Leffaa pukkaa - 45 vuotta

Kate (Charlotte Rampling) ja Geoff Mercerer (Tom Courtenay) ovat eläneet yhdessä 45 vuotta ja nyt on syytä järjestää juhlat sen kunniaksi. Juhlafiilis vähän vesittyy, kun Geoff saa kirjeen, jossa kerrotaan hänen nuoruudenrakastettunsa ruumiin löytyneen jäätyneenä entisessä kukoistuksessaan vuorilta. Samalla tulee julki pieni, mutta merkittäväksi nouseva asia, jota Geoff ei ole jostain syystä tullut Katelle kertoneeksi. Siitä lähtee liikkeelle tapahtumaketju, jota seurataan juhlavalmistelujen lomassa viikon ajan.

Tämä  Andrew Haighin ohjaama, viipyilevä elokuva 45 vuotta vaikuttaa jossain kohtaa jopa hieman hitaalta, mutta siihen on painava syynsä; sillä tavoin katsoja pääsee kokemaan sen Katen ja Geoffin valtavan tunnemyrskyn, jonka kirjeen saapuminen saa aikaan.

Liikuttavaa on Katen epätoivoinen yritys tunnemyrskyn keskellä palauttaa asiat entiselleen, vaikka hän varmasti tietää, että se ei ole enää mahdollista. ”Syömme ensin. Sitten menemme nukkumaan. Sitten heräämme… ja yritämme aloittaa alusta.”

Elokuva on tukahdutettuja tunteita kasvoillaan ja pienillä eleillään hienosti ilmentävien näyttelijöiden työtä parhaimmillaan. Teemana on lähes elämänmittainen petos ja siitä selviäminen. Vai selviääkö siitä koskaan? Onko anteeksiantaminen ja -saaminen vielä mahdollista? Mitkä ovat todelliset vaihtoehdot elämän ehtoopuolella? Elokuvan viimeinen minuutti on piste iin päällä.

Härkäviikot ja Nuutin-päivä 13.1.

Härkäviikkojen taas alkaessa on syytä muistutella mieleensä, mitä tuo käsite oikein tarkoittaakaan. Luultavasti sillä ei ole yhteyttä ainakaan eteläisten, ihmisiä jahtaavien härkien kanssa. Vanha kansa sanoo: - Joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu, joten kyseinen sanonta jotenkin väärän koivun kautta saattaisi liittyä käsitteeseen härkäviikot, koska silloin juuri härjillä teetettiin talvisia töitä ja muutenkin oli aika sonnimaista, että juhlapyhät olivat menneet eikä uusia ollut edes huutomatkan päässä.

- Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi, sanoo vanha kansa ja tietää. Kansanperinteen mukaan härkäviikot alkavat tammikuusta ja kestävät laskiaiseen asti. Se tarkoittaa, että tänä aikana – viheliäiset viitisen viikkoa – ei ole minkäänlaisia yleisiä juhlia eikä kissanristiäisiä kalenterissa – paitsi ehkä nimi- ja syntymäpäiviä, jotka ovat tietysti tärkeitä perhejuhlia. Pitää siis selviytyä pakkasessa, lumituiskussa – 30 senttiä lunta yhdellä kertaa eilisen aikana - , tipattomalla, palkattomalla, kalorittomalla ja työn touhussa pitkän juhlinnan jälkeen ihan kuivin suin ja syödä vain huikosilakkaa ja tuvan orresta repäistyä kuivakkaa reikäleipää vaivoin mutustella. Ei kyllä naurata joulun jälkeinen elämä.

Mutta onneksemme ilmojen haltija loihtikin laskiaista odotellessa meidän iloksemme pulkka-, kelkka- ja helkka-rin luistin- ja suksikelit härkäviikkojen oheen, ja kaikki vielä ihan ilmaiseksi. Mikäpä olisi kelkassa istuskella ja hoputella hiestä märkänä kiskovaa kumppania, tai suksia sille kahden kilometrin ladulle,  jossa ne samaiset ikuturso-ämmit ja -äijät kuin viime vuonnakin (lue: Kirjatimpuri 20.01.2015) menevät sellaisella vauhdilla kuin olisi perämoottori takapuolessa. Pois tieltä risut ja männynkävyt ja siinä ohessa joku sunnuntaisuksijakin! Tai niin olisi poskettoman urheaa retkiluistella itsensä uhkarohkeasti suoraan sulaan eli uveavantoon, joka siellä täällä järven, joen ja meren jäällä hangen alla odottaa uutta kevättä. Ja naskalit jäi toisen takin taskuun, auts!

Klassinen talviurheilu on taidetta. Härkäviikkojen oheen saatiin märkäviikot, kun lumimyräkästä sisään tultua kopistellaan kilo lunta eteisen lattialle. Mikä talviriemu!

Voi, mikä se on?

- Tämä on teillä, tämä on meillä, talterikki tammen päässä?

