Manchester by the Sea

Kenneth Lonerganin käsikirjoittama ja ohjaama draamaelokuva Manchester by the Sea (2016) kertoo syvästä traumasta ja siitä, miten vaikeaa tai jopa mahdotonta traagisen tapahtuman jälkeen on päästä takaisin niin kutsuttuun normaaliin elämään.

Lee Chandler (eleetön Casey Affleck) työskentelee pimeästi Bostonissa kerrostalon talonmiehenä. Hän on ahkera ja osaava, mutta äkkiväärä ja äkkipikainen, joten hankauksiakin syntyy, sekä työpaikalla että vapaa-ajalla. Kotipuolessa asuva isoveli Joe (Kyle Chandler) menehtyy odottamatta ja Lee saa kutsun tulla pikaisesti kotimaisemiin meren äärelle.

Vanhojen tuttujen lisäksi kotosalla odottaa Joen teini-ikäinen poika Patrick (Lucas Hedges), ja Leen suureksi yllätykseksi Joe on määrännyt hänet Patrickin huoltajaksi häneltä itseltään mitään kysymättä. Joen entinen vaimo, Patrickin äiti, on jo aikaa ollut teillä tietymättömillä, joten hänestä ei ole pelastajaksi. Paikkakunnalla asuu edelleen myös Leen entinen vaimo Randi (herkkä Michelle Williams), joka omalla tavallaan yrittää saada uudelleen otetta elämästä.

Joen kuolinpesää ja Patrickin huoltajuutta selvitellessään Lee joutuu kohtaamaan ne syyt, miksi hän on kotikulmiltaan lähtenyt. Katsojalle tarjotaan arvailuja näistä syistä pienten vihjeiden ja takaumien muodossa, ja elokuvan puolivälin paikkeilla selviää lähdön todellinen syy ja se, miksi Leen paluu paikkakunnalle tuntuu edelleenkin mahdottomalta.

Lonerganin ohjaus ja näyttelijöiden (Affleck ja Williams) kyvykkyys esittää suuria, mutta syvälle painettuja ja sinne patoutuneita tunteita omalla eleettömällä tavallaan tekee vaikutuksen. Syyllisyys aiheuttaa niin suuren esteen tunne-elämään, että se kieltää kokonaan surun käsittelemisen ja sen jälkeisen myönteisten tunteiden kokemisen, joka saattaisi mahdollistaa myös hitaan toipumisen. Joen poika Patrick taas käsittelee menetystä omalla tavallaan, ja se tuo tarvittavaa lempeyttä ja keveyttä tähän muuten raskaaseen aiheeseen.

Elokuvan loppu jää avoimeksi, ja niin on hyväkin. Katsoja joutuu pohdiskelemaan myös suhdetta omiin vaikeisiin asioihinsa ja sitä, miten niiden kanssa on selvinnyt. Affleck sai omasta osuudestaan sekä Golden Globe- että Oscar-palkinnon.

Minna Canth 19.03.

Sunnuntaina 19.03. vietetään taas ainoana Suomessa liputuspäivän saaneen naishenkilön, nimittäin Minna Canthin (1844 -1897), merkkipäivää. Tuo seitsemän lapsen yksinhuoltaja tiiraili varmaan monta kertaa ihmeissään lanka- ja sekatavarakauppansa ikkunasta aamunkirkkaaseen Kirkkopuistoon ja mietti, mistäpä särvintä nälkäisille suille taas seuraavana päivänä. Lapset siellä keittiön pöydän ääressä odottivat puulusikat pystyssä aamuista piimä- ja puuroannostaan. Opettajanopinnot Jyväskylässä olivat jääneet kesken, kun perhettä alkoi siunaantua, mutta iskä oli sentään jättänyt perinnöksi puiston laidalla Kuopiossa sijainneen, kehnosti menestyvän kaupan, jonne Minna siirtyi kauppiaaksi miehensä kuoltua.

Minnan ja hänen perheensä pelastukseksi siihen aikaan ei juurikaan ollut valmisvaatteita eikä toreja, joilta haalia kaukomaissa halvalla tuotettuja ja halvalla myytäviä epäeettisiä riepuja, joiden kuosit kestivät tasan ensimmäiseen käsipesuun saakka. Räätälit ja muut tikkaustaitoiset, etupäässä naiset, joutuivat ihan omin kätösin ensin kutomaan, sitten ompelemaan, neulomaan ja myöhemmin paikkaamaan ja parsimaan tarvittavat vaatteet, ja se oli varmaan Minnan pelastus kuopiolaisessa bisnesmaailmassa 1800-luvulla.

Mutta ei siinä vielä kaikki; Minna oli kirjoitellut lehtiin jo Jyväskylän aikanaan ja saanut siitä hyvää palautetta. Ensin tuli kirjoitettua romanttista rakkaushöpinää, joka meni kansaan kuin kuuma veitsi voihin (mm. Roinilan talossa, Murtovarkaus), sitten kirjallinen suuntaus muuttui realismiksi oletettavasti jo lapsena naapurustossa nähdyn puutteen ja oman, yksinhuoltajan arjen ankeuden vietyä romanttiset ajatukset takavasemmalle (mm. Kovan onnen lapsia), sitten jopa kärjistykseen viedyksi naturalismiksi (mm. Työmiehen vaimo, Kauppa-Lopo) ja lopulta oli vuorossa syvällinen, psykologinen ihmiskuvaus (mm. Sylvi, Anna-Liisa). Keskeisiä teemoja Canthin ajattelussa ja teoksissa olivat naiskysymys, työlästen asema yhteiskunnassa, uskonnon ja kehitysopin väliset ristiriidat ja ne yhteiskunnalliset syyt, jotka aiheuttivat rikollisuutta. Canthin mielestä syvän onnen tunteen edellytys oli elämän kärsimyksen sietäminen ja siitä oppiminen.

