Stella

Maritta Lintunen on sekä runoilija, novellisti että prosaisti; viides romaani Stella ilmestyi juuri äskettäin. Se paneutuu taiteen, erityisesti musiikin maailmaan, kirjailijakin on alun perin koulutukseltaan musiikin ammattilainen.

Nuori maalaistyttö Liisa saapuu 1980-luvun alussa maalta lyhyelle kirjoituskurssille Helsinkiin ja saa alivuokralaisasunnokseen entisen palvelijanhuoneen ikääntyneen laulajattaren, Sylvi Indreniuksen kodista. Laulajatar on mennyt kuuluisuus, jota elämä ei ole kohdellut ruusuhansikkain, mutta joka näkee vuokralaisessaan uuden mahdollisuuden elää loppuelämänsä vielä toisin ja täysin. Arka ja muiden johdateltavissa oleva Liisa taipuu Sylvin uusiin ehdotuksiin liiankin helposti ja unohtaa alkuperäisen intohimonsa, kirjoittamisen. Sillä on monia kerrannaisvaikutuksia, ja lukijan annetaan seurata, miten Liisan ja hänen läheisensä lopulta käy.

Romaanin teemana tuntuu olevan, että musiikki kuten mikä tahansa muukin taiteen laji on intohimo, johon täytyy uskaltaa heittäytyä, jos sellainen on ihmiselle tarjolla ja lahjakkuutta on riittävästi. Mutta mitä tapahtuu, jos ei itselleen suotua lahjaa jostain syystä pääse tai suostu kehittämään ja käyttämään? Joutuuko jossain vaiheessa elämää kuitenkin tekemään tiliä sen kanssa, ja miten toimia, jos lahjojensa käyttämättä jättäminen alkaa myöhemmin jatkuvasti kaihertaa?

Ihminen on onnellinen vasta silloin, kun hän pääsee lähelle ydintään”, ajattelee Juri, lääkäri, jonka taiteellinen lahjakkuus on jäänyt osin käyttämättä äidin elämässään tekemien ratkaisujen vuoksi. Teos tarjoaa lohtua ja haluaa myös tukea taiteellisen intohimonsa luovuttaneita toteamalla, että koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä palata luovuutensa juurille ja saada sieltä merkitystä elämään, kuten Jurin isoisän sanoo: ”Yksi tähti, monta heijastajaa. Ja kun tähti sammuu, valo vain jatkaa kulkuaan.”

Stella.jpg

Raivokasta Raivolasta

Eeva Rohaksen (s. 1982) uusin teos Raivo kertoo intohimosta, rakastamisen haasteista, kateudesta, riippuvuuksista ja niistä eroon pyristelemisestä eli siis melko tavallisista inhimilliseen elämään kuuluvista asioista. Rohakselta on aiemmin ilmestynyt novellikokoelma Keltaiset tyypit ja romaani Syvä pää.

Nainen, kielenkääntäjä ammatiltaan, tapaa yllättäen duunarimiehen ja ihastuu, vaikka hänellä ei olekaan juuri mitään yhteistä miehen kanssa. Silti pari uskoo intohimon voimaan, vaikka sukulaiset varoittelevatkin tulevasta. Pian ilmenee erilaisia merkkejä siitä, että suhde ei toimi, miehen mustasukkaisuus ja alkoholismi nousevat esiin. Luna, pieni tytär, tarkkailee altavastaajana koko ajan äidin ja isän muuttuvia tilanteita ja imee lapsen alttiudella itseensä erilaisia, raskaitakin kokemuksia perhe-elämästä. Lunalla on oma lemmikkilisko, joka joutuu pelinappulaksi aikuisten väliseen henkiseen kamppailuun. Raitistumiseen pyrkivä alkoholisti Elena yrittää pelastaa miehen, joka haluaa palavasti pitää perheensä kasassa. Ja vielä on Liisa, lahjakas ja kiinnostava työtoveri, jonka kanssa joudutaan kilpailemaan samoista freelancer-töistä. Rohaksen tapa kertoa on lennokas ja mukaansa tempaava. Tarina on kaiken kaikkiaan aika raadollinen, mutta antaa myös toivoa tulevasta valosta ja paremmasta huomisesta.

