Käy äidillä vieraissa silloin, ...

… kun äitisi elossa on, kehottaa kirjailija Taisto Summanen kauniissa runossaan. Kyung-sook Shin (1963 - ) eteläkorealainen kirjailija, on tarttunut tähän kaikkia kulttuureja ja yksilöitä koskettavaan aiheeseen kirjassaan Pidä huolta äidistä (suom. Taru Salminen). Teos on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani.

Tarina kertoo perheestä, jonka iäkäs ja sairaalloinen äiti katoaa metroasemalla isän käsikynkästä väentungokseen sen siliän tien eikä häntä löydetä mistään. Romaani on kerrottu sinä-muodossa ikään kuin kadonnut nainen olisi juuri sinun äitisi ja reaktiot, joita katoaminen herättää, olisivat omia kokemuksiasi. Kirjoittaja kuvaa sitä koko perheen kollektiivista hätää, ahdistusta ja neuvottomuutta, joka yllättää, kun kaikista näkyvistä ja näkymättömistä asioista ja tarpeista huolehtinut lähiomainen ei olekaan saapuvilla eikä hänen tilastaan tai olinpaikastaan tiedetä mitään.

Omassa elämässään malttamattomien, kiireisten ja menestyneiden lasten elämän äidin katoaminen mullistaa. Monet lupaukset, joita perheenjäsenet olivat elämänsä aikana itselleen tehneet äidin elämää joskus myöhemmin helpottaakseen, olivat jääneet lupauksen asteelle ja nyt ne palasivat sekä voimakkaina itsesyytöksinä että syytöksinä toisia läheisiä kohtaan.  Äitiä ryhdytään etsimään kaikista mahdollisista paikoista, minne äiskä olisi mielijohteissaan saattanut suunnata askeleensa. Lentolehtisiäkin jaellaan ja niistä saatujen tulosten perusteella näyttää siltä, että äiti on saattanut liikkua vähän siellä ja täällä. Äidistä paljastuu aivan uusia ominaisuuksia, vahvuuksia ja kykyjä, joista perheenjäsenet eivät olleet koskaan tienneet.

Tutunoloisia ja kulttuurien erilaisuudesta riippumattomia ovat ne reaktiot ja hankalat tunteet, joita perheenjäsenet joutuvat kohtaamaan omassa mielessään, kun lähiomaisesta ei ole tietoa. Toisaalta esiin nousevat myös ne myönteiset tunteet ja ajatukset, joita herää, kun voi tarkastella mielessään jonkin läheisensä koko elämän mittaista kaarta ja sen merkitystä koko perheen kannalta.

Nyt kun olet minun

Korkattiinpa Kansallisteatterin syksyn 2015 tarjontaa jo vähän ennakkoon ja käytiin Willensaunassa katsastamassa Pasi Lampelan kirjoittama ihmissuhdedraama Nyt kun olet minun.  Näytelmän kantaesitys on keskiviikkona 2.9.2015.

Keskiössä on pariskunta, armeijan palveluksessa oleva mies Mara ja opettajana työtä tekevä vaimo Marjo, joilla on kaksi lasta. Elämä on mennyt työn ja perheen kanssa uurastaessa päivästä ja vuodesta toiseen. Marjolla on hyvä ystävä, sinkkunainen Virve, joka väittää ystäväänsä harmaaksi sorsaksi, tämä kun on muuttunut hänen mielestään lähes näkymättömäksi. Marjo tunnustaa Virvelle olevansa elämässään kaiken aikaa ahdistunut, ikään kuin hän ei oikein pystyisi hengittämään.

Kesämökillä kaikki muuttuu, kun perheen mies lähtee pois, ja mökille eksyy tuntematon mies, Tuomas. Nainen päättää uskaltaa tarttua sellaiseen elämään, josta hän kokee luopuneensa miehen ja lasten hyväksi ajatellessaan avioliitossaan vain heidän etuaan ja hyvinvointiaan. Seuraa kaoottisia tilanteita, joissa Marjo yrittää eri tavoin murtautua ulos ennen kaikkea hänen itsensä itselleen asettamista odotuksista suhteessa perhe-elämään. Joudutaan käsittelemään myös sitä ikiaikaista totuutta, että toista ihmistä ei voi omistaa, vaikka kuinka haluaisi. Miten pitäisi toimia, että pystyisi toteuttamaan omat tarpeensa elämässään niin, että sallisi muidenkin toteuttaa omiaan?

Marjona on Sari Puumalainen, joka tekee upean roolin tässä tunteita raastavassa draamassa, ja Esa-Matti Long Marana, hänen aviomiehenään, joka yrittää silmin nähden ymmärtää vaimonsa äkillistä muutosta säyseästä opettajasta täysin tunteidensa vallassa olevaksi vieraaksi ihmiseksi. Long tarjoaa jämäkän ja rohkean vastarakenteen Puumalaisen näyttelijäntyölle. Timo Tuominen kuvaa kehonkielellään erinomaisesti epävarmuuden, epäonnistumisen ja pelon vaivaamaa Tuomasta ja Katariina Kaitueen Virve, kyyninen ja kokemustensa kovettama sinkkunainen,  kykenee menetyksistään huolimatta olemaan se ihminen, joka ei hylkää ystävää hädässä. Katsojalle välittyy kokemus, että tässä näytelmässä näyttelijöiden keskeiset kemiat tukevat täysin toisiaan.

Näytelmä on triangelidraama, jossa tuoreella tavalla lähestytään tätä elämässä tuttua aihetta. Teatterista lähtiessä on taas sellainen olo, että tätä vartenhan teatteria tehdään, katsojille kuvastimeksi peilata oman elämänsä sekä vahvoja että huteria rakenteita. Lavastus, valot, puvustus ja äänet tukevat eleettömästi mutta olennaisesti näytelmän kokonaisuutta.

Play it again, Sam!

Espoo Cinéssä nähtiin Stig Björkmanin ohjaama kiinnostava dokumenttielokuva: Ingrid Bergman: omin sanoin (Jag är Ingrid). Tämä Ruotsin lahja maailmalle täytti tänä vuonna 100 vuotta ja on kaikissa elokuvissaan edelleen hehkeimmillään, iäkkäänäkin. Ingrid Bergmania juhlitaan myös YLE Teemalla ja YLE Femillä, joissa Bergmanin elokuvia esitetään sunnuntai-iltaisin 23.8. – 27.9.2015 välisen ajan.

