Palju õnne sünnipäeval Eestis!

Läheisen sukulais- ja ystäväkansamme Viron täyttäessä tänään 100 vuotta kirjoitellaan nyt joitakin sanontoja eestin kielellä siksi, että kun sinne seuraavan kerran mennään, niin osataan sanoa asiat oikein. Eestihän muistuttaa aika tavalla suomea, mutta ei aina kuitenkaan, pientä eroakin löytyy. Tässä muutamia esimerkkejä ja lisääkin voi opiskella itsekseen:

Kuidas käsi käib?                  ei tarkoita, että onko kätesi parantunut, vaan Miten menee?

Kui palju?                              ei tarkoita kysyä, missäs palju on, vaan Paljonko?

Kus(pool) asub hotell?         ei tarkoita kysyä, missä hotellin vessa on, vaan Missä hotelli on?

Ma räägin eesti keelt.            ei tarkoita kielen rääkkäystä, vaan Minä puhun viroa.

Viiner on mage ja toores.     ei tarkoita kahvileipää, vaan Nakki on suolaton ja raaka.

Mukavien virolaisten kanssa jaetaan monen muun yhteisen asian lisäksi melkein samanniminen eepos, meillä Kalevala ja heillä Kalevipoeg. Yhteistä on myös kansallishymnin melodia eli Fredrik Paciuksen säveltämä Maamme-laulu, meillä se on Johan Ludvig Runebergin ja heillä Johann Voldemar Jannsenin sanoittama Mu isamaa. Kun joskus tulee vielä tunneli Suomenlahden alitse Helsingistä Tallinnaan, niin voidaan sanoa, kuten eräs poliitikko asian ilmaisi, että ”parasta Helsingissä on Tallinnan läheisyys”.

Palju õnne sünnipäeval Eestis!

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Jos on tykästynyt lyhyeen kirjalliseen muotoon, ei kannata ohittaa amerikkalaisen Lucia Berlinin (1936-2004) hetkeen tarrautuvia lyhyitä tarinoita. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on kokoelmateos, johon on koottu Berlinin parhaita novelleja hänen aiemmin kirjoittamistaan teoksista.  Jos kirjailija on aiemmin tuntematon, niin Lydia Davisin alkusanat ja ystävä Stephen Emersonin johdanto kirjan alussa muistuttavat mieleen, kuka Lucia Berlin oikein oli ja millaisista lähteistä hänen kirjallinen virtansa oli saanut alkunsa ja mistä se kaiken aikaa ammensi. Kokoelman on suomentanut Kristiina Drews.

Berlinin lapsuutta väritti isän työ, jonka vuoksi asuttiin monissa paikoissa eri puolilla Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa. Muuttaminen paikasta toiseen jatkui myös aikuisena ja vielä omien lastenkin ollessa pieniä. Oli köyhyyttä ja varakkuutta, alkoholismia ja raittiita kausia, yksinhuoltajuutta ja avioliittoja. Berlinin perheeseen kuului neljä poikaa, joita hän elätti usein pätkätöillä missä milloinkin. Novelleissa näkyy siten hyvin eri ammattien kirjo ja tietämys monista sekalaisista töistä. Kuten on usein muidenkin merkittävien taiteilijoiden laita ollut, pienten kirjallisten piirien ihailema Berlin sai ansaitsemaansa suurta kuuluisuutta vasta kuolemansa jälkeen.

Ystävänpäivä 14.02.

Ystävä on sellainen ihminen, / joka tietää sinusta paljon ja / kuitenkin pitää sinusta / 
- ja josta sinä pidät, / vaikka hän tietääkin sinusta niin paljon.

                                                                                                           Matti J. Kuronen

Liukurin luikuria laskiaisena

Joskus kuulee sanottavan, että ”älä laske luikuria”, joka tarkoittanee suurin piirein samaa kuin että ”älä narraa”. Mutta mitäpä tarkalleen ottaen on tämä luikuri, sitäpä miettisi varmaan Veikko Huovisen Konstan Pylkkeröinenkin pitäessään kesäpäivän pientä ettonetta heinänkorsi suussa kivi päänalusenaan.

Joka tapauksessa laskiaissunnuntaina ja tiistaina tänä vuonna lasketaan luikuria liukurilla, pulkalla, kelkalla ja ehkä jätesäkilläkin myös etelässä, koska lunta on siunaantunut mäkien peitoksi ihan mukavasti, mistä tässä nyt yhteisesti iloittakoon. Mäkeä laskiessaan kuuluu huutaa ajankohtaisia ja -tasaisia toivomushuutoja, kuten ”Huru, huru, huru, huru, pitkiä pellavia ja hienoja hamppuja, räätikkäitä ku nurkanpäitä ja nauriita ku lautasia, papuja ku pähkinöitä ja perunia ku pulleroi ja tupakkikultaa kanssa isän piipun päähän!””Lintti lantti liinoo, pitkäpiätä pellavoo, uus kelekka, tervapohja, mänöö jotta luikaa!””Hei hei hamppuja, pitkiä lauhkeita liinoja. Nauriita kun lapsenpäitä, otria kun peukalon päitä, vasikoita kun varsoja, lampaita laumoittain!” ja lopuksi vielä naapurisopua ennestäänkin vahvistava ”Meidän taloon pitkiä pellavia, teidän taloon tappuroita!”

