Oliivipuu

Käytiinpä kesän ja Jaakon-päivän - Jaakko heittää kylmän kiven järveen, sanoo vanha kansa ja tietää! - kunniaksi elävissä kuvissa katsomassa espanjalaisten Paul Lavertyn käsikirjoittama ja Iciar Bollainin ohjaama leffa Oliivipuu (El olivo). Elokuvan pääosia näyttelevät Anna Castillo, Pep Ambròs ja Javier Gutiérrez.

Kielillä puhutaan; espanjaa, saksaa, englantia ja ranskaa, ja miksi. No siksi, että näillä kaikilla kielialueilla liikutaan, kun halutaan saada takaisin suvun omistama ikiaikaisen vanha oliivipuu, jonka köyhät ja sen vuoksi puun historian unohtaneet veljekset ovat myyneet jonnekin ulkomaille hirmu rahalla isoisän ja tyttärentyttären vastustuksesta huolimatta. Puu on ollut vankka side sukupolvien välillä ja isoisä tietää sen; hän on myös opettanut puun merkityksen lapsenlapselleen.

Tyttö (Anna Castillo) aavistaa, että isoisän masennus johtuu oliivipuun myymisestä ja päättää selvittää, minne puu on joutunut. Onko se pantu lihoiksi vai myyty jonnekin koristeeksi? Internetin some-meiningin avulla puu löytyy saksalaisen kaupungin suuryrityksen aulasta ja sinne Anna houkuttelee setänsä (Javier Gutiérrez) ja ystävänsä (Pep Ambròs) lähtemään rekka-autolla kertomatta heille ihan täyttä totuutta puun sijainnista.

Hauskasti tässä tarinassa yhdistetään tuhansia vuosia vanhaa perinnettä ja nykyaikaa, kun puuta etsitään internetin somettajien ja aktivistien yhteisvoimin. Se voisi olla leffan yksi motiiveistakin; vaikka kuinka moderneja ollaan, silti ollaan sidoksissa menneeseen.

Leffan juoni on tarinallinen ja siltä osin epäuskottavakin, mutta yhteiskuntakriittinen se todella on. Veljekset ovat joutuneet työttömiksi, luomuoliiviöljyn on korvannut halpatuonti, isä on jo hankala ja itsepäinen vanhus, jota ei oikein jaksettaisi hoitaa, öljyn tilalle hankitun tehohoidetun kanalan raakatut yksilöt heitetään aamuisin roskikseen, konkurssiin menneen ravintolan myötä vaimonkin menettänyt veli katkeroitunut toisesta veljestä puhumattakaan. Mistä valaa uskoa tällaiseen tilanteeseen?

Vastaukseksi nousee ihmisten välinen solidaarisuus ja toistensa ymmärtäminen tositilanteen tullen. Ei sovi unohtaa myöskään sukuhistorian ja perheen positiivista vaikutusta toivoa ja jaksamista lisäävinä tekijöinä. Hyvän mielen leffahan tämä ennen kaikkea on ja siinä varsin onnistunut.

Jos metsään haluat mennä nyt...

Terve, metsä, terve, vuori, / terve, metsän ruhtinas!
Täs on poikas uljas, nuori; / esiin käy hän, voimaa täys, / kuin tuima tunturin tuuli.

Metsän poika tahdon olla, / sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla / karhun kanssa painii lyön / ja mailma unholaan jääköön.

Viherjäisel laattialla, / mis ei seinät hämmennä,
tähtiteltin korkeen alla / käyskelen ja laulelen / ja kaiku ympäri kiirii.

Kenen ääni kiirii siellä? / Metsän immen lempeän;
liehtarina miehen tiellä / hienohelma hyppelee / ja kultakiharat liehuu.

Ihana on täällä rauha, / urhea on taistelo:
myrsky käy ja metsä pauhaa, / tulta iskee pitkäinen / ja kuusi ryskyen kaatuu.

Metsän poika tahdon olla, / sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla / karhun kanssa painii lyön / ja mailma unholaan jääköön.

Aleksis Kivi, jos kuka, taisi ymmärtää metsän ja siellä samoilun merkityksen omalle luovalle työlleen. Kiven runo on tässä pohjustuksena kahdelle uudelle kirjalle, jotka kertovat puista ja metsästä sekä luonnon merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille.

Seppo Vuokon teos Latva pilviä piirtää puhuu puista - enimmäkseen puista yksilöinä – ja puiden ja myös metsän merkityksestä muulle luonnolle ja ihmiselle. Kirja liikkuu kahdessa maailmassa; arkisessa makromaailmassa, jossa kirves heiluu ja puu kaatuu ja toisaalta oudommassa molekyylien ja atomien mikromaailmassa, josta kirjoittajan mukaan tiedetään vielä hyvin vähän. Kirjan kuvitus on huippuluokkaa, kiitokset pääkuvaaja Jorma Peiposelle, samoin myös Kurt Fagerstedtille, Ilkka Kumpuselle ja Juha Valsteelle.

Teosta lukiessa tulee mieleen saksalainen metsäntutkija Peter Wohlleben, jonka kirjasta Puiden salattu elämä taannoin kirjoitettiin (Kirjatimpuri 01.11.2016), ja joka tuntuu olevan monessa samoilla linjoilla tämän teoksen tekijöiden kanssa.

Marko Leppäsen ja Adela Pajusen teos Terveysmetsä - Tunnista ja koe elvyttävä luonto hakee vastauksia siihen, millaiset luonnon elementit vaikuttavat ihmiseen erityisen suotuisasti. ’Terveysmetsä’ on kirjoittajien mukaan sellainen paikka tai alue, jossa keskimääräistä enemmän voidaan tuntea luonnon tervehdyttävää vaikutusta ihmiseen. Luonnon myönteinen merkitys tuntuu perustuvan evoluutioon – joka puolella maailmaa puun antama suoja, kirkasvetinen puro tai hyvä tähystyspaikka on arvossaan.

