Runebergin (me kaikki tunnemme, joten se hänestä) ja Fredrikan päivänä

Kun Fredrika Runebergin (1807 – 1879), J. L. Runeberin vaimon, kirjoittama romaani  Fru Catharina Boije och hennes döttrar julkaistiin ensimmäisen kerran suomeksi, silloinen kääntäjä totesi: ”Rivien välistä saatamme lukea Juhana Ludviikki Runebergin sielua”. Voiko enää enemmän aliarvioida naiskirjailijan omaa kirjailijanlaatua ja lahjakkuutta!

Kyseinen romaani on ensimmäinen suomalainen historiallinen romaani ja kertoo isonvihan ajoista. WSOY:n kustantaman 1900-luvun suomeksi julkaistun romaanin on suomentanut Tyyni Tuulio. Fredrika kirjoitti paljon muutakin, ja äimistellä täytyy, millä ihmeen ajalla! Hänellähän oli kontollaan kahdeksan lasta, joista kaksi kuoli pienenä ja 14 vuotta halvaantuneena maannut ja sairas runoilijamies, jonka luona lappasi väkeä kuin hollituvassa niin, ettei vaimo tiennyt, mitä milloinkin kenellekin pöytään loihtisi. Kyllä kävi kyökissä kuhina, kun Fredrika pani toimeksi.

Tarina kertoo, että hän kerran kaapi leivänmurut ruokakomeron hyllyltä ja tekaisi, kuinka ollakaan rakkaalle Runskille, runoilijan viehättäville naisihailijoille ja muille sankoin joukoin paikalle tulleille kuulijoille niistä taikinan ja leipoi tötterötorttuja. Hän koristeli ne kaikella sillä, mitä sattui sillä hetkellä kaapista löytämään. Niistä tuli hyviä, ai että! Ei sitten onnistuta kotona leipomaan milloinkaan niin hyviä kuin ovat nämä Fredrikan reseptillä tehdyt Vaasan et Vaasan tai Fazerin, minkähän takia? Joskus on kaupoissa ja kahviloissa myytäviin leivoksiin huljahtanut hieman enemmänkin punssia, ja se varmaan tekee niistä niin maukkaita.

Fredrika kirjoitti historiallisten romaanien lisäksi sanomalehtikirjoituksia ja novelleja. Teckningar och drömmar, Sigrid Liljeholm, Min pennas saga, Brev till sonen Walter ovat hänen julkaistuja teoksiaan. Hän oli kiinnostunut naisasiasta ja hän pystyi myös kääntämään ulkomaista kirjallisuutta, koska hän osasi ruotsia, saksaa, ranskaa ja englantia. Suomen kieli sujui hieman heikommin, kun ei sitä kyökissä oppinut, mutta annetaan se hänelle anteeksi.

Runebergin patsas Suomi-neitoineen, Maamme-lauluineen, lakikirjoineen, kukkineen ja lokkipiikkeineen seisoo Helsingissä Esplanadin puiston keskellä ja sen on kiveen takonut yksi hänen pojistaan, kuvanveistäjä  Walter.

Fredrikalla ei ole patsasta, mutta hänelläpä onkin Reseptikirja, joka on vieläkin käytössä. Näinä päivinä, jos eläisi, Fredrika olisi niin metsuriseksuaali ja julkimo, että oksat pois petäjästä; kirjailija, kääntäjä, syvällisen sivistyksen saanut ja menestyvä suurperheen äiti, gurmee-kokki, joka hallitsee niin riista- kuin kalaruuatkin, ja kaiken tämän lisäksi suuren yleisön suosiman julkkisrunoilijan ehtoisa ja vaatimaton emäntä.

Tähän loppuun on ihan pakko kirjoittaa Heikki Jutilan Punkkarirotta-kirjasta koululaisvitsi. Se kuuluu näin:

Opettaja oli antanut aineen kirjoittajille ohjeen välttää toistoa eli tautologiaa. Aineen aiheena oli kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg. Eräässä aineessa kirjoitettiin seuraavasti:"Kun Johan tuli 10-vuotiaaksi, Ludvig pantiin kouluun."