Kukapa ei muistaisi Ilsa Lundin (Ingrid Bergman) surullistakin surullisempia kasvoja elokuvassa Casablanca hänen saapuessaan hotelliin ja tavatessaan entisen rakastettunsa Rick Blainen (Humphrey Bogart) muusikko Samin (Dooley Wilson) soittaessa taustalla As Time Goes By -sävelmää. Elokuva on vuodelta 1942 eli Bergmanin ensimmäisten elokuvien joukossa ja edelleen kuumaa kamaa sarjassamme Elämää suuremmat elokuvat. Casablancan traagista romantiikkaa tihkuvan elokuvan voi nähdä sunnuntaina 30.8.2015 klo 18 Teemalla ja vollottaa kylpypyyhkeen tai pussilakanan märäksi jälleen kerran. YLEn tietojen mukaan tämä elokuva onkin Bergman-sarjan ainoa, jota ei nähdä myöhemmin Areenassa.

Bergmanin (1915 – 1982) elämänkulku hakee vertaistaan; uusi maa, uusi leffa, uusi perhe, uusi elämä –periaatteella. Yksinäinen lapsuus, ensin äidin kuolema, sitten ihaillun isän, joka kuvasi lastaan filmille ahkerasti, vaikuttivat dokumentin mukaan näyttelijän intohimoiseen suhteeseen elokuvaan. Toisaalta dokumentissa haastatellut Bergmanin lapset kertovat, että heidän äitinsä oli hauska ja sydämellinen ihminen, jota lapset kuitenkin näkivät vain isoimmissa peijaisissa. Tällä kun oli aina sellainen vauhti päällä, että sai juosta pysyäkseen perässä. Onneksi oli tytillä täpäkkää, jolla hankkia laatuisia lastenhoitajia ja viihtyisiä koteja. Silti dokumentista jää erityisesti mieleen vanhimman, nyt jo iäkkään tyttären surulliset kommentit, joissa hän vieläkin ihmettelee, miksi äiti ei viihtynyt lastensa kanssa, miksi hänellä oli aina kiire kotoa toreille ja turuille maailmaa valloittamaan.

Pyhän Teresan hurmio Amoksessa

Kymmenen suomalaista nykytaiteilijaa: Jenni Eskola, Jukka Korkeila, Sara Orava, Heli Rekula, Stiina Saaristo, Seppo Salminen, Henry Wuorila-Stenberg, Juha T. Koskinen ja Merja Kokkonen & Antti Nylén, osallistuu Amos Andersonin Pyhän Teresan hurmio –taidenäyttelyyn 21.8. - 26.10.2015 omilla teoksillaan.

Näyttelyn nimi tulee 1500-luvulla eläneeltä mystikolta ja pyhimykseltä Avilan Teresalta, joka 1500-luvulla oli kokenut hurmoksellisen tilan yhteydessä Jumalaan. Taiteilijat haluavat näyttelyssään korostaa sisäistä paloa luomistyöhönsä, ja minuuden esiintuomisen ja siitä luopumisen vastapuolena myös pakollista etäisyyden ottamista teokseen. Puhutaan siis luovasta prosessista kokonaisuudessaan. Kiinnostavaa. Hämmentävää. Mystistä.

Stiina Saaristo                                               

Henry Wuorila-Stenberg

Kaikki se valo jota emme näe

”Miksi me sanomme näkyvää valoa? Sanomme sitä väriksi. Mutta sähkömagneettinen spektri päättyy toisessa suunnassa nollaan ja toisessa äärettömyyteen, joten matemaattisesti, lapset, oikeastaan kaikki valo on näkymätöntä.”

Taustatyöt on tehty erinomaisesti, kun miettii amerikkalaisen kirjailijan Anthony Doerrin (1973 - ) viimeisintä romaania Kaikki se valo jota emme näe.  Kirjasta sanotaan, että se on Doerrin pääteos, jota hän on työstänyt kymmenkunta vuotta - ja se valo kyllä näkyy. Omalta kannaltaan katsottuna ei ole isäntä tarttunut aiheista helpoimpaan, sillä teos käsittelee toista maailmansotaa Euroopassa ja nimenomaan eurooppalaisten, vastakkaisilla puolilla olevien ihmisten kokemana. Kirjan on suomentanut Hanna Tarkka.

Marie-Laure on sokea, Pariisin luonnontieteellisen museon lukkosepän tytär, jota isä, ainoa huoltaja, rakastaa suunnattomasti. Sitkeästi ja vaivojaan säästämättä hän opettaa pienelle tyttärelleen tapoja selvitä maailmassa sokeudesta huolimatta. Hän rakentaa taidokkaan kaupungin pienoismallin sitä varten, että tytär osaisi liikkua siellä myöhemmin. Kun sota yltää jo Pariisiin, isä ja tytär pakenevat maaseudulle ja lopulta Bretagneen, Saint-Malon rannikkokaupunkiin, joka tuhoutui sodan loppupuolen tykistötulessa vuonna 1944 melkein kokonaan. Siellä asuu isän sukulainen, edellisen sodan sotatraumasta kärsivä Etienne-setä, jonka luokse he asettuvat. Myös Saint-Malossa isä tekee tyttärelleen kaupungista pienoismallin, joka näyttelee tärkeätä osaa tyttären myöhemmissä vaiheissa, kun Marie-Laure joutuu ottamaan vastuun omasta selviämisestään.

Werner on orpo poika, joka asuu sisarensa Jutan kanssa myös ranskan kieltä hallitsevan Frau Elenan luotsaamassa orpokodissa Essenissä, paikassa nimeltä Zollverein. Sisarukset ovat menettäneet isänsä paikallisen hiilikaivoksen onnettomuudessa, ja kaivos tuntuu olevan myös Wernerin ainoa tulevaisuus. Jätekasoja tonkiessaan hän löytää rikkinäisen radion, jonka hän onnistuu korjaamaan. Se teko vaikuttaa ratkaisevasti hänen tulevaisuuteensa. Samaan aikaan radiokanavat alkavat syytää kansallismielistä propagandaa. Lapset kuitenkin löytävät ranskankielisen kanavan, jossa miehenääni kertoo lapsille luonnontieteestä ja lopuksi soitetaan aina Debussyn Clair de Lune. Pian tulee rikolliseksi asiaksi virittää radionsa ulkomaisille taajuuksille ja niiden kuuluvuutta aletaan myös häiritä. Sensuuri alkaa vaikuttaa lähes kaikkeen elämässä.

Werneristä tulee etevä radioamatööri, jonka taidoille on myöhemmin tarpeellista käyttöä saksalaisessa sodankäynnissä. Kyvykkyytensä ansiosta Werner pääsee poliittiseen koulutusinstituuttiin, jossa pojista kasvatetaan arjalaisia isänmaantoivoja. Sisar Jutta on kauhuissaan ja yrittää puhua veljelleen järkeä, mutta tämä ei halua hiilikaivokseen ja katsoo elämänsä tilaisuuden tulleen. Vasta koulussa hän hiljalleen tajuaa, mihin on joutunut, mutta ei halua perääntyä. Sodankäynnin aikana hän vähitellen oivaltaa, että sisar on ymmärtänyt elämästä paljon enemmän kuin hän. Aivan sodan lopussa hänelle tarjoutuu mahdollisuus sovittaa kovat tekonsa, kun hän sodankäynnin aikana sattumalta kuulee Debussyn sävellyksen uudelleen. Kirjan kahden päähenkilön maailmat tavoittavat tällöin toisensa järkyttävällä tavalla.

