Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus

Tätä kirjaa ensituntumalta hypistellessä arveltiin, että kyllähän tämä nurmijärveläiskraatarin pojan elämäntarina jo aika hyvin tunnetaan, tarvinneeko tuota vielä kerrata. Kirja kuitenkin imaisi taikapiiriinsä niin nopeasti, että eipä aikaakaan, kun se jo oli luettu. Historioitsija Teemu Keskisarja (s. 1971) näyttää olevan niin tuottelias tekijä, että ihmetellä täytyy, ehtineekö tuo mies nukkua ollenkaan, jos katsotaan vaikka tässäkin blogissa viime vuosina käsiteltyjä aihepiirejä, joissa kirjoittaja on ollut tekijänä.

Saapasnahkatornin teksti on sujuvasanaista, viihdyttävää, mutta myös traagista kulkien kirjailijan elämän kivikkoista tietä ja kohden loppuaikoja. Kivestä löytyy monenmoista uutta tietoa ja aikalaisten anekdoottia hänestä kiinnostuneiden luettavaksi. Kesken kaiken lukemisen tulee hieman pelollakin mieleen, millaisia elämäkertoja  voidaan meidän aikamme kiinnostavista henkilöistä kirjoittaa, kun kirjeitä ei enää rustata, sähköpostit on deletoitu sitä mukaa niiden tultua ja Twitterin tynkätarinat kadonneet pilvipalveluista. Vaikkapa tässä Keskisarjan kirjoittamassa tekstissä kuvataan Kiven Seitsemässä veljeksessä esiintyvää objektiivisuutta heikko- ja hyväosaisia kohtaan:

”Ihmishirviöitä ei ole, vain verenimijäpeikko. Pohjimmiltaan hyvä ihmiset tekevät vastoinkäymisten kautta parannuksen vielä paremmiksi. Kivi piti huolta koko sonnikarjasta loppuun saakka eikä kaatanut yhtäkään kehityspolun varteen. Rujompi kansankuvaaja olisi ylilastannut Simeonin myrkytyskuolemaan ja ajanut Juhanin kirveellä lumihankeen Venlan ja sikiöt. Mitä tuli yleisluontoisiin epäkohtiin, Kivi ratkaisi tilattoman väestön ongelman uudisraivauksella, Jukolan ja Impivaaran jaolla ja kahden torpan oikeudenmukaisella haltuunotolla. Vain Simeoni ”olentuu vanhaksi-sedäksi”, muut pääsevät isänniksi. Äärettömän onnellisessa lopussa seisovat talot, pellot, vaimot, lapset, ansaittu arvonanto ja merkityksellinen paikka hyvien ihmisten kylässä ja kotomaassa.”

Tårta på tårta och runebergstårta

Runebergin päivän kunniaksi ja torttuja suuhun ahtaessa muistellaan Vänrikki Stoolin tarinat -runoteosta, joka kertoo Suomen sodasta vuosina 1808-1809. Teoksessa iäkäs Vänrikki Stool, joka itsekin toteaa, että ”jotain ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin”, kertoo kysyttäessä nuorelle itsetietoiselle ylioppilaalle sodan nöyristä ja vaatimattomista sankareista, jotka puolustivat isänmaataan. Yksi heistä on Sven Dufva, joka ei ollut ehkä penaalin terävin kynä tai jolla eivät ehkä ihan olleet kaikki inkkarit veneessä nykykäsittein ilmaistuna, mutta se, mistä syystä häntä voidaan edelleen ihailla ja pitää arvossa, oli sisukkuus, rohkeus ja isänmaanrakkaus.

Sven Dufva (suom. Paavo Cajander)

Sven Dufvan isä köyhä ol’, viraton kersantti, / jo ikämies, kun Kustavin sodassa taisteli;
maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen, / ja lasta häll’ ol’ yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.

Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään / jaella lapsijoukollen, ei tiedä yksikään;
mut vanhemmille varmaankin lie liiaks antanut, / kun nuorimmalle muuta ei kuin hiukka ripponut.

Pojasta tuli kuitenkin väkevä, harteva, / kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea,
ol’ iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan / ja töitä teki kaikkia, päin mäntyyn kaikki vaan.

”Miks, Herran nimess’, aikonet sinäkin, poloinen?” / näin ukko Dufva useinkin saneli tuskaillen.
Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää / ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää.

Kun tuli Dufva kersantti siis kerran jällehen / ja laski vanhaa virttänsä: ”Voi, miks aiot, Sven?”
niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi / leveän suunsa, vastaten: ”He, sotamieheksi!”

Ivaten vanhus hymyili. ”Sinäkö, nulikka, / sinäkö sotamieheksi? He, tiedä huutia!”
”Niin”, lausui poika, ”täällä teen ma kaikki hullusti, / ehk’ eestä maan ja kuninkaan on kuolla selvempi.”

Tuost’ ukko Dufva hämmästyi ja heltyi itkemään; / Sven, pussin selkääns’ ottaen, läks joukkoon lähimpään. /Hän terve oli, mittava, no, muusta huoli viis, / rekryytiks väkeen Dunckerin pääs tinkimättä siis.

Tulipa sotatemppuja nyt Dufva harjoittaa, / se omituist’ ol’ laatuaan ja nähdä hupaisaa;
korpraali huusi nauraen ja nauroi huutaen, / Sven toimessa ja leikissä ol’ yhtä totinen.

Niin uupumaton oli hän kuin tuskin yksikään, / hän maata polki tömisti ja astui hiessään;
mut käännöstä kun käskettiin, he pettyi ainiaan, / tek’ ”oikeaan” ja ”vasempaan”, päinvastoin aina vaan.