Kuopioon muutettuaan Canth perusti kotitaloonsa myös kirjallisen salongin, Kanttilan, jossa ajan merkittävät taiteilijat, kuten Ahon veljekset ja Kauppis-Heikki, Järnefeltien perhekunta, Sibeliukset ja muut ajan hermolla olleet vaikuttajat, tapasivat toisiaan syvällisten keskustelujen merkeissä. Canthin kotitalo on edelleen Kuopiossa, mutta huterassa kunnossa, ja sitä yritetään jälleen pelastaa ajan pitkien hampaiden ahkeralta jyystämiseltä. Olisi syytä onnistua.

Akvarelleja Engelin kaupungista

Carl Ludvig Engel (1778, Berliini – 1940, Helsinki), saksalainen arkkitehti, joka työskenteli vuodesta 1816 lähtien Suomen suuriruhtinaskunnassa, Venäjän keisarin, Aleksanteri I:n leivissä, suunnitteli lähes koko Helsingin ydinkeskustan. Siihen kuuluvat Helsingin tuomiokirkko (1852), Valtioneuvoston linna (1822), Helsingin yliopiston päärakennus (1832) ja Kansalliskirjasto (1840), siis koko Senaatintorin empiretyyliä edustava miljöö. Sitä ennen hän oli työskennellyt Berliinissä, Tallinnassa, Pietarissa ja myös Turussa, jossa hän oli ehtinyt suunnitella Vartiovuoren tähtitornin (1818). Keisari Aleksanteri I:n käskystä hän sai 38-vuotiaana tehtäväkseen suunnitella Helsingin tulevan keskustan ja niinpä hän muutti perheineen Helsinkiin, tuohon tuuliseen röttelökylään, ja ryhtyi tuumasta toimeen.

Muita Engelin suunnittelemia rakennuksia Helsingissä ovat Vanha kirkko (1840), Lapinlahden sairaala (1841), Kaartin kasarmi (1822), Pyhän Kolminaisuuden kirkko (1926), Merikasarmi (1838), Kaupungintalo (1832) ja Presidentinlinna (1843) vain isoimpia mainiten.

Engelin 15 vuotta kestäneen intendentinkonttorin johtajan toimikauden aikana suunniteltiin useita kymmeniä rakennuksia vuodessa; oli kirkkoa, pappilaa, kartanoa, koulua, raatihuonetta, lääninhallitusta, sairaalaa, kasarmia, vankilaa, tulleja ja majakoita. (www.wikipedia.fi)

Muita mainittavia ovat myös Ahvenanmaalla sijaitseva Eckerön postitalo (1826), josta Kirjatimpurillakin on kesäkokemusta (Kirjatimpuri 25.07 ja 27.07.2015), ja monia muualla Suomessa sijaitsevia, Engelin suunnittelemia mökkeröisiä, kirkkoja, talontolleroita, tapuleita ja  asemakaavoja.

Tämä kaikki pohjustuksena alettiin suorittaa Jukka Viikilän Finlandia-palkinnon viime vuonna (2016) saanutta fiktiivistä Engelin päiväkirjaa, Akvarelleja Engelin kaupungista, joka jakautuu kolmeen osaan: vuodet 1816 – 1824, 1824 – 1830 ja 1831 – 1840. Ykskantaan ja verkkaisesti etenee tämä päiväkirja, jossa suunnittelija pohtii suhdettaan outoon ja tuulien riepottamaan, suorastaan metsäläiseen Helsinki-nimiseen Takahikiälään, jonne hän on kunnianhimoissaan joutunut ja tuonut sinne myös vieraantuneen vaimonsa ja sairaalloisen tyttärensä, kauniista tulkista puhumattakaan. Elämän kantavana voimana tuntuu olevan ajatus siitä, että kohta päästään pois tästä peräkylästä Berliinin riemuihin, kunhan vielä jaksetaan suunnitella pari uutta tupasta. Berliiniin lähtöä ei tainnut tulla loppupeleissä sitten kenellekään, niin puuttui kohtalo peliin. Jäivät sentään monet upeat rakennukset, joita voi syystä ihailla.

Brothers

Kirpputorien takuuvarmoista kätköistä löydettiin vaikuttava ja sodanvastainen Jim Sheridanin ohjaama draamaelokuva Brothers vuodelta 2009. Se perustuu Susanne Bierin ohjaamaan ja Anders Thomas Jensenin käsikirjoittamaan, samannimiseen tanskalaiseen elokuvaan. Pääosissa ovat sellaiset elokuvataivaan kiintotähdet kuin Natalie Portman, Tobey Maguire ja Jake Gyllenhaal. Millähän konstilla myös elokuvan lapsinäyttelijöistä on saatu niin luonnollisia; ohjauksella on siinä varmaan näppinsä pelissä. Vai ovatko he vain yksinkertaisesti luonnonlahjakkuuksia ja syntyneet näyttelijöiksi?

