Teemestarin kirja on Emmi Itärannan samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi kirjoittama romaani, joka voitti Teos-kustantamon 2010 - 2011 järjestämän scifi- ja fantasiakilpailun ja Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2012. Se kertoo sukupolvesta toiseen kulkevasta teemestarin arvosta ja siihen liittyvästä traditiosta, mutta myös suvun tarkasti varjellusta salaisuudesta.
Eletään aikaa paljon meidän aikaamme myöhemmin, ja puhdas vesi on loppumassa maailmasta. Veden saantia rajoitetaan tuntuvasti diktatuurin keinoin. Muistona meidän ajoistamme ovat valtavat muoviset jätevuoret, joiden sisältöä tonkien ja sieltä jotain käyttökelpoista etsien ihmiset yrittävät sinnitellä syöpäläisiä kuhisevassa maailmassaan.
Teemestarin perheellä on salaisuus; kallion sisällä oleva lähde, josta teemestari ottaa seremoniaansa puhtaan veden, ja jonka olemassaoloa ei saa paljastaa kenellekään. Tämän salaisen lähteen ympärillä virtaa teoksen sanottava.
Kirjan lukemisen jälkeen tuntuu melko synnilliseltä lorotella putkessa lämmennyttä vettä ensin aikansa, ennen kuin sen antaa juosta kahvinkeittimen kannuun, puhumattakaan vessassa piipahtamisesta, jolloin viemäriin hulahtaa litramäärin puhdasta, juomakelpoista vettä. Kuinka kauan meillä oikein on varaa tällaiseen pröystäilevään kulutukseen? Pitäisikö jo nyt alkaa rajoittaa veden lotrausta? Voiko kukaan enää ilman omantunnontuskia lojua omassa pore- ja kylpyammeessaan tai seisoa suihkussa puhtaassa juomavedessä, jota suurimmalla osalla ihmisiä ei ole saatavilla edes kupillista päivässä? Päivän lehden (HS 25.01.2015) artikkelissa kerrotaan keskiverto suomalaisen käyttävän vettä 155 litraa vuorokaudessa! Ja muovista puheen ollen, pitäisikö nyt jo oikeasti vähentää sen määrää ja tehostaa sen kierrätystä, ennen kuin meret ovat täynnä muovipuuroa, joka kulkeutuu kalojen mukana takaisin omiin ruokapöytiimme?
Huhhuh, mitä herättelyä Teemestari tarjoilikaan, ja mikä hämmästyttävintä; vaikka kirja tarjosi pelottavan vision tulevaisuuteen, päällimmäiseksi tunnekokemukseksi ei jäänytkään ahdistus, vaan sen tajuaminen, että meillä on ympäristöstämme vastuu, ihan jokaisella yhdessä ja erikseen, ja sen vuoksi on pakko osin luopua saavutetuista eduista, ja lopulta, että ihmiselämän todelliset arvot eivät voi koskaan olla myytävänä.