- Puusta on tehty punker vunker, katajasta kanker vanker, hongasta otettu holotuspuu, niinestä nikanapa?

- Ämmä istuu nurkassa seiväs sisällä?

- Hörisee ja mörisee, viidellä vyöllä vyötetty?

Voi että, kaikki tietysti arvasivat oikean vastauksen! Kirnuhan se tietysti on, tuo jokaisen laatuisan kodin välttämätön tarvekalu.

No, mikä se tämä sitten on?

- Kuhisee, kahisee, katajaisen kannon sisässä?

- Liu, lau, latkuttelee kultaisessa karsinassa, kultainen kutu perässä?

- Hemmer alla, hemmer päällä, neito hemmerin päällä?

- Susi ulisi unteressa, maukutteli manteressa, kullaista kypäriä, hopiaista hattua?

- Sika röhki sillan alla, minä hännästä pitelin, saparosta pyörittelin? (tämähän täyttää jo eläinrääkkäyksen kriteerit!)

- Lahna kultainen kutee, määhnä päällä mälskää?

Oikea vastaus on kuvaus työsuorituksesta eli itse voin kirnuaminen.

- Viijellä veitään pieneen putsii, / pienestä putsista luajaa lampii,

luajasta lammista suureen putsii, / suuresta putsista vorlunkii?

Tämän simppelin arvoituksen ratkaisu on voin valmistaminen eli koko prosessi.

- Kukko-kulta kutkuttaa, / nenä notku notkuttaa / hietaisessa hetteessä?

Viimeinen työvaihe eli voin suolaaminen kapustalla - arvoitus on meille 2000-lukulaisille ihan helppoa peruskauraa.

Ja mikä onkaan lopputulos:

- Silitetty, mulitettu, istuu aitan orren päässä? Ikenetön, akanaton, aitan parvessa istuu?

Vastaus on tietenkin: - Voi.

Voi voi sentään tätä voiasiaa. Kuten vanha kansa sanoisi: - Kukin laillaan kirnuaa!

Lopuksi vielä käsi sydämelle: - Mikä on vaikein tehtävä maailmassa?

Vastaus: - Pötkykirnun nuoleminen.  

                                                                               (Lähde: Suomen kansan arvoituskirja)

Parempaa suomea virsien(kin) voimin

Mitenpä olisikaan suomen kieli kehittynyt sellaiseksi kuin se tänä päivä on ilman pappien, piispojen ja muiden kirkonmiesten ansiokasta myötävaikuttamista aikoinaan? Siitä hyvänä esimerkkinä on emerituspiispa Eero Huovisen kirjoittamassa teoksessa Enkeli taivaan – Rakas jouluvirsi kuvaaman jouluvirren mielenkiintoinen kehityskulku. Huovinen korostaa erilaisten aikakausien voimakasta vaikutusta virren sisältöön ja sen muuttumiseen. Virsien merkitys myös suomen kielen kehittymiseen on ollut huomattava.

Alun perin saksalainen laululeikki alkoi sanoilla: ”Aus fremden Landen komm ich her, und bring euch viel der neuen Mär; Vierailta mailta minä tulen ja tuon teille paljon uusia uutisia”. Martti Luther muotoili osin oman perheensä draamallisten kuvaelmien esittämiseksi laulun, jonka hän aloitti sanoilla: ”Vom himel hoch, da kom ich her; ich bring euch gute neue mehr; Taivaasta ylhäältä minä tulen. Tuon teille hyvän, uuden uutisen.”. Hän siis rustaili vanhan laululeikin uuteen uskonnolliseen muotoon, mutta ei ehkä arvannut etukäteen sen tulevaa suosiota.

Lutherin opetukset ja virret siirtyivät nopeasti Wittenbergissä opiskelleiden pappien mukana Suomeen. Maskun kirkkoherra Hemminki julkaisi ensimmäisen suomennoksen 1600-luvun alussa. Bengt Jakob Ignatiuksen 1800-luvun alkupuolen oma panos virren kehittelyyn ja Lemin kirkkoherra Jacob Roschierin kyseisen ajan suomennos tuovat esiin myös valistusajan teologiset painotukset.

Karl Isak Nordlundin 1800-luvun puolivälissä tekemässä suomennoksessa on jo saatu iloisuus mukaan, vaikka kyseinen suomentaja kärsikin ajoittain masennuksesta – tai ehkä juuri siksi?  Hänen jälkeensä Elias Lönnrotkin uudisti virren runomittaa ja vanhahtavaa kieltä 1867. Vuoden 1886 kirkolliskokous antoi virrelle sen muodon, jolla sitä 2000-luvulle asti on veisattu.

Omassa tulkinnassaan virrestä Luther toivottaa vielä lopussa hyvän uuden vuoden: ”Des freuen sich der Engel schar und singen uns solch neues jar”; Siitä iloitsevat enkelten joukot ja laulavat meille uuden vuoden”.

