Viinin litkimisestä

On viini kyllä paljon pahan syy, / ja maine seurassa sen tärveltyy... / Mut mitä puoleksikaan yhtä oivaa / voi ostaa se, ken muille viinin myy? /    ---  Äläkä liikaa juo ja älä palaa / alati maljan luo, vaan vaihda alaa / ja aikaa, ettet joudu häpeään... / Vain vähän juo ja soveliaan salaa. / Omar Khaijam: Omarin malja, Viisaan viini, suom. Toivo Lyy        

Läpivalaisu - pitkät jäähyväiset alkoholille on toimittaja Riitta Castrénin omakohtainen teos, jossa hän kuvaa hidasta irrottautumista alkoholiriippuvuudestaan. Kirjan nimenä läpivalaisu tarkoittaa ensinnäkin kaikkia niitä keinoja, joilla länsimainen lääketiede pyrkii kuvantamaan kaikkia niitä haittoja, joita alkoholin liikakäyttö aiheuttaa. Toisaalta se tässä yhteydessä merkitsee myös kirjoittajan terapiakokemuksia, joissa hän on päässyt tutkailemaan myös psyykensä ulottuvuuksia. Elämän kohtalokkaat ja peruuttamattomat asiat, kuten läheisen kuolema, ovat toimineet lopulta myös persoonallisena läpivalaisuna koko henkilön elämän mittaisella matkalla.

Kirja on aika hyvä kuvaus myös nykyisen ajan trendikkäästä työmaailmasta, jossa pusketaan töitä intohimolla tappiin asti, ja sen jälkeen on oikeastaan ’melkein pakko’ mennä rankan duunijakson lopuksi irrottelemaan työkavereiden kanssa. Vierasta ei ole sekään, että erilaisissa työhön liittyvissä tapahtumissa on usein mukana myös alkoholitarjoilu, jonka ohittavia saatetaan katsoa pitkään ja hieman jopa vieroksua ’tiukkapipoina’.

Kun muuten mielenkiintoisesta ja vauhdikkaasta elämästä tulee seuraavan mahdollisen viinilasillisen odottelua, ollaan jo vaaravyöhykkeellä. Kirjailija kuvaa tällaista elämänvaihettaan realistisesti. Silti voi olla vaikea myöntää itselleen, että nyt ollaan reunalla. Avun tarpeeseen liittyvä häpeä ja esiin tullut omien voimien rajallisuus estävät sitä. Onneksi kenenkään ei tarvitse kohdata vaikeita asioita yksin, jos uskaltaa myöntää oman sairautensa. Siihen kirjoittajan mukaan tarvitaan aivan aluksi se peilin eteen meneminen ja siltä avoimesti kysyminen. Sen jälkeen apua kyllä löytyy.

Isän sota

Tutkija ja toimittaja Elina Sanan juuri ilmestynyt muistelmateos Isän sota on vaikuttava lukukokemus. Se kattaa isän sotapäiväkirjan sanoin kokemuksista jatkosodan aikana ja tyttären lapsuus- ja nuoruusvuosien kuvauksen sekä pohdinnan siitä, millainen isä sodasta palasi takaisin kotiin.

Isä oli kulttuurisuvun koulutettu ja kielitaitoinen, maailmaa nähnyt ja menestynyt mies, joka kielitaitonsa ansiosta päätyi jatkosodassa saksalaisten aseveljien tulkiksi. Isä piti säännöllisesti päiväkirjaa omista sotakokemuksistaan ja tallensi ne suljettuun arkkuun, vaikka sodan loputtua olikin tehty yhteinen päätös kaikkien muistiinpanojen hävittämisestä. Mitähän isä oli mahtanut ajatella päiväkirjoja säästäessään? Tämän hyvin yksityiskohtaisen aineiston perusteella kirjailija kuitenkin saattoi tutustua uudelleen tuohon lapsuuden lämpimästä ja herkästä isästä sodan jälkeen muuttuneeseen, sulkeutuneeseen mieheen, jonka luonne perheen parissa sai yhä oudompia piirteitä.

Jatkosodassa saksalaisten rinnalla tulkin tehtäviä hoitaneen isän asemapaikkaa siirreltiin koko ajan tarpeen mukaan, joten hänelle ei muodostunut sodan aikana yhteistä henkistä ryhmää, johon liittyä. Sen vuoksi hän ei voinut sodan jälkeen myöskään purkaa tuntojaan muiden veteraanien kanssa, vain kotijoukot saivat tuntea nahoissaan isän omituisuudet.

Nykyisin puhutaan paljon sotatraumasta, josta Suomessa ainakin suuret ikäluokat, joskus nuoremmatkin jo useammassa sukupolvessa, ovat saaneet osansa isien tultua rintamalta kotiin. Fyysinen vammautuminen kun näkyi ja sellaista ihmistä kohtaan voitiin tuntea myötätuntoa, mutta psyykkisten vammojen seuraukset jäivät enimmältään kotijoukkojen kannettavaksi. Teos kuvaa hyvin ihmisen mielen särkymistä, siihen johtaneita syitä ja siitä aiheutuvaa tuskaa sekä asianomaiselle että hänen lähipiirilleen.

Viinikkaan, vie Viinikkaan

Kun auto alkaa jostain syystä piiputtaa, / niin huoltoonhan se täytyy heti kuljettaa. / Mut mistä huollon saisi sellaisen, / et tarkistettais vikapaikka jokainen? / Nyt neuvo kallis tässä ilmaiseksi annetaan: / - Vie auto Vantaan Viinikalle, siellä osataan! / Niin tutkii auton miehet työnsä osaavat / ja vielä kahviakin tarjoovat. / Ja neuvojakin saatiin monen monta, / kun oma tietämys on onnetonta. / On asiakas kunkku aina siellä, /  tärkeintä on heille pitää kaikki tiellä. / Ja kohtuuhintaan sieltä ulos selviää, / niin että lompsaankin nyt vielä sälää jää. / Siis Viinikalle vie, kun auto roheltaa! / Se siellä korjataan, ja taas voit kaasuttaa.

