Näyttämöltä ja näyttämön takaa

”Minä olen terveesti onneton”, toteaa näyttelijä Birgitta Ulfsson (1928 -) monivaiheisesta ja pitkästä elämästään tänä vuonna ilmestyneessä teoksessa Mikä ettei? Hän sanoo myös: ”Luulen, että yksi suurista… pelastuksistani…on, että hämmästyn. Minä yllätyn vilpittömästi, kun jokin näytelmä alkaa kantaa. Mitä nyt tapahtuu? Ja miten? Minä kysyn. Pidän siitä tunteesta, että teatteria kirjoitetaan veteen. Kun se on ohi, se on ohi. Mutta olen minä hämmästynyt omasta elämästänikin. Ja paljosta muusta.”

Ulfsson puhuu paljon ja avoimesti näyttelijäntyöstään ja monista ihmisistä - myös puolisoista - , joiden kanssa hän on työtään tehnyt sekä Suomessa että Ruotsissa. Hänen mukaansa näyttelijäntyö ei helpotu siitä, että saa hyviä arvosteluja, vaan päinvastoin; vaatimukset vain kasvavat. Tuo ajatus taitaa olla totta kaikkien taidemuotojen osalta. Joku kysyi Ulfssonilta, miksi hänellä ei ole traumoja. Hän vastasi, että ”traumaattinen hän ei ole, mutta pohjasuru on hyvä olla olemassa, selkäreppu”. Onkohan niin, että tietynlainen surun selkäreppu tarvitaankin taiteen luomiseen, jokin syvä särö, josta ammentaa? Silkasta onnellisuudesta on vaikea tehdä koskettavaa taidetta, ovat monet sanoneet. Ulfsson tunnetaan myös käytännön taidostaan ajaa venettä Suomenlahdessa sijaitsevalle ulkosaarelle, jossa hänellä on mökki, jota hän kutsuu ”sydämensä viidenneksi kammioksi”.

Kirja on yhtä aikaa muistelmateos, syvähaastattelu ja itsetutkistelua. Teoksen haastattelut yhdessä Ulfssonin kanssa on tehnyt ruotsalainen kirjailija ja journalisti Stig Hansén. Kirjan on suomentanut Liisa Ryömä.

 

 

Muistoja äidistäni

Näin äitienpäivän jälkimainingeissa käytiin katsomassa italialaisen Marco Bellocchion ohjaama elokuva Muistoja äidistäni (2016), joka kertoo äitinsä jo lapsena menettäneen pojan tarinan. Elokuva perustuu toimittaja Massimo Gramellinin vuonna 2012 julkaistuun omaelämäkertaan Fai bei sogni.

Massimo (sielun sulattavan herkkä Nicolò Cabras) menettää äkillisesti hänelle äärettömän rakkaan äidin ja jää kahden isänsä kanssa, joka ei osaa käsitellä omaansa eikä varsinkaan lapsensa surua. Turvakseen lapsi kuvittelee tutun, mutta pelottavan Belphégor-kummituksen Louvren kummitus -sarjasta (1965), jota he ovat yhdessä äidin kanssa televisiosta katselleet.

Vaikka vuodet kuluvat ja aikuistunut Massimo (Valerio Mastandrea) näennäisesti menestyykin elämässään, suru äidin menettämisestä on koteloitunut hänen sisäänsä ja aiheuttanut sen, että elämä kaikkinensa avautuu hänelle melko rajoittuneena. Kun työnsä vuoksi vaarallista elämää elävä Massimo menettää yllättäen hetkellisesti fyysisen kontrollinsa, hänen traumansa alkaa hiljalleen purkautua ja hän saa elämänsä tragediaan myös uusia, vapauttavia sävyjä. Totuus äidistäkin alkaa paljastua.

- Päästä irti äidistäsi, sanoo Massimon tapaama nuori Elisa (Bérénice Bejo) ja tarkoittaa sitä, että menneeseen ei auta takertua, vaan menetyksen tunteet on koettava päästäkseen käsiksi omaan elämäänsä. Sinänsä mielenkiintoisen leffan jälkeen oltiin kyllä jonkin verran kriittisiä ja mietittiin, että elokuvan tehoa olisi huomattavasti lisännyt joidenkin toissijaiselta tuntuvien kohtausten jättäminen kokonaan pois, ne kun tuntuivat aika lailla päälle liimatuilta.

