Bryan Singerin ohjaama ja Anthony McCartenin käsikirjoittama elokuva Bohemian Rhapsody kertoo Queen-yhtyeen ja sen uskomattomaan maineeseen nousseen laulajan, alun perin Tansaniasta syntyisin olevan Freddie Mercuryn (1946-1991) tarinan ja yhteisen musiikillisen taipaleen, josta ei puutu loistokkaita, klassikoiksi nousseita biisejä, kuten We are the Champions, A Kind of Magic, Bohemian Rhapsody ja sitä rataa vain muutamia mainiten. Arvellaanpa, että Queen-yhtyettä ja sen lahjakasta päähenkilöä fanittaneet musiikin ystävät pitänevät tästä leffasta, sen näkökulman valinnasta ja ainakin sen musiikillisesta osuudesta, koska osa siitä on Mercuryn alkuperäisäänityksiä. Elokuva alkaa ja päättyy Queenin esiintymiseen vuoden 1985 Live Aid -konsertissa Lontoon Wembley-stadionilla. Pääosan esittäjä, amerikkalainen näyttelijä Rami Malek tekee vaikuttavan roolin Freddie Mercuryna, muissa Queen-yhtyeen jäsenten rooleissa nähdään Ben Hardy, Gwilym Lee sekä Joseph Mazzello ja läheisen ystävän, Mary Austinin roolissa esiintyy Lucy Bounton.
Syvien pohdintojen jaosto
Amerikkalaisen Jenny Offillin romaani Syvien pohdintojen jaosto (Dept. of Speculation) on avioliittoromaani jotensakin samalla intensiteetillä kuten vaikkapa Maria Jotunin Huojuva talo tai Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina aikoinaan olivat. Se on päivitetty ja tähän päivään tuotu versio niistä; aviollisen rakkauden mahdollisuutta, täydellisen sitoutumisen mahdottomuutta, ristiriitoja ja sovinnon yrityksiä, petosta, vihaa, rakkautta, kostoa ja häpeää tihkuva teos.
Ja kaiken keskellä rakkauden hedelmänä syntynyt lapsi, joka imee vaikutteita vanhempiensa välisestä suhteesta voidakseen joskus luoda mahdollisuuden tai mahdottomuuden omille ihmissuhteilleen. Kirja ammentaa myös sananlaskuista ja klassikkokirjailijoiden, kuten Hesiodoksen, Ovidiuksen ja Yeatsin, lausahduksista. Teoksessa pariskunnan Syvien pohdintojen jaostossa käsitellään toiselle lähetetyt kirjeet, Loukattujen tunteiden teatterissa käydään kriisin keskellä kovimmat keskustelut. Suomennoksen on tehnyt Marianna Kurtto.
Oodi Oodille
Oi kaunis Oodi / on sulla aikamoinen moodi / ja kattos korkealla. / Ja siellä katon alla / asustaa kulttuuri – kaikenmoinen. / Ol’ kyllä onni suuri, / että sulle löytyi tila sopivainen juuri / no siinä Sanoman ja Musatalon siimeksessä / sä loikoilet, jos missä / niin siellä virtaa energia sanoin, sävelin sun luo – ja takaisin. / Taas kirjafriikit kahvikupposensa juo / katsellen eduskuntaa, miettein somin / ja käsin ikiomin / he kaivaa hyllyköistä parhaat niteet. / Ja sillai säilyy kieleen vahvat siteet, / ne jotka meistä sivistyneen kansan teki. / Niin luokses tullaan juoksujalkaa meki / ja huolehditaan seki, / ett’ kieli suomen köyhtymään ei koskaan pääse!
Itsenäisyyspäivä 6.12.
Joutsen (Svanen)
Halk' illan ruskon auermaan / käy lento joutsenen. / Se laskee lahden hopeaan / ja soutaa laulellen. / Se lauloi: "Auvo taivainen / on armas Suomenmaa, / sen päivän mennä levollen, / yökaudet unhoittaa.”
Ja varjon siellä runsahan / luo koivut tuuheat. / On kultaa peili lahdelman / ja aallot vilppahat.
Sen onni ompi kallehin, / ken siellä rakastaa. / Sielt' ompi lempi syntyisin, / se sinne kaihoaa."
Niin kaikui laulu kiitäen / yl' aaltoin siintäväin, / ja joutsen armaan rinnallen / nyt souti, lauloi näin:
"Vaik' on sun elos unelma / niin lyhyt, riittää se; / sä lemmit Suomen laineilla, / sä lauloit Suomelle.