Laskiainen tarkoittaa alun perin kirkollista laskeutumista paastoon 40 päivän ajaksi ennen pääsiäistä. Kansanperinteen ohjeiden mukaisesti laskiaissaunalle pitää juosta kilpaa ja siellä pitää olla hiljaa, etteivät mäkärät, hyttyset, paarmat tai ampiaiset kävisi kesällä niin kovin käsiksi, luteista, täistä ja russakoista puhumattakaan. Mitä tapahtuu, jos kompastuu matkalla tai ei osaa pitää suutaan supussa, siitä ei ole dokumentoitua tietoa.

Eipä unohdeta laskiaisen perinneruokiakaan. Hernesoppaan laitetaan kaikki joululta jääneet, pakastimen - ennen vanhaan lihatiinun -  pohjalle unohtuneet läskin- ja lihanpalat ja laskiaispulliin piilotetaan kaikki piilosokerit ja -rasvat, separaattorilla lingotut kermat ja hillonjämät, jotta jaksetaan odottaa varsinaista tulevaa ruokajuhlaa, pääsiäistä. Jotkut tosin syövät myös blinejä smetana, kaviaari ja snapsit kyytipoikanaan, mutta kyllä kunnon hernerokka läskikokkareilla aina blinit voittaa. Tosin se taitaa olla makuasia, josta ei ole syytä kinata.

                                                                                                             (www.finlit.fi)

Saamelaisten kansallispäivä 6.2.

Saamelaiset, Suomen alkuperäiskansa, viettävät kansallispäivää 6. helmikuuta. Kuinka paljon oikeasti tiedämme saamelaisten elämästä ja historiasta lukuun ottamatta joikaamista, poroelinkeinoa, upeita kansallispukuja, aitoja käsitöitä tai erilaisia romanttisia käsityksiä suopunkia taitavasti käyttävästä luonnonkansasta? Tiedetään, että suomi ja ruotsi ovat Suomen viralliset kielet, mutta myös eräillä vähemmistökielien puhujilla, kuten viittomakielisillä, romaneilla, karjalaa ja saamea puhuvilla, on lakeihin perustuvia oikeuksia. Saamen lippu virallistettiin vuonna 1986 ja saamelaisten virallinen kansallislaulu Sámi soga lávlla on Isak Saban sanoittama ja Arne Sorlien säveltämä. Suomen saamelaisten tärkein poliittinen elin on Saamelaiskäräjät.

Kuudesta ortografioidusta saamen kielestä Suomessa puhutaan kolmea: pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea, joista pohjoissaame on yleisin. Saamen kieli kuuluu uralilaisten kielten suomalais-ugrilaiseen haaraan, joten se on kaukaista sukua suomen kielelle. Rehellisyyden nimissä todettakoon kuitenkin, että kun yrittää kuunnella vaikkapa saamenkielisiä uutisia televisiosta ilman tekstitystä, niin kyllä vastuu ymmärtämisestä taitaa usein jäädä kuulijalle. Tulevaisuutta ajatellen on silti hyvä oppia ainakin seuraava lause: "Mun ráhkistan du". Sillä pääsee jo aika pitkälle ystävällisen tutustumisen hitaalla jotoksella!

                                                      (lähteitä, mm. sanosesaameksi.yle.fi, www.wikipedia.fi)

5.2. Runegreeniä jälleen!

J. L. Runebergin ja hänen vaimonsa Fredrikan kirjallisesta tuotannosta riittää jokaisen vuoden 5. helmikuuta päivälle uutta mussutettavaa. Lahjakas ja vaatimaton kirjailijavaimo oli aiheena vuonna 2015, Saarijärven Paavo -runo vuonna 2016 ja Lähteellä-runo ja laulu vuonna 2017. Tänä vuonna on vuorossa iki-ihana yksin- ja kuorolaulajien ja melkein kaikkien muidenkin suihkussa ja muualla laulajien rakastama runo Joutsen, Yrjö Weijolan suomentamana.

Halk’ illan ruskon auermaan / käy lento joutsenen. / Se laskee lahden hopeaan / ja soutaa laulellen. / Se lauloi: ”Auvo taivainen / on armas Suomenmaa, / sen päivä mennä levollen, / yökaudet unhoittaa.

Ja varjon siellä runsahan / luo koivut tuuheat. / On kultaa peili lahdelman / ja aallot vilppahat./ Sen onni ompi kallehin, / ken siellä rakastaa. / Sielt’ usko ompi syntyisin, / se sinne kaihoaa.”