Olen löytänyt...

elikkäs Heureka!

Tuo suomen kielen ensimmäisen persoonan aktiivin indikatiivin perfektimuoto kertoo sen, mitä kreikkalainen oppinut Arkhimedes aikoinaan sanoi, kun astui hän kylpyyn ja huomasi veden pinnan nousevan painonsa verran. Kerrotaan, että keksintönsä jälkeen tämä mies oli niin innoissaan, että lähti viuhahtelemaan pitkin Syrakusan katuja. (www.wikipedia.fi)

Siinä Heurekassa, jonka paremmin tunnemme Vantaan tiedekeskuksena, on parhaillaan 29. lokakuuta 2017 saakka kestävä Eläinten Body Worlds, Animal Inside Out  –näyttely. Täällä voi kouriintuntuvasti todeta vanhan kansan sanoin, että 'ei ole koiraa karvoihin katsomista', koska koiralta niin kuin kaikilta muiltakin eläimiltä on riisuttu päällysvaatteet eli nahka.

Plastinointitekniikan avulla näytetään eläinten luurangot, lihakset, hermot ja sisäelimet. Plastinointi tarkoittaa ruumiin nesteiden ja rasvojen korvaamista nestemäisillä muoveilla, ja se pysäyttää eläimen ruumiin hajoamisprosessin. Menetelmän on kehittänyt lääketieteen tohtori Gunther von Hagens. Näyttelyssä korostetaan, että yhtään eläintä ei ole vahingoitettu tai tapettu näyttelyä varten.

Yksityiskohtaisia tietojakin näyttelystä löytyy: kirahvin kieli on puolimetrinen ja sen sydän painaa kymmenen kiloa; strutsin siivet eivät kanna, koska se painaa vaivaiset 160 kiloa; gorilla syö päivittäin 30 kiloa kasviksia, ja paljon muutakin tietoa on saatavilla. Kerrassaan eläimellinen näyttely on kyseessä ja sinne vielä onneksi ehtii hyvin. (www.heureka.fi)

Puutarhaillaan taas

Puutarhan hoitoon sydämensä menettäneitä on maailma väärällään. Eeva Ruoff on omalta osaltaan edistänyt tätä tervettä menetystä kirjoittamalla teoksen Vanhoja suomalaisia puutarhoja. Kauniin kirjan graafisen suunnittelun on taidolla ja pieteetillä tehnyt Olavi Hankimo.

Kirja vie lukijansa keskiajan luostareiden ja linnojen puutarhoista 1500- ja 1600-lukujen ja barokinaikaisiin kasveihin, joista mainittakoon vaikkapa rupuli ruoho (akilleija), Johannexen cuckainen tai Saxan härjän kieli (kurkkuyrtti). Sen jälkeen seurasi tuhon ja rappion vuosia, mutta eipä aikaakaan, kun syreenit alkoivat kukoistaa 1700-luvulla. Huomattiin yleisesti, että puutarhat kaunistavat maisemaa ja antavat sen perustajille ja monille muillekin iloa ja lohdutusta ja niin alkoi puutarhojen suosio kasvaa. Perustettiin ihania maisemapuutarhoja, joihin vaikutteita tuli sekä lännestä että idästä. Monien suomalaisten kulttuurivaikuttajien kodeissa oli puutarhoja, joissa kasvatettiin koristekasvien lisäksi paljon myös ruuaksi soveltuvia kasviksia ja hedelmiä, kuten lääkkeeksikin sopivia yrttejä, omenoita ja muita herkkuja.

Puutarhaintoilijan, joka jaksaa vaivoin istuttaa ne syksyn kymmenen kukkasipulia ja odottaa malttamattomana niiden keväistä nousua lumen alta, on hyvä tietää, miten vanhaa ja arvokasta kulttuuria hän jatkaa pienistä esteistä ja vastoinkäymisistä (lue: mitään ei nouse maan pintaan; syksyn sato on kaksi nahistunutta kesäkurpitsaa) huolimatta. Vanha kiinalainen sananlasku sanoo: - Jos haluat olla päivän onnellinen, juo itsesi humalaan. Jos haluat olla vuoden onnellinen, mene naimisiin. Jos haluat olla koko elämän onnellinen, aloita puutarhanhoito.

Kirjassa mainitaan myös Porvoossa sijaitseva Fredrika Runebergin puutarha.

Koivust' ja tähdest'

”Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka koko elämänsä vaelsivat yhtä ainoaa tarkoitusperää kohden. Kuinka moni meistä saattaa sen sanoa itsestänsä?” Z. Topelius

Näin alkaa Sakari Topeliuksen kirjoittama ja useimpien suomalaisten lähes jo äidinmaitoon ujutettu kertomus ”Koivu ja tähti”. Vieraalle maalle väkisin joutuneet sisarukset, poika ja tyttö, päättävät palata kymmenen vuoden jälkeen takaisin kotimaahansa, vaikka heillä onkin hyvät oltavat nykyisessä asuinpaikassaan. Kotiin heitä vetää rakkaus synnyinmaahan ja omiin vanhempiin, vaikka he eivät muista entisestä kodistaan muuta kuin pihalla olevan koivun ja sen yläpuolella loistavan tähden. Jo Topelius korosti tarinassaan äidinkielen merkitystä ja sitä, että kieli on ihmisen identiteetin perusta; kun nuoret matkallaan lopulta kuulivat lapsuutensa kieltä puhuttavan, he tiesivät olevansa oikealla tiellä.