Elokuva kertoo Afganistanin sotaan lähtevästä, perheellisestä kapteeni Samista (sielukas Maguire), joka palaakin yllättäen sodasta kotiin, vaikka hänen luultiin jo kuolleen. Komennuksensa aikana vangiksi joutuessaan hän kohtaa kidutusta ja väkivaltaa, joka murtaa hänen mielensä. Kotona on perhe, vaimo Grace (Portman) ja kaksi tytärtä, Samin vanhemmat ja veli Tommy (Gyllenhaal), joka on perheen luuseri ja vapautui vankilasta juuri ennen Samin lähtöä Afganistaniin. Tommy miehistyy silmissä, kun hänen on nyt otettava vastuuta hänelle läheisen veljen perheestä. Tommyn ja Gracen välille syntyy lämpimiä tunteita, ja ne joutuvat kovaan testiin Samin palattua yllättäen hengissä - mutta ei kunnossa - takaisin kotiin.

Elokuva kysyy, miten yksilö kykenee pääsemään poikkeuksellisen raaoista oloista ihmisten ilmoille ja yhteisöön takaisin ja onko se edes mahdollista, ja toisaalta, onko turvallisessa yhteisössä eläneillä ihmisillä kykyä tukea ja auttaa traumatisoitunutta, perheyhteisöön palaavaa jäsentään.

Kansainvälinen naistenpäivä 08.03.

Kansainvälisenä naistenpäivänä pitää mainita maailmankirjallisuuden suurimpiin naislyyrikoihin kuulunut Sapfo, joka eli noin 630 – 570 eKr. Sapfo oli jo elinaikanaan Antiikin Kreikassa suosittu runoilija, mutta hänen vaikutuksensa runouden uudistajana on ulottunut vuosisatojen ja -tuhansien päähän ja vaikuttanee tästä edelleenkin.

Runokokoelma Iltatähti, häälaulu vuodelta 1969 on Pentti Saarikosken suomentama ja sisältää kaikki Sapfon säilyneet tekstit, joista vain yksi on kokonainen runo, muista on säilynyt vain katkelmia.  Sapfo ylisti naisten merkitystä, eikä turhaan:

                    ”...sanokaa minun sanoneen: meistä puhutaan kauan...”

La La Land

Jos on musikaalien ystävä, nyt voi herkistellä koko rahalla Damien Chazellen sekä käsikirjoittamalla että ohjaamalla elokuvalla La La Land (2016), joka pyörii kinojen ohjelmistossa. Elokuva on tarina epätoivon vuosien kautta menestykseen kohoavasta parista, näyttelijä Miasta (Emma Stone) ja jazz-muusikko Sebastianista (Ryan Gosling). Tapahtumat sijoittuvat Los Angelesiin, jossa erittäin epävarman, mutta silti mahdollisen menestyksen eteen paiskitaan töitä olan takaa ja ilman yötyölisää. Silti vain jotkut onnistuvat, mutta he ovat kuitenkin tärkeitä esikuvia muille menestykseen jopa epätoivoisesti pyrkiville.

Vaikka perusjuoni on aika tavallinen tuhkasta lentoon -tarina, elokuvan antina ovat ihan laittamaton jazzmusiikki ja upeat tanssikohtaukset. Emma Stone sai parhaan pääosan esittäjän Oscarin äskettäin olleessa gaalassa ja elokuva palkittiin Oscarilla myös kuvauksesta (Linus Sandgren), lavastuksesta, musiikista ja laulusta (City of Stars). Stonen ja Goslingin lisäksi pääosissa nähdään Rosemarie DeWitt, J.K. Simmons, John Legend ja Finn Wittrock.

Grey Area

Helsingin Taidehallissa on päättymäisillään Suomen Taideyhdistyksen tuottama näyttely Grey Area, joka saa hämmentyneen Kirjatimpurin jälleen ihmettelemään taiteen moninaisia muotoja ja ulottuvuuksia. Nämä fysikaalisia ilmiöitä kuvaavat kineettiset teokset ovat melkoisia katseenvangitsijoita. Toisaalta joutuu miettimään taiteen ja tekniikan välistä eroa, jonka kai vain taidetta kuratoivat asiantuntijat parhaiten ymmärtävät. Taiteen välittämä sanoma saa olla onneksi aina henkilökohtainen itse kullekin.

Tässä lukuisia kansainvälisiä ja kotimaisia palkintoja saaneen taitelijapari Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen retrospektiivisessä näyttelyssä on sekä uusia että vanhoja töitä. Näyttely on avoinna vielä sunnuntaina 5.3.2017.

Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä 28.02.

Niin vain sattuivat tänä vuonna kolmet bileet samalle päivälle, kun on vielä laskiaistiistaikin, joten nyt voi hyvällä syyllä ottaa Kalevalan kouraan ja mennä laskemaan mäkeä ja luikuria sieltä kirjasta saman tien.

Elias Lönnrot (1802 - 1884) teki suurtyön suksiessaan talvisin teillä tietymättömillä ja kesäisin vesillä viertymättömillä pitkin Vienan-Karjalaa keräten sitten runoja kansan suusta, kun kerran kansa ei aina oikein hänen pätevistä lääkärintaidoistaan piitannut. Uskoivat vain omiin poppamiehiinsä ja -naisiinsa ja verenseisottajiin ja käärmeennahalla ja karhunhampaalla parantajiin. Niin vain keräsi aimo annoksen runoutta ja kas, huomasi, että niistähän saa yhteen ymppäämällä ihan kelpo juonikertomuksen. Josta sitten koosti tämän Kalevalan, jota kouluissa ja muuallakin edelleen syystä ja innolla tankataan, jos siitä alkuperäisestä kielestä jotain vielä ymmärretään. No, onneksi on kaikenlaisia selkoversioita ja helppoja painoksia, jotta jokainen saa käsitykseensä sen, mistä tämä iki-ihana eepos oikein kertoo; kahden ökykylän välisestä valtataistelusta ja vastakkainasettelusta, juonimisesta, vallasta ja sen anastamisesta, sodasta ja rauhasta, yliluonnollisista voimista, kuolemasta ja elämästä, köyhyydestä ja rikkaudesta, ihan mistä ikinä ihmisten välinen elämä muodostuu ja millaisia ristiriitoja, onnenhetkiä, toiveita ja haaveita siihen liittyy.