Niin kaikui laulu kiitäen / yl’ aaltoin siintäväin, / ja joutsen armaan rinnallen / nyt souti, lauloi näin: / ”Vaik’ on sun elos unelma / niin lyhyt, riittää se; / sä lemmit Suomen laineilla, / sä lauloit Suomelle.”

Kynttelinä talven selkä katkeaa!

Kynttilänpäivä on alun perin kirkollinen juhla, kun katolisessa kirkossa vuoden aikana käytettävät kynttilät vihittiin sinä päivänä. Kekseliäs kansa kehitteli monenmoisia rituaaleja kynttilänpäiväksi, ruokajuhliakin pidettiin. ”Siankynnet kynttelinä, lampaankynnet laskiaisna”, oli pohjoisen Suomen ohje ruuanvalmistukseen. 

Pohjois-Savossa kuviteltiin kynttilänpäivää jo ensimmäiseksi kevätpäiväksi, niin olivat toiveikkaita nämä savolaiset. ”Kevättä kynttilästä, syystä Perttelistä”, oli sanonta. Säitä ennustettiin kynttilänpäivänä arvaillen, milloin jäät jo lähtisivät tai milloin pääsisi kyntöhommiin. Kynttilän jälkeisestä ensimmäisestä suojasäästä laskettiin olevan yhdeksän viikkoa jäiden lähtöön ja kymmenen viikkoa, kun päästäisiin kylvämään. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato.

Kynttilänpäivänä kyseltiin kovasti, olivatko talven työt tulleet tehdyksi: ”Onko tehty talvitöitä, onko pitkiä pinoja, onko paljon aidaksia, ruoditko jo rohtimesi, peroitko jo pellavasi, joko villasi virutit?” Jos ei ollut näitä tuiki tarpeellisia talven töitä tehnyt, niin silloin olivat taas pahat voimat liikkeellä. Onneksi niitä voitiin karkottaa sytyttämällä kynttilä, koska pimeyden voimat pelkäsivät tulen voimaa.

Ensi syksynä ovatkin sitten laarit täynnä viljaa, koska kerran kynttilänpäivänä ovat raitit lunta pullollaan ja vähän jo yli reunojenkin. Tosin sanotaan myös, että ”jos ei ole kylmä kynttelinä eikä pauku pakkanen Paavona, niin on halla heinäkuussa ja talvi keskellä keseä”. Tiedä häntä.

Ja vielä variskin, tuo rakastettu pihalintu, on otettu mukaan ennustuksiin: ”Kun varis raakkuu ensi kerran kynttilänpäivän jälkeen, niin kuukauden päästä huutaa vasikka laitumella". Kukahan sen on sinne päästänyt, poloisen?

                                                                              (www.taivaannaula.org, Juhlat alkakoot!)

Nuorallatanssijan opas

Pitipä ottaa luettavaksi sellainenkin kirja, jonka lukeminen arveluttaa jo etukäteen, koska silloin ollaan sopivasti mukavuusalueen ulkopuolella ja siten hedelmällisessä olotilassa. Tällainen opus on esimerkiksi Wayne W. Dyerin Elämän tasapaino, jossa kirjoittaja ilmoittaa, että kun teet nämä ja nämä asiat ja vielä uskot niihin, niin tulet tasapainoiseksi, simsalabim ja siitä vaan!

No eipäs vielä nielaista, ennen kuin tipahtaa, vaan tutustutaan kyseiseen oppaaseen, jossa kerrotaan ’Yhdeksän periaatetta, joilla luot syvimpiä halujasi vastaavat tottumukset’. Jo ensimmäinen luku paljastaa, että ’Loputtomat metsät uinuvat yhden tammenterhon unelmissa’, toisessa luvussa kerrotaan, että ’Elämässä on tärkeämpiä asioita kuin saada se kulumaan nopeammin’ – se uskotaan - , kolmas luku kertoo sen tosiasian, että ’Et voi suudella omaa korvaasi’, neljäs luku paljastaa, että ’Riippuvuutemme kertovat meille: ”Et koskaan saa tarpeeksi sitä, mitä et halua” – mitähän tuo tarkoittanee? -  , viides luku valistaa, että *Et ole sitä, mitä syöt; olet sitä, mitä uskot sen suhteen, mitä syöt’, kuudes väittää, että ’Et pysty löytämään valoa analysoimalla pimeyttä’ – siitä ollaan jo melkein samaa mieltä! - , seitsemäs luku sanoo, että ’Taisteleminen mitä tahansa vaikeutta vastaan vain vahvistaa sen valtaa sinuun’ – katos vaan, siitäkin ollaan joskus samaa mieltä - , kahdeksas luku kertoo, että ’Rakkaus on sitä, mikä jää jäljelle, kun rakastuminen hiipuu pois’ – no, aika monet jo tietävätkin sen -  ja yhdeksäs periaate kertoo, että ’Maa on tulvillaan taivasta’.