Pirkko Saisio on ottanut kunnioitusta herättävän haastehanskan vastaan ja kirjoittanut Kansallisteatterin suurelle näyttämölle Suomi 100 -juhlavuoden spektaakkelin Koivu ja tähti. Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 8.9.2017) hän toteaakin, että tällaisen juhlanäytelmän kirjoittaminen on sen kirjoittajalle ’kokovartalokipsi’. Lähtökohtanaan Topeliuksen tarina Saisio kertoo pyrkineensä kirjoittamaan jotain aivan muuta kuin mitä häneltä odotetaan. Ja niin näyttää käyneen; oletusarvona esityksen pohjalla on jo se, että kaikki katsojat tuntevat kyseisen kertomuksen eikä sitä tarvitse kerrata uudelleen.

Sen sijaan Saisio on nähtävästi lukenut tarkkaan viime aikoina ilmestyneet puiden elämästä kertovat teokset, joiden sisällön kuvausta tästäkin blogista aiemmin löytyy, ottanut käsikirjoituksessaan huomioon luonnon köyhtymisen, ilmastonmuutoksen vääjäämättömyyden ja keskiluokkaisen, kulttuurinsa ja historiansa muka tuntevan ja muka tiedostavan ihmisen vieraantumisen todellisuudesta. Teos liikkuu useissa aikatasoissa, ennen itsenäisyyttä, itsenäisyyden aikana ja tulevaisuuden dystopiassa.

Teoksen on ohjannut Laura Jäntti. Pääosia esittävät Jukka Puotila ja Tiina Weckström. Muutkin näyttelijät ovat vaativassa esityksessä kovilla; he joutuvat vaihtamaan lennosta roolia ihmisistä eläimiin, puihin ja takaisin. Puvustuksessa ja lavastuksessa ei ole vaivoja säästelty. Musiikki ja valaistus tukevat hyvin teoksen episodimaista rakennetta. Ennen esitykseen menoa kannattaa olla levännyt, koska Saisio ei päästä katsojaansa helpolla, ja miksi päästäisikään. Mutta jälkimaku esityksen jälkeen ja myöhemminkin on ollut virkistävä ja ajatuksia herättävä.

Unelma omavaraisuudesta

Eivätpä olisi tainneet uskoa maalla kasvaneet sotien jälkeiset suuret ikäluokat ja 1950- ja vielä 1960-luvulla syntyneetkään silmiään, jos olisivat tienneet, että kun eletään vain noin 50 vuotta eteenpäin, niin kansa siellä ja täällä alkaa olla uusavutonta suhteessa omavaraisuuteen. No, eipä huolta, Maria Österåker auttaa meitä kaikkia palaamaan juurillemme kirjassaan Unelma omavaraisuudesta, Käytännön opas, jossa omavaraiseen talouteen liittyvät asiat kerrotaan juurta jaksain.

Omavaraisuus tässä kirjassa tarkoittaa kirjoittajan mukaan sitä, että ostetaan tai hankitaan enimmältään yksinkertaisia raaka-aineita, joita sitten jalostetaan itse. Esimerkkinä ovat vaikkapa rakennukset, joita on saatu lähes ilmaiseksi ja ne on sitten siirretty omalle tontille ja pykätty itselle mieluisiksi. Sitten perustetaan kasvimaa ja tietenkin säilytystilat kasvimaan tulevalle sadolle unohtamatta kunnon kompostia, joka sekin on välttämätön sekä kierrätyksen tehostamiseksi että mullan saamiseksi. On myös opiskeltava vuoroviljelyä ja paljon asioita maanparannuksesta ja tuholaistorjunnasta luonnonmukaisin keinoin. Jos on vielä niin onnekas, että omistaa metsää, niin voi mennä metsuriksi puita kaatamaan ja halkoja hakkaamaan; myös puiden järkevään pinoamiseen pitää kiinnittää huomiota.

Jos ollaan vielä edellisen jälkeen jotakuinkin hengissä, perustetaan sekä kasvihuone että hedelmä- ja marjapuutarha. Jos satoa tulee liikaa, laitetaan tien viereen koppa, jossa lukee: -Ole hyvä, ja se täyteen vaikkapa omenoita. Tarkistetaan kuitenkin, että koppa on valmiiksi virttynyt, ettei käy kuten lähinaapurille; joku vei kopan ja jätti omenat sikseen. Kaikki maasta, metsästä ja puista saatava sato korjataan talteen; säilömistä varten on vinkkejä joka lähtöön.

Jos jaksaa, voi perustaa myös mehiläisyhdyskunnan ja ruveta vuolemaan puuveitsellä hunajaa. Kotieläimiäkin on syytä olla, jos aikoo olla omavarainen. Hankitaan kanoja ja kukko, lampaita, vuohia, kalkkunoita, hanhia ja sikoja, myös lehmän hankkimista suositellaan. Omavaraistaloudessa on hyvä olla lehmän hermot. Jos on lampaita, niistä saadaan lampaanvillaa ja sitten voidaan värjäillä lankoja ja tehdä talvi-iltaisin puhdetöitä omien lampaiden villasta. Neuvotaan myös lampaan ja sian teurastaminen. Ja hyväksi lopuksi opastetaan, miten kotona voi valmistaa kosmetiikkaa ja kemikaaleja. Kalastukseen ja metsästykseen ei puututa, mutta niihin opastavia kirjoja ilmestyy kaiken aikaa jatkuvasti muutenkin. Omavaraisen talouden hyväksi ohjeeksi kirjan lopussa neuvotaan DIY:n (do it yourself) lisäksi ajattelemaan myös DIT:tä (do it together), eli naapuriapua puolin ja toisin, ettei ihan uuvahdeta omavaraisen elämän taakan alle.