Niin on monta luonnetta kuin on ihmisiäkin tässä eepoksessa. Kiinnostava hahmo muiden muassa on Märkähattu karjapaimen, joka Pohjolan talossa säästyy ainoana Lemminkäisen käytyä siellä taas kerran sotaretkellään sohimassa. Ei ole juuri paljoa opittu niistä ajoista lähtien. Onhan siellä myös Lemminkäisen äityli, Kullervo kivisine leipineen, on Väinämöistä, Joukahaista, Ainoa, Ilmarista, Saaren Annikkia, Pohjolan emäntää, Louhea, Pohjolan tyttäriä roppakaupalla ja vaikka kuinka paljon muuta riehakasta ja hyvin tunnistettavaa väkeä, ja kaiken lopuksi Marjatta, matala neiti, joka pisti omalla ratkaisullaan itse herra Väinämöisen lähtemään sinne, missä pippuri kasvaa. Sieltä löytyy myös Sampo, ihmekone Iivantiirasta, joka jauhoi yhden purnun syötäviä, toisen purnun myötäviä ja kolmannen kotipitoja ja jolle lopuksi kävi kaikkein onnellisimmin; se kun putosi mereen ja hajosi sen tuhannen sipaleiksi ja merten rikkaudeksi ihan kaikkien nautittavaksi.

Lönnrot oli aikamoinen ihmekone itsekin. Kerrotaan hänen osanneen puhua neljäätoista kieltä. Lääkärintoimensa lisäksi hän kirjoitti virsiä, valisti kansaa, toimi lehtimiehenä, harrasti musiikkia, kehitti suomen kieltä ja sanastoa, suomensi teoksia ja ehti myös Helsingin yliopiston suomen kielen professoriksi jossain välissä. Että jotta ei olisi tätäkään blogipostausta pystynyt kirjoittamaan ilman Eliaksen myötävaikutusta. Tattista vaan, Elias, ja ansaittua juhlapäivää!

Kalevala vuodelta 1921, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Amy YLE Teemalla tänään!

Kaikille Amy Winehouse –faneille ja muillekin tiedoksi; tänään, siis nyt lauantaina 25.02., tulee YLE Teemalta kello 21 Asif Kapadian ohjaama, helmikuussa 2016 Oscarin voittanut Amy, dokumenttielokuva Amy Winehousesta. Nähty on kyseinen dokkari vuosi sitten elävissä kuvissa ja hyvin tehdyksi ja sangen koskettavaksi havaittiin. Lahjakas, hieno ja särkyväinen ihminen oli tämä Amy, niin kuin niin moni meistäkin. Dokumentin jälkeen on vielä tulossa konserttitaltiointi Winehousen Lontoon-konsertista vuodelta 2007. Jos hömppäjutut vetävätkin - ihan sallittuna rentoutuksena - lauantai-iltana pidemmän korren, niin kyseistä dokkaria suositellaan lämpimästi tallennukseen, se on sen ansainnut.  

Mitä sää Mattina, sitä mää...

Tänään on Matin-päivä, sen Kevät-Matin. Syys-Matin päiväähän vietettiin 21. päivä syyskuuta, jonka me kaikki tietenkin hyvin tiesimme. Sen jälkeen tuli Talvi-Matti ja varmaan tämän Kevät-Matin jälkeen tulee sitten se Kesä-Matti, joka tarkoittanee Kirjatimpurin uskomuksen ja vankan kokemustiedon mukaan ainakin Mattia kukkarossa. Vanhalla kansalla on ollut Mattiin liittyviä taikoja ja uskomuksia viljalti ja vaikka muille jakaa, eikä niitä käydä  ollenkaan epäilemään. Tässä niistä muutamia:

