Oikeus ja kohtuus

Ian McEwanin (1948 - ) uusin suomennettu teos Lapsen oikeus (The Children Act, 2014) kertoo keski-ikäisestä lakinaisesta, Fiona Mayesta, joka joutuu vaikeaan kriisiin sekä yksityiselämässään että omassa ammatissaan. Aviomies kokee pakokauhua pitkän avioelämän osittain aiheuttamasta elämättömän elämän kokemuksesta ja löytää uuden onnen. Tämä tuo parisuhteeseen kriisin, joka luo varjonsa myös työelämään.

Työssään itsenäisessä asemassa oleva tuomari joutuu vaikean ratkaisun eteen yrittäessään auttaa uskonnollisen vakaumuksensa kanssa kamppailevaa perhettä  pelastamaan omaan kuolemaansa jo valmistautuvaa nuorta miestä. Kuinka syvälle  tuomarin asemassa oleva viranomainen voi tunnetasolla auttaa ja milloin auttamisessa ollaan jo liian pitkällä? Toisaalta, mitä ihmisen yksityiselämälle ja persoonalle tapahtuu, kun työ imaisee ihmisen kokonaan?

McEwan esittää mielenkiintoisen juonirakennelman, jossa lakinaisen sisäisessä todellisuudessa ovat sisäkkäin sekä ammatilliset vaatimukset että yksityiselämän tunnekuohujen seuraukset. Mitä siitä seuraa, se jääköön jokaisen lukijan omaksi löydöksi. Kirjailijan tiukan lauseen periaate on miellyttävää; sanotaan se, mikä pitää, mutta turhia ei ryhdytä lavertelemaan. Teoksen on suomentanut Juhani Lindholm.

Taideähkyä

Kun lähtee taidemuseokierrokselle autolla, kannattaa saman tien käydä monessa eri kohteessa, jonne on työlästä mennä julkisilla välineillä; Akseli Gallen-Kallelan Tarvaspään lisäksi käytiin vielä Tamminiemen museossa ja katsastamassa Didrichsenin taidemuseon näyttelyt.

Akseli Gallen-Kallelan (1865  - 1931) museo Tarvaspää esitteli taitelijan esitöitä ja luonnoksia Juséliuksen mausoleumiin, jonka taiteilija teki samalla muistellen omaa ensimmäistä lastaan, joka menehtyi pikkutyttönä. Näyttely on esillä 30.8. saakka. Tamminiemessä oli sangen arvokkaiden ja pompöösien presidentillisten edustustilojen lisäksi näytteillä vuoden 1975 Miss Maailman Anne Pohtamon edustusvaatteita ja koruja.

Didrichsenin taidemuseo, Villa Didrichsen, on jo itsessään taidetta, arkkitehti Viljo Rewellin (1910 – 1964) taidonnäyte harmonisesta yksityisasunnosta, jossa silmä ja sielu yhtä aikaa lepäävät. Rewellillähän oli näppinsä mukana sopassa muiden muassa Helsingin Makkaratalon ja Lasipalatsin suunnittelussa, City-käytävän muotoilussa, Kumpulan puutalojen suunnittelussa ja monen monessa muussa.

Taidemuseossa oli parhaillaan Pauno Pohjolaisen (1949 - ) retrospektiivinen näyttely Mandolinimiehen matka, joka on siellä elokuun 8. päivään saakka. Olohuonetta ja pihaa koristivat edelleen Henry Mooren (1898 - 1986) teokset, joista museolla on Pohjoismaiden suurin kokoelma. Pihaa ja pysäköintialuetta koristivat myös Kaarina Kaikkosen (1952 - ) oikein ahkeran pyykkipäivän paidat, jotka somasti tuulosessa ja kaatosateessa lepattelivat. Jos Suomen kesäinen, vähäluminen sää jatkuu tällaisena, taidemuseokierroksia suositellaan lämpimästi. Niissä virkistyy kesäsateen lailla!

                    Akseli Gallen-Kallela

                                                                       Henry Moore

                    Pauno Pohjolainen

       Kaarina Kaikkonen           

Juhannuksen aikainen sade täyttää laarit ja ladot!!!

Jussin uatto

1. On laaksot kunnaat kukassaan / on suvipäevä laaha. / On Pylykköselläe torpallaan / nyt Jussin-uaton raaha. / Se lupsakkana levvii vuan / ylj lahem, peltoen, pihamuan. /

2. Jo pirtin keitot porisoo, sae Hilima tulta hiilee’. / Myös rasvarieskat ootteloo, / ja kokkelpiimä viilee. / Tua Hilima, hempee neitonen, / on esikoenen Pylykkösten. /

3. Jo rantasaana savuvaa, / pian vastat siellä takkoo./ Niät rantamalla muuripaa’ / ja  ahterpuolen akkoo: / Seom Pylykköskä, se iäress’ paan, / luop’ muurinpohjalettujaan. /

4. Ja luomista se toellae on, / seon ruuvan runnoo suurta. / Ee ossoo tehhä taijoton / tuon lettuherkun juurta. / Vuam Pylykköskä kum paestaa sen, / seon luomus, pitsinohkanen. /