Työteliäältä kuulostaa omavarainen elämä, kun on tottunut nykyajan helppoon kaupunkilaisen arkeen. Vaikka ei ihan juuri nyt muuttaisikaan maalle omavaraistalouteen, kirja tarjoaa monia hyviä vinkkejä elää ekologisemmin ja säästäväisemmin myös kaupunkioloissa. Kesämökkiläisellekin kirja antaa kiinnostavia ajattelun ja toiminnan aineksia. Ikänsä maaseudulla asuneille ja maasta ja metsästä elantonsa saaneille kirjan sisältö on tietenkin ihan peruskauraa.

Inarinjärvi

Etäällä pohjan mailla
hylätty järvi on,
sen nimeä saaret vailla,
ja ranta alaston.
Hein'ajalla sen sulaa jää,
kun kesä Lappiin kiirehtää;
mut syyskuun yö sen aallot
taas jälleen jäädyttää.

Kuvastuu vuoret illoin
sen kalvoon sinervään,
ja lappalainen silloin
käy kalaa pyytämään.
Siell' uipi sorsa suruton,
ja peuralaumat rannall´ on,
ja taajat sääskiparvet
pimentää auringon.

Mies Lapin kerran tahtoi
sen tulla tuntemaan,
kuin syvä olla mahtoi
tuo järvi Turjan maan. 
Köys' katkes, laulu kuultihin:
"Niin syvä oon kuin pitkäkin!"
Sen koommin mittaamatta
on järvi Inarin.

Oi, järvi pohjolassa,
sä köyhämaineinen,
ei toista maailmassa
sun laistas, poloinen;
siell' lymyss' olet vuoriston
hylätty, halpa, arvoton,
ja lyhyet on kesäs
ja talves pitkät on.
                                                       sanat Zacharias Topelius, sävel Evert Suonio

Mitä on hyvä vanhemmuus?

Alison Gopnikin, Kalifornian Berkeleyn yliopiston psykologian professorin ja filosofian apulaisprofessorin teos Puuseppä vai puutarhuri? Vanhemmuuden suorittamisesta onnellisen lapsuuden tukemiseen pureutuu vanhemmuuden olemukseen. Suomennos on Veli-Pekka Ketolan.

Mitä on hyvä vanhemmuus? Ollako kuin puuseppä, joka muotoilee raakapuusta käsityönä hienon ja loppuun muotoillun viehättävän taideteoksen, vaiko kuin puutarhuri, rehevän, ravinteikkaan mutta ennen kaikkea vapaan kasvuympäristön turvallisine puitteineen tarjoava kasvattaja?

Kirjan nimestä voi päätellä, että kirjoittaja ei tue ajatusta vanhemmuuden ’suorittamisesta’: ”Vanhempana oleminen on kuin puutarhan hoitamista. Tarkoitus on luoda antoisa, vakaa ja turvallinen ympäristö, joka antaa monille erilaisille kukille tilaisuuden kasvaa.” Gopnik muistuttaa, että vanhemmat eivät koskaan ole ainoita merkittäviä vaikuttajia kasvavan nuoren ihmisen elämässä, vaikka joskus saatettaisiin niinkin kuvitella. Kirjoittaja kritisoi aikaamme siitä, että verrattuna edellisten sukupolvien ympäristöön nykyiset kasvuympäristöt ovat rajoittuneempia: ”Yhteiskunta arvostaa luovuutta ja uudistamista yhä enemmän, mutta kumma kyllä tarjoamme lapsille yhä vähemmän esteettömiä mahdollisuuksia tutkia.”

Gopnik tuo esiin tuoreen ja syyllisyydestä vapauttavan toteamuksen siitä, että ”hyvä vanhempi luo aikuisen, joka pystyy tekemään omia, jopa turmiollisia valintoja. Turvallinen ja vakaa lapsuus antaa lapsille mahdollisuuden tutkia, kokeilla aivan uudenlaisen elämisen ja olemisen tapoja ja ottaa riskejä. Ja riskit eivät ole riskejä, elleivät ne voi päättyä huonosti. Ellei ole mitään mahdollisuutta, että lapsemme voisivat epäonnistua aikuisina, emme ole onnistuneet vanhempina. Toisaalta hyvänä vanhempana oleminen merkitsee, että lapsilla on tilaisuus onnistua tavoilla, joita emme olisi koskaan voineet ennustaa tai kuvitella.”

Kahdeksan vuorta ja se yhdeksäs

Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Premio Stregan vuonna 2017 voittanut romaani Kahdeksan vuorta on Milanosta kotoisin olevan, myös dokumenttielokuvia tekevän Paolo Cognettin (s. 1978) kuudes teos. Kirja kertoo kahdesta pojasta, Pietrosta ja Brunosta, jotka oppivat tuntemaan toisensa jo lapsena ja joiden ystävyys jatkuu myös aikuisuuteen. Suomennos on Lotta Toivasen.

Pietron perhe on joutunut muuttamaan aikanaan vuorilta Milanoon töiden takia. Kesäisin loma-aikaan perhe kuitenkin aina palaa autioituvaan vuoristokylään. Pietron isä on yksinäinen ja intohimoinen vuorten valloittaja ja velvoittaa myös pojan mukaansa näille vaelluksille, joiden fyysistä rankkuutta keskenkasvuisen pojan on vaikea kestää, äiti taas on sosiaalinen ja lempeä toisista huolehtija.