Matinpäivän sääennustuksia

• Matinpäivä on ensimmäinen kevätpäivä; Matinpäivänä talven selkä taittuu.
• Lunta on jouluna satanut kolmasosa, Mattina puolet.
• Matinpäivän jälkeen pitäisi tulla vielä yhdeksän lumisadetta.
• Mitä Mattina kannon päässä, sitä Maariana katolla. Mitä säätä Mattina, sitä Maariana.
• Jos Mattina pyryttää, niin sitten on Matinpäivän jälkeen 7 isoa pyryä ja joka isolla pyryllä 7 pienempää pyryä.
• Jos Matinpäivänä lunta sataa niin paljon, että oljenkorsi peittyy, niin lunta tulee vielä lyhteen korkeudelle.
• Jos Matinpäivänä sataa lunta, niin keväällä sataa vielä lunta niin paljon, että istuva koira peittyy pihalle.
• Niin paksulta vielä sataa lunta, miten korkealta jänikset ennen Matinpäivää varpuja katkovat.
• Kun Mattina on lumisade, tulee hyvä marjavuosi.
• Matinpäivänä karhu kääntyy toiselle kyljelle ja sanoo: “Yö puolessa, nälkä suolessa!”
• Matista karhu maata panee ja Matista ylös nousee.
• Käärmeet, mäyrät ja karhut rupeavat talvehtimaan Syys-Matin aikaan ja virkoavat Kevät-Matin aikaan.
• Matti maan näyttää, jos ei muualta, niin kaivon pohjasta.
• Matti kuuman kiven kaivoon pudottaa, avantoon heittää.
• Jos ennen Matinpäivää paistaa päivä niin lämpimästi, että lumi alkaa sulaa, niin seuraavana päivänä on tuisku.
• Jos kivet Matin päivän aikana sulattavat jään ympäriltänsä, tulee kirpeä mutta lyhyt pakkanen, jos siihen asti on ollut helppo talvi.
• Jos Matinpäivänä räystäät tippuvat, niin tulee pitkä kesä.
• Kun Matinpäivän jälkeen ensi kertaa pohjoispuolen räystäistä tippuu vettä, on yhdeksän viikkoa kesän tuloon/jäiden sulamiseen.
• Mattina jos on pakkanen, silloin on kesä poutainen.
• Mitä sää Mattina, sitä ilma heinäkuussa.
• Sumu Mattina pellolla tietää hallaa heinäkuussa.
• Mattina sataa matoja. (Jos Matinpäivänä sataa vettä, on kesällä paljon käärmeitä.)
• Jos Matinpäivänä sataa lunta, on kesällä paljon hyönteisiä, paarmoja, kärpäsiä ja hyttysiä.
• Matinpäivältä päivä päreeksi, varis kukoksi.   (www.wikipedia.fi)

"Katon alla on kaikki arvokas"

sanoivat kattomyyjät ja taisivat olla oikeassa. Kyseistä slogania ihmiseen verraten voisi ajatella, että jos pää ei pelaa, muu keho on vähän niin kuin turhan panttina. Joka tapauksessa nyt töllinkäisen ihka uusi, konesaumattu peltikatto on valmis, joten toivotaan, että sillä on symbolista arvoa ja positiivisia vaikutuksia myös katon alaisiin. Katosta ja rännilöistä suurkiitos osaaville ja ahkerille Nurmijärven Järki-Saneeraus Oy:n miehille, jotka eivät liene sukua Aleksis Kiven seitsemälle veljekselle, vaikka samoilta maailman kulmilta ovatkin. Kattopellin valmisti SSAB ja pellin profiloi JanLa Oy. Katon uusimisen ohessa kun vaihdettiin vähän kyynelehtivät rännitkin uusiin, niin sopiipa kevättulvien tulla vaikka taivaalta, täällä kyllä pärjätään.

Vanhan konesaumapeltikaton alta löytyi - kas kummaa - joskus varmaan parempiakin päiviä nähnyt punertava huopakatto.

Täysin palvellut syöksyränni vetää viimeisiään.

Vanha syöksy- ja uusi vaakaränni pääsivät viimeistä kertaa yhteiskuvaan.

Siinä he lepäävät sulassa sovussa vielä hetken ennen vuosikymmenten palvelukseen ryhtymistä.

Lähdön hetki on rännille ja retusoijalle nostalginen asia.

Aluskate ja ilmanvaihto on asennettu, enää puuttuu kattopelti, ja homma on pian niin sanotusti katollaan.

Vanhoja peltejä ei tänä päivänä enää viedä kaatopaikalle, vaan ne kootaan uusiokäyttöön ehoiksi pelleiksi jälleen.

14.02. Ystävänpäivä

Ihmisiä ei kerrallaan tunne monta,
ystäviä paljon vähemmän.
Ja jokainen heistäkin
on joka hetki eri tavalla läheisempi.
                           Hannu Salakka

Joseph Beuys ja Olafur Eliasson EMMAssa

Espoon Modernin taiteen museossa EMMAssa on perusnäyttelyn lisäksi parhaillaan saksalaisen käsitetaitelijan, Joseph Beuysin (1921 – 1986) näyttely Toisin ajatellen. Beuys on yksi käsitetaiteen keskushahmoista Andy Warholin ja Marcel Duchampin (Kirjatimpuri 06.01.2015 Pompidou Centre) ohella.

Beuysia pidetään myös ekologisuuden edelläkävijänä. Hän piirsi esimerkiksi Afrikan rannikolla sarjan piirroksia hiekkaan, jotka sitten ymmärrettävistä syistä dokumentoitiin ja signeerattiin. Näyttelyssä voi jokainen myös upottaa omat kätensä hiekkaan ja muotoilla hiekkakakkuja tai hiekkalinnoja ihan oman maun mukaan! Tunnetuin ekologinen teos käsiohjelman mukaan on 7 000 tammea, joka on muodostettu 7 000 tammentaimesta. Bauysin taiteen perusideana olivat yhteistyö, solidaarisuus, veljeys, vapaus, taide ja luovuus. Hänen käsityksensä mukaan jokainen ihminen on taiteilija. Sen käsityksen kyllä osin hyväksyy; onhan tässä elämässä aika lailla taiteiltavaa, että selviää jotenkuten polskien pää vedenpinnan yläpuolella.

Tämä näyttely perustuu puolalaisen Muzeum Sztukin kokoelmaan, jonka Beuys lahjoitti kyseiselle museolle puisessa arkussa. Se on aktio, performanssi, ja tarkoitettu solidaarisuuden eleeksi Puolalle, kun Puola vuosina 1980 – 1981 koki välillä vapautuksen aikoja pääpuolueen hallinnasta.