Eero Huovinen liittää hienosti yhteen Lutherin ja suomalaisen virren loppusanat toiveikkaaseen uuden vuoden alkuun näin määritellen: ”Kun Lutherin virsi päättyy uuden ajan toivotukseen ja suomalainen virsi kiitokseen, niiden viesti on sama. Parhaat päivät ovat edessäpäin.”

Toive vuodelle 2016

On ehta uusi vuosi taas! / Juur yhtään ei oo lunta maas, / ei oo ees omaa lehmää koivuhaas. /

Vuos tämä tuokoon voimaa, yllätyksen, / ja kesken kaiken elon myllytyksen, / se persuuksille potkikoon sen verran, / niin että päivittäin ees yhen kerran / sais astutuksi yli mukavuuden rajan. / Siellä viettäis sitten hetken ajan, / niin että ymmärtäis / ja pikku pollaan pälkähtäis, / että me ei olla yksin täällä, / vaan kaikki yhdessä – säällä kuin säällä - / pitäis jaksaa arkee painaa. /

Tiedetään: on onni lainaa / ja kuka sitä tavoittelee, / se tekokuuta kurkottelee./ Onni tulee, kun sen ohi menneen luuli. /  Vain hetken tuudittaa kuin kesän lounatuuli. / Se hetki pitää heti kiinni napata, / mut sitä ei voi seinään rapata, / vaan vapaana sen pitää antaa mennä, / ja huudella vain sille: Lennä, lennä! / Taas takaisin se tulla uskaltaa / vähiten, kun sitä osaa odottaa. /

Eletään siis päivää tätä / arkea, juhlaa, tavallista elämätä, / ja hetkistä jokainen täynnä valoa, merkitystä. /

Yritystä galleriakierrokselle

Joulunpyhien tyyten räydyttämänä siirryttiin epämukavuusalueelle ja lähdettiin jalkapatikassa galleriakierrokselle, josko suklaanamut paremmin vatsassa sulaisivat. Alku sujui hyvin; päästiin Taidehallin Nuorten näyttelyyn, joka on avoinna vielä 3.1.2016 saakka. Siitä jatkettiin lounaalle Manalaan, joka tuntuu olevan aina vain kohtuuhintainen ja suosittu. Tallusteltiin sen jälkeen Lönnrotinkadulle vanhaan, tuttuun galleriaan, jota ei enää ollut olemassakaan. No, eipä hätää, Galleria Försblom Lönnrotinkadulla on tietty auki. No, ei ollut. Joululomalla. Bulevardin Taidesalonki on varmaan auki. No, ei ollut, uutta näyttelyä vasta pystytetään. Tervetuloa silloin ja silloin. Eipä hätää. Sitten kompasteltiin Galleria Sculptoriin, se nyt ehkä olisi auki, kun turistitkin siellä kulmalla pyörivät ahkerasti. Ei ollut. Kiinni oli ja pysyi. Uutta rakennetaan.

Viimeisillä voimilla raahauduttiin Galleria Brondalle. Sepäs olikin auki ja siellä mielenkiintoinen Elina Ruohosen akryylilevyille maalattujen teosten näyttely, joka on avoinna 3.1.2016 saakka. Esplanadin kappeli, joka menköön tällä kertaa taidesalongista, oli myös auki ja tupaten täynnä iloisia ihmisiä, joten galleriakierroksen kruunuksi päästiin vielä glögille ja nähtiin myös aika messevä piparitaikinakappeli. Kaksi taidenäyttelyä yhdellä kerralla ehkä olikin tarpeeksi, niin että jäisi ihmeteltävää vielä ensi vuodellekin.

Taidehalli, Nuorten näyttely

Esplanadin kappeli, tuntematon leipurimestari

Ruohonen Elina, Galleria Bronda

Joulukuusimetsällä Kansallismuseon kulmilla

Tahvanan- eli tapaninpäivän kunniaksi päätettiin lähteä pyydystämään joulukuusia, kun niiden metsästys on juuri tällä hetkellä luvanvaraista ja sallittua. Jos sattuu kuusen löytämään, sen voi napata ihan tuosta noin vain ja viedä saaliin kotiin kameransa mukana. Eikä saalista tarvitse riiputtaa tai vielä vähemmän nylkeä, se on sinällään valmis jaettavaksi hyvässä seurassa.