Bruno on asunut vuoristokylässä aina, ja kun pojat tutustuvat, Bruno opastaa Pietroa löytämään vuoriston yllätykset ja hauskuuden, toisin kuin mistä isä ei aikoinaan juuri puhunut. Poikien elämänpolut eroavat jossain vaiheessa nuoruutta, mutta myöhemmin, heidän aikuistuttuaan, tiet kohtaavat jälleen. Erilaisia elämänvaiheita koettuaan voi kohdata tutun ihmisen uudella tavalla, mutta onko kaikki ennen koettu vielä ennallaan, tuntuu teos kysyvän.

Luonnon ja karujen elinolosuhteiden kuvaus on yksityiskohtaista ja asiantuntevaa, kirjoittaja tuntenee vuoriston kuin omat taskunsa. Voi hyvin kuvitella, että myös kiipeily on tekijälle tuttu laji, niin tarkkoja ovat siihen liittyvät kuvaukset.

Aikuisena Nepalissa asuessaan Pietro saa kuulla erään vanhan miehen näyttävän hänelle buddhalaisuuden mandaloista tutun kuvion ja esittävän vuoriin liittyvän kysymyksen. Vuorten symboliikan ymmärtäminen avaa Pietrolle hänen oman elämänsä ja Brunon elämän merkityksen.

”Me uskomme, että maailman keskustassa on korkea Sumeruvuori. Sumerun ympärillä on kahdeksan vuorta ja kahdeksan merta. Sellainen on meidän maailmamme.” Puhuessaan ukko piirsi ympyrän ulkokehälle jokaisen säteen kohdalle pisteen ja sitten pisteestä pisteeseen pienen aallon. Kahdeksan vuorta ja kahdeksan merta. Lopuksi hän piirsi ympyrän keskipisteen ympärille kruunun, joka kaiketi oli – niin arvelin – Sumerun luminen huippu. Hän katseli hetken lopputulosta arvioivasti ja pudisti sitten päätään, aivan kuin olisi lukuisten piirroskertojen jälkeen päästänyt taitonsa ruostumaan. Hän osoitti kepillä keskipistettä ja sanoi: ”Kysymys kuuluu: kumpi oppii enemmän, se joka kiertää nämä kaikki kahdeksan vuorta, vai se joka nousee Sumerun huipulle?”

Kamelianainen

Alexandre Dumas nuoremman kuuluisin romaani Kamelianainen vuodelta 1848 on liikuttanut sukupolvesta toiseen ihmisiä kautta maailman ja viimeistään Greta Garbon roolityöstä lähtien. Siitä on tehty muunnelmia jos vaikka minkälaisia; näytelmiä, elokuvia ja muita esityksiä, ja yhtenä tuoreimpana niistä Bostonin baletin tuotantona baletti, jonka on suunnitellut ja toteuttanut koreografi Val Caniparoli Frédéric Chopinin herkkään helisevään musiikkiin. Myös Giuseppe Verdin ooppera La Traviata pohjautuu tähän Dumasin teokseen.

Marguerite (Eun-Ji Ha) on ranskalainen kurtisaani, johon nuori Armand (Ilja Bolotov) silmittömästi rakastuu. Marguerite vastaa rakkauteen ja pari muuttaa maalle pois paheiden pesästä, Pariisista. Armandin isä vastustaa nuorten liittoa ja saa lopulta aikaan sen, että Marguerite luopuu Armandista tämän isän vaatimuksesta ja hankkii varakkaamman elättäjän. Nuorten rakkaus ei kuitenkaan kuole erosta huolimatta ja seurauksena on hiljaista ja äänekästä kärsimystä, epätoivoa, raivoa ja mustasukkaisuutta, rakkautta ja suuria tunteita joka lähtöön. Ja ennen kaikkea maallikon silmin katsottuna myös sitä suurta tanssin taikaa; Caniparoli on onnistunut luomaan näyttämölle vaikuttavan ja tunteisiin vetoavan liikekielen. Myös runsaat joukkokohtaukset ovat upeata katsottavaa.

Pianosolisteina esiintyvät Johannes Piirto ja Marko Mustonen, laulusolisteina Anna-Kristiina Kaappola ja Aki Alamikkotervo. Ensi-ilta on 25.08., ja esitys on Suomen Kansallisoopperan ohjelmistossa 10 kertaa tänä syksynä.

Sisäistetyt teoriat rakkaudesta

Käytiinpä tutustumassa Kansallisteatterin Omapohjassa pyörivään ja lähes kaiken aikaa loppuunmyytyyn Vera Kiiskisen käsikirjoittamaan ja ohjaamaan näytelmään Sisäistetyt teoriat rakkaudesta. Pääosia, pariskuntaa, esittävät Sanna-June Hyde ja Ilkka Villi, vaimon äitiä Kaija Kiiski ja vaimon etiäistä lapsuudesta Sunja Hyde. Vaihtuvissa sivurooleissa esiintyvät Irina Pulkka (parisuhdeterapeutti, saita Ingeborg-täti) ja Jari Virman (alkoholisoituva muusikko-isä, isoisä) pääsevät erityisen hyvin esittämään monipuolista osaamistaan näyttelijöinä.

Näennäisen onnellinen pariskunta odottaa toista lastaan, mutta yllättäen tapahtuu jotain odottamatonta ja perheen elämä vinksahtaa tutulta raiteeltaan. Elämälle ominaista on kriisien kohdatessa pyrkimys päästä takaisin tasapainoon ja siihen tässäkin näytelmässä pyritään, joskin kaiken aikaa trapetsilla keikkuen. Syyllisiä haetaan ja niitäkin löytyy, vai löytyykö?

