Voi hyvin, myös töissä!

Henki ja ruumis työelämän paineissa

Armaan Suomen velloessa – monettako vuotta! - laman lettoisessa suomaastossa lääkkeeksi työntekijöille on tarjottu työajan pidennyksiä, palkkojen leikkauksia ja joukkoirtisanomisia, kaikki me-hengessä. Pelastetaan Suomi, vaikka työpaikka kerrallaan. Mutta jos se onkin menetetty työpaikka, se on ikävä asia sekä yritykselle, yksilölle että kansantaloudelle. Olisiko olemassa mahdollisuus siihen, että työpaikka ei menisikään alta eikä työpaikka sairastuttaisi tekijäänsä, vaan keksittäisiin uusia ratkaisuja siihen, että ihminen voisi pitää työpaikkansa ja jopa tuottaa sille uutta lisäarvoa sairastumatta? Työmies on palkkansa ansainnut, sanoo vanha kansa. Työ tekijäänsä neuvoo, vanha kansa sanoo myös ja tietää.

Isoisän aikaan tehtiin pääasiassa ruumiillista työtä sanan varsinaisessa merkityksessä. Aamuvarhain tehtaaseen, pellolle tai navettaan, välillä huttua suoleen, taas töihin, pieni ettone päivällä, sitten taas puurtamaan ja yöllä kolmen – neljän tunnin lepo ja taas touhuun käsiksi. Työ rasitti ainakin fyysistä kuntoa, psyykkiseen kuntoon ei siihen aikaan tainnut olla mittareita. Työn kuormittavuutta nukuttiin yön aikaan pois laidasta tai päästä vedettävässä ja aamulla oltiin taas tikkana puuhun menossa patruunan käskyn mukaan. Apua jakavasta luukusta sairauden tai työttömyyden tullen ei osattu edes uneksia; jos sairastui tai ei saanut työtä, se oli melkein sillä saletti ellei joku armelias auttanut. Yleinen keski-ikä jäi silloin melko alhaiseksi, kun fysiikka ei kestänyt. Entäpä nyt? Kestääkö psyyke?

Marja-Liisa Mankan ja Marjut Mankan teos Työhyvinvointiparempaa johtamista ja arjen tekoja paneutuu työhyvinvoinnin kehittämiseen erityisesti johdon, esimiesten ja työntekijöiden yhteistyönä ja antaa konkreettisia työkaluja tähän pyrkimykseen. Jos lataamo olisikin oikeasti siellä työpaikalla eikä vasta sairaalassa?

Kirjassa pohditaan seuraavia asioita: työhyvinvoinnin käsite ja sen kasvava arvostus, millainen on hyvinvoiva organisaatio ja hyvä työ, työntekijän hyvinvointi, johtamisen merkitys työyhteisössä ja lopuksi arviointitapoja ja tietolähteitä. Kirjan lopussa tarjotaan työkaluja hyvinvoinnin edistämiseen.

Jaana Parviainen, Taina Kinnunen ja Ilmari Kortelainen ovat toimittaneet kirjan Ruumiillisuus ja työelämä – Työruumis jälkiteollisessa taloudessa, joka ensimmäisenä suomenkielisenä kirjana keskittyy työruumiin tutkimukseen. Se pohtii, millaisia seurauksia palvelutalouteen siirtymisellä on ollut työelämälle; organisaatioille, työntekijöille, johdolle. Otsikoiden alla käsitellään seuraavia aiheita: työruumis palvelutaloudessa yleisesti, ruumiillinen pääoma, ammatillinen ruumiillisuus ja työhönsä uponneet ruumiit.

Tässä teoksessa ruumiillinen subjekti tarkoittaa sitä ”orgaanista, biologista ja fysiologista kokonaisuutta, joka toimii tahdostamme riippumatta. Keho on se osa kokemuksellista ruumista, jossa tunnistetaan aistimukset ja tuntemukset, ja jota voidaan harjoittaa taitavaksi. Kehon toiminnallinen dynamiikka ei noudata mielen tahtoa, jolloin kehosta tulee jotain ”kolmatta”, joka on ruumiin ja mielen välillä. Kehontekniikoita hyödyntämällä pystytään ohjaamaan ja hallitsemaan kehoa”, kuten tehdään vaikkapa työstä toipumisen edistämisessä tai vaativassa opetustyössä.

Ennen kaikkea kyse on kuitenkin ihmisen ruumiin ja ruumiillisuuden eri osatekijöiden kasvavasta merkityksestä ja hyödyntämisestä tämän päivän työelämässä. On kyse siitä, mitä ihminen kokonaisuudessaan sietää ja kestää. Molemmissa teoksissa on kyse kaiketi jaksamisesta ja siitä, että tätä ihmeellistä kompleksista apparaattia nimeltä ”minä” ei myöskään käytetä väärin työelämän vaatimusten paineissa.

Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus?

Niinkö se meni? Vai toisinpäin? Emeritusprofessori Antti Eskola (1934 - ) on tarttunut tiukkaan aiheeseen nimeltä 'vanhuus'. Tiukkaan siksi, että hän itse tunnistaa itsensä jo vanhaksi ja kirjoittaa siitä, mitä on olla vanha. Onkin haastavaa kirjoittaa totuudellista analyysiä juuri siitä elämänvaiheesta, jota sillä hetkellä elää. Vähän niin kuin nuori kirjoittaisi aiheesta nuoruus tai keski-ikäinen omasta elämästään. Eskola onnistuu vaikeassa aiheessaan; hän kirjoittaa siitä sekä syvällisesti että hauskasti.

Eskola puhuu kirjassaan Vanhuus objektin menettämisen merkityksestä ihmiselle. Tämä tulee kyseeseen esimerkiksi silloin, kun taiteilijan työ on valmis. Pohja työn tekemiselle putoaa pois ja kaikki tuntuu merkityksettömältä, kunnes alkaa jälleen uuden projektin suunnittelu. Samankaltainen tilanne on, kun ihminen jää pois työelämästä. Kohde eli työ on antanut ihmisen toiminnalle merkityksen, ja kun se jää pois, saattaa pahimmillaan uhata masennus. Sen vuoksi monet jarruttelevatkin työstä pois jäämistä. Siihen lääkkeenä Eskola tarjoaa jatkuvaa muuta työntekoa jonkin uuden ja inspiroivan asian parissa. Tuleen ei saa jäädä makaamaan, sanotaan Linnan Tuntemattomassakin.