”Jalalle pyssy” oppi hän ja ”pyssy olkahan”, / tanahan laski painetin ja teki kunnian;
vaan ”kunniaa” kun huudettiin, hän laski painetin, / kun pyssyn piti jalalle, se olkaan lensikin.

Sitten alkoi sota ja jouduttiin tosipaikkaan, historian arvioiden mukaan Iisalmen lähellä olevalle Koljonvirran sillalle, jota oltiin purkamassa saapuvan vihollisen estämiseksi. Paikalla oli vain kourallinen sotilaita. Sven Dufvan kerrotaan runossa vastustaneen hyökkääjiä lähes yksinään lisäjoukkojen saapumiseen saakka. Taistelun päättyessä Dufva on menettänyt henkensä ja sotapäällikkö Sandels tulee toteamaan asian.

”Ja Sandels silloin kumartuu kuollutta katsomaan, / ei tuntematon ole tuo, vaan tuttu vanhastaan;
mut alla hänen rintansa punoittaa nurmi nyt, / on luoti käynyt sydämeen, on veri ehtynyt.

”Se luoti tiesi paikkansa, sit’ eipä kieltää voi, / enemmän tiesi se kuin me”, näin kenraal’ aprikoi,
”ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan, / parempahan se pyrki vain, jalohon rintahan.”

Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen, / ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen:
”Älyä kyll’ ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan, / pää huono oli”, arveltiin, ”mut sydän paikallaan.”

Lumen paino

Kun lunta pihaan koko ajan tulla tupruttaa, / niin tulee mieleen, mitä sille tehdä saa. / Ei kolata voi sitä pihaan naapurin, / voi sopu mennä, tulla tora ankarin. / Vaan voisko siitä iglun pihaan rakentaa, / tai lumitunnelin, sen uudenlaisen, kunnostaa? / Tai voisko ladun tehdä lumeen kymmenmetrisen / ja hiihtää sitä eestaas ajan talvisen? / Ei tarttis kuntosaliin mennä hikoomaan, / kun laittais ikiomat lumet töihin likoomaan. / Vois todeta myös, että sato tämänvuotinen, / on lumesta nyt tullut runsas, ihan ilmainen. / Mut kenelle sen myydyks sais?

Vaan entäs katto, milloinka se romahtaa, / kun lumenpuottajaa et millään kiinni saa? / Voi aina hieman sorkkii reunaa rännin, / ja toivoo, että irtois lumi keveämmin, / mut varoo pitää ettei alle jää, / voi silloin littanaksi mennä pää, / ja henkikultakin on hilkullansa, / jos lumivyöry onkin iso ansa. /

Mut kaikki iloa nyt siitä saahan, / kun talvi kunnollinen saapui maahan! / Voi luistella ja hiihtää, laskee mäkee, / ja jolla silmät on, se varmaan näkee, / mitenkä kaikki löytäneet on talvitakin / ja päähän pujottaneet karvalakin / ja käteen kintaat, vanttuut mummon kutomat / ja jalkaan töppöset ne ainoot oikeat. / Niin antaa sataa, antaa sataa aina vaan, / me kyllä lumen paino sielussamme kannetaan. / Se kevyttä on moneen muuhun nähden! / Ja senpä tähden / kevään tullen muistellaan jo haikeinakin lunta / ja arvaillaan, se josko olikin vain unta? /

Turinointia tiimityöstä

Tiimi on aina enemmän kuin yksilöidensä summa, sanotaan, ja väite varmaan pitää myös paikkansa. Yhdessä muiden kanssa kun keksitään aina enemmän uusia oivalluksia ja ajatuksia kuin yksin tai edes kaksin miettien. Toisaalta Suomessa tunnetaan myös pikku kolttosia porukalla keksivään ryhmään viittaava sanonta Joukossa tyhmyys tiivistyy. Tiimityöhön siirrettynä jälkimmäinen sanonta voisi tarkoittaa vaikka sitä, mistä Patrick Lencioni puhuu kirjassaan Viisi toimintahäiriötä tiimissä – Tarina johtajuudesta (The Five Dysfunctions of a Team A Leadership Fabel, suom. Marja Sevón). Lencioni on sitä mieltä, että ”ryhmä onnistuu vain, jos se voittaa perin inhimillisen taipumuksen omaksua käyttäytymistä, joka turmelee tiimejä ja synnyttää niissä toimintahäiriöihin johtavaa politikointia. Nämä periaatteet pätevät muuhunkin kuin tiimityöhön”.

Iina Rytikankaan teos Kehity ja jaksa tiimissä käsittelee vuorovaikutuksen ja viestinnän merkitystä, motivaatiota, parempaa työtyytyväisyyttä ja jokaisen tiimin jäsenen omaa vastuuta tiimissä. Rytikangas toteaa, että ”emme voi muuttaa sellaisia asioita, joista emme ole tietoisia”. Vasta tietoisuuteen havahtuminen auttaa työntekijää tekemään itselleen sopivia valintoja.

Jukka Salomäen Tiimit ja työhyvinvointi -kirjassa on kirjoittajan laatimat kaksi itsenäistä materiaalia erilaisten työyhteisöjen koulutuksiin: Tiimi- ja yhteistyö, jossa puhutaan tiimityön perusteista ja siitä, mitä tiimityö on ja miten sitä johdetaan sekä toisena Jaksaminen ja stressinhallinta, joka keskittyy lähinnä yksilön jaksamiseen, vaikuttamisen mahdollisuuteen ja haasteisiin työyhteisössä.

