Hopeinen kuu luo merelle siltaa... etkä kyyneltä nää...

Vaikka on tullut sanotuksi, että elämäkerrat eivät ole kirjatimpurin ominta aluetta, se ei tietenkään koske taiteilijoita. Nyt otettiin mullan raatelemiin känsäisiin kouriin Lasse Erolan kirjoittama Olavi Virta ja hänen maailmansa kirja ja kuvateos. Niin on hyvin tehty, kronologisesti etenevä kirja hyvin valittuine kuvineen, että eipä tahdo sitä malttaa käsistään päästää. Sisällyksen kronologiasta sen verran, että teos on jaettu neljään osaan: varhaiset, luovat, kultaiset ja raskaat vuodet, sen lisäksi lopun filmografia, eli Olavi Virran elokuvat ja lähteet ja diskografia. Varsinkin viimemainitusta käy selville, miten mittavan laulajan tuotannon Virta jätti meidän onneksemme.

Olavi Virta syntyi Riuttalan torpan saunassa Sysmän Särkilahden kylässä 27.2.1915. Virran isä, jo omalta isältään arvostetun ammatin perinyt suutari ja työväen aktiivi, joutui sisällissodan loputtua Hennalan vankileirille eikä sieltä päästyään tullut enää entiselleen. Asuttiin Helsingissä ja Lahdessa ja lopulta äiti muutti Helsinkiin poikansa kanssa. Virta ei mielellään muistellut lapsuuttaan juopottelevan isän ja myöhemmin ankaran äidin kanssa, mutta se leimasi kyllä hänen koko loppuelämäänsä.

Lahjakkuutensa ja monta kertaa onnekkuudenkin ansiosta Virta loi hyvät musiikkiin ja näyttelemiseen liittyvät verkostot ja sotien aikana hän alkoi tulla tunnetuksi rintaman viihdytysjoukkojen ja asemiesiltojen myötä. Muita sota-ajan esiin nostamia taitelijoita olivat Tapio Rautavaara, Toivo Kärki, Reino Helismaa, Henry Theel ja Esa Pakarinen. Virta sävelsi ja sanoitti myös itse, esimerkiksi Yö kerran unhoa annoit ja Sä et kyyneltä nää –kappaleiden sanoitus ja sävellys ovat hänen käsialaansa ja Kun ilta ehtii –kappaleeseen hän on tehnyt sanat.

Rahaa tuli ja etenkin meni ja rankka laulajan elämä vaati veronsa. Vaimo muutti lasten kanssa Ruotsiin ja useat tuttavatkin hylkäsivät. Lopulta Virta oli puilla paljailla. Erolan mukaan Virta totesikin useaan kertaan velkojiaan tarkoittaen, että ”kaiken ne voivat minulta viedä, mutta ääntäni eivät”. Laulajan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta kertoo sekin, että vielä vuonna 1965 tehty äänitys levytysstudiolla onnistui ensimmäisellä otolla, se oli puhtaasti laulettu ja täydellinen, vaikka Virta oli silloin jo vakavasti sairas.

Hulda Simula, 73-vuotias entinen saunottaja, alkoi huolehtia Virrasta, kun hän huomasi, että tämä tarvitsi apua eivätkä muut hänestä välittäneet. Lopulta laulaja muutti Simulan luokse asumaan ja asui siellä viimeiset elinvuotensa.

Virta kuoli 14. heinäkuuta 1972 Tampereen Pispalassa hyväntekijänsä Huldan kotona. Hän oli juuri aiemmin saanut kuulla, että hänelle on myönnetty valtion taiteilijaeläke ensimmäisenä Suomessa. Hän ehti nostaa sen yhden kerran.

Olavi Virta.jpg

Akrikola, Kokakola ja Akrimarket

Mikael Agricola (lat. maanviljelijä, n. 1510 – 1557) ja suomen kieli viettävät tänään juhla- ja liputuspäiväänsä ja on syytäkin, jos vilkaisee tämän jutun otsikkoa. Suomen pipliaseuran teettämän kyselyn mukaan (www. mtv.fi/uutiset 8.4.2015) kolmannes suomalaisista ei tiedä, kuka on suomen kirjakielen perustaja, vaikka se taitaa olla yksi niistä asioista, jotka opiskelevalle nuorisolle ensi tilassa tiedotetaan äidinkielen tunneilla jo epuista alkaen ja joka siunattu vuosi sen jälkeenkin. Agricola väännälsi aikoinaan Abckirian eli aapisen (1543), suomensi Se Wsi Testamentin (1548), ja monia muita kirkollisia tekstejä, kirjoitti maamiehille pellonviljelysoppia, toimi Turun piispana, uskonpuhdistajana, opettajana, sanaston kartuttajana, rauhanneuvottelijana ja ties minä ja sai vihdoin ja viimein jälkipolvilta arvonimen suomen kirjakielen isä.

Historian tunneilta muistetaan, miten Pernajan poika souti merellä vastatuuleen niin että tuhto tutisi ja airot vain natisivat eikä antanut myrskylle periksi. Siis että missä on Pernaja, jossa Mikael nuorukaisna venhollaan viiletteli? No ei sen kauempana kuin Itä-Uudellamaalla, vajaan sadan kilometrin päässä Helsingistä Suomenlahden rannalla, ja kuuluu nykyisin Loviisan kaupunkiin. Sieltä Mikael pääsi Viipuriin kouluun, kun kirkkoherra patisteli hänen vanhempiaan pojan sinne lähettämään. Siihen aikaan ei joka töllistä lähdetty opin tielle, se oli vain rikkaimpien ja lahjakkaimpien etuoikeus. Kauan eläköön nykyinen peruskoulu, joka tarjoaa ainakin aapisen ja lähtöeväät joka torpan lapselle!

Älä polje kirjaa kuin sika, vaikka siinä on jokunen vika, kerrotaan Agricolan kirjoittaneen vihapäissään, kun hän koki, että hänen työtään ei arvostettu tarpeeksi. No nyt kyllä arvostetaan senkin edestä. Olisi voinut tulla Mikaelista ihan hyvä biisinikkarikin, jos olisi elänyt tällä ajalla, niin rimmaa hyvin nuo loppusoinnut, toki kirjoitti ja käänsi hän virsiäkin suomen kielelle. Agricola tallensi myös kansanperinnettä ja hänen sanotaan laskeneen perustan nykyiselle uskontotieteelle ja folkloristiikalle. (www.wikipedia.fi)

Pipliaseuran mukaan ”yhteiskuntamme pelisäännöt, lainsäädäntö, tapakulttuuri, suomen kielen monet sanat, juhlapyhät… Kaikki nämä elämäämme leimaavat ja rikastuttavat asiat pohjaavat kristilliseen perinteeseen, joka suomenkielisen Raamatun välityksellä ja vaikutuksesta on siirtynyt sukupolvelta toiselle.” (www.piplia.fi)

Abckirian etulehdellä olevaa runoa jälleen lopuksi tankatkaamme, jotta ei unhotu Mikaelin täsmällinen kieli:

"Oppe nyt wanha ia noori / joilla ombi Sydhen toori.
Jumalan keskyt / ia mielen / iotca taidhat Somen kielen.
Laki / se Sielun Hirmutta / mutt Cristus sen taas lodhutta.
Lue sijs hyue lapsi teste / Alcu oppi ilman este.
Nijte muista Elemes aina / nin Jesus sinun Armons laina."

”Tärkeintä elämässä on puutarhan hoito, eikä sekään ole niin kovin tärkeää.”

”Paras aika istuttaa puu oli kaksikymmentä vuotta sitten. Toiseksi paras aika on nyt.” ”Jokainen puutarhuri on parempi toista.” ”Jos haluat olla onnellinen yhden päivän, juo itsesi humalaan, jos kolme päivää, mene naimisiin. Jos kahdeksan päivää, teurasta sika ja syö se. Jos haluat olla onnellinen ikuisesti, ryhdy puutarhuriksi.” Näitä neuvoja jakelee kiinalainen viisaus ja ainakin viimeisen onnen osalta se pitänee paikkansa. Ei ole elämän aikana tullut vastaan ainoatakaan tuiki onnetonta puutarhuria, vaikka halla olisi vienyt viimeisenkin sadon niin kuin aikanaan itse Saarijärven Paavolta pesueineen.

Puutarhanhoidossa on samoja elementtejä kuin peruskorjauksessa ja timpuroinnissa; jotain pitää saada parempaan kuntoon kuin mitä se jokin oli ennen. Siispä ryhdytään kevätkylvöön, että voidaan toteuttaa tätä teesiä. Koska ennen turveruukut olivat tyhjiä ja niissä oli vain harmaanruskeata multaa, niin nyt niihin laitetaan siemen jos toinenkin ja peitellään hellästi. Sitten kastellaan varovasti joko keveästi suihkupullolla tai oikein kunnolla lotraten (jolloin siemenet kyllä karkaavat mullan alta pintaan ja homma on finaalissa, tietää kokenut). Ja katso; viikon, parin päästä on mullan seassa jo mojova kasa taimia tai ainakin yksi ainoa, kylvötiheydestä ja siementen hinnasta riippuen.

Sitten vain odotellaan ja mittaillaan viivoittimella taimien kasvuintoa ja voidaan välillä vähän nätisti hoputtaakin niitä puoliääneen, koska kasveille täytyy puhua, että ne viihtyisivät. Sopivia kasvuloruja ovat esimerkiksi Itse hoidan kukkamaani, rikkaruohot kitken (joka on turha lupaus, todellisuus selviää jo kesän puolivälissä)  ja  Maamies tai -nais peltoon pehmeään tai Kaurapellon pellonpellonpellon kaurapellon pientareella kasvaa kaunis kukka. 

Tuku tuku lampaitani, päkä päkä puskuri pässiä

Näin laulaa lammaskatraan omistaja, pääsiäisen aikaan onnellinen ihminen. Ollapa lampola, sellainen kuin esimerkiksi Helsingin kaupungin Haltialan tilalla, jossa on lampaita, pässejä ja kevään korvalla myös karitsoita. Siellä järjestetään joulun alla joulukuvaelma ja kevään korvalla, pääsiäisen aikaan, voi mennä ihastelemaan syntyneitä karitsoita ja juttelemaan lampaille mukavia.

Kansanperinteessä lammasta käytetään kuvaamaan erilaisia kykyjä ja luonteenpiirteitä: Määkii kuin lammas. Älä ole noin lammas. Kasvata lapsestasi mieluummin yksi leijona kuin kaksi lammasta. Susi lampaan vaatteissa. Lauhkea kuin lammas. Tyhmä kuin pässi. Viedään kuin pässiä narussa. Rahaa on, vaikka lampaat söisi. Kun menee sutta pakoon, tulee lammas vastaan. No ei se ihan noin mennyt, mutta se olkoon kuitenkin toiveemme.

Musta lammas kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan suvun sanastoon, puhumattakaan politiikasta, joskin siellä tavallisempi taitaa olla hevonen. Lammas on päässyt ihan paistiksi asti Veikko Huovisen kirjaan Lampaansyöjät. Babe, urhea possu, pitää kurissa isoa lammaslaumaa elokuvassa. Dolly, skottilainen kloonattu lammas, on edelleen syvällä sydämissämme, joskaan ei hengissä. Illalla lampaita lasketaan useammassakin ruokakunnassa, jos ei uni ole tullakseen.

Lammas on viisas eläin, vaikka toisin usein väitetään. Se pysyy laumassa, koska ryhmässä on voimaa. Sillä on ryhmäidentiteetti ja se tekee juuri niin kuin johtajalammas, usein pässi, parhaiten tietää. Sen ei tarvitse ajatella itse, ja niin se säästää voimia tosi koitoksia, kuten ruokailua ja lepoa varten.  Lammaspaimenenakin on tullut oltua, joten arvio perustuu vankkaan empiiriseen tutkimukseen.

Toisaalta; mitähän asiasta tuumaisivat Ari & Mona Riabacke, joiden kirjassa Päätöksen teko – uskalla tehdä toisin (Kirjatimpuri 8.2.2015) sanotaan, että Kun kaikki ajattelevat samalla tavalla, kukaan ei ajattele erityisen paljon. Pitänee muistaa tämä ahdistava lausahdus myös näin vaalien alla.

Pääsiäispöytä-ähkyn lomassa muistetaan myös kansansadun viisaan lampaan sanat, kun sille tarjottiin taas lisää ruokaa, vaikka se oli jo ängennyt mahansa täyteen: ”Söisi suu, vetäisi vatsa, mut ei kestä heikot sääret!”

Aallokko, aallokko kutsuu, kohti kuohuaan...

Petri Tammisen uusin teos Meriromaani kertoo nuoren kapteenin, Vilhelm Huurnan, tarinan. Tammisen hirtehisen tyylin tapaan Huurna, joka ei ole penaalin terävin kynä, tietenkin sössii vähän joka lähdön ja upottaa ensin paikallisen tohtorin veneen, myöhemmin sen jälkeen prikin ja vanhan kuunarin toinen toisensa jälkeen. Ei paljoa onni hymyile tälle Don Quijotelle, joka silti urhoollisesti ratsastaa aallokossa ennemmin tai myöhemmin uppoavilla laivoillaan peitsi tanassa. Ei ole Huurna tainnut kuullut vanhaa, kiinalaista sanalaskua: Vesi kannattelee venettä, vesi kaataa veneen.

Huurna on mies, jonka kohtalon sinetöi äitimuorin lempeä lausahdus ”jonain päivänä Vilhelm purjehtii maailman merillä laivan kapteenina” ja isän toteamus, että ”merellä saa suuria ajatuksia”. Vilhelmin mielestä vielä aikuisenakin hänessä on kapteenia vain äidin sanat. Mutta jos asiaa  puhutaan, eikö aika monen ihmisen ammatinvalinta sittenkin liippaa aika läheltä Vilhelmin ammatinvalinnan perusteita?

Tamminen taitaa ihan tahallaan viedä lukijan ajatukset Volter Kilven romaaneihin, joissa pitkistä merenvahapiipuistaan ja harvoista lausahduksistaan tutut isännät puhuvat merenkulusta ja siihen liittyvästä riskistä. Kun Vilhelm nyt on ryhtynyt merimieheksi, hän on sitä laivoja varustavien isäntien mielestä, vaikka paatit uppoaisivat alta joka lähdössä. Onneksi sentään vakuutukset korvaavat pahimmat vahingot, niin että Vilhelmin vaihteleva ura saa aina jatkoa.

Kirjan luettuaan ei voi taas kuin ihmetellä, mikä ihme Tammisen kirjoissa naurattaa, kun tämäkin on aika traaginen tarina. Vai onko vain niin, että elämä itsessään on niin tragikoomista, että siitä selviää usein vain nauramalla kipeimmissä kohdissa?

Ehkä rakkaus oli totta - tai sitten ei

Englantilaisen Sadie Jonesin läpimurtoromaani The Fallout (Ehkä rakkaus oli totta, suom. Marianna Kurtto) on hänen neljäs romaaninsa. Aiemmin Jones on työskennellyt pitkään tv-käsikirjoittajana.

Romaanin tapahtumamiljöö on pääasiassa teatterimaailma eri variaatioissaan. Lucasz eli Luke on rikkinäisen perheen yksinäinen lapsi; äiti on ollut koko elämänsä sairaalassa ja isä menettänyt otteensa elämään. Monien nuoruuden etsikkovaiheiden jälkeen Luke löytää kuin sattumalta itselleen uuden pienen yhteisön, johon kiinnittyä myös ammatillisesti; teatterilaiset Paulin ja Leighin, ja siitä alkaa hänen uusi elämänsä. Luke rakastuu palavasti nuoreen näyttelijään, Ninaan, ja suhteessaan häneen Luken on lopulta katsottava omaa totuuttaan suoraan kohti.

Jones kuvaa syvällä teatterin maailmassa elävien ihmisten ristiriitoja, onnistumisia ja epäonnistumisia uskottavasti ja myötä eläen.  Henkilöt tulevat lukijan läheisiksi tutuiksi kokemuksineen ja tunne-elämän haluineen. Miten kummallisen helppoa joillekin on manipuloida herkkää ihmismieltä väärään suuntaan, vaikka toisenlainenkin tie olisi näkyvissä?  Miten ihminen voi olla niin sokea kaikessa terävänäköisyydessään? Miten turvallisuuden ja vakiintuneen elämän tarve päihittää epävakaan, arvaamattoman, mutta silti kiehtovan? Ja miten vaikeaa omien tunteiden suora ilmaiseminen onkaan? Teoksessa kiteytyy myös yksi ihmissuhteiden tärkeimmistä perusasioista; rehellisyys itseä ja toisia kohtaan – vaikka se saattaakin merkitä teiden erkanemista.

Paljon puhutaan hyvästä tarinasta – eikä turhaan. Hyvä tarina pitää otteessaan, myötäelää, uskoo, toivoo, rakastaa ja pettyy yhdessä henkilöiden ja lukijansa kanssa.  Lopussa tulee suuri haikeus: voi hyvät fiktiiviset tutut, älkää jättäkö minua vielä!

Häpeästä hyväksyntään

Paavo Kettunen, teologian tohtori Itä-Suomen yliopistosta, on kirjoittanut Häpeästä hyväksyntään –kirjan (Kirjapaja, 2014), jossa hän käsittelee erilaisia häpeäntunteita ja puhuu häpeäteologian tarpeesta. Hän mainitsee teologisen tutkimuksen kaksi suurta vaikuttajaa, kirkkoisä Augustinuksen (354-430) ja kirkkoisä Irenaeuksen ( n. 130-202), ja kertoo heidän ajattelutapojensa erilaisuudesta.

Augustinuksen vaikutuksena on Kettusen mukaan ollut se, että kristillisessä teologiassa on korostettu enemmän syyllisyyttä kuin häpeää. Paratiisin ihmiset oli luotu täydellisiksi, mutta he olivat tottelemattomia ja sen takia ansaitsivat rangaistuksen. Kettusen kirjan mukaan Irenaeus taas ajatteli, että ihmistä ei luotu täydellisyyteen, vaan vasta maailma oli ihmiselle kasvun ja kehittymisen paikka. Sen vuoksi syntiinlankeemus ei ollut ihmiselle kapinaa, vaan halua kasvaa lapsesta aikuiseksi ottamaan vastuuta ja tekemään moraalisia valintoja. Jumalan huuto syntiinlankeemuksen jälkeen: - Adam, Adam, missä sinä olet?  voidaan siis Kettusen mukaan tulkita mainittujen kirkkoisien ajattelun perusteella kahdella tavalla; joko nuhteluna tai kaipaavana ja huolehtivana kutsuhuutona.

Kaipauksesta kontaktissa ja vuorovaikutuksessa olemiseen ihan perustarpeena Kettunen puhuu viitaten myös psykoanalyyttistä häpeän syntyteoriaa käsitelleisiin Pentti Ikoseen ja Eero Rechardtiin. Kettunen toteaa syyllisyysteologian korostuvan silloin, kun keskipisteenä ovat teot ja toiminta, häpeäteologian taas silloin, kun keskeistä on ihmisen oleminen, vierellä kulkeminen ja asioiden jakaminen. Mielenkiintoista oli lukea myös Kettusen ajatuksia myönteisestä, elämää suojelevasta häpeästä, häveliäisyydestä, hienotunteisuushäpeästä ja niiden puutteen aiheuttamista vaurioista ihmiseen ja lopulta myös siitä, miten näitä vaurioita voidaan korjata sekä asiantuntijavoimin että jopa ihan arkisessa kohtaamisessa.

Red – punaista ja mustaa

Punainen on intohimon, rakkauden, kärsimyksen, valon, yksinkertaisesti elinvoiman väri. Vanhenevan taitelijan peloista suurin on punaisen värin kadottaminen ja mustan värin tunkeutuminen  sen tilalle. Kyse on uskosta taiteeseen, sen merkitykseen ja elämää ylläpitävään voimaan, mitättömyyksiä pursuavassa maailmassa. Musiikki tukee voimakkaasti tätä sanottavaa.

Kansallisteatterin Red-näytelmä kertoo newyorkilaisen taidemaalarin, abstraktia ekspressionismia ja symbolismia edustavan, ikääntyvän taitelijan Mark Rothkon (1903 - 1970),  ja hänen nuoren assistenttinsa välisistä keskusteluista taiteen tekemisen merkityksestä, syvällisen sivistyksen vaatimuksesta sen taustalla ja vanhoista mestareista. Rooleissa esiintyvät Seppo Pääkkönen ja Olavi Uusivirta.

Rothko on saanut rahakkaan tilauksen, jossa hänen taulujensa on tarkoitus tulevaisuudessa koristaa menestyvän ravintolan seiniä. Draaman kirjoittaja John Logan asettaa näytelmässä vastakkain kaupallisuuden houkuttelevuuden ja todellisen taiteen merkityksen. Nuori oppipoika haastaa mestarinsa dialogiin, joka vaikuttaa molempien tulevaisuuteen.

Logan on tavoittanut näytelmässään jotain sellaista, joka jää kaihertamaan mieleen eikä anna rauhaa. Onko taiteilijan tehtävä sittenkin herätellä ihmisiä menestyvien myyntilukujen sijaan? Onko menestyksestä myöskään haittaa, jos sellaista on mahdollista saavuttaa?  Mikä merkitys on taiteilijan tinkimättömällä rehellisyydellä itseään kohtaan? Millaisia voimaa tuovia ulottuvuuksia kuka tahansa voi taiteesta löytää?

Näytelmän parituntinen ilman väliaikaa hurahtaa kuin siivillä. Siivet, ainakin hetkeksi saaneina, poistuu myös katsomosta. Näytelmän on ohjannut Juhana von Bagh ja kiinnostava lavastus on Katri Renton käsialaa.

Minna Canth ja Gary Grant!

Oot Minna esikuva suomalaisen naisen; / meille mallin loit  ja jesses minkälaisen!!! / Päätit opiskella asioita muita / kuin käsinkirjontaa ja kangaspuita. / Onneksi isäs antoi luvan koulutielle / ja pääsi päässäs valtaan sekin mielle, / niin että seminaariin tiesi johti. / Se veikin sua miestäs Johania kohti. / No, Johan delas, voimat petti /  ja sulle käsiin jäikin koko setti: / seitsemän niin pientä piimäsuuta. / Suunniteltava taas oli muuta, / kuin perheenäidin tylsää taivallusta. / Ja vaikka taivas silloin saattoi olla musta, /  juurilles kauppaan talsit ääreen langan, käsityön. / Lasten nukkuessa, kamarissas läpi yön / kirjoitit niin vankkaa sanomista, / et herrat Helsinginkin mietti, mistä tuutista / tuo eukko truuttaa koko ajan lisää, / vaik ei oo lapsillansa edes isää. / Niin syntyi Anna-Liisa, Kauppa-Lopo, monet muut, / ja alkoivat nappasta myös lasten suut, / kun liikebisnes pyöri mukavasti,  / ja kirjailijat Helsingistä asti, / väännälsivät salonkisi rauhaan. / No Helsingissä joku alkoi pauhaan, / ett Minnan uskallusta täytyy rajoittaa, / ja draamat myöhemmiksi ajoittaa, / kun aika ei oo vielä kypsäks tullut. / Vaan Minna nosti valoon  heikot, hullut / ja antoi äänen hiljaa kärsiville. / Nyt malja nouskoon, lippu salkoon Minna Canthille!/

Kiasma: Robert Mapplethorpe (1946 – 1989)

Katsastettiin puoli vuotta remontissa olleen, juuri avautuneen Kiasman uutta ilmettä. Lipunmyynti ainakin oli muuttanut vastakkaiselle seinälle, mutta juuri muita muutoksia ei näkyvästi huomannut. Suurimmat muutokset onkin kuulemma tehty energiatehokkuuden lisäämiseksi ja nehän eivät tavalliselle kävijälle sano mitään.

Sen sijaan kolmannessa kerroksessa avautui juuri Pariisista Suomeen tullut Robert Mapplethorpen valokuva-, kollaasityö- ja filminäyttely, ja se sanoo kävijöille paljonkin; upeita kuvia. Mapplethorpe oli kotoisin New Yorkista ja häntä pidetään yhtenä 1900-luvun tunnetuimmista ja arvostetuimmista valokuvaajista.

Mapplethorpe kuvasi paljon mustaihoisia, alastomia miehiä, mikä oli vielä 1970-luvun lopullakin New Yorkissa aika uskaliasta (HS 12.03.2015). Hän kuvasi  myös paljon henkilömuotokuvia ja kukkia. Aikalaiskriitikot pitivät Mapplethorpen kuvia usein liian kauniina. Kiasman näyttelyssä katsojaa hämmästyttää kuvien tarkkuus ja erikoinen tekniikka, jolla valokuvien henkilöt on saatu näyttämään ikään kuin antiikin patsailta. Minkähänlaisella kameralla Roopertti otoksiaan näppäili? Leicalla varmaan?

Kiasman näyttelystä tuli mieleen uuden vuoden seutuun Pariisissa Musée d'Orsayssa nähty Markiisi de Saden (1740 – 1814) tuotannosta vaikutteita saaneiden taiteilijoiden näyttely, jossa sen aikaiset tekniikat, maalaukset ja veistokset, kuvasivat aikansa uskaliaita aiheita. Kiasman seinällä onkin Mapplethorpen lausuma siitä, että jos hän olisi elänyt satoja vuosia aikaisemmin, hän olisi varmaan taidemaalari tai kuvanveistäjä, mutta nyt hän voi luoda samanlaisia kuvia kameransa avulla.

Miekkailua Virossa

Klaus Härön ohjaama Miekkailija vie Viron  vanhoihin, autenttisiin maisemiin. Nähtiin niissä Viron saarten kiertomatkalla muutamia vuosia sitten havaittu, museoitu vaaleanpunainen rautatieasema, Viljandin hieno, raunioitunut laitakaupunki ja monia muita tuttuja paikkoja.  Eipä ihme, että Virossa kuvataankin entistä enemmän menneisyyteen liittyviä elokuvia.  

Viron Haapsaluun 1950-luvulle Stalinin aikaan sijoittuva suomalais-virolais-saksalainen Miekkailija kertoo opettajasta (Märt Avandi), joka saapuu Leningradista kaupunkiin töihin. Jo aivan alusta lähtien toistuva, selkäpuolelta tapahtuva kamera-ajo herättää outoa aavistusta ulkopuolisuudesta ja pelosta, joka miehen olemuksestakin säteilee. Koulun rehtorin ja hänen apurinsa pahiksen roolit tunnistaa jo ensimmäisistä haastattelutilanteista. Miekkailija on väärinkohdeltu sankari. Häröllä on taito löytää elokuviinsa aitoja ja suvereenisti näytteleviä lapsia ja nuoria. Elokuva perustuu tositapahtumiin.

Ylitse muiden on elokuvan kuvaus, joka on aivan oma lukunsa. Tästä lähtien aiotaan mennä katsomaan joka ainoa elokuva, jossa Tuomo Hutri on kuvaajana. Mikä näkemys, mikä tarkkuus, mitkä joukkokohtaukset! Kiinnostavaa elokuvien tekemisen jälkeisissä haastatteluissa on usein se, että ainoastaan ohjaajaa haastatellaan, vaikka esimerkiksi tämä filmi ei olisi sitä, mitä se on, ilman loistavaa kuvaajaa, lavastajia, puvustajia ja kaikkia muita niitä henkilöitä, jotka puurtavat taustalla.

Härö itse sanoo haastattelussaan (HS 14.03.2015), että sijaisvanhemmuus on hänelle Miekkailijan tärkein teema.  Hän vertaa Neuvosto-Viron lasten isättömyyttä ja usein äidittömyyttäkin nykyajan lasten yksinäisyyteen, kun työelämä ja jatkuva kiire on vienyt lapsilta vanhemmat. Mitä merkitseekään tämän päivän lapselle se, että joku aikuinen oikeasti kiinnostuu hänen hyvinvoinnistaan vaikkapa rahan antamisen sijaan? Edellisen teeman lisäksi elokuva kertoo karua kieltään myös Viron miehitykseen liittyvästä ankeasta kyttäämisen ja ilmiantojen ajasta, jolloin kortilla olivat ne ihmiset, joihin voi luottaa. Vaikka tarina kokonaisuudessaan on aika perinteinen, Härö osaa ohjata elokuvia, jotka herättävät tunteita ja myötätuntoa kaikkein heikompiosaisia kohtaan.

Aamulla varhain, kun aurinko nousi…

Käytiinpä katsomassa ennakkoon Michael Baranin Kansallisteatterille kirjoittama ja ohjaama näytelmä Aamu. Se kertoo menestyvästä pianistista Alma Knifistä, joka on tullut kaupunkiin jäähyväiskonserttiaan varten. Nuorimmalta tyttäreltään pianisti on tilannut sävellyksen soitettavakseen, ja vanhin tytär, toimittaja, on tullut paikalle haastattelemaan kuuluisaa äitiään. Tyttäret, kumpikin vuorollaan, panevat äitinsä selkä seinää vasten, kohtaamaan ne kipupisteet, joita äiti on koko elämänsä kartellut eläessään vain ja ainoastaan taiteen ehdoilla.

Tuttu on tämän näytelmän asetelma monen muunkin kirjoittajan kertomana. Millaisia ovat ne uhraukset, joita taiteelleen elävä ihminen joutuu tekemään? Onko mahdollista saavuttaa jonkinlainen tasapaino taiteelle uhrautumisen ja niin kutsutun ’oikean elämän’ välillä, vai onko niillä eroa? Jos on elänyt vain taiteelleen,  kykeneekö jossain vaiheessa kuitenkin muuttamaan suuntaa? Miten taiteilijan läheiset kokevat ristiriidan, jossa he elävät; toisaalla intohimoinen, kaiken vievä ja antava työ ja toisaalla perheen ja lasten ymmärrettävät toiveet ja tarpeet? Ja lopulta tulevat ne kaikkein tärkeimmät kysymykset: onko minua rakastettu, olenko minä rakastanut?

Heikki Pitkäsen esittämä putkimies Kimmo toimii vastapoolina äidin ja tytärten välienselvittelylle. Röörejä aukova ja kahvitunnilla harrastuksekseen runoja rustaava, arkiläppää töksäyttelevä Kimmo toimii järjen äänenä ja todellisuuteen palauttajana omiin tarinoihinsa eksyneille naisille. Näin timpurin ominaisuudessa sympatiseerattiin erityisesti tämän näytelmähenkilön arkielämän vankkaa tuntemusta.

Jos ajattelee menevänsä teatteriin hakemaan hetken helpotusta ja hauskuutta, tämä ei ole se näytelmä, vaikka sitäkin löytyy. Näyttelijöiden intensiteetti vie mennessään ja pakottaa mukaansa. Ei kannata surra, vaikka esityksen jälkeen tunteekin tehneensä päivätyön.  Niin tekevät näyttelijätkin. Käsiohjelmaa katsoessaan miettii usein sitä, miten niin monen, mutta esityksessä näkymättömän ihmisen työpanos tähänkin näytelmään tarvitaan, ennen kuin teos on esityskunnossa. Tässäkin kokonaisuus palvelee hienostuneella tavalla näytelmän teemaa, sitä korostaen.

Rooleissa loistavat Seela Sella, Cécile Orbin, Terhi Panula ja Heikki Pitkänen. Kantaesitys on Willensaunassa 11.3.

Risaista elämää syksyn sävelin

Kun on syntynyt savolaisen rikkaan sanavyörytyksen keskelle ja saanut synnyinlahjaksi sanan säilää herkullisesti käyttäviä läheisiä ja kylänmiehiä ja sen lisäksi kovan henkisen paineen ja ahdistuksen elämänolojen ankeuden johdosta, tuloksena voi olla sellainen biisintekijä kuin oli Juice Leskinen. Antti Heikkisen kirjoittama Risainen elämä kertoo Juicen tarinaa lähes viidensadan sivun verran ikään kuin rinnalla kulkien, ei varsinaisena henkilöhistoriana, vaikka sellaisenakin kirjan voi lukea.

”No, kato, haetarinsoittaja syntyi siis / vuonna 54 tai 55. / Rasvainen kiehkura kruunasi pään, / kun konttasi ulos hän äidistään. / Sano: - Minen ruppee tutin kanssa tupeloemaan! / Pannaanpa, äetmuori, kurtusta soemaan / se haetarirock.! …"

Edellä kirjoitetun Haetarirockin (Juice Leskinen Slam: XV yö  (tauko iii)) ensisäkeistön sanoin Juice taisi elämänsäkin elää, tällainen mielikuva tulee mieleen Heikkisen kirjan lukemisen jälkeen. Teokseen on koottu tuhti tietopaketti Juicen elämästä; kirjallista tuotantoa, henkilöhaastatteluja, lehdistölähteitä, radio- ja tv-ohjelmia ja valokuvia. Erityisesti henkilöhaastattelujen ja kirjoittajan soljuvan kynän pohjalta piirtyy kuva tinkimättömästä, sydänverellä työtä tekevästä taitelijasta, joka kuitenkin omaa joukon ihan tavallisia ja inhimillisiä piirteitä, kuten mustasukkaisuuden ja riippuvuuden alkoholista ja sen tuomasta hetkellisestä helpotuksen tunteesta. Myös oman lahjakkuuden ymmärtäminen, itsepäisyys ja voimakas riippumattomuuden ja itsenäisyyden tarve saattavat muusikon usein vastakkain erilaisten instituutioiden ja ihmistenkin kanssa. Vanhaan sanontaan: ” Ennen puoli elämää kokonaisesti, kuin koko elämä puolinaisesti" viitaten ei voi kuin yhtyä Juicen omiin, realistisiin sanoihin:

"Mun biisit jää mun jälkeen, sen mä tiedän. Mutta eivät ne minusta kerro. Niiden lähtökohta on kyllä minussa, mutta mä olen yrittänyt tehdä niistä aika yleispäteviä niin, että kuka tahansa pystyy ottamaan ne omakseen. Ja kuka hyvänsä laittaa elämänsä risaiseksi, niin varautukoon siihen, että elämästä tulee risainen. Se on ehdoin tahdoin tehtyä, eikä pidä surkutella sitä lopputulosta, koska se on sitä, mitä tilattiin."

 

Suomalaisen kulttuurin päivänä

Niin juurilla niin juurilla muistellaan juhlan kunniaksi taas  kansanperinteen viisauksia ja elämänohjeita, kun ne on sukupolvesta toiseen hyviksi havaittu. Kovien kokemusten karaisemista lausahduksista ollaan edelleen kiitollisia, koska niissä pilkottaa karun metsäsuomalaisen kansan varma konsti, jonka avulla on selvitty rankoistakin oloista, nimittäin nauru ja huumori.

”Sitä jänö jänölleen, mitä itsellä jänöllä.” ”Minkämoinen puu, sellaiset oksat.” ”Ei aina paista päivä, eikä aina sada.” ”Sitä ei aamulla tiedä, mitä illalliseksi keitetään.” ”Joka kauan elää, se paljon näkee.” ”Oppia ikä kaikki.” ”Oma vaiva opettaa toisen vaivaa tuntemahan.” ”Eteenpäin elävän mieli.” ”Hedelmästään puu tunnetaan.” ”Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.” ”Jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa.” ”Joka myötäisen makaa, se vastaisen soutaa.” ”Parempi päälle kuin vaille.” ”Ei se ole hädässä ollut, joka ei toista auta.” ”Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.” ”Hyvä on toisen housuilla tuleen istua.” ”Ei suuret sanat suuta halkaise.”  ”Ei pidä panna kuormaa kuorman päälle.” ”Tuppurainen Tappuraisella takuumiehenä.” ”Sanasta miestä, sarvesta härkää.” ”Ei kaikkea saa muille sanoa, että itsekin jotain tietää.” ”Ei yksi pääsky kesää tee.” ”Totuus ei pala tulessakaan.” ”Rohkea rokan syö, kaino ei saa kaaliakaan.” ”Ei kysyvä tieltä eksy.” ”Nuorena viat saadaan, vanhana vasta tunnetaan.” ”Ei oppi ojaan kaada, eikä taito tieltä työnnä.” ”Lähde sutta pakoon, tulee karhu vastaan.” ”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.”

Tuoreempia viisauksia ovat matkaan tarttuneet savolaissutkaukset, kuten nämäkin:
”Koppoo kiinni tästä päevästä – huomisessa on omat kahvansa.” ”Anna kaekkes, mut elä periks.” ”Jos et opettele naoramaan vaekeuksille, miin millekäs sitte vanahana naorat?” "Kaks syytä olla tekemättä mittään: 1. Oot yrittännä sitä ennenkii. 2. Et oo ennenkään yrittännä sitä.” ”Jos mieles tyhjennöö, elä unneuta katkasta iäntä.” ”Rahalla et voe ostoo ystäviä, mutta suatpahan tasokkaeta vihollisia.” ”Jos ymmärrät kaeken, oot varmasti käsittänny viärin.” ”Naura itelles ennen kun muut kerkijää.”

Huumorilla höystettyä kulttuuripäivää meille kaikille!

 

Kalavelan maksua

Kalevalan päivää odotellessa vietetään Kalavelan päivää. Nyt mietitään hartaasti, onko vielä maksettavia kalavelkoja jäljellä ja erityisesti sitä, pitäisikö ne jo autuaasti unohtaa ja sen sijaan katsella eteenpäin. Kansan käsityksessä kalavelkojen maksaminen tarkoittaa sitä, että mennään antamaan "potut pottuina" eli korjaamaan voitoksi aiemmin koettu tappio jostakin asiasta, jonka jälkeen asia on kuitattu. Toivottavasti.

Kaloista tulee mieleen viisaita ja oivaltavia kansanperinteen sanontoja Suomen kansan sananparsikirjan pohjattomasta kalavasusta. Kirjatimpuri suomentaa niitä murteista hieman omalla luvallaan: "Pois kalan tieltä! sano kiiski lohelle." "Ei kaipais kalaa, kun olis lohta!" "On kiire kuin kutukalalla!" "Hauki hallalla kutee, särki säällä lämpimällä!" "Ei kaikista kalavesille, eikä kirkon naapuriin!""Harvoin antaa harva verkko, mutta suuria kaloja!""Eikö verkkopyynti riitä, kun ongelle läksit!""Kalaa myöten on täky laitettava!""Odottavan onkeen kala tulee!""Ei meidän paatti jouda lainaan, kun on eines järvessä!""Viime vuonna tuli vähän, tänä vuonna ei lainkaan, on kalamiehen virsi.""Paremmin madot säästyy, kun ei kala syö!""Eihän kala rysään pääse, kun se on vettä täynnä!""Kateus vie kalat merestä!""Kaukana on kala meressä, vaikka päällä soudetaan!""-Isä, kenen rysä? - Jos siellä on kala, niin meidän!" Nämä seuraavat sanonnat löytyivät netistä kalastukseen hurahtaneiden sivuilta:"Kyllä leipää ja kalaa vintillä olis, mutta kun pennut söi portaat!""Jumala ei vähennä ihmisen iästä kalastukseen käytettyä aikaa!"

Arvon mekin ansaitsemme…

Jaakko Juteinin (1781 – 1855) nimen mainitseminen ei luultavasti aiheuta valtaosalle suomalaisista erityisen suuria henkisiä väristyksiä. Onhan hänen nimensä kyllä mainittu historiassa ja kirjallisuutta opiskelleiden on ollut pikku pakko tutustua hänen tuotantoonsa, mutta muuten ovat miehen maalliset vaiheet olleet unhotuksen suossa ainakin kirjatimpurin osoitteessa.

Juha Hurme on nostanut Jaakko Juteinin uuteen valoon viimeisessä osassa Suomalaisten puolustus –näytelmätrilogiaansa, jossa ensin tuli Suomalaisten puolustus syksyllä 2013, sitten upea Europaeus keväällä 2014 ja nyt kiinnostava Maailmankaikkeus Kansallisteatterissa 2015.

Jaakko Juteinista joku olisi varmaan onnistunut saamaan erityisen tylsän ja haukotuttavan esityksen, mutta mitä vielä. Nyt on taas tarjolla teatteria, jota varten teatteri ja näyttämöt ovat olemassa. Humoristista, älykästä ja katsojaa herättelevää teatteria, joka arvostaa yleisöä ennen kaikkea siinä, että se tarjoaa ajattelun aineksia ja pureskeltavaa esityksen jälkeenkin.

Juha Hurmeen käsikirjoitus on hauska ja oivaltava, samoin ohjaus. Näyttelijät, Teatteri Telakan Antti Laukkarinen, Tanjalotta Räikkä, Kaisa Sarkkinen ja Piia Soikkeli loistivat lavalla. Laukkarisen kyky muuntautua hetkessä eri hahmoihin oli nautittavaa. On virkistävää, että välillä näkee muuallakin maassa esiintyviä, korkeatasoisia työryhmiä.

Juteini toi aikanaan 1800-luvun alkupuolella esille sellaisia merkittäviä epäkohtia, jotka ovat meidän ajallamme jo laissa säädeltyjä: tasa-arvo, eläintensuojelu, uskonnonvapaus, suomen kieli. Liisi Huhtala kirjoittaa Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran sivuilla (www.vsks.net) Juteinin rankasta osasta raivata suomenkielisen kirjallisuuden tietä. Juteini näet kirjoitti vähän kaikenlaista pila- ja kummitusjutuista  sananlaskujen ja novellien kautta kielioppiasioihin. Yksi hänen kirjoistaan Anteckningar af tankar uti varianta ämnen poltettiin Turun torilla Viipurissa, koska se herätti suurta pahennusta.

Ja hyväksi lopuksi kaksi Juteinin runoa, jotka ovat jääneet elämään lauluina.

                              Laulu Suomessa

Arvon mekin ansaitsemme / Suomen moassa suuressa, / Ehk’ ei riennä riemuksemme / Leipä miesten moatessa; / Leipä kasvaa kyntäjälle, / Arvo työnsä täyttäjälle.

Suomen poika puolestansa / Tunnetaan jo jaloksi, / Korvet kylmät voimallansa / Perkaileepi pelloksi; / Hän on rakas, rauhallinen, / Mies sotassa miehuullinen.

Opin teillä oppineita / Suomessa on suuria, / Wäinämöisen kanteleita / Täällä tehään uusia; / Valistus on viritetty, / Järki hyvä herätetty.

 Suomen Tytön poski-päihin / Veri voatii kukkaiset: / Hall’ ei pysty harmaa näihin, / Näit’ ei pane pakkaiset; / Luonnossa on lempeyttä, / Syvämmessä siveyttä.

                                         Älä itke, äitini

 1.  Älä itke, äitini, / Älä äiti kulta, / vaikka vaan nyt isäni / on jo musta multa!

 2. Älä muista murhetta, / tuoll’ on kirkas taivas! / :,: Poikas torjuu puutetta, / vähentääpi vaivas. :,:

 3. Kyllä luonto lapsella / viimein vahvistuupi, / :,: miehen voima varrella / kerran   kukoistuupi. :,:

 4. Anna ajan ehtiä, / huoles minä maksan; / :,: leipä paisuu leviä, / koska kyntää jaksan. :,:

 

14.02. Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi

---

-        Hyvää päivää, sanoi kettu.

-        Hyvää päivää, vastasi kohteliaasti pikku prinssi, joka kääntyi katsomaan, mutta ei nähnyt ketään.

-        Minä olen täällä, sanoi ääni omenapuun alta…

-        Kuka sinä olet? pikku prinssi kysyi. Olet hyvin sievä…

-        Minä olen kettu, sanoi kettu.

-        Tule leikkimään kanssani, pikku prinssi ehdotti. Olen niin surullinen…

-        En voi leikkiä kanssasi, kettu vastasi. Minua ei ole kesytetty.

-        Ai, anteeksi, sanoi pikku prinssi.

-        Mitä tarkoittaa ”kesytetty”?

-        ---

-        Se on aivan liian unohdettu käsite, sanoi kettu. Kesyttää on sama kuin ”solmia siteitä…”

-        Solmia siteitä?

-        Aivan niin, kettu sanoi, nyt sinä et ole minulle vielä muuta kuin aivan samanlainen pieni poika kuin satatuhatta pikku poikaa. Enkä minä tarvitse sinua. Sen enempää kuin sinäkään tarvitset minua. Minä en ole sinulle kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa…

-        Alan ymmärtää, sanoi pikku prinssi. On eräs kukka… luulen, että se on kesyttänyt minut.

-        ---

-        Jos sinä kesyttäisit minut, tulisi elämäni aurinkoiseksi. Oppisin tuntemaan askelten äänen, joka olisi erilainen kuin kaikki muut. --- Ole hyvä, kesytä minut! kettu sanoi.

-        Kyllähän minä mielelläni, pikku prinssi vastasi, mutta minulla ei ole paljon aikaa. Minun täytyy löytää ystäviä ja oppia tuntemaan paljon asioita.

-        Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!

-        Mitä minun tulee tehdä? pikku prinssi kysyi.

-        Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi…

-        Pikku prinssi tuli takaisin seuraavana päivänä.

-        Olisi ollut parempi palata samaan aikaan, sanoi kettu. Jos esimerkiksi tulet kello neljältä iltapäivällä, niin jo kolmelta alan olla onnellinen. Mitä pitemmälle kello ehtii, sitä onnellisemmaksi tulen. Kello neljän maissa alan jo hermostua ja olla levoton; saan oppia onnen hinnan! Mutta jos saavut mihin aikaan hyvänsä, en voi milloinkaan tietää, koska minun pitäisi valmistaa sydämeni…

-        ---

-        Jää hyvästi, hän sanoi.

-        Hyvästi, kettu sanoi. Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen. Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.

-        Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä, pikku prinssi toisti paremmin muistaakseen.

-        Aika, jonka olet tuhlannut ruusullesi, tekee siitä niin tärkeän sinulle.

-        Aika, jonka olen tuhlannut ruusulleni… pikku prinssi toisteli paremmin muistaakseen.

-        Ihmiset ovat unohtaneet tämän totuuden, sanoi kettu. Mutta älä sinä unohda sitä. Sinun on vastattava siitä, mitä olet kesyttänyt. Olet vastuussa ruusustasi…

-        Olen vastuussa ruusustani… pikku prinssi toisti paremmin muistaakseen.

Lukurauhan päivänä

Luetaan päätöksen tekemisen vaikeudesta. Päätetään tehdä päätös ja pysyä siinä. On tipatonta tammikuuta,  alkotonta alkuvuotta, hesetöntä helmikuuta ja lihatonta loppuelämää. Mutta miten saada pysymään voimassa tämä päätös koko tietyn ajan, jonka on itselleen luvannut, jopa koko eliniän? Ari & Mona Riabacken tänä vuonna ilmestynyt teos Päätöksen teko – uskalla tehdä toisin penkoo tätä aihetta.  Koska kirjoittajien mukaan ihminen tekee yhden päivän aikana 2 500 – 10 000 päätöstä (huhhuh, hurjia lukuja!), he haluaisivat auttaa tekemään niitä viisaita ja parempia päätöksiä enemmän.

Kirjoittajat lanseeraavat teoksessaan kirjainyhdistelmän H.A.L.T.,  (hungry, angry, lonely, tired) joka tarkoittaa, että jos on nälkäinen, kiukkuinen, yksinäinen tai väsynyt, ei kannata tehdä tärkeitä päätöksiä. No, sen sanoo tolkku maalais- tai kaupunkilaisjärkikin. Vanha kansa ohjeistaisi pohtijaa tällä kohtaa, että ”nuku ainakin yön yli ennen kuin teet päätöksen”.

Kiinnostava on jakso, jossa käsitellään ryhmäpsykologiaa: ”Kun kaikki ajattelevat samalla tavalla, kukaan ei ajattele erityisen paljon.” Ihmiset tekevät mielellään sitä, mitä muutkin, koska se luo turvallisuudentunnetta. Kirjoittajat toteavat, että yhteisiä päätöksiä tehtäessä täytyy olla aina yksi henkilö, jolla vastuu on, sama koskee sitä, että kun päätös on tehty, niin joku varmistaa toimeen ryhtymisen, muuten homma hälliintyy, niin kuin eräässä murteessa asia todetaan.

Kirjoittajien mukaan ihminen vertailee koko ajan eri vaihtoehtoja. Jos on vaikkapa eroamassa kumppanistaan, on paljon helpompaa, jos uusi on jo katsottuna, koska entistä voi verrata tähän uuteen ja huomata erot. Paljon vaikeampaa on erota, jos ei ole uutta katsottuna, koska ei voi mistään tietää, onko mahdollinen uusi parempi vai huonompi vaihtoehto kuin nykyinen, puutteineenkin, vai onko uutta edes tulossa. Tosin tässä kohtaa ei puututa siihen puoleen, että viekö virheensä mennessään uuteen suhteeseen, mutta se onkin toinen juttu. Tähän väitteeseen varmaan perustuu myös se valtava määrä mainoksia, joita postilaatikkoon viikoittain kolahtaa (ellei ole kieltänyt niitä, joka sekin on mahdollista!).

Kirja keskittyy isolta osin organisaatioiden päätöksentekoon, mutta kirjan lopulla on ihan tavalliselle pulliaisellekin asiaa. Siellä kerrotaan tapauksesta, jossa kysytään elämänsä lopulla olevilta ihmisiltä, mitä he eniten elämässään katuvat. Vastaukset pistävät miettimään: ”Kunpa en olisi työskennellyt niin kovasti”, "kunpa olisin uskaltanut ilmaista tunteitani”, "kunpa olisin pitänyt yhteyttä ystäviini”, "kunpa olisin antanut itselleni luvan olla iloisempi” ja ”muotoilin elämäni sen mukaan, mitä muut minulta odottivat, kunpa olisin uskaltanut olla rehellinen itseäni kohtaan.”