5. Vein kivviin piällä kohhoeloo / jo kokko ylyväen, suorin. / Ja sitä kiertää,  vahtaeloo / tuo Pylykkös-polovi nuorin, / taskussa tikut, ootellen / tuljkomennusta Pylykkösen. /

6. Ja pajulinnum pilli soep, / ja lipla venehoo vasten, / kuv verkkojasa puikkaroep / tuoll’ isä Pylykkös-lasten, / kokassaan pienim Pylykkönen / ja kiltti kissanpoekanen. /

7. Ves lahen lampeen kuulteloo / kuin juontasj juhloo issoo. / Niim mukavasti raakasoo / kokassa Kallee, kissoo, / tua Pylykkönen ku rantaan niin / nui hilijoo melloo lupeksii. /

II

1. On vellikello soenna jo, / on syöty, saanottuna. / Pian länteen laskoo aarinko, / ilimnieroo illampuna. / Suur kokon roehu kohhoo vuan, / ylj vein ja rannam, metäm, muan. /

2. Mutt’ riityy kokko, kohta voep, väk’ käävä kuppeilesa. / Vaen nuapurpoejan Jussin soep / pien haetarj soettimesa. / Se vienosti ylj lahen veen, / tuop viestin hellän Hilimalleen. /

3. Kun päevä vastarannan taa / jo paenuu paenumistaa, / kun karjankello kajahtaa, / kui joestae nukuksistaa, / ja kukkuu suven kultakäk, / niim pirttiim pehkuum paenuu väk. /

4. Mut’ rannan hiljasuuvessa, / sen koevun runkoo vasten, / on leningissää uuvessa, / se lempein Pylykkös-lasten. / Ja Jussi istuu rinnallaan, / ja kuiskii, vannoo valojaan. /

5. Niin salon toukomettinen / kuhertaa metän takkoo. / Niin kuorsoo pirtti Pylykkösten. / Niin Hilimasta nyt akkoo / tuoll’ riijoo Jussi nuapurin, / niin viksuin tunteev vivvaaksin. /

Erkki Kokkonen, Kokkos-Ierikka: Jussin uatto

Sauna on köyhän apteekki

Näin jussinviikon kunniaksi on kirjoitettava saunasta. Sauna, yksi suomalaisuuden symboleista, on taas kovassa nosteessa, ainakin Helsingin seudulla; kimppasaunoja nousee kuin sieniä sateella ja niissä myös kylvetään uusin innoin. Vantaan Kuusijärven savusaunat talvisine avantoineen ovat jo turistienkin tiedossa. Kotiharjun, Hermannin ja Arlan klassikkosaunojen lisäksi Helsingin Meilahdessa sijaitseva 1800-luvun lopulta peräisin oleva Kaurilan saunakin tuo lisänsä saunatarjontaan.

Kalle Väänäsen Saanassa-runo on Kirjatimpurin ykkänen, kun puhutaan saunaan liittyvistä kaunokirjallisista tuotteista. Sen voi lukea muistin virkistämiseksi vaikka Kirjatimpurin tekstistä 9.9.2014: Sauna Paradis ja muita saunoja. Folkloristisen kulttuurin kätköistä löytyy jos minkälaista saunajuttua, -lorua, -viisautta, - sananlaskua, terveysvihjeitä ja niin edelleen, onhan sauna kautta aikojen ollut suomalaisille sekä elämän alun että sen päättymisen keskeinen paikka; saunaan on synnytty ja saunassa pesty vainajat. Sauna on seurannut ihmisen elämää kaikissa sen vaiheissa; saunassa on asuttu, siellä on pesty pyykit, kaltattu siat ja palvattu lihat, tehty saippuat ja taiat ja kupattu pahat veret pois.

Saunaan liittyviä uskomuksia, sanontoja ja sananlaskuja kansanperinteessä on runsain mitoin. Tässä  niistä otsikon lisäksi muutamia: ”Ihmisen pää on kuin sauna; jos pidät liian kauan ovea auki, karkaa lämpö sisältä.” ”Jos ei sauna, viina ja terva auta, tauti on kuolemaksi.” ”Joka on valmistanut saunan, vihtokoon itse.” ”Sauna on Suomen lääke.” Auttaisikohan tuo viimeksi mainittu osaltaan myös kestävyysvajeeseen?

Lastenlorujen ja laulujen saunoissa kylvetään oikein urakalla:

Kukon sauna: ”Kuts kukko kylpemään, / kana vettä kantamaan, / kissa lattiaa lakaisemaan, / hiiri vihtoja hautomaan, / kärpänen löylyä heittämään, / sirkka päätä pesemään. // Kuts kukko kylpee / saunan lavolla / jalat pystyssä / punainen pipolakki päässä, / tup, hop, tup, tup.