Jari Salmisen teos Onnistu tiimityössä – tiimin jäsenen kirja tekee hyviä kysymyksiä ja hakee vastauksia siihen, mistä tunnistaa huipputiimin ja miten sellaiseksi voisi kehittyä, mitä hyötyä tiimityöstä on, millainen on hyvä tiimin jäsen, miten ristiriitoja ratkotaan, miten voi johtaa itseään ja millaisia oikeuksia tiimin jäsenillä on.

Tuntematon mestari

Anna Heinämaan käsikirjoittama ja Klaus Härön ohjaama Tuntematon mestari kertoo Helsingin Bulevardilla puotiaan pitävän ikääntyneen taidekauppias Olavi Launion (Heikki Nousiainen) ankeasta arjesta. Naapurin taidehuutokaupassa näyttää kaupankäynti kukoistavan, mutta Launion putiikissa ei ovikello pahemmin kilahtele. Kutsumattomat vieraat kyllä paikalle änkeävät; aikuinen tytär (Pirjo Lonka), johon Launio ei ole pitänyt yhteyttä, saapuu anelemaan harjoittelupaikkaa haasteelliselle pojalleen Otolle (Amos Brotherus), ja poika itse, joka vääntäytyy sinne omin luvin, kun ei paikkaa muualta löydy. Pertti Sveholm esittää Launion läheistä kaveria, joka jeesailee ikääntynyttä ystäväänsä.

Launiolla on viimeinen toive, että hän vielä, ennen eläkkeelle jäämistään, löytäisi keräilijän vaistollaan sellaisen taideteoksen, helmen, joka kannattelisi häntä loppuelämän ja toisi myös sekä rahaa että arvonantoa. Sellainen taulu löytyykin yllättäen naapuriliikkeen huutokaupasta, ja sen pohjalle tämä elokuva rakentuu. Tarinan kulku on melko helposti arvattava, kun hyvän ja pahan ristiriita on niin näkyvissä heti alusta lähtien, ja jo etukäteen voidaan uumoilla, miten lopussa käy.

Helsinki näyttäytyy tässä leffassa vanhan patinan värisenä, kun ollaan taidekaupassa, ja modernin kasvuhakuisena ja etäännyttävänä, kun ollaan Launion tyttären ja tämän pojan kotona keskeneräisessä lähiössä, jossa valmiina on vain bussipysäkki monien rakennushärpäkkeiden keskellä. Kukapa muu siellä onkaan taas kameran takana heilunut kuin Tuomo Hutri, joka ansaitsee jälleen kerran täydet pisteet onnistuneesta kuvauksesta. Mielenkiintoista muuten, miten tuiki harvoin kotimaisissa virallisissa elokuva-arvioissa kiinnitetään huomiota muiden kuin ohjaajan osuuteen, vaikkapa kuvauksen tai lavastuksen tai mieluiten koko työryhmän merkitykseen elokuvan onnistumisessa. Käsikirjoittaja sentään nostetaan jo usein ohjaajan lisäksi esille; ilman häntä tai heitä koko tuotantoahan ei olisi olemassakaan.

Odotin sinua

Helsingin kaupungin taidemuseo HAMissa Tennispalatsissa on 6.9.2018-7.4.2019 esillä kirjailija ja ohjaaja Paavo Westerbergin valitsemia maalauksia Kokoelma Bäcksbackan teoksista, jotka kuuluvat HAMin keskeiseen lahjoituskokoelmaan. Westerberg on kirjoittanut Odotin sinua -nimeä kantavan näyttelyn teosten oheen ajatuksia ja runoja, joiden omalta osaltaan toivotaan laajentavan maalausten tulkintaa. Näyttelyn äänikokonaisuuden on toteuttanut äänisuunnittelija Kirka Sainio. Eivät avaudu parilla katsomalla nuokaan allaolevat kuvat, niin on aina syvällä maalatun teoksen arvoituksellisuus ja tarina - ja kaiken lisäksi aina erilainen kunkin katsojan päänupissa.

Amédée de la Patellière: Tyttö ja lehmä

Erkki Hienonen: Keltainen aksentti

Helmi Kuusi: Ratsulähetti

Aimo Kanerva: Maalaistalo

Ilmaista rahaa kaikille

Joskus jo kirjan nimikin houkuttelee lukijaansa ja tässä nyt esimerkiksi on sellainen; hollantilaisen yhteiskuntakriitikon Rutger Bregmanin viides teos Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman. Suomennos on Mari Janatuisen.

Kirjassaan Bregman tarkastelee globaalia tulonjakoa ja toteaa, että iso osa ihmiskuntaa voi jo paremmin kuin koskaan aikaisemmin, mutta hänen ajatuksensa on, että sekin osa, joka voi huonosti, voisi päästä tähän yhteiseen hyvään erilaisten uusien tai jo kokeiluissa olleiden ideoiden avulla ja kaikkien onneksi.

Esimerkkinä Bregman mainitsee perustulon, jota on kokeiltu jo Suomessakin. Erilaiset kokeilut ovat osoittaneet, että perustulo, siihen liittyneistä ennakkopeloista ja -asenteista huolimatta, ei ole passivoinut sen saajia, vaan päinvastoin; saajat ovat aktivoituneet omassa elämässään tekemään uusia ratkaisuja ja kasvattaneet sekä oman perheensä, erityisesti lasten, että muiden hyvinvointia. Esimerkkeinä Bregman esittelee joissakin Afrikan maissa toteutettuja kokeiluja ja myös USA:ssa Richard Nixonin valtakaudella kaavailtua perustuloa, joka kuitenkin kaatui ennakkoluuloihin.