Raivo.jpg

Synninkantajat

Pauliina Rauhalan vaikuttavasta kerronnasta on Kirjatimpurissa puhuttu jo kerran aiemminkin, nimittäin vuonna 2014 (KT 13.04.2014), jolloin oli kyseessä nuoren lestadiolaisäidin loppuun palamisesta kertova romaani Taivaslaulu, joka ilmestyttyään sai useita palkintoja rehellisen kuvauksensa vuoksi. Rauhalan toinen romaani Synninkantajat jatkaa samalla uskontoon liittyvällä teemalla; vaativan ja kontrolloivan yhteisön kuvauksella ja sillä, miten se yhteisön jäseniin vaikuttaa.

Eletään 1970-luvun loppua Pohjois-Pohjanmaalla pienessä joen rannalla sijaitsevassa kyläyhteisössä. Joen rannalla nuori Aaron tutkii suhdettaan uskoon ja sen ristiriitaisuuksiin kyläyhteisön, oman perheensä ja papan ja mummin vuorovaikutuksessa. Mummin nuorin tytär joutuu uskonnollisen yhteisön epäsuosioon epäsopivan rakkauden ja mummi avarakatseisuutensa vuoksi. Kaiken yllä leijuu papan ankara moraalinen eetos, joka ei salli poikkeamia lähipiirissäkään. Punaisena lankana pitkin teosta kulkee matkakertomus, jossa historianopettaja ottaa tutkimusvapaata, mutta alkaakin sen kuluessa kirjoittaa uskonnollisen pappansa tarinaa. Teos kertoo viisaasti siitä, miten liian puritaaninen käsitys uskosta saattaa rajoittaa elämää ja estää inhimillisen myötätunnon lähimmäisiä kohtaan.

Synninkantajat.jpg

Air de Paris

Helsingin Taidemuseo HAMissa on parhaillaan, 23.02.-12.08.2018, näytillä osa Leonard ja Katarina Bäcksbackan taidekokoelmasta, jonka kyseiset henkilöt lahjoittivat Helsingille vuonna 1976. Tässä näyttelyssä on ranskalaisten ja suomalaisten taiteilijoiden teoksia Pariisista 1900-luvun alkupuolelta. Näyttelyn maalausten äärellä aistii aika hyvin sen ilmapiirin eron, minkä taiteilijat ja matkailijat siihen aikaan ovat kokeneet pohjoisen, juuri itsenäistyneen ja kovia kokeneen Suomen ja varakkaille keveän ja kansainvälisen, mutta köyhemmille ankaramman arjen tarjonneen Pariisin välillä.

Albert Edelfelt, St. Cloud'in puistosta

Albert Edelfelt, St. Cloud'in puistosta

Adrien Holy, Ravintolassa

Adrien Holy, Ravintolassa

Yngve Bäck, Nainen auton vieressä

Yngve Bäck, Nainen auton vieressä

Ester Helenius, Harlekiini ja ruusu

Ester Helenius, Harlekiini ja ruusu

Suomen kielen ja Agricolan päivä 9.4.

Tämä 9. päivä huhtikuuta on erityisen merkittävä päivä suomalaisen identiteetin kannalta. On suomen kielen päivä, Mikael Agricolan kuolinpäivä ja myös Elias Lönnrotin syntymä- ja nimipäivä. On siis aihetta isoon juhlaan. Mikael Agricolan nimi mainitaan vuosittain juuri tänä päivänä, Lönnrot omana juhlapäivänään, ja suomen kieltä yrittää viljellä päivittäin ja viikoittain myös jokainen sukankuluttaja tykönänsä, joten pidemmittä puheitta lippu salkoon ja kaikki kunnia sekä Agricolalle, Lönnrotille että kaikille muillekin menneille, nykyisille ja tuleville suomen kielen käyttäjille, kehittäjille ja ylläpitäjille. Tämä koskeepi myös tieteen käyttämän suomen kielen kehittäjiä murteiden uskollisesta käyttäjäkunnasta puhumattakaan. Hyvä, me kaikki, kielestä kiinni pitävät ja siinä uskollisesti roikkuvat!

