Hevosmiesten päivänä 26.12.

Juokse sinä humma, / kun tuo taivas on niin tumma / ja taival on pitkänlainen.
Eihän se tyttö minun kyytiini tullut, / kun olen poika hurjanlainen.
Hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei.

Juokse sinä humma, / kun tuo taivas on niin tumma / ja kahden tässä hiljaa mennään.
Humma on poijalla ainoa aarre, / ja sellaista ei ole kellään.
Hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei.

Juokse sinä humma, / kun tuo taivas on niin tumma, / ja varjot ne tietäni peittää.
Maantieltä hiljaa mun lauluni kuuluu, / ja Liinukka harjaa heittää.
Hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei.

Juokse sinä humma, / kun tuo taivas on niin tumma, / ja tiuku on aisan alla.
Voi kuinka pieninä palasina onkaan / mun leipäni maailmalla.
Hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei.

Juokse sinä humma, / kun tuo taivas on niin tumma, / ja metsässä huokaa tuuli.
Maantien mutkassa pieni on tölli, / ja siellä on kirsikkahuuli.
Hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei.
Hummani hei, hummani hei, seisahda hummani hei.

                             Kansansävelmä / Tapio Rautavaara: Juokse sinä humma

kuva: Kirjatimpuri

Hyvää joulua!

Joulu-ilta

Sumunen ilma vuorilla väikkyy, raskaasti pilvet käy,
hengittää kostee, suojanen tuuli
himmeäs männistös,
toki riemu lemmekäs
himmeydes hymyilee
kuin hääjuhla synkeäs yössä:
tullut on joulu-ilta.

Huoneesta loistaa valkeus hauska
vastahan kulkijan,
hedelmii vuoden ahkerast työstä
tornina seisoovi
pöytävaatteel valkeal
vierahille tarjona,
ja laattial kiiltävät oljet
leimues iltapystyn.

Pöydässä istuu asujat kaikki
huoneessa loistavas,
kellenkään määrää eteen ei panna
lahjoista taivahan;
kaikki yhtä ansainneet,
kaikki tässä vierahat;
ja koska he pöydästä käyvät,
pauhaavat jouluvirret.

Veisaavi nuori, veisaavi vanha,
kuultelee hartaast laps;
Sionin juhlasta veisunsa kaikuu,
ihmeestä suurimmast,
sankarista seimessä Bethlehemin kaupungis
ja silmissä kyynele loistaa
kuultelevalla lapsel.

Heikenee vihdoin valkean loiste,
virsi myös vaikenee,
äänettä kauvan istuvat kaikki
vakaasti miettien
tulisian hohtaes,
punahiilen himmetes;
ja lepohon käyvät he viimein
vuoteelle olkiselle.

Korkea juhla, ihana ilta
oljilla kultasil,
valossa valkeen, ilosen liekin
sumusen yösen kohdus!
Ken sua taitaa unohtaa?
Ken sun virttes kaikunaa?
Ken lapsukaist äitinsä helmas
vajassa Bethlehemin?

Aleksis Kivi: Joulu-ilta

Lapsen uni

Tuli enkeli taivaasta, makkara kädessä,
ja antoi sen minulle -
voi kuinka se maistui!
Ja enkeli sanoi: tule taivaaseen!
Ja me mentiin. Ja siellä istui Jumala.
Tikkukaramelli suussa. Ja antoi sen minulle.
Ja se vasta maistui!
Ja Jumala sanoi: lihaa aina vaan
köyhille lapsille,
ja leivoksia päälle,
ja  j ä ä t e l ö ä !
ja kaikki söi.
Ja kaikkien vatsat inisivät tyytymyksestä.
Ja Jumala sanoi:
kuka siellä niin kauniisti laulaa?