Samaan aikaan museossa on myös kuuluisan islantilaisen käsitetaiteilija Olafur Eliassonin (1967 - ) näyttely Pentagonal Landscapes. Näyttelyssä voi tutustua Eliassonin taiteen keskeisiin teemoihin, joita ovat: valo, väri, optiikka, peilit, navigointi, arkkitehtuuri ja maisema.

Oheisissa kuvissa on värivedoksia islantilaisesta maisemasarjasta The volcano series. Valokuvasarjojen lisäksi esillä on erilaisia installaatioita.

Pientä tai keskisuurta hämmennystä herättäviä näyttelyitä tosiaan. Molemmat näyttelyt ovat avoinna 08.02.  - 21.05.2017. 

Eliasson: The Volcano Series

Elle ei ole pelle - vai onko?

Elle on parhaillaan ohjelmistossa pyörivä hollantilaisen Paul Verhoevenin (aiemmin mm. elokuva Basic Instinct – vaiston varassa) ohjaama messevä psykologinen jännäri menestyvästä, pelifirman omistavasta liikenaisesta Michèlestä (Isabelle Huppert), joka heti elokuvan alussa kokee luultavasti tunne-elämään kaikkein järkyttävimmin vaikuttavan väkivallan; hän joutuu tuntemattoman, naamarilla varustautuneen miehen raiskaamaksi. Sen sijaan, että ilmoittaisi asiasta poliisille, hän päättääkin ottaa ohjat omiin käsiinsä, kuten on toiminut yksityis- ja työelämässäänkin, ja hankkii erilaista kättä pidempää turvakseen. Samalla hän yrittää jäljittää tekijää sekä kirjavan yksityisen elämänsä että liike-elämän henkilöistä. Elokuva perustuu Philippe Djianin romaaniin Oh…

Michèlellä on ikävä menneisyys vankilassa loppuelämänsä lusivan despootti-isän lapsena, jolta on sen seurauksena mennyt luottamus sekä poliisiin että mediaan. Hän on päättänyt unohtaa isänsä ja luoda elämästään ihan oman menestystarinan, jossa ei juuri tunteilla. Huppert esittää vaikuttavasti traumaattisen lapsuuden kokenutta ihmistä, joka ei aikanaan ole saanut tarvittavaa apua. Hän on vahvistanut pitävän suojauksen maailmaa vastaan ja tekee omia ratkaisujaan muista juuri välittämättä.

Michèlen teot eivät juuri kestä päivänvaloa, ja sanallisesti hän laukoo surutta läheisilleen totuuksia, joita ihmiset eivät halua kuulla päin näköä lausuttuina. Kaiken pelon ja kauhun koristeena on ranskalainen keveys, ikään kuin tämän henkilön tunne-elämää ei enää mikään koskettaisi erityisen järkyttävällä tavalla. Elokuvan muutkin naiset näyttävät elävän jonkin, tänä päivänä jo vanhanaikaisen miehen mallin mukaan, ja käyttävät vaivatta muita hyväkseen oman etunsa puolesta. Ehkä sekä Djian että Verhoeven haluavat teoksen monitasoisuuden lisäksi nostaa esiin kysymyksen siitä, voisiko mitenkään oppia muiden aiemmin tekemistä virheistä.

Laurent Lafitte Huppertin vastanäyttelijänä on kerrassaan jäätävä. Onko mielikuvituksen tuotetta, vai miten tuleekin mieleen espanjalaisen Pedro Almodóvarin ohjaama 1980-luvun klassikkoelokuva Matador, jossa kamppailtiin samojen voimien kanssa, kun kyseessä siinäkin leffassa olivat tuhoavat mieltymykset.

05.02. Jussi Lutviikki

Jälleen meillä on tämä "kun Johan tuli 10-vuotiaaksi, Ludvig pantiin kouluun -päivä". Kyllä voikin naurattaa tuo yksinkertainen tautologianvälttämisvitsi vuodesta toiseen. Mistähän se kertoo! Jussin päivän kunniaksi kopsataan tähän nyt runo Lähteellä, joka on kaunis ja hieman melankolinenkin. Suomennos on itsensä Elias Lönnrotin. Sävellys on Runebergin hyvä ystävän, Fredrik August Ehrnströmin sulkakynästä lähtöisin. Kuvan lähde taas on Pariisista, Lutviikki-kaiman, Ludvig XVI:n vaimon Marie Antoinetten (1755 - 1793) omasta pikku paratiisista, kuningattaren kylästä, (Hameau de la Reine), joka sijaitsee Versailles’n palatsin puutarhan perimmäisessä nurkkakunnassa. Ja eikun syömään niitä torttusia.

Sua lähde kaunis, katselen / likellä vettäsi, / kun pilven varjot vaeltavat / kuvastimessasi.

Kas, tuoll' on pilvi loistava, / ihana, kaunoinen. / Jo lähti pois pakenemaan / - hyvästi varjoinen.

Mä näitä nähden aattelen / mun omaa sieluain. / Niin moni pilvi kultainen / noin senkin jätti vain.

kuva: Kirjatimpuri

Johtamisen seitsemän arvoa

Timpurin känsäiseen kouraan tarttui jälleen työelämää koskeva teos, sen haasteet kun akuuttina leijailevat koko ajan tietoisuuden harmaassa näkökentässä. Petri Niskasen Business Bushido – Johtamisen seitsemän arvoa lähtee siitä, että jokainen meistä on johtaja, jos ei muuten, niin ainakin omassa elämässään siten, että ”johtaa elämäänsä ja määrittää sille suuntaa tekemiensä ratkaisujen kautta”. Joskus tietysti johtajan tilalla tässä tapauksessa saattaa olla harhaanjohtaja (toim. huom.).