Albert Edelfelt: Mikael Agricola, piirros, 1907

Albert Edelfelt: Mikael Agricola, piirros, 1907

Aapelista

Kirjastokäynnillä yhytettiin tuliterä muistelmateos Aapeli – aika hyvä kirjailijaksi, jonka kirjailija Jukka Parkkinen on kirjoittanut. Kirjailija Simo Puupponen, tunnettu myös pakinoitsija Aapelina (1915-1967), saa Parkkisen teoksessa arvoisensa monipuolisen ja yksityiskohtaisen elämäkerran. Jatkosodan aikaan Simo Puupponen toimi rintamakirjeenvaihtajana, varsinaisen leipätyönsä hän teki päivälehtien pakinoitsijana Aapeli-kirjailijanimellä.

Koko maan tunnettuutta ja lukijoita ajatellen Aapelin tunnetuimmat teokset ovat ne, joista on tehty elokuva. Aapelin ensimmäisestä romaanista Siunattu hulluus, joka ilmestyi vuonna 1948, valmistui YLEn kuunnelma vuonna 1960 ja elokuva vuonna 1974. Tarinassa Rummukaisten veljekset Ana ja Vilippus lähtevät viemään nuorinta veljeä Elmeriä hullujenhuoneelle, vaikka siihen ei oikein tunnu syytä olevankaan. Matkalla on monta mutkaa, ja lopulta kaikki veljekset palaavat takaisin kotipuoleen. Muuan Aapelin tunnetuista henkilöistä on myös lasten maailmaan sijoittuva Vinski, kymmenvuotias poika, jolla on ihmeellinen taikavoima, näkymättömyyspulveri. TV-elokuvat Koko kaupungin Vinski ja Vinski ja Vinsentti valmistuivat vuosina 1969 ja 1970. Pikku Pietarin piha - romaani ilmestyi vuonna 1958 ja siitä tehtiin kaksi elokuvaa vuosina 1960 ja 1961. Teos on kuvaus Pietarista, äitinsä menettäneestä pojasta, ja puutalomiljööstä, jossa asuu hyvin monenlaisia ihmisiä. Kaikkia pihan tapahtumia kehystää lämmin huumori ja ymmärtämys, eikä melankoliakaan ole kerronnassa vierasta.

Aapeli.jpg

Pupu pöksyissä pääsiäisenä

- Huh hellettä, sanoi jänis pakkasella.

Jänishousu jänistää, tuolla mennä pyyhältää, niin ettet kohta sitä nää. Se lähti melkein makuulta, ja sen voit kyllä uskoa, että jos jäniksen valaan luottaa, se pettymyksen tuottaa. Se jäniksen selässä, jäniksenä matkustaa, jäniksen passia vilauttaa. Kun joku kysyy: - Minne matka? niin se vastaa: - Tuolla jossain on hatka. Sinne olen menossa, selkä aivan kenossa, kun on pupu pöksyyn mennyt. Sen tarkemmin selitä sitä en nyt.

                  (Kursiivilla painetut ovat kansanperinteessä jänikseen liitettyjä sanontoja.)

Jänis.jpg

Kanalasta kajahtaa!

Kirjatimpurin aiemmissa pääsiäisen seudun postauksissa on ihasteltu narsisseja (KT 13.4.2017), muisteltu kansanperinteen pääsiäistapoja (KT Lankalaulantaa 26.3.2016) ja analysoitu kiinteästi pääsiäiseen liittyvän lampaan olemusta (KT Tuku, tuku, lampaitani 4.4.2015).

Nyt puhutaankin munan, pääsiäisen ehdottoman herkun, kunniaksi sen tärkeimmästä tuottajasta eli kanasta. Nykyiset kesykanat polveutuvat jo ammoisista viidakkokanoista, ja jossain vaiheessa nälän mouriessa suolenpäässä keksittiin, että niiden munia ja lihaa voi syödä ja että niitä voi käyttää myös lemmikkeinä. Broilerit ovat lihotuskanoja, jotka ovat joutuneet antamaan nimensä myös poliittisille broilereille, mitä se sitten merkinneekin. Kanamainen käytös taas kummunnee kanan tavasta tepastella pihalla niskojaan nakellen ja nokkien sitä sun tätä ja sen kotkotuksesta, josta ei aina saa selvää, mistä on kyse. Ehta suomalainen kana on ollut menehtymäisillään sukupuuttoon, mutta tämäkin asia alkaa onneksi korjaantua.