Ihan katsottava esitys tämäkin näytelmä oli, tosin tässäkin yhteydessä joutuu kysymään tutun kysymyksen: - Miten klassikkonäytelmät oikeastaan pystyvät osoittamaan pelkästään henkilöidensä välisen dialogin avulla kaiken pinnan alla olevan ristiriidan ja tuskan, johon nykynäytelmissä tarvitaan se pakollinen 'puhuva pää', usein terapeutti, joka lähes rautalangasta vääntää ja selittää juurta jaksain katsojalle sen, missä nyt oikein mennään? Ja onko se juuri yksi syy siihen, miksi klassikot ovat edelleen vuosikymmenestä toiseen ohjelmistossa?

Ihanassa kahvilassa

Ihanan kahvilan ihanat muffinsit ja ihana kaffee saivat suun makiaksi ihanasti kertaheitolla. Satamakonttiin timpuroitu Ihana kahvila on auki vielä ainakin elokuun loppuun saakka, kun jaksaa tallustaa tai ajaa jo rakennetun Kalasataman talojen ohi aivan Sompasaaren kärkeen saakka. Mitkä maisemat; Helsingin rantaviiva avautuu yllättäen aivan uudesta suunnasta!

True Detective again

Kylläpäs onkin taas mukavaa, että YLE TV2 on ilahduttanut kesän katsojia tuomalla maanantai-illan ruutuun True Detective –sarjan 1. tuotantokauden. Aiemmin samaista sarjaa katsottiin jo netistä ja sen jälkeen pari vuotta sitten myös televisiosta, ja jo silloin tuntui siltä, että sarja on varsin koukuttava (Kirjatimpuri 09.01.2015). Kuten aiemminkin mainittiin, sarjan käsikirjoittaja on Nic Pizzolatto ja se on HBO:n melko taattua tuotantoa. Vaikka sarjan olisi katsonutkin aikaisemmin, kahtena etsivänä esiintyvien näyttelijöiden Matthew McConaugheyn ja Woody Harrelsonin karismat sen kuin vain purevat edelleen ja heidän välisensä jännitteet ovat käsin kosketeltavissa. Niin että ei kun taas toljottamaan, vaikka kuinka karmaisevalta ja toisaalta tutultakin juoni tuntuisi.

Seitsemäs ihme

Onko alla oleva kuva yksi antiikin maailman seitsemästä ihmeestä eli Semiramiin (Babylonin) riippuvat puutarhat? Ei, tämä on vain pieni osoitus Helsingin kaupungin satsauksesta kesäkaupungin viihtyisyyteen. Tämä ihme löytyy Kallion kaupunginosasta ja muita samanlaisia on siellä täällä ympäri kaupunkia ja pitkin kesää alati vaihtuvin värein. Aikoinaan itse Nebukadnessar II, joka yhden väittämän mukaan olisi vuoden 600 eaa. paikkeilla rakennuttanut Semiramiin, oli ajattellut, että puutarha lämmittäisi hänen vuoristosta kotoisin olevan vaimonsa mieltä ja sydäntä. No, tämä kuvan näkymä ainakin lohduttaa ja on silmän ilo keskellä kuhisevaa kaupunkia.

Ne muut kuusi ihmettä - jotka kaikki tietenkin tiedetään kuin vettä valaen - ovat muuten Artemiin temppeli, Faroksen majakka, Gizan suuri pyramidi (ainoa nykyisin jäljellä oleva), Halikarnassoksen mauseoleumi, Rodoksen kolossi ja Zeuksen kuvapatsas Olympiassa. Oheinen luettelo syntyi 200-luvulla eaa., silloin, kun kaikki nuo mainitut olivat vielä olemassa. (www.wikipedia.fi)

Se kahdeksas ihme näin suomalaisittain voisi olla loppukesän lämmin sää. Jokohan sitä heittäisi talviturkin, kun kerran Jaakkokin heitti sen lämpimän kiven kylmän kiven sijaan?

Alvarin töitä ihmettelemässä

Monena mies eläissänsä, sanooko se vanha kansa näin, mutta usein ainakin tietää. Samaa voitaneen sanoa arkkitehti ja muotoilija Alvar Aallosta, jonka näyttely Ateneumissa (11.5. – 24.9.2017) on osa Suomi 100 vuotta – ohjelmaa. Näyttelyn tuottajina ovat Vitra Design Museum, Alvar Aalto – museo ja Ateneumin taidemuseo.

Alvar Aallon (1898-1976) nimen tuntevat kaikki suomalaiset ja hyvä syy onkin. Hän on maailmankin mittakaavassa Suomen tunnetuin muotoilija ja arkkitehti. Aalto-maljakko ainakin jossain muodossa - pienessä tai isommassa - löytyy usean kodin astiakaapista erilaisista jakkaroista tai muista taide-esineistä puhumattakaan. Yhdessä vaimonsa, arkkitehti Aino Marsio-Aallon (1894-1949) ja Maire Gullichsenin ja Nils-Gustav Hahlin kanssa he perustivat myös taidetta komppaavan yrityksen, Artekin, vuonna 1935. Aallon menestys perustuu tietenkin paitsi omaan lahjakkuuteen, myös innostuneeseen, lahjakkaaseen ja toimivaan työyhteisöön.