J. L. Runeberg, suom. Yrjö Veijola
Oksi
”Missä on Otso synnytetty / Mesikämmen käännytetty / luona kuun, tykönä päivän, / Otavaisen olkapäillä. / Sieltä on maahan laskettuna / kultaisessa kätkyessä, vitjoilla hopeisilla.” / Karhun syntylaulu
Näillä sanoilla alkaa nykyään Tanskassa asuvan, alun perin oululaisen Mari Ahokoivun (s. 1984) sarjakuvaromaani Oksi – Laulu äidistä ja tyttäristä, joka kertoo äitikarhusta ja sen poikaspesueesta. Yksi pennuista on erilainen, mystisesti hieman liekkiä muistuttava, ja sitä pentueen muut poikaset pitävät erilaisena ja kiusaavat nimitellen sitä parka-pennuksi. Metsää hallitsee Mana varjolapsineen, taivaan pelottava hahmo on Emuu, joka nimi viittaa mytologian kantavanhempaan. Niiden kaikkien kanssa pennun täytyy oppia pitämään puolensa. Tuli ja sen merkitys tuovat myös teokseen myyttistä symboliikkaa.
Vaikka ei tarkasti tuntisikaan suomalaista mytologiaa, kirja on oikea katselukokemus. Lähes 400-sivuinen teos on suurelta osin mustavalkoinen. Se on kasvutarina riippuvuudesta kohti itsenäistä elämää.
Silja-Maaria Aronpuro on kääntänyt englanniksi sivuilla olevat tekstit. Ne löytyvät sivujen alareunoista.
Ehkä ensi kesän keskiviikkona...
Tämän päivän kiinnostava ilmiö kirjallisuudessa on se, että monet nuorten naisten kirjoittamat kirjat ovat alkaneet muistuttaa päiväkirjamerkintöjä. Niissä usein lyhytaikaisen suhteen loppumisen jälkeen pohdiskellaan vaikkapa sitä, miten jaksaisi herätä aamuun vai jaksaisiko ollenkaan. Syvempiä kysymyksiä hakevaa lukijaa ne hieman hämmentävät; uudenlaista eeppistä kerrontaako vaiko arjen päiväkirjaa, ja miten tähän oikein pitäisi suhtautua. Pohdinta siitä, mikä on tämän kaiken taustalla, mistä tämä on lähtöisin, miksi tämä piti kokea, mitä se merkitsee ja auttaako se minua eteenpäin, jää usein käymättä; identiteettikriisissä olevalla kun kamppailu sisäisen demoninsa kanssa on kuitenkin totisinta todellisuutta. Huumorin avullahan olisi ehkä mahdollista saada aikaan pientä irtiottoa omasta nahasta, mutta sekin edellyttäisi piirun verran itsestään kauempana olemista. Vai pitäisikö vasta tämän päiväkirjan jälkeen kirjoittaa se teos, jossa käsitellään näitä asioita?
Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kertoo omalla arkisella tavallaan kaupungissa asuvan nuoren naisen kriisistä, kun elämän aidot merkitykset tuntuvat kadonneen; jäljellä on vain menneessä roikkuminen, kaiken kattava turhautuminen ja nykyhetken arjen jonninjoutavuus. Päähenkilö makoilee ison osan ajasta petillään tai kalustamattomalla parvekkeellaan, syö take away -sapuskaa ja huokailee, akateemisesta koulutuksesta huolimatta töihinkään ei ole halua tai kykyä mennä; aina voi lainata pätäkkää vaikka kaverilta. Vanhemmat kustantavat vuorotellen nuoren naisen elämää eivätkä erityisesti edes ihmettele, miksi tämä ei saa otetta omaan elämäänsä. Somen kaikki kanavat ovat käytössä ja uudet ja taas uudet Tinder-treffit tuovat jälleen kerran toivon ja sen jälkeisen pettymyksen.
Monille naislukijoille teos voi antaa hyvinkin hetken lohduttavaa samaistumispintaa - ehkä tänä kesänä tai viimeistään ensi kesän keskiviikkona, mutta elämänoppaaksi tästä ei taida olla; omasta niskasta tarttuminen kun on jokaisen henkilökohtainen haaste. Siihenhän tämänkin kirjan päähenkilö toki epäilemättä pyrkii.
Yhdessä 40 vuotta -konsertti
Olipa elämys päästä ihan yllättäen kahden upean laulajan ja yhden taitavan pianistin konserttiin Helsingin Kanneltalolle. Kyse oli Eija Ahvon, Susanna Haaviston ja Esa Helasvuon yhteisen musiikki- ja ystävyystaipaleen juhlimisesta otsikolla Yhdessä 40 vuotta. Tämä pari tuntia kestävä konsertti tarjosi tuvan täydeltä sekä musiikillista että kirjallista antia. Ahvon ja Haaviston täysin erilaiset äänialat soivat yhteen ihmeellisen hyvin - sen he ovat varmaan itsekin havainneet yhteistä laulu-uraa aikoinaan hahmotellessaan - ja Helasvuon herkät pianokädet suorastaan riehaantuivat koskettimilla.
Mietittiin siinä laulujen välillä taas kerran, miten tärkeitä runot ovat ja miten paljon niistä saakaan irti kuuntelemalla runoja joko ääneen lausuttuina tai laulettuina. Runo ikään kuin irtoaa kirjan sivuilta ja saa siivet alleen. Esimerkiksi sopivat monien upeiden runojen ohella vaikkapa konsertissa esitetyt Wislawa Szymborskan tai Marja Rankkalan runot. Tähän elämykseen pääsee osallistumaan vielä ainakin Turussa, Jyväskylässä ja Porissa, sillä se jatkuu keväällä 2019.