Kana rakastaa nukkumista öisin orrella muiden lajitoveriensa kanssa tiiviissä rintamassa. Jos kanoilla on liian vähän henkistä tilaa, kanalaan saattaa munimisen ohella pesiytyä sangen ruma tapa nimeltään nokkimisjärjestys, ja sekin on saanut luovuttaa nimensä eräälle ihmiskunnan oudolle tavalle, josta pois opittakoon. Enimmältään kana on kuitenkin siivo ja harmiton kotkottaja, joka putkauttaa päivittäin pimeässä pesässään ison solun eli munasen, joka voidaan ennen syömistä joko paistaa tai keittää ja värjätä iloisin värein varsinkin pääsiäisenä tai jättää tyystin värjäämättä. Kanat eivät muni suklaamunia, vaikka joku lajia tuntematon saattaisi niinkin väittää. Kanalassa asuu usein myös kukko, joka on koiraspuolinen kana ja joka on joskus aikojen alussa ohjelmoitu toimimaan digitaalisena herätyskellona etenkin aamuvarhaiseen aikaan.

Kana.jpg

Palmusunnuntaina

Virvon varvon tuoreeks terveeks, tulevaks vuuveks!

Kui monta urpaa nii monta uuhta, / kui monta varpaa nii monta vasikkaa,

kui monta oksaa nii monta orhii, / kui monta lehtee nii monta lehmää,

kui monta latvaa nii monta lammasta.

 

Voilusikka lehmästäis, / muna kanastais,

pannukaakku taikinastais, / markka kukkarostais!

Luppaatkos munan!

 

Virvon viipotan, varvon vaapotan / survon suklaamunan,

silkistä sametista korpusta kanelista, / ka anna munanen,

ettei kissa nauvu ovellas, / ettei koira hauku unias,

että saisit rauhassa nukkua, / onnea, onnea, onnea!

 

Mie se virvon viina iest, / muna iest muksuttelen, / raha iest rapsuttelen!

 

Virvon varvon vitsasella, / kostan pajunoksasella,

rikkaaks rakkaaks / ison talon isännäks, / kolmen piian pitäjäks.

Viikoks velkaa, / vuuveks vappaata, / annat sie munan vai markan?

 

Uusi vitsa virvoittaa / vanhan kuoren pois päältä kirvoittaa,

En mä paljon palkkaa vaadi, / enkä velkakirjaa laadi,

Kun mä kauniin vitsan kannan / palkakseni mitä annat!

 

                       Lähde: Johannekselainen 2004, Maire Uotilan muistelmia, Karjalan liitto ry.

 

Palmusunnuntai.jpg

Sivuhenkilö

Saara Turusen (s.1981) toinen romaani Sivuhenkilö kertoo tunnelmista ja tunteista, joita esikoiskirjansa kirjoittanut päähenkilö kokee kirjansa julkaisemisen jälkeen. Koko maailma tuntuu ihmeelliseltä ja erilaiselta onnistumisen jälkeen, mutta hämmästyksekseen kirjan kertoja huomaakin, että kaikki muu maailma jatkaa tavallista jollottavaa menoaan, muutos on tapahtunut vain hänessä itsessään. Kun hän tapaa tuttaviaan ja odottaa, että he kysyisivät häneltä ”saitko kirjassasi sanottua niitä asioita, joita halusit sanoa”, he sen sijaan kysyvätkin ”onko sitä myyty”.

Elämä kertojan ympärillä on kovin erilaista kuin hänen omansa; vanhemmat viihtyvät entisessä olossaan, sisaret elävät perheineen tyytyväistä keskiluokkaista elämää taloineen ja autoineen, hän itse asuu isän hänelle ostaman asunnon puolikkaassa – toisen huoneen katossa on edellisen asukkaan jättämä koukku, jonka vuoksi kertoja ei halua asua siinä huoneessa - pesten pyykkiään isän ostamalla koneella, syö ruuakseen euron nuudeleita ja polkee paikasta toiseen vanhalla pyörällä, jonka kettingit eivät oikein ota pysyäkseen rattaissaan.

