Tårta på tårta och runebergstårta

Runebergin päivän kunniaksi ja torttuja suuhun ahtaessa muistellaan Vänrikki Stoolin tarinat -runoteosta, joka kertoo Suomen sodasta vuosina 1808-1809. Teoksessa iäkäs Vänrikki Stool, joka itsekin toteaa, että ”jotain ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin”, kertoo kysyttäessä nuorelle itsetietoiselle ylioppilaalle sodan nöyristä ja vaatimattomista sankareista, jotka puolustivat isänmaataan. Yksi heistä on Sven Dufva, joka ei ollut ehkä penaalin terävin kynä tai jolla eivät ehkä ihan olleet kaikki inkkarit veneessä nykykäsittein ilmaistuna, mutta se, mistä syystä häntä voidaan edelleen ihailla ja pitää arvossa, oli sisukkuus, rohkeus ja isänmaanrakkaus.

Sven Dufva (suom. Paavo Cajander)

Sven Dufvan isä köyhä ol’, viraton kersantti, / jo ikämies, kun Kustavin sodassa taisteli;
maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen, / ja lasta häll’ ol’ yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.

Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään / jaella lapsijoukollen, ei tiedä yksikään;
mut vanhemmille varmaankin lie liiaks antanut, / kun nuorimmalle muuta ei kuin hiukka ripponut.

Pojasta tuli kuitenkin väkevä, harteva, / kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea,
ol’ iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan / ja töitä teki kaikkia, päin mäntyyn kaikki vaan.

”Miks, Herran nimess’, aikonet sinäkin, poloinen?” / näin ukko Dufva useinkin saneli tuskaillen.
Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää / ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää.

Kun tuli Dufva kersantti siis kerran jällehen / ja laski vanhaa virttänsä: ”Voi, miks aiot, Sven?”
niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi / leveän suunsa, vastaten: ”He, sotamieheksi!”

Ivaten vanhus hymyili. ”Sinäkö, nulikka, / sinäkö sotamieheksi? He, tiedä huutia!”
”Niin”, lausui poika, ”täällä teen ma kaikki hullusti, / ehk’ eestä maan ja kuninkaan on kuolla selvempi.”

Tuost’ ukko Dufva hämmästyi ja heltyi itkemään; / Sven, pussin selkääns’ ottaen, läks joukkoon lähimpään. /Hän terve oli, mittava, no, muusta huoli viis, / rekryytiks väkeen Dunckerin pääs tinkimättä siis.

Tulipa sotatemppuja nyt Dufva harjoittaa, / se omituist’ ol’ laatuaan ja nähdä hupaisaa;
korpraali huusi nauraen ja nauroi huutaen, / Sven toimessa ja leikissä ol’ yhtä totinen.

Niin uupumaton oli hän kuin tuskin yksikään, / hän maata polki tömisti ja astui hiessään;
mut käännöstä kun käskettiin, he pettyi ainiaan, / tek’ ”oikeaan” ja ”vasempaan”, päinvastoin aina vaan.

”Jalalle pyssy” oppi hän ja ”pyssy olkahan”, / tanahan laski painetin ja teki kunnian;
vaan ”kunniaa” kun huudettiin, hän laski painetin, / kun pyssyn piti jalalle, se olkaan lensikin.

Sitten alkoi sota ja jouduttiin tosipaikkaan, historian arvioiden mukaan Iisalmen lähellä olevalle Koljonvirran sillalle, jota oltiin purkamassa saapuvan vihollisen estämiseksi. Paikalla oli vain kourallinen sotilaita. Sven Dufvan kerrotaan runossa vastustaneen hyökkääjiä lähes yksinään lisäjoukkojen saapumiseen saakka. Taistelun päättyessä Dufva on menettänyt henkensä ja sotapäällikkö Sandels tulee toteamaan asian.

”Ja Sandels silloin kumartuu kuollutta katsomaan, / ei tuntematon ole tuo, vaan tuttu vanhastaan;
mut alla hänen rintansa punoittaa nurmi nyt, / on luoti käynyt sydämeen, on veri ehtynyt.

”Se luoti tiesi paikkansa, sit’ eipä kieltää voi, / enemmän tiesi se kuin me”, näin kenraal’ aprikoi,
”ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan, / parempahan se pyrki vain, jalohon rintahan.”

Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen, / ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen:
”Älyä kyll’ ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan, / pää huono oli”, arveltiin, ”mut sydän paikallaan.”

Runeberg.jpeg
Runeberg2.jpeg