Joskus ihminen vain on sellaisessa mahdottomuuksien tilassa, että pienikin koukkaisu toivon tynnyriin saattaa auttaa tallustajaa pääsemään eteenpäin edes piirun verran, ja silloin tällaisellakin kirjallisuudella on paikkansa. Joten toivotetaan lukuiloa ja nuorallatanssijan tasapainoa kaikille!

Bernhardia kohti kipuamassa

Kun ottaa itävaltalaisen Thomas Bernhardin (1931-1989) kirjoittaman teoksen kouraansa, tietää kyllä jo sisimmässään, mitä tekee; edessä on hankalia kysymyksiä. Kolme kertomusta on kirjailijan alkutuotantoa 1960-luvulta, ja sen, kuten monien muidenkin Bernhardin teoksien suomentaja on Olli Sarrivaara.

Kulterer kertoo vankilasta piakkoin vapautuvasta vaatimattoman oloisesta miehestä ja siitä, millaisin mielin ja toimin hän tätä surutyötään tekee, vaikka kuvittelisi, että vapautuminen herättäisi vain positiivisia ajatuksia eikä tätä raskasta elämänvaihetta haluaisi sen enempää muistella. Miehellä on ollut tapana herätä kirjoittamaan keskiyöllä, jolloin sellissä on hiljaista ja pimeää. Vankilassa ollessaan mies on löytänyt itsenäisen ajattelun vapauden ja niiden kirjoittamalla muistiinmerkitsemisen kyvyn, ja hän pelkää menettävänsä sen vapauduttuaan. - Laitoksesta vapauttamiseni tarkoittaa sitä, että minun on luovuttava vapaudestani, hän ajattelee.

Fragmentissa Italialainen rikas Firenzestä kotoisin oleva mies on tullut kertojan isän hautajaisiin sukunsa pyynnöstä. Hän ei tunne siellä ketään ja on omissa oloissaan, mutta kertoja saa hänet lähtemään kävelylle talon puistoon, jossa sijaitsee huvimaja, jonka sisälle isän ruumis on asetettu jäähyväisiä varten. Kertoja esittelee vieraalle ohimennen  majan varastotilassa olevaa jokakesäisen perhenäytelmän näyttämörekvisiittaa ja pukuja, ja vieras osoittaa kiinnostusta niitä kohtaan. Yllättäen kertoja vie hänet aukiolle, jolla sijaitsee puolalaisten sotilaiden joukkohauta, jota ei ole merkitty paikkaan mitenkään, ja kertoo vieraalle siihen liittyvistä surullisista tapahtumista.

Puurajalla tarinan kertoja, nuori santarmi, istuu majatalossa hiljaisessa kylässä korkealla vuoristossa, jonne hänet on siirretty, ja kirjoittaa raskaana olevalle morsiamelleen kirjettä. Paikkaan saapuu yllättäen nuoripari, mies ja nainen, joita kertoja jää kiinnostuneena seuraamaan ja kuuntelemaan heidän puheitaan miettien, keitä he oikein ovat ja millä asialla liikkuvat. Seuraavana aamuna asia selviää, mutta ei tietenkään Bernhardin tuotannon tapaan kokonaan, vaan kirjailija jättää niin tähän kuin kahteen edelliseenkin kertomukseen mieltä hiertäviä halkeamia, kun sekä kertojan että muiden henkilöiden motiivit eivät paljastukaan, vaan lukijan on itse täydennettävä ne itselleen.

Löylynlyömiä

Nyt oli hyvä syy harjoittaa pientä toistoa ja lainata muuan runo takavuosina kirjoitetusta tekstistä, nimittäin Kalle Väänäsen kirjoittama Saanassa-runo, jota on esitelty jo aiemmin yleisiä saunoja käsittelevässä kirjoituksessa (Kirjatimpuri 9.9.2014). Hetipä putkahti mieleen Väänäsen runo, kun luettiin teosta Kaupunkisaunoja. Kirjassa esitellään Helsingin, Espoon, Vantaan, Tampereen, Turun ja Kotkan yleisiä saunoja ja kerrotaan myös erilaisista saunatapahtumista, Teoksessa on mainintoja myös muualla maassa sijaitsevista yleisistä saunoista, vaikka keskeisimmälle sijalle näyttävät nousevan pääkaupunkiseudun monet saunat. Asialla on Vapaat naiset – ryhmä, johon kuuluvat saunakulttuurin ystävät Leena Filpus, Susa Junnola, Helen Moster, Riitta Saarinen, Pauliina Susi, Liisa Takala ja Tiina Torppa.