Eskolaa myös kiukuttaa puhe 'hyvästä vanhenemisesta'. Silloin hän omien sanojensa mukaan poistaa pistoolistaan varmistimen, siis noin kuvaannollisesti. 'Ikivihreät' ja 'tervaskannot' saavat häneltä huutia puhumattakaan 'pitkän iän salaisuuden' avaamisesta kaikelle kansalle. Tutkija Marja Jylhä on aiemmin Gerontologia-lehdessä kirjoittanut, että ”onnistuneen vanhenemisen asettaminen normiksi vanhenevalle ihmiselle itselleen on omiaan tuottamaan paljon onnetonta vanhuutta”. 

Väsymys tuntuu kuitenkin olevan yleistä vanhenemisen yhteydessä. Mutta onko se uneliaisuutta, voimattomuutta, uupumista vai nääntymistä?  Tärkeätä tässäkin on huomata väsymyksen laatu ja kestoaika. Toisaalta väsymys tekee vaarattomaksi; eipähän ole enää pelote kenellekään. Vanhetessakin haasteita tulee vielä vastaan, kun pitää tutkiskella osaamisen, kykenemisen, täytymisen, voimisen, haluamisen ja tuntemisen dynamiikkaa, vanhaa ihmistä toimijana kartoittaneen professori Jyrki Jyrkämän tutkimusten mukaan.

Ajokorttia uusiessaan Eskola joutui ikänsä vuoksi lääkärin testiin. Viimeisenä piti kirjoittaa kokonainen lause annettuun tilaan. Vanhana testipsykologina Eskola kirjoitti lauseen: ”Mahtaakohan tämä testi ennustaa ajokykyä kovinkaan hyvin?”  Ajokortti uusittiin.

Zoltán Popovits Amoksessa

Nyt alkaa olla jo kiire, jos aikoo ehtiä Amos Andersonin taidemuseossa parhaillaan olevaan, kuvanveistäjä Zoltán Popovitsin (1940 - ) retrospektiiviseen näyttelyyn. Se on avoinna enää 09.01.2017 saakka.  Näyttelyn teokset ovat vuosilta 1966 – 2016.

Unkarilainen, pitkään Suomessa aiemmin asunut Popovits käyttää monipuolisia materiaaleja ja tekee sekä pieniä että isokokoisia teoksia. On savea, posliinia, terästä, mutta ennen kaikkea erilaisia puulajeja, kuten kirsikka-, pähkinä- ja eebenpuuta. Toistuva teema on ihmiskasvot, joita Popovits käyttää usein teoksissaan. Esitteen mukaan taiteilija ei haluaisi selitellä töitään, vaan toivoisi, että jokainen näyttelyssä kävijä kokisi teokset omasta henkilökohtaisesta kaikupohjastaan käsin. Kirjallisuudessahan tätä kutsuttaisiin nimellä intertekstuaalisuus, eli että taideteos syntyy teoksen, muiden teosten ja kokijan välisessä vuorovaikutuksessa. Monenlaisia mielteitä näyttelyssä heräsikin ja lisää ajattelun aihetta tarjosi nähtävillä oleva video, jossa Popovits kertoo työskentelystään ja materiaaleistaan.

Oman elämänsä sankari

Katsottiinpa taas luppoillan kunniaksi vanhempi, laadukas elokuva, nimittäin ruotsalaisen Lasse Hallströmin vuonna 1999 ohjaama Oman elämänsä sankari (The Cider House Rules). Kriitikot valitsivat leffan vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta, siis tuhannesta, parhaasta elokuvasta, eikä ollenkaan suotta. Filmi pohjautuu John Irwingin samannimiseen romaaniin, ja hän on käsikirjoittanut myös elokuvan. Pääosissa esiintyvät Tobey Maguire, Michael Caine, Charlize Theron ja Paul Rudd, joista Caine sai myös miessivuosan Oscar-palkinnon Irwingin pokatessa käsikirjoitus-Oscarin.

Homer Wells (Maguire) on kirjan päähenkilö, joka elää elämäänsä tohtori Wilbur Larchin (Caine) isännöimässä orpokodissa jossain taivaanrannan takana, syrjäisessä paikassa, jonne ei päivä paista, ei kuu kumota. Larch on jo kaksi kertaa joutunut pelastamaan Homerin hänet adoptoineilta pariskunnilta takaisin orpokotiin ja pitää tätä jo lähes omana poikanaan. Hän opettaa nuorelle Homerille käytännössä oman ammattinsa salat toivoen nuorta miestä työnsä jatkajaksi. Orpolapsia taloon siunaantuu omastakin takaa, koska Larch tekee talossa myös laissa kiellettyjä abortteja ja pitää tätä työtä pulaan joutuneiden armeliaisuutena ja laupeudentyönä.

Taloon luikertelee kuitenkin käärme Candy Kendallin (Theron) ja Wally Worthingtonin (Rudd) hahmoissa, kun nämä tulevat orpokotiin asioimaan salaisissa merkeissä. Homerin valtaa kaukokaipuu ja hän päättää lähteä heidän mukanaan katsastamaan maailmaa; hän jättää orpokodin Larchin ja muiden asukkaiden järkytykseksi. Hän ajautuu Wallyn isän maatilalle ja itsensä elättääkseen pestautuu taloon poimimaan omenoita.