Satu: ”Satu meni saunaan, / pisti laukun naulaan. / Satu tuli saunasta, / otti laukun naulasta. /”

Saunavihdat: ”Lapsoset ketterät kotihaasta / koivusta oksat taittaa. / Noistapa nopsilla käsillänsä / saunahan vihdat laittaa. / Lauteilla saunan kotoisen / taas illalla kylpy maittaa. // Pehmyt on lapsista aina vihta / äiti jos vihtomassa. / Lämpöinen löyly on kotisaunan, / toisin on vierahassa. / Jospahan säilyis äidin lapset / kylmältä maailmassa.” / (sanat: Maija Konttinen)

Suomen kansan arvoituksista löytyvät nämäkin saunaan viittaavat arvoitukset: ” Yöllä uljas, päivällä paljas?” ”Herrat meni helvettiin, rouvat rötki perästä, talonpojallakin on se tapana?” ”Tuli tuusasta tuiskuaa, ihmiset sinne ilolla juoksee?” Kiukaasta taas kerrotaan, että: ”Musta mummu nurkkasessa, harmaata hengittää, kuumaa kuhottelee?” ”Kivinen pelloksi, kiukka housuksi, vuotava veneeksi, äksy akaksi?” ”Musta härkä mulleroinen, tasapää talleroinen, syö puita sylillisen, juo vettä saavillisen, välistä puolikin toista?”  Saunomisesta sanotaan, että: ”Inka suuttui itsehensä, pieksi paljasta ihoaan sadalla karvaisella ruoskalla?”

Kylvetäänkö vastalla vai vihdalla? Siitä voidaan keskustella ennen saunaa tai sen jälkeen. Löylyn liennyttävää vaikutusta ja saunan lämpöä kaikille saunamajureille!

Etta ja Otto ja Russell ja James

Kanadasta kotoisin olevan, myös muusikkona tunnetun Emma Hooperin esikoisromaani Etta ja Otto ja Russell ja James kertoo 82-vuotiaasta Ettasta, joka on koko elämänsä ajan toivonut näkevänsä joskus meren. Niinpä hän eräänä aamuna pujottaa jalkaansa parhaat kenkänsä, ottaa hieman ruokaa ja vanhan kiväärinsä ja lähtee kävelemään kohti merta, jonne on matkaa yli 3000 kilometriä. Lähtöön on syynä myös se, että Etta on alkanut nähdä aviomiehensä Oton unia ja haluaa päästä niistä irti.

Otto, aviomies, ymmärtää keittiöön jätetystä viestistä vaimonsa haaveen ja pyrkimyksen eikä lähde etsimään häntä, koska tietää sen turhaksi. Etta on jättänyt tarpeelliset ruokareseptit keittiön pöydälle, joten vaimo tietää Oton selviävän kyllä. Russell,  kauriita tähystelevä naapuri sen sijaan lähtee seuraamaan Ettan jälkiä niin kuin niin monta kertaa ennenkin, kun siihen on ollut palava tarve. James, kojootti, kotikylän Ottoon salaa ihastunut Owen, seuraa yllättäen Ettaa tämän matkalla rannikolle.

Teos kuvaa päähenkilöiden välisiä suhteita; solidaarisuutta, syyllisyyttä, häpeää ja kiitollisuutta monitasoisesti ja takaumia käyttäen. Sota on vienyt miehiä suuren meren toiselle puolelle. Palattuaan he ovat erilaisia kuin lähtiessään; järkkyneitä sekä mieleltään että usein myös fyysisesti. Kyse on myös muistamisesta ja unohtamisesta ja molempien asioiden tärkeydestä eri elämänvaiheissa.

Lukukokemuksena Hooperin teos on valoisa ja viisas ja jättää mieleen yllättäen keveän  jälkimaun. Jatkoa tällaisille surrealistisille, ajatteluun aukkoja jättäville teoksille kaivataan lämpimästi.

Takojat ja taottavat

Tallinnan reissulta vanhan kaupungin kulmilta löytyi puistotaidetta suoraan Kirjatimpurin tarpeisiin alasimesta erikokoisiin lekoihin. Puusta ja raudasta tehdyt vanhat työkalut ovat taide-esineitä, joita niiden tekijät ovat hartaasti käsityönä valmistaneet pajoissaan ja verstaissaan aikaa ja vaivaa säästelemättä, koska työkalusta on haluttu tehdä kerralla kunnollinen ja kestävä.

Raudan synnystä kerrotaan suomalaisessa mytologiassa seuraavaa: ”Ukko ylijumala hieroi käsiään. Tästä syntyi kolme neitoa, joita sanotaan myös luonnottariksi. Rauta on syntynyt näiden neitojen rinnoissa. Yksi lypsi mustan maidon, toinen valkean, kolmas punaisen; näistä syntyivät erityyppiset raudat. Raudat valuivat maahan, mutta maan pinnalla tuli karkotti raudat suohon. Raudat säilyivät suossa kauan, kunnes karhu ja susi vaelsivat suolla. Niiden jalanjäljistä rautaruostetta nousi pintaan. Syntyi Seppo Ilmarinen, joka löysi raudan. Rautaa pelotti joutua taas tulen kanssa tekemisiin, mutta Ilmarinen tyynnytteli sitä ja sanoi, että se saa tulessa entistä upeamman muodon. Suo sotkettiin ja rauta nostettiin Ilmarisen pajalle. Rauta sulatettiin velliksi, mutta se alkoi rukoilla päästäkseen pois tulesta. Seppo Ilmarinen vaati rautaa vannomaan, ettei se koskaan vuodata verta, vaan syö vain kiveä ja puuta, jos tulesta pääsee. Rauta vannoi. Ilmarinen työsti raudan esineiksi. Lopuksi hän karkaisi raudan upottamalla sen lipeään. Katkerasta lipeäkylvystä rauta kuitenkin suuttui ja petti valansa ja on siitä lähtien vuodattanut verta. Raudan aiheuttamia haavoja hoidettaessa on luettu raudan syntyä. Tällöin on pyritty muistuttamaan rautaa sen antamasta valasta ja siitä, että se on kaiken velkaa ihmiselle. Ihminen on nostanut sen suosta, jossa se oli pelkkää liejua. Rautaa on käsketty korjaamaan tekemänsä vahingon, koska sillä ei ollut valtuuksia verenvuodatukseen.” (www.wikipedia.fi)