Myös tässä teoksessa puhutaan myönteisten psykologisten vaikutusten lisäksi luonnonympäristön monipuolisista mikrobeista, joille luonnossa altistuu ihon, hengityksen ja suoliston kautta ja joilla on yhteys immuunipuolustuksen terveeseen toimintaan. Jokaisen luonnonelementin, ’pääpolun’, yhteydessä mainitaan ’oksapolku’, jossa kerrotaan tarinoita ja tarjotaan tietoa luonnon tavasta parantaa, ja ’oikopolku’, joka tarjoaa vinkkejä ja harjoitteita luontoyhteyteen pääsemiseksi.

Runo elää

Rantakuva

Oli kasteinen rantaniitty, / kukat nukkuivat ruohossaan. / Yökasvoja kaislojen rikkoi / vesimittari renkaillaan. /

Unen arkoihin untuvapilviin / punahuulin kurkotti koi. / Viri. Henkäys. – Välkkyvä lintu / minut tähtimön lehdeltä joi. /

Pisara putoo

Yöpilvi kulki. / Rajun / heitti kasteen. /

Tähkään rantapajun / pisarana jäin. / Koinpuna kimmeltäin / jäi kalvolleni. /

Suhahti korentoinen. / Helähdys. / Ken kuuli? /

Virkoo aamun tuuli. / Huomenna jo putoo pisar toinen. /

 

Epilogi

Sinä päivänä muistat, / kuhankeittäjän huilu aamusta alkaen huhui. / Hymyili metsä, lauloi kukkien kuoro. / Sanat, hiljaa kuiskatut, suhussa puiden puhui. /

Ei ollut sinua, minua ei liioin. / Olimme yhtä, ja kaikkeus humisi meissä. / Lävitsemme, muistatko, pilvet uivat / kuin kuplat sinisenkuulaissa syvänteissä. /

Kadonnut kirkkaus? Muisto? Ei, ei koskaan! / Sen jälkeen kaikki on ollut ehdottomampaa. / Jokainen särähdys on koskenut kipeämmin, / ilo täydempää on ollut, avarampaa. /

Olimme merkityt, kun palasimme sieltä, / mekin niin kuin kuplia, tuuleen särkyneitä. / Meissä tapahtui, me mitään emme tehneet. / Mihinkä menimmekään, unemme veivät meitä. /

Ja vievät, sinne, missä on kaikki yhtä, / kahisee lehti, sammal askelessa / painuu, hymyää metsä, / kaikkeus keinuu meissä, me kaikkeudessa. /

                                                                              Juha Mannerkorpi (1915-1980)

Jälkiä kehossa

Omnia mea mecum porto - kaiken omani kannan mukanani, joka tarkoittanee ihmisen koko psykofyysistä olemusta niin hyvässä kuin pahassakin. Voitaisiinkohan näitä kahta - psyykkistä ja fyysistä -  edes keinotekoisesti erottaa toisistaan; toinen kun vaikuttaa toiseen kaikin tavoin, ainakin Kirjatimpurin peräkammaripsykiatrisen käsityksen mukaan. Lapinreissulla tai Compostelan vaelluksella kannetaan konkreettista taakkaa, reppua tai rinkkaa, joka ainakin ensiksi mainitulla kevenee hissukseen eväitä mutustellessa. Ainahan siellä kevenee se psyykkinenkin taakka, eikä ihme - luonto ja meditatiivinen tallustelu tekevät tehtävänsä. Mutta voisikohan elämän tyrskyissä mieleen kerääntyneiden rassaavien kokemusten taakkaa keventää myös kotinurkilla ja asiantuntijan opastuksella?

Kun arkikielessä puhutaan traumoista, tarkoitetaan useimmiten tunnepuolen vauriota tai vammaa, joka on syntynyt vaikeiden olosuhteiden seurauksena, jäänyt painamaan mieltä ja haittaa edelleen yksilön elämää ja rajoittaa hänen mahdollisuuksiaan. Bessel van der Kolkin teos Jäljet kehossa – Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla kertoo tällaisten häiriöiden hoidosta. Kolk on yksi maailman johtavia traumaperäisen stressin asiantuntijoita ja hän on tehnyt työtä traumoista kärsivien ihmisten kanssa yli 30 vuotta.

Taustaltaan hollantilainen Kolk aloitti Yhdysvalloissa nuorena psykiatrina työnsä Vietnamin sodasta palanneiden, psyykkisesti loppuunpalaneiden sotilaiden parissa. Hänen kokemustensa ja tietämyksensä mukaan yksilön muistamiseen ja trauman käsittelemiseen tarvitaan äärimmäisen paljon luottamusta ja rohkeutta, koska traumaattisen asian käsittelyssä joutuu aina kohtaamaan myös omaa häpeäänsä. Tässä yhteydessä tuleekin aprikoitua, miten Suomen sotaveteraanit mahtoivat saada apua traumoihinsa sotien jälkeen, kun itse sodastakaan ei oikein saanut julkisesti puhua ja hulluksi leimaamisen pelkokin oli suuri?

Van der Kolk näkee parantumisen mahdollisuuksina kolme perusväylää: ensiksi ylhäältä alaspäin suuntautuva; puhumisen merkitys ja muihin ihmisiin yhteyden saaminen ja omien kokemusten ymmärtäminen, toiseksi lääkehoito, joka muuttaa aivojen tiedonkäsittelyä ja kolmanneksi alhaalta ylöspäin suuntautuva; kehollisten kokemusten hyödyntäminen. Kerrassaan mielenkiintoinen on tämä teos maallikonkin luettavaksi, vaikka ihan kaikkea ei viimeisen päälle ymmärtäisikään.

Hauki on kala, hauki on kala...

Mutta hauki on paljon muutakin, kun luetaan Erkki Lahden kirjoittamaa teosta nimeltä Eränkäynnin perinnesanastoa, johon on koottu alan vanhasta kirjallisuudesta laaja metsästykseen ja kalastukseen viittaava sanasto. Tässä kirjassa esimerkiksi hauelle annetaan noin 190 uutta nimeä, joista vaikkapa lapsuutensa metsässä ja vesillä viettänyt Kirjatimpuri ei ollut kuullutkaan. Siinäpä tullaankin siihen äidinkielen täydelliseen hallintaan, kun joskus väitetään, että joku henkilö osaa täydellisesti oman äidinkielensä.