Myös herra Rose porukoineen tulee sinne aina satokauden alkaessa. Tällä työntekijäryhmällä on omat sääntönsä, joiden mukaan he elävät. Rosen ryhmälle sattuu ikävä tapaus ja Homer joutuu maatilalla tositoimiin, joista seuraa uusia, käänteentekeviä tapahtumia. Eipä kerrotakaan, miten tarina päättyy, jos joku ei ole vielä kirjaa lukenut tai katsonut tätä leffaa. Hyvän mielen tarina, kaiken kaikkiaan, ja sen myötä voi tehdä vaikka lupauksensa uuden vuoden kunniaksi ja kasvaa pikkuhiljaa itse oman pienen, mutta arvokkaan elämänsä sankariksi.

Uusi vuosi 2017

Uure vuore ohjei:


Ot käpy pois kenkäst.
Kaar vesi pois saappaast.
Nost ämpär silmiltäs.
Jua kuppis tyhjäks.
Ol ilone, ol valone, ol pulune.
Älä lait kät sirkkeli.
Älä purot kirvest kintuil.
Älä unohr kotti avaimi.
Älä karot annetui syrämei.

                                           Heli Laaksonen

31.12.

Karnevaali

Muhi vanukkaassa Vanuatun ananasta / ja booli oli teestä ja bananasta, / oli kookoskakkua Kongosta / ja borneolaisesta bongosta / Saku-setä takoi tosi tautista menoa - / se tasajalkatanssijono meni / etukenoa / kun koko talo hillui ja juhli ja joi / sitä Somalian soppaa / ja mutsi musisoi / sillä Fidzin viululla villillä / ja papukaija piippasi pillillä / ja ukulelet ulisi / ja poppaukot pulisi / ja noitui ettei poliisit / vaan pidättämään tulisi / kun Saku-setä takoi että tekotukka pyöri / ja mummun kaislahamosesta katkes napanyöri / ja Keniasta kontannut Ernesti-eno / kiljui: ”Tää on gutaa tää malilainen meno!” / Joko Burkinan murkinaa valmistuu / kokokypsäksi kiehuu norsunluu? / Että kipaiseppa kaffetta Kuubasta, / mehän tuuppaamme tangoa tuubasta!

Tuli bengalitikkuja Daccasta / ja vaikka parvekkeella olikin pakkasta / ne juhlatulet näkyivät Kalkuttaan / eikä naapurit alkaneet nalkuttaa / kun koko talo tanssi ja juhli ja joi / Guinean piimää ja piehtaroi / sillä tähdistä tehdyllä matolla / joka / taivaana kimalteli katolla…

Ja Sansi-baari aukesi ja Macaota myytiin, / Nauru-saari seilasi / ja kaikki pääsi kyytiin / kun Tonga-Tane congan pintaa / naputti ja pieksi / ja jäykkä jäinen olo / suli hulahula-hieksi / ja kimonot ne hikosi / ja fetsissä likosi / se Saku-sedän tukaton turnipsipää / kun bongo pani bailuihin hytkentää

Ja se talo ihan siisti ja urbaani / oli tänä yönä / kirjava turbaani / ja se musisointi kaikui / Kalkuttaan / eikä akatkaan alkaneet nalkuttaa / kun jalkapeli petti sitten, / kaikki väki nukkui - / Konalassa katto-jeti / yössä yksin kukkui…

”Kotini on Konala / ja hima Himalaja. / Jonkun koti kanala / ja jonkun lumimaja / mutta tärkeintä on / että tähtiä nään - / niillä Nepalissa / täyttävät tyynyjään…”

                                                                                                                           Ilpo Tiihonen

Päiväni Margueritten kanssa

Tämä ranskalainen elokuva ((La Tête en Friche) vuodelta 2010 on jouluhumun jälkeiseen, pimeään vuodenaikaan mitä oivallisinta katsottavaa, se kun valaisee mielen ja tekee olon iloiseksi ja optimistiseksi niin kuin joulukin. Filmin on ohjannut Jean Becker ja se perustuu Marie-Sabine Rogerin samannimiseen romaaniin. Pääosissa esiintyvät Gérard Depardieu (1948 - ) ja Gisèle Casadesus (1914 - ).

Ranskalaisessa pikkukaupungissa, asuntovaunussa äitinsä vuokratalon pihassa asuva, satunnaisilla töillä itsensä elättävä ja puistossa lounassämpylänsä ahmiva, luonteeltaan kiltti Germain Chazes tapaa siellä sattumalta iäkkään, kirjaa lukevan rouvan Margueritten ja ryhtyy tämän kanssa juttusille. Heidän välilleen syntyy ystävyys, kun vanha rouva alkaa lukea miehelle otteita kirjoistaan; Albert Camus'ta, Romain Garya ja Louis Sepulvedaa. He tapaavat puistossa päivittäin kirjallisuuden merkeissä.

Germainilla on ollut jo kouluaikana sekä painossaan että lukemisessa ongelmia, joita on pahentanut opettajan ja hänen myötään muiden oppilaiden pilkallinen suhtautuminen. Lisäksi hän on iloluontoisen yksihuoltajaäidin Jacquelinen (huikea Claire Maurier) yhden illan vahinko, ja saa kuulla siitä jatkuvasti äidiltään. Äiti alkaa osoittaa vanhuuden ja sekavuuden merkkejä, ja Germain joutuu huolehtimaan hänestä koko ajan huolimatta äidin ivallisesta suhtautumisesta.

Vahvuutena Germainilla on mainio auditiivinen kuulo, jonka Marguerittekin huomaa. Mies muistaa kaiken, mitä Margueritte hänelle lukee. Kun Germain kuulee ystävänsä lukevan äidinrakkaudesta tai yksinäisyydestä, hän pystyy sanoittamaan omiakin tuntemuksiaan.

Elokuva tarjoaa iloa ja lohdutusta siinäkin mielessä, että se tahtoo osoittaa, että aikuisiänkin ihmissuhteiden avulla on vielä mahdollista saada korvaavia kokemuksia lapsuuden puutteista ja menetyksistä ja niihin liittyvistä osattomuuden ja katkeruuden tuntemuksista.

Jouluaatto 24.12.2016

Luojan virsi

Maaria pyhäinen Neitsyt,/ vaimo valkeaverinen,
meni metsän rantuelle, / näki oksalta omenan,
näki puulta pähkinäisen: / ylähähkö maasta syödä,
alahahko puuhun nousta.