Pyhä yö

Oli muuan Jooseppi Kirvesmies, / oli siellä missä me muutkin; / jäi hältä vaimo ja kotilies,  / ja vieri viikot ja kuutkin. / Hän harvoin kirjoitti Marjalleen / ja harvoin kirjeitä saikin, / mut jouluaaton kun ehtooseen / tuli säästi joukkomme harvenneen, / niin kuulla saimme me kaikin: /

On poika syntynyt Joosepille / ja Marjatalle, ja Marjatalle! / Se syntyi mustimman orren alle, / on tuskin peitettä sille. /

 Me kaikki hengessä polvistuimme /  ja lapsen vierelle kumarruimme / ja siunauksen luimme. /

Ja monta paimenta parrakasta / lumessa valvoi ja vartioi, / ja vartioi sitä pientä lasta / petojen saaliiksi joutumasta - / maa, taivas kiitosta soi. /

Ja Suomen korpien yllä hohti / nyt tähti suurempi muita, / ja me kaikki käännyimme sitä kohti, / ja meidät kaikki se kotiin johti, / se tähti suurempi muita.

                                                                                                                    Yrjö Jylhä,  jouluaatto 1939

    Joulutunnelmaa Vantaanjoen kuutamossa.

Mieskuoro Vantaan Laulun joulukonsertti

Joulu alkaa joulukonsertista, niin se vain on! Käytiinpä kuuntelemassa mieskuoro Vantaan Laulun joulukonserttia Pyhän Laurin kirkossa Helsingin pitäjän kirkonkylässä. Kuoron johtajana toimi Visa Yrjölä. Kyllä oli komeaa kuultavaa tämän kuoron joulumatinea! Kirkon akustiikka on oivallinen, johtuneeko se korkeista holveista, joissa ääni kauniisti väreilee. Rusinana joulupullassa oli tietenkin myös se, että yleisö kutsuttiin mukaan yhteislauluun.

Vantaan Pyhän Laurin kirkko on jo itsessään hieno nähtävyys. Se on pääkaupunkiseudun vanhin rakennus ja on rakennettu 1400-luvun puolivälissä. Kerrotaan, että isonvihan aikaan sekä kirkkoherra että –väärti pakenivat ja veivät kirkon arvoesineet mennessään Ruotsiin, jonne ne sitten jäivätkin. Kirkko paloi 1800-luvun lopulla ja se kunnostettiin lähes raunioista uusgoottilaiseen tyyliin. Kirkon suunnittelijana pidetään ”Pernajan mestaria”, saksalaista tuntematonta kirkonrakentajaa. Koska kirkossa aikanaan pidettiin vain ruotsinkielisiä jumalanpalveluksia, suomenkielisiä varten rakennettiin kivikirkon viereen puukirkko ensimmäisen kerran 1600-luvulla. Kirkon pääoven edessä on edelleen kuvanveistäjä Heikki Häiväojan suunnittelema puukirkon muistomerkki. Kirkkosalin goottilaisten koristemaalausten esikuvana kerrotaan olevan Pariisin Notre Dame -katedraalin maalaukset. (www.wikipedia.fi)

Mökit nukkuu lumiset

Mökit nukkuu lumiset, / nukkuu hankitanteret. / Tuikkii taivaan tähtivyö – /  pyhä nyt on jouluyö.

Katso: valo välkähtää, / hanget kaikki kimmeltää, / yli vuoren, metsien / käy kuin välke siipien.

Se on jouluenkeli. / Herra hänet lähetti / kanssa joululahjojen / luokse pienten lapsien.

Vakka häll´on kädessään / niin kuin kuin kulkis kylvämään / ja hän kyllä kylvääkin, / mutta ihmismielihin.

Ei hän anna makeita, / eikä leikkikaluja, / niitä isä, äiti suo. / Mitä jouluenkel´ tuo?

Puhtahia aatteita, / kultaisia kuvia / Suomen lasten sydämiin, / mökkihin ja palatsiin.

Niitä hänen vakastaan / vapiseepi yli maan niin kuin pikku tähtiä – / eikö se oo ihmettä?

Mutta yhä kummempaa / viel´on mitä kerrotaan: / kulkiess´sen enkelin / lapsiks muuttuu vanhatkin.

Sitä et kai ymmärrä. / Kysy sitä äidiltä! / Sitten siunaa itsesi, / nuku – saapuu enkeli.          

Eino Leino

Jollei jouluna ole lunta...

niin mitäpä tuosta. Aina voi mennä ihailemaan keskustan jouluvaloja, jotka loistavat tämän ihanan hämärän aikaan kirkkaimmillaan. Jos ei jaksa raahautua keskustan hälinään, voi rauhoittua - ihan totta ja kesken kaiken jouluväännön! - lukemaan vanhan kansan joulurunoja. Niistä selviää, mikä joulussa oli ennen vanhaankin tärkeää, vaikkakaan ei tärkeintä. Se tärkeinhän tiedetään.

Tule tänne, Tuomas kulta

Tulepa tänne Tuomas kulta, tuopa joulu tullessas! Jouvu joulu, suavu kööri, pian tule peäsiäinen.
Kyll' on kystä aetassa, paljon pantuna varalle: sirkan rees, puarman jalaka, peepposen peräpakara,
sisiliskon silimäpuol ja sammakon sakarivarvas. - Kiuruvesi 1935

Joulu tulla jollottaa

Joulu tulla jollottaa oluttynnyri olalla, juustokakku kainalosa, kahavepannu kantapääsä. - Paavola 1937

Tapanina maistellaan naapurien olutta (mutta ei pilata lasten joulua!)