Otetaanpa siis saunomisen kunniaksi saunakiulua sarvista ja käydään Kalle Väänäsen haasteellisen ja aitoa saunatunnelmaa tihkuvan, ei kovin helposti pohjiaan myöden aukeavan runon kimppuun:

"Jo saanasta kuuluu se vastar roeske, / jo kuuluu roeske ja huiske ja loeske / ja litisöö ja lätisöö vesj, / kun työntäävyt sissääj jo kuumaah höyryyn. / Ka, ka, jopa pittäähi paenuva köyryyn / koko sinun kommeutesj. / Sieltä sellaeneh hönkä se vastaan tulloo, / että seisaallee iham meinoo sulloo.

Eipä kestäjskää siinä nahkaset lasten. / Se löyly ol lyöty iham miehiä vasten. / Jopa on, jopon äkästä ja kuumoo. / - Tule poes, tule poes vua yhtee illoo, / renk-Jussi se laateilta tuumoo / ja viereesä tekköö jo tilloo.

Vuan ku hivenel loejot ja ähkät vähä / ja haatelet pintoos arkoo, / nii alkaapa tottuva kyjtiin tähä. / Ja kum pinnasta hik siinä karkoo, / nii yhtää ennee et vastaam paa, / vaekka kapan taekka kaksii huiskaattaa / tuonne kihisevän kiukoon kivviin. / Ja kiuvvos se löylyä työntää ku äessään. / Vuaj jopa om miehillä vastat käessään / ja laateille istuu ne rivviin. / Ja sillon se vasta tok nahkoo kyssyy / ja sillo om mies, joka matkassa pyssyy, / kun kilivalla alakaa ne kylypee.

Ja voe sitä tuimoo tahtia, / sitä vastaj ja löylyn mahtia! / Jo on hirveetä höyry ja hutke! / Kyllä lähtöö kylistä kutke, / ja nöyrtyypä mies, vaekka miten oes ylypee / ja miel miten täänäsä intoo, / ku oekeen se löyly jo polttaa pintoo, / ja alakaapa, alakaapa katella vua, / eikö jotennii ihteesä alemma sua.

Ja saanan vieressä seunustalla / on penkki sen tuuheen koivun alla. / Niin, kukapa ei meistä koetellu oes / sitä mualiman parraenta paekkoo. / - Niin nyttii, kun saanal löölystä poes / yks toesesa jäläkeen ne kaekkoo, / niiv voe sitä makkeeta naatintoo / siinä saanan seinustalla! / Eipä tok, eipä muuta sev vertaesta oo / tämän mualiman kannen alla.

Ja siä on niin laahkee ja herttanen, / se on niikul lämmintä maetoo. / Jopa soma on istua immeisen / siinä penkillä iliman paetoo / ja kahtoo, ku aarinko laskiissaa / tuota järver rantoo kultoo, / ja nöpöstellä paljaalla varpaallaa / tuota märkee ja lämmintä multoo.

Niiv vähitellen siihej jo istumaan / yks toesesa jäläkeen ne viäntää, / ku Ierikka-isäntä se laateiltaan / nii ärreellä iänellä iäntää: / - Missee ne immeiset kaekki om, missee, / että saes vähä tuota löylyä lissee?"

Lumi-Pyryn tervetulolaulu 18.01.

Pyry, Lumi-Pyry, hei,
mistä tulitte te tänne?
- Vuoristosta Kiinan maan
ja ollaan ystävänne
vaikk' onkin rintamme lunta vaan.

Pyry, Lumi-Pyry, hei,
miksi silmänne on mustat?
- Silmämeikit levis niin,
lähteissä kun kisailtiin,
nyt täytyy pestä liiat pois.

Pyry, Lumi-Pyry, hei,
lähdettekö joskus maasta tästä?
- Kevätajan leuto sää,
kun saapuu etelästä,
se estää meitä varmaan lähtemästä!

Alkuperäinen sanoitus ja sävellys Martti Hela: Pyry, pyry, pyry, hei!

Ingmar Bergman 100 vuotta

Tasavuosia täytti toinenkin suurmies 14.1.2018, nimittäin ruotsalainen elokuva- ja teatteriohjaaja, kirjailija ja käsikirjoittaja Ingmar Bergman (1918-2007). Jos ei ole aikoinaan ollut mahdollisuutta nähdä Bergmanin elokuvia, niin viimeistään television välityksellä jokainen aiheesta kiinnostunut on päässyt niihin tutustumaan. Fanny ja Alexander, Kuiskauksia ja huutoja, Seitsemäs sinetti, Mansikkapaikka, Naisen naamio - Persona, Syyssonaatti, Saraband, Kohtauksia eräästä avioliitosta –tv-sarja muiden muassa ovat poimintoja niistä yli 40 elokuvasta, jotka Bergman sekä käsikirjoitti että ohjasi.