Wislawa Szymborska: Some Like Poetry
Some -
thus not all. Not even the majority of all but the minority.
Not counting schools, where one has to,
and the poets themselves,
there might be two people per thousand.
Like -
but one also likes chicken soup with noodles,
one likes compliments and the color blue,
one likes an old scarf,
one likes having the upper hand,
one likes stroking a dog.
Poetry -
but what is poetry.
Many shaky answers
have been given to this question.
But I don’t know and don’t know and hold on to it
like to a sustaining railing.
Kotirintamalla
*Lue ja järkyty jälleen kerran’ -kokemuksin tutustuttiin Martti Turtolan päätoimittamaan ja monien suomalaisten asiantuntijoiden kirjoittamaan Kotirintama-teokseen. Teos kuvaa kotirintaman elämää Suomessa sodan aikaan vuosina 1939-1945 ja vähän sen jälkeenkin.
Kirja kertoo erityisesti naisten osuudesta sodasta selviämisessä, mutta siinä kuvataan myös lasten joutumista osaksi sotaponnisteluja ja vanhusten asemaa evakkoon joutuneita karjalaisiakaan unohtamatta. Kerrotaan myös niistä miehistä, jotka eivät sodan aikana olleet rintamalla, mutta pitivät valtion pyöriä pyörimässä tai auttoivat raskaissa maatalous- ja teollisuustöissä naisten rinnalla. Puhutaan myös niistä fyysisistä ja mentaalisista vaikeuksista, joita sodan pitkittyminen aiheutti. Kuten aiemminkin on mainittu monien tätä aikaa kuvaavien teosten kohdalla, mielenterveys ja erityisesti lasten kestäminen oli koetuksella, koska piti olla urhea eikä saanut valitella pienistä. Aikuisten ohella tämä jätti jälkensä sodan ja sen jälkimainingit kokeneeseen lapsiväestöön ja niitä haavoja paikkailtaneen jatkossakin jopa useampien sukupolvien ajan.
Kirjan sisältöotsikoita ovat esimerkiksi Perhe-elämä, Arki ja sota, Terveys sodan aikana, Kotirintaman sotilaat, Sota-ajan teollisuusjohtajat, Lapsuus sodan keskellä ja Evakkolasten kadotettu koti.
Kirjan luettuaan päällimmäiseksi tunnelmaksi jää sen koskettavien, mielenkiintoisten ja vakavien kuvien ohella voimakas yhteen hiileen puhaltamisen halu ja yhteisöllisyys. Kaikkialla taisi olla tieto siitä, että nyt ollaan samassa kiikkerässä paatissa keskellä tyrskyjä ja jokaisen on soudettava rantaan pääsemiseksi. Joku jo mediassa taannoin väläytti sellaista, että olisikohan ilmastonmuutoksen torjuminen nykyisin sellainen asia, joka meidät jälleen yhdistäisi uuteen selviämishaasteeseen?
Leffaa pukkaa: Cold War
Cold War on parhaillaan mestoilla pyörivä Pawel Pawlikowskin ohjaama mustavalkoinen puolalainen elokuva, joka sai vuonna 2018 Cannesin elokuvajuhlilla parhaan ohjaajan palkinnon. Se kertoo Wiktorista (Tomasz Kot) ja Zulasta (Joanna Kulig), jotka tapaavat toisensa sotien jälkeen Puolassa, joka on sodan jälkeisessä tilassa vielä lyöty ja lohduton.
Wiktor on omassa elämässään rikkinäinen muusikko, joka palkkaa ehdonalaiseen päässeen, kovia kokeneen nuoren naisen perinnekuoroon, jossa esitetään puolalaista kansanmusiikkia ja jonka tarkoitus on nostaa puolalaisten kansallistunnetta sodan jälkeen. Esiintyvän ryhmän suosio kasvaa ja aletaan suunnitella esiintymistä ulkomaillakin, mutta samalla politiikka sekoitetaan peliin eikä se miellytä Wiktoria. Hän pakenee maasta Pariisiin yrittäen saada myös Zulan lähtemään mukaansa. Tämä ei onnistu, mutta pari tapaa toisensa myöhemmin useampaan kertaan eri elämänvaiheissa ja vanhat tunteet roihahtavat uudelleen liekkeihin. Elokuvan mustavalkoinen kuvaus on huippuluokkaa, siitä vastaa tässä elokuvassa Lukasz Zal.
Sekä Euroopan että Yhdysvaltain elokuva-akatemia ovat palkinneet myös Pawlikowskin ohjaaman elokuvan Ida, joka kertoo nuoresta, juuriaan etsimään lähtevästä nunnakokelaasta. Se sai ensi-iltansa vuonna 2014.