Kun uskot unelmiisi...

Kirjailija, terapeutti Tommy Hellsten tuli julkisuuteen jo vuosia sitten kirjallaan Virtahepo olohuoneessa, joka kertoo alkoholistiperheessä elämisestä.  Sen jälkeen hän on kirjoittanut monia teoksia, jotka ovat lohduttaneet ja antaneet uutta toivoa vaikeuksiensa kanssa kamppaileville lähimmäisille: Saat sen, mistä luovut, Pysähdy, olet jo perillä, Oivalluksen kynnyksellä niistä muutamia.

Kun uskot unelmiisi, alat kasvaa niitä kohti on kokoelma lyhyitä aforismeja ja niihin liittyviä kuvia, tekijän itsensä ottamia.  Ohjeeksi kirjan lukemiselle Hellsten ehdottaa, että kirjaa voisi lukea sieltä täältä ja etsiä itselle sopiva ajatus juuri siihen hetkeen ja elämäntilanteeseen. Hellsten toteaa, että ”aforismi voi olla eräänlainen kahva tai käsi, johon tarttumalla voi kammeta itseä tulevaisuuteen”. Kyllä sellaista voimakahvaa silloin tällöin tarvittaisiinkin, vai olisikohan toiveissa ihan heittoistuin, että mustasta komerosta ponnistettaisiin taas ehtaan elämään tai ainakin hieman happea haukkaamaan. ”Niin usein olen syvälle sukeltanut, mutta aina olen pinnalle pulpahtanut”, lauleli aikoinaan helmenkalastajakin vai olisiko ollut uimahyppääjä toiveikkaana optimistin syvällä rintaäänellä.

”Tänäänkään en voi täysin valita, mitä minulle tapahtuu. Mutta voin valita, miten suhtaudun siihen, mitä minulle tapahtuu.” Tommy Hellsten

Teen teille teen ja sitten meen

Teemestarin kirja on Emmi Itärannan samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi kirjoittama romaani, joka voitti Teos-kustantamon 2010 - 2011 järjestämän scifi- ja fantasiakilpailun ja Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2012. Se kertoo sukupolvesta toiseen kulkevasta teemestarin arvosta ja siihen liittyvästä traditiosta, mutta myös suvun tarkasti varjellusta salaisuudesta.

Eletään aikaa paljon meidän aikaamme myöhemmin, ja puhdas vesi on loppumassa maailmasta. Veden saantia rajoitetaan tuntuvasti diktatuurin keinoin. Muistona meidän ajoistamme ovat valtavat muoviset jätevuoret, joiden sisältöä tonkien ja sieltä jotain käyttökelpoista etsien ihmiset yrittävät sinnitellä syöpäläisiä kuhisevassa maailmassaan.

Teemestarin perheellä on salaisuus; kallion sisällä oleva lähde, josta teemestari ottaa seremoniaansa puhtaan veden, ja jonka olemassaoloa ei saa paljastaa kenellekään. Tämän salaisen lähteen ympärillä virtaa teoksen sanottava.

Kirjan lukemisen jälkeen tuntuu melko synnilliseltä lorotella putkessa lämmennyttä vettä ensin aikansa, ennen kuin sen antaa juosta kahvinkeittimen kannuun, puhumattakaan vessassa piipahtamisesta, jolloin viemäriin hulahtaa litramäärin puhdasta, juomakelpoista vettä. Kuinka kauan meillä oikein on varaa tällaiseen pröystäilevään kulutukseen? Pitäisikö jo nyt alkaa rajoittaa veden lotrausta? Voiko kukaan enää ilman omantunnontuskia lojua omassa pore- ja kylpyammeessaan tai seisoa suihkussa puhtaassa juomavedessä, jota suurimmalla osalla ihmisiä ei ole saatavilla edes kupillista päivässä?  Päivän lehden (HS 25.01.2015) artikkelissa kerrotaan keskiverto suomalaisen käyttävän vettä 155 litraa vuorokaudessa! Ja muovista puheen ollen, pitäisikö nyt jo oikeasti vähentää sen määrää ja tehostaa sen kierrätystä, ennen kuin meret ovat täynnä muovipuuroa, joka kulkeutuu kalojen mukana takaisin omiin ruokapöytiimme?