Jaksetaan nyt edelleen urputtaa, että näin ei taida olla. Henkilö saattaa hallita ehkä osittain oman murrealueensa sanaston pääpiirteittäin, mutta kun siirrytään toiselle alueelle, niin johan alkaa tulla pähkinöitä purtavaksi. Tai kun puhutaan ammattikielistä, joissa jokaisella on oma sanastonsa, joka ei aukea ulkopuoliselle - eikä kai tarvitse auetakaan - kunhan saa jotain tolkkua puheesta. Tai vaikka puhuttaisiin vain yleiskielestä; paljon on erilaisilla merkityksillä ladattua ’salakieltä’, joka näyttäytyy tavanomaisena puhekielenä, mutta sisältääkin joskus aivan päinvastaisia merkityksiä. Tai yhtenä esimerkkinä voisi olla vaikkapa nopeasti muuttuva nuorten suomen kieli, jossa on suomen seassa sanoja ties millä kielellä ja jota fossiilien (lue: aikuisten ja vanhempien) ei haluta ymmärtävän, mutta jota kaikki nuoret itse hyvin ymmärtävät.

Kielen tehtävistä voitaneen mainita sen eri osa-alueita: tiedottava, sosiaalinen, elämyksellinen ja vaikuttava tehtävä. Kielitieteilijät toteavatkin, että ”todellisuus muuttuu eri tavoin, kun sen kulkee kielen läpi. Kielen olemisen tapa on, että kielellä voidaan raapaista todellisuutta vain jostakin tietyistä näkökulmista”.

Mutta mennäänpä takaisin Lahden teokseen ja poimitaan sieltä muutamia arvoituksellisia sanoja ja sanontoja.

Mikä se on?

peninkulma on kyllä myös noin 10 kilometriä, mutta alun perin se on etäisyys, jonka koiran eli penin ääni kantoi, peninkuuluma,

arttukatos ei ole Arttu-nimisen miehen tekemä kattorakennelma, vaan verkkojen ja kapakalan säilytyskatos,

virkatie ei kulje vain Suomesta Brysseliin ja takaisin, vaan se on metsään pilkoin merkitty pitkä polkukierros, jonka varrella on ansoja,

kylmäpiha ei tarkoita Suomen kesäsäätä, vaan se on jäälohkareitten välinen tila, jonne metsästäjät suojautuivat myrskyllä,

kommellus ei ole vain hauska sattuma, vaan myös karhun tekemä harhautusliike (verokarhunkin?),

kotus on kyllä Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, mutta sen lisäksi myös oksista tehty linnun ansan suojakatos,

juksata tarkoittaa kyllä narrata, mutta se on myös kalastamista juksalla (mikä taas on juksa, hmm…),

jantukka ei tarkoita Janin hiuspehkoa, vaan se on pitkävartinen kauha, jolla nostettiin silakoita tynnyristä,

kissansoutu ei tarkoita lemmikkieläimen uittamista narussa veneen perässä, vaan se tarkoittaa nuotan soutua lähemmäs rantaa,

isosortti ei tarkoita suurikokoista jätettä menossa jäteasemalle, vaan se on lapasotka,

koivi ei tarkoita väärin kirjoitettua puuta, vaan se on kylän yhteisellä nuotalla saatujen kalojen jakotoimitus,

kosio ei tarkoita vain naimareissua, vaan se on myös iso kala-astia,

puolikalamies ei tarkoita miestä, joka saa saaliiksi vain puolikkaita kaloja, vaan hän on venekuntaan vain työpanoksellaan kuulunut kalastaja,

ja hyväksi lopuksi

öökeli, joka ei tarkoita yöllistä säätilaa, vaan sen on pyssyn lukon ruutiontelo.

Pyhtään pyhiä

Pyhtäällä sijaitsee keskiaikainen Pyhälle Henrikille omistettu kivikirkko, joka kirkon esittelijän mukaan on yksi niistä kirkoista, jotka rakennettiin 1400-luvun puolivälin paikkeilla noin 20 vuoden aikana. Niihin kuuluivat Pyhtään kirkon lisäksi Pernajan Pyhän Mikaelin kirkko, Porvoon tuomiokirkko, Sipoon vanha kirkko, Vantaan Pyhän Laurin kirkko ja Haminan Marian kirkko, ja niiden pääsuunnittelijana oli tuntemattomaksi jäänyt ”Pernajan mestari”, luultavasti saksalainen rakennusmestari. Myös Taivassalon kirkon suunnittelussa hänellä saattoi olla näppinsä pelissä. On ollut byggmästarella pientä hoppua, jos on sen ajan kulkupeleillä yrittänyt käydä tsekkaamassa vuorotellen kunkin kirkon rakennusvaiheita, niin että paikalliset timpuroijat tehdä pykertävät seinää varmasti oikeaan suuntaan ja sopivalle korkeudelle.

Kirkon pohjoisseinällä on noin kuusi metriä korkea, Jeesus-lasta kantava, Pyhää Kristoforosta esittävä maalaus. Kristoforos on sekä katolisen että ortodoksinen kirkon kunnioittama pyhimys. Kirkon seinämaalaukseen liittyy legenda siitä, miten kookas, yli kaksimetrinen ja vahva Kristoforos, palveltuaan ensin erilaisia muita hallitsijoita ja haluttuaan sen jälkeen palvella ”suurinta kuningasta, jonka tiesi”, kantoi ihmisiä vaarallisen virran ylitse harteillaan. Kerran hän sai kannettavakseen lapsen, jonka paino tuntui lisääntyvän lyijynraskaaksi hänen kantaessaan lasta virran yli. Kädessään Kristoforoksella oli puinen sauva. Kun hän pääsi virran ylitse, lapsi kertoi, kuka hän oli, ja samalla puiseen sauvaan puhkesivat puun vesat. Legendan mukaan Kristoforos kärsi lopulta marttyyrikuoleman. Pyhä Kristoforos on erityisesti, matkailijoiden, merimiesten ja moottoripyöräilijöiden nimikkopyhimys ja kerrotaan, että jos aamulla herätessään näkee Kristoforoksen kuvan nukkumapaikkansa jalkopäässä, elää ainakin sen päivän loppuun saakka. (www.wikipedia.fi)

Antennihuoltoa

Taas suustaan päästää aimo helkkarin, / kun pikselöityy kuva telkkarin, / ja pitäis uutisia päivittää, / tai arki muutoin alkaa mieltä näivittää / ja tarttis jotain virkinettä saada.