Pikkutimpuri: Mirjamin lentävä matto
Käsikirjoittaja Aino Lappalaisen juuri julkaistu lastenkirja Mirjamin lentävä matto kertoo Mirjamista, joka elää kolmistaan yhdessä äidin ja pikkuveli Tomin kanssa. Perheen lapset ovat vielä kovin hämmentyneitä isän äkillisen menehtymisen johdosta ja äitikin tuntuu olevan koko ajan omissa maailmoissaan; isän poismenosta on kulunut vasta hyvin lyhyt aika.
Koulun kautta Mirjam löytää uuden harrastuksen; hän alkaa kutoa läheisessä kutomossa lentävää mattoa, joka veisi hänet sekä äidin ja veljen isän luo. Läheisten ihmisten tuesta ja lentävän maton kutomisesta tulee Mirjamille hengissä pitävä voima, jonka avulla hän alkaa toipua surustaan.
Tämä puhutteleva teos antaa tilaa lapsen tunteille ja kokemuksille, niille, joita aikuinen ei joskus ehkä havaitse omien tuntemustensa keskellä. Kuvataitelija Maija Lassilan herkkä ja inspiroiva akvarellikuvitus tukee kertomusta ja sen oivalluksia. Kirjan tarjoama lohtu ja uudet näköalat voivat avautua entistä laajemmin, jos kirjaa luetaan ja siitä keskustellaan lapsen kanssa yhdessä. Kirjan ulkoasun ja taiton on toteuttanut graafikko Kiira Keski-Hakuni.
Antti Tapanista
Miltäpäs tuntuisi lukea kotimaista ja kansainvälistä menestystä saavuttaneiden, usein jo ikääntyneiden tai yläilmaisiin siirtyneiden merkkihenkilöiden ja taiteilijoiden elämäkertojen lomassa vuonna 1984 Rovaniemellä syntyneen, tänä vuonna siis 34-vuotiaan, elämänsä voimissa olevan kotimaisen menestyjän Antti Tapanin elämäkertaa? No, eipä tuota tiedä, ennen kuin tarttuu härkää sarvista.
Antti Aro, Anton Vanha-Majamaa ja Antti Tapani itse toimivat kirjan kertojina siten, että Antti A. ja Anton V-M. kyselevät ja Antti T. kertoo, mitä hän haluaa, mutta ei suinkaan kerro kaikkea. Hurjaan kotimaiseen menestykseen Rovaniemeltä Siwan kassalta noussut Antti kertoo juuristaan, Idols-kilpailun jälkeisestä myllytyksestä, ristiriidoista ja ideoiden ehtymisestä ja sitä seuranneesta aallonpohjasta, sieltä noususta ja uudesta menestyksestä. Hän kertoo myös siitä, miten välillä on pakko rauhoittua katselemaan, missä mennään, jotta pysyisi oikealla polulla. Kirjan luettuaan tietää, missä piilee Antti Tapanin ehtymätön energia. Se piilee lapsuusmaisemissa pohjoisen metsissä ja kairalla sekä yksin että läheisten ja luotettavien ihmisten kanssa; perheenjäsenten ja niiden, jotka ovat valmiita aina pitämään hänen puoltaan ja hyväksymään hänet ilman roolia.
”Kerran kun me lähettii mun kavereitten kans baariin / Se oli perjantai ja me päästiin sinne sisään / Ja mä mietin, että mitä musaa tuo tyyppi oikein soittaa / No, mä päätin et mie kävelen tän tanssilattian poikki / Ja käyn sanoo sille että / Laita Haddaway soimaan / Laita Haddaway soimaan / Laita Haddaway soimaan / Ja lupaan et flippaan / Ja lupaan et flippaan / Ja lupaan et flippaan / Ja sit ku mä flippaan / Peto on irti
Waa ja pöydät täyteen / Maailma aukee, / Estot lähtee / Ja sylkee vaihtuu / Aina kun flippaan / Peto on irti / Aina kun flippaan / Peto on irti / Peto on irti / Peto on irti / Peto on irti / Aina kun flippaan / Peto on irti
Ja se DJ oli et ”häh? / Ketä luulet olevas täh?” / Sanoin sille et kato jätkä / Sä oot sä ja mie oon Antti Tuisku. / Ja ihan niin ku muutki / Mie oon pikkasen poikki / Ja mä tulin tänne bailaa / Mä tulin tänne bailaa / Mä tulin tänne bailaa / Mä tulin tänne bailaa / Joten laita se What Is Love / Laita se What Is Love / Tai muuten mä flippaan / ja sit ku mä flippaan / Peto on irti / Waa ja pöydät täyteen…
Sitten kun se kävi / Laittoikin tän biisin / Ja jengi alkoi twerkkaan / Ne tiesi et mie flippaan /Waa ja pöydät täyteen / Maailma aukee, / Estot lähtee / Ja sylkee vaihtuu / Waa ja pöydät täyteen / Maailma aukee, / Estot lähtee / Ja sylkee vaihtuu / Itketään kun siltä tuntuu / Uudet hoidot pilkun aikaan / Täältä pois mut kantakaa / Waa ja pöydät täyteen…
Antti Tuisku: Peto on irti
Huomenna kevät palaa - vuodesta 1918 edelleen
Joskus on kiinnostavaa lukea jostain tärkeästä historiallisesta ajanjaksosta rinnakkain sekä faktaa että fiktiota. Kokeiltiinpa nyt sellaista ja se oli kyllä aika valaiseva kokemus kaikkinensa; fiktion ja kuvien voima ihmismieleen tuli samalla todistettua.