                                   Elmer Diktonius, Lapsen uni, 1956

Ajatuksia taakkasiirtymästä

Pirkko Siltalan esseekokoelma Taakkasiirtymä - Trauman siirto yli sukupolvien käsittelee erittäin kiinnostavan ajattelijan, psykoanalyytikko Martti Siiralan (1922-2008) ajattelun keskeistä perusrakennelmaa, taakkasiirtymää. Martti Siirala itse kuvaa sitä esimerkiksi Yrjö Uurtimon kirjoittamassa kirjassa On puhuttava siitä, mistä vaikenemme (2000). Martti Siirala loi käsitteen taakkasiirtymä jo 1960-luvulla.

Martti Siiralan oman määritelmän mukaan ”kun ihmisen elämään – kasvuun, kehitykseen, keskinäiseen ihmisenä olemiseen – kuuluva perustava haaste tulee sivuutetuksi, eikä kohdatuksi, siitä seuraa taakka. Se mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi”.

Pirkko Siltalan esseekokoelman mukaan ”Taakkasiirtymäksi kutsutaan vaimennettujen ja työstämättömien traumaattisten kokemusten siirtyvää perintöä sukupolvelta toiselle. Nykyisin samaa ilmiötä kuvataan ylisukupolvisina traumoina.” Toisaalta taakkasiirtymät Siltalan mukaan ”sisältävät myös arvokkaita henkisiä, luovia ja korvaamattomia voimavaroja sukupolvesta toiseen” siinä tapauksessa, että kokemukset siirtyvät rakentavasti seuraavalle sukupolvelle tai jos ne saadaan jollain tapaa luovuuden palvelukseen.

Siltalan kirjassa puhutaan sukupolvien ketjuissa kulkevista jakamattomista, vaietuista kokemuksista, myös kirjallisuuden kuvaamista siirtymistä ja muiden muassa Oidipus- ja Kullervo-myytistä. Ja lohtuakin on tarjolla; jos ylisukupolvista taakkaa kantava yksilö pystyy kohtaamaan ja työstämään tätä asiaa, hän voi vihdoin vapautua sen painolastista eikä sitä tarvitse siirtää enää seuraavan sukupolven kannettavaksi. Siltalan ja myös Uurtimon kirjaan kannattaa tarttua, jos haluaa saada hetken helpotuksen jouluhässäkkään ja rauhoittaa mielensä ihan vain joulun odotukseen ja sen varsinaiseen sanomaan.

Yrjö Uurtimo: On puhuttava siitä mistä vaikenemme - Martti Siiralan ajatuksia elämästä

Tonttuja liikkeellä, varokee!

Pohojalaasvitsejä

Uudenuutukaisessa sarjassamme ’Maakunta kykenee itseironiaan’ esitellään nyt otteita Eija ja Jukka Kuusiston kokoamasta Etelä-pohojalaanen vitsikirja – Parahaat etelä-pohojalaaset jutut -kirjasta.

Ku Matilta kysyttihin,  mikä oli saanu avioliiton kestämähän jo 40 vuotta, ku niin monet muut on jo eronnu, Matti vastas: - Myönteenen asenne, kumpikin meistä uskoo joka päivä, jotta toinen parantaa tapansa huomenna.

Tunisian presidentti Bourguiba oli ollu vieraalulla Suomes. Yleisrarion toimittaja haastatteli ihmisiä eri puolilla Suomea. Reportteri tapas Laihian emännän maantiellä ja tierusteli: - Kuka on Bourguiba? Emäntä mietti hetken ja vastas: - Ei täälä Laihian Jokisalos oo, eikä tiemmä Ilimajoen Huissillakaan.

Kainaston mummaa vietihin vanhas keskussairaalas hissillä röntgeniin. Kun natiseva hissi pysähtyy, kysyy mumma helepottuneena: - Jokos se kuva ny tuli?

- Mikä yhteensattuma, sanoo Kauhavan muori ukollensa. – Sinä unohrit mun syntymäpäivän ja mä unohrin laittaa sulle ruokaa.

Laihialaanen oli torilla huonolla päällä. Hänellä oli täysosuma lotos heti ensimmääses sarakkees ja hän kun oli täyttäny koko kupongin.

Lääkäri käski ylipainoosta isäntää laihruttamahan. - No kyllä näistä kiloosta pääsöö, mutta mihinkä mä tämän nahan paan, vastas isäntä.