Otti kartun kankahalta, / pudotti omenan puusta,
sorti maahan pähkinäisen. / Poimi suuhun pähkinäisen,
loi omenan huulillensa, / huuliltansa kielellensä,
kieleltä keruksillensä.

Tuosta tyytyi, tuosta täytyi.

Maaria pyhäinen Neitsyt, / vaimo valkeaverinen,
astuvi talo talolta, / vasta kultainen kädessä,
hopeainen kainalossa.

Meni yhtehen talohon, / oli akka ikkunassa,
kysytteli akkaselta:

"Hoi sa akka, vanha vaimo, / onko tässä yösijaista,
yösijaista, maamajaista, / missä maata mannun naisen,
naisen raskahan levätä?"

Akka vasten vastaeli: / "Ei oo meillä yösijaista,
yösijaista, maamajaista. / Mene tallihin mäelle,
tallihin takimmaisehen, / oron suuren seimen luokse."

Maaria pyhäinen Neitsyt, / vaimo valkeaverinen
meni tallihin mäelle, / tallihin takimmaisehen;
sai hän sieltä yösijaisen, / yösijaisen, maamajaisen.
Synnytteli poikastansa / tallihin hevosen luokse,
kakaroille jääkkähille, / oljille lumekkahille,
heinille apilahille, / apilahan kukkasille.

Jouluna Jumala syntyi, / paras poika pakkasella.
Maaria oli emo Jumalan.

Kaarle Krohn, Suomen muinaisrunoja I

 

Marjatta, matala neiti

Marjatta, matala neiti, / pyhä piika pikkarainen,
kylpi kylyn kyllältänsä, / vatsan löylyn vallaltansa.
Teki tuonne pienen poian, / latoi lapsensa vakaisen
heinille hevosen luoksi, / sorajouhen soimen päähän.

Pesi pienen poikuensa, / kääri kääreliinahansa;
otti pojan polvillensa, / laittoi lapsen helmahansa.

Piiletteli poiuttansa, / kasvatteli kaunoistansa,
kullaista omenuttansa, / hopeista sauvoansa.
Sylissänsä syöttelevi, / käsissänsä kääntelevi.

Siitä meiän Marjatalle / kasvoi poika kaunokainen.
Ei tietä nimeä tuolle, / millä mainita nimellä.
Emo kutsui kukkaseksi, / vieras vennon joutioksi.

Etsittihin ristijätä, / katsottihin kastajata.
Tuli ukko ristimähän, / Virokannas kastamahan.

Ukko risti ripsahutti, / kasti lapsen kapsahutti
Karjalan kuninkahaksi, / kaiken vallan vartijaksi.

Siitä suuttui Väinämöinen, / jopa suuttui ja häpesi.
Itse läksi astumahan / rannalle merelliselle.
Tuossa loihe laulamahan, / lauloi kerran viimeisensä:
lauloi vaskisen venehen, / kuparisen umpipurren.

Itse istuvi perähän, / läksi selvälle selälle.

                    Kalevala 50. Runo: 329 – 346,  425 – 434, 475 - 488

 

Neitsyt Marian kehtolaulu

Lauloi iltaan himmeään / köyhä neitsyt Maariainen,
koditonna maailmaan / syntyi poika ainokainen.

Paikkaa ainutta ei lain, / missä piltti unta saisi.
Puuttuu vaipat, kehtokin, / jossa armas nukahtaisi.

Kuulkaa mua, oi ihmiset / tuskan tutut, armaiseni!
Sydämenne avatkaa, / suoja suokaa lapselleni!

Juuret syvään viiltäkää / itkujenne pajupuista,
kätkyt niistä punokaa, / murheistanne salatuista.

Vielä heinät toivojen / tuokaa lapsen pielustaksi.

Kädet tuokaa ristityt / katokseksi ihanaksi.

Vasta silloin pääsis hän / lämpöön kauan pyytämäänsä,
salaisuuksiin sydänten / huoahtain hän painais päänsä.

Lauloi iltaan himmeään / köyhä neitsyt Maariainen,
koditonna maailmaan / syntyi poika ainokainen.

                     Oiva Paloheimo (1910 - 1973)

 

Maria, Herran piikanen

Maria, Herran piikanen, / Kyrie eleison.
Käy halki ruusupensaikon, / mi vailla lehvää kukkaa on.
Jeesus ja Maria.
Maria, Herran piikanen, / Kyrie eleison.
Ketä kantaa alla sydämen, / pyhää Vapahtajaa ihmisten.
Jeesus ja Maria.
Maria, Herran piikanen, / Kyrie eleison.
Näin metsän halki kulkeissaan / saa kaikki ruusut puhkeemaan.
Jeesus ja Maria.

                  Itävaltalainen kansanlaulu, suom. Anna-Maija Raittila

Tonttuillaan

Nyt Tuomaan-päivänä, 21.12. puhutaan tontuista ja mikäpä muu teos siihen sopisi paremmin kuin hollantilaisten Wil Huygenin muistiin merkitsemä ja Rien Poortvlietin hurmaavasti kuvittama Suuri tonttukirja. Kirja sisältää paljon värikuvia, satoja piirroksia,  karttoja, kaavakuvia ja piirrettyjä kuvia tontuista, kohdehenkilö kun usein on erittäin piiloutuvaista sorttia. Kirjan suomennos on Panu Pekkasen.

Huygen ja Poortvliet olivat parinkymmenen vuoden ajan tarkkailleet ympäristössään olevia tonttuja ja realisoineet tutkimuksensa lopulta kirjan muotoon. Teos kertoo, että tontut ovat yleensä noin 15 cm pitkiä (ilman hiippalakkia!) ja niiden jalkaterät sojottavat hieman sisäänpäin kulkemisen helpottamiseksi. Ne ovat aina hyvää pataa metsän eläinten kanssa ja auttavat niitä. Uskottavan tonttutietouden lisäksi kirja opastaa myös kunnioittamaan ja arvostamaan luonnon monimuotoisuutta.