Teos on täynnä elämän paradokseja, komiikkaa ja traagisuutta, niin että sitä lukiessaan ei voi muuta kuin nauraa ja samalla vähän järkyttyäkin. Hyvin on Saara Turunen osannut kuvata perinteisestä eroavan maailmankuvan omaavan, itsellisen naishenkilön todellisuutta yhden vuoden ajan. Lukijana pystyy hyvin samaistumaan niihin vieraantumisen tunteisiin, joita kirjan kertoja tuntee erilaisissa uusissa tilanteissa ja tapahtumissa. Meissä kaikissa lienee se sisäinen puoli, joka jossain tilanteessa tuntee olevansa ulkopuolinen. Siihen kohtaan tämä kirja osuu, ja hyvin osuukin.

Saara Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien vuoden 2015 kirjallisuuspalkinnon. Teos kuvasi päähenkilönsä ahdistusta lapsuudenkodista perittyjen tiukkojen normien vuoksi (Kirjatimpuri 13.4.2016). Turunen on kirjoittanut myös useita näytelmiä, kuten Puputyttö, Broken Heart Story ja Tavallisuuden aave.

Sivuhenkilö.jpg

Teltantekijästä Viisaan viiniin

Tulevaa älä ikävöitse aikaa / ja kerran mennyttä älä kyynelöitse aikaa. / Vain käteisraha Nykyisyys on käypää! / Ei ole menneistä, ei tulevista taikaa.

Sain elon tiellä ihmisiä monta tuttavaksi, / mut onnellisia näin lajia vain kaksi: / oli toinen tarkoin selvillä hyvästä ja pahasta, / ja toinen niistä hullua ei tullut hurskaammaksi.

Miks aina mestaroida maailmaa? / Miks aattein sydäntänsä nakertaa?/  Iloitse! – sillä aikain aamuna /  ei sinusta tehty neuvonantajaa!

Se lempi, jonka aika haihduttaa, / on lieden tuhkaa, tuskin haaleaa… / Mut suuri rakkaus ei tunne aikaa, / ei paikkaa, unta eikä kuolemaa.

On viini kyllä paljon pahan syy/ ja maine seurassa sen tärveltyy… / Mut mitä puoleksikaan yhtä oivaa / voi ostaa se, ken muille viinin myy?

Kuin vierii virta, aavikolla tuuli puhaltaa, / niin päivistäni tänään taas päivä katoaa. / Mut milloinkaan en murehtinut ole päivää kahta: / en päivää, joka jäi jo taa, en päivää tulevaa.

Nyt säästä mua tuskalt´ ankealta, / nyt pahat työni peitä maailmalta: / oi tänään onnellinen anna minun olla! / Lyö huomenna – nyt mieltäs, Herra, malta!

Kun olin nuori, ei outo ollut mulle opin tie,/  ja vanhemmiten mestariksi minua luultu lie… / Siis tietää tahdotteko viisauteni viisauden? / – Kuin tuuli meidät tuo, niin viima meidät vie!

Kuin poolopalloa, niin pelissä elämän / koet Kohtalon sua lyövän, heittävän. / Vait alistu vain kaikkeen, / sillä miksi niin käy, sen tietää yksin, yksin Hän.

Kun olin nuori, mielin palavin /  koin tutustua pyhiin, viisaihin/  ja kuuntelin… mut aina palasin /  samasta ovesta kuin meninkin.

Jos  maljas viinin, huulet huuliltas / vie kaiken Loppu, Alku… lohtunas / on: olet tänään, mikä olit eilen, / ja – vähemmän et ole kuoltuas!

Ja enkeli kun virrankaltaan luo / sinulle viimein mustan kalkin tuo / ja käskee sielus juoda siitä, se / vie huulilles – ja säikkymättä juo.

Jos Suurta Salaisuutta järjelläs / sa ratkot – niin tee pian tehtäväs! / toden ja väärän erottaa vain hius, / ja siinä häilyy hely elämäs!

Lähetin sieluni pois päältä maan / maailman toisen Kirjaa tavaamaan. / Se vihdoin palas: - Itse olen taivas / ja helvetti… se tiesi tullessaan.

Isot ja pienet ruukut vierekkäin / maapohjan peitti, sopet seinämäin, / ja jotkut puhui, toiset oli vaiti, / mut niin kuin kuuntelevan niiden näin…

Tämä tulomme, menomme – kannattaako? / Elon hedelmän kypsäksi – koskaan saako? / Kun tähtien alla sieluista parhaat / palavat tuhkaksi – sano: savuaako?