Tapani tallitrenki ruokkii Ruotuksen oritta. Isäntää mä ensin kiitän, joka pellon pehmeeks' kyntää,
pykänny talon tantereelle. Kun on suojan suosta tehnyt, pannut penkit pensahista. Emäntää mä sitten kiitän, kun on ohrist' oluen tehny, makuhäpän maltahista. - Urjala 1915

Vuoden viikkolasku

Viikko-ajanlasku: Kekristä seitsemä Jouluu, Joulusta kuusi Kynttelii, Kynttelist kolme Mattii, Matista neljä Maariaa, Maariasta neljä Jyrkii, Jyristä neljä Erkkii, Erkistä viis Juhanii, Juhanista viis Jaakkoo, Jaakosta viis Pärttylii, Pärttylistä viis Mikkelii, Mikkelistä viis Kekrii, ja taas Kekristä seitsemä Jouluu. - Säkkijärvi 1938    (www.sks.fi)

Sibbe, 150 vuotta syntymästä 8.12.2015

Oi, Suomi, katso, sinun päiväs' koittaa,
yön uhka karkoitettu on jo pois,
ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa,
kuin itse taivahan kansi sois'.
Yön vallat aamun valkeus jo voittaa,
sun päiväs' koittaa, oi synnyinmaa.

Oi, nouse, Suomi, nosta korkealle,
pääs' seppelöimä suurten muistojen.
Oi, nouse, Suomi, näytit maailmalle,
sa että karkoitit orjuuden,
ja ettet taipunut sa sorron alle.
On aamus' alkanut, synnyinmaa.

sanat Veikko Antero Koskenniemi, 1940

Helsingin Senaatintorilla 08.12.2015 klo 12 kajahti Finlandia-hymni.

Suomalainen 6.12.

Suomalainen

Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.

Jorma Etto

Tie vie sie mie lie

Patricia Lee ”Patti” Smith (1946 - ) on tytsykkä, joka ei ainaskaan ole suostunut kätkemään kynttiläänsä vakan alle ja se on ollut hyvä asia monelle taiteen- ja tieteenlajille; musiikille, kirjallisuudelle; erityisesti runoudelle, kielitieteelle, journalistiikalle, valokuvaukselle, filosofialle, ja mille vielä.  Tämä rockin ja punkin papitar, joka tuli tunnetuksi vuonna 1975 ensilevyllään Horses, piti aikanaan majaa yhdessä valokuvaaja Robert Mapplethorpen (1946 – 1989) kanssa, jonka upea näyttely oli tässä taannoin Kiasmassa (Kirjatimpuri 14.05.2015). Patti Smithin kiitetty esikoiskirja Ihan kakaroita (Just Kids, 2010, suom. Antti Nylén) muisteleekin aikaa 1970-luvulla Mapplethorpen kanssa. Smith on esiintynyt useasti myös Suomessa, viimeksi vuonna 2014. (www.wikipedia.fi)

”Ei ole helppoa kirjoittaa ei-mistään”, väittää Patti, mutta hänen uusin kirjansa kyllä  kertoo juuri päinvastaisesta. Tuo lause johtotähtenään Patti kuitenkin vaeltaa muistoissaan paikasta paikkaan. Siltalan julkaisema M Train – Elämäni tiekartta (M Train, 2015, suom. Antti Nylén) on muistelmien virtaa yhteisiltä vuosilta aviomiehen, muusikko Fred ”Sonic” Smithin kanssa ja ajasta sen jälkeen. Kirjailijan mieli on usein melankolinen menneitä muistellessa, mikä ei ole ihme. Kirjassa on myös Patti Smithin polaroid-kameralla ottamia valokuvia.

Patti osaa taidon reissata paikasta toiseen, maleksia siellä täällä ja viihtyä matkalla. – Ei päämäärä ole tärkein, vaan matkalla olo, jotenkin näin sanoo vanha viisaus, ja paikkansa pitää. Sitähän tämä koko elämä on, reissussa rähjääntymistä ja välillä myös siitä nauttimista. Mutta Patti tekee matkalla olosta taidetta. Kirjoittaminen, soittaminen, valokuvaus, runous, ne pullottavat takataskussa vakaammin ja aina helpommin esiin otettavissa kuin raha, jota sitäkin aina tiukassa paikassa jostain saadaan. Kahvilat ja vanhat nuhjuiset kantakuppilat eri maissa ja kaupungeissa ovat Smithin henkireikiä, Café ’Inossa Greenwich Villagessa hän omii itselleen jopa kantapöydän ja yrittää varjella sitä siinä aina onnistumatta. Kahvia, hyvää sellaista, tässä teoksessa juodaan sammiokaupalla.