Tonttuja on moneen lähtöön; on metsätonttu, joka on yleisin tyyppi, joulutonttu, särkkätonttu, joka majailee hiekkasärkillä, puutarhatonttu (usein se näyttää olevan aika liikkumaton ja paikallaan!), tallitonttu, kotitonttu, ja - kirjatimpurin lisäys - lisäksi vielä usein lajike, joka katsoo aamuisin peilistä; se saattaa olla sittenkin se kaikkein tavallisin laji. Tonttujen fingliskamuotoja ovat saunatonttu ja riihitonttu, jotka nimensä mukaisesti, ainakin aiemmin, ovat majailleet ulkorakennuksissa. Nykyisin voisi kuvitella, että saunatonttu kököttää edelleen saunan lauteiden alla ja riihitonttu on rahdannut maallisen majansa viljasiiloon. Siperian tonttu edustaa kirjan mukaan vieraampaa vaikutusta ja sen luonne on hieman arvaamaton, joten hänet jätämme rauhaan sanomalla, että ”kyllä Siperia opettaa”.

Tonttu elää parhaimmillaan noin 400 vuoden ikäiseksi. Sitten se alkaa kangistua ja muuttua vaellushaluiseksi. Se lähtee vaeltelemaan kadoten näköpiiristä ja voimme kuvitella sen hyräilevän mennessään Lee Marvinin englanniksi ja Tapio Rautavaaran ja Kari Tapion myöhemmin suomeksi esittämää vanhaa biisiä ”I was born under a wandering star…”

 Wand`rin`Star”

Toiset on luotuja kulkemaan, / toiset on liikkeellä luonnostaan.
Yksi heistä lienen, enkä milloinkaan / voi samaa paikkaa sietää kuin ehkä viikon korkeintaan.

Toiset on luotuja kulkemaan. / Kurkunpäätä pistää tiestä noussut tuhka tuo,
eikä harva puusto suojaa auringolta suo. / Mistä matka minne, kuinka sen mä tietäisin. / Paista päivä hieman lempeämmin…

                              San. ja säv. Alan J. Lerner, Frederick Loewe, suomal. san. Juha Vainio

Suuri tonttukirja.jpg

Sydämestä syvällisesti

Tartuttiinpa Ranskan tämänhetkisistä kirjailijoista suosituimpiin kuuluvan Maylis de Kerangalin (1967 -) äskettäin suomennettuun teokseen Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Réparer les vivants), jonka pohjalta on juuri valmistunut myös Katell Quillévérén ohjaama, Venetsian elokuvajuhlillakin tänä syksynä esitetty samanniminen elokuva (Réparer les vivants, Heal the Living). Ville Keynäs ja Anu Partanen ovat suomentaneet Quillévérén romaanin.

Tarina kertoo nuoresta surffaajasta, Simon Limbresistä, ja hänen sydämestään. Paluumatkallaan surffauskeikalta urheilija joutuu auto-onnettomuuteen ja sairaalassa hänet kokeiden jälkeen todetaan aivokuolleeksi, vaikka sydän vielä sykkiikin. Jo vuonna 1959 tutkijat Maurice Goulon ja Pierre Mollaret olivat laukaisseet kansainvälisessä neurologikonferenssissa uutispommin kertomalla, että lääketieteessä ”sydämen pysähtyminen ei enää merkitse kuolemaa, vaan se määräytyy aivotoiminnan lakkaamisesta. Toisin sanoen: jos en enää ajattele, minua ei enää ole.”

Kirjan tapahtumat kuvaavat onnettomuudesta lähtien niitä 24 tuntia, jotka vaikuttavat järkyttävällä tavalla monen ihmisen elämään. Lukija joutuu kokemaan Simonin vanhempien ja läheisten kaikki tunteet kauhusta ja epätoivosta surun kautta tapahtuman kieltämiseen ja ennen kuin niitäkään on ehditty lainkaan käsitellä, tulee eteen uusi järkyttävä asia; sairaalan kysymys, voiko Simonin terveitä sisäelimiä käyttää toisten ihmisten elämän pelastamiseen. Lupa pitää saada nopeasti, että elimet säilyvät siirtokuntoisina. Vanhemmat joutuvat surunsa syvimmillä hetkillä myös eettisten ja uskonnollisten kysymysten eteen, koska Simon itse ei ollut nuoren ikänsä vuoksi tehnyt luovuttamissopimusta.

Kirjailijalla on varmaan ollut lupa istua leikkaussalin lehterillä katsomassa kyseisiä elinsiirtoja, tapahtumien kuvaus on niin tarkkaa ja yksityiskohtaista. Lääkärien ja hoitohenkilökunnan etiikkaa, työn kuormittavuutta ja siinä jaksamista käsitellään kiinnostavasti. Asiaa pohditaan myös uutta elämää ja siirrännäistä kipeästi kaipaavan, mutta muuttuvaa tilannetta pelkäävän henkilön näkökulmasta.

Rankkaa ja tarpeellista luettavaa teos on. Ei suositella iltalukemiseksi, niin on painavaa asiaa; voi yöuni muuttua vain nukkumisen toiveuneksi.

Puulilla polskimassa

Helsingin Kauppatorin, varsinaisesti Katajanokan laiturin, viereen on noussut viime aikoina mitä erikoisimpia rakennelmia; on maailmanpyörää,  erilaisia puulaatikkoviritelmiä (olisivatkohan työmaakoppeja?) ja kaiken huipennuksena maa- vai sanotaanko ulkouimala Allas Sea Pool. Uimalassa on sekä lämmin- että kylmävesiallas, joka on puhdistettua merivettä. Pitihän sitä ystävien myötävaikutuksella ja muutoinkin saunan suurena ystävänä mennä kokeilemaan, josko olisi mukava saunoa täälläkin, vanhoja Helsingin arvorakennuksia ja melkein rantaan ilmestynyttä, mutta juuri taannoin kuopattua haamuGuggenheimia vastapäätä. Sitäpaitsi, eipä ole ennen tullut uitua vedessä sijaisevassa vedessä.