Bregman lainaa taloustieteilijä Joseph Hanlonin toteamusta: ”Köyhyydessä on pohjimmiltaan kyse siitä, ettei ole tarpeeksi rahaa.” ”Rahassa on se hieno puoli, että sen avulla ihmiset voivat hankkia tarvitsemansa sen sijaan, että saisivat sellaista, mitä asiantuntijat luulevat heidän tarvitsevan”, sanoo Bregman. Hänen mukaansa päästäisiin siis monella tapaa irti eri tukien ja sosiaalietuuksien sekasotkusta, ja se lisäisi myös ihmisten omanarvontuntoa.

Kirjoittaja esittää myös 15 tunnin työviikkoa, jolloin työtä jaettaisiin tasaisemmin. Työvoiman liikkumistakin pitäisi hänen mukaansa helpottaa, jolloin kehitysapuun suunnatut varat voitaisiin käyttää tehokkaammin. Ovatko nämä utopioita, kysyy Bregman ja väittää, että eivät; hänen mukaansa ne ovat täysin mahdollisia ideoita toteuttaa, jos uskallusta löytyy.

Vaikka ei allekirjoittaisikaan kaikkia Bregmanin ajatuksia, kirjan lukeminen herättää miettimään yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta. Teoksen lopussa on valtaisa lähdeluettelo, johon Bregman usein viittaa, mutta teksti on silti mukaansa tempaavaa. Lopuksi Bregman antaa neuvoja niille, jotka haluaisivat tarttua näihin muutoksiin: ideat muuttavat maailmaa, joten tärkeintä on uskoa ihmisiin ja kasvattaa paksumpi nahka niitä varten, jotka ovat arvostelemassa ja tukkimassa uusien ajattelijoiden suita.

Green Book

Sännättiinpä jo ennakkoon katsomaan Viggo Mortensenin ja Mahershala Alin tähdittämää leffaa Green Book, joka tulee teattereihin huomenna perjantaina 18.1. Green Book sai parhaan komediaelokuvan palkinnon tämän vuoden alun Golden Globe -gaalassa ja sen lisäksi Ali palkittiin parhaasta miessivuosasta. Leffa sai pystin myös parhaasta käsikirjoituksesta, jonka tekijät ovat Nick Vallelonga, Brian Currie ja Peter Farrelly, joista viimeksi mainittu on myös ohjannut elokuvan.

Italialaissiirtolaisiin kuuluva Tony Lip (Viggo Mortensen) on raavas ja kovaotteinen ovimies New Yorkin Bronxista. Kapakka, jossa Tony työskentelee, menee remonttiin, ja Tonylle tulee tiukka paikka elättää perhettään, vaimoa ja kahta lasta. Hän saa pestin Dr. Don Shirleyn (Mahershala Ali) autonkuljettajaksi hänen etelävaltioihin suuntaavalle konserttimatkalleen. Koska eletään 1960-luvun Amerikassa, Tonylle työnnetään lähteissä käteen Green Book -lehtinen, jossa kerrotaan, missä afroamerikkalaisten on turvallista matkallaan yöpyä. Matkalla sattuu ja tapahtuu; katsojalle tulee vesiselväksi se, miten laajaa rotusorto on ollut siihen aikaan.

Elokuvana Green Book on myös komediallinen ja matkaleffa raikkaimmillaan pohjaten osin tositapahtumiin. Viittaillessaan tarkoituksellisesti tuttuihin elokuviin ja niiden kohtauksiin se tekee elokuvasta myös katsojalle ahaa-elämyksen; ai niin, tuo idea ja motiivi onkin vinkki siihen ja siihen elokuvaan ja kohtaukseen. Mortensenin näyttelemän Tonyn ennakkoluuloisuus vie hänet heti törmäyskurssille esimiehensä kanssa, mutta myöhempien tapahtumien valossa Tony joutuu tarkistelemaan omia asenteitaan. Muutosta matkallaan kokee myös arvokkuutensa säilyttämistä varjeleva Dr. Don Shirley. Kun katsoja nauraa, hän nauraa itselleen ja omille ennakkoluuloilleen, kun itkee, hän itkee omia torjutuksi tulemisen kokemuksiaan. Tässä elokuvassa musiikki on tärkeässä osassa; siitä vastaa Kris Bowers.

Näyttelijä Mahershala Ali näyttää olevan hyvässä nosteessa; hän on pääosassa etsivä Wayne Haysina myös Nic Pizzolatton luomassa True Detective -sarjassa, josta on parhaillaan menossa kolmas tuotantokausi HBO:lla. Aiemmin hän on tuttu elokuvasta Moonlight vuodelta 2016. Moniammatillinen Viggo Mortensen taas on nähty muiden muassa vaikkapa Eastern Promises, Captain Fantastic -elokuvissa ja Taru sormusten herrasta -sarjassa.

Hyvä ihminen

”Ei ollut sattumaa että juuri tässä kaupungissa ajattelin parrakasta miestä jonka muovikasseja olin auttanut kantamaan. Miltä maailma tuntuu kun ei ole vanhempia, ei kotia, ei puolisoa, ei kauneutta, ei älyä, ei rohkeutta ei uskonnollisuutta ei mainetta eikä itsetuntoa? Miltä maailma tuntuu kun lukemattomilla kysymyksillä yrittää korvata sen yhden kysymyksen jota ei uskalla esittää? Ja miltä maailma tuntuu kun kaikki on epämiellyttävää, tyhjänpäiväistä, asiaankuulumatonta ja mieletöntä?”