Olipa kerran - mutta toisen kerran ei ollutkaan

Käytiin katsomassa ennakkoon Heini Junkkaalan uusin näytelmä Olipa kerran minä – Narsistin kootut totuudet Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä (Junkkaalan aiempia näytelmiä ovat mm. Kymmenen tikkua laudalla ja Kristuksen morsian), ennakoita tsekkaamalla kun kuka tahansa voi arvioida näytelmän ihkaomin kriteerein eli hieman narsistisesti.

Alussa näyttämöllä on kirjailija, jonka luokse saapuu vanha ja luotettu ystävä. Ystävällä on tärkeää asiaa, mutta se ei tule kuulluksi, koska kirjailija on itse niin epätoivoinen ja täynnä omaa eksistentiaalista hätäänsä; hän ei enää tiedä, miten hän onnistuisi kirjoittamaan niin, että hänen yleisönsä ei jättäisi häntä. Tässä tilassaan hän tulee käyttäneeksi myös parasta ystäväänsä hyväkseen päästäkseen omasta ahdingostaan.

Näytelmää voi tulkita monin eri tavoin, se on sen ansio. Kirjailija haastaa yleisöä dialogiin siitä, mitä hänen pitäisi tehdä, että yleisö kiinnostuisi hänen sanomisistaan eikä hylkäisi häntä. Hylkääminen, yksin jääminen ja marginaaliin joutuminen on esiintyvän taitelijan ja kenen tahansa ihmisen peloista pahimpia ja sen välttääkseen moni on valmis vaikka myymään sielunsa, valmis kutsumaan näkösälle vaikka joukkosurmaajan kertomaan elämästään, jos se teko palauttaa hänet kehälle. Näytelmä kysyy, millaisiin sirkustemppuihin taiteilijan - lue: ihmisen -  pitäisi pystyä, että hän lunastaisi paikkansa nykymenossa ja pääsisi olemaan edes hetken tunnettuuden valokeilassa? Ja vielä, miten käsitellä siitä suht järjissään olevan ihmisen mieleen syntyvää häpeää?

Terveesti narsistinen ihminen on itsetuntoinen ja muut huomioon ottava, elämästä nauttiva ja yksinkin selviävä, siis tasapainossa oleva tavallinen ihminen. Mikä sitten on sitä ikävää ja sairasta narsismia, josta puhutaan aivan uuvuksiin saakka? Näytelmässä esitetään kohtauksia - jotkut melko kliseisiäkin - joissa ajattelevan ihmisen käsityksen mukaan on kyse narsismista. Toisaalta tullaan myös luovan ihmisen problematiikkaan ja siihen, pystyykö ihminen edes toteuttamaan omaa kutsumustaan olematta ainakin jossain määrin itseriittoinen? Olla narsisti ja näyttää narsismi sellaisena kuin se pahimmillaan on, on kirjailijalle haaste, joka muistuttaa lähinnä nuoralla kävelyä.

- Katso peiliin tai - Nyt on peiliin katsomisen paikka, sanoo vanha kansa ja tietää. Ovidiuksen Narkissoskin aikoinaan katsoi lähteeseen, näki sieltä oman kuvansa ja rakastui siihen niin, että lopulta kuihtui lähteen äärelle. Häntä etsineet löysivät lähteen reunalta vain kauniin kukan, narsissin. Lähde, jossa kaikki energia ja voima oli, ei voinut virvoittaa omaan kuvajaiseensa rakastunutta.

Rakenteellisesti näytelmässä on monia kiinnostavia ratkaisuja; kirjailijan ja hänen ystävänsä kommentointi näyttämöllä tapahtuviin asioihin, yleisön ottaminen mukaan esitykseen, uutisoinnit ja katkelmat Jari Sarasvuon, Mika Myllylän ja Jussi Parviaisen sanomisista.

Näyttelijöiden ensemble on edustava: Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, Iida Kuningas, Katja Kuttner, Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen. Ohjaus on Milja Sarkolan.

Syyslaulu

Kotimatka pitkä niin, ei vastaantulijaa / illat sammuvat kylmään hämäryyteen.

Jo tule lohduttamaan, synkkä mieli pujahtaa / syksyiltani yksinäisyyteen.

Kas pimeähän saa sitä ajattelemaan, / mitä muuten ei muistaisi lainkaan.

Nyt muistan, miten paljon mä tehdä tahdoinkaan, / miten vähän siitä aikaan mä sainkaan.

                     Kiirehdi rakkain jos rakkaus kutsuu, / päivän ei hetket niin pitkiä lie.

                     Suo valon syttyä, yö kohta saapuu, / pois kesän kukkaset syksy vie.

Elin jotain mitä meiltä unohtunut on, / minkä avullasi löytää mä voisin.

on kesä lyhyt niin kuin haave saavuttamaton / siitä mikä oisi voinut olla toisin.