Ensin tosiasioihin. Kai Häggmanin, Teemu Keskisarjan ja Markku Kuisman teos 1918 analysoi tämän surullisen vuoden tapahtumia useista eri näkökulmista. Vaikuttavat ja järkyttävät kuvat tuolta ajalta on kirjaan toimittanut pitkän linjan valokuvaosaaja Jukka Kukkonen ja toteutus on sen tasoista.
Sitten fiktiiviseen teokseen, jonka senkin tapahtumat saavat perustansa tästä vuodesta 1918. Pasi Pekkolan (s.1981) kolmas romaani Huomenna kevät palaa jatkaa tämän tärkeän aiheen käsittelyä. Se on kuvaus kahden lapsen, Eevan ja hänen pikkuveljensä Einon, kokemuksista vuoden 1918 Lahden seudun tapahtumissa. Heidän isänsä, puulintuja vuoleva, tavallinen köyhä torppari joutuu vähän pakotettunakin punaisten puolelle ja lopulta koko perhe päätyy kotimökistään vankileirille.
Romaani kertoo siitä, millaiset lähtemättömät ja koko elämän kestävät arvet se aiheuttaa lapsille, jotka selviävät hengissä. Se kertoo toisen puolesta uhrautumisesta, joka maksaa uhrautujan oman elämän. Kirjassa pohditaan myös syyllisyyden, vihan ja siitä aiheutuvan koston oikeutusta. Teos peilaa samaten vastapuolen tunnelmia; sodassa ei ole voittajia, harva pysyy psyykeltään täysin ehjänä, jos kukaan. Tarina kysyy, voiko sellaisista kokemuksista kertoa kenellekään, voiko niistä koskaan eheytyä ja lopulta voiko ne antaa anteeksi. Unohtaa ei kokonaan saisi, ettei historia toistaisi itseään.
Aiemmin tässä blogissa on käsitelty vuoden 1918 kovista tapahtumista ja niiden vaikutuksesta kansaan kertovia teoksia. Blogiteksti Vuodesta 1918 (KT 13.08.2018) kertoo Teemu Keskisarjan kirjasta Viipuri 1918 viipurilaisten näkökulmasta, Risto Lindstedtin ja Eero Ojasen teos 1918 – Matkoja muistin rintamilla on kirjoittajien välinen kirjeenvaihto, jossa pohditaan vuotta 1918 ja sen vaikutuksia kansalliseen muistiin. Tuulikki Pekkalaisen Lapset sodassa 1918 kuvaa lasten asemaa ja kohtaloita tänä aikana. Tommi Kinnusenkin teos Pintti (KT 22.09.2018) kertoo Pekkolan kirjan tavoin vuoden 1918 tapahtumien aiheuttaman puutteen ja pelon vaikutuksesta teoksessa esiintyvän äidin mielentiloihin.
Oopperan kummitus
Ranskalaisen Gaston Leroux’n vuonna 1910 kirjoittama goottilainen kauhuromaani Le Fantôme de l'Opéra on pohjana Kansallisoopperan esityksessä Oopperan kummitus (The Phantom of the Opera), jonka on säveltänyt englantilainen Andrew Lloyd Webber vuonna 1986. Siitä lähtien sitä on esitetty Lontoossa, ja nyt siihen pääsee jälleen tutustumaan Suomenkin Kansallisoopperassa. Edellisen kerran tämä spektaakkeli nähtiin siellä vuonna 2015 ja silloin sen liput menivät kuin kuumille kiville. Nyt esityksen voi nähdä 2.11.2018-12.01.2019 välisenä aikana.
Tarinassa oopperan kummitus onkin oikeasti ihan hengissä oleva, musikaalisesti lahjakas henkilö Erik, joka asustelee jossain Pariisin oopperatalon alapuolella kellarissa. Hän on lapsuudestaan lähtien ollut kasvoiltaan epämuodostunut ja on siksi saanut osakseen paljon vihaa eikä ole päässyt näyttämään todellisia taiteellisia kykyjään. Hän on katkeroitunut ja vihamielinen muita ihmisiä kohtaan. Oopperassa esiintyy orpo nuori laulaja Christine, johon Erik rakastuu ja jota hän alkaa suosia keinoinaan murhilla ja erilaisilla taikavoimilla pelottelu. Christine on jo monella tapaa Erikin ansassa, mutta sitten hän tapaa pitkästä aikaa nuoruutensa rakastetun, ja silloin Christine joutuu valitsemaan, kenen kelkkaan hän haluaa istahtaa.