Rauta materiaalina on kirvoittanut monta hienoa ajatelmaa myös kansan syvien rivien lausumana: ”Rauta rautaa hioo, ihminen hioo ihmistä.” ” Silloin on taottava, kun rauta on kuumaa.” ”Rauta katkaistaan raudalla.” ”Onnettomalla kulta muuttuu raudaksi, onnekkaalla rauta kullaksi.” ”Monta rautaa tulessa.” ”Jos olet alasin, pysy hiljaa, jos olet vasara, lyö kovaa.” ”Takoisihan se monikin seppä, vaan kun ei pidä pihdit.” ”Sitä myöden seppä takoo,  kun hyvänä pidetään.” ”Hän joutui vasaran ja alasimen väliin.”

Aaro Hellaakosken klassisessa Hengen manaus -runossa kertoja kokee olevansa juuri tällaisessa tilanteessa  (Huojuvat keulat, 1946):

--- ” Jumala, henki, en lie ainoa, jolla / vaikea on sinun ahjossasi olla, / paahtua niin kuin lietsottava rauta, / taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi, / tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi. / Muttei auta, muttei auta, / sinähän yksin puhallat kipinän meihin / kylmiin, kovettuneihin. /

Jumala, henki, ahjosi kuumuudessa / uupunut olen ja pihties puristimessa. / Sinä et väsy, et putoa uskostas / että olet nostava kerran moukarin alta / työn, joka näyttää valmiimmalta / kuin tämä, joka nyt kipunoi sormissas. /”

Puut, kaikki heidän vihreytensä.

Puut, kaikki heidän vihreytensä.

Halusin ojentaa sinulle nurmikon, 

                   kämmenellä,

          koska oli kevät.

En ehtinyt.

(Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä, 1966)

Matkalla Ithakaan

Kaikille valmistuville ja valmistuneille, matkan alussa oleville, matkaa tekeville ja matkansa päättäville lämpimät onnittelut ja lohduksi matkalle Konstantinos Kavafiksen (1863 – 1933) runo Ithaka. Nöyränä, mutta ei nöyristellen, kohti huomista ja uusia haasteita!

                                                    ITHAKA

Lähtiessäsi Ithakaan / sinun tulee rukoilla, että matka olisi pitkä, / täynnä seikkailuja ja kokemuksia. / Jättiläiset, yksisilmäiset, / vihainen Poseidon - älä pelkää niitä, / et tule koskaan löytämään mitään sellaista matkallasi, / jos vain ajatuksesi ovat jaloja / ja varjelet tunteita, jotka koskettavat sieluasi ja ruumistasi. / Jättiläiset, yksisilmäiset, / riehuva Poseidon - et koskaan kohtaa niitä / ellet kuljeta niitä sielussasi, / ellei sielusi nostata niitä eteesi.

Sinun täytyy rukoilla, että matka olisi pitkä. / Kesäaamuin laskeudu satamiin, / joita et ole koskaan aikaisemmin nähnyt, / nauttien ihastuneena; sinun täytyy / pysähtyä foinikialaisten kauppapaikkoihin / ja ostaa hyviä tavaroita, helmiäistä ja korallia, / meripihkaa ja norsunluuta, / kaikenlaisia aisteja herättäviä tuoksuvia öljyjä, / niin paljon kuin näitä voit vain hankkia; / sinun täytyy mennä moniin Egyptin kaupunkeihin / yhä vielä oppimaan niiltä, jotka tietävät.

Sinun täytyy aina pitää Ithaka mielessäsi, / sinne saapuminen on sinun päämääräsi. / Mutta älä lainkaan kiirehdi matkallasi. / On parempi, että se kestää monta vuotta; / ole vanha kun ankkuroit sen rantaan, / rikkaana kaikesta, minkä olet saavuttanut matkalla, / sillä älä odota Ithakan antavan sinulle rikkauksia. / Ithaka on antanut sinulle loistavan matkan. / Ilman Ithakaa et olisi koskaan lähtenyt liikkeelle. / Ithakalla ei ole sinulle enää mitään annettavaa.

Vaikka saari on köyhä, / Ithaka ei ole pettänyt sinua. / Olet tullut viisaaksi, olet kokenut, / ja silloin olet ymmärtänyt / Ithakan merkityksen.

Työtä ja leipää

Amos Andersonin taidemuseossa parhaillaan (11.4. – 17.8.2015) esillä olevassa Työtäkö? Työn muuttuvat kuvat. Tukkijätkästä pätkätöihin - näyttelyssä on noin 70 erilaista teosta 31 taitelijalta; maalauksia, veistoksia, piirustuksia, valokuvia, videoita, installaatio.