Bergmanin elämää ja tuotantoa äskettäin valottaneessa haastattelussa (YLE, TV1) hänen työtoverinsa Jörn Donner puhui Bergmanista erityisen lahjakkaana ammattimiehenä, joka hallitsi täysin oman alansa. Ohjaaja itse oli todennut, että hänellä on sisimmässään suora yhteys lapsuuteensa ja sen tunnelmiin ja kokemuksiin. Aika kadehdittavaa! Kun toimittaja kysyi Donnerilta elokuvien teemoista ja niiden ahdistavuudesta, hän totesi, että Bergmanin ahdistavienkin elokuvien jälkeen katsojalle tulee puhdistunut ja vapautunut olo. Siitä voidaan olla osittain samaa mieltä, niin kummallista kuin se onkin. Kyllähän Bergmanin kertomat tarinat jäävät myös mietityttämään katsojaa, joka taitaa olla elokuvataiteenkin perimmäinen tarkoitus.

Bergman eli ja asui pitkään Fårön saarella Gotlannin pohjoispuolella. Siellä on edelleen Bergmanin rakennuttama elokuvalle omistettu, säätiöity kiinteistö, jossa kannattaa vierailla Gotlannissa käydessään. Käytiinpä siellä jokunen vuosi sitten, ja karussa paikassa näytti edelleenkin elävän bergmanilainen henki.

Bergmanin ja hänen viidennen ja viimeisen vaimonsa Ingridin (o.s. von Rosen, 1930-1995) konstailematon hautamuistomerkki on Fårön kirkkomaalla. 

Topelius 14.01.2018 200 vuotta

Sakari Topelius täyttää tänään 200 vuotta, / ei häntä juhlitakaan aivan suotta. / Kun taas joskus täältä ulkomaille lähden, / niin ainaskin otan mukaan Koivun ja tähden, / tuon sadun isänmaallisen / ja ehkä pariinkin kertaan uima-altaalla luen sen. / Otan myös Maamme-kirjan - puhkiluetun! - / ja kertomukset Välskärin, niin hienoon sotisopaan puetun. / Sypressit tuoksuu, kerttunen / se istuu tuolla oksalla, mä en. / Kaukaa kuuluu laulu Sylvian, / sen, joka kotimaahan kaipuun polttavan / nostaa rintaan joka turistille. / Yks laulu kuuluis myöskin varpusille, / ne jotka syönehet on kesäeinehen / ja varassa nyt ovat laupiaan ihmisen. / Kun oksalla ylimmalla /tuhanten rantain partahalla / taas istun Kangasalla / niin toivon hartahasti, että / maan silmästä jo sulais jääkyynel huurteinen.

                                            Kursivoidut tekstit Zacharias Topeliuksen tuotannosta

Valaita ja muita jättiläisiä

Christina Sandun esikoisteos Valas nimeltä Goliat kertoo suomalaisen äidin ja romanialaisen isän Alba-tyttären matkasta isän kotimaahan hautaamaan juuri kuollutta, Sudeksi nimettyä isoisää. Isoisän menneisyys Ceausescun ajan Romaniassa herättää sekä sukulaisissa että kyläläisissä ristiriitaisia tunteita, isoisä kun oli toiminut Securitaten miliisinä ja tällöin ilmiantanut kyläläisiä. Kylä ei unohda, eivätkä sukulaisetkaan, vaikka isoisä olikin luopunut asemastaan ja rakentanut kylään kaksi taloakin, kummallekin pojalleen. Talojen kohtalo muistuttaa kaiken haavoittuvuudesta.

Alban isä oli opiskeluaikoinaan tavannut suomalaisen naisen ja muuttanut valmistuttuaan Suomeen. Isän veljen saama lottovoitto mahdollisti sen, että veli kykeni muuttamaan perheineen jenkkeihin ja luomaan siellä oman elämänsä. Molempien miesten sydän on kuitenkin jäänyt kotiseudulle.

Paluu Romaniaan herättää kertoja Albassa paljon muistoja lapsuuden ihanista kesistä, mutta myös ikäviä muistoja ja hankalia kysymyksiä menneisyydestä. Takaumat 1960-, 1970- ja viimein 1980-luvulta kertovat tapahtumista Romaniassa. Myyttinen, lähes mätänevässä tilassa oleva valas, jota kuljetettiin Euroopassa maasta maahan ihmeellisenä nähtävyytenä ja jota myös Susi oli vienyt molemmat poikansa katsomaan, on kuvaava metafora diktatuurin ajan mädännäisyydestä, jonka kokonaan pois kitkeminen myöhemminkin on yleisesti ollut sen vallassa olleille valtioille haasteellista. 

Valoa pimeyteen!

On hienoa, että Helsingin kaupunki on alkanut kehitellä erilaisia ilmaisia kaiken kansan yleisötapahtumia tähän härkäviikkojen ajan laahustamiseen, kuten nyt on tämä Lux Helsinki 6.-10.1.2018. Tapahtuma on houkutellut kaikenikäisiä sukankuluttajia vauvasta vaariin ja muoriin ja jopa lemmikkieläimiin Lux Helsingin valofestivaalia ihmettelemään ja iltakävelylle Helsingin kauneimpiin kaupunginosiin. Mitäs muuta kivaa vielä keksittäisiin Lux Helsingin lisäksi laskiaista odotellessa?