Tällaisilla tunnelmilla Markku Pääskysen (s.1973) yhdeksännen romaanin Hyvä ihminen päähenkilö, 21-vuotias Rakku miettii elämänsä jo kuluneita seitsenvuotiskausia ja haljuilee Euroopan kaupungeissa opintolainansa rippeillä. Rakku on jo lapsena halunnut olla jotain muuta kuin tyttö tai poika – hän on halunnut aina olla ihminen. Kesän aikana kuljeskellessaan hän tapaa erilaisia ihmisiä ja yhden hyvin merkittävän, jonka kanssa perustaa myöhemmin perheen.

”Kodissamme on hiljaista. Istumme pöydän ääressä. Siinä hiljaisuudessa ajattelen kaupungin ääniä joita kauan sitten ei ollut: metrovaunussa kuuluva ääni kun näyttötaulun teksti rapisten vaihtuu, vetolaukun rytmi mukulakivillä, lähdevesipullon rypistyminen, jäätelöauto, spraymaalipurkin helinä, peruuttava kuorma-auto, tekstiviesti, rullalaudan kolina kun ollie keksittiin, vikinä joka kuuluu kun ottaa verkkoyhteyden puhelinlankaa pitkin. Ensin nuo äänet yllättävät, sitten niihin tottuu ja lopulta niitä ei enää kuule. Pelottavalla tavalla ne muistuttavat läheisen ihmisen puhetta joka on muuttunut ennalta arvattavaksi, yllätyksettömäksi ja arkipäiväiseksi. Sitä puhetta ei enää kuuntele vaikka se sisältäisi tärkeitä asioita. Ja kun sitä ei kuuntele, läheinen on muuttunut yhdentekeväksi. Ja tämä erehdys on kaiken loppu: toista ei kuule, ei näe eikä häntä enää ole.”

Pääskysen tapa kirjoittaa näyttää jotenkin hyvin tavalliselta, mutta on jäljittelemätön; vaikka kuinka yrittää, ei oikein saa selville, mistä se johtuu, tekijällä on ihan omintakeinen suomen kielen taju. Kun tämän monikerroksisen kirjan luettuaan tulee paitsi hämmentyneeksi myös surulliseksi, lopputulemana on, että käsissä on kirja, johon tullaan vielä monta kertaa palaamaan.

Häviö

Kirjailija Antti Nylénin (s. 1973) uusin teos Häviö kertoo jo kokonsa ja ulkonäkönsä puolesta, A6-lehtiönä - varmaan tarkoituksellisestikin - jotain kirjan sisällöstä; on kyse siitä, että taiteen tekijän on usein vaikea tulla toimeen taiteen tekemisellä tai elättää perhettä. Myytti köyhästä taiteen tekijästä elää yhä, vaikka ruokakauppaan ei voi mennä myytti kainalossa; sinne mentäessä kun täytyy kaikilla olla rahaa, taiteilijallakin.

Kun taiteilija käyttää työaikansa kehittämällä lahjakkuuttaan ja ajatuksiaan ja tämän luomistyön tuloksena auttaa niin kutsutun normaalin työn tekijöiden ja palkansaajien jaksamista omassa työssään, niin eikö taiteilijakin silloin olisi oikeutettu saamaan työstään kohtuullista palkkaa, kysyy Nylén. Nykykäytäntö kuitenkin on se, että taiteellisen työn tekijä joutuu anomaan apurahoja ja osallistumaan erilaisiin kilpailuihin elantonsa saadakseen. Nylénin mukaan ”Apurahojen jakelu perustuu asiantuntijoiden vapaaseen harkintaan, joka eroaa mielivallasta vain retorisesti, sillä ’päätöksiä ei perustella’.”  Nylén toteaa, että apurahan saaminen saattaa kyllä kertoa myös arvostuksesta, mutta pelkän arvostuksen saaminen ei välttämättä auta sen saajaa.

Nylén esittää kiinnostavia ajatuksia taiteen merkityksestä: ”Heti, kun luulemme yhdessä ymmärtäneemme jotain, taiteen kuuluu lietsoa hämmennystä. Liika, liian vaivaton, liian mutkaton ymmärtäminen on ongelma, jonka ratkomiseen taide on erikoistunut; oikeastaan vain taiteellinen ajattelu kykenee havaitsemaan sen ongelmaksi.”

Melko synkän kuvan Nylén pitkässä esseessään tarjoilee taiteen tekemisen kannattavuudesta. Siitä huolimatta moni sen ammatikseen valitsee, ja hyvä niin. Taiteilijoita tarvitaan ajattelun laajentajiksi.

”Taiteilija on maailman vihollinen. Mutta hän on sitä maailman vuoksi. Hän puolustaa maailmaa siltä itseltään suunnilleen samassa hengessä kuin nunna luopuu maailmasta maailman tähden: hän ei pakene todellisuutta, vaan ottaa siihen etäisyyttä nähdäkseen sen kokonaan, päästäkseen neuvotteluasemiin sen kanssa: rukoillakseen maailman puolesta, hän itse sanoisi.”

Suksen suihketta

Lainataanpas uuden runosuonen puhkeamista odotellessa alter egon vanhaa hiihtorunoa Kirjatimpurista vuodelta kaks tai kuus (Kt 20.01.2015): Miks’ vanhat ukit hiihtää aina ohi?