Hyvät olivat löylyt, ei voi moittia, maisema mahtava, ja tilaakin oli, kun mentiin aikaisin aamulla. Aika ylellistä oli uida ulkona ja tähtitaivaan alla pimeässä, pakkasen kiristellessä poskipäitä ja kaupungin valojen kajossa. Jos vielä olisi uskaltautunut vieressä nököttävän maailmanpyörän, Finnair Skywheelin, kyytiin, olisi kokemus mennyt jo yli ymmärryksen niin kuin entinen täi.  Hyvä oli, että mentiin ajoissa, nythän Allas Sea Pool onkin sulkeutunut koko kevääksi, kun sitä korjataan ja laajennetaan. Mutta varmaan heti keväällä - ehkäpä jo ennen Länsimetroa! - avautuu tuo keskustan hyinen polskintapaikka entistä ehommassa asussa.

Finnair Skywheel

Finnair Skywheel

Aamutuimaan uimaan...

Aamutuimaan uimaan...

Yllämainittu wedellälotrauspaikka kesävalossa.

Yllämainittu wedellälotrauspaikka kesävalossa.

Itsenäisyyspäivä 06.12.

Maa kunnasten ja laaksojen, / mi on tuo kaunoinen?

Tuo hohtees' kesäpäivien,  / tuo loistees' pohjan tulien,

tää talven, suven ihana,  / mi ompi soma maa?

 

Siell' tuhansissa järvissä  / yön tähdet kimmeltää

ja kanteleitten pauhina  / siell' kaikuu ympär kallioi

ja kultanummen hongat soi: / se ompi Suomenmaa.

 

En milloinkaan mä unohtas  / sun lempeet' taivastas',

en tulta heljän aurinkos', / en kirkast' kuuta kuusistos"

en kaskiesi sauvua / päin pilviin nousevaa.

 

Oil monta näissä laaksoissa  / tok' aikaa ankaraa,

kun yöseen halla hyyrteinen  / vei vainiomme viljasen;

mut toivon aamu, toivon työ  / taas poisti halla-yön.

 

Viel' monta näissä laaksoissa / on käynyt kauhua,

kun sota surman, kuolon toi / ja tanner miesten verta joi;

mut sankarien kunnian / sai Suomi loistavan.

 

Nyt ihanainen, kallis maa / on meidän ainiaan;

tuoss' aaltoileva peltomme, / tuoss' viherjäinen niittumme,

tuoss' metsiemme jylhä yö / ja meriemme vyö!

 

Tuon lehtimetsän kaikunaa / mi autuus kuullella,

kun valjetessa aamuisen / siell' pauhaa torvi paimenen,

tai koska laulain laaksossa / käy impi iltana!

 

Mi autuus helmaas' nukkua, / sä uniemme maa,

sä kehtomme, sä hautamme, / sä aina uusi toivomme,

oi Suomenniemi kaunoinen, / sä iankaikkaikkinen.

                                                                 Aleksis Kivi: Suomenmaa

Kauppaa ja kulttuuria

Annettiinpa pahalle ja bling-blingille pikkusormi ja mentiin laulamaan joulua porukalla Kampin kauppakeskukseen, sinne, minne itseään kunnioittavat joulunrakastajat varovat visusti menevänsä näinä päivinä. Ja mikä yllätys, ei se paha vienytkään koko kättä, kun oli niin hauskaa, ainoastaan sen pikkusormen, ja laulukin lahjottiin glögillä ja joulutortulla.

Samalla tultiin välitarkastaneeksi myös Helsingin entisen linja-autoaseman takana ja funkkis-Lasipalatsin välissä ja alla tekeillä oleva Amos Anderssonin taidemuseon laajennus, paikka, jota innolla jo odotetaan. On siinä kyllä aika hyvällä paikalla taidemuseo, jotta jos ei porukat sinne tulevaisuudessa löydä, niin on kyllä näössä pientä viilaamista. Amoksesta voi tallustella suoraan Kiasmaan, nykytaiteen museoon, joka on entisen pääpostin vieressä. Pääpostin - joksi sitä vanha kansa edelleen kutsuu -  isossa salissa on usein mielenkiintoisia valokuvanäyttelyitä ja takakulmalla sijaitsee kirjasto. Jos sekään ei vielä riitä intohimoiselle taiteen ystävälle, voi poiketa HAMiin, Helsingin kaupungin taidemuseoon, joka on entisessä Tennispalatsin talossa parinsadan metrin päässä Amoksesta. Kulttuuri on siis ominut kaikki nämä ”entiset sitä ja tätä” –rakennukset! Hienoa! Mikähän lie se seuraava uusi ja kulttuuria tukeva rakennus, joka on ”entinen” niillä samoilla kulmilla!?

Taidepläjäyksen jälkeen voikin mennä hiljentymään Kampin kuuluisaan puiseen kappeliin, joka on rakennettu ihan sitä tarkoitusta varten, mutta ahdettu tosi pieneen kulmaan Narinkkatorille keskelle ostosparatiiseja. Ehkä se saattaakin sen vuoksi olla tarpeellista tarpeellisempi juuri siinä paikassa!

 

Pikettyä pikaisesti

Ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty (1971 - ) on tutkinut 20 maan tulo- ja varallisuuseroja 15 vuoden ajan ja julkaissut niistä tutkimustuloksia kirjassaan Pääoma 2000-luvulla (Le capital au XXIe siècle).  Kirja kuluu tällä hetkellä varmasti tuusan nuuskaksi asiasta kiinnostuneiden hyppysissä, mutta niin on paksu ja vieraannuttava, että piti keksiä oikotie onneen voidakseen tutustua Pikettyn ajatuksiin. Siispä kiirehdittiin pikakaistalla aiheeseen; luettiinkin Jesper Roineen kirjoittama helpompilukuinen Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla, Kooste ja pohjoismainen näkökulma. Jesper Roine kollegansa kanssa on toimittanut Pikettyn kirjaan ruotsalaista kansantaloutta koskevat tiedot. Kirjan on suomentanut Maarit Tillman.