Varsinaisesti Oopperan kummitus on musikaali, vaikkakin sitä esitetään oopperassa. Sinne se musiikin ja myös esiintyjämääränsä puolesta sopiikin. Tästä teemasta on eri aikoina tehty monenlaisia versioita romaaneista näytelmiin ja elokuvista musikaaleihin. Se kertoo siitä, millainen arvo hyvällä tarinalla on; sen haluaa jokainen uusi sukupolvi kuulla, uudelleen ja yhä uudelleen.
Oodi rakkaimmalle
Kas, mitä halannut oot elämässäs / sä kaikkein pisimään / on kyse tässä. / Se onko isä, äiti, siskot, kumppanis vai toinen? / Ei ollenkaan, on kohde toisenmoinen. / On oikee vastaus: tyyny sängyssäsi. / Illoin siihen painuu väsähtänyt pläsi, / ja halaukseen otat parhaan kaverin. / Se juhlistaa myös nuivan laverin / ja antaa hetken unohduksen vaivaan / ja tarjoo lohduksesi unten taivaan.
On tekokuituu, höyhentä ja untuvaa / mut tärkeintä on, mille tuntuvaa / sä löydät yöksi pääsi alta, / vaikk’ peti löytyis joskus lattialta. / Tyynyn oltava on aina samanlainen. / On littana tai paksu, kuhmurainen, / se kunhan levon antaa aivotyöhön / ja johtaa rasittuneen pollan unen yöhön. / Mut muista aamullakin rakkaintas sä halata, / ja iltaisin taas hänen luokseen palata!
Pikkutimpuri: Todellisten prinsessojen kirja
Kuulakasta kekriä!
Näin kotoisen pyhäinpäivän ja kekrin kunniaksi muistellaan jälleen suomalaisia kekritapoja. Turhan toiston välttämiseksi lainataan Kirjatimpurin tekstejä aiheesta parilta menneeltä vuodelta:
Kekristä keyriin (Kirjatimpuri 5.11.2016)
”Kekri se lisäis karjan kasvun / Hiisi metsäläisist soi voiton / Wedenemä vei kalat verkkoon / Nyrkkes oravat annoit metsäst…” kertoili Mikael Agricola vuonna 1551 painetussa Psalttarin suomennoksen alkupuheessa karjaa ja hedelmällisyyttä edistävästä Kekristä ja muista mytologian henkiolennoista.
Vanha kansa muistaa kekrin, nykyisen Pyhäinpäivän, elonkorjuujuhlana, jota vietettiin sadonkorjuun jälkeen ja jonka ajankohta vaihteli riippuen siitä, miten syystyöt oli saatu tehdyksi. Kekri vastasi ennen vanhaan joulun juhlaa ja monet kekrin tavoista löytyvät edelleenkin joulun ja uudenvuoden perinteistä. Erityisesti syöminen, juominen ja ilonpito kuuluivat tähän juhlaan. Myös vainajien odotettiin saapuvan pitopöytään; heille varattiin aikaa rauhassa ruuasta nauttimiseen.
Nykyisen jenkeistä takaisin Eurooppaan kantautuneen halloweenin taustalla on eurooppalainen perinne; kelttien esikristillinen juhla. Keltit yrittivät pelotella vainajansa pois erilaisilla naamioilla, josta lienee tullut tämä jenkkitapa hullutella karmivalla koristelulla ja kurpitsanaamioilla.
Suomessa Pyhäinpäivää on 1800-luvulta lähtien vietetty erityisesti vainajien muistopäivänä, jolloin haudoille viedään kynttilöitä ja muistellaan menneitä sukupolvia. Vuodesta 1955 juhlaa on vietetty aina marraskuun 1. lauantaina.
(Lähde mm.: Seljavaara, Anu, Kärjä, Päivi, toim. Juhlat alkakoot!)