No, mikä ihme toosaa taaskin vaivaa, / nyt täytyy huoltomies kai jostain kaivaa, / hän joka antennille jotain tehdä vois, / niin että ilolaulu jälleen sois.

H.Hämäläinen hätiin kutsutaan, / ja sieltä saapuukin mies autollaan. / Hän tikkaat laittaa seinään nojaamaan, / ja rientää antennia roplaamaan.

Ja vika löytyy, ehkä toinenkin, / ne korjataan, on homma vaativin, / kun pysytellään päällä tikkaan, / ja kaikki tarvikkeet ne pannaan fikkaan, / niin että tikkaita ei mikään kaada.

Työ tehty on ja pikselit on poissa, / ja ihmetellä täytyy, mikä noissa / hyvissä firmoissa niin lohduttaa. / Syy on, ett jälki työn on laatuisaa, / ja tekijät NIIN osaa asiansa.

Eino Leinon sääennustus kesälle 2017

Näin unta kesästä kerran, / kuinka paistoi päivä Herran, /

paistoi mulle, paistoi muille, / paistoi köyhänkin pihoille; /

vihersi tuhannet virvet, / sinersi sataiset järvet, /

iloitsi ihanat nummet, / tarinoivat metsän tammet, /

puu puheli, kukka kuuli, - / köyhä sen todeksi luuli. /

Luuli tullehen kesänsä, / aukaisi povensa auki, /

suven hellän hellitellä, / ilman lintujen iloita – /

vingahti vihainen tuuli, / ulvahti salolla hukka, /

taivas viskoi talven lunta, / kylä kylmiä sanoja. /

               En ma kerran sen perästä / ole nähnyt kesästä unta.

                                         Eino Leino, Sata ja yksi laulua, 1898

Avanti! Porvoo kutsuu!

Porvoo on siitä hyvä paikka helsinkiläisen näkökulmasta, että sinne pääsee pyyhältämällä sitä sataa ja kahtakymmentä puolessa tunnissa ja äkkiä onkin tullut paikkaan, jossa hoppu ja häslinki näyttävät olevan tuntemattomia käsitteitä, ikään kuin oltaisiin kaukana ettäällä. Porvoo on myös taidekaupunki, jossa tuntuu tapahtuvan.

Juuri päätökseensä päässeen XXXII Suvisoiton, 28.6.-2.7., sunnuntain ilmaisessa päiväkonsertissa esitettiin Salvatore Sciarrinon, Maurice Ravelin, Minna Leinosen ja Bernhard Crusellin musiikkia. Illan päätöskonsertissa oli Tristan Murailin, Jean Sibeliuksen, Lotta Wennäkosken ja Johannes Brahmsin teoksia, kapellimestarina John Storgårds. Tämän taidelajin maailmassa lähinnä noviisin asemassa ja eksyksissä pyörähtelevänä voitiin vain pitää korvat avoimina ja antaa musiikin magian vaikuttaa. Tämänvuotisen Suvisoiton ohjelmiston oli suunnitellut Lotta Wennäkoski.

Taidetehtaalla, jossa konsertit järjestettiin, on meneillään myös Porvoon Triennaali, joka on avoinna 17.6.-20.8. Itse rakennuskin on näkemisen arvoinen, vanhasta tehdaskompleksista uuteen kukoistukseen säätiöiden, yksityisten lahjoittajien ja kaupungin tuella noussut rakennelma, jonka vuosirenkaita voi vain ihmeissään äimistellä. Ja parasta on tietenkin piknik joen rannassa, jossa voi ihalla ohi seilaavia laivavanhuksia, jotka näyttävät olevan uppoamisen partaalla, mutta todellisuudessa eivät ole siitä tietääkseenkään.

Dany Danono, "Liete ja muste"

Oliver Whitehead, "Shift", pastelli, piirustukset

Myöhästynyt maine

Eduard Saxberger, ikääntynyt virkamies, on nuoruudessaan kuulunut taidetta tekevään joukkoon, joka on halunnut poiketa muista. Hän on ollut niitä, jotka ovat tunteneet luovansa jotain suurta, mutta jota aikalaiset eivät vielä ole ymmärtäneet arvostaa. Tältä ajalta, vuosikymmeniä sitten, on hänen ainoa julkaistu runoteoksensa nimeltään Vaeltaja, joka on lukijoilta jo unohtunut ja melkein häneltä itseltäänkin.

Uusi nuorten ja kritiikkiä osakseen saaneiden taiteilijoiden ryhmä on yllättäen löytänyt hänen pölyttyneen runoteoksensa, ottaa yhteyttä Saxbergeriin ja toivoo häneltä uusia tekstejä heidän kirjallisuusiltaansa. Saxberger, joka on jo aika päiviä sitten unohtanut taiteelliset ambitionsa ja alkanut viihtyä nykyisessä harmittomassa elämässään, kaivaa teoksensa naftaliinista ja yrittää motivoitua uudelleen nuorten palvonnan ja innostuksen hehkuessa hänen ympärillään. Loppua ei sitten sovikaan kertoa, ettei kerro kaikkea, pienoisromaani kun on kysymyksessä.

Teoksen kirjoittaja, Arthur Schnitzler (1862-1931), on wieniläisen modernismin keskeisiä tekijöitä. Kirjailijan jäämistöstä löytynyt käsikirjoitus, alun perin nimellä Vanhan runoilijan tarina, julkaistiin vasta vuonna 2014. Sitä pidetään osittain Schnitzlerin aikaisen wieniläisen taiteilijayhteisön kuvauksena, avainromaanina, joka parodioi taiteellisen luomisen ja porvarillisen elämän vastakohtaisuuksia.

Akrobatian taikaa - hunajaa Hunanista

Vuonna 1959 perustettu kiinalainen Hunan Acrobatic Art Troupe –akrobaattiryhmä esiintyi tällä viikolla Helsingin Musiikkitalossa. Dreamy travel – akrobatiaesitys huimasi tavallisen pulliaisen päätä luultavasti jo vaippaikäisenä aloittaneiden akrobaattien taitoa katsellessa. Ryhmä onkin rikkonut kiinalaisen taideryhmän ulkomaalaiskiertueiden ennätyksen, eikä ihme, sellainen porukka näet on kyseessä.