Niskanen siteeraa teoksessaan Japanin historiassa yli 1 000 vuotta vanhan samuraiden yhteiskuntaluokan arvoja, joita on seitsemän.  Ne ovat rehellisyys ja oikeudenmukaisuus, säädyllinen käytös, rohkeus, kunnia, myötätunto, vilpittömyys ja uskollisuus ja velvollisuudentunto. Jokainen näistä arvoista on saanut oman lukunsa ja aina kyseisen luvun lopussa esitetään lukijalle sarja omantunnon kysymyksiä.

Niskanen käy nämä arvot kohta kohdalta lävitse ja katsoo, että nykyiset yritysmaailman ’soturit’ voisivat kunnioittaa samanlaisia arvoja kuin samuraitkin. Erotuksena kuitenkin on se, että samuraikulttuuri on sisältänyt paljon myös nykyisin vaikeasti hyväksyttäviä asioita eikä elämä ole enää niin yksinkertaista kuin heidän kulttuurissaan.  Se, että samuraikulttuuri oli niin mustavalkoinen, joukkovoimaa arvostava ja yksilöä väheksyvä, aiheutti aikoinaan myös tämän kulttuurin hiipumisen.

Jos halutaan päästä eteenpäin, tarvitaan kykyä tehdä kompromisseja ja nähdä harmaan eri sävyjä. Jokaisella yksilöllä on oikeus epäonnistua ja tehdä vääriä ratkaisuja. Oswald Avery sanoo: ”Aina kun kaadut, nouki jotain mukaan noustessasi.”

Niskasen mukaan työelämässäkin ainoa pysyvä asia on muutos, ja sen hyväksymiseen hän lukijaansakin pyrkii johdattelemaan. Kuten Charles Darwin on sanonut: ”Parhaiten ei selviydy hengissä vahvin tai älykkäin laji, vaan se, joka kykenee vastaanottamaan parhaiten muutoksen.”

Tyko Sallinen HAMissa

Sallin – en

Katsastettiin taas kerran Tyko Sallisen (1879 – 1955) omalaatuisia, värikkäitä ja ekspressiivisiä maalauksia HAMissa, Helsingin kaupungin taidemuseossa Tennispalatsissa. Esillä on 50 teosta; maisemia, kansankuvauksia ja muotokuvia, erityisesti ensimmäisestä vaimosta ja muusasta Helmi Vartiaisesta. Maalaukset ovat enimmiltään peräisin 1910-luvulta, jolle taitelijan oleellisin tuotanto perustuu. Näyttely on avoinna 27.01. – 27.08.2017.

Tyko Sallisen ristiriitaisesta persoonasta on kuultu paljon hurjiakin tarinoita jälkikäteen. Yhtä kaikki hänen tuotantonsa puhuttelee voimakkaasti yhä edelleen. Kukapa ei tunnistaisi vaikkapa teoksia Hihhulit ja Jytkyt, jotka modernismin alun ajalta suomalaisessa taidemaailmassa ovat muodostuneet jo käsitteiksi.

HAMin näyttelyjuliste

Kaikki mitä rakastimme

Käytiinpä vaihteeksi tutustumassa leffatarjontaan. Filmiksi osui Nicole Garcian ohjaama ja osin käsikirjoittamakin elokuva Kaikki mitä rakastimme (Mal de Pierres), jonka pääosassa on Ranskan lahja elokuvataiteelle, Marion Cotillard. Elokuva pohjana on Milena Agusin romaani.

Leffan tapahtumat käynnistyvät 1950-luvulla Ranskan maaseudulla, jossa tunteillaan täysillä elävä Gabrielle (Marion Cotillard) sekoilee onnettoman ja yksipuolisen rakastumisen pauloissa. Gabriellen perhe naittaa - ajalleen kyllä omituisen, mutta ei hullun - tyttärensä siirtotyöläiselle, Josélle (ällistyttävän hyvä Àlex Brendemuhl), jota Gabrielle ei rakasta. Josélla ei ole mitään menetettävää ja hän suostuu avioliittoon, vaikka se merkitsee hänelle suurta henkistä kärsimystä Gabriellen kylmyyden vuoksi.

José tekee kaikkensa avioliittonsa eteen ja kustantaa vaimolleen myös lapsettomuushoitoja kalliissa parantolassa. Siellä Gabrielle tapaa elämänsä rakkauden Andrén (Louis Garrel), sodassa olleen sairaalloisen miehen. Hän haluaa elää rakkautensa täydeksi, ja José katsoo sivusta tätä ajanjaksoa Gabriellen elämässä, kuten aina ennenkin. Loppuratkaisua ei voi kertoa, muuten menisi maku tarinasta. Elokuvan maisemat ovat mahtavia ja musiikki tarkoin valittua.

Harvasanaisen Josén mieleenpainuva repliikki ”Halusin, että eläisit”, jää soimaan korviin pitkäksi aikaa leffan jälkeenkin. Kuka rakasti ja ketä? Kyllä tämä pätkä laittoi miettimään elämän perusasioita.

Miina Sillanpää

Miina Sillanpää – Edelläkävijä, Aura Korppi-Tommolan teos, valottaa Miina Sillanpään elämää köyhästä torpan tytöstä merkittäväksi suomalaisen tasa-arvon puolestapuhujaksi.