Jules Vernen kirjat Maailman ympäri kahdeksassakymmenessä päivässä ja Kapteeni Nemo merten syvyyksissä ovat kirjan motiiveja ja johtoajatuksia. Liekkien meri, mystinen kaikkien havittelema timantti, on yksi kirjan keskeisiä teemoja. Timantin arvo on mittaamaton ja sitä säilytetään Pariisin luonnontieteellisessä museossa monen lukon takana, jotta sen tuhoavat voimat eivät pääsisi valloilleen. Samaan aikaan sodan myrskyt ovat myllertäneet läpi koko Euroopan, joten kiven symbolinen merkitys teoksessa on suorastaan osoitteleva.

Sanotaan, että sillä on aina kuulijoita, jolla on hyvä tarina kerrottavanaan. Tämä tarina on sellainen.

Lintujen maailmassa

Harper Leen (1926 - ) esikoisromaani Kuin surmaisi satakielen, (suom. Maija Westerlund) joka ilmestyi jo vuonna 1960 eli siis 55 vuotta sitten,  kertoo asianajaja Atticus Finchin tyttären, 8-vuotiaan Scoutin, näkökulmasta Alabamassa sijaitsevan Maycombin pikkukaupungin ja sen mustien ja valkoisten asukkaiden elämästä ja eriarvoisuudesta 1930-luvulla. Isä, leskimies ja kahden lapsen huoltaja, määrätään puolustamaan oikeudessa nuorta, perheellistä, mustaa miestä, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Kirjasta on tehty myös Robert Mulliganin ohjaama elokuva vuonna 1962 pääosissa Gregory Beck ja John Megna.

Kirjan tekee tällä hetkellä kiinnostavaksi se, että vuonna 2014 Harper Leen pankkiholvista löytyi uusi romaanikäsikirjoitus Kaikki taivaan linnut, joka on kirjoitettu jo ennen Kuin surmaisi satakielen -kirjaa. Se yllättäen jatkaakin ajallisesti ensiksi julkaistussa romaanissa päähenkilönä olevan Scoutin tarinaa. Kirja on julkaistu englanniksi ja suomeksikin tänä vuonna (suom. Kristiina Drews). Kun Leetä oli jo ehditty pitää yhden romaanin kirjailijana, nyt ihmetelläänkin yleisesti,  miksi romaanin käsikirjoitusta pidettiin piilossa niin kauan. Puhutaan jopa kaikenlaisista salaliittoteorioista (HS 11.7.2015).

Kaikki taivaan linnut kertoo Scoutista, joka palaa lomalle New Yorkista kotikaupunkiinsa Alabaman Maycombiin. Hänen veljensä Jeremy on kuollut jonkin aikaa sitten, ja hänen isänsä, tyttärensä suuresti ihailema Atticus Finch, on jäänyt eläkkeelle virastaan tuomarina.

Scoutin lapsuuden toveri Henry Clinton on nyt hänen isänsä läheinen apulainen ja kumppani tämän lakiasiaintoimistossa. Eräänä sunnuntaipäivänä, kun isä lähtee kotoa raatihuoneelle kokoukseen ja tytär menee sinne hänen perässään, hänen tähän asti ”värisokeaksi kasvatetut” silmänsä avautuvat ikävällä tavalla; sekä hänen isänsä että hänen ystävänsä Henry ovatkin siellä puolustamassa valkoisten oikeuksia mustia vastaan. Tapahtumasta aiheutuva järkytys vaikeuttaa Scoutin suhdetta sekä isään että ystävään. Nuoren naisen on löydettävä ensin oma tiensä, ennen kuin hän voi hyväksyä omat juurensa. Siinä häntä auttaa pähkähulluksi leimattu setä, isän älykäs veli, jota Scout arvostaa.

Lienee mahdollista, että joko kirjailija itse, lähipiiri tai kustantaja olisikin tullut siihen tulokseen, että myöhemmin kirjoitettu eli lapsuusaikojen kuvaus onkin jostain syystä parempi julkaistavaksi. Kyllähän kirjailijan kynä usein terävöityy teos teokselta, ja niin voisi havaita näidenkin teosten osalta, kun lukee ne rinnakkain.

Joulukuun kymmenes

George Saunders (1958 - ) on yhdysvaltalainen kirjailija, aiemmalta ammatiltaan geofyysikko. Hän on aiemmin julkaissut novelleja, lyhytromaaneja ja esseitä. Novellikokoelma Joulukuun kymmenes (Tenth of December) on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Suomentaja Markku Päkkilä on tehnyt todella raikkaan ja mehevän käännöstyön.

Eipä arvattu kirjaa aukaistaessa, mille tielle lähdettiin, kun lukeminen aloitettiin, niin on kovaa kamaa tämä opus. Ihmisluonnon nurjimmat ja hurjimmat puolet loistavat läsnäolollaan jokaisessa novellissa.

Kokoelman ensimmäisessä novellissa Kunniakierros ylisäntillisiin sääntöihin kasvatettu poika todistaa pihalla, kun naapurintyttö kidnapataan. Sitten hän toimii spontaanisti ja unohtaa kaikki kotona hänelle asetetut rajoitukset lähtiessään auttamaan tyttöä. Tukahdutettu raivo purkautuu hurjalla tavalla.

Pako hämähäkin sydämestä kertoo ihmisistä, jotka on tuomittu jostakin syystä, ja heidät on sen jälkeen suostuteltu koekaniineiksi kokeisiin, joissa heihin ruiskutetaan erilaisia tunne-elämään voimakkaasti vaikuttavia aineita. Myös he itse saavat päättää, millaisia aineita toisiin henkilöihin voidaan slumpata. Väkisin muistuvat mieleen ne karmaisevat kokeet, joissa koehenkilön käsketään lisäämään sähköiskujen voimakkuutta toisiin henkilöihin, ja he tekevät sen käskettäessä, vaikka eivät haluaisikaan.

Paimenkirje on osastopäällikön henkilöstölle lähettämä kirje, joka puhuu kauniisti ’hyllyn siivoamisesta’, eli työmoraalin kohottamisesta positiivisella tavalla, mutta rivien välistä voi lukea uhkauksen, että jos hyllyjä ei siivota ahkerasti, työntekijöistä tulee pian hyllyjä, jotka siivotaan tieltä todella ahkerasti.

