käsitteleviä kirjoituksia. Heli Huhtamaa kertoo aiheesta ilmaston, säiden ja sadon näkökulmasta, Petri Rekonen pohtii aikaa maatalouden käännekohtana tai mahdollisena taantumana, Lare Rantasen artikkeli liittyy ajan talouspolitiikkaan ja hallintoon, Jukka Vornasen aihe on ajan ruokakulttuuri ja -valistus, Tiina Männistö-Falkin artikkeli kertoo eurooppalaisen lehdistön suhtautumisesta ruokapulaan ja Tuomas Jussilan artikkeli paneutuu kyseisen ajan käsittelyyn kirjallisuudessa.

Ajan kirjallisuudesta kiinnostuneen kannalta Tuomas Jussilan artikkelissa Nälkävuodet ja kirjallisuus kerrotaan esimerkiksi J. L. Runebergin runosta Saarijärven Paavo (KT arkisto 05.02.2016), jossa kuvataan köyhän kansan solidaarisuutta toisiaan kohtaan. Väinö Linnan romaanitrilogiassa Täällä Pohjantähden alla ‘suon ja kuokan’ Jussin lapsuus oli osunut juuri nälkävuosien aikaan, tehnyt hänestä orvon ja vaikuttanut hänen elämäänsä monin tavoin. Useat muutkin kirjailijat Sakari Topeliuksesta Agathon Meurmaniin, Santeri Alkioon, Pietari Päivärintaan, K. A. Tavaststjernaan ja Teuvo Pakkalaan käsittelivät nälkävuosia ja näkökulma saattoi olla hyvinkin erilainen riippuen julkaisuajasta, henkilön omista menetyksistä, yhteiskunnallisesta asemasta tai asenteesta köyhälistöä kohtaan.

Kirjassa todetaan myös se, miten paljon näinä vuosina ihmisiä menehtyi julkisissa paikoissa, kuten köyhänhuoneissa, koska niissä asui paljon väkeä erittäin kylmien säiden vuoksi ja taudit, kuten lavantauti, pääsivät ahtaissa tiloissa hyvin leviämään. Monille lukijoille ovat varmaan tuttuja myös kansan syvien rivien muistelut ja kertomat siitä, että kaikki eivät suinkaan kuolleet tautien ja nälän yhteisvaikutuksiin, vaan jotkut saattoivat menehtyä myös siihen, että saivat vihdoin syödäkseen, koska sitä ei monen nälkiintyneen heikentynyt terveys enää kestänyt. Ei tarvitse vieläkään muuta kuin avaa media iltauutisten aikaan, niin tämä sama asia on edessä tänäkin päivänä jollain kolkalla maailmaa, myös Euroopassa. Mitä voitaisiin yhdessä tehdä, että maailman rahojen jakaminen olisi oikeudenmukaisempaa ja elämän edellytykset mahdollistavaa niin, että edes purtavaa riittäisi kaikille? Tämä alkaa olla nykyisen ilmaston lämpenemisen aiheuttamien muutosten kannalta melkoisen akuutti asia.

Runon hetteikössä

Suomenruotsalaisen runoilija Tua Forrström (s. 1947) on monilla tavoin jo aiemmin palkittu ja tunnustusta saanut taiteilija, jonka tuotantoa on käännetty useille eurooppalaisille kielille. Hän on voittanut muiden muassa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1998 ja Ruotsin Akatemian Bellman-palkinnon vuonna 2003. Tässä luettiin Forrströmin ajatuksille laajasti tilaa antavista runokokoelmista kaksi; Lokakuun iltana soudin järvelle (En kväll i oktober rodde jag ut på sjön, 2012, suomennos Caj Westerberg) ja Merkintöjä (Anteckningar, 2018, suomennos Jyrki Kiiskinen).

Klassista runoutta lukiessa on yleensä sellainen näppituntuma, että suurin piirtein peräkammarijärjellä ymmärtää, mitä runoilija on tekstillään halunnut sanoa; impressiot ovat jollain tapaa ennestään tuttuja ja yhdessä jaettuja. Modernia runoa lukiessaan sitä vastoin joutuu usein höttösuolle ja pitkospuille pinnistämään aivojaan ja miettimään, millä tavalla runoa parhaiten lähestyisi.

Herää monenlaisia kysymyksiä. Pitääkö modernia runoa osata tulkita ja analysoida voidakseen nauttia siitä? Onko tiedettävä kaikki ne viittaukset ja tasot, joita runo sisältää, vaikka se ei monilta osin aukeaisikaan lukijalleen? Voiko runosta saada irti jotain, jos ymmärtää ja sisäistää runosta vaikkapa vain yhden säkeen? Luottaako siihen, kuten muussakin kirjallisuudessa, että tulkinta syntyy lukijan päässä ja on hänelle kuitenkin aina ainutkertainen kokemus? Oli miten oli, tässä jaetaan nyt ilmainen runosuositus; jos on niin väsynyt töistä tai mistä tahansa, että ei jaksa enää tarttua edes siihen pöydän nurkalla olevaan mainoslehtiseen, kannattaa istahtaa hetkeksi, rauhoittua, ja yrittää lukea yksi mieluinen, lyhyt runo ja antaa sen virrata aivoihin ihmeitä odottamatta. Runolla ja sen luomalla kuvastolla on joskus salaperäinen kyky ruokkia uupunutta mieltä jo ihan avaruutensa ja tiivistyneiden ajatustensa voimalla.

Forsström Tua.jpeg

Kuu ja Bää

Iki-ihana kirjailija Aulikki Oksanen on monipuolisesti taitava tekstintekijä, kuvittaja, myös näyttelijä. Hän on kirjoittanut romaaneja, novelleja, näytelmiä, runoja, lastenkirjoja ja mitä vielä muuta, eli tekstiä laidasta laitaan. Moni tuntee ehkä parhaiten Oksasen laajan runo- ja laulutuotannon, ja niistä klassikoiksi muodostuneet laulut, kuten Sinua, sinua rakastan, Kenen joukoissa seisot, Kuka kertoisi minulle, Laulu siirtotyöläisestä, Puhu minulle rakkaudesta vain joitakin mainiten.

Lastenkirja Kuu ja Bää riimittelee Oksasen sanoin ja omintakeisesti kuvitettuna eteemme Bään, pikku vuonan, joka hortoilee yöllä metsässä melko huolettomasti, kuten lapsukaisten tapana on. Kuu on kadottanut hampaansa, Bää auttavaisena lähtee etsimään sitä pimeässä ja törmääkin yllätykseen. Kun Bää on auttanut Kuuta, niin Kuukin vuorostaan sitten auttaa pikku ystäväänsä, ja kuten lastenkirjaan kuuluukin, loppu on onnellinen.

Oksanen Aulikki.jpeg

Laulurastas

Metsässä yövyn, en nukkua millään / vois.  Miten tuoksuukaan vanamo!

Yön ylilukkari lehterillään / - laulurastas - on latvassa jo.

Kuulisin nyt, jos neulanen putois, / taivaalla hattara liikahtais.

Jos hämähäkki verkkoa kutois, / kaiun kai se jo liikkeelle sais - .

Nyt!  Näki kaiken hiljenneen / rastas ja viritti säveleen.

Ylitse maailman suuren kehdon / helähti kirkkaana huilusta sen

värisevän metsän ja lammen ja lehdon / puhtaus ihmeellinen.

Unto Kupiainen, Laulurastas

Laulurastas.jpeg

Sisäisen orvon viisaus

Erikoislääkäri ja terapeutti Simo Kuurne ja hänen tyttärensä sosiologi, sosiaalisen hyvinvoinnin tutkimuksen dosentti Kaisa Kuurne ovat kirjoittaneet yhdessä mielenkiintoisen teoksen Sisäisen orvon viisaus – Kuinka löydän kotiin (2018). 

Kirjassa kuvataan kunkin yksilön oman tarinan kipeimpien asioiden aiheuttamia hylkäämisen ja erillisyyden kokemuksia sisäiseksi orvoksi. Kyse on ihmisen eksistentiaalisesta erillisyydestä, joka tulee siitä, että olemme niin syvästi riippuvaisia toisista ihmisistä.  Kirjoittajat toteavat esipuheessaan, että ”ihmisen osa on jäädä joltain osin osattomaksi”.

”Maailman epätäydellisyys ja lapsuuden vajavaiset suhteet jättävät meidät joiltain osin aina yksin. Jokin osa todellista itseä on jäänyt pimentoon, näkymättömäksi tai tullut torjutuksi. Tuo tunnistamatta jäänyt osa kulkee mukanamme kuin varjo.”

Kirjassa puhutaan niin kutsutuista ’onnenohjelmista’, joiden avulla jo pieni lapsi oppii toimimaan tavoilla, joilla voi selviytyä saadakseen omat tarpeensa tyydytettyä. Turvatussa tilassa sisäinen orpo ja onnenohjelmat tukevat toisiaan; vaikkapa lapsen ja häntä hoitavan aikuisen keskeinen rakastava kontakti ja kommunikaatio ilmentävät sellaista tilannetta. Kuitenkin elämässä käy usein niin, että myöhemmät kriisit muuttavat elämää niin, että tällaiset jo lapsena sisäistetyt onnenohjelmat eivät enää toimikaan, vaan ne murtuvat paineiden alla. Usein samanlaisia kokemuksia omaavat ihmiset tunnistavat tällaiset kokemukset toisissaan.

Lukemisen lisäksi teosta voi käyttää myös tekemällä siinä opastettuja erilaisia harjoituksia, joiden avulla voi työstää omakohtaisesti tätä dynamiikkaa itsessään.

Kirjoittajat sanovat, että ”sisäisen orvon viisautta on kyky nähdä pieni, heikko ja häpeällinen itsessä ja sallia niiden olla. Se on tähän hetkeen pysähtymistä tavalla, jota onnenohjelmat eivät määrittele.” On siis mahdollista oppia kohtelemaan omaa itseä myötätuntoisesti ja ymmärtävästi ja luoda uusia, kestäviä toimintamalleja ja yhteyksiä toisten ihmisten kanssa.

”Kukaan ei vajavaisessa maailmassa voi saada kaikkea tarvitsemaansa yhteyttä, hoivaa ja rakkautta, mutta hyväksymällä ja kohtaamalla itsesi ja toiset vajavaisina olentoina istutat siemenen sisäisen orvon viisaudelle.”

Sisäisen orvon viisaus.jpeg

Kaikki on mahdollista

Heti edellisen teoksen Lucy Bartonin lukemisen jälkeen oli melkein pakko tarttua Elisabeth Stroutin uusimpaan, tänä vuonna suomennettuun teokseen Kaikki on mahdollista (Anything is Possible). Ja yllärin pylläri; teos jatkaa edellisen kirjan Lucy Bartonin tarinaa, mutta nyt kotiseudulla Lucyn lapsuuden ja nuoruuden aikana asuneiden ihmisten näkökulmasta ja pari vuosikymmentä myöhemmin. Teoksen on suomentanut Kristiina Rikman.

Lucynkin lapsuusperheen erilaisuus tulee henkilöiden kertomana esiin, mutta ennen kaikkea kertojat tuovat uusia näkökulmia sekä omaan elämäntarinaansa että niiden naapureiden elämään, joita aiemmassakin kirjassa kohdattiin. Alkaa vaikuttaa siltä, että josko se Lucyn lapsuusperhe nyt muihin verrattuna niin täysin kummallinen olikaan, kun saa tietää, mitä muissakin perheissä samaan aikaan tapahtui ja millaisten tragedioiden ja vastuksien keskellä ihmiset elivät. Jotkut kirjan kertojista ovat myös kuulleet, että kotimaisemissa lapsena asunut Lucy on kirjoittanut muistelmateoksen lapsuudestaan ja joku lukeekin sen. Mitenkä tästä teoksesta tuleekin jollain tapaa mieleen Edgar Lee Mastersin klassikko Spoon River antologia (suom. Arvo Turtiainen, 1915), jossa hautakiviin kaiverrettujen nimien takana olevat, aiemmin eläneet henkilöt saavat kertoa oman elämäntarinansa postuumina. Stroutin kirjan kertojat ovat kuitenkin vielä hengissä ja kohtuullisissa voimissaan.

Ja tarinoita riittää; on Tommy, jonka maitotila palaa poroksi yhtenä yönä, mutta joka selviää siitä, kun hän kokee sinä yönä tunteneensa korkeamman voiman kosketuksen, on ylipainosta kärsivä Patty, jolla on sairas, estynyt mies, sisar Linda ja dementikkoäiti; on Charlie, joka ei ole toipunut Vietnamin sodan koettelemuksista, on upporikas pariskunta, joka tirkistelee salaa heillä yöpyviä vieraita ja niin edelleen. Ja on myös Annie, joka lapsuudessa rakastaa metsissä vaeltelua ja löytää myöhemmin teatterin elämäänsä. Kaikilla kertojilla on taustansa, ja kun jokainen kertoo jotain myös toisistaan, muodostuu monenkirjava mosaiikki, jossa värikkäät, elämänmakuiset, mutta tuskaakin tuottaneet palaset loksahtelevat oikeille paikoilleen. Kirjailijalta löytyy ymmärrystä sekä niille, jotka ovat jääneet että niille, jotka ovat lähteneet.

”Ja hetken Annie mietti, etteivät hänen veljensä ja sisarensa, hyvät, vastuuntuntoiset, kunnialliset, oikeamieliset, olleet ikinä kokeneet intohimoa, joka pani ihmisen riskeeraamaan kaiken, vaarantamaan päättömästi kaiken mikä oli heille rakasta – saadakseen olla lähellä sitä häikäisevää auringon säihkettä, joka jotenkin niinä hetkinä tuntui jättävän maan taakseen.”

Kaikki on mahdollista.jpeg

Nimeni on Lucy Barton

Nimeni on Lucy Barton (My Name is Lucy Barton) on jenkkiläisen, juristin koulutuksen saaneen Elisabeth Stroutin (s.1956) romaani, joka kertoo Lucy Barton -nimisestä naisesta ja tämän elämästä. Suomentaja on Kristiina Rikman, jolla on jo ennestään pitkä meriittilista tunnettujen kirjailijoiden palkittuna kääntäjänä. Strout on kirjoittanut myös teoksen Olive Kitteridge, josta kirjailija jo aiemmin voitti arvostetun Pulitzer-palkinnon. Olive Kitteridge nähtiin Suomessa myös TV-elokuvana, jonka pääosassa oli nihkeän vaikuttava näyttelijä  Frances McDormand (KT 27.06.2016).

Kirjan kertoja Lucy Barton on joutunut 1980-luvulla newyorkilaiseen sairaalaan moneksi viikoksi vaivojensa vuoksi. Mies ja lapset, kaksi pientä tytärtä, pääsevät katsomaan häntä vain harvoin, mutta yllättäen vuoteen jalkopäähän ilmestyykin toiselta puolen maata Lucyn äiti, jota Lucy on tavannut hyvin harvoin sen jälkeen, kun hän lähti kotoaan. Sairaalassa ollessaan äiti kertoilee tyttärelleen lapsuuskylän henkilöistä, mutta samalla hän tulee kertoneeksi myös heidän omasta elämästään, jonka raskaat vaiheet Lucy näkee nyt uudelleen, aikuisen silmin. Tyttären ja äidin välillä on menneisyydestä kumpuavia jännitteitä, mutta myös läheisyyttä, jonka yhteydessä on mahdollista saada menneistä tapahtumista toisenlaisia, korvaavia kokemuksia.

Lucyn lapsuusperhe asui syrjäisellä maaseudulla muiden kyläläisten vieroksumana, koska he olivat omituisia, köyhiä ja asuivat isosedän talon viereisessä autotallissa, kunnes setä kuoli ja he pystyivät muuttamaan sedän taloon. Lucyllä oli isoveli ja isosisko, jotka jäivät kotiseudulleen Lucyn lähtiessä sieltä pois. Yli kolmekymppinen isoveli on nykyisellään hieman toisenlainen; hän asuu edelleen vanhempiensa kanssa, ei käy töissä, mutta hän on usein naapurin navetassa ja ”viettää yön aina sen eläimen luona, joka seuraavana päivänä teurastetaan”. Lähes saman ikäinen sisarkin asuu lähistöllä miehensä ja viiden lapsensa kanssa. Lucy löytää varhain koulunsa kirjaston ja pakenee kylmyyttä ja niukkaa lapsuuttaan tarinoiden maailmaan. Hän onnistuu pääsemään ahkeruutensa avulla collegeen ja sen jälkeen maailmalle. Hän käy kirjoituskursseja ja yrittää muistaa, mitä kurssin opettaja on heille painottanut:

”Teillä on vain yksi tarina”, hän oli sanonut. “Te kirjoitatte tarinaanne monin tavoin. Älkää koskaan epäilkö tarinaanne, teillä on vain se yksi.”

”Jos tarinassasi on heikko kohta, käy kiinni rohkeasti, ota se hampaisiisi ja ravista, ennen kuin lukija huomaa. Sillä tavoin osoitat arvovaltasi…”

Kirjailijana Strout on opetellut katsomaan ihmisiä tarkasti ja sillä silmällä, että pystyy kuvaamaan uskottavasti erityisesti kaiken sen, mitä hänen tarinoidensa ihmiset jättävät kertomatta. Se oli myös Olive Kitteridgen vahvuus; se, mitä ei ääneen sanota, pullistuu kuin väkisin rivien välistä lukijan tietoisuuteen.

Nimeni on Lucy Barton.jpeg

Ellen Thesleffiä HAMissa

Helsingin kaupungin taidemuseossa HAMissa on 26.4.2019-26.1.2020 esillä taidemaalari Ellen Thesleffin (1869-1954) keskeistä tuotantoa. Thesleff oli kosmopoliitti ja tiesi jo varhain oman taiteilijan kutsumuksensa. Hän oli ystävystynyt myös aikalaisensa taidemaalari ja -kriitikko Sigrid Schaumanin (1877-1979) kanssa (KT 21.05.2019). Thesleffin näyttelyn on kuratoinut taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck, joka on aiemmin kirjoittanut taiteilijasta elämäkerran Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide (2017).

Helsingin Sanomien tuoreessa artikkelissa kuvataan tuntemuksia, joita syntyi, kun entinen taideväärentäjä, Ellen Thesleffin maalauksia jäljentänyt, mutta nykyisin omalla nimellään maalaava taiteilija Veli Seppä vietiin katsomaan Thesleffin maalauksia. Seppä ihastelee artikkelissa taiteilijan jo nuorella iällään hallitsemaa teknistä taitavuutta, värien käyttöä ja hänen ehdotonta vapauttaan taiteilijana (HS 07.07.2019).

Kaiku, 1891

Kaiku, 1891

Maisema, 1912

Maisema, 1912

Juhannus, 1906

Juhannus, 1906

Ikaros, 1940-luvun loppu

Ikaros, 1940-luvun loppu

Eiskaa, runua ja suwea 6.7.

Hän kulkevi kuin yli kukkien, / hän käy kuni sävelten siivin,

niin norjana notkuvi varsi sen, / kun vastahan vaiti mä hiivin.

Ja kunis mun voimani kukoistaa / ja soi minun soittoni täällä,

sinis laulujen laineilla käydä hän saa / ja kulkea kukkien päällä!                              

                                       Eino Leino, Hämärissä-sikermä, runo 7

 

Kas, hiihti Paltaniemen poika jäällä, / ja oli usein runokkaalla päällä, / niin että suolsi lyriikat ja virret, / ja ohess' muun hän nosti virren hirret / noin soimaan Suomen kansan kuultaviksi.

Tok’ oli Eino retkuss’ Onervaan / ja moneen muuhun naiseen nauravaan / ja Aino Kallaksenkin tunsi hyvin, / lie heillä ollut yhteishenki syvin. / Mut ei vain saanut ketään heistä kumppaniksi.

Vaan Leinon Eino kertoi meille / sankkaan tunneviitaan eksyneille / sen, mitä tarkoittaa, / kun oikeasti rakastaa. / Vaikk’ itse yksinään hän laahusteli teillä.