Rehkintätyötä näyttelyssä edustavat taiteilijat, kuten Pekka Halonen ja Juho Rissanen muiden muassa, alla näkyvine työnkuvineen.  Hiki lensi eikä tunteja laskettu, kun ”kunnon” työtä tehtiin. Nykyisin se voisi tarkoittaa juuri sitä ”kunto”-sanaa, koska kyllä siinä joidenkin kunto varmaan nousi kohisten rankkaa fyysistä työtä suoltaessa. Terveyden menetyksestä ei taidettu siihen aikaan puhua mitään. Uudempia työmuotoja esitteleviä teoksia löytyy esimerkiksi Jussi Valtakarilta.

”Kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä” sanottiin suuressa kirjassa. Nykyisin tuo sanonta saa hyvin ristiriitaisen merkityksen, jos kuuluu irtisanottujen tai lomautettujen työntekijöiden sankkaan joukkoon eikä palkkatyötä noin vain ole saatavilla, vaikka kuinka olisi työtahtoa. Henkistä työtä sen sijaan joutuu tekemään ihan hartiavoimin saadakseen jostain kiven alta kaivettua uuden työn menetetyn tilalle. Onneksi yhteiskunta on vielä sen verran voimissaan, että se tarjoaa apua tähän rankkaan ja toivottavasti väliaikaiseen elämänvaiheeseen.

Vanha kansa muistaa muistuttaa työn tärkeydestä jälleen ah niin virkistävien sananlaskujen voimin: ”Työ tekijäänsä kiittää.” ”Vie mennessäs, tuo tullessas, tee siellä ollessas." ”Laiskalla hiki syödessä, vilu työtä tehdessä.” ”Kuu on torpparin aurinko.” ”Jos työ olis herkkua, niin herrat tekisivät sen itse.” ”Jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa.” ”Joka ei nuorena työtä tee, se vanhana kerjää.” ”Ei työ tekemällä lopu.” ”Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon pitää.”

Kannattanee kaiken 24/7-työn ja touhun keskellä muistaa myös vanha totuus: ” Työ on ihmistä varten, eikä ihminen työtä varten”, niin että levätäkin saa ja se on suorastaan jokaisen työntekijän velvollisuus.

Autuaita ovat puupäät, sillä he pysyvät pinnalla

Tässä kuluvalla viikolla tuli mieleen, että ollaan sitä taas keväisin yhden lajin hullu, nimittäin puutarhaseonnut. Sen lajin diagnoosin saaneita näkee keväisin joka puolella taimimyymälöissä, kesäkalustekaupoissa ja pihamailla ja näyttää siltä, että tauti on lisääntymään päin. 

Siitä ajatuksesta kirjatimpurin aivot mennä lynkkäsivät Veikko Huovisen Konsta Pylkkäsmäiseen (sekin lajinsa hullu!) tapaan pohtimaan hullu-sanan monivivahteista käyttöä kielessämme sekä positiivisessa että negatiivisessa merkityksessä  ja myös sen erilaisia synonyymejä: järjetön, älytön, mielipuolinen, sekopää, mieletön, tärähtänyt, kahjo, pöpi, mielenvikainen, pönttö, pöljä; hölmö, hupsu, tyhmä, ajattelematon.  Entäs sitten sanan alkuun liitetyt tarkennukset: seinähullu, juoppohullu, suuruudenhullu, pähkähullu, kylähullu, työhullu, lapinhullu, urheiluhullu, autohullu, kirjahullu, siivoushullu, saunahullu. Mikä tahansa etuliite kelpaa ja tuloksena on ilmiö, joka kuvaa omistajaansa, onneksi enimmäkseen kuitenkin positiivisesti. Niin kutsutun terveen ihmisen hulluus katsotaan usein tosikkouden vastakohdaksi. Mielenkiintoista olisi tunnistaa myös se raja, kun jonkin lajin hulluus vaihtuu jostain positiivisesta ilmiöstä ei niin positiiviseksi asiaksi tai ilmiöksi.

Kansan kekseliäissä sananlaskuissa ja sanonnoissa hullu-sanaa vasta suositaankin:

Tykkää kuin hullu puurosta. / Edes joku tolkku pitää olla, sanoi hoitaja kun hullua elvytti. / Hulluilla on halvat huvit.  / Hullu mies Huittisista, syö enemmän kuin tienaa.  / Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.  / Hulluja on 99 eri lajia ja kärrihurjat (!!!) erittäin. / Hullulla on halvat huvit, viisaalla vielä halvemmat.  / Hullulla halvat huvit, idiootilla ilmaiset. / Hullun eväs ensin syödään.  / Hulluna on hyvä olla, kun ei vain järkeä puutu.  / Ensimmäinen hullunmerkki on se, jos luulee itseään viisaaksi. / Yksi hullu kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastata. / Kyllä siinä melua syntyy, kun kaksi hullua yhteen tulee. / Sormet suussa hullun lapsen, peukalo ujon urohon. / Ei se oo hullu, joka maansa myö, vaan se joka siemenensä syö. /

Hullutellaan siis ja ollaan iloisesti hulluja, kukin omalla viisaalla tavallamme.