Huhhuh, mitä herättelyä Teemestari tarjoilikaan, ja mikä hämmästyttävintä; vaikka kirja tarjosi pelottavan vision tulevaisuuteen, päällimmäiseksi tunnekokemukseksi ei jäänytkään ahdistus, vaan sen tajuaminen, että meillä on ympäristöstämme vastuu, ihan jokaisella yhdessä ja erikseen, ja sen vuoksi on pakko osin luopua saavutetuista eduista, ja lopulta, että ihmiselämän todelliset arvot eivät voi koskaan olla myytävänä.

Suksitaan suolle Eino Leinon hengessä

Miks vanhat ukit hiihtää aina ohi?/ Niin kysyi päivälehti vast’ikään. / Ne eikö peräkyykkää mennä tohi? / Ei auta tässä mikään, /kun risuparrat menee ohi laudat kohisten / ja satavuotissommat lunta pöllyten. / Niin lykkii lyly, kalhu työntää meneen. / Jo Runebergin, Kiven aika mallas skeneen, / kun Hirvenhiihtäjät ne lykki laudoillansa tuolla, / ja pojat Jukolan taas sivakoitsi suolla. / Noin pieksut mäystimiin ja mentiin kaikkiin sotiin / ja sukset jalassa  - tai ilman - päästiin vihdoin kotiin. / On Peltoo, Järvee, Jokee, isän tekemiä / on nahkaremmiä ja kaikenlaista remeliä. / Nyt suksii suolle porukatkin töistä. / Taas latu uusi avataan me keksinnöistä, / Netin uumenista uudet hiihtoniksit kaappaat / mies vahvin kaatuu sukset jalassa, ei saappaat. / Ja ettei tarttis turhaa nynnyilyä katua, / nyt hitureille huudellaan: - Ans latua! / Tosin on umpihankeen menty ennenkin, / on siellä latu kaikkein laatuisin, / kun itse määritellä voi sen suuntaa / ja märehtimään voi myös mennä puun taa, / kun oikein meni pieleen. Mut vain tämän kerran!/

Eino Leino: Hyvä on hiihtäjän hiihdellä (Hiihtäjän virsiä, 1900)

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun hanki on hohtava alla,
kun taivas kirkasna kaareutuu -
mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu
tuul’ ulvovi, polku on ummessa
ja tuisku on taivahalla.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun ystävä häll’ on myötä,
kun latu on aukaistu edessään -
mut parempi hiihdellä yksinään,
tiens’ itse aukaista itselleen
ja yksin uhmata yötä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun tietty on matkan määrä,
kun liesi viittovi lämpöinen, -
mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,
joka outoja onnen vaiheita käy
eikä tiedä, miss’ oikea, väärä.

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun riemu on rinnassansa,
kun toivo säihkyvi soihtuna yöss’ -
mut käypä se laatuun hiihtää myös
hiki otsalla, suurissa suruissa
ja kuolema kupeellansa.

Lintu pieni

Tanja Pohjolan viime vuonna ilmestynyt ja Helsingin Sanomien vuoden 2014 esikoiskirjapalkinnostakin kilpaillut romaani Lintu pieni kertoo Suomen jatkosodan viimeisistä ajoista vuonna 1944 Viipurissa ja 1950-luvun Helsingistä sotien jälkeen. Päähenkilönä on murrosiän kynnyksellä oleva tyttö, joka asuu ranskalaiset sukujuuret omaavan äitinsä ja kolmevuotiaan pikkusisarensa kanssa Viipurin lähistöllä olevassa rapistuneessa sukuhuvilassa, jonne on palattu talvisodan jälkeen. Isä on menehtynyt talvisodassa eikä äiti ole saanut puhtia järjestää perheensä asioita kuntoon, vaan elää omissa maailmoissaan. Perheeseen kuuluu myös palvelijana toimiva sukulaistyttö.