Sillanpää (1866 – 1952) syntyi Jokioisissa köyhään yhdeksänlapsiseen torppariperheeseen, josta lapset lähtivät vieraalle töihin heti kun vellikupin reunan yli näkivät. Kansakouluja alettiin perustaa vasta vuodesta 1867 lähtien, joten Miinakin kävi vain kiertokoulua muutaman viikon. Kiertokouluaikaan opettaja kiersi kylältä kylälle antaen opetusta vain joinakin päivinä kylän lapsille.

Miina aloitti työuransa 12-vuotiaana forssalaisessa tehtaassa, 15 tuntia päivällä, 8 tuntia yöllä. Yötyöläiset saivat käydä tehtaan koulua päivällä, joten siellä Miina pääsi kouluun. Myöhemmin Miinan tehdastyöura muuttui palvelijan ammatiksi.

Sillanpäästä tuli poliittinen henkilö hänen omien kokemustensa kasvattamana. Hän puhui erityisesti lasten ihmisoikeuksien puolesta, mutta kiinnitti lisäksi monin tavoin huomiota palvelijoiden yhteiskunnalliseen asemaan ja myös siihen, miten isäntäperheiden miehet saattoivat käyttää palvelijoita hyväkseen, ja jos sattui vahinko, heidät hylättiin oman onnensa nojaan. Työläisnaisten aseman puolestapuhujana hän teki vuonna 1929 esityksen vähävaraisten äitien avustamisesta ja se johti 1937 äitiysavustukseen ja sitä myöden äitiysavustuspakkauksen tuloon.  Hän teki aloitteen Naistenklinikan perustamisesta vuonna 1932, että työläisnaisetkin pääsisivät sairaalaan synnyttämään. Kotiapulaislakia vuodelta 1949 on ryhdytty nimittämään Lex Miinaksi, koska hän oli tehnyt lain eteen työtä jo paljon sitä ennen.

Maltillisena demokraattisena kansanedustajana ja ministerinäkin hän oli mukana luomassa erilaisia parannuksia työväestön oloihin, kuten palvelijoiden työaikalaki ja lastensuojelulaki, joka tuli voimaan 1936. Hän toimi myös Helsingin kaupunginvaltuustossa ja lastensuojelu- ja kotitalouslautakunnassa.

Näkyvin tulos Miina Sillanpään perinnöstä on Helsingin ensikoti ja Ensi- ja turvakotien liitto. Tämä liitto oli yksi Linnanmäen huvipuiston perustajista vuonna 1952. Helsingin ensikoti avattiin kesällä 1942 ja sinne tuli heti niin valtava ryntäys, että kaikkia halukkaita ei saatu mahtumaan taloon.  Myös Lepopirtin - nykyinen Siuntion kylpylä - perustaminen vähävaraisille kotiapulaisille virkistykseksi kuuluu Sillanpään pitkään meriittilistaan. Aikamoinen ura on ollut tällä naisella, jolla ei ollut kansakoulun päästötodistusta, mutta joka osasi kyllä lukea ja kirjoittaa. Ja olla erittäin sitkeä oman asiansa puolesta.

Aimo Tukiaisen 1968 veistämä Miina Sillanpään patsas on Helsingissä Tokoin rannassa. Miina Sillanpään säätiö perustettiin vuonna 1965.

Sisar talossani

Otetaan yksi Espanjan Costa Bravan rannikolla sijaitseva hurmaava pikkukylä Cadaqués, tai mikä muu kylä tahansa jossain eksoottisessa paikassa, muutetaan sinne pidemmäksi toviksi kirjoittamaan, tutustutaan kaupunkiin, sen nähtävyyksiin, erityispiireisiin ja alkuperäisiin asukkaisiin. Käydään veneilemässä, kuten rantamaisemissa kuuluu tehdä, kuunnellaan Katalonian alueen eksoottista musiikkia ja tutustutaan taiteeseen, kaupungissahan on myös Salvador Dalin kotimuseo. Lisätään tämän rakenteen sisään kahden, kolmen henkilön keskinäinen välienselvittely, joka juontaa juurensa kaukaisilta lapsuuden ajoilta. Lisätään tarinaan vielä tragedia, tai kaksi - kolmekin mahtuu, ja sopiva määrä rakkautta ja ongelmia rakkauden saavuttamisessa. Myös ajan päättyminen sopii hyvin juonelliseksi iskuksi kesken vaivalla saadun harmonian. Siinäpä hyvä resepti menestyskirjan tekemiselle, ja nyt se jaetaan tässä ihan ilmaiseksi.

On vuosien mittaan usein ihmetelty, kuinka Linda Olsson onnistuu aina uudelleen luomaan koukuttavan miljöön ja tarinan, kuten tässäkin Sisar talossani –kirjassa, johon tarttuessaan ei oikein malta päästää opusta käsistään, ennen kuin tietää, miten maa makaa viimeisellä sivulla. Vaikka itse asiassa tietääkin jo, että lopulta päähenkilölle käy jotenkin hyvin. Kateeksikin tuppaa käymään, ei niinkään sisällön, vaan lähinnä Olssonin kirjojen myyntimenestyksen vuoksi. Mutta kirjoittaapa itse samanlainen takuuvarma bestseller, niin johan on huuli mutturalla ongelman edessä, kun ei se olekaan niin helppoa ja yksinkertaista. Tällainen ihmissuhteita kevyehkösti käsittelevä kirja kuluu varmasti lukijoiden kourissa, ja ainakin pokkarin muodossa matkalukemisena on juuri sopiva härpäke muiden tavaroiden joukkoon. Kirjan on suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi.