Maa kunnasten ja laaksojen, / mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees' kesäpäivien, / tuo loistees' pohjan tulien,
tää talven, suven ihana, / mi ompi soma maa?
Siell' tuhansissa järvissä / yön tähdet kimmeltää
ja kanteleitten pauhina / siell' kaikuu ympär kallioi
ja kultanummen hongat soi: / se ompi Suomenmaa.
En milloinkaan mä unohtas / sun lempeet' taivastas',
en tulta heljän aurinkos', / en kirkast' kuuta kuusistos"
en kaskiesi sauvua / päin pilviin nousevaa.
Oil monta näissä laaksoissa / tok' aikaa ankaraa,
kun yöseen halla hyyrteinen / vei vainiomme viljasen;
mut toivon aamu, toivon työ / taas poisti halla-yön.
Viel' monta näissä laaksoissa / on käynyt kauhua,
kun sota surman, kuolon toi / ja tanner miesten verta joi;
mut sankarien kunnian / sai Suomi loistavan.
Nyt ihanainen, kallis maa / on meidän ainiaan;
tuoss' aaltoileva peltomme, / tuoss' viherjäinen niittumme,
tuoss' metsiemme jylhä yö / ja meriemme vyö!
Tuon lehtimetsän kaikunaa / mi autuus kuullella,
kun valjetessa aamuisen / siell' pauhaa torvi paimenen,
tai koska laulain laaksossa / käy impi iltana!
Mi autuus helmaas' nukkua, / sä uniemme maa,
sä kehtomme, sä hautamme, / sä aina uusi toivomme,
oi Suomenniemi kaunoinen, / sä iankaikkaikkinen.
Aleksis Kivi: Suomenmaa