-Oi meren kaukaisuutta! Pisara nyyhkyttää. / – Sinä suret aivan suotta! meri suuri hymyää:  / - Olemme kaikki yhtä, kaikki Jumalaa, / ja välillemme piste vain pieni, Aika, jää!

 Omar Khaijam: Teltantekijä, Omarin malja, Viisaan viini, suomennos Toivo Lyy

Omar Khaijam.jpg

Tuunataan ja duunataan

Kevät keikkuen tulevi - varmaan jo kuukauden sisällä! Siitä ilahtuneena löydettiin kirjastosta kirja, joka laittoi sormet syyhyämään keväistä timpurointia ajatellen, nimittäin Annie Sloanin kirjoittama ja Katja Kangasniemen suomentama Maalaa ja tuunaa vanhoja huonekaluja - 50 helppoa vihjettä uuden ilmeen luomiseen. Christopher Draken havainnolliset ja työhön opastavat kuvat ovat oivana apuna tumpelommallekin tekijälle. No, ne helpot vihjeet kyllä tiedetään, niistä on kokemusta sellaisella, jolle on sattunut peukalo keskelle kämmentä. Siitä huolimatta siis käykäämme nyt ehostamaan talven pölyttämiä ja kulahtaneita huonekaluja oikein timpurin työn kovettamin käsin! Tosin allekirjoittaneen osoitteessa on jo käytännön antamaa tietoa siitä, että kotientisöinti saattaa joissakin tapauksissa tietää täydellistä - sanotaanko, mitä -  ja tuunatun esineen piilottamista vasta jälkipolvien kauhisteltavaksi jonnekin liiterin nurkkaan. Mutta siitä ei voi tietenkään tämän kirjan tekijöitä panna vastuuseen. - Toiminta helpottaa, totesi vanha ystävä aikaisemminkin, kun tarkasteli eräänkin aiemman entisöinnin paljonpuhuvia tuloksia. Mutta ensin pitää siis kuitenkin vasta varovasti lähestyä aihetta näin teoreettisesti, kuistilla kun ei vielä oikein tarkene entisöintipuuhissa.

Maalaa ja tuunaa.jpg

Naistenpäivä 8.3.

Ei aina se ole musta, / jok’ on kohdattu yössä / tai varjopuolella elon; / ei aina se ole huono, / jot’ on herjattu työssä / tai vierottu vaiheilla pelon. / Ei aina se ole kirkas, / joka päivältä näyttää / ja kerskuen katsehet sietää, / ei aina se ole hyvä, / joka säännöt täyttää / ja kulkee keskellä tietä. / L. Onerva

Entä jos painaisit kätesi / hiljaisuuttani vasten, / jos hiukseni lentäisivät kaikkiin neljään tuuleen, / entä jos nousen, jos liikahdan, liikahdan kaikkineni – / Mene pois, älä katso taakse, / älä kuuntele mitään. / Vain meret, / meret minussa itkevät ääriänsä. / Marja-Liisa Vartio

Minä rakastan häntä kuin Jumalaa / ja haavetta rakastetaan. / Ajatukseni huntuina suojelevat / hänet kaikelta tomulta maan. / Minä tiedän, jos hunnut ma repisin pois, / vain ihmisen kohtaisin. / Niin tummuisi valkeus sielustani - / elän valheessa ennemmin. /   Saima Harmaja

Älä pelkää koettelemuksia. Ne ovat maksu, jolla lunastat varsinaisen omaisuutesi. / Maria Jotuni

Ei mikään muu kuin ihminen voi parantaa meitä toisista ihmisistä. / Kersti Bergroth

Virtaava vesi säilyttää raikkautensa, etsivä mielensä valppauden. / Sylvi Kekkonen

Liiallinen toisen ihmisen tien tasoittaminen ei lopultakaan auta ketään kasvamaan vahvaksi. / Irja Kilpeläinen

Tänään teen päätöksen tehdä jotakin. / Armi Ratia

Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi. / Tove Jansson

Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan / ja pidän sen avoimena. / Mirkka Rekola