Aallon suunnittelemia rakennuksia ovat mm. Paimion keuhkotautiparantola 1928-1933, Viipurin kaupunginkirjasto 1927, 1933-1935, Villa Mairea 1938-1939, Sunilan sellutehdas ja asuntola-alue 1936-1939, Säynätsalon kunnantalo 1949-1952, Kelan pääkonttori 1948-1956, Finlandia-talo 1962-1971, 1973-1975 ja Vuoksenniskan kirkko 1955-1958.

Miami

Luonteeltaan epävakaa Angela (karismaattinen ja näyttävä Krista Kosonen) tapaa sattumalta sisarpuolensa, 19-vuotiaan Annan (vakuuttava ja herkän roolityön tehnyt Sonja Kuittinen), josta hänellä ei juuri ole tietoa aiemmin. Tästä alkaa Zaida Bergrothin ohjaama elokuva Miami, joka juuri on tullut teattereihin. Elokuvan käsikirjoittajia ovat Zaida Bergroth ja Jan Forsström, aiemmin myös Leea Klemola ja Kaarina Hazard. Elokuvan kuvaajana on toiminut Hena Blomberg, ja jälki on todella taidokasta.

Elokuvan alussa Anna pelastaa sisarensa Angelan ikävästä tilanteesta ja nuoret naiset tutustuvat vähitellen toisiinsa. Angelan työ show-tanssijana kiinnostaa ujoa Annaa, joka Angelan innostamana lähtee hänen mukaansa. Kiertue-elämä jatkuu kaupunkien epämääräisissä kapakoissa, joita kokematon Anna alussa aristelee. Angela opastaa häntä kestämään ikäviä tilanteita kuvittelemalla olevansa esiintymässä Miamissa, joka on häilyvän Angelan utopististen unelmien kohde.

Anna huomaa pian, että Angelan esittämä glamourilla silattu todellisuus onkin jotain ihan muuta kuin mitä hän on kuvitellut. Hämärästä menneisyydestä ja lapsuuden menetyksistä seuraavat varjot eivät jätä Angelaa rauhaan. Yhteiseksi Eldoradoksi muodostuukin hiljalleen Miami, josta naiset yhdessä haaveilevat. Pääsevätkö he sinne, se jääköön salaisuudeksi, koska elokuva kannattaa käydä tsekkaamassa ihan itse.

Tämänkin tarinan perusteella on aika satsata Suomen elokuva-alalla myös lahjakkaisiin naistekijöihin, jotka ovat voineet aiemmin jäädä turhaan huomaamatta. Naisten tekemien elokuvien vahvuutena näyttää usein olevan kyky luoda vaikuttavia tunnekokemuksia, kuten tässäkin sisarusten hiljalleen syvenevä ihmissuhde.

Kirjoita itsesi näkyväksi

”Se minkä kanssa et voi olla, ei anna sinun olla.”

Anne Lindhom-Kärjen ja Kirsi Virkkusen teos Kirjoita totuutesi! - Kirjoittaja laajenevan tietoisuuden spiraalissa esittelee tietoisuuskirjoittamisen metodia. 'Meissä kaikissa asuu viisas tietäjä, Hän, joka tietää', ja siihen tietäjään pitäisi saada yhteys. Yhteyden luomiseksi voi hyödyntää myös näkemiään unia. Myös Anne Lindholm-Kärjen edelliset teokset Unet tienä luovuuteen – löydä sisäinen unitaitelijasi ja Uni tuntee sinut - Unet voimaantumisen ja ammatillisen ohjauksen välineenä hahmottelevat tarkemmin unien hyödyntämistä itsetuntemuksen syventämisen tiellä.

Kirjoittajien mukaan tietoisuuskirjoittaminen on elämänmittainen prosessi, jossa 'päämäärää tärkeämpi on matkalla olo'. Teos antaa myös ohjeistusta kyseisen metodin omaksumiseen. Kuten monissa muissakin oppaissa on todettu, tässäkin todetaan, että on terveellistä piipahtaa oman mukavuusalueen ulkopuolelle saadakseen uusia näkökulmia.

Virpi Yliraudanjoen teos Lupa kirjoittaa - Opas luovaan tieteelliseen kirjoittamiseen tuo esiin virikkeitä, joita hyväkseen käyttäen voi syventää erityisesti tieteellistä mutta myös luovaa kirjoittamista. Kysytään, voiko kirjoittaa luovasti, jos kirjoittaa tieteellistä tekstiä vai täytyykö pitäytyä tarkasti vain tieteellisessä tiedossa. Tekijän mukaan voi ja ilman muuta pitäisikin kirjoittaa myös tieteellinen työnsä luovalla tavalla ja uskaltaen. Intuitiivinen kirjoittaminen on mielleyhtymien kuuntelua ja kirjaamista, ruumiillinen tietäjä kirjoittaa tietämisestään. Intuitioita kokevat taiteilijat ja tieteentekijät rohkenevat kirjoittajan mukaan myös tarttua intuitioihinsa pelkäämättä niistä syntyviä reaktioita.

Yliraudanjoki toteaa, että 'kaikessa on kyse siitä, että lunastaa itselleen luvan kirjoittaa' ja jatkaa, että 'maalatakseen parastaan on pakko mennä kohti kipua, tyhjyyttä ja epävarmuutta. Välillä yksinkin'.

Hyviä kirjoittamisen ja sisäiseen maailmaansa syventymisen oppaita, kuten nämäkin edellä mainitut, ilmestyy koko ajan tiuhassa tahdissa ja hyvä niin, mutta se opas, joka taluttaa työpöydän ääreen ja käskee kirjoittamaan, on vielä monen kirjoittajan kohdalla suunnitteilla; nimittäin tuo sisäinen ääni, joka vaatii päästä vapauteen. Se, joka sanoo alussa kirjoitetun lauseen ja ennen pitkää pistää toimimaan.