Roine jakaa kirjansa kolmeen osaan; ensin taustatiedot tutkimustyöstä, sitten tiivistelmä Pikettyn kirjasta, ja kolmantena tarkastellaan kirjan ansioista ja puutteista käytyä keskustelua.

Pikettyn teoksessa pohditaan markkinatalouden luontaista vaikutusta tulo- ja varallisuuseroihin eri ihmisryhmien välillä; vahvistaako se niitä vai kaventaa. Maalaisjärjellä aitan rappusilta ajateltuna vastaus on melko selvillä. Tämä kirja osoittaa myös tilastollisesti jo mutu- ja näppituntumalla tiedossa olevan tosiasian. Pohjoismaiden kehitys vuoden 1980 jälkeen on ollut samansuuntainen; tuloerot ovat kasvaneet ja pääomatuloista on tullut entistä tärkeämpi osa vaurastumisessa. Tosin – kuten kaikilla teorioilla - myös tällä on kritiikkinsä, ja siihenkin kannattaa tutustua.

Kuvatuista tosiasioita kertominen ei ole kuitenkaan kateellisten panettelua; kyse on myös yhteiskuntarauhasta ja yleisestä hyvinvoinnista. Jos kehitys jatkuu samanlaisena, saattavat rikkaat joutua rakentamaan entistä korkeampia aitoja omistustensa ympärille. - Rahalla voi ostaa kyllä kelpo koiran, mutta ei sen hännän heilutusta, sanoisi vanha kansa. - Huoleton hevoseton poika, vanha kansa jatkaisi. - Viimeisessä palttoossa ei ole taskuja, vanha kansa toteaisi lopuksi.

Joulunajan aloitusta Johanneksen kirkossa

Käytiinpä 1. adventin kunniaksi kuuntelemassa Helsingin Sanomien sponsoroimaa joulukonserttia Johanneksen kirkossa. Jo ulkona jonotettiin piiiiitkässä letkassa ja sisällä huomattiin, että tupahan tuli ääriään myöten täyteen, vaikka tämä oli vasta ensimmäinen konsertti. Eivät ole vanhat jouluperinteet ja -laulut mihnään kadonneet, porukallakin saatiin laulaa. Esiintymässä olivat oopperalaulaja Johanna Rusanen ja poikakuoro Cantores Minores. Urkurin nimi jäi tuntemattomaksi, mutta hänen jylhää soittoaan oli kyllä aihetta ihastella.

A. E. Melanderin suunnittelema Johanneksen kirkko – tuttu myös edesmenneestä Kotikatu-draamasarjasta – on uusgoottilainen, sisältäkin koristeellinen kirkko, joka on rakennettu vuosina 1888 – 1891. Se on Suomen suurin kivikirkko; sisään mahtuu 2600 ihmistä. Alttaritauluna on Eero Järnefeltin maalaama Taivaallinen näky. Huikeana soivissa, saksalaisen urkutehdas E.F. Walckerin rakentamissa uruissa on 66 äänikertaa, jotka jakautuvat kolmelle sormiolle ja jalkiolle. On siis pientä puuhaa sekä käsille että jaloille; siitä vaan soittelemaan!                                                    (lähde: www.wikipedia.fi)

Johanneksen kirkko

Johanneksen kirkko

 

Takaisin Karjalaan Tarvaspään kautta

Akseli Gallen-Kallelan museossa Espoon Tarvaspäässä on parhaillaan (10.09.2016 – 15.01.2017) Caj Bremerin valokuvanäyttely, joka kertoo Bremerin ja toimittaja Sakari Määttäsen viidestä matkasta Neuvosto-Karjalan suljetuille alueille 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Jo karelianistit 1800-luvun lopuilla kolusivat näitä samoja nurkkakuntia, joten tutuilla jäljillä ollaan. Näyttely käsittää 65 autenttista ja konstailematonta valokuvaa ja Bremerin haastatteluvideon.

Myös itse Gallen-Kallelan museo on aina yhtä mielenkiintoinen hulmakkaine ateljeetiloineen, yläkerran kylpyhuoneineen ja loputtomine portaineen. Tornihan pitäisi olla Suomen joka mökissä niin kuin tännekin Akseli itselleen työtilaksi sen suunnitteli ja teki. Tornista voisi aina tiirailla naapurien tekosia ja siinä ohessa vilkaista myös muuttuvaa maisemaa.  Akselin työrauhakin oli taattu; kukapa olisi jaksanut jatkuvasti rampata jyrkkiä kiviportaita ylös ja alas, kun ei ollut edes kaidetta -  eikä ole vieläkään!

Täälläkin maisema on muutoksessa; toisella puolella taloa jyrisee Turuntie ja toisella puolella velloo jäähyhmän kourissa Laajalahti. 1859 rakennettu Villa Linudd samassa pihapiirissä on vähän kuin toiselta planeetalta verrattuna moderniin vuonna 1913 valmistuneeseen Tarvaspäähän, mutta silti; hyvin sopivat huvilat samaan pihaan.

Tarvaspään museo

Tarvaspään museo

Vienan-Karjalan ja Laatokan-Karjalan runokyliä

Vienan-Karjalan ja Laatokan-Karjalan runokyliä

Bremer, Caj: Kylän naisia

Bremer, Caj: Kylän naisia

Villa Linudd

Villa Linudd

Bremer, Caj: Perunatalkoissa

Bremer, Caj: Perunatalkoissa

Bremer, Caj: Perunatalkoissa

Bremer, Caj: Perunatalkoissa

Lukkoremppaa

Kun avain ulko-oven lukkoon poikki raksahtaa, / niin tulijalla silloin jokin päässä naksahtaa, / niin että aivolohkot toisiaan / ne alkaa mukiloida tosissaan.

Mut onneks vara-avain, vara-ovi vielä on, / ei tilanne oo ihan lohduton. / Voi yönsä nukkua ja aamulla / Lukitusturvan reippaan miehen tilata.

