Jussi Valtosen viimevuotisen Finlandia-palkinnon voittanut, sujuvasti eri aikatasoissa liikkuva romaani He eivät tiedä mitä tekevät maalaa melkoisen rankan kuvan tulevaisuudesta; ihmiset ovat teknologian armoilla, pelätään kaikkea ja kaikkia ja eletään itsekeskeistä elämää, jossa toinen ihminen huomioidaan vain silloin, kun se on itselle edullista.
Jos kääntäisi kirjan asetelman päälaelleen ja miettisi, että jos päähenkilö, amerikkalaisen huippututkimusyksikön professori Joe ja hänenensimmäinen vaimonsa, suomalainen Alina, olisivatkin osanneet rakastaa yhteistä lastaan Samuelia ’oikein’ ja tehdä ’hänen kannaltaan onnistuneita ratkaisuja’, ja jos pojan opiskelujen aloittaminen olisi onnistunut, eikä tyttöystävän jättäminen olisi haavoittanut niin syvästi, ja jos ja jos, niin Samuelista ei olisi kasvanutkaan romaanin kuvaamaa ihmistä, joka on älykäs ja fiksu, mutta katkeroitunut kokemuksistaan.
Valtonen kysyy romaanissaan vaikeita kysymyksiä; onko meillä oikeutta saattaa eläimiä kärsimään siksi, että ihmislaji saisi apua vaivoihinsa, onko meillä oikeutta ottaa oikeus omiin käsiimme, jos mitään ei tapahdu, pitääkö meidän tuntea ja kuinka paljon syyllisyyttä teoistamme, miten me voimme estää kaikkeen inhimilliseen elämään tunkeutuvan kaupallisuuden ja kuluttamisen ja onko se edes mahdollista, millä oikeudella manipuloimme lapsiamme ajattelemaan tavallamme, kuka meitä valvoo, mihin enää uskomme, millaisessa sisäänlämpiävässä lintukodossa oikein kuvittelemme elävämme, ja lopulta se kaikkein tärkein kysymys; pystymmekö oikeasti rakastamaan toista ihmistä enemmän kuin itseämme, niin että asettaisimme edes joskus toisen tarpeet omien, niin tärkeiden tarpeittemme edelle?
Teos kuuluu tiiliskivi-sarjaan, sivuja on lähes 600. Jotain olisi tosiaan voinut jättää poiskin ja tiivistää tekstiä, sanottava ei olisi siitä kaventunut, asiaa kirjassa kun olisi useampaankin teokseen. Tärkeimmäksi teemaksi tuntuu nousevan vastuun ottamisen vaatimus itsestä ja lähimmäisistä ja ihmisten välisiin suhteisiin liittyvien yksinkertaisten perusasioiden ymmärtäminen, ellei se ole jo liian myöhäistä. Kirjatimpurin mielestä taiteen tehtävä olisi myös luoda uskoa ja toivoa uhkakuvista huolimatta. Tässä teoksessa toivon elementtejä on vähemmän, herättelyä ja ravistelua sitäkin enemmän. Siitäkö lienee johtunut, että kirjan lukemisen jälkeen päällimmäiseksi mieleen jäi epämääräinen ahdistuksen tunne. Vai sekö olikin tarkoitus?