Trolliusten vasarat

Trolliusten vasarat / silmiäni takovat / hoi / mies herää! /
kevät tekee terää

juna juoksee jyskyttäin / halki kenttäin vihreäin /
rentukoita / kulleroita /
kevään kultavasaroita

valkoisessa harsossaan / tuomet tanssii syliin /
pian / pian joudutaan /
kukkivihin kyliin

                                                                   Aaro Hellaakoski

Johan Vilhelm Snellman (1806 - 1881)

Siinä meillä fennomaani, / senaattori tai vaikka hengen kaani, / joka kansaa johdatti / Hegelinsä osasi / monin tavoin valisti ja vahvisti. / Hän neuvoi älymystölle valtio-oppia, / että siitä sais ottaa koppia / ja luotsata kansan mieltä / ja vahvistaa omaa kieltä . / Snellu lehtiä julkaisi, / kuten Maamiehen ystävä ja Saimaa. / Usein muisti hän myös kaimaa, / nimittäin Runebergiä ja muita / (kuten Fredrika, Topelius, Nervander ja Cygnaeus ), / jotka antoi hälle sielun polttopuita / ja uskoi kansaan,  persoonaan ja mieleen, / ”on kansan ajattelu rakennettu yhteiseen kieleen”. / Lönnrotin Elias myös oli Snellun mieleen, / kun vanhat patut tapas seuroissansa / he aina lauantaisin / siellä koko älykansa / pohti arvomaailmaansa, valtiota, filosofiaa / ja sitä, miten kirjallisuus kukoistaa / kun perustetaan seura suomalaisen kirjallisuuden, / ja miten säädöksin voi saada virallisen kielen / ja sitä kautta yhteisön ja yhden mielen. / Siitä oli tämä äijö tarkka, / että valuutaksi saatiin Suomen markka. / Sen männä vuosna mennä annettiin / ja sijaan nahat oravien kannettiin, / että helpompi ois yhteisempi raha. Nyt mietitään, / et oisko ollut vähäisempi paha, / jos oltais säästetty ne vanhat snellut / ja porukka ois vähemmän hurvitellut / ettei oltaisi nyt suossa rämpimässä / vaan turvassa ja pirtin lämpimässä. / Snellu toivon mukaan elää meissä vielä. / Hän istuu jalustallaan rauhaisasti siellä, / missä valtiota, rahojamme (jos niitä vielä on!) suojellaan. /  Me Snellmanille tänään malja nostetaan / ja päivää suomalaisuuden myös juhlitaan!

Äitienpäiväonnittelut!

                              Hernesoppaa Shellin baarissa

Äeti pilkkoi klapeja Kymin sirkkelillä. / Minä kammoksuin meteliä ja lähdin pois.

Tapasimme ruokatunnilla Shellin baarissa, / söimme hätäiset rokat, /
iskin 20 penniä pajatsoon ja / menin ostamaan Beatles-purkkaa.

Minusta tuli rockmuusikko, yhä pelkään / meteliä. / Äeti /
vietti melussa monta vuotta,

mutta yhä se kuulee minut / kolmensadanviidenkymmenen / kilometrin päästä /
vaikka en sanoisi mitään.

                                                                           Juice Leskinen

Karjalan kunnailla

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, / jo Karjalan koivikot tuuhettuu,
käki kukkuu siellä ja kevät on, / vie sinne mun kaihoni pohjaton.

Ma tunnen sun vaaras ja vuoristovyös / ja kaskien sauhut ja uinuvat yös
ja synkkäin metsies aarniopuut / ja siintävät salmes ja vuonojes suut.

Siell' usein matkani määrätöin / läpi metsien kulki ja näreikköin.
Minä seisoin vaaroilla paljain päin, / missä Karjalan kauniin eessäin näin.

                                                                                         sanat: Valter Juva

 

Perillä kello kuusi

On varakas perhe, jossa perheenpää rakennuttaa taloja ja tekee bisnestä, on edustusrouvana hyörivä äiti Vuokko kotiin palkattuine apujoukkoineen ja heidän kaksi tytärtään, jotka elävät perheen varallisuuden heille tarjoamaa mukavaa elämää ja jotka ajattelevat elämästä toisella tavalla kuin vanhempansa.  On naimaton, keski-ikäinen täti Aune, joka on menettänyt läheiset omaisensa ja joka ei oikein ymmärrä, miksi juuri hän, vaatimattomin, jäi jäljelle, kun kaikki muut kuolivat.  Tädin elämää määrittelevät isän ja äidin tyttärelleen antamat ankarat elämänohjeet, joiden mukaan hän yrittää elää.

” Hän katsoi renkaita kämmenellään. Vaikka he olivat kuolleet, he elivät hänen mielessään. Hän teki kaiken suhteessa siihen, mitä äiti tai isä olisi ajatellut. Vainajat hallitsivat eläviä, niin oli aina ollut, niin olisi aina oleva. Kuka hän oikeastaan oli? Hän istui siinä pappilan kanervanpunaisella sohvalla, hän ajatteli isän ja äidin ajatuksia.”

Mutta muutoksen tuulet alkavat puhaltaa, koska päähenkilöt eivät enää kestä sitä harhaa, mihin he ovat tarrautuneet, ja elämättömän elämän paine käy liian raskaaksi kantaa. Vuokko tarttuu esille tulleeseen mahdollisuuteensa, Marttiin, ja Aune saa voimia nuoresta, raikkaasta sukulaistyttärestä, joka pöllyttää hänen luutuneita kuvioitaan. Samalla illuusio työpaikan johtajan ja hänen välisestään suhteesta murenee. Suvun nuoret naiset käyvät lopulta lävitse oman surutyönsä ja siivoavat kotipesän sekä symbolisesti että konkreettisesti.