Kai tulet pian, ennen kuin pimeään mä jään, / ei kai kaikki ole mennyt hukkaan.

Jos löytäisimme toisemme, silloin ehkä nään / keinon, jolla kaiken vielä saamme kukkaan.

                     Kiirehdi rakkain jos rakkaus kutsuu...

Syksyn tuuli mukanaan vie kesän muistotkin, / nyt jo turhaan sä kysyt: minne viekään.

Nyt rakastan kai vähemmän, kuin ennen rakastin, / mutta enemmän kuin koskaan saat tietää.

Nyt majakat me näämme, kun myrsky raivoaa, / tuuli vaahtopäinen äänen tänne kantaa,

ja tärkeintä on sydämemme ääntä noudattaa / ja kaikkemme toisillemme antaa.

                     Kiirehdi rakkain jos rakkaus kutsuu..

                                   Syyslaulu,  sävel Erna Tauro, sanat Tove Jansson, suom. sanat Esko Elstelä

Johdetaan johtoa johtimella johtajasta johdettaviin

Tänä syksynä ilmestynyt Saska Saarikosken kirjoittama Dettmann ja johtamisen taito valottaa koripallomaajoukkueen valmentajan työtä ja valmentaja Henrik Dettmannin tapaa tehdä sitä.

Henrik Dettmann on tullut tunnetuksi hyvin menestyneen Suomen koripallomaajoukkueen päävalmentajana. Valmennukseen johtaneen uransa hän on aloittanut jo vuonna 1973, joten työkokemuksessa kyllä löytyy.

Urheilujoukkueiden valmentamisesta on jo pitkään otettu oppia myös organisaatioiden valmentamiseen. Dettmann kutsuu omaa valmennusfilosofiaansa luomuvalmennukseksi erotuksena niin kutsutuista broilerinkasvattajista, jotka haluavat edetä nopeasti rynnimällä ja kyynärpäitä säästelemättä. Dettmannin valmentajantyön asteittainen muutos tiukkapiposta filosofisempaan taktiikkaan on ollut tuloksellista.

Hän toteaa: ” Viime vuosina olen itse tullut tunnetuksi pelaajia kuuntelevan valmennustyylin kannattajana, mutta muiden kuuntelu voi pohjautua vain johtajan vahvuuteen, ei koskaan epävarmuuteen. Ellei valmentaja tiedä, mitä hän tahtoo, muiden kuunteleminen on varmin tapa saada laiva lopullisesti pois kurssiltaan. Johtamistyhjiö on ahdistava ja energiaa syövä olotila. Useimmat ihmiset haluavat, että johtaja johtaa, sillä silloin he saavat rauhassa keskittyä omiin tehtäviinsä. Ihminen ei pelkää sitä, että häntä johdetaan. Ihminen pelkää sitä, että häntä ei kunnioiteta.”

Kirjan ilmestymisen jälkeen Turkin suurseura Besiktas Istanbulin päävalmentajan paikalta tämän vuoden lokakuussa puolisen vuotta kestäneen työrupeaman jälkeen irtisanottu Dettmann toteaakin: ”Toivon, että jos tulen vielä kerran kahden tien risteykseen, uskallan uudestaan valita kahdesta tiestä sen vähemmän kuljetun ja vaikeamman.” (HS 7.11.2015) Siinähän on mojova ohje myös todellisiin uudistuksiin pyrkiville yritysmaailman johtajille, luoviin ratkaisuihin pyrkiville ja miksei meille ihan jokaiselle tientallaajallekin. Riskejä on uskallettava ottaa, jos mielii pysyä ilman takalautaa olevilla rattailla, vaikka joskus häviäisikin.  Onpahan taas yhtä kokemusta rikkaampi. Niin että pois vain mukavuusalueelta ainakin kerran päivässä, hushus!

13.11.2015

On monta uskoa päällä maan / ja toinen toista kiittää, / mut laulajalla yks usko on vaan, / elin-iäksi hälle se riittää: / min verran meissä on lempeä, / sen verran meissä on iäistä,  / sen verran meistä myös jäljelle jää,  / kun päättyvi päivä tää. ---

Kuka tietävi, mistä me tulemme / ja missä on matkamme määrä? / Hyvä että me sitäkin tutkimme / ei tutkimus ole väärä. / Mut yhden me tiedämme varmaan vaan; / me kuljemme kumpuja mustan maan, / ja täällä meidän on eläminen / miten taidamme parhaiten.

Me olemme kaikki nyt laivalla / ja kynnämme suurta merta. / Me synnyimme tänne vaivalla / ja vaivalla kuolemme kerta. / Mut se mikä niiden on välillä, / se olkohon lämpöä, lempeä. / Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks, / käy kulkukin helpommaks. ---

Ken yhtä ihmistä rakastaa, / hän kaikkia rakastaapi. / Ken kerran itsensä unhottaa, / hän unten onnen saapi. / Ken kerran itse on onnellinen, / hän tahtoisi onnehen jokaisen / ja antaa ja antaa ja antaa ain / poven paisuvan riemua vain.