Hän sanoiks' puki jäyhän kansan mielen / ja soinnukkaaksi taikoi suomen kielen / niin että lyyrisyyteen taipui se / ja sanat aukes' eri tunteille. /  Syy suuri arvostukseen on siis meillä.

Hän meille sulosoinnut lahjaks' antoi / ja runoilijan taakan loppuun kantoi. /  Nyt suuri kiitos Eiska lahjastasi! / Et enempää ois voinut tehdä aikanasi. / Et kompastunut varsiin lillukan!

Kun tarttuu kirjaan suuren taitajan, / on niin kuin näkis' valon suuremman / ja katsoa voi suuntaa uutta / ja ympärille tulee avaruutta / ja helpommin voi hyväksyä tulevan. (6.7.2015 Kirjatimpuri)

Eino Leinon ja Runon ja suven päivä 6.7.

Eino Leino,  Elämän koreus , 1915

Eino Leino, Elämän koreus, 1915

Koti-ikävän laulut

Kanadan lahja maailmalle eli kirjailija ja muusikko Emma Hooper on kirjoittanut jälleen uuden romaanin Koti-ikävän laulut (Our Homesick Songs, 2019), joka jatkaa hänen syntymailleen sijoittuvien mytologisten tarinoiden kertomusta. Jo edellinen teos Etta ja Otto ja Russell ja James (KT 10.06.2015) antoi osviittaa Hooperin kirjailijanlaadusta, joka liikkuu realismin ja mystiikan välimaisemissa. Kirjan on suomentanut Satu Karhulahti.

Nuoren Finn Connorin perhe, isä Aidan, äiti Martha ja isosisko Cora ovat niitä harvoja viimeisiä perheitä, jotka asuvat Kanadan syrjäseudulla pienessä kalastajakylässä, jolla ei ole tulevaisuutta. Muut asukkaat ovat jo lähteneet ansioiden perään, koska vesissä ei ole enää saalistettavaa. Isä ja äiti käyvät jo vuorotellen töissä muualla lentomatkan päässä, mutta koko perhe toivoo, että tapahtuisi jokin ihme, niin että kalat palaisivat lähitienoolle ja kalastaminen alkaisi kannattaa. Finn yrittää kuumeisesti keksiä keinon, jolla hän saisi kalat ja sitä myöden asukkaat palaamaan takaisin kotiin. Takaumina kerrotaan myös Aidanin ja Marthan nuoruudesta, johon liittyi paljon vanhoja uskomuksia.

”Älä, äiti sanoi. Älä enää ikinä, ikinä, ikinä älä enää ikinä kadota ainuttakaan sulkaa. Äiti otti jotain hameensa taskusta. Jotain mustaa, Ja pehmeää. Myrskykeijun sulan. Hän meni ovelle, varmisti että Aidan näki hänet, katseli häntä, ja pani sulan Aidanin takin taskuun. Sitten hän palasi sängyn viereen, veti Aidanin tiukasti syliinsä ja painoi suukon poikansa päälaelle. Älä enää ikinä, hän sanoi. Ikinä, ikinä, ikinä.”

Cora alkaa sisustaa kylän tyhjilleen jääneitä taloja eri maiden nimillä ja kerää niihin aineistoa kylän joutilaaksi jääneestä kirjastolaivasta. Finn käy soittotunneilla kylässä sitkeästi sinnittelevän rouva Callaghanin luona ja opettelee soittamaan hanurillaan perinteisiä jigejä, reelejä ja laulusävelmiä, joita merimiehet ja paikkakunnalle jääneet karkurit lauloivat ikävissään.

”- Lauloiko karkurit ja kapteenit sanoja lauluja, joita me soitetaan? - Enimmäkseen. - Me siis opetellaan koti-ikävän lauluja? - Kaikki laulut on koti-ikävän lauluja. - Onko iloisetkin? - Etenkin iloiset.”

Muutoksen tuulet puhaltavat vääjäämättä ja vaikuttavat perheen sekä sisäiseen että ulkoiseen elämään. Teos kuvaa lämpimästi menneen ajan nostalgiaa ja sitä, miten ihmisten on sopeuduttava ajan tuomiin haasteisiin. Hengissä on jokaisen pysyttävä ja menneestä ajasta muistoksi jäävät vain syvää kaipausta huokuvat koti-ikävän laulut.

Koti-ikävän laulut.jpeg

Vanhapiika ja Wanhapiika

Ruotsalaisen viisikymppisen kirjailijan Malin Lindrothin omaelämäkerrallinen kertomus Vanhapiika – Tahattomasti yksinäisen tarina (Nuckan, 2019, suom. Hannimari Heino) on ratkirehellinen kuvaus naimattomasta naisesta, joka yrittää löytää oman arvonsa ja paikkansa parisuhteiden ja perhearvojen läpäisemässä yhteiskunnassa. Hän hakee uutta määritystä itselleen ja olemassa ololleen, kun hän ei enää tunne olevansa ainakaan karikatyyrimäinen entisaikojen estynyt ja rajoittunut vanhapiika. Onko hän sinkku, yksin asuva, 1990-luvun Bridget Jones - tyyppi, vai 2000-luvun Sinkkuelämää-sarjan Carrie? Mikään lukuisista määritelmistä ei tunnu loksahtavan hänen kohdallaan paikoilleen. Lähinnä oikea tuntuu olevan vastaus, että ”moderni vanhapiika on vasten tahtoaan vailla kumppania elävä”.