Esityksen kuvaaminen oli kielletty, mutta eipä kuvia olisi juuri ehtinyt ottamaankaan, kun piti jännittää esiintyjien puolesta, etteivät vain tipahda tai satuta itseään, kun ei ollut minkään valtakunnan turvavarustuksia tukena. Siihen jännitykseen akrobatian ikuinen lumo varmaan perustuukin. Juonitarina, johon oli yhdistetty 17 akrobatian lajia, kertoi rohkeasta sankarista, joka lopulta erilaisten vastoinkäymisten jälkeen kukistaa pahan voimat ja saa palkinnoksi aidon rakkauden. Esitys oli viimeistä silausta myöten loppuunsa hiottu, siirtymät todella taidokkaita ja esiintyjien ammattitaito ja yhteistyö uskomatonta. Kyllä oli treenattu aitan takana! Penkkirivin päässä istui pieni tyttö, joka eläytyi satuun niin täydellisesti, että kertoi siitä mummilleen koko ajan ääni käheänä. Kun esitys oli lopussa, tyttö jäi katsomaan tyhjää lavaa itku silmässä. Sitä on taiteen voima.

Helsingin Musiikkitalossa on tällä hetkellä esillä myös Elämyksiä Kiinasta – Hunanin provinssin taikaa Kiinasta -näyttely, jossa on esillä Hunanin maakunnasta peräisin olevia posliiniastioita, käsitöitä, maalauksia ja kirjallisuutta. Esitteen mukaan myös elokuva- ja televisioala kukoistaa Hunanissa ja sieltä on kotoisin maailmankuulu musta tsaju. Hunan-kirjonta, jota sen taitajat tekevät neulomalla kuin maalaisivat maisemaa, on historialtaan noin 2500 vuotta vanha taito. Kulttuurinäyttelyyn ehtii vielä tutustua, kun kiirettä pitää, se on auki Musiikkitalon lämpiössä 3. heinäkuuta saakka.

Laudatureja ja muita arvosanoja

Saatiinpa vihdoinkin käsiin suomenruotsalaisen kirjailijan, Peter Sandströmin, viime vuonna  Finlandia-palkintoehdokkaanakin ollut romaani Laudatur, joka sai tänä vuonna sekä Runeberg - että Svenska litteratursällskapetin palkinnon, eikä syyttä. Jo kirjailijan tätä aiempi romaani nimeltään Valkea kuulas, josta näilläkin sivuilla kirjoitettiin (Valkeita kuulaita, 19.9.2014), herätti huomiota ennen kaikkea kauniin kielensä ja ihmisen mielenliikkeiden tarkan ja intiimin kuvauksen vuoksi.

Kirjan Peter – hups, sama nimi kuin kirjailijalla! – on keski-ikäinen mies, jolla on kaksi teini-ikäistä lasta ja parisuhteestaan etääntynyt, uraa tekevä vaimo. Nykyhetkessään sisäistä epävarmuutta tunteva mies muistelee kesää 1988, jolloin hän asui vielä kotona, seurusteli morsiamensa kanssa ja tarkkaili elämää ympärillään, erityisesti isänsä ja äitinsä välistä suhdetta. Hän näki vanhempiensa välisen kiintymyksen, mutta myös ristiriidat, joita heidän välillään oli. Aikaa kuluu, ja aikuisen miehen on lopulta otettava vastuu myös omasta elämästään ja hyväksyttävä omien vanhempiensa valinnat ja  elämän kiertokulku.

”…Lappu näytti varastetulta viestiltä, lapsen tahrattoman sielun viimeiseltä tavoitteluyritykseltä ennen siirtymistä elämään jossa ihmissielu alkoi asteittain vaihtaa väriä, sen sävyn tummensivat epätoivo ja kaikki ne pettymykset, jotka jokaisen meistä oli pakko kohdata ja käsitellä ja pikkuhiljaa hyväksyä kyetäksemme sopeutumaan siihen harmauteen jota vaatii elämä aikuisena, ei enää lapsena. Seisoin Bonnien lappu kädessäni, ja tajusin häilyneeni itse jo pitkään tunteiden rajamaastossa ja alkaneeni hitaasti oivaltaa että oli aika kääntyä, että nyt oli kuljettu yhteen suuntaan niin kauan että oli korkea aika lähteä paluumatkalle, takaisin kohti alkupistettä, vaikka toki tiesin etten ikinä ehtisi perille saakka. Lapsuus oli siis jotain mitä me saatoimme katsella etäältä, kuin yötaivaalla tuikkiva tähti, mutta jota emme koskaan saavuttaisi; kaihon ja ihailun kohde joka loisti kirkkaana vielä pitkään sen jälkeen kun se oli jo sammunut...”

Laudaturin ansaitsee tämä hiljaisen vaikuttava kirja, jonka tekijä luottaa lukijaansa ja siihen, että sanottavaa on. Sandströmin nimen tuntemattomuus suurelle suomenkieliselle yleisölle johtuu ehkä siitä, että hän kirjoittaa äidinkielellään ruotsiksi, joten arvatenkin hänet tunnetaan Pohjoismaissa paremmin kuin Suomessa. Molempien mainittujen romaanien suomentaja on Outi Venna, joka on tajunnut hienosti teosten yksityiskohtaisetkin vivahteet.

Mittumaaria!

Näin alkavan juhannuksen kunniaksi ja päivien lyhetessä taas kohti kaamosta avattiin Henry Väreen, Jukka Laineen ja Satu Laatikaisen tuore kirja Iskelmäkasvio. Tekijät ovat paneutuneet kevyen musiikin kasvivalikoimaan 1930-luvulta tähän päivään ja löytäneet sieltä sekä elämänvoimaa ja rohkeutta että surua ja kaihoa kaikesta menneestä ja kadotetusta; siis koko ihmisen elämänkaaren.