Isosisko on saanut tehtäväkseen pikkusiskosta huolehtimisen, ja sen hän yrittää tehdä, miten vain parhaiten kykenee. Äidillä käy vieraana saksaa puhuva mies, joka ei saa tietää lasten olemassaolosta. Lasten on pysyttävä  piilossa pimeässä ja lukkojen takana, ja että pikkusisko pysyisi hiljaa, isosisko alkaa kertoa tälle satua, joka jatkuu ja jatkuu. Se kertoo Grejus-nimisestä miehestä, joka muistuttaa heidän kuollutta isäänsä. Mies rakastaa undulaatteja, pitää niitä kotona häkeissään ja ruokkii ja hoitaa niitä, mutta kun linnut tulevat surullisiksi, hän päästää ne kaikki vapaaksi. Linnut palkitsevat vapauttamisen auttamalla miestä myöhemmin monin tavoin, lopulta myös mies saa siivet, joilla hän lentää undulaattien mukana lämpimiin maihin.

Isosisko lähetetään jatkosodan lopussa Helsinkiin kouluun sukulaistädin luo. Myöhemmin hän tapaa sattumalta tulevan miehensä ja menee nopeasti naimisiin turvatakseen elämänsä. Mutta menneisyys ei jätä häntä rauhaan. Se tunkee hänestä lopulta väkisin ulos, vaikka aviomies on hyvä ja perhe-elämä on näennäisen rauhallista, tai ehkä juuri siksi. On pakko käsitellä menneisyytensä haamut voidakseen elää ja katsoa tulevaisuuteen luottavaisin silmin.

Lintu pieni on vaikuttava ja mukaansa tempaava lukukokemus. Sadun tapahtumat ja lasten kokema todellisuus limittyvät karulla tavalla yhteen. Sisarusten välinen läheisyys, luottamus ja huolenpito on kuvattu herkästi ja satuttavasti. 1940- ja 1950-lukujen aikainen ajankuvaus on autenttinen ja uskottava. Ollaan perusasioiden äärellä ja ne Pohjola osaa kuvata oivaltavasti ja lämmöllä. Odotellaan innolla seuraavaa syvälle luotaavaa avausta.

Finlandia-palkintokirjaa suorittamassa

Jussi Valtosen viimevuotisen Finlandia-palkinnon voittanut, sujuvasti eri aikatasoissa liikkuva romaani He eivät tiedä mitä tekevät maalaa melkoisen rankan kuvan tulevaisuudesta; ihmiset ovat teknologian armoilla, pelätään kaikkea ja kaikkia ja eletään itsekeskeistä elämää, jossa toinen ihminen huomioidaan vain silloin, kun se on itselle edullista.

Jos kääntäisi kirjan asetelman päälaelleen ja miettisi, että jos päähenkilö, amerikkalaisen huippututkimusyksikön professori Joe ja hänenensimmäinen vaimonsa, suomalainen Alina, olisivatkin osanneet rakastaa yhteistä lastaan Samuelia  ’oikein’ ja tehdä ’hänen kannaltaan onnistuneita ratkaisuja’,  ja jos pojan opiskelujen aloittaminen olisi onnistunut, eikä tyttöystävän jättäminen olisi haavoittanut niin syvästi, ja jos ja jos, niin Samuelista ei olisi kasvanutkaan romaanin kuvaamaa ihmistä, joka on älykäs ja fiksu, mutta katkeroitunut kokemuksistaan.

Valtonen kysyy romaanissaan vaikeita kysymyksiä; onko meillä oikeutta saattaa eläimiä kärsimään siksi, että ihmislaji saisi apua vaivoihinsa,  onko meillä oikeutta ottaa oikeus omiin käsiimme, jos mitään ei tapahdu, pitääkö meidän tuntea ja kuinka paljon syyllisyyttä teoistamme, miten me voimme estää kaikkeen inhimilliseen elämään tunkeutuvan kaupallisuuden ja kuluttamisen ja onko se edes mahdollista, millä oikeudella manipuloimme lapsiamme ajattelemaan tavallamme, kuka meitä valvoo,  mihin enää uskomme,  millaisessa sisäänlämpiävässä lintukodossa oikein kuvittelemme elävämme, ja lopulta se kaikkein tärkein kysymys; pystymmekö oikeasti rakastamaan toista ihmistä enemmän kuin itseämme, niin että asettaisimme edes joskus toisen tarpeet omien, niin tärkeiden tarpeittemme edelle?