Lasimaalaus

Te värit nöyrät, odotusta täynnä, / näin käsin varovin ja varmoin sentään
ma teidät lasipintaan levitän.
Maailman suuren meren siihen maalaan, / sen suuren meren, josta vihrein hiuksin
maanosat niinkuin unet nousevat.
Ja niitten halki tummat joet ujuu, / ja kaupunkeja kohoaa ja vaipuu,
ja vuoret kulkee ruskein juovaviitoin, / ne ruskein viitoin mereen vaeltaa.

Ma linnun maalaan kaikki laulut suussaan / ja kalan kaikki vedet hartioillaan
ja karhun kaikki raivo kämmenessään
ja käärmeen kaikki myrkky kielellään. / Ja vielä aivan pienen kukan maalaan,
kuin uinuis siinä keväät tulevaiset
ja sateen siunaus ja päivän lämpö / ja siemen sataan kukkaspolveen uuteen.

Ma sitten siveltimeen hienoon tartun, / hopeaväriin viileään sen kastan
ja rantein herkin kaiken yli maalaan / ma verkon olevaista kietovan.
Maan pinnasta sen ytimiin se tunkee / ja karhun kämmenestä kulkee kukkaan,
kalliohuiput laaksoihin se liittää / ja raunioihin nuoret kaupungit.
Ei mikään irrallaan voi mistään olla, / ei mikään milloinkaan voi olla toisin,
ja ikuinen on kaiken yhteys.

Niin viimein auringolle sanon: paista! / Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän / näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee / maailma niinkuin alku-unessas!

                                                                  Aila Meriluoto, Lasimaalaus

Historiaa hauskasti

Mauri Kunnaksen uusin kuvateos Koiramäen Suomen historia on verraton lukupaketti ja ennen kaikkea virkistävä tietoteos sekä aikuisille että lapsille. Aikuisen kanssa tätä kirjaa onkin ainakin pienimpien parasta lukea. Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle uskonpuhdistuksesta ja Kustaa Vaasan ajoista 1500-luvulta ja kertovat tärkeimmistä tapahtumista ja uudistuksista Suomen historiassa aina 1800-luvulle Suomen sotaan ja Vänrikki Stoolin tarinoiden ilmestymiseen saakka, tietenkin Koiramäen herkullisin kuvin.

Eipä ole ihan äsken tullut vastaan näin herkullista historiateosta, joka autenttisen kuvamaailmansa ohella kertoo hauskoja kaskuja ja sattumuksia kyseisestä ajasta ja silti pysyy asiassa historiallisten tietojen osalta. Kirjan esipuheessa kirjailija kiittääkin Mirkka Lappalaista ja muita historiantuntijoita, jotka ovat auttaneet kirjan historiallisissa faktoissa.

Olisikohan viime vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoa voitu mitenkään ajatella annettavaksi tälle kirjalle ja samalla koko Mauri Kunnaksen elämäntyölle, hänen tuotantonsa kun hakee omassa kategoriassaan jo vertaistaan? Kunnas on jo tätä viimevuotista ehdokkuutta aiemmin ollut ehdolla myös Astrid Lindgrenin muistopalkinnon saajaksi.

Antoisaa uutta vuotta!

Vanha kansa uskoi, että uudenvuodenyönä olivat noidat ja muut huithapelit liikkeellä ja sen vuoksi piti tehdä taikoja tai erilaisia toimia, jotta eivät nuo pahikset omalle pihalle eksyisi. Sen vuoksi ammuskeltiin pelotteeksi rappusilla, jotta tulisi mahdollisimman paljon melua ja pauketta. Tämä tapahan on edelleenkin käytössä, nyt vain rakettien, paukkupatojen ja muun räiskeen muodossa. Tosin tulevaisuudessa paukuttelu saattaa vaihtua valolla säikyttelyksi, kun saatavilla on jo nyt lasten ja lemmikkieläinten varalta meluttomiakin raketteja.

Jos nukkui pitkään uudenvuodenaamuna, aamu-unisuus saattoi vaivata koko vuoden. Kauneus ja hyväntuulisuus oli taattu koko vuodeksi, jos pukeutui kauniisti uudenvuoden vaihteessa.

Parempaa puoliskoakin etsittiin monin eri tavoin ja toiveikkaana. Jos aattoiltana söi yhdeksän suolamuikkua, niin tuleva siippa toi unessa vettä janoiselle. Mutta jos ei tuonut, oli taatusti jano seuraavana aamuna! Joskus pantiin halko pään alle yöksi, että näkisi yöllä toiveunensa. Saattoipa olla jo nukahtamisessa oma haasteensa.