Apilaa onnen etsinnässä ovat käyttäneet muiden toiveikkaiden muassa useatkin laulajat Esa Pakarisesta Paula Vesalaan. Horsma, horsmo, horsmu, hörsmä, hörsmy, forsma, palokukka, tulikukka, rumihinkukka ja rentunruusu on tekijöiden mukaan pohjoisen pallonpuoliskon kasvi, joka väistyy nopeasti muun kasvillisuuden tieltä. Kielo taas muistuttaa jäähyväisistä ja lauluissa se onkin usein mystisen, surun ja tavoittamattoman symboli. Koivu rakastettuna puuna on usein romanttisen tapahtuman paikka, ja Karjalan kunnaillakin lehti koivu ja kukki kuusi kuten pihlajakin, josta riittää laulettavaa Uralin pihlajasta syyspihlajaan saakka.

Lehmus kuuluu kaupunkiin, jossa kävellään lehmusten alla, ja Liljankukka, arvannetko tuon samoin kuin Lilja, ruusu ja kirsikkapuu yhdessä Villejä lupiineja –kappaleen kanssa vievät ajatukset ihan uusiin sfääreihin. Orvokkeja on Suomessa toistakymmentä lajia, joten niistä riittää laulujakin. Ruusu taas on rakkauden kukka, salakavalakin, kun sen piikit pistävät yllättäen. On keltaruusua Teksasista, mustaa ruusua, Kotkan ruusua, ruusua hopeamaljassa ja ruusua jokaisesta vuodesta, suven ruusua ja villiruusua, joten ruusuissa riittää, kun lauluja lauletaan.

Keväisenä kukkijana tuomi on saanut runoniekkojen säkeet oikein rimmaamaan, kun valkolatva tuomi ahon laitaa reunustaa tai tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset. Ja mitä sanottaisiinkaan lapinalppiruususta ja sen toisesta suomalaisesta versiosta, suopursusta, joka kukkii rahkasammaleen seassa ja on täynnä tuoksua, min hurmaa huumaa? Tässähän sitä alkaakin olla jo ne seitsemän pakollista kukkaa tyynyn alle asetettavaksi ja sen jälkeen voikin katsahtaa kaivoon, mutta pitää olla varovainen, ettei satu pyllähtämään sen pohjalle. Kukallista mittumaaria!

Yön kantaja

Katja Kallio on kirjoittanut fiktiivisen, mutta todellisuuteen pohjaavan romaanin Yön kantaja Amanda Fredrika Aaltosesta, joka eli vuosina 1864–1918 ja kuoli Seilin vankilasaarella. Sinne hän joutui vuonna 1891, siis 27-vuotiaana, erinäisten elämänsä alkupuolen surkeiden vaiheiden seurauksena.

Romaani alkaa kuumailmapallon korissa, jonne Amanda on päässyt maksamalla sen lentäjälle matkastaan Pariisiin, jossa hän haluaa aloittaa uuden elämän entisen, nyt jo kovasti ryvettymään päässeen, sijaan. Amandalla on siihen aikaan nähden harvinainen taito; hän osaa hieman ranskaa, jota hän on oppinut palvelustyttönä ollessaan. Lento on huima ja päättyy lentäjän kotiseudulle, missä elämä ei kuitenkaan tarjoa sitä, mitä Amanda oli haaveissaan kuvitellut.

Ikävien olosuhteiden jälkeen hän joutuu palaamaan Suomeen, jossa hänet passitetaan parantumattomana tapauksena Seilin saarelle, joka kai vastaisi suomalaista versiota Henri Charrièren Pirunsaaresta romaanissa Vanki nimeltä Papillon, siinä mielessä, että poispääsyä saarelta ei juuri ollut sille, joka sinne joutui. Ennen vankien ja mielisairaiden tuloa saarella säilytettiin 1600-1700 -luvuilla myös spitaalia sairastavia ihmisiä.

Romaanin alkupuolella kuvataan Amandaa kantamassa saaren postista saamaansa pakettia. Mitä paketti sisältää, jää arvoitukseksi kirjan loppupuolelle, mutta on sitäkin merkittävämpi, kun ajattelee saarella selviytymistä. Oliko kuumailmapallo ja sen lentäjä totta vai kuvittelua, jää arvoitukseksi. Amanda pysyttelee hengissä tarrautumalla öisin elämänsä pieniin onnellisiin hetkiin ja tapahtumiin ja ihmisiin, jotka ovat antaneet hänelle pieniä onnen murusia ja kohdanneet hänet ihmisenä, eivät sairaana tai viheliäisenä syrjittynä.

Suljetun yhteisön kuvittajana Kallio onnistuu hyvin; kun niin kutsuttu hulluus on arkipäiväistä, siitä tulee todellisuutta. - Terve on sellainen sairas, jota ei ole tutkittu tarpeeksi, kuten Kivi Lydecken on todennut. Kiinnostavaa tässä yhteydessä on aina se, miten kirjoittaja kuvaa hoitajien ja hoidettavien suhdetta toisiinsa. Miten hoitajat, aikoinaan työhönsä lähes kouluttamattomat, pitävät reviirinsä rajoista kiinni niin, että he eivät ala käyttäytyä toisin? Ja kuinka sairaita tai terveitä sinne joutuneet hoidettavat oikein olivat? Näiden rajojen tiedostaminen lienee ollut ennen ja edelleen välttämätöntä sen vuoksi, että pystyisi pysyttäytymään veteen piirretyn viivan sallitulla puolella. Ihmisyydestä ja sen säilyttämisestä on kyse tässä kirjassa, joka laajenee 1800-1900 -lukujen vaihteesta aina 2000-luvulle ja sen asettamiin uusiin ihmisyyden haasteisiin, jotka koskevat syvällisesti myös mielenterveystyötä.

Seilin mielisairaala lakkautettiin vuonna 1962. Saari on nykyisin Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä ja sinne tehdään tutustumisretkiä. Saaren hoito on Metsähallituksen luontopalvelujen vastuulla.

Jälleenrakennus - raunioille rakentamassa?