Teos kuuluu tiiliskivi-sarjaan, sivuja on lähes 600. Jotain olisi tosiaan voinut jättää poiskin ja tiivistää tekstiä, sanottava ei olisi siitä kaventunut, asiaa kirjassa kun olisi useampaankin teokseen. Tärkeimmäksi teemaksi tuntuu nousevan vastuun ottamisen vaatimus itsestä ja lähimmäisistä ja ihmisten välisiin suhteisiin liittyvien yksinkertaisten perusasioiden ymmärtäminen, ellei se ole jo liian myöhäistä. Kirjatimpurin mielestä taiteen tehtävä olisi myös luoda uskoa ja toivoa uhkakuvista huolimatta. Tässä teoksessa toivon elementtejä on vähemmän, herättelyä ja ravistelua sitäkin enemmän. Siitäkö lienee johtunut, että kirjan lukemisen jälkeen päällimmäiseksi mieleen jäi epämääräinen ahdistuksen tunne. Vai sekö olikin tarkoitus?

Kaspar Hauserista vielä

Viimeinkin nähtiin vuoden takainen, kohuakin herättänyt Akse Petterssonin ja Johannes Ekholmin käsikirjoittama ja Akse Petterssonin ohjaama Q-teatterin pläjäys Kaspar Hauser, joka siirtyi muutamaisiksi kerroiksi Kansallisteatterin suurelle näyttämölle tämän vuoden alussa. Kehuvien arvostelujen jälkeen odotukset olivat tietenkin kovat, kuten vanha kansa sanoo, että 'hyvää ei koskaan odota liian kauan'.

No, täyttyivätkö odotukset?  Ei ja osin. Alkujakso väliaikaan saakka oli käynnistelyä ison pyörän pyörähdystä varten, ja mielessä jo käväisi, että oliko tätä esitystä tosiaan myyty komediana, kun se ei juuri naurattanut uniongelmaista miestä ja baarissa elämäntuskaa kokevaa aviomiestä lukuun ottamatta? Väliajan jälkeen farssi sitten pyörähti käyntiin ja päästiin jopa nauramaankin, jonka vuoksi katsomoon oli toiveikkaana tultu. Telsun sarjoihin hurahtanut mies, joka kuolasi odotellessaan taas sarjan uutta jaksoa (vertaa Kirjatimpuri 9.1. True Detective!), nauratti parin muun sketsin ohella. Tästäkin esilletuonnista kyllä huomasi, että komedia lajina on vaikea asia toteuttaa. Onnistuneena versiona se tarjoaa vakavaa pohdittavaa huumorin keinoin, epäonnistuneena lähinnä myötähäpeää.

Näyttelijät tekivät töitä olan takaa palkkansa ansaitakseen. Voi kuvitella, että niin fyysisen esityksen jälkeen nukuttaa makeasti.  Videot ja kuvakoosteet olivat mielenkiintoisia, joskin ystävä mainitsi lakonisesti, että hän katsoo mieluummin videot telsusta ja valkokankaalta. Tuli mieleen, että ne voisi katsoa joskus hidastettuina uudelleen, jotta tietäisi, mitä katsojien päähän tällä kertaa solahti. Kuvathan imitoivat mainosmaailman nopeita välähdyksiä, jotka painuvat kuin huomaamatta alitajuntaan, näin päättelee keittiöpsykologiaan erikoistunut kirjatimpuri.

Äänisuunnittelu ja musiikki olivat Kasperi Laineen ja lavastus ja valosuunnittelu Ville Seppäsen käsialaa. Videosuunnittelusta vastasivat Seppänen ja Martti Tervo. Rooleissa esiintyivät Lotta Kaihua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala.