Tuomaksen toristus oli ollu tosi huono. Opettaja kysyi syksyllä, mitä kotona oli sanottu. - Emmä ny mitenkään haluaasi pelijätellä opettajaa, mutta isä sanoo tietävänsä jonku, jolle antaa kunnon selekäsaunan, jos mun numeroni eivät parane.

Mihinkä Pohojanmaalla päättyy sukukokoukset? - Poliisin väliintulohon.

Kuka keksi kuparilangan? - Kaks laihialaasta, jotka löysi kuparipennin samahan aikahan.

Äitee opasti Mietaan Jussia, joka oli lähärös ensimmääselle hiihtoleirille: - Muista sitte laittaa puhtahat sukat jalakahas joka päivä. Neljäntenä päivänä Jussi ei enää saanu monoja jalakahansa.

Pohojalaasmiäs oli ollu tappelus, saanu puukosta ja makas leikkauspöyrällä. - Ei tartte parsia niin tarkkahan, sanoo miäs lääkärille. – Mä mee juhulihin huomennakin.

Laihialaases koulus opettaja kysyi pikku-Villeltä: - Jos sulla on kahareksan eurua ja menetät niistä kolome, niin mitä sulle jää? - Viisi eurua ja koko kylän syvä halaveksunta.

Luonto parantaa - usko tai älä

Toimittaja ja luontovalokuvaaja Tea Karvinen oli keksaissut itselleen työlään mutta hauskan tehtävän; hän oli kiertänyt seitsemän vuoden aikana kaikki Suomen 40 kansallispuistoa, ajanut sen vuoksi 140 000 kilometriä autolla, viettänyt vuodesta 200 matkapäivää ja rymynnyt kansallispuistoissa yli 700 päivää, jonka lisäksi tulivat tietenkin kaikki haastattelut ja kyselyt ja materiaalin työstäminen ja editointi. Tämän kaiken mainitun lopputulemana on tänä vuonna ilmestynyt kirja Kansallispuistot – maamme luonnon helmet, jota kyllä kelpaa esitellä.

Kirjan tekstit ja kuvat pyrkivät sen tekijän mukaan varsinaisista matkailuoppaiden reitti- ja yöpymisohjeista poiketen olemaan innoittajina siihen, että mahdollisimman moni kynnelle kykenevä lähtisi tutustumaan näihin upeisiin maisemiin ja saamaan sieltä lohtua ja mielenrauhaa. Tuorein näistä kansallispuistoista on Hossan kansallispuisto Kainuussa, ja se perustettiin Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi tänä vuonna.

Itsekin joissakin kansallispuistossa vierailleena Kirjatimpuri loihe toteamaan, että näitä puistoja onkin mukavan paljon – ja ne ovat sijoittuneet melko hyvin pitkin Suomi-neitoa – ja yllättävän onnekkaasti niitä on myös keskisessä ja eteläisessä osassa Suomea. Lisääkin tarvitaan, ilman muuta, että jälkipolvillekin jää perinnöksi jotain muuta kuin ahneen ja lyhytnäköisen toiminnan aiheuttamia luonnon raiskioita.

Metsähallituksen karttapohja

Sibbe rulettaa... ja suomalainen musa 8.12.

Itsenäisyyspäivä 6.12. Suomi 100 vuotta

Oi, Suomi, katso, sinun päiväs' koittaa.
Yön uhka karkoitettu on jo pois.
Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa,
kuin itse taivahan kansi sois'.
Yön vallat aamun valkeus jo voittaa.
Sun päiväs' koittaa, oi synnyinmaa.

Oi, nouse, Suomi, nosta korkealle,
pääs' seppelöimä suurten muistojen.
Oi, nouse, Suomi, näytit maailmalle,
sa että karkoitit orjuuden,
ja ettet taipunut sa sorron alle.
On aamus' alkanut, synnyinmaa.   

                                                          Veikko Antero Koskenniemi, 1940

Itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan aattona 5.12.

Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin, Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin. Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien? Vai sen kaiken rikkauden? Kunnes tiesin vastauksen.

Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen. Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen. Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien. Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.

Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen. Lämmön tunsin kuitenkin lujuudessa graniitin. Hiljaa kuusten kuiske soi, terveisensä tuuli toi. Sininen ja valkoinen, värit ovat vapauden.

Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen. Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen. Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien. Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.

                                           Jukka Kuoppamäki, Sininen ja valkoinen

Joulumaassa elävissä kuvissa

Joulumaa on Inari Niemen käsikirjoittama ja ohjaama draamakomedia kahdesta naisesta, jotka lähtevät yksinäisen jouluvieton sijasta kaupungista maaseudulle viettämään joulua. Paikka on maalaistalo Lounais-Suomessa, ja siellä elelee romanttisin haavein maalle muuttanut, mutta peukalo keskellä kämmentä oleva nuoripari viisivuotiaan tyttärensä kanssa. Idylli sinne mentäessä näyttää täydelliseltä, mutta karisee melko nopeasti, kun jouluvieraat tutustuvat isäntäpariin paremmin. Joulua viettämään on tullut myös keski-ikäinen mies, joka hänkään ei ole halunnut viettää jouluaan yksin.

Alun hitaahkon käynnistelyn jälkeen elokuva alkaa saada lisää kierroksia, kun selviää, millaisessa elämäntilanteessa kukin henkilö on. Mikään maha kippurassa naurattava leffa tämä ei ole, mutta jättää kyllä kaiken kaikkiaan katsojaansa hyvän mielen. Elokuvan ansioita on sekin, että elokuvassa käsitellään sekä nuoren että keski-ikäisen naisen todellisuutta ja tunne-elämää, mikä ei ole erityisen tavallista ainakaan suomalaisissa elokuvissa.

Pääosissa näyttelevät Milka Ahlroth, Mari Rantasila, Anna Paavilainen, Eero Ritala, Martti Suosalo ja Tommi Korpela, joten on kyllä onnistuttu saamaan kokoon edustava porukka näyttelijöitä, jotka ovat lähteneet tähän lumiseen, mutta ei kovin yltiöromanttiseen joulumaahan.

Linnustamassa Ateneumissa

Kyllä nyt on savolaesilla ja muissahii muakunnissa asuvilla hyvä syy matkustoo piäkaapuntiin ja kävellä ruahustoo suoraan raatatieaseman valoloestosta taetemusejoon Ateneumiin. Siellä ovat nimittäin esillä savolaisten ihkaomat taiteilijat – von Wrightin veljekset – ja millä kattauksella! Nämä Kuopion Haminalahdesta kotoisin olevat aateliseen sukuun kuuluvat veljekset; Magnus (1805-1868), Wilhelm (1810-1887) ja Ferdinand (1822-1906), tunnetaan nykyisin 1800-luvun kulttuurin ja myös tieteen merkkihenkilöinä.

Iso osa suomalaisista tietää varmaan Ferdinand von Wrightin maalaaman teoksen pohjalta tehdyn Taistelevat metsot –gobeliinin, joka oli joka toisen mummolan seinällä ja josta tuli ehkä liiankin suosittu taideteos kansan karttuisissa käsissä aikoinaan. Isän kanssa metsästysretkillä Haminalahden maisemissa veljekset oppivat tuntemaan luontoa varsin perusteellisesti, josta seurauksena oli, että maalasivatpa he mitä tahansa, ominaista heidän työskentelylleen oli yksityiskohtainen tarkkuus. Näyttelyssä voi hämmästellä tätä ilmiömäistä työtapaa myös suurennuslaseilla, joita on ripustettu teosten viereen.

Veljeksillä oli yhteisten töiden lisäksi myös omat kiinnostuksen kohteensa. Ferdinand elätti itsensä pelkästään taiteen tekemisellä ja maalasi pääosin lintutauluja, Magnus maalasi talvi- ja kartanomaisemia ja toimi lintukonservaattorina, Wilhelmin kiinnostuksen kohteena oli erityisesti tieteellinen kuvitustyö. Hienoa, että nyt on mahdollisuus tutustua näiden lahjakkaiden ja monipuolisten veljesten laajaan tuotantoon, josta ainakaan Kirjatimpurilla ei ole ollut aiemmin näin tarkkaa tietoa.

