Örön saari kuului viime vuosisadan alussa Venäjän sotilasalueeseen. Saaren linnoitustyömaalla työskenteli vuonna 1916 vasta avioitunut Juho, joka hankki siellä rahaa kodin saamiseksi itselleen ja vaimolleen Annalle, jonka hän oli ottanut mukaansa saareen.
Inga on miehensä Antin kanssa matkustanut Örön saarelle viikonlopuksi. Antti on ollut siellä armeija-aikanaan ja Ingaa kiinnostaa Örössä suvussaan vaietun Annan tarina. Näiden kahden parin tarinat risteävät Katja Kaukosen (s. 1968) romaanissa Pitkä ikävä.
”Tuolla jossakin sinäkin kuljet yhäti vailla vastauksia, aina vain etsit. Jos maltat pysähtyä, ymmärrät, että ei ole elämää ilman suunnatonta kaipausta. Se on ollut aina sinussa, ja siltä on turha kysellä mitään, maailman tuulet vievät vastaukset mukanaan.”
Paitsi että Pitkä ikävä on tie Örössä Lyhyen ikävän ohella, sen voi tulkita teoksen teemaksi; ihmisen unelmissa syvällä asuva toive siitä, että tulisi kohdatuksi omana itsenään. Lopulta yksinäisyyteen ja siihen, että aitoa kohtaamista ei ihmisten erilaisten kokemusten vuoksi välttämättä tapahdu, jotenkin tottuu ja alkaa kerätä hyväksynnän rippeitä muualta. Onko se ihmisen osa, aina etsiä jotakin ja kaivata jonnekin? Kuinka paljon etsintä ja kaipaus voivat siirtyä sukupolvesta toiselle, teos kysyy.
Pitkä ikävä on Kaukosen romaanitrilogian kolmas osa. Muut ovat Kohina (2014) ja Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (2020).