Miks vanhat ukit hiihtää aina ohi?/ Niin kysyi päivälehti vast’ikään. / Ne eikö peräkyykkää mennä tohi? / Ei auta tässä mikään, / kun risuparrat menee ohi laudat kohisten / ja satavuotissommat lunta pöllyten. / Niin lykkii lyly, kalhu työntää meneen. / Jo Runebergin, Kiven aika mallas skeneen, / kun Hirvenhiihtäjät ne lykki laudoillansa tuolla, / ja pojat Jukolan taas sivakoitsi suolla. / Noin pieksut mäystimiin ja mentiin kaikkiin sotiin / ja sukset jalassa  - tai ilman - päästiin vihdoin kotiin. / On Peltoo, Järvee, Jokee, isän tekemiä / on nahkaremmiä ja kaikenlaista remeliä. / Nyt suksii suolle porukatkin töistä. / Taas latu uusi avataan me keksinnöistä. / Netin uumenista uudet hiihtoniksit kaappaat / mies vahvin kaatuu sukset jalassa, ei saappaat. / Ja ettei tarttis turhaa nynnyilyä katua, / nyt hitureille huudellaan: - Ans latua! / Tosin on umpihankeen menty ennenkin, / on siellä meno kaikkein laatuisin, / kun itse määritellä voi sen suuntaa / ja märehtimään voi myös mennä puun taa, / kun oikein meni pieleen. Mut vain tämän kerran!

Pikkutimpuri: Maija Poppasen paluu

Jotta oltaisiin jyvällä kaikista filmialan ihmeellisyyksistä, niin mentiinpä testaamaan Suomen ensimmäistä IMAX-salia, jossa on seinästä seinään ja lattiasta kattoon ulottuva kaareva valkokangas ja katsoja tuntee istuvansa lähes tarinan sylissä katsellen elokuvaa kolmiulotteisesti. Elokuvaksi valikoitui P. L. Traversin tekemästä lastenkirjasarjasta tehty uusintaversio musikaali Maija Poppasen paluu (2018), jossa Maija laukkuineen ja sateenvarjoineen tipahtaa kuin taivaasta taas pelastamaan sukupolven nuortunutta Pankin perhettä ahdingosta. Aiemminkin tästä aiheesta on tehty elokuva Maija Poppanen (Mary Poppins) pääosassa Julie Andrews, ja se valmistui vuonna 1964, eli siis 54 vuotta sitten. Klassikoksihan tästä vanhemmasta musikaaliversioista jäi muiden muassa Andrewsin laulama Feed the Birds ja toisen pääosanesittäjän Dick Van Dyken laulama Chim-chim-che-ree.

Tässä uudessa versiossa Maija Poppasena nähdään Emily Blunt ja Jackinä, Maijan ystävänä, lampunsytyttäjä Lin-Manuel Miranda, ja koko tarinahan sijoittuu Lontoon kukkeille kujille. Meryl Streep esittää Maijan höpsöä serkkua Topsya ja Dick Van Dyke tanssii niin lennokkaasti pöydällä kuin vain 93-vuotias veteraani ikänään vielä voi. Alkuperäismusiikki on Marc Shaimanin käsialaa ja ohjaus on Rob Marshallin.

Mietittiin siinä istuessa ja katsellessa, että kauempanakin olisi voinut istua kuin kuudennella penkkirivillä, mutta menihän se niinkin. Ehkä seuraavalla kerralla valitaan paikka vielä taaempaa, niin tuntuma tarinaan saattaisi antaa vieläkin moniulotteisemman vaikutelman.

Pikkutimpuri: Karttoja uudella tavalla

Aleksandra Mizielinska ja Daniel Mizielinski: Suuri karttakirja

Ota elämä vakavasti

Otettiinpa känsäiseen kouraan heti alkuvuodesta ja härkäviikkojen pian alkamisen kunniaksi professori Sami Pihlströmin kirjoittama teos Ota elämä vakavasti. Negatiivisen ajattelijan opas. Samalla kyllä huolestuneena ajateltiin, että mitenkähän nurinpäin se naamavärkki kääntyykään jo otsikossa ilmoitettua tulevaa negatiivista sanomaa lukiessa. Vaan eipä ollutkaan aihetta huoleen; tämä opushan oli kaikkea muuta kuin suupieliä alaspäin vääntävää luettavaa, päinvastoin.

Johdannossaan kirjoittaja sanoo, että ” negatiivinen ajattelu ei ole synkistelyä tai katkeruutta – päinvastoin. Se on yksilöeettinen näkökulma, joka mahdollistaa vakavan eettisen elämänasenteen suuntaamalla huomiomme olennaiseen. Se asettuu jo vuosia suosittua kukoistushehkutusta vastaan.  Ja vaikka se korostaa nimenomaan yksilön moraalista näkökulmaa, se mahdollistaa sellaisen moraalisen yhteisön rakentamisen, jossa moraalin vaatimuksiin suhtaudutaan vakavasti – silloinkin, kun yksilöt ovat keskenään radikaalistikin eri mieltä siitä, mitä nuo vaatimukset itse asiassa ovat.”

Pihlström käsittelee elämän aiheita laidasta laitaan; syyllisyydestä, kärsimyksestä ja kunnioituksesta köyhiin, rikkaisiin ja talouskriisiin, riippuvuuksista sankaruuteen ja sodan suremiseen, elämän arvoista kuolevaisuuteen ja pahuudesta kärsimykseen muiden muassa.