Vanha tapa oli myös nurin käännettyjen kahvikuppien kääntely keittiön pöydällä. Jokaisen kupin alla olevalla pienellä esineellä oli oma merkityksensä. Tässä ennustuksessa voisi siis hyvin piilottaa myös pöydällä olevat leivänmurut kupin alle ja luvata runsaita ruokajuhlia seuraavalle vuodelle.

Uudenvuodenpäivä oli merkittävä koko vuoden säiden ennustaja. Pakkanen ja usva olivat varoittavia merkkejä tulevasta kesästä, kirkas taivas taas lupaili hyvää marja- ja sienivuotta. Uudenvuoden lupauksista puheenollen nykyisin neuvotaan tekemään lupauksia rakentavassa hengessä, ei kielteiseen sävyyn niin kuin ennen. Huono lupaus: - En enää syö suklaata viikoittain. Hyvä lupaus: - Syön suklaata viikoittain.

Tuhansia vuosia sitten jo muinaiset kreikkalaiset tunsivat tinanvalamisen tavan, ja se on ollut yleistä Euroopassa 1700-luvulta lähtien. Tinan käyttäminenhän on jo kiellettyä sen aiheuttaman ympäristöriskin vuoksi, mutta tilalle on tullut sulatettu mehiläisvaha tai tali, joka ajanee melkein saman asian. Jähmettyneen valoksen seinälle heittämää varjoa tarkastellessaan kannattaa ajatella positiivisesti itsestään ja muistakin eläjistä, niin koko vuodesta tulee varmasti nousujohteinen. Antoisaa uutta vuotta!

                                                           Seljavaara, Anu-Kärjä, Päivi (toim.), Juhlat alkakoot!

Kosteutta kotinurkissa

Poliittiset päättäjät saivat suuressa viisaudessaan juuri äskettäin aikaan sen, että ensi vuoden 2018 alusta ruokakauppojen alkoholituotteiden 4,5 promillen raja nousee 5,5:en ja myös velaksi myynnin rajoitus poistuu muiden helpotusten ohessa. Eivät tainneet päättäjät ihan ymmärtää, minkä karhunpalveluksen he tekivät osalle suomalaisista perheistä, kun he näin vapauttivat kansan turhista rajoitteista ja luottivat kansan kykyyn huolehtia omasta juomisestaan. Kahden suuren ja monissa perheissä myös kostean juhlan välimaastossa onkin nyt aihetta lukea, mitä Ani Kellomäen Kosteusvaurioita, Kasvukertomuksia pullon juurelta – teoksessa puhutaan alkoholismista perheen sisällä ja kaikesta siitä, mitä se pitää sisällään ja millaisia vaikutuksia sillä on jokaisen perheenjäsenen elämään sekä lapsuudessa että myöhemmin aikuisiällä.

Kellomäki itsekin on kokenut kostean lapsuuden, joten hän tietänee, mistä kirjoittaa. Alku näille kertomuksille lähti siitä, että kirjoittaja piti Internetissä omaa blogia, jota lukijat saattoivat kommentoida. Tavallista lukijoiden tarinoissa on se, että perheet, usein isovanhempia myöten, pyrkivät salaamaan jonkin perheenjäsenen liiallisen alkoholin käytön ja yrittivät pitää kulissia pystyssä viimeiseen saakka. Kirjoittajan mukaan tälläkin hetkellä noin 65 000-70 000 lapsella on ainakin yksi päihdeongelmainen huoltaja. Näissä tapauksissa ei siis puhuta enää sofistikoituneista ja harkituista viinien ja oluiden maisteluista, joskin itse ongelma saattaa saada jopa niistä alkunsa.

Kellomäki on koonnut henkilöhaastattelut vuosina 2014-2016 sekä kasvokkain että kirjeitse. Kolmeen osaan jakautuvassa kirjassaan kirjoittaja paneutuu ensin suomalaiseen alkoholinkäyttöön ja kosteissa perheissä eläneiden ihmisten lapsuuskokemuksiin. Toisessa osassa aiheena on, miten alkoholismin sävyttämä lapsuus on vaikuttanut näiden ihmisten aikuisuuteen ja sen haasteisiin. Kolmas osa pohtii, miten voisi saada etäisyyttä lapsuuden ikäviin kokemuksiin ja olisiko mahdollista antaa vanhemmilleen jopa anteeksi ja millä tavoin.

Tämän kirjan soisi kuluvan ilman muuta kaikissa, mutta erityisesti vastuunsa tuntevien poliitikkojen käsissä. Alkoholismi on vaikutuksiltaan lopulta koko perheen sairaus eikä se ole riippuvainen yhteiskuntaluokasta. Siitä paraneminen on hidasta, mutta onneksi usein myös mahdollista, jos toimeen tartutaan. Hoito on kuitenkin kallista sekä yksilölle että yhteiskunnalle ja vaatii terapeuttista apua koko perheelle, ei vain ongelmakäyttäjälle itselleen.