Näyttelyyn ehtii vielä hyvin, se on avoinna Ateneumissa 27.10.2017-25.02.2018.

Magnus von Wright, Sinikelloja, 1844

Wilhelm von Wright, Talitiainen, 1832

Ferdinand von Wright, Taistelevat metsot, 1886

Hector muistelee, osa I

Hector Asfalttihippi, Muistelmat putkiradiosta Ruusuportille on Heikki Harman eli Hectorin (1947 - ) syntymästä 1970-luvun lopulle jatkuvan elämäkerran ensimmäinen osa, jonka Heikki Harma ja Tuula Kousa ovat yhdessä kirjoittaneet. Teoksen kerronta on niin vetävää, että ei voi muuta kuin innolla odotella luvattua kakkososaa.

Lähes kaikki Hectorin biisit ovat ihmeesti kestäneet aikaa.  Monien kymmenien muassa Nostalgia, osat 1-2 (Nostalgia, 1972), Asfalttiprinssi, Olen hautausmaa, Lumi teki enkelin eteiseen (Herra Mirandos, 1973), Ake, Make, Pera ja mä (Hectorock I, 1974), Ei mittää (Kadonneet lapset, 1978), kertovat poikkeuksellisen lahjakkaasta ja syvälliseen ilmaisuun kykenevästä lauluntekijästä, jolle ei ole ollut vierasta mikään muusikon elämään usein liittyvä, ei päihteiden käyttö, ei loppuun palaminen kuin saavutetut suuret voitot ja menestyksetkään.

Hector itse kertoo kirjassaan: ”Edustamassani musiikkigenressä sävel ja sanat kulkevat rinnakkain; milloin melodia tai sointukulku nappaa jonkin johtolauseen, hook-linen, kyytiin, milloin toisinpäin. Olen oppinut kokemuksen kautta ja vuosikausia runoilijaveljieni tekstejä lukemalla näkemään ja erottelemaan, johtaako musiikki vain teksti, ja seurannut vaistonvaraisesti jompaakumpaa. Useimmiten kitaralla tai pianolla soitettu ensimmäinen atmosfääri herättää tekstin tulemaan. Joskus olen saanut laulutekstin ikään kuin kaukokirjoitettuna. Se voi olla jopa pelottavaa. Päässä rupeaa soimaan jokin lause tai sananparsi, joka rönsyilee niin, että tunnistan siitä omaa elämääni koskevan pohdinnan ytimen.”

Hector: Lumi teki enkelin eteiseen (vuodelta 1973 ja tämäkin teksti viiltävän ajankohtainen edelleen)

Tyttö näki sillalta kuinka mustaa / vesi oli alhaalla jossakin. / Äiti kysyi: "Miksi tuo runoja rustaa? Lapsi on kai päästänsä sekaisin." / Tyttö itki hetken ja katsoi taakseen. / Villinä soi huokaus kaupungin. / Kuinka tämän tuntisi omaksi maakseen? / Vesi oli mustaa kuin aikakin. / Ja vesi oli mustaa, äiti kulki mustissaan. / Ja pappikin sai kahvia juodakseen. / Ja isä oli kännissä, kuinkas muutenkaan? / Joku kantoi kukkia eteiseen. / Toiset lähtee kuuhun ja toiset Ruotsiin. / Toisilla vaan pienempi palkka on. / Isä lähti viis vuotta sitten Ruotsiin. / Äiti oli silloin jo onneton. / Minä panin ikkunaan pahvisuojan, / että edes jossakin lämmin ois. / Radiossa laulettiin: "Kiitos Luojan!" / Sunnuntaina äitikin nukkui pois. / Ja isä meni Ruotsiin, äiti lensi taivaaseen. / Ja pappi sai taas kahvia juodakseen. / Ja veli oli kännissä, näin sen itkeneen. / Lumi teki enkelin eteiseen.