Kirjoittaja argumentoi sanottavaansa usein holokaustin kokemusten kautta ja toteaa, että ”Jos saisin ratkaista (käytännöllisen) filosofian tulevaisuuden, korostaisin sen ytimenä negatiivisten käsitteiden, ilmiöiden, tunteiden ja kokemusten tutkimusta. Pahuutta, syyllisyyttä ja kuolevaisuutta ymmärtämällä ymmärrämme ja rakennamme moraalista yhteisöä, jossa elämme ja jonka jätämme tuleville sukupolville. Väärän ja pahan muistamisesta seuraa vaatimus vääryyksien korjaamiseksi. Tämä kaikki on monin verroin tärkeämpää kuin onnistumisten ja kukoistuksen hehkuttaminen.”

Olipa lukija kirjoittajan kanssa sitten samaa mieltä tai ei, niin tämä kirja on lukukokemus; se kun pistää harmaat aivosolut liikkeelle joko ajatteluun tai vasta-argumentointiin sellaisella vauhdilla, että oksat pois, ja se taitaa olla yksi merkki oivasta luettavasta. Ja jos tieteellinen käsitteistö askarruttaa, eipä huolta; kirja on sujuvalukuinen ja luettavissa ihan maalaisjärkisiin esimerkkeihin viitattuina.

Antoisaa vuotta 2019!

Kuurankukkia!

Päättyvälle vuodelle

Lumessanukkuja

Hän on pysähtynyt selälleen, toinen jalka / arvokkaasti toisen päällä, pullot ympärillä, / kädet housunkauluksen alla, lämpimässä, / silmät katsovat lumen takaa suoraan Uranukseen, / täit alkavat kangistua äkkiä viilenneissä kainaloissa. / Musta suu on puolillaan lunta.

Nyt lepää korokkeellaan jalosyntyinen suomalainen. / Ihmisiä tulee ja menee, ja menee ja tulee.

Hän nukkuu, sanon pojalleni, hänen on hyvä olla, / ei lumi paina.

Nyt ei oo yö, sanoo kaksivuotias, nyt ei nukuta, ei oo kylmä.

Mutta puiston portille on saapunut tumma hahmo, / nukkuja nousee, riisuu takin, kengät, housut, / kaiken risaisen, haisevan, ja juoksee kuin hirvi / nuoruutensa kauneudessa odottajan syliin. / Ja äiti ja poika sulautuvat samaksi tummuudeksi.

                         Matti Rossi: Lumessanukkuja

Pohjoinen

Pohjoinen - Jälkemme maailman laidalla on kainuulaisen Antti Haatajan (s.1977) kirjoittama ja valokuvaama teos, joka on omistettu Saamenmaalle ja sen luonnolle vuodenkierron aikana. Huikaisevan hienot valokuvat täydentävät tätä runsaasti asiatietoa sisältävää ja luonnon monimuotoisuuden säilymistä vahvasti puolustavaa teosta.

Ilmastonmuutoksen luontoa köyhdyttävästä vaikutuksesta tiedetään nyt jo yleisesti, ja tästäkin teoksesta voi lukea siitä lisää. Kansainvälisen kaivostoiminnan kestävän kehityksen arvot ja siitä saatavat tuotot herättävät kysymyksiä ja se, minne mineraalilöydöistä saadut rahat joutuvat, on alkanut kiinnostaa muitakin kuin poliitikkoja. Saamelaisten perinteisten elinkeinojen harjoittaminen on vaikeutumassa ja tämän alkuperäiskansan omistusoikeus omiin maihinsa ja vesiinsä on edelleen kiistanalainen. Muiden muassa näistä edellä mainituista asioista voi tästä kirjasta lukea.

Kiinnostavaa ja huolestuttavaa on tietää sellainenkin asia, että maailmassa on jouduttu jo perustamaan myös pimeänsuojelualueita, koska täydellisen valottomia seutuja ei voida enää sanoa olevan monessakaan paikassa maailmaa merialueita lukuun ottamatta; Saamenmaan kolmella suurimmalla erämaa-alueella sellaisia voi vielä löytää. Paljon on asiaa tässä kirjassa, joka herättelee ainakin pohjoisen luonnosta, sen äärettömästä kauneudesta ja sen suojelusta kiinnostuneita ihmisiä.

Varpunen jouluaamuna

Varpunen jouluaamuna

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.

Pienen pirtin portailla oli tyttökulta:
– Tule, varpu, riemulla, ota siemen multa!
Joulu on, koditon varpuseni onneton,
tule tänne riemulla, ota siemen multa!

Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta:
– Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.
Palkita Jumala tahtoo kerran sinua.
kiitollisna siemenen otan kyllä sulta!

– En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

 Sparven om julmorgonen

Nu så föll den vita snö, föll på björk och lindar.
Frusen är den klara sjö, väntar vårens vindar.
Liten sparv, fattig sparv, ätit upp sitt sommararv.
Frusen är den klara sjö, väntar vårens vindar.

Vid den gröna stugans dörr stod en liten flicka:
– Sparvelilla, kom som förr, kom ett korn att picka!
Nu är jul i vart skjul, sparvelilla, grå och ful.
Sparvelilla, kom som förr, kom ett korn att picka!

Sparven flög till flickans fot, flög på glada vingar:
– Gärna tar jag kornet mot, kornet som du bringar.
Gud skall än löna den, som är här de armas vän.
Gärna tar jag kornet mot, kornet som du bringar.

– Jag är icke den du tror, ty ditt öga tåras.
Jag är ju din lilla bror, som dog bort i våras.
När du bjöd glad ditt bröd åt den fattige i nöd,
bjöd du åt din lilla bror, som dog bort i våras.