Lindroth tuo konkreettisella tavalla esiin kaikki ne torjunnan muodot, aiheeseen liittyvät ajattelemattomat tölväisyt ja eit, jotka hän on elämänsä aikana saanut osakseen. Hän kysyykin: mikä vanhassapiiassa on niin kovin provosoivaa? ja vastaa, että tämän hahmossa kiteytyy nykyajan pelkojen koko kuvasto eli yksinäisyys, vanhuus, lapsettomuus, Se Joka Ei Saa Mitään ja kaiken kukkuraksi vieläpä huono maku.

Kirjailija pyrkii kuitenkin pääsemään eroon näistä ikävistä leimoista ja miettii, että kun hän summaa elämäänsä, hän saa kiittää monista elämänsä asioista juuri yksinäisyyttä, joka hänelle on mahdollistunut. Vanhapiikuus ”ei ole kuin toinen iho, vaan saappaat, joissa seisoa”. Kun hän kutsuu itseään vanhaksipiiaksi, hän ei vihkiydy yksinäisyyteen, vaan tunnustaa vain oman historiansa, ja se on ihan eri asia; se on tietoista rehellisyyttä. Se päästää hänet vapaaksi kulttuurisista kertomuksista, joita parisuhteessakin olevat mielellään toistelevat ja jotka asettavat ihmiset mielellään liian pieniin lokeroihin. Minkähän takia?

Ihan vertailun vuoksi luettiin kirjaston kirjavarastosta Suoma Taran vuonna 1930 kirjoittama fiktiivinen teos Vanhapiika, joka kertoo vuoteen 1919 sijoittuvan tarinan nuoresta ja naimattomasta, 25-vuotiaasta Laura Törnestä. Törne on kotoisin köyhistä oloista, hän on orpo ja asuu ystävänsä ja tämän miehen luona alivuokralaisena kaupungissa, jossa on työssä lakitoimistossa.  Toimiston naiset ovat töissä vain odottamassa sopivaa sulhasehdokasta, joka tarjoaisi heille mahdollisuuden vapautua työelämästä. Lauran tilanne on toinen; hänelle järjestetään työpaikalla jo juhlatilaisuus sen vuoksi, että hän siirtyy 25-vuotispäivänä vanhojenpiikojen joukkoon ja sen myötä mahdollisuudet avioitua heikkenevät.

Törnelle tarjoutuu tilaisuus mennä viettämään lomaa toisen ystävänsä, varakkaan Kirstin kotiin maaseudulle, jossa hän tapaa useita mahdollisia hyvissä asemissa olevia sulhasehdokkaita. Toinen toisensa jälkeen mahdollisuudet hupenevat Törnen huomatessa, että hänen tunteensa eivät saavuta vastakaikua ja että monet ehdokkaista pelaavat varman päälle ja valitsevat kumppaninsa sen perusteella. Lopulta realistinen todellisuus voittaa ja Törne päätyy omaan ratkaisuunsa.

Mielenkiintoista on verrata molempien teosten naiskuvaa toisiinsa; miten valtavasti asiat ja olosuhteet ovat sadassa vuodessa naisten ja erityisesti Lindrothin aikuisiän aikana muuttuneet. Lähes kaikillle tarjolla olevan koulutuksen tuoma tasa-arvo ja oikeudet ovat mahdollistaneet sen, että riippuvuus parisuhteesta tai kumppanin tuloista ja asemasta ei enää vaikuta niin voimakkaasti naisten onnistumiseen ja menestykseen elämässä, vaan nainen voi valita joko uran tai perhe-elämän välillä tai joskus jopa valita ne molemmat. Perheen perustaminen ja lasten hankkiminen onnistuu myös ilman parisuhdetta, vaikka se mahdollisuus onkin vielä aika tuore asia ja vaatii rohkeutta.

Ihan kuriositeetin vuoksi kannattaa muistaa, että muita 3-6 prosenttia korkeampi vanhanpojan- ja vanhanpiianvero – jota yli 24-vuotiaat naimattomat naiset ja miehet joutuivat maksamaan Suomessa vuodesta 1935 - lakkautettiin vasta vuonna 1975.