Jenni Linturin kolmas, omaääninen ja vaikuttava romaani Jälleenrakennus kertoo kahdesta sodasta palaavasta veljeksestä, Kalevista ja Olavista, ja siitä, miten mikään, joka oli, ei ole enää niin kuin ennen. Toinen veljeksistä on taitelijasielu, jonka herkkä mieli ei ole kestänyt sodan julmuutta, toinen yrittää sinnitellä niin kutsutun terveen kirjoissa silkalla kylmäpäisyydellään. Kahden satutetun nuoren miehen vastapainona ovat veljesten teatraalinen ja itsensä aina etusijalle asettanut äiti ja äidin kylmänjärkevä sisar, jotka suhtautuvat muuttuneeseen tilanteeseen eri tavoin oman yhteisen historiansa vaikuttimista käsin. Sisarten tämänhetkisen todellisuuden taustalla kummittelee ratkaisematon konflikti, josta ovat aina saaneet osansa myös Kalevi ja Olavi, aina lapsuudesta saakka – ja saavat edelleen.

Ajallisesti tapahtumat liikkuvat syksystä 1944 syksyyn 1946, jona aikana sekä perheessä että yhteiskunnassa tapahtuu mittavia muutoksia. Takaumina kuvataan jatkosodan aikaa vuodelta 1941 vuoteen 1943 ja tilanteita, joiden keskelle erityisesti Kalevi joutuu. Sodan loppuvaiheessa ja siitä lähtien Kalevia yritetään hoitaa sen ajan käänteentekevillä uusilla hoitomuodoilla, kuten lääkityksillä ja sähköshokeilla, ja suunnitellaan myös uusinta hottia, lobotomiaa. Kuriositeettina mainittakoon, että malmilaisten kannattaa ihan tallennetun historian kannalta iloita Linturin päätöksestä valita Malmi taas tapahtumapaikaksi, kuten hänen edellisessä teoksessaankin Malmi 1917, jossa ajankuva on yhtä autenttinen kuin tässäkin kirjassa. Järkyttävää luettavaa, kaikessa komeudessaankin.

”Olavi nousi, haukotteli teeskennellyn rennosti. Kalevi ojensi hänelle kätensä. Olavi tarttui siihen, naurahti vieraalle eleelle. Valo kilahti lohjenneessa kulmahampaassa, välähti. Kalevi näki sen selvästi. Hei eivät olleet enää sama, hän ja Olavi. He olivat kasvaneet omikseen. Se ei tuntunut hyvältä, eikä pahalta, vaan samanlaiselta kuin maito, välttämättömältä elämän kannalta. Olavista oli tullut tavallinen. Kalevista tulisi jotakin enemmän                                 kuihtunut huonekasvi venetsialaisikkunoiden takana.         

Yksinäisyys tuntui samalta kuin tikun vetäminen sormesta, yhtä aikaa kipeältä ja hyvältä. Seinällä kello tikitti, teki ajasta valjua. Tilanteessa ei ollut mitään traagista. Silti Kalevi tunsi jotakin poskella, kyynel, toinen, Neiti Packalen käski Kalevin lopettaa heti paikalla. Kalevi nyökkäsi, mutta ei lopettanut. Pahoillaan hän tietysti oli, mutta niin kaikki olivat. Kalevi ei vain osannut vaieta. Ei enää. Rumana, ja likaisena, ja kömpelönä hän istui tuolilla ja itki.”

Suomalaisen taiteen tarina

- Ei makkeeta mahan täyveltä, tullee äkikseltään ähky, sanoo vanha kansa. Sellainen tilanne oli jo lähellä, kun käytiin Ateneumin taidemuseossa katsastamassa siellä parhaillaan oleva näyttely ’Suomalaisen taiteen tarina”. Oli tehty suurtyö näyttelyn kokoamisessa, josta kiitos osaaville asiantuntijoille.

Concordia res parvae crescunt - ”Sovussa pienet asiat kasvavat” -  lukee Ateneumin taidemuseon pääsisäänkäynnin yläpuolella Helsingin rautatientorin tuntumassa. Alun perin lausahdus on alkuosa historioitsija Sallustiuksen mietelauseesta, jonka loppuosa kuuluu discordia maximae dilabuntur - ”epäsovussa suuret tuhoutuvat”. Sovussa, epäsovussa tai jopa molempia, mutta parhaillaan siellä on näytillä suomalaista taidetta 1800-luvun alkupuolelta lähtien aina 1900-luvun loppupuolelle saakka ja tutkailtavissa teoksia sekä kansainväliseen taiteeseen että kunkin ajan yhteiskunnalliseen todellisuuteen heijastaen. Tarjolla on niin Le Corbusieria, Edward Munchia, Marc Chagallia, Andy Warholia kuin Ilja Repiniäkin ja kotimaisista ikonisista taitelijoista Eemil ja Pekka Halosesta, Akseli Gallen-Kallelasta, Marcus Collinista, Hugo Simbergistä ja Helene Schjerfbeckistä lähtien kaikkia muitakin keskeisiä suomalaisia taitelijoita koko tältä pitkältä ajanjaksolta.

Kuunneltiin pienen päiväkotiryhmän ihmetteleviä kysymyksiä ja arvailuja Simbergin Haavoittuneen enkelin edessä. Pienet silmät tutkivat verijälkeä enkelin siivessä, hänen kärsivää asentoaan ja häntä kantavia poikia, joilla molemmilla on niin vakava ilme. Lasten yhteinen ajatus oli, että enkeliä kannetaan  hoidettavaksi ja että kyllä hän siitä vielä varmaan paranee. Museon opas kertoi kyseleville lapsille viisaasti, että ”katsellessamme kuvaa, me emme tiedä, mitä taiteilija taulullaan tarkoitti, koska sitä hän ei itse kenellekään kertonut, sen sijaan jokainen katsoja voi luoda oman suhteensa tauluun ja miettiä sitä suhteessa omaan elämäänsä.”

Tulipa kyllä mieleen, että kaikilla lapsilla ja nuorilla pitäisi olla tässä maassa samanlaiset mahdollisuudet oppia nauttimaan taiteesta, tutustua taiteen eri lajeihin ja ajatusten kypsyessä myös niiden analysointiin. Onneksi meillä on kirjasto, joka on samanarvoinen - ja ilmainen! - taidelaitos koko maassa, asuipa sitten Utsjoella tai Iivantiiran Käkkärässä, joten ainakin kirjallinen taide tavoittaa koko kansan. Kuvataiteen osuus taitaa jäädäkin sitten monessa syrjäisemmässä paikassa valistuneiden vanhempien tai asiastaan innostuneen kuvis- tai historianmaikan vastuulle, mutta onneksi nykyisin on olemassa tämä kaiken hyvän ja pahan tiedon puu eli Internet. Näyttelystä vielä sen verran, että kannattaa kyllä pistäytyä sinne pariksi tunniksi, ihan ähkynkin uhalla.