Kekritapoja ja -taikoja (Kirjatimpuri 4.11.2017)
Römppä
Kekri oli vuuen pää, kun oli ennen vuosipalvelijat. Silloin alkoi römppä. Palvelijat saivat syyvä talossa, ja sitten ne lähtivät kylästä ja römppää pitivät ja tanssivat. (Sodankylä, Samuli Paulaharju 36996.1938)
Pyhämiesten päivä
Palvelijat vaihtuivat pyhämiesten päivänä. Mikkelin kun töistä lakattiin, sanottiin: ”Perhäinen katkesi.” Kyrsät mukaan annettiin, jos talosta pois lähti: kolme limppua, naula voita ja juusto. Römppä oli kaheksan päivää. (Turtola, Samuli Paulaharju 36991.1938, muistiinpantu 1921)
Suurin juhla
Ei joulua ennen niin suurena juhlana pidetty kuin kekriä. Viinaa joivat ukot ja turisivat päissään. Iloissaan oli orjaväki, jotta nyt katkes rinnus jo. (Puolanka, Samuli Paulaharju 6792.1915)
Heinätukko
Jos tahtoi saada mustia lampaita, piti kekrinä viskata musta heinätukko lammasnavettaan. (Kuusamo, Maija Juvas 337.1938)
Karitsat
Kekriä vasten yöksi pannaan lammasnavetan oven päälle, ulkopuolelle, kylpyvasta pari. Aamulla sitten annetaan ne vastat ensimmäiseksi lampaille syötäväksi ja sanotaan: ”Tehkeä kaksin kolomen karihtoeta kevväillä." (Ristijärvi, Katri Koskelo KRK 237:134.1935-36)
Pyhämiestenpäivä
Pääsiäisaamuna kello pantiin kaulaan lehmälle ja pyhämiesten aamuna se taas otettiin kaulasta pois. (Kolari, Samuli Paulaharju 15320.1921)
Kärppä
Hevoseen ei tartu pääntauti (kurkkumätä), kun kuivaa kärpän raadon ja antaa hevoselle paloja suuhun keyripäivänä. (Nurmes, Anton Huotari 3.1897)
Kyrsä
Pyhäinmiestenpäivänä tehtiin kyrsä jokaiselle talon ihmiselle. Tähteet pöydältä kerättiin, kun kyrsät oli leivottu ja ne tähteet pantiin kelloon. (Rovaniemi, Samuli Paulaharju 15322.1920)
Katse lasista
Kekriaattona ei suanna puhua iltasta syyvvessä mittään, eikä lasin kohalla suanna syyvvä, sillä uskottiin, että pyhät miehet kahtoo lasista sillä aikoo. (Kiuruvesi, Antti Lämsä 394.1936)
Lämmin tupa
Kun joka syksy keyriä vasten yöllä kävi voitelemassa tuvan nurkkia ulkoapäin tervavedellä, pysyi tuvassa talvella hyvin lämmin. (Nilsiä, Erkki Horttanainen KRK 94:777.1935-36)
Köyhän häät
”Kesällähän köyhät naevat – syksyllä hiät pietään.” – Ennen oli aina semmosta, että rikkaat pitivät häänsä juhannuksen tienoissa, mutta köyhät syksyllä, riiviikon aikana, joko köyri- tai sieluinpäivän iltana. Se oli poikkeamaton tapa. (Pielavesi, Martti Tiitinen 2903.1936)
(Lähde: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Itä- ja Pohjois-Suomen kekritapoja)
Mustan Saaran paluu
Vaikka pudottiin livakasti kuin se kuuluisa eno veneestä, niin olipahan muutoin messevä esitys Pirkko Saision Kansallisteatterin suurelle näyttämölle kirjoittama musikaali Musta Saara. Se, miksi vene ei ihan loppuun asti kannatellut enoa, johtui monestakin syystä, etupäässä enon päänupista.
Pyhä Saara on romanien suojeluspyhimys, ja häntä tässä esityksessä lähdetään etsimään ja avuksi pyytämään. Esitys on niin täynnä historiallisia viitteitä, että heikompaa hirvittää oma historiallisen tietämyksen vajavuutensa. Kannattanee siis tsekata eurooppalaista historiaa aika alkujuuriltaan – ja vaikka romanien osalta jo Aasiasta alkaen - ennen esityksen katsomista, että muistaisi vaikkapa sen, miten “husaarit puolustivat maataan ottomaaneja ja janitsaareja vastaan”. On tunnustettava, että Ranskan lähihistoriakin alkaa olla melkein Helena Petäistön, Emmanuel Macronin ja hänen viehkon vaimonsa varassa, jos ihan nurkan takana kuiskaten sopotetaan. Ja kuka historian henkilö onkaan Vlad Seivästäjä, joka muuttuu välillä Draculaksi, ja kuka on Kansallispuolueen johtaja ja kuka hänen tyttärensä, joka ratsastaa välillä Jeanne d’Arciksi eli Orléansin neitsyeksi naamioituneena?
Transsilvanian romanien maattomuus ja ahdinko on tragedia ja siihen esitys antaa kyllä ajattelun aihetta. Tämän epäkohdan huomaa jokainen arjessaan joka päivä, kun liikkuu kaupungin keskustassa ja näkee kylmässä maassa istuvia kerjääviä lähimmäisiämme. Heitä ohittaessaan on aina yhtä epävarma ja outo olo siitä, miksi EU ei ole kyennyt heitä auttamaan, vaikka rahaakin on väitetty olleen jaossa asunnottomuuden ja epätasa-arvon poistamiseksi. Tavallisen pulliaisen tekee mieli kysyä, minne tämä yhteinen raha romanien avustamisen sijaan oikein on kadonnut ja miksi sen liikkeitä ei pystytä valvomaan nykymaailmassa, jossa tiedetään jokaisen sukankuluttajan maitopurkin värikin.
Jos palataan esitykseen, niin tämän sirkukseksikin kuvatun spektaakkelin musiikillista antia olivat sekä Jussi Tuurnan säveltämä ja johtama musiikki että erityisesti muusikot: Tommi Asplund, Esko Grundström, Topi Korhonen, Ville Leppilahti ja Sara Puljula, jotka hiki hatussa soittivat koko esityksen ajan näyttämön taustalla parvella. Uskotaan vakaasti, että tällä bändillä ei tule olemaan jatkossakaan työn puutetta, niin soi heidän soittonsa yhteen, välillä kaihoisasti, välillä räväkästi, mutta yhtä kaikki romanimusiikin nostalgisessa hengessä. Kymmenen pistettä tälle porukalle!