Vanhapiika2.jpeg
Vanhapiika1.jpeg

Miehiä ja poikia

Joonas Berghällin käsikirjoittama ja ohjaama dokumenttielokuva Miehiä ja poikia (The Happiest Man on Earth, 2019) alkaa toteamuksella, miten suomalaiset on jälleen kerran kansainvälisessä vertailussa valittu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Valintaan vaikuttavat tietenkin ne kriteerit, joiden perusteella valinta on tehty. Tässä dokumentissa annetaan lupa puhua niille henkilöille, joiden elämässä on tapahtunut sellaisia asioita, jotka ovat täysin muuttaneet heidän elämänkulkunsa, ja sen vuoksi he ovat joutuneet päivittämään koko arvomaailmansa uusiksi. Mukana on vakavasti sairastuneen nuoren miehen isä, yksityisyrittäjyyteen uupunut sinkkumies, yritysmaailman alaistensa puolesta stressaantunut johtaja, alkoholismista toipuva pankkiiri, lastensa huoltajuuden menettänyt, mutta heistä edelleen huolestunut isä, palkkatyönsä lopettanut, koti-isäksi siirtynyt mies ja terveytensä puolesta huolestunut eläkeläinen, eli miehiä laidasta laitaan eri elämäntilanteissa.

Miehet puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä, hiljaa, liikuttuenkin, mutta sen kummemmin suurentelematta. Perheen, lähiomaisten ja ystävien merkitys selviämisessä on oleellinen; onko elämässä kovalla hetkellä niitä, jotka kykenevät kulkemaan surussa ja vastoinkäymisessä rinnalla, ei edellä neuvoen eikä jäljessä arvostellen. Miehet ansaitsevat erityisen hatunnoston siitä syystä, että he ovat uskaltautuneet mukaan tällaiseen dokumenttiin, avaamaan omia kipeitä asioitaan muille. Koviakin kokeneet dokumentin esiintyjät kysyvät omalla puheellaan myös katsojilta tärkeitä kysymyksiä; mikä elämässä on tärkeää, millaista on sellainen kasvatus, että ihmisestä tulee ylisuorittaja, onko mahdollista korjata menneiden sukupolvien tekemiä tai itse tehtyjä virheitä, mistä toivoa löytyy. Dokumentin lopussa esitetään vielä joitakin karuja faktoja suomalaisten tyttöjen ja poikien Pisa-tutkimuksen tulosten eroista.

Joonas Berghällin aiemmin ohjaamat, samaan intiimiin aihepiiriin kuuluvat elokuvat ovat Miesten vuoro (2010) ja Äidin toive (2015).  

Taivaat jotka ansaitsemme

Taivaat jotka ansaitsemme on Sari Elfvingin (s.1974) esikoisromaani, joka kertoo Hämeenlinnassa lapsuutensa ja nuoruutensa eläneestä Elmasta ja hänen perheestään; pikkuveli Kasimirista, venäläistaustaisesta äidistä Ilanasta ja ulkomaisilla työkomennuksilla viihtyvästä ongelmaisesta Aulis-isästä, joka harvoin ehtii olemaan perheensä kanssa kotona. Vielä on viideskin sukulainen, isän äiti Ritu-mumma, joka on varjona taustalla.

Teos jakaantuu viiteen puhuttelevaan osaan; He ehtivät hymyillä kuvissa, Vain paikkoja kartalla, Väärissä maisemissa, Viimeinen kesä, nopeina kuvina ja Sähän se hukassa olet ollu. Kirjassa vuorottelevat takaumat lapsuudesta ja Elman nykyinen nuori aikuisuus ja siihen liittyvä intohimoinen ja pakonomainen harrastus; burleskiesiintyminen. Elma yrittää ymmärtää omaa lapsuuttaan ja sitä, millainen hänestä ja veljestä on niiden kokemusten valossa lopulta tullut. Takaumat 1980-luvulta on kursivoitu, ikään kuin ne olisivat peräisin jostakin esityksestä, joka ei ollutkaan aivan totta.

“Elma haluaa pois, sinne minne luulee kuuluvansa, Ilana ajattelee. Elma haluaa olla joku toinen jossakin muualla. Hän tietää millaista se on, kun lähtee, ja muuntuu ihmisenä. Kun se tapahtuu monta kertaa, on mahdotonta muistaa millainen ihminen oli alun perin.”

Lukija jää kirjan luettuaan pohtimaan erityisesti lapsuuden valtavaa merkitystä ihmisen kehitykselle ja myös sitä, mitä juurettomuus ja valheessa eläminen ja lopulta salaisuuksien paljastuminen merkitsevät eri elämänvaiheissa oleville ihmisille. Ehkä kannatti odottaa riittävän pitkään ennen tämän esikoiskirjan julkaisemista; kirjan monet polveilevat ja syvät tasot ovat siitä hyvänä esimerkkinä. Mielenkiinnolla jäädään odottelemaan seuraavaa teosta; toivottavasti se on jo työn alla.

Taivaat jotka ansaitsemme.jpeg

Juhannusjuhlaa!

Rannan koivu kuiskii kumppanilleen, / tuomenterttu vierustoverilleen:

Nyt on suven suuri sunnuntai! /

Leinikköinen aukoo lehviänsä, / lemmenkukka sinisilmiänsä, /

kielo kaino verhon valkeen sai.

Honka harmaa tekee nuorta kerkkää, / kiurun soitto heleimmillään helkkää,

riutuu aalto rannan ruohikkoon.

Sorsapari ulapalla soutaa - / kohta, kohta juhlahetki joutaa!