Al Roosten  on paikallinen vintage-tavaraa myyvä kauppias, joka osallistuu ehdokkaana yhteiseen hyväntekeväisyyshuutokauppaan, jossa pääsee lounaalle sen henkilön kanssa, josta on tehnyt parhaan tarjouksen. Hän kadehtii suuresti toista ehdokkaana olevaa Larry Donfreytä, jolla tuntuu olevan kaikki hyvin häneen itseensä verrattuna. Tehtyään Donfreylle pienen ilkiteon hän joutuu vastakkain omantuntonsa kanssa.

Joulukuun kymmenes kertoo omissa mielikuvitusmaailmoissaan olevasta pojasta, joka talviretkellään löytää hylätyn takin ja pian sen jälkeen sen omistajan, joka on sairautensa vuoksi suunnitellut päättävänsä päivänsä lumihankeen. Novelli on traagisuudestaan huolimatta riemastuttava ja kuvaa ihmisen sinnittelyä elämässä kiinni vaikka jäisin kourin.

Toden ja mielikuvituksen, kauhun ja ironian, vakavuuden ja huumorin hölskyttäminen samassa sekoittimessa tuottaa lukunautinnon, jossa ei enää tiedä, itkisikö vai nauraisiko. Parasta tehdä molemmat.

Jo joutui armas aika...

Pertti Lassilan toinen romaani Armain aika kuvaa kolmen sukupolven kokemuksia sodanjälkeisessä Suomessa. On isoisä, Kaarlo, jonka elämänkokemukset kantavat kaikkein pisimmälle, on hänen vaimonsa sisar Kerttu, joka on työssään laivaemäntänä joutunut näkemään maailmaa, vaikka omien sanojensa mukaan vain keittiöstä käsin. On isoisän aikuinen tytär Eila, joka kantaa raskasta henkilökohtaisten menetysten taakkaa, ja on hänen poikansa, keskenkasvuinen Kimmo, jolle elämä ihmeineen on vasta aukeamassa. Mutta mukana ovat myös ne, joita ei enää ole; isoisän vaimo Anni ja Eilan molemmat sodassa menehtyneet miehet, ja heidän painoarvonsa elossa olevien elämässä tuntuu ratkaisevan suurelta. Näistä aineksista Lassila rakentaa lukijalleen verkkaisesti avautuvan, mutta hyvin tarkkanäköisen maiseman. Kuvauksen tarkkuus ja yksityiskohtaisuus on tuttua jo hänen ensimmäisestä romaanistaan Ihmisten asiat, hienovaraiset viittaukset kirjallisuuden klassikoihin antavat tarkalle lukijalle mukavia ahaa-elämyksiä.

Isoisälle suuren elämänkamppailun aineksia on aiheuttanut ennen muuta toiveikkaasti alkaneen avioliiton kylmyys ja ajalle tyypillisesti sen kestäminen, koska suhteesta oli kuitenkin lapsi ja eron ottaminen ”ei kuulunut asiaan pankissa eikä siinä piirissä, jossa minun oli oltava ja tahdoin olla”. Hän oli oppinut läksynsä bisnesmaailmassa, jossa tiedetään, että ”oli huono aika tai hyvä aika, aina on niitä, jotka voittavat, ja niitä, jotka häviävät. Jos on paljon häviäjiä, voivat voittajien voitot olla suurempia kuin silloin, kun on paljon voittajia ja vähän häviäjiä”. Tätä periaatetta noudattaen hän on myös hankkinut omaisuutensa. Vaimon kuolema tuntuu hänestä edelleenkin lähes sopimattomalta.

Kertun isojen asioiden joukossa on kysymyksiä naimattomuudesta, lapsettomuudesta ja siitä tunteesta, että on vain suorittanut elämän jollain tapaa, ei ole oikeasti elänyt sitä.  Aikuinen Eila, kaksi miestä sodalle menettänyt leski, on joutunut kamppailemaan itseensä pesiytyneen surun ja siitä toipumisen kanssa. Iloinen, onnellinen ja omien sanojensa mukaan lapsekaskin nuori morsian muuttui surun myötä siksi, mitä aika silloin edellytti. Toinenkin avioliitto päättyy miehen kuolemaan, mutta siitä Eilalle jää lapsi, poika, joka antaa hänelle elämiseen tarvittavia voimia.

Poika, Kimmo, kulkee luonnossa ja tarkkailee kaikkea, mitä ympärillä on, ihmetellen ja ihastellen. Puukollaan hän vuoleskelee kaarnaveneitä ja muita pikkuesineitä. Hän vangitsee raajarikon lokin, jonka ottaa elätikseen. Kun lokin siipi paranee, se katoaa taivaalle yhdeksi tuntemattomaksi linnuksi satojen muiden joukkoon. Elämän arvaamattomuus riipaisee poikaa, koska lokki ei palkitse hänen huolenpitoaan millään tavalla, katoaakin hänen poissa ollessaan.  Valkea ja viaton lokki kohoaa vapaana siivilleen kuin ennakoiden pojan kaukana siintävää tulevaisuutta.

Lassila kuvaa vähäeleisen pienesti ihmisen suurta sisäistä kamppailua: ”Pienten asioiden kanssa tulee toimeen ja niitä voi yrittää käsitellä ja hallita ja siinä usein onnistuukin, jos tietää, mitä tekee. Mitä isompi asia on, sitä painavampi se on, eikä sitä voi paeta tai unohtaa. Se on omassa itsessä, siitä ei pääse eroon, ja silti on juostava kovempaa ja kovempaa ja koetettava pysyä pystyssä.”

Dallas Buyers Club

Kun ollaan koukussa niin koukussa amerikkalaiseen Matthew McConaugheyhyn (Kirjatimpuri 9.1.2015, True Detective), niin katsottiin netistä myös ennen tätä sarjaa tehty draamaelokuva, jossa kyseinen näyttelijä on pääosassa, nimittäin Jean-Marc Valléen ohjaama Dallas Buyers Club vuodelta 2013.  Eikä petytty nytkään, kyllä osaa tyyppi näytellä, näytelleekö ominta luonnettaan?

Dallas Buyers Clubissa McConaughey esittää miehistä miehisintä naistenkaatajaa ja homojen ja vähemmistöjen pilkkaajaa, rodeosankari Ron Woodroofia, joka saa yllättäen kuulla saaneensa HIV-tartunnan ja sairastuu sitten myös AIDSiin. Tie rodeoareenoilta sairaaloiden lääkekokeilujen kautta yhteiskunnan siihen aikaan pilkattujen ja syrjittyjen vähemmistöjen, mutta sydämellisten ihmisten maailmaan on pysähdyttävää katsottavaa. Kuka seisoo vierelläsi, kun olet todella pulassa, on tämän leffan ydinkysymyksiä. Myös kysymys siitä, miten meitä sairastuessamme hoidetaan ja kenen ehdoilla, tulee akuutiksi varsinkin näin Sote-uudistusten luvatulla aikakaudella. Elokuva perustuu tositapahtumiin.