Zacharias Topelius: Varpunen jouluaamuna, 1859 (suom. K.A. Hougberg)

Jouluaskareiden almanakka vuodelta 1925

1.12. Tähän mennessä joulukinkun pitää olla jo suolattuna. (Hyvä on olla sika myös sitä ennen lahdattuna, kirjoittajan huom.)

2.-8.12. Joulupesu, mankelointi, silitys. Suurpesu tässä yhteydessä on paikallaan, ei millään vilunkimeiningillä, vaan rehellisellä tavalla, siis tuhkalipeässä.

7.12. Lipeäkalan avantoon vihulaissäkissä saattaminen ja sen pitäminen siellä 4-5 päivää. Lipeöinti vie 5-7 päivää ja sen jälkeen liotus 8 päivää.

8.-10.12. Jouluostokset. Vaikka aikuiset eivät lahjoisikaan toisiaan, lapsia ei toki sovi unohtaa; muista: itsekin olet ollut joskus lapsi.

11.-12.12. Joulukalja vaatii pari viikkoa kypsyäkseen, joten nyt on jo kiire. Jouluoluttakin voi valmistaa; pitää muistaa vain, että puolta enemmän maltaita ja humalaa joukkoon.

14.12. Joulumakkarat, painesyltty, maksapiiras. Näitä ei itse tehtynä koskaan saa puuttua ehtoisen emännän joulupöydästä.

15.12. Joululimppujen ja vierreleivän leipominen; tuoretta vierrettähän saadaan tietysti pari päivää aiemmin  kaljanteon oheistuotteena, joten älä hävitä vierrettä!

16.12. Joulukorppujen ja pipareiden leipominen. Tässä vaiheessa voitaisiin joutohetkinä savustaa myös joulukinkku – ihan vain maun vuoksi ja tekemisen puutteessa.

17.-18.12. Joulusiivous nurkasta nurkkaan, koska kodin on oltava puhdas ja siisti. Se on tehtävä, ja siihen voi velvoittaa myös paikalla häärivän kotitalousapulaisen.

19.12. Hopeiden kiillottaminen messinki-, kupari- ja kristalliesineitä unohtamatta. Joulumakeisten keittäminen.

21.12. Eipäs unohdeta pikkuleipiäkään, esim. tammenlehtiä ja kookoshiutalerinkuloita voi vielä aivan hyvin leipaista.

22.-23.12. Joulukuusen hankinta ja sassiin. Hiivaleipä, vehnäleipä ja joulutortut ovat vielä leipomatta! Vaikkapa hyvä sahramilla maustettu vehnäsvannike syntyy ihan käden käänteessä!

23.12. Joulukinkkujen ja muiden sörsseleiden keittäminen, laatikoiden valmistaminen. Voidaan lisäksi keittää kielet ja samalla tulella vaikkapa vasikan lapaa, josta saadaankin herkullista vasikanhyytelöä. Kaupunkilaisten joulusauna sopii tähän iltaan, kun odottavan aika on nii-in pitkä.

24.12. Joulukuusen koristelu, hautausmaalla käynti, joulukinkun paistaminen, maalaisten joulusauna, kotieläinten muistaminen, ruokapöytä koreaksi. TÖIDEN LOPETTELU!!!

                              ”Ainoastaan yksi ainoa olkoon yhteistä kaikille: JOULURAUHA JA PYHÄLEPO.”

                                 Kotilieden joulu. Lähde: SKS, Joulupilke. (toim. Juha Nirkko)

Pukit jonoon, järjesty!

Jos nyt vielä luultaisiin, että tuo jouluinen, punanuttuinen, hiippahattuinen porolla itseään vedättävä köpöttelijä olisi laadultaan ainoa suomalaisen perinteen pukeista, niin korjataanpa hieman tuota tulkintaa Kansanrunousarkiston tietämyksen voimalla;. pukkejahan näyttää riittävän joulun seutuun aivan vilisemällä.

Köyripukki tuli taloon jo kekrin aamuna puettuna nurinpäin käännettyyn turkkiin. Hihassa hänellä sojotti kirves, keritsimet ja lusikoita, ja tapanansa oli pelotella lapsia.

Pyhä Nikolaus taas kävi 6.12. perheissä muistamassa lapsia. Hänestä on aikojen saatossa sitten muotoutunut tämä nykyinen punapalttoo.

Risu-Tuomas eli Piiskan-Paavo nurin käännetyssä turkissaan, noettuine kasvoineen risukimppu kainalossa, kulki taloissa 20.-21.12. pyyteli juotavaa ja kyseli, olisiko näköpiirissä ilkeitä lapsia.

Joulupukki tuli aattoiltana, mutta ei tuonut lahjoja. Tuohinaama, sarvet ja parta muistuttivat oikeata pukkia, jalat oli tehty kepeistä, häntänä vihta. Nuoriso meuhkasi usein pukin kintereillä ja vanavedessä.

Tapanipukillakin oli turkki nurin ja hännäksi oli asetettu tervattu vihta. Mentiin talosta taloon porukalla ja pidettiin hauskaa.

Smuutti oli joulun ja uudenvuoden välissä kuljeskeleva naamioitunut pukki. Smuutti oli rauhoitettu olento, joten vanhoja kärhämiä voitiin sopia tänä aikana, ja kuriton nuoriso mukana, tietenkin.

Nuuttipukin nahkaisessa naamarissa oli reiät silmiä, nenää ja suuta varten. Jalatkin oli saatettu ympäröidä nahoilla. Jos talosta ei irronnut kulkijoille sahtia, pukki nappasi sahtitynnyrin tapin mukaansa.

Lähde: Joulupilke, SKS, 1998, toim. Juha Nirkko