Laura Honkasalon neljäs romaani kertoo kolmen samaan sukuun kuuluvan,  mutta eri sukupolvea edustavan naisen tarinan. Eletään 1960-lukua, jolloin modernit muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa Suomessakin ja 1990-lukua, jolloin kaikkien aikojen laman pohjamudista alettiin uida kuivempaa maata kohti.  Kirjailijan taustatyö 1960- ja 1990-luvun osalta on tehty tunteja säästelemättä; ajankuva on autenttinen ja uskottava.

Tuli tuttu, vanha tuttu!

1. Tuli tuttu kevätkulta, / Lumen alta pistää multa, / Puro pulppuvat rinteillä tanssia saa, /
Kevätriemua laulavi ilma ja maa, / Jo ääretön taivaskin seestyy / Ja lämpimän aika eestyy /
Ja tuulikin tuoksuja tuo.

2. Taasen soivat vaskikellot, / Lämpöön elpyy oraspellot, / Sirot kukkaset nostavat pienoisen pään, / Sinisirkkuset soittavat niemissään / Ja nurkkihin lehväisen orren / Vie peipponen mättäältä korren / Ja mökkinsä pystyttää.

3. Nyt on soilla, mailla juhlaa, / Päivä säteitänsä tuhlaa, / Ukko nuortuvi niin kuni harmaja puu, /
Poian posket ne kauniiksi ruskettuu, / Soi loilotus, luikku jo raikuu / Ja kunnaat ne kummasta kaikuu, / Kun käkönen kummulla soi.

4. Aidan luona kiiltää kuokat, / Karhit, kanget, hevosluokat, /Jyvän toivoen heittävi multaan mies: / "Sadon runsahan pellosta saan, kukaties!" / Noin miettii ja auraansa tarttuu / Jo toivosta voimia karttuu, / Hän katseensa taivohon luo.

6. "Tuli tuttu, vanha tuttu, / Yllä uusi nurmen nuttu!" / Pieni Erkkikin laulavi innoissaan / Talon karjoja aamulla kaitessaan  / Taas leppätorvea koittaa / Ja metsälle mieliksi soittaa, / Kuin talvea ollut ei ois!                                        

                                                                               Larin Kyösti (Kyösti Larson, 1873-1948)
 

Pihaterassiremonttia

”Olen nyt kuleksinut kolme päivää / toisessa kainalossa pitkä lauta / (nil nimium studeo, Caesar, tibi velle placere) / ja toisessa lyhyempi / (nec scire utrum sis albus an ater homo) // Kun rupesin tekemään laudoista seinää / tajusin lopultakin / että silmistä ei näe sisään // Catulluksen runot ovat oksankohtia”/ (Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu, VI, 1980).

Saarikosken hengessä alettiin rakentaa uudelleen pihaterassin puista laatoitusta ihka omalla menetelmällä.  Nostettiin talven jäljiltä ruohon sisään painuneet laatat ylös ja heitettiin niiden alla olevat, jo lahonneet laudat kaatopaikkakuormaan. Kärrättiin kompostillinen karikkeista multaa terassilaatoituksen alle ja etsittiin lautakasasta uudet, entistä ehommat laudat puulaattojen alle.  Ainoa, varsin silmiinpistävä hankaluus oli saada laatat takaisin vierekkäin siten, että ne eivät olisi keikkuneet. No, siihenkin löytyi ratkaisu; laitetaan tukipalikoita keikkuvien puulevyjen alle,  ja jopa kohta kaikaa keväinen riemulaulu tässäkin puutarhassa.  Nyt näyttää terassi siltä, että siinä voisi vaikka tulisen  paso doblen vetäistä piakkoin tulevan vapun kunniaksi:

”Et löydä tanssilattialle ikinä / jos ei jalkapohjasi ole niin herkät / että osaat kulkea eteen katsomatta / käärmeen ohi eikä se pelästy / vuorimännyn juurien yli eivätkä ne vahingoitu."/ (Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu, II, 1980).

”Anch’io sono pittore”, ”Minäkin olen maalari”, Ismo Kajander, Anartisti

Kaikki kokeelliseen taiteeseen viehtyneet, nyt mars matkaan ja suuntima kohti Kiasmaa, jossa on elokuun alkuun asti nähtävillä taiteilija Ismo Kajanderin (1939 - ) luomia teoksia. Kajanderin ensimmäinen näyttely Helsingissä Galleria Agorassa jo vuonna 1964 oli liikaa sen ajan taiteen asiantuntijoille kokeellisen otteensa vuoksi. Tie on nyt kulkenut tänne asti ja yhä Kajanderin teokset herättävät uusia ajatuksia ja ansaittua huomiota.