McConaughey sai osastaan parhaan miespääosan esittäjän Oscarin ja hänet palkittiin samasta aiheesta myös Golden Globe ja SAG–palkinnoilla. Myös miessivuosan esittäjä Jared Leto sai kyseiset kolme palkintoa ja ihan painavasta syystä nekin. Rauhallista iltaa ja levollista yöunta oli turha toivoakaan kyseisen movien jälkeen, niin oli tuhtia tavaraa. Herättelyosastoa.

Suhisee, shhh, suhisee, shhh...

Kaislikossa suhisee – ei kun Ruovikko suhisee on Ahvenanmaalla sijaitsevan Eckerön Posti- ja tullitalon kesän 2015 taidenäyttely, jonka taitelijat Caroline Dear, Heli Konttinen, Leon Patchett, Katja Syrjä, Tiina Vainio ja Kimmo Ylönen ovat rakentaneet materiaalinaan järviruoko eli ryti, joka voi kasvaa jopa kolmemetriseksi. Ennen järviruokoa käytettiin saveen sekoitettuna seiniin ja kattomateriaalina, se oli eläinten ja jopa ihmisten ruokaa ja petivaatteiden täytettä, mutta nykyisin, kun käyttöä ei ole, se valtaa merenlahtien elintilaa. Raaka-ainetta taiteeseen on siis runsaasti saatavilla.

Ahvenenmaan historiaa ja muita kalaisuuksia

Ahvenanmaa on aikoinaan Kansainliiton demilitarisoima ja neutralisoima maakunta, jolla on laaja itsehallinto, oma lippu ja osin oma lainsäädäntö. Siellä on noin 30 000 asukasta ja 6700 saarta ja luotoa, niin että Ojalan laskuopin mukaan noin joka viidennelle asukkaalle löytyisi ihku oma saari tai luoto. Tosin saarista vain noin 60 on asuttua. Ruotsia puhutaan: - Talar du svenska? – Ja, mutta suomellakin pärjää: - Talar du finska? – Nej.

Kastelholman linna keskiajalta on Ahvenanmaan ainoa linna. Sen kultakausi ajoittui kuningas Kustaa Vaasan aikoihin. Siellä pidettiin 1500-luvulla vankina myös kuninkuudesta pois potkittua  Erik XIV:ta vaimoineen ja lapsineen, ja säilytettiinpä siellä vainojen aikana noitina vangittuja naisiakin kuulustelujen ajan.

Kun Kusti polki, niin posti kulki. Vanha postitie, joka kulki Ruotsin Grisslehamnista meren yli Eckerön Storbyhyn ja siitä Manner-Ahvenanmaan ja yli saaria ja merta pitkin aina Turkuun saakka, toteutettiin jo 1600-luvulla. Posti kulki peninkulmien pätkissä siihen määrättyjen postitalonpoikien kuljettamana. Postin kuljettajan oli mieluusti oltava sekä luku- että kirjoitustaitoinen, että tiesi, kenen preivejä postilaukkuun sulloi,  ja hänellä oli oltava kaksi renkiä apuna. Renki, joka kuhnuroi matkalla eikä päässyt peninkulmaa alle kahden tunnin, sai neljä viikkoa vankeutta tai hänet erotettiin virasta tai pantiin vesileipäkuurille.

Kesäisin postin kuljetus saattoi olla jopa mukavaakin, kun oli porukkaa kaikista yhteiskuntaluokista postiveneen kyydissä. Talvella ja rospuuttoaikaan vitsit olivat vähissä, koska kirjeiden kuljetus oli tärkeämpi seikka kuin kuljettajan henkikulta. Postiveneitä vedettiin ahtojäiden ja kelluvien jäälauttojen yli miesvoimin, eikä ollut ihmeellistä, että joku aina pudota putkahti jäihin, ja sen jälkeen oli mennyttä kalua kuin Kankaan Ellan silmä. Postin rahalähetykset olivatkin kiellettyjä pahimpien rospuuttojen aikaan ja virallisten kirjeiden jäljennökset kierrätettiin Pohjanlahden ympäri. Aikaa tuhraantui, mutta sehän oli ainut asia, jota siihen aikaan oli runsaasti tuhlattavissa. (Andersson, Jan: Ahvenanmaan postitie, 1999).

Eckerön Posti- ja tullitalo valmistui meren rannalle Eckeröhön vuonna 1828. Sen rakennutti Venäjän valtio korostamaan valtakunnan läntisintä rajaa, joka oli saavutettu vuosien 1808 – 1809 Suomen sodassa Ruotsin ja Venäjän välillä, jonka Ruotsi siis hävisi. Rakennuksen suunnitteli saksalainen arkkitehti Carl Ludvig Engel (1778 – 1840), joka oli hankkinut kannuksia jo Helsingin, uuden pääkaupungin, empirekeskustan suunnittelussa. Hänen apunaan Eckerössä oli italialainen arkkitehti Carlo Bassi (1772 – 1840).

Ahvenanmaalaisilla on ihan omakin arkkitehti, nimittäin Lars Sonck (1870 - 1956), joka on suunnitellut esimerkiksi Kallion ja Mikael Agricolan kirkon Helsingissä ja Tampereen tuomiokirkon. Maarianhaminan kaupungintalo on myös hänen suunnittelemansa.

Bomarsundin linnoituksen rakentaminen alkoi 1829 venäläisten toimesta, mutta Krimin sodan aikaan 34 000 ranskalaista ja engelsmannia tuhosi 1854 koko rakennelman muutamassa päivässä, koska he eivät sotineet kuten puolustavat alivoimaiset venäläiset, 2000 miestä, toivoivat, mies miestä vastaan, vaan epäreilusti tuikkasivat sekä selkään että mahaan, eli hyökkäsivät sekä maalta että mereltä ja lopulta räjäyttivät koko virityksen. ”Ja se Oolannin sota oli kauhia, hurraa, hurraa, hurraa. Kun kolmellasadalla laivalla, seilas engelsmanni Suomemme rannoilla, sunfaraa, sunfaraa, sunfarallalallalaa, hurraa, hurraa, hurraa”, lauletaan Oolannin sota –laulussakin. Hurraat loppuivat lyhyeen, kun hieno linnoitus oli hetkessä mäsänä.