Lapsen oikeuksien päivä 20.11.

Pallokentällä

Näin: pallokentän laitaan / eräs rampa poikanen

oli seisahtunut alle / sen suuren lehmuksen.

Hän seisoi nurmikolla, / nojas kainalosauvoihin;

pelin tiimellystä katsoi / hän silmin kuumeisin.

Yli aurinkoisen hiekan, / johon lehmus varjon loi,

moni riemukas huuto kiiri, / moni kirkas nauru soi.

Pojat juoksivat notkein säärin / yli pallokentän sen.

Eräs seisoi hievahtamatta, / eräs raajarikkoinen.

Vaan hänkään totisesti / ei muistanut sauvojaan.

Oli haltioitunut hehku / hänen kalpeilla kasvoillaan.

Ilost’, innosta värähtelevän / hänen sieraintensa näin

joka kerta, kun maila pallon / löi puiden latvoja päin.

Rajaviivan takaa milloin / joku rohkeni juosta pois,

oli niin kuin lehmuksen alta / eräs myöskin juossut ois –

kuin jättänyt ramman ruumiin / olis sielu poikasen

ja syöksynyt kilpasille / kera toisten, riemuiten.

Hän askelen astui – mutta / kuin unesta havahtain

näki itsensä... oikea jalka / oli kuihtunut tynkä vain.

Pojat juoksivat notkein säärin / yli pallokentän sen,

mut lehmuksen alla seisoi / eräs raajarikkoinen,

joka, ruumis tärisevänä, / iho harmaana kääntyi pois

kuin ruskean nutun alla / sydän pakahtunut ois.

Yhä riemukas huuto kiiri, / yhä kirkas nauru soi

yli aurinkoisen hiekan, / – johon lehmus varjon loi.

                                                                                 Uuno Kailas: Paljain jaloin, 1928

Schjerfbeck, Helene (1862-1946):  Pikkusiskoaan ruokkiva poika, 1881

Latinaa matkaajille

Tässä Kirjatimpurin käännöspalvelussa annetaan nyt Italiaan matkaaville tärkeitä fraaseja, joilla pärjää tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka osaisi italiaksi vain grazie ja buongiorno!

Colosseumin lippuluukulla: Alea iacta est. Arpa on heitetty. Audentes fortuna iuvat. Onni suosii rohkeaa.

Katukahvilassa ohikulkijoille ja vähän itsellekin: Carpe diem. Tartu hetkeen. Festina lente. Kiirehdi hitaasti. Cogito, ergo sum. Ajattelen, siis olen.

Ravintolassa ruokaileville: Ede, bibe, lude! Syö, juo, leiki! In vino veritas. Viinissä on totuus. Sen naukkailun jälkeen: Nosce te ipsum! Tunne itsesi! Ja lopulta: Sero venientibus ossa. Myöhästyneet saavat vain tähteet.

Taidemuseoissa pitkästyvälle: Vita brevis, ars longa. Elämä lyhyt, taide pitkä. Audi, vide, sile! Kuuntele, näe, vaikene! Repetitio est mater studiorum. Kertaus on opintojen äiti.

Kirkoissa vieraileville: Pecca fortiter, sed fortius fide. Tee syntiä lujasti, mutta usko lujemmin.

Loppupäätelmä kaikille: Historia magistra vitae. Historia on elämän opettaja. 

Kulttuuriähkyyn sairastuneelle: Roma locuta est, causa finita est. Rooma on puhunut, asia on loppuun käsitelty.

Loving Vincent

Joskus lapsena luettiin kodin kirjahyllystä äidin itselleen aikoinaan hankkima vaikuttava kirja Hän rakasti elämää, joka on Irwing Stonen kirjoittama hollantilaisen taidemaalarin Vincent van Goghin (1853-1890) elämäkerta. Vuonna 1956 Vincente Minnelli ohjasi tämän teoksen pohjalta elokuvan Hän rakasti elämää (Lust for Life), jonka pääosaa eli Vincentiä näytteli Kirk Douglas. Nyt elävissä kuvissa on tarjolla uusi elämäkerta samasta miehestä, yli sadan taiteilijan yhteistyönä, öljyvärein maalattuna, van Gogh-henkisenä  versiona.