Kiasman esittelyn mukaan Pablo Picasso (1881 - 1973) ja Marcel Duchamp (1887 – 1968) ovat olleet Kajanderin esikuvia, joilta hän on halunnut omaksua erityisesti älyllisen ja leikkisän otteen omiin teoksiinsa, joista hän on halunnut riisua liian ylevyyden. Dada ja surrealismi ovat hänelle läheisiä taidesuuntauksia. Kirjatimpurin näkökulmaa lähellä ovat erityisesti työkaluista tehdyt asetelmat, joista alla kuvia. Tuohen käyttö pyörän pinnojen räpättimenä on ikivanha lasten juttu ja aina yhtä huvittava. Taiteen tehtävä on uusien ajatusratojen luomisen lisäksi myös tuoda iloa elämään!

Ismo Hölttö Ateneumissa

Valokuvaaja Ismo Hölttö (1940 - ), alun perin kultasepäksi valmistunut nuori mies, harrasti työnsä ohella aktiivisesti myös valokuvausta niin, että kamera (Rolleiflex, jota pidetään kuvattaessa vatsan päällä ja tähdätään yläkautta, www.skenet.fi), kulki hänen mukanaan kaikkialla. Ateneumin näyttely on huima nostalginen pläjäys, matka 1960-luvulle, jolloin monet asiat maassamme olivat toisin, ainakin kuvien perusteella.

Hölttö kuvasi sekä Helsingissä että paljon myös maaseudulla, kuten Pohjois-Karjalassa ja Savossa.  Hänet  tunnetaan myös Suomen romaniväestön kuvaajana. Kuvista näkee, että 60-luvun alkupuolella ei maaseudulla vaatteilla koreiltu; lasten vaatteet on tehty isän ja äidin vanhoista, hyvä että päällä pysyvät, aikuisten vaatetus kertoo siitä, että lähes kaikki ommeltiin kotona ja kauppojen valikoimat olivat hyvin alkeelliset. Kaupunkilaisilla sentään oli paremmin asiat, jopa Marimekon kuoseja löytyi jo 60-luvun loppupuolella, lastenvaatteissakin alkoi näkyä orastava hyvinvointi, miesten muodissa puku oli kovaa valuttaa.

Kuvattavien kasvoilta paistaa useimmiten vakavuus. Onko se tottumattomuutta ja pelkoa kameraa käyttävää miestä kohtaan, kuvastaako se ajan ankaruutta ja puutetta sotien jälkeen vai onko se halua olla edukseen harvinaisessa tapahtumassa, tiedä häntä. Kuinkahan moni nykyisistä hampaiden valkaisijoista, muista puhumattakaan, on kuullut, että 1960-luvulla tavallinen, suosittu ja toivottu lahja ainakin maaseudun ripiltä päässeille nuorille oli tekohampaat, koska sosiaaliturvasta ja hammashuollosta ei osattu edes uneksia.

Näyttelystä lähtee pois mieli melkoisen tärähtäneenä; kuvat kertovat realistisesti senaikaisen Suomen taloudellisesta, sosiaalisesta ja henkisestä tilasta. Vaikuttavia kuvia, jotka mahdollisimman monen suomalaisen olisi hyvä nähdä; sieltä on tultu tähän yltäkylläisyyden päivään, eikä siitä ole aikaa kuin puolen vuosisadan verran.

Kasvonsa menettänyt mies?

Toimittaja Kimmo Oksasen alkuvuodesta ilmestynyt monella tavalla monimerkityksinen omaelämäkerrallinen teos Kasvonsa menettänyt mies herättelee lukijansa kysymään oman suvaitsevaisuuden ja inhimillisyyden perään ja miettimään näin sote-keskustelun tuoksinassa myös suomalaiseen terveydenhuoltoon olennaisesti kuuluvia asioita, kuten vakavasti sairastuneen ihmisen kohtelua ja sitä, kuka yleensä saa hoitoa ja millaista se on.

Oksanen, niin kuin aiemmin hänen isänsäkin, konkurssin tehnyt ja kaiken omaisuutensa menettänyt kuorma-autoilija, menettivät kasvonsa, toinen konkreettisesti, toinen kuvaannollisesti, silti hyvin raskaita kokemuksia molemmat. Oivaltavaa kirjailijalta on yhdistää nämä kaksi asiaa ja suomalaisen miehen tunne-elämän kokemukset eri aikoina ja luoda niistä uutta merkitystä. Myös äidin kokemukset elämän raskaudesta ja yksin jäämisestä liittyvät samaan jatkumoon.

Oksanen kytkee sairauskertomuksensa ja lapsuusperheen traumat ja kipupisteet mielenkiintoisella tavalla yhteen. Hän kysyy, mikä lopulta on tärkeää, mitä jää jäljelle, kun ihminen riisutaan paljaimmilleen, niin että ollaan jo lähtökuopissa tuonpuoleiseen, ja vastaakin siihen omalla tavallaan; toisen ihmisen läheisyys, kosketus ja se, että ei jää yksin, vaikka kaikki näyttää, tuntuukin olevan mennyttä, mutta henki on vielä tallella.

Aidosta, epäitsekkäästä lähimmäisenrakkaudestahan tässä puhutaan suomalaisen miehen jäyhällä aksentilla. Sen vuoksi tuo otsikkoon liitetty kysymysmerkki haluaakin kyseenalaistaa kasvojensa menettämisen, kun lukijan mieleen nousee vain vahva kokemus kasvojensa takaisin saamisesta.