Perunoita, perunalastuja, tuulimyllyjä, juhannussalkoja, laivanvarustajia, purje- ja muita laivoja, lammasmakkaraa, loppiksia ja hyvinvointia suoltavalla Ahvenanmaalla paistaa touko - elokuussa todennäköisyyksien mukaan aina aurinko, joten seuraavan sadekesän matkasuunta on jo selvillä. Eikä ole kaukana.

Zen sanataiteessa

Zen sanataiteessa –teokseen on koottu Ray Bradburyn (1920 - 2012) kirjoittamia esseitä luovuudesta vuodesta 1961 lähtien. Illinoisista kotoisin olevan Bradburyn tunnetuimpia teoksia ovat mm. Fahrenheit 451, Hullujen hautausmaa, Marsin aikakirjat ja käsikirjoitus elokuvaan Moby Dick.

Bradburyllä on monen kirjoittamisen oppaan tapaan hyvä ja varteenotettava ohje kirjoittamisesta kiinnostuneille; monipuolisten tekstien jatkuva ja päivittäinen lukeminen. Erityisesti hän painottaa runouden lukemisen merkitystä.

Bradburyn lohdullinen viesti kirjoittajille on se, että mitä enemmän kirjoittaa, sitä enemmän kirjoittaa. Ja mitä enemmän kirjoittaa, sitä enemmän pääsee kohti sitä, mitä sanottavaa kirjoittajan pohjamudista nousee.  ”Olen keräillyt mielikuvia koko elämäni, laittanut ne säilöön ja unohtanut ne. Minun täytyi jotenkin lähettää itseni takaisin, sanat ärsykkeenäni, jotta voisin avata muistot ja katsoa, mitä annettavaa niillä olisi.”

Näytelmän kirjoittamisesta Bradbury on kehitellyt teoriaa, jossa rakennetaan ensin jännitettä, ja joka jännite tarvitsee soveliaan päätepisteen, vapautuksen ja rentoutuksen. Tarinan jännitettä ei siis koskaan saisi jättää laukaisematta, koska silloin taide jää keskeneräiseksi ja saattaa sairastuttaa kokijansa. Kuulostaako hieman aristoteeliselta?

Käsikirjoittamisen taitamisesta Bradbury sanoo: ”On olemassa kaksi taiteen lajia: ensimmäinen on se, että homma pitää saada tehtyä; ja toinen on se, että oppii leikkaamaan tekelettään niin, ettei tapa tai vahingoita sitä millään tavoin.” On siis kyse tiivistämisestä ja sanonnan tehokkuudesta.

Ideoista kertoessaan Bradbury käyttää vertausta kissoista. Jos kissa ei suostu tulemaan syliisi, käyttäydy välinpitämättömästi ja käännä sille selkäsi. Silloin kissa kiinnostuu sinusta ja tulee perääsi. Kun se ei osaa varoa, käännyt ympäri ja otat sen syliisi. Bradburyn mukaan ideat toimivat samoin, kun ne ovat valmiita syntyäkseen. Kissoja odotellessa!

Perjantain kuva-arvoitus

Mistä seuraavat kuvat on otettu?

                      Aivan oikein! Sinebrykoffin puiston tornistahan ne on otettu!

Jos siis haluaa kokea hauskan elämyksen, niin kipinkapin Sinebrykoffin puistoon! Ehkä tämä ei nyt ihan vastaa Pisaa (vähän on kyllä tämäkin vinossa!) tai Eiffelin tornia ja Näsinneulan ja Puijon torninkin kanssa se jää hännille, mutta se on stadilaisten oma torni ja siksi se on paras täällä. Torni ja sen peli- ja pop-up -kirjasto on auki 18.7. Sen jälkeen ei ole taas tiedossa, milloin torniin ja tornista voi kurkistaa. Ei huimaa, voidaan luvata.

Semiramiin riippuvat puutarhat

oli yksi maailman seitsemästä ihmeestä kreikkalaisen arkkitehdin Filon Bysanttilaisen mukaan. Muut olivat Gizan suuri pyramidi, Artemiin temppeli, Zeuksen kuvapatsas Olympiassa, Halikarnassoksen mausoleumi, Rodoksen kolossi ja Faroksen majakka.

Uudenmaan seitsemän eri kulttuurista ihmettä tällä viikolla löytyivät ihan etsimättä:

1. Gymnaestrada-voimistelutapahtuma, kaikkien aikojen suurin Helsingissä, jonne on saapunut yli 20 000 esiintyjää ja jonka tapahtuman esiintyjät parveilevat iloisesti kaupungin keskustassa kuin muuttomatkaansa suunnittelevat pääskyset.

 2. Valtavan suuret risteilyalukset, joita tällä viikolla tulee Helsinkiin ainakin kuusi ja joista rantautuu ainakin noin 10 000 vierailijaa tuhlailemaan tuluskukkaroonsa säästelemiään pennosia. Keskustassa pörisee siis enemmän turisteja kuin finnatiiveja. Ai laivaan, juu – entisen tytön englanninkielinen tervehdys merivoimien vieraillessa satamassa männä vuosina saa nyt aivan uuden ulottuvuuden.

3. Junakyyti suoraan lentoasemalle P- ja I-junilla: Jotta uskottaisiin sen olevan totta, piti tietysti matkustaa kehärata päästä päähän. Penkistä pideltiin kiinni kuin Juhani Ahon Rautatie-romaanissa ikään, kun vauhti, 120 km/h, alkoi huimata Matin ja Liisan päätä. Niin tulivat tutuiksi Vantaa-cityn ihmeelliset maisemat, joissa näkyi enimmältään sorakuoppia ja viljapeltoja tahi ihan sitä itseään eli sankkaa korpimetsää. Juna pysähtyi lentoaseman rautatieasemalla ja kun oli kivuttu viisi kerrosta liukuportaita, oltiin jo maan pinnalla, josta lähti ilmainen kuljetus terminaaleille ja takaisin. Ennen pitkää hisseillä päässee suoraan terminaaleihin. Nyt jäävät Heathrow, Frankfurt am Main ja Charles de Gaulle auttamatta kakkoseksi!

4. Ilman kuljettajaa kulkeva joukkoliikennebussi, jonne mahtui kerrallaan yhdeksän ihmistä ja opas kymmenentenä. Ihan ilman tukihenkilöä ei siis tarvinnut matkustaa. Sekin on nyt koettu, ja mitä ihmeellisintä; se toimi, hitaasti körötellen tosin. Mitähän olisivat Matti ja Liisa tuumanneet moisesta vankkurista!

5. Puinen kerrostalo Vantaan asuntomessuilla: Ihmeellisintä on se, että puisia kerrostaloja ei ole ollut tapana tehdä maassa, jossa suurin luonnonvara on metsä. Nyt kun puupää on avattu, jatkoa varmaan seuraa.