Dorota Kobielan ja Hugh Welchmanin ohjaama Loving Vincent on taiteen tekemisen intohimosta ja epätoivosta kertova, ajattelua herättävä ja voimia tuova elokuva, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ja sehän on yksi merkki taiteellisesta onnistumisesta.

Ihmetellä täytyy, millaisen riskin tuottajat ovat uskaltaneet ottaa päättäessään tämän elokuvan tekemisestä. Yli 65 000 maalauksesta koostuva, käsinmaalattu puolalainen leffa on maksanut varmaan maltaita ja kun itse taitelijan elämäkerta ja sen traagiset vaiheet ovat jo ennestään tuttuja suurelle yleisölle, niin riskillä on menty, että elokuva tuottaisi siihen satsatut rahat. Pääosaa tässä elokuvassa esittää Douglas Booth. 

Kokeillaanko viisastumista?

Veli Himasen kirja Kokeile viisastumista on painettu jo kymmenkunta vuotta sitten, mutta eipä ollut osunut käsiin ennen kuin vasta nyt. Lieneekö syynä se, että vuosien kertyessä alkaa tuntea itsensä tiedoiltaan koko ajan vajaammaksi ja kun ei muutakaan keinoa keksi, niin yrittää paikata aukkoja edes kirjaviisaudella? Toinen syy tarttua kirjaan oli sen humoristiselta tuntuva nimi ”kokeile”, joka niin halutessa voi tarkoittaa myös sitä, että voi luopua kokeilusta, jos se ei ala tuottaa toivottua tulosta elikkäs aiheuta sitä syvääluotaavaa viisastumista. Tässähän ei nyt siis niinkään puhuta älykkyydestä. Kukahan sitten lopulta mittaa ja millä mittarilla sen mahdollisen ja toivottavan viisastumisen?

Kirjoittaja siteeraa Albert Einsteinin toteamusta, joka sanoo, että ”terve järki ei ole mitään muuta kuin kokoelma kahdeksantoista vanhana omaksuttuja väärinkäsityksiä”, joista aikuisen ihmisen kait pikkuhiljaa pitäisi päästä eroon. Himanen väittää myös, että vaikka sanonnassa 'nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus' elämänkokemus tarjoaa mahdollisuuden viisastua, niin se monen kohdalla saattaakin jäädä vain mahdollisuudeksi.

Jos oikeasti haluaa viisastua päivittäin, kirjoittaja antaa siihen osviittaa sanomalla, että meidän on ensinnäkin tiedostettava, mitä ajattelemme ja toiseksi tiedostettava, mitä tunnemme. Nämä asiat ”tuovat elämämme nykyhetkeen ja tarjoavat meille mahdollisuuden itse päättää siitä, mitä meidän tulee tehdä”. Jotta voimavaroja löytyisi, pitäisi muistaa ne aika perinteiset ja hyvin tiedossa olevat keinot kehon ja mielen huolloksi; kehon ja aivojen rasittaminen sopivasti ja niille suotava virkistys, hyvien töiden tekeminen myös muille kuin itselle, ihmissuhteet ja joustavuus. Siinäpä pientä haastetta tuleville rospuuttopäiville.

Multaa sataa, Margareta

Runoilijana aiemmin tunnettu Sanna Karlström on julkaissut ensimmäisen romaaninsa Multaa sataa, Margareta, jonka ulkoisessa kehyksessä äiti, tytär ja hänen pieni tyttärensä asuvat samassa taloudessa keskenään. Se on pieni, mutta syvällinen kertomus tyttären, miehensä äkisti menettäneen naisen vaihtelevista tuntemuksista yli vuosi kuoleman jälkeen ja siitä, miten selviytyä elämälle jälleen. Se on myös kertomus äidistä, vanhenevasta naisesta ja hänen kokemuksistaan elämässä ja kertomus pienen tytön kyvystä käsitellä liian vaikeita asioita.