Tuusulan Rantatiellä

Jos haluaa nauttia pienen taidepläjäyksen ja tarjota itselleen ja satunnaisille kesävieraille annoksen suomalaista kulttuurihistoriaa, kannattaa suunnata noin kolmen kilometrin mittaiselle Tuusulan Rantatielle, joka nimitettiin vuonna 1982 museotieksi. Siellä voi yhden tienpätkän varrella kerrata melkein koko 1800-1900-luvun vaihteessa eläneiden suomalaisen kulttuurin merkkihenkilöiden historian.

Ensimmäinen tutustumiskohde voisi olla Syvälahden torppa, jonne Aleksis Kivi kuoli vuonna 1872. 1800-luvun loppupuolella valmistuivat Onnela, nykyinen Jukola, arkkiatri Otto E.A. Hjeltin Lepola ja valtioneuvos Gustaf Souranderin Krapi. Syväranta - nykyinen Lottamuseo, jossa lottien mielenkiintoisen historian lisäksi voi nauttia erinomaista kotiruokaa -  oli 1900-luvun alussa venäläisen yläluokan lomanviettopaikka.  Syvärannan silloisten omistajien, Uschkoffien, aikana siellä vierailivat esimerkiksi säveltäjät Sergei Rahmaninov ja Alexandr Skrjabin. Alkuperäinen talo paloi vuonna 1947.

Kirjailija Juhani Aho perhekuntineen; hänen vaimonsa taidemaalari Venny Soldan-Brofeldt ja tämän sisar Tilly lapsineen, asuivat Ahola-huvilassa. Taidemaalari Eero Järnefeltin Suviranta valmistui vuonna 1901. Vuonna 1902 valmistuivat taidemaalari Pekka Halosen Halosenniemi ja runoilija J.H. Erkon Erkkola. Jean ja Aino Sibeliuksen koti Ainola valmistui 1904.

Kansallisromantiikan ajan suomalaiset taiteilijat kaipasivat maaseudun rauhaan, ja monia varmasti innoitti myös alueen monipuolinen taiteilijayhteisö, jossa saattoi edistää myös omaa työtään sortovuosien paineilta paossa. Yhteisössä vieraili myös monia muita ajan merkkihenkilöitä, jotka eivät asuneet siellä pysyvästi. Sellaisia olivat esimerkiksi runoilijat Eino Leino, Juhani Siljo, Einari Vuorela ja Uuno Kailas. Myöhemmin 1920-luvulla kirjailija Maria Jotuni ja hänen puolisonsa Viljo Tarkiainen ostivat alueelta kesäpaikan, myös taiteilija Martta Wendelin muutti alueelle 1930-luvulla ja asui siellä elämänsä loppuun, vuoteen 1986 saakka. (www.tuusula.fi)

Tänä kesänä. 2.5.-3.9.2017, Halosenniemessä on Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi näyttely Into, toivo, rohkeus, jossa keskeisiä aiheita ovat maisemat ja kansankuvaus. Esillä rauhaa ja historiaa henkivässä talossa on Pekka Halosen, Eero Järnefeltin, Venny Soldan-Brofeldtin, Akseli Gallen-Kallelan, Albert Edelfeltin, Helmi Biesen, Maria Wiikin ja Albert Gebhardin maalauksia. Että ei muuta kuin museotöppöset jalkaan ja sinne sitten…

Äitienpäivä 14.5.

Oi sulje silmäs! Läpi huoneen armaan / soi sävel, jota ei voi unhoittaa. /

Se halki lapsuutemme aaltoaa. / Alati tajunnassa keinuu varmaan /

sen aallot humisten ja paisuen / kuin huoku valtameren kaukaisen. /

Nyt sulje silmäs! Loppui kyyneleet. / On tuskan ovet umpeen painuneet. /

 

Nyt kipein muisto säveleihin nukkuu, / pois menneet päivät himmenee ja hukkuu. /

Miks sydäntäni poltti, unhoitin. / Syvästi pauhaa hyrskyt, vieden mua. /

Oi Kauneus, sun syliis antautua / on taivaan autuus, jota janosin. /

Pois tuskan tomusta sun hyökys kantaa / kuun loistoon, ulapalle, joll’ ei rantaa. /

Kimaltaa sävel jumalallinen. / Ma halki elämäni kuulen sen. /

                                                                                                Saima Harmaja

 

Snellmanin päivä 12.5.

Johan Wilhelm Snellman (1806-1881), hegeliläinen filosofi, kirjailija, sanomalehtimies, valtiomies ja mitä vielä sen lisäksi on syystä saanut liputuspäivän ja komeita patsaita ja rintakuvia sinne tänne, kuuluisimpana kai Suomen Pankin