6. Päreillä päällystetyt saunan sisäseinät samaisilla asuntomessuilla: Joku oli senkin vanhan keksinnön uusintanut yhden asuntomessutalon saunaan. Oivallinen keksintö, kaiken lisäksi kaunis. Ja ennenkaikkea varapäre on aina saunassa saatavilla, kun tuppaa omat päreet palamaan.

7. Yhden hengen yksiön kokoinen omakotitalo, jonka voi pystyttää pienenkin tontin nurkkaan ja silti on oma käynti pikkuruiselle pihalle. Näitä tötterömökkejä voisi nyt perustaa P-junan radan varrelle tuhkatiheään, niin olisi ihmisillä missä asua kukin omassa kopperoisessaan ja riitaantua itsensä kanssa. Siellä voisi myös sitten laulella joutoaikana vanhaa renkutusta: Nytpä tahdon olla ma, pienen tai vieläkin pienemmän  mökin laittaja!

Love is a Losing Game

Asif Kabadian ohjaama yli kaksituntinen elokuva Amy jazzlaulaja Amy Winehousesta hiljentää katsojansa. Tämä dokumentti tuli Suomen ensi-iltaansa 10.7. Ohjaaja Kabadia on voinut käyttää valtavaa määrää erilaista aineistoa kootessaan elokuvaansa. Jopa teinivuosien synttärivideot on otettu käyttöön, samoin tekstiviestit, studiosessiot, osin surullisenkuuluisat konserttitaltioinnit, lomavideot ja paparazzien säälimättömien ajojahtien otokset, joten aineistossa on luultavasti ollut runsaudenpula; mitä käyttää, mitä jättää pois, että kokonaisuudesta tulisi mahdollisimman eheä.

Winehouse eli musiikille ja musiikin kautta; hän oli musiikkia. Lapsuuden rankat kokemukset, turvattomuus, isän lähtö perheestä ja äidin vaikeus antaa lapsilleen rajat heijastuivat laulajan koko myöhempään elämään. Dokumentin mukaan rakastuminen itsetuhoiseen ja läheisensäkin tuhoavaan mieheen ja isän suhtautuminen Amyyn lähinnä tämän tuoman hyödyn kannalta vaikuttivat siihen, että erilaiset päihteet tulivat nopeasti kuvaan menestyksen myötä.

Raju päihteiden käyttö ja bulimia yhdessä johtivat lopulta Winehousen kuolemaan vain 27-vuotiaana vuonna 2011. Hän oli itsekin aiemmin pelännyt sitä, miten hän pystyisi käsittelemään kohtaamansa menestyksen. Dokumentti näyttää sen tosiasian, että hän ei siihen kyennyt, mutta kykenisikö siihen kukaan muukaan. Katsoja joutuu lopulta kysymään myös itseltään, oltiinko kaikki yhdessä nauramassa ja kauhistelemassa muiden joukossa silloin, kun laulaja tuhosi säälimättä itseään ja media nauraen näytti koko maailmalle hänen alennustilansa. Olisiko pitänyt armahtaa ja sääliä? Kun me nauramme kaksin kerroin näille tämän päivän itseään tuhoaville lahjakkaille winehouseille, mille me oikeasti nauramme?

Laivauutisia ja vuoritarinoita

Illan ratoksi katsottiin vuonna 2001 ilmestynyt Lasse Hallströmin ohjaama elokuva Laivauutisia, joka perustuu Annie Proulxin 1990-luvulla ilmestyneeseen samannimiseen romaaniin. Kyseisen elokuvan lisäksi Proulxin tuotannosta on kuvattu toinenkin elokuva, Brokeback Mountain, novellikokoelmasta Lyhyt kantama (molempien kirjallisten teosten suomentaja on Marja Alopaeus). Sen jatkoksi kirjoitetun Maan tomua -novellikokoelman on suomentanut Hanna Tarkka.

Laivauutisia kertoo miehestä, jolla ei kaikki ole mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Arkaa poikaa on vedetty mankelin läpi mennen tullen jo lapsuudessa. Aikuisena löytyy huikenteleva nainen, jonka kanssa mies saa tyttären, ja joka häipyy omille teilleen jättäen tyttären miehen hoteisiin. Miehen psyykessä on selittämätöntä painolastia, joka hiljalleen alkaa tulla esiin hänen muutettuaan lapsuusmaisemiinsa kallioiseen ja karuun Newfoundlandiin. Leffan näyttelijäkaarti on laatuisa: Kevin Spacey, Cate Blanchett, Judi Dench, Julianne Moore.

Ang Leen ohjaama Brokeback Mountain vuodelta 2005 on yksi kirjatimpurin kaikkien aikojen suosikkielokuvista, eikä pelkästään sen vuoksi, että siinä näyttelevät iki-ihanat edesmennyt Heath Ledger ja edelleen loistava Jake Gyllenhaal, jonka sisar Maggie  Gyllenhaal tunnetaan myös näyttelijänä. Itse tämä elokuvan pohjana oleva novelli on melko lyhyt, vain 35-sivuinen,  ja se kertoo kirjailijan kotivaltiosta Wyomingista, sen luonnon ja elämän karuudesta, monimuotoisesta rakkaudesta ja tunteiden voimasta. Näyttelijöinä loistavat Heath Ledgerin ja Jake Gyllenhaalin lisäksi Anne Hathaway ja Michelle Williams. Ja Oscareita ja Golden Globeja rapisi laariin, eikä ihme.

Annie Proulx (1935 - ), on amerikkalainen toimittaja ja kirjailija, joka aloitti varsinaisen kirjailijanuransa vasta viisikymppisenä, lasten aikuistuttua. Melko vähäinen julkaistujen teosten määrä on kuitenkin suorassa suhteessa laatuun, jota löytyy vaikka muille jakaa. Tarinankertojana Proulx on huomiotu myös suurten kirjallisuuspalkintojen saajana.

Hän kulkevi kuin yli kukkien...

Hän kulkevi kuin yli kukkien, / hän käy kuni sävelten siivin,

niin norjana notkuvi varsi sen, / kun vastahan vaiti mä hiivin.

Ja kunis mun voimani kukoistaa / ja soi minun soittoni täällä,

sinis laulujen laineilla käydä hän saa / ja kulkea kukkien päällä!                              

                                       Eino Leino, Hämärissä-sikermä, runo 7

Kas, hiihti Paltaniemen poika jäällä, / ja oli usein runokkaalla päällä, / niin että suolsi lyriikat ja virret, / ja ohess' muun hän nosti virren hirret / noin soimaan Suomen kansan kuultaviksi.

Tok’ oli Eino retkuss’ Onervaan / ja moneen muuhun naiseen nauravaan / ja Aino Kallaksenkin tunsi hyvin / lie heillä ollut yhteishenki syvin. / Mut ei vain saanut ketään heistä kumppaniksi.

Vaan Leinon Eino kertoi meille / sankkaan tunneviitaan eksyneille / sen, mitä tarkoittaa, / kun oikeasti rakastaa. / Vaikk’ itse yksinään hän laahusteli teillä.

Hän sanoiks' puki jäyhän kansan mielen / ja soinnukkaaksi taikoi suomen kielen / niin että lyyrisyyteen taipui se / ja sanat aukes' eri tunteille. /  Syy suuri arvostukseen on siis meillä.

Hän meille sulosoinnut lahjaks' antoi / ja runoilijan taakan loppuun kantoi. /  Nyt suuri kiitos Eiska lahjastasi! / Et enempää ois voinut tehdä aikanasi. / Et kompastunut varsiin lillukan!

Kun tarttuu kirjaan suuren taitajan, / on niin kuin näkis' valon suuremman / ja katsoa voi suuntaa uutta / ja ympärille tulee avaruutta / ja helpommin voi hyväksyä tulevan.

                                                                       Eino Leinon ja Runon ja suven päivä 6.7.

Houkutuksia Hollolassa

Hollola on vanha pitäjä Etelä-Hämeessä ja vireä paikkakunta edelleenkin. Hollolan kirkossa, joka on valmistunut noin 1500 jKr., on hyvin säilyneitä puuveistoksia. Kirkon vieressä toimii vanha kunnantupa kesäkahvilana, piirun verran eteenpäin on elämää ja kuolemaakin nähneeseen viljamakasiiniin tehty esinemuseo, jonne timpurinkin tavaroita oli koottu oivallinen setti,  ja vielä piiru eteenpäin, niin ollaan talomuseoalueella, jolla ehtoinen emäntä on kolttu ja joskus ehkä siipikin maata laahaten toimitellut arkisia askareitaan nuttura niskaa kiristäen. Näitä kolmea hyvinhoidettua kokonaisuutta pitää toimintakunnossa Hollolan Kotiseutuyhdistys.

Hollolan kirkolta Lahteen päin ajettaessa tulee vastaan Pyhäniemen kartano, jossa pidetään kesäisin konsertteja ja taidenäyttelyjä. Vuoden 2015 klassikkotaitelijana on Outi Heiskanen, jolta onkin mittava kokoelma tuotannosta esillä: grafiikkaa, maalauksia, kollaaseja ja installaatioita. Muita kesän 2015 taiteilijoita ovat Cris af Enehielm, Malena Granqvist, Merja Haapala, Sami Havia, Christina Holmlund, Eliisa Isoniemi, Renáta Jakowleff, Pekka Jylhä, Ritva Kovalainen, Olli Larjo, Aino Louhi, Lotta Mattila, Vappu Rossi, Anne Tompuri, Lasse Ursin ja Petri Yrjölä. Näytillä on siis tunnettujen tekijöiden tuotantoa, josta voi ostaa jonkun omakseenkin, kunhan vain kaivaa hieman kuvetta. Itse kartanokin on kerrassaan hiano, kandee poiketa.

Outi Heiskanen: Miniatyyri, detalji

Puukkojunkkareiden luvatussa maassa

Puukko, tuiki tarpeellinen työkalu, joka männä vuosikymmeninä roikkui jokaisen itseään kunnioittavan isäntämiehen vyöllä jokapäiväisenä tarvekaluna, herättää monenlaisia ajatuksia ja tunteita, niin isissä, pojissa kuin äideissä ja tyttärissäkin. Puukon symboliarvo yhtenä miehisyyden mittarina on ollut kiistaton.

Kansan karttuisa aivoriihi on taas ollut asialla ja keksinyt, varmaankin 1800-luvun pohojaalaasten junkkareitten myötätuella, huomattavan määrän puukkoon liittyviä sanontoja. Onhan puukko sentään ollut ennen muuta työkalu, jota ilman ei lähretty eres pihan perälle, saati siansalvohon. Sen lisäksi sille on keksitty paljon muutakin käyttöä naapurin tai muutoin eri mieltä olevan sohimisesta tai sormeen tai reisivaltimoon osumisesta lähtien. ”Tervaskannolla kuonon päähän ja teräksellä pitkin selkää”, lauletaan Isoon-Talon Antissakin. ”Pirä puukko täyres teräs. Ei tupella tapella”, neuvotaan eräässäkin sananlaskussa. ”Puukolla ei oo muuta käyttyä ku miestappo ja hampairen kaivelu”, väittää muuan sanonta ja ikävä kyllä taitaa sanonta olla vieläkin terässään ellei tupessaan.

Antti Hyryn (1931 - ) novelli Kivi auringon paisteessa on yksi hienoja lapsuuden ja nuoruuden rajapintaa ja identiteetin heräämistä kuvaavia novelleja. Siinä poika vuolee puukolla uutta nuolta jousipyssyyn ja tunnistaa yllättäen oman jalkansa. ”Hän kulki puukko mukanaan ja teki kaikkea, mitä tarvittiin, mutta aina, kun hän teki jotakin, hän katsoi itseään ja käsiään, niin kuin puukkoa, joka tekee lastuja. Ja hän oli kuin keväällä tulevan haukan siivet, jotka ovat kevyet ja voimakkaat mutta jotka on leikattu poikki, ja ne eivät tiedä, mihin niitten pitäisi mennä.”

Metsäläisiä

Mene metsään kansalainen, / jos levätä tahdot sa. / Siell’ on kangas kanervainen / ja taivas kattona. / Suurien puiden suojaan / kallistaa tahdot pään / ja mättäälle sammaleiselle / käyt hetkeksi lepäämään.

Totta puhuvat suorat puut, / jotka jylhinä paikoillaan / avaavat aikojen suut / ja kertovat muistojaan / siitä menneestä ajasta, josta / paljoa tiedä et, / mutta havinassa puiden / tuota aikaa tavoittelet.

Siellä lepää keho ja mieli, / kun aika pysähtyy. / Pintaan pyrkii uusi kieli / ja siihen on hyvä syy. / Se on metsän puhetta, jossa / on sanat ja sointi uus. / Se henkii mielessä kauan / ja sen viesti on toiveikkuus.

Tässä ottaa nokosia Hiiden hirven isoveli, joka on unohtunut päikkäreille niin pitkäksi aikaa, jotta on sammalmatto hänen päärustinkinsa ylle kivunnut. Ei herätellä, antaa nukkua!

Nämä kovat kourat yrittävät kurotella kohti viattomia ketunleipiä, mutta turha on taistelu;  ovatpa kännyt (ei kännykät!) kiinni rungossa ja siellä pysyvät. Sammalsormikkaat onneksi lämmittävät.