Elokuun iltoja

Yön tullen / minä seison portailla kuuntelemassa, / tähdet parveilevat puutarhassa / ja minä seison pimeässä. / Kuule, tähti putosi helähtäen! / Älä astu ruohikolle paljain jaloin: / puutarhani on sirpaleita täynnä.

                                                                                        Edith Södergran: Tähdet

Oi yö oi meri äärettömin ulapoin / oi miten kevyesti vesi kantaa lastaan / ja miten lempeästi mainingit / keinuvat päivän lävistämää rintaa vastaan.

Oi yö oi mustakukkaisien kaislain laulu / oi soivat holvit kahta puolta kaareutuin / kun yhä loitommaksi merta pitkin / pois päivän rannasta pois määrätönnä uin.

                                                                                        Marja-Liisa Vartio: Yö

On elokuu kuin nainen kypsynyt / kantaen povellansa pientä poikalasta, / vartalo taipuen kuin tähkäin nuokunnasta, / harteilla illan viipottavat säteilyt.

Ja lapsi terhakas ja alaston / niin iloisena telmii, repii, kaulaa, / suutelee vuoroin, kiskoo tukan paulaa, / ja nauru kiirii yli ruohikon.

Ja yllä hohtaa taivas sininen / kuin katse isän, vakaa, turvallinen. / Ja hämmentyen kohtaa lapsi sinen / niin häikäisevän, totisen,

ja hiljenee ja katsoo miettien: / jää orpo polku luikerrellen etäisyyteen, / ja pian häipyneet on hämäryyteen / laps, äiti niin kuin muisto kaukainen.

                                                                                       Sirkka Selja: Elokuu

Lohikäärme punainen / vaeltaa iltaan elokuun, / se pieksää pilvet pyrstöllään, / ne pakoon kiitää peläten, / ja lohikäärme katselee / ja miettii, sitten / nielee kuun / ja kylläisenä yllä maan / se loistaa koko vatsallaan.

                                                                                        Helvi Juvonen: Elokuun ilta

Ruispellon ojaa ne tulevat ruskeissa takeissa / multaa, riihenpölyä harmaissa lakeissa. / Käsissä täydet haarikat koivunmahlaa / haltiat pellonpiennarta kahlaa. / Heinässä virsut kastuvat. / Sydänyön hetkellä haltiat pihaan astuvat.

Seisovat pihlajan varjossa. Metsissä yökäet kukkuvat. / Viileissä aitoissa pojat ja tyttäret nukkuvat. / Vasikan tiuku kilahtaa lepikkohaassa. / Kastelupisarat välkkyvät kukkamaassa. / Uni on valtias talossa. / Palsamit kukkivat tuvassa kesäyön valossa.

Istuvat humalakuistilla mahlahaarikat edessä. / Koivujen ritvat päilyvät öisessä vedessä. / Katsovat kaurasarkoja alhaalla suolla, / valkeita ruusupensaita aittojen puolla, / suoria perunavakoja, / kynnyksen alle tuotuja tuoreita hakoja.

Punertuu punertumistaan pohjoisen puolella. / Aurinko taivaalle ampuu jo kultanuolella. / Nyökkäävät tyytyväisinä toisillensa. / Painuvat jonossa asumasijoillensa. / Ruistähkät seisovat vahdissa. / Tyhjät tuopit heiluvat astunnan tahdissa.                                                                                                                                                                                                                                                                    Yrjö Teppo (Kaijärvi): Haltiat                            

Keltaisen-kipeät / ulpukat veen. / Helinä kaislojen / kanteleen. / Korennon leikki / ja surviaisen / keinuvaisen. / Suvi oli hienotunteinen. / Hyvästeittä se lähti / heti kun syttyi kuumeinen / ensimmäinen tähti.

                                                                                   Aaro Hellaakoski: Ensimmäinen tähti

Vettä ja viemäröintiä

Vesi vanhin voitehista, sanoo vanha kansa ja tietää. Paljon tietää myös Pentti Harjun teos Vesi- ja viemäröintitekniikka, johon on yhdistetty kirjoittajan aiemmat kirjat Vesi ja veden käyttö kiinteistössä sekä Viemäröintitekniikan oppikirja.  Kun lukee kirjan kannesta kanteen, niin tietää vesiasioista ja viemäröinnistä melkein kaiken ja sen lisäksi vielä sen, miten vettä tuhlaileva suomalainen voisi säästää tätä meille kuin itsestään lankeavaa luonnonvaraa, josta monessa muussa maassa voidaan vain toiveunissa haaveilla.

Vai mitä ollaan mieltä esimerkiksi siitä, että tavallinen kolmihenkinen perhe voi kuluttaa vuodessa noin 32 000 litraa vettä, jos jokainen pesee hampaansa veden juostessa koko pesun ajan tai jos samainen perhe on suihkussa viisi minuuttia päivässä, niin vuodessa vettä on kulutettu 82 125 litraa. Vessakäynnin vedenkulutus voi olla vuodessa 20 000 litraa yhden henkilön huuhdellessa vessan noin 5-7 kertaa vuorokaudessa, ja Suomessahan se vessankin huuhteluvesi on hyvänlaatuista juomavettä niin kuin kaikki muukin vodakka, jota kraanasta tulee.

Jokaisen jakson lopussa on myös edelliseen artikkeliin liittyviä tehtäviä, joilla voi testata, muistaako edellä mainitusta enää mitään. Ja jos ei muista, niin ei muuta kuin kertaamaan. Kertaus on opintojen äiti, sanoo vanha kansa ja tietää.