Valtaisa tekemisen energia joka tapauksessa lavalla oli ja se kantautui hyvin myös katsomoon, vaikka paljon menikin yli hilseen niin kuin se entinen täi. Näyttelijöiden, ohjaajan, puvustajan, lavastajan, koreografin, naamioijan, valo- ja äänisuunnittelijoiden, muusikoiden ja näyttämömiesten - tulivathan kaikki mainituiksi! - saumaton yhteistyö hämmästyttää aina tällaisessa suuressa ponnistuksessa. Siitä toiset kymmenen pistettä!
Musta Saara. Ohjaus Laura Jäntti, musiikki Jussi Tuurna, koreografia Janne Marja-aho, lavastus Kati Lukka, puvut Tarja Simone, naamiointi Jari Kettunen, valot Morten Reinan, ääni Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti. Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen.
Ruokakulttuuria: luomua ja lähiruokaa
Kulinaarisia ja kotimaisia lähiruoka- ja luomuherkkuja tarjoaa Härmän Rati Järvenpään Vanhakylässä osoitteessa Vähäjärvenkatu 1, Tuusula. Paikan ovat perustaneet ehtakurikkalaiset Janne Hautaluoma ja Juha Ollila, joiden yritys sai Luomu SM-voittaja 2017 – tittelin viime vuonna. Talo palvelee myös tilausravintolana ja majatalona.
Härmän Ratin päärakennus on rakennettu uudelleen Alahärmän Ojalan kansakoulun hirsistä. Menneistä kouluajoista muistuttavat vanhat pahviset koulutaulut, jotka toimivat sisätilojen koristeina. Sielläpä sitä on Internet-ajan lapsukaisellekin ihmettelemistä, kun tutkii sitä yhtä pahvista läpyskää, joka muinoin on oppitunnin ajan ollut liitutaulun reunalla tai koukussa kertomassa milloin mistäkin maailman ihmeestä ja josta on sen aikainen moderni tieto ammennettu, tietenkin opettajan suosiollisella avustuksella ja karttakepin heiluessa. No, taulullahan se tieto nytkin on – joko tabletilla tai älysellaisella, joten tieto lisännee tuskaa nykypäivänäkin. Kolmen ruokalajin lounas lisäkkeineen ja jälkiruokineen maistui kyseisissä lavasteissa ja oli vielä kohtuuhintainenkin.
Rautakausi
Esseisti Onerva sattuu kirjoittamaan vihamielisen esseen lapsista ja saa kaikkien somevihat niskaansa. Henkilökohtaisesti hän ei vihaa lapsia lainkaan – essee vain edustaa hänen kirjallista sananvapauttaan, jota somekansa ei tajua - ja hän on myös todella huolissaan yläkerran Luukas-pojasta, jonka kotiolot eivät tunnu olevan ihan kunnossa. Akilles, Onervan rakastava elämänkumppani, yrittää pitää Onervan balanssissa someraivon keskiössä, samalla hoitaa virkaansa yliopistolla ja olla mediassa yhtä kiinnostava kuin muutkin kommentoijat, siinä aina onnistumatta.
Tommi Melenderin (s.1968) romaani Rautakausi kertoo edellisen lisäksi myös eräästä kirjailija Melenderistä, joka suunnittelee tuhatsivuista romaania, käy kuntosalilla ja pakoilee kirjoitushommia. Kirjallinen henkilö Melender kulkee kustantajien kokkareilla ja juopporeissuilla ja yrittää kestää turhautumista siitä, että häntä ei tunneta kirjoitustensa perusteella, vaan hänet sotketaan milloin kehenkin suosittuun kirjailijaan. Lopun tapahtumat ovat pelkkää kirjailijainfernoa pahimmillaan.
Tämä romaani voisi olla vain humoristinen, ellei se olisi vakavuudessaankin aivan uskottava. Mitä porukalle oikein tapahtuisi, jos kaikki yhtäkkiä päättäisivätkin riisua naamionsa? Ihmettelemään jäätiin myös sitä seikkaa, mitä muuta yhteistä Onervalla, Akilleksella ja Melenderillä on kuin se, että Melender on Akilleksen nuoruudenystävä. Siitä nousee ainakin tämän lukijan ihmetys ja mielenkaivi; rakastamisesta -ko, -han tässä puhutaan. Lukukokemus tämä on, ehdottomasti.
”Mitä on huumori, Melender huusi, ei se ole hauskuuttamista. Humoristit on vakavia ja ahdistuneita sieluja. Ne kantaa koko elämänsä raskasta taakkaa sisällään ja kuolinvuoteellaan ne katuu kaikkea kirjoittamaansa ja haluaisi polttaa koko tuotantonsa. Huumori on sitä, että iso mies ajaa pientä miestä takaa ja potkii sitä persuksille. Katso Chaplinin leffoja. Niissä ilmaistaan maailman ja huumorin olemus.”