Akseli Gallen-Kallela, Purren valitus, 1906

Wäinö Aaltonen, Musica, 1926

Le Corbusier, Kaksi naista, 1939

Helene Schjerfbeck, Pikkusiskoaan ruokkiva poika, 1881

Jääkansi

Hanna Hauru (1978 -) on oululainen kirjailija, joka arktisella omaäänisyydellään jatkaa Timo K. Mukan perinnettä. Aiempaa tuotantoa ovat neljä novellikokoelmaa: Eivätkä he koskaan hymyilleet, Raaka, punainen marja, Muuttoliike ja Liian pienet sandaalit, sekä kolme proosaromaania: Tyhjien sielujen saari, Utopia eli erään kylän tarina ja Paperinarujumala.

Neljäs pienoisromaani, tänä vuonna ilmestynyt, on nimeltään Jääkansi. Se kertoo minä-kertojan suulla äärimmäisen surullisen tarinan tytöstä ja sotien jälkeisestä nuttukylästä jossakin pimeässä pohjoisessa. Tuntemukset rakastetun isän paluusta sodasta ruumislaatikossa vertautuvat Betti-äidin löytämään uuteen, sekopäiseen mieheen, Pahaan, ja nuoren tytön elämä kietoutuu näköalojen puutteessa näiden kahden itseltään kadonneen aikuisen sotkuiseen ja harhaiseen todellisuuteen.

- Kun on lusikalla saanut, ei voi kauhalla vaatia, sanoo vanha kansa ja tietää. Romaanissa edetään rinta rinnan nykyisen ja menneen todellisuuden kanssa, ja totta vieköön, teksti tekee kivenmurikan kokoisia reikiä tajuntaan, vaikka ei niin haluaisikaan.

Oton elämästä ja vähän kaikesta muustakin

Runoilija, kirjailija, psykiatri, muusikko, jalkapalloilija, kansanedustaja ja ministeri Claes Andersson täytti 80 vuotta pari päivää sitten, 30.05.2017. Sen ja hänen ehtymättömän luomisvoimansa kunniaksi luettiin kaksi viimeisintä hänen kirjoittamaansa kirjaa, Oton elämä – aikalaisromaani (2011) ja Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2 (2016), jotka molemmat ovat Liisan Ryömän suomentamia. Tutustuttiin vielä Anderssonin viimeksi ilmestyneeseen runokokoelmaan Aamu meren rannalla (2015), jonka on suomentanut Jyrki Kiiskinen.

Claes Andersson on kelpo esimerkki luovasta ihmisestä, joka ei koskaan lopeta työn tekemistä, kun se on niin hauskaa ja pitää vireessä. Hän on kirjoittanut 24 runokokoelmaa, jonka lisäksi tietokirjoja, draamallisia tekstejä ja romaaneja, vain joitakin mainiten, joten kateeksi tuppaa käymään noin tuottelias elämä kaiken muun aktiivisen toiminnan lisäksi.

Oton elämä - kirjassaan Andersson seuraa Otto-nimisen miehen – olisikohan alter ego? – elämää, ajatuksia ja assosiaatioita tämän työhuoneella ja verkkaisesti ikääntyvässä kehossa. Hiljaiseloa Meilahdessa - teoksessa Otolla on siellä edelleen työhuoneensa ja sieltä hän jatkaa viisaita ja usein hauskojakin pohdintojaan elämästä, ikääntymisestä ja sen tuomista psyykkisistä ja fyysisistä muutoksista. Lukijalle on tarjolla hersyviä hetkiä Anderssonin joskus satiirisen, joskus ironisen tai parodisen huumorin parissa mutta myös myötäelämistä, surun tunteita ja nostalgiaa ajasta, jota ei saa takaisin. Teksteistä tulee mieleen ajatus, että Anderssonin näkökulma ihmisyyteen, mikä lienee hänen hyvin monipuolisten työtehtäviensä syventämä, kattaa 360 astetta.

Aamu meren rannalla –runoteoksessaan Andersson tuo esiin etäisen isäsuhteensa, jonka hän sai puhuttua kuntoon isänsä kanssa ennen tämän kuolemaa. Kirjan runoelma Sisäänhengitys – uloshengitys on hetkessä elämistä, pyrkimystä ohikiitävän nykyisyyden pysäyttämiseksi edes tuokion ajaksi.

Tasavaltalaisia ja monarkkeja Suomi 100-juhlissa 1.6.

Soittokunnan äkseerausta Senaatintorilla.

Unioninkadulla matkalla Presidentinlinnaan.

Tänne heitä odotettiin auringon paistaessa, ja hetkeä myöhemmin...

... sinne he saapuivatkin onnea tuovan raekuuron ja kaatosateen saattelemina!

Valtiomiehen ja veteraanin viimeinen matka 25.5.2017

Rannalle himmeän lahden / aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon, / taakka jo laskettu on.
Taattoa muista sä silloin, / askel jo uupunut on,
Lapset ja lastemme lapset / teidän nyt vuoronne on.

kertosäe:
Hoivatkaa, kohta poissa on veljet. / Muistakaa, heille kallis ol' maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin, / himmetä ei muistot koskaan saa!

Hymni soi holvissa hiljaa, / tummana kaipuuta soi.
Aika on korjannut viljaa, / sarka jo kynnetty on.
Ammoin me marssimme kahden, / tulta löi taivas ja maa,
rannoilta Äänisen lahden, / kelle nyt kertoa saa?

kertosäe

Laineissa Laatokan mahti, / kahlita kenkään ei voi.
Veljet sen rantoja vahti, / konsa on koittava koi.
Ylväänä Karjalan heimo / tuskaansa kantanut on.
Maa-äiti suojaansa sulkee, / vartija poissa jo on.

 kertosäe

                                    Veteraanin iltahuuto, sanat ja sävel: Kalervo Hämäläinen