Niityn kukat käyvät karkeloon. /

Hopeoina helkkää puron juoksu, / ilman täyttää pihkalehväin tuoksu,

räystään alla pääsky pirskuttaa.

Tuuli hellä levolle käy lehtoon, / uinuu kuni lapsukainen kehtoon,

käki kaihomielin kukahtaa.

Läpi laakson, poikki vanhain vuorten / käypi riemusaatto kylän nuorten,

rannan kalliolle taivaltaa.

Kokkopuut on valmiina jo siellä, / mutta varrotahan hiukan vielä,

kunnes päivä painuu vaarain taa.

Isä vanhan nuottapaatin antoi, / mustan tervapöntön Paavo kantoi

juhlaillan iloks nuorillen.

Tervaskannot, risut lapset toivat, / niistä keon korkean he loivat

ihmetellä itse jättien.

Näkyy päivää vielä reuna kaita, / lähteissään se kultaa lännen maita,

hetken vain se vielä viivähtää.

Nyt se, nyt se kokonaan on poissa – / tuli räiskää kokon risukoissa,

kipunoita ilmaan lennähtää.

Nousee taivahille lieskat oivat, / ilolaulut ympärillä soivat,

ilo-Villen viulunkieli soi.

Kokko kuvastaikse lahden pintaan, / ilo hiipii suruiseenkin rintaan,

nuoret kalliolla karkeloi.

Katso helakkana loistaa tuolla / tyynen järven vastaisella puolla

kokko toinen, kolmas, neljäskin.

Vastarannan lasten laulu sieltä / heläjävi nostain juhlamieltä,

liitelevi siivin valkoisin.

Laulelmissa tää on sävel sisin: / Nyt on kesäpäivä kirkkain, pisin,

päiväks muuttunut on yksin yö.

Henget valon viihtyy Suomen soilla, / laihot nuoret nousee vainioilla –

nouskoon henkisenkin touon työ!

   Immi Hellén, 1930: Juhannusilta

Juhannus1.jpeg

Majatalo

Mieli on kuin majatalo.
Saapumisia ja lähtöjä runsaasti joka päivä:
onni, masennus, kataluus
ilmentyvät tietoisuudessa kuin yllätysvieraat.

Toivota tervetulleeksi,
vaihda kuulumiset,
vilkuta hyvästiksi,
vaikka ovellesi saapuisi joukko suruja,
jotka julmasti pyyhkäisevät
huonekalut talostasi.
Kohtele kuitenkin vierailijaa kunnioittavasti.
Hän voi kirkastaa Sinulle jonkin aivan uuden ilon.

Synkkä ajatus, häpeä, pahansuopuus;
tervehdi heitä kaikkia ovella nauraen

ja kutsu heidät sisään.

Kohtaa tulijat kiitollisena,
sillä heidät on lähetetty
jostakin tuolta puolen
Sinulle oppaiksi.

Rumi, 13. vuosisadan suufirunoilija, Majatalo, The Guest House, suom. Marjut Forsell ja Juhani Laakso

The Guest House

This being human is a guest house.
Every morning a new arrival.

A joy, a depression, a meanness,
some momentary awareness comes
as an unexpected visitor.

Welcome and entertain them all!
Even if they’re a crowd of sorrows,
who violently sweep your house
empty of its furniture,
still, treat each guest honorably.
He may be clearing you out
for some new delight.

The dark thought, the shame, the malice,
meet them at the door laughing,
and invite them in.

Be grateful for whoever comes,
because each has been sent
as a guide from beyond.

Rumi, The Guest House, Selected Poems, trans. Coleman Barks with John Moynce, A. J. Arberry, Reynold Nicholson (Penguin Books, 2004)

Majatalo.jpeg

František Kupka (1871-1957)

František Kupkan (1871-1957) näyttely Ateneumissa oli ja meni jo, mutta vielä voidaan viivähtää hetkonen tuon erityislaatuisen maalarin teosten vaikutuspiirissä ja ihmetellä kerrakseen, mitä taiteilijan päässä onkaan mahtanut liikkua hänen maalatessaan näitäkin alla olevia, vuosien ja vuosikymmenten kuluessa keskenään kovin erilaisiksi muodostuneita maalauksia. Kuvat puhukoot puolestaan; voinee vain todeta, että joilla kuilla se näkyy olevan kuvallisen ilmentämisen lahja ja kun sellainen päästetään vapaaksi ja esiin, siitä voivat nauttia rajoittamatta sekä taiteentuntijat että ihka tavalliset taiteellisista elämyksistä voimaa hakevat pulliaiset, ja kaikille riittää ammennettavaa. Suositellaan lämpimästi tällaista elämystä vaikkapa television ihmisten heikkouksia pilkkaavien ja nöyryytyksiin ja paljastuksiin perustuvien ohjelmien tilalle tai ainakin vastapainoksi.

Balladi Elämän ilot, 1901-1902

Balladi Elämän ilot, 1901-1902

Juliste, 1905

Juliste, 1905

Vuori, 1922-1923

Vuori, 1922-1923

Synteesi, 1929

Synteesi, 1929

Omakuva, 1910

Omakuva, 1910

Purppura pinta, 1954

Purppura pinta, 1954