Teos kuvaa myös sitä, miten hanakasti ihminen tarrautuu mihin tahansa oljenkorteen, kun tietää olevansa vaarassa hukkua; kunhan vain joku pelastaa, vaikka edes hetkellisesti, onnen rippeetkin kelpaavat. Eri-ikäisten naispuolisten henkilöiden tunteista puhutaan kauniisti, ja vakavasti. Jos pitää suomen kielestä, niin tämä kirja voitelee aivoja, niin on kauniisti kirjoitettua kieltä, mutta eipä ihme olekaan, kun on kyseessä runoilijan kirjoittama romaani.

Kekritapoja ja -taikoja

Suurin juhla

Ei joulua ennen niin suurena juhlana pidetty kuin kekriä. Viinaa joivat ukot ja turisivat päissään. Iloissaan oli orjaväki, jotta nyt katkes rinnus jo. (Puolanka, Samuli Paulaharju 6792.1915)

Römppä

Kekri oli vuuen pää, kun oli ennen vuosipalvelijat. Silloin alkoi römppä. Palvelijat saivat syyvä talossa, ja sitten ne lähtivät kylästä ja römppää pitivät ja tanssivat. (Sodankylä, Samuli Paulaharju 36996.1938)

Pyhämiesten päivä

Palvelijat vaihtuivat pyhämiesten päivänä. Mikkelin kun töistä lakattiin, sanottiin: ”Perhäinen katkesi.” Kyrsät mukaan annettiin, jos talosta pois lähti: kolme limppua, naula voita ja juusto. Römppä oli kaheksan päivää. (Turtola, Samuli Paulaharju 36991.1938, muistiinpantu 1921)

Heinätukko

Jos tahtoi saada mustia lampaita, piti kekrinä viskata musta heinätukko lammasnavettaan. (Kuusamo, Maija Juvas 337.1938)

Karitsat

Kekriä vasten yöksi pannaan lammasnavetan oven päälle, ulkopuolelle, kylpyvasta pari. Aamulla sitten annetaan ne vastat ensimmäiseksi lampaille syötäväksi ja sanotaan: ”Tehkeä kaksin kolomen karihtoeta kevväillä." (Ristijärvi, Katri Koskelo KRK 237:134.1935-36)

Pyhämiestenpäivä

Pääsiäisaamuna kello pantiin kaulaan lehmälle ja pyhämiesten aamuna se taas otettiin kaulasta pois. (Kolari, Samuli Paulaharju 15320.1921)

Kärppä

Hevoseen ei tartu pääntauti (kurkkumätä), kun kuivaa kärpän raadon ja antaa hevoselle paloja suuhun keyripäivänä. (Nurmes, Anton Huotari 3.1897)

 Kyrsä

Pyhäinmiestenpäivänä tehtiin kyrsä jokaiselle talon ihmiselle. Tähteet pöydältä kerättiin, kun kyrsät oli leivottu ja ne tähteet pantiin kelloon. (Rovaniemi, Samuli Paulaharju 15322.1920)

Katse lasista

Kekriaattona ei suanna puhua iltasta syyvvessä mittään, eikä lasin kohalla suanna syyvvä, sillä uskottiin, että pyhät miehet kahtoo lasista sillä aikoo. (Kiuruvesi, Antti Lämsä 394.1936)

Lämmin tupa

Kun joka syksy keyriä vasten yöllä kävi voitelemassa tuvan nurkkia ulkoapäin tervavedellä, pysyi tuvassa talvella hyvin lämmin. (Nilsiä, Erkki Horttanainen KRK 94:777.1935-36)

Köyhän häät

”Kesällähän köyhät naevat – syksyllä hiät pietään.” – Ennen oli aina semmosta, että rikkaat pitivät häänsä juhannuksen tienoissa, mutta köyhät syksyllä, riiviikon aikana, joko köyri- tai sieluinpäivän iltana. Se oli poikkeamaton tapa. (Pielavesi, Martti Tiitinen 2903.1936)

                       Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Itä- ja Pohjois-Suomen kekritapoja