Eino Leino, Hymyilevä Apollo: Aurinkolaulu

Tuntematon tähti Jussi Jurkka

Näyttelijä Jussi Jurkasta (1930 – 1982), joka rakasti kirjoja ja aivan erityisesti suurmiesten elämäkertoja, on tehty oma elämäkerta, jonka on kirjoittanut teatteriarvostelija Lauri Meri.

Jurkan näyttämöllisen intohimon läpitunkemat vanhemmat, Emmi ja Eino Jurkka, hengittivät niin teatterin tahtiin, että kolmen heille syntyneen lapsen, Sakarin, Vapun ja nuorimpana Jussin, piti selvitä lapsuudesta ja nuoruudesta keskenään ja melko omillaan. Vanhempiensa antaman esikuvan mukaisesti heistä jokaisesta tuli kuitenkin näyttelijä, kustakin hyvin erilaisin painotuksin, Jussi Jurkalle sisarukset antoivat kuitenkin erityisen arvostavan lisänimen Taiteilija.

Lapsuus ja nuoruus elämänsä taiteelle antaneen näyttelijä-äidin ja perheen hajoamisen jälkeen kolmen lapsen yksinhuoltajan nuorimmaisena vesana oli raskas, yksinäinen, turvaton, isätön ja täynnä muuttoja paikasta toiseen. Toisaalta elämä taiteilijakuvioissa oli niin tuttua, että myös tuleva ura oli jo nuorena selvillä.

Kirjaan on koottu huomattava määrä Teatteri Jurkkaan, Intiimiteatteriin, Kansallisteatteriin ja suomalaiseen elokuvaan liittyvää kulttuurihistoriaa ja teatteritalojen seinien sisäpuolista tarinaa. Myös TV:n ja Yleisradion merkitys Jussi Jurkan näyttelijäntyössä tuodaan esiin. Ristiriitaiset suhteet vaihtuviin kumppaneihin verottivat kovasti Jurkan energiaa eikä sitä myöskään parantanut ongelmallinen suhde alkoholiin. Suhtautuminen omiin lapsiin ja heidän tarpeisiinsa sisälsivät myös erilaisia jännitteitä, joiden lukija mielellään kuvittelisi juontuneen rikkonaisesta lapsuudesta.

Taide ja intohimo näyttelemiseen oli kuitenkin aina se, joka piti hengissä vaikeinakin aikoina. Siitä kertoo elämäkerran lopussa oleva mittava merkittävien roolien luettelo. "Sain roolin, johon en mahdu" on vanha sanonta. Jurkan kohdalla näyttää siltä, että hän sujuttautui rooliin kuin rooliin ja teki siitä sellaisen kuin parhaaksi näki.

Louder Than Bombs

Käytiinpä jälleen elävissä kuvissa tutkailemassa, mitä sellainen leffa kuin Louder Than Bombs pitää sisuksissaan. Ennestään oli tuttuja naamoja luvassa, kun tiesi, että elokuvassa äitiä näyttelee oivallinen Isabelle Huppert ja isää Gabriel Byrne, takavuosien takakireä psykoterapeutti TV-sarjasta Terapiassa. Perheen poikina esiintyvät tuoreet kasvot Jesse Eisenberg ja Devin Druid. Elokuvan on ohjannut norjalainen Joachim Trier.

Isä on kutsunut vanhemman, näennäisesti hyvin elämässä pärjänneen poikansa käymään kotiin, jossa hän asuu kahdestaan yhdessä nuoremman, vielä koulussa olevan ja isän mielestä ongelmaisen poikansa kanssa. Äiti, menestynyt valokuvaaja, on kuollut onnettomuudessa jokunen vuosi aikaisemmin, ja nyt hänelle järjestetään muistonäyttelyä. Äidin muisteleminen tuo jokaisen kolmen henkilön mieleen hyvin erilaisia asioita, joita nämä yrittävät parhaan kykynsä ja taitonsa mukaan käsitellä. Surutyön tekeminen näyttää olevan vielä kovasti kesken. Paljastuu myös, että isänkään suhde poikiinsa ei ole ollut sellainen, mitä hän itse on omassa päässään kuvitellut. Ohjaaja luottaa näyttelijöihinsä, eikä turhaan, muutenhan tällaista elokuvaa ei olisi voinut tehdäkään. Kuvaajan paikalla on ollut asiansa osaava mies, Jakob Ihre.

Jos pitää hitaista, niin se on tässä; elämää ei voi pikakelata. Se pitää elää, vaikka olisi kuinka hidasta, ärsyttävää ja tuskallista.