True Detective on täyttä tavaraa

Jopas onkin mukavaa, että True Detective -sarja alkaa telsussa tänä iltana kahdella jaksolla. Nähtiin sarja jo taannoin netistä, mutta pakko on katsoa uudelleen, ei auta mikään. Aivan ehdottomat ja hurmaavat sarjan päänäyttelijät Matthew McConaughey ja Woody Harrelson vievät katsojaa kuin pässiä narussa, niin ovat hyvin roolinsa sisäistäneet ja repliikkinsä harjoitelleet. Sarjassa törmäävät vastustamattomalla tavalla realismi ja boheemius ja kahden erilaisen ihmisen maailmankuva. Sarjan käsikirjoittaja on Nic Pizzolatto ja se on HBO:n tuotantoa. Varoitetaan tässä jo nyt, että sarja koukuttaa katsojansa tosi helposti, mikä ei liene kovinkaan huonoa mainosta. Ja ovatko seuraavat jaksot vasta viikon kuluttua, voi ei!

Duchamp, Delaunay, Koons, Duras ja Amélie

Pompidou Centressäkin oli tarjonnan runsautta. Jeff Koons (1955 - ), Marguerite Duras (1914 – 1996), Robert Delaunay (1885 – 1941), ja Marcel Duchamp (1887 -  1968) olivat esillä Pompidou-keskuksen näyttelyissä vuodenvaihteen aikana. Itse taidemuseon rakennuskin oli nähtävyys; yllättävä julkisivu ja lenkkimakkaraputkessa talon ulkoseinässä ylös näyttelytiloihin kohoavat yleisömassat olivat jo sinällään näkemisen arvoisia.

Käytiin myös Amélien jalanjäljissä tutustumassa Jean-Pierre Jeunetin vuonna 2001 ohjaaman lämminhenkisen Amélie-elokuvan kuvauspaikkoihin, kahvilaan ja myös vihanneskauppiaan puotiin, joka elokuvassa on myös näkyvästi esillä. Molemmat löytyivät, kun oli hyvä opas paikalle johdattamassa. Elokuvan tekeminen oli varmasti kannattanut, sillä kahvila oli tupaten täysi, turisteja tietenkin.

Antiikkista menoa

Käytiin tietenkin myös kirpputorilla, kun kerran Pariisissa ollaan. Kaupungin suosituimmalta Marché aux Puces de St-Quenin kirppikseltä löytyy ikään kuin kahden kerroksen tavaraa, nimittäin uutta ja vanhaa. Reuna-alueita kiertävät afrikkalaisten myyjien kojut, joissa myydään etupäässä uusia t-paitoja, lenkkareita ja jumppa-asuja. Keskellä aluetta on valtaisa antiikkitori, josta taas voi tehdä vanhempia löytöjä joka lähtöön. On mööpeliä, remeliä ja rustinkia jos jonkinlaista eri vuosikymmeniltä ja -sadoilta. Tarjonnan runsaus sokaisee näön. Vain suurten tavaroiden kuljetuskustannukset kirkastavat pään; mitenkähän tuokin koti-Suomeen kuskattaisiin ja millä hinnalla! Puhumattakaan itse tavaran hinnasta.

Mutta timpurin paratiisi; se löytyi!

Marie Antoinetten kesämöksällä

Versaillesin palatsi ja sen puutarha-alue sijaitsee noin 20 kilometriä Pariisista ja on oivallinen yhden päivän matkakohde. Se rakennettiin 1600-luvun loppupuolella alun perin autiolle suomaalle kuninkaan metsästysmajaksi, ja laajennettiin sitten Ludvig XIV:n aikana suureksi palatsiksi, jota ympäröi valtava puisto ja puutarha. Ludvigin parempi puolisko oli Marie Antoinette, jolle Ludviigi rakennutti puistoon oman pikku palatsin Petit Trianonin ja aika lähelle sitä myös itselleen pienemmän palatsin Grand Trianonin.

Marie Antoinette -tytsykkä rakennutti oman palatsinsa ympärille maaseutukylän, jossa hän käyskeli lapsineen, kavereineen ja palvelusväkineen mieluummin kuin tylsässä, kylmässä ja pompöösissä isossa palatsissa. Maaseutukylässä viljeltiin peltotilkkuja, hoidettiin eläimiä ja elettiin kuin pellossa. Siellä oli oma teatterikin hetkellistä esiintymiskuumetta varten, puhumattakaan omasta myllystä, joka jauhoi varmaan yhden purnun syötäviä, toisen purnun... ja sitä rataa. Alueella kuljettiin yksinkertaisissa karjakkomekoissa ja huhuiltiin vuohia sun muita elikoita iltalypsylle.

Niin Ludviigille kuin Marie Antoinettellekin kävi loppupeleissä köpelösti, kun tasavaltalaiset  saivat lopulta vallan kahvasta kiinni. Jo näiltä ajoita on peräisin sananvapauden aate, jota Ranskan kansa edelleen ehdottomasti haluaa kunnioittaa ja arvostaa.

Picassoa ja impressionisteja

Pariisin Picasso-museossa on laaja kokoelma Pablo Picasson (1881 - 1973) töitä: maalauksia, veistoksia, grafiikkaa, sommitelmia. Kyllä piti miehen olla ahkerana joka päivä, että sai aikaan niin paljon; museon 20 huoneessa oleva näyttely antaa hyvän kuvan monipuolisesta työstä.

Vasemmalla olevan maalauksen (The Barefoot Girl) Picasso maalasi 14-vuotiaana (1895), joten ilmeni jo pojannaskalissa jonkunmoista lahjakkuutta noin lantalaisenkin silmin katsottuna.  Sic!

Musée d'Orsayssa, joka avattiin 1986 Pariisiin maailmannäyttelyyn 1900 valmistuneelle Pariisin keskeiselle rautatieasemalle, oli parhaillaan esillä Markiisi de Saden (1740 - 1814) tuotannosta vaikutteita saaneiden taiteilijoiden näyttely vaikuttavine kuvineen. Kameraa ei saanut käyttää, eikä ihme. Museon uusbarokkia edustavasta vanhasta asemankellosta sai sentään napata otoksen.

Itse museo on toiveiden täyttymysten lähde taiteen ystäville; sieltä löytyvät naturalistit, symbolistit, art nouveau, veistoksia, arkkitehtuuria, laaja kokoelma impressionisteja, esim. Van Gogh, Coubet, Monet, Manet, Degas, Renois ja Seura. Läähättäen poistuttava paikalta, ei voi muuta sanoa.

Pigallelta Pouletille

”Pigalle, Pigalle, siel’ oltiin mä ja Kala-Kalle yössä Pariisin…” lauloi aikoinaan Tippavaaran vanha isäntä Oke Tuuri Yleisradion lauantai-illan Kankkulan kaivolla -ohjelmassa, jota väki hartaana kuunteli, kun ei telsuakaan ollut. Pigallella käytiin tietenkin ja Moulin Rougea, vanhaa kabareeteatteria, ihmeteltiin iltahämärissä. Meno näytti olevan ihan ennallaan varhaisempiin vuosikymmeniin ja –satoihin ja paikasta tehtyyn musikaalielokuvaankin (Moulin Rouge, 2001, ohj. Baz Luhrmann) verrattuna.

Montmatre ja siellä sijaitseva Rue Poulet, jolla oli onni asua, on tällä hetkellä yksi Pariisin trendikkäimpiä kulmia. Alueella asuu ja työskentelee paljon boheemia porukkaa ja monikulttuurista väkeä, lähistöllä on viikonloppuisin avoinna afrikkalainen tori ja Rue Poulet on täynnä oikojien, kähertäjien ja afrikkalaisia kampauksia tekevien pienyrittäjien asiakkaita tai muuten vain hengailevia kavereita tupaten täynnä olevia liikkeitä.  Katu peittyy iltaisin puodeista karanneisiin hiustuppoihin ja irtolisäkkeisiin. Läheisen Sacre-Coeur -kirkon kellot soivat kukkulan laelta ja meno on vilkasta ja elävää. Erakkokansan edustaja pyörittelee vain silmiään ehtiäkseen nähdä kaiken, mitä milloinkin tapahtuu.

Uusi vuosi 01.01.2015

                                                 Mikä se tuolla kaukana pilkottaakaan!