Jäkälä nosti pisaransa hauraan, / ja sade täytti sen, ja pisarassa / kimalsi taivas tuulta pidättäen. / Jäkälä nosti pisaransa hauraan: / Nyt malja elämämme rikkaudelle. / Helvi Juvonen

Naistenpäivä ruusut.jpg

Autarktis

Niin, että mikä? Oliko kirjan kanteen tullut yhden kirjaimen virhepainatus? Kun kirjan avaa, selviää, että autarkia kreikan kielessä tarkoittaa omavaraisuutta, muista riippumattomuutta ja arktis on se pohjoisnavan alue, jonka etelärajana on heinäkuun 10 Celsius-asteen isotermi. Autarktis on siis yhtä kuin omavarainen pohjoinen, ja tämän romaanin nimenä se on kertakaikkisen osuva.

Tommi Liimatta (s. 1976, Kemi), kertoo karunkauniisti pohjoisen Suomen asukkaista, jotka elävät täysin toisenlaisessa todellisuudessa kuin Kehä III:n sisäpuolella ja vähän siitä vielä ulompanakin olevat elävät. Ja millaisella kielellä, ollapa sellainen tarinankertoja!  On sotasankari, joka kertoo, että ”kannoin mitaleja puheissani, rinnasta ne vielä puuttuivat, sankareista kun oli yhtäkkiä ylitarjontaa ja vaikka mitalipaja löi kahta vuoroa, en ollut aakkosten alkupäässä.” On mies, johon iskee ruottikuume, kun kerran muihinkin, ja kun työt kotimaassa ovat mitä ovat, ja joka palaa ikävissään lopulta takaisin, ja on myös joutilaisuuden valinnut mies, jonka isänisä oli ”kuuluisa karhunkaataja jo ennen sotia, oikiastaan karhunkuiskaaja. Taltutti, halvautti karhun kattomalla silimiin” ja joka itse valitsee oman tiensä, ”astuu elämänpulssista sivuun”. Romaanin päähenkilöt, nuo kolme miestä, edustavat siis myös kolmea eri ikäpolvea.

Teos on pohjoisen runsasvivahteisella kielellä kirjoitettu, maaseudulta kotoisin olevien ihmisten puolustuspuhe. Maalla on synnytty ja kasvettu, perintöjä ei liiemmälti ole, työt loppuvat, nuoret naiset lähtevät kaupunkeihin, miesten on mietittävä, mitä he elämältä haluavat, vai haluavatko mitään. Tuttu ja turvallinen, vaikkakin usein henkisesti rajoittava kotiseutu, jää usein taakse. Jos lähtee, tilalle astuu juurettomuus ja se, että ei tunne oikein ketään eikä juuri opikaan tuntemaan, koska elää koko ajan siinä ajatuksessa, että joskus vielä palaisi takaisin.

Autarktiksen lisäksi Tommi Liimatta (1976-) on kirjoittanut useita romaaneja, kaksi runokirjaa ja sarjakuvakokoelmia. Myös Sami Yaffa. Tie taipuu - elämäkerta on hänen toimittamansa. Liimatta tunnetaan myös muusikkona; laulajana, sanoittajana ja säveltäjänä.

 

Autarktis.jpg

Suomalaisen kulttuurin päivä 28.2.

Ohoh kullaista kotia!

Lämmin paita liinainenki / oman äitin ompelema;
vilu on vaippa villainenki / vaimon vierahan tekemä.

Lämmin on emosen sauna / ilman löylyn lyömättäki;
kylmäpä kyläinen sauna, / vaikka löyly lyötäköhön.

Koria kotoinen leipä, / jos on täynnä tähkäpäitä;
vihavainen vieras leipä, / vaikka voilla voituohon.

Villainen emosen vitsa, / ruokoinen isosen ruoska,
joskon viikon virpokohon, / rupeaman ruoskikohon;

vitsa vierahan verinen, / kyläläinen kynnäppäinen,
josko kerran iskeköhön, / tahi puolen koskekohon.

Ohoh kullaista kotia, / armasta ison eloa!
Jos oli leipeä vähempi, / niin oli unta viljemmältä.
Ei toruttu torkunnasta, / makaamasta ei manattu.

                                                                 Kanteletar

Kanteletar.jpg