”Miksi me sanomme näkyvää valoa? Sanomme sitä väriksi. Mutta sähkömagneettinen spektri päättyy toisessa suunnassa nollaan ja toisessa äärettömyyteen, joten matemaattisesti, lapset, oikeastaan kaikki valo on näkymätöntä.”
Taustatyöt on tehty erinomaisesti, kun miettii amerikkalaisen kirjailijan Anthony Doerrin (1973 - ) viimeisintä romaania Kaikki se valo jota emme näe. Kirjasta sanotaan, että se on Doerrin pääteos, jota hän on työstänyt kymmenkunta vuotta - ja se valo kyllä näkyy. Omalta kannaltaan katsottuna ei ole isäntä tarttunut aiheista helpoimpaan, sillä teos käsittelee toista maailmansotaa Euroopassa ja nimenomaan eurooppalaisten, vastakkaisilla puolilla olevien ihmisten kokemana. Kirjan on suomentanut Hanna Tarkka.
Marie-Laure on sokea, Pariisin luonnontieteellisen museon lukkosepän tytär, jota isä, ainoa huoltaja, rakastaa suunnattomasti. Sitkeästi ja vaivojaan säästämättä hän opettaa pienelle tyttärelleen tapoja selvitä maailmassa sokeudesta huolimatta. Hän rakentaa taidokkaan kaupungin pienoismallin sitä varten, että tytär osaisi liikkua siellä myöhemmin. Kun sota yltää jo Pariisiin, isä ja tytär pakenevat maaseudulle ja lopulta Bretagneen, Saint-Malon rannikkokaupunkiin, joka tuhoutui sodan loppupuolen tykistötulessa vuonna 1944 melkein kokonaan. Siellä asuu isän sukulainen, edellisen sodan sotatraumasta kärsivä Etienne-setä, jonka luokse he asettuvat. Myös Saint-Malossa isä tekee tyttärelleen kaupungista pienoismallin, joka näyttelee tärkeätä osaa tyttären myöhemmissä vaiheissa, kun Marie-Laure joutuu ottamaan vastuun omasta selviämisestään.
Werner on orpo poika, joka asuu sisarensa Jutan kanssa myös ranskan kieltä hallitsevan Frau Elenan luotsaamassa orpokodissa Essenissä, paikassa nimeltä Zollverein. Sisarukset ovat menettäneet isänsä paikallisen hiilikaivoksen onnettomuudessa, ja kaivos tuntuu olevan myös Wernerin ainoa tulevaisuus. Jätekasoja tonkiessaan hän löytää rikkinäisen radion, jonka hän onnistuu korjaamaan. Se teko vaikuttaa ratkaisevasti hänen tulevaisuuteensa. Samaan aikaan radiokanavat alkavat syytää kansallismielistä propagandaa. Lapset kuitenkin löytävät ranskankielisen kanavan, jossa miehenääni kertoo lapsille luonnontieteestä ja lopuksi soitetaan aina Debussyn Clair de Lune. Pian tulee rikolliseksi asiaksi virittää radionsa ulkomaisille taajuuksille ja niiden kuuluvuutta aletaan myös häiritä. Sensuuri alkaa vaikuttaa lähes kaikkeen elämässä.
Werneristä tulee etevä radioamatööri, jonka taidoille on myöhemmin tarpeellista käyttöä saksalaisessa sodankäynnissä. Kyvykkyytensä ansiosta Werner pääsee poliittiseen koulutusinstituuttiin, jossa pojista kasvatetaan arjalaisia isänmaantoivoja. Sisar Jutta on kauhuissaan ja yrittää puhua veljelleen järkeä, mutta tämä ei halua hiilikaivokseen ja katsoo elämänsä tilaisuuden tulleen. Vasta koulussa hän hiljalleen tajuaa, mihin on joutunut, mutta ei halua perääntyä. Sodankäynnin aikana hän vähitellen oivaltaa, että sisar on ymmärtänyt elämästä paljon enemmän kuin hän. Aivan sodan lopussa hänelle tarjoutuu mahdollisuus sovittaa kovat tekonsa, kun hän sodankäynnin aikana sattumalta kuulee Debussyn sävellyksen uudelleen. Kirjan kahden päähenkilön maailmat tavoittavat tällöin toisensa järkyttävällä tavalla.
Jules Vernen kirjat Maailman ympäri kahdeksassakymmenessä päivässä ja Kapteeni Nemo merten syvyyksissä ovat kirjan motiiveja ja johtoajatuksia. Liekkien meri, mystinen kaikkien havittelema timantti, on yksi kirjan keskeisiä teemoja. Timantin arvo on mittaamaton ja sitä säilytetään Pariisin luonnontieteellisessä museossa monen lukon takana, jotta sen tuhoavat voimat eivät pääsisi valloilleen. Samaan aikaan sodan myrskyt ovat myllertäneet läpi koko Euroopan, joten kiven symbolinen merkitys teoksessa on suorastaan osoitteleva.
Sanotaan, että sillä on aina kuulijoita, jolla on hyvä tarina kerrottavanaan. Tämä tarina on sellainen.