Yöksi oven kyllä kiinni saa, / jos nukkua vain uskaltaa, / kun taakkaremmin laittaa ripaan uksen / ja sen sitoo kiinni laitaan jonkin meluavan kapistuksen.

Se kapistus voi olla vaikka peltipakki, / ja se taataan: on aivan varma nakki, / jos vorot yöllä sisään tulla uskaltaa, / niin metakka on aivan kamalaa.

Mut aamun auetessa saapuu apua, / ei puutu apumiehen hauiksesta papua, / kun korjaa lukon käden kääntämässä. /  Niin voispa kaikki viat korjata myös tosielämässä!

Superkuu 15.11.2016

On moni meistäkin kuuhullu, / tai siksi ajan kanssa tullu.

Kuu fanejansa palvottaa, / se palvojiaan valvottaa.

Se verkkaan yössä mataa, / tuttuakin tutumpaa rataa.

Mut onko järkee yöllä kahden - kolmen aikaan, /

taas valvoo, langeta sen öiseen taikaan?

 

On moni meistäkin kuuhullu, / tai siksi ajan kanssa tullu.

Kuulento houkuttaa. / Kuun outo lumo koukuttaa.

Jos kuussa olis juustoa, / tai uudenlaista puustoa?

No, riippumatta lainkaan ilmakehän säästä, /

on Superkuu taas täällä 34 vuoden päästä!

                                     (vrt. Paolo (1931 - ) ja Vittorio (1929 - ) Tavianin elokuva Kuuhullu)

Museossa muumioitumassa - tai sitten ei

Sederholmin talo Helsingin Senaatintorin laidalla on kantakaupungin vanhin rakennus vuodelta 1757. Sillä on ollut useita eri omistajia ja käyttötarkoituksia. Siinä on sijainnut ainakin tupakkatehdas, tyttökoulu, leipomo, erilaisia ravintoloita ja raastuvanoikeus. Nykyään se on Helsingin kaupunginmuseo, jossa on museotoimintaa kaikille ikäryhmille, varsinkin lapsiperheille. Museo on ilmainen, joten sinne voi piipahtaa vaikka lepuuttamaan jalkojaan, niin on tehty rennoksi ja reteeksi siellä oleskelu.

Erityisesti koulumuseo on mielenkiintoinen. Koululuokat voivat mennä sinne vierailemaan autenttiseen ympäristöön. Päälle puetaan vanhanmalliset kuteet, ja opetus henkii kuria ja nuhteettomuutta. Valokuvat kertovat nekin eri aikakausista.  Kuva kouluhammaslääkärin liukuhihnavastaanotolla apeana seisovista lapsista isiltä perityissä liian isoissa ja irvistävissä kengissä pysäyttää. Löytyy myös sisustuksia eri vuosikymmeniltä, vaikkapa 1950- ja 1970-lukujen mummolat.

Helsingin parhaat palat –osastolla voi tutustua panoraamakuvien avulla Helsingin eri vaiheisiin 1800-, 1910- ja 1930-luvuilla.  Sieltä löytyvät myös 1960-luvun baari pajatsoineen ja jukeboxeineen. Soitin tosin oli korjattavana, koska se on ollut niin suosittu. Jokunen esimerkki 1960-luvun rakentamishulluuden aikana poistetuista arvokkaista yksityiskohdistakin on täällä, esimerkkinä vaikkapa elokuvateatteri Maximin ulko-ovet.

                           (lähteet: Helsingin kaupunginmuseo, www.wikipedia.fi)

Leonard Cohen (1934 - 2016)

Hallelujah

Now I've heard there was a secret chord, / that David played, and it pleased the Lord, /
but you don't really care for music, do you? /
It goes like this the fourth, the fifth / the minor fall, the major lift, /
the baffled king composing Hallelujah. /
Hallelujah, Hallelujah, Hallelujah, Hallelujah

Your faith was strong but you needed proof, / you saw her bathing on the roof, /
her beauty and the moonlight overthrew her. /
She tied you to a kitchen chair, / she broke your throne, and she cut your hair. /
And from your lips she drew the Hallelujah. /
Hallelujah, Hallelujah, Hallelujah, Hallelujah

You say I took the name in vain. / I don't even know the name, /
but if I did, well really, what's it to you? /
There's a blaze of light in every word / It doesn't matter which you heard. /
The holy or the broken Hallelujah. /
Hallelujah, Hallelujah, Hallelujah, Hallelujah

I did my best, it wasn't much / I couldn't feel, so I tried to touch. /
I've told the truth, I didn't come to fool you. /
And even though it all went wrong / I'll stand before the Lord of Song /
with nothing on my tongue but Hallelujah. /
Hallelujah, Hallelujah, Hallelujah, Hallelujah

Hallelujah

Jo Daavid soitti soinnun tän / loi joku sanat sävelmän. / Et musiikista välitä, vai mitä. / Et senttii meistä suurista,  / et mollista, et duurista / ja silti laulat sitä, halleluja! /  Halleluja, Halleluja, Halleluja, Halleluja

Sä uskot, tahdot enemmän. / Näät hänen yksin kylpevän, / jäät kauneuteensa kiinni, olet sokee. /
Hän vaaroihin sut kuljettaa, / hän mieles kääntää, sekoittaa, / ja huulensa vain hokee, halleluja. / Halleluja, Halleluja, Halleluja, Halleluja

Kun eksyn tänne pimeään, / mä huudan hänen nimeään./Sen turhaan vaikka lauloin, laulan yhä. /
Se kuitenkin on sana vain. / Sen merkitys on savu ain. / On turha taikka pyhä, halleluja. /
Halleluja, Halleluja, Halleluja, Halleluja

Tein parhaani, siis vähän tein. / Tän lauluni mä hälle vein, / ja totuuden mä kerroin, vain sen verran. /
Ja lauloin riimin ontuvin / eessä laulumestarin ,/ ja lauloin vielä kerran, halleluja. /
Halleluja, Halleluja, Halleluja, Halleluja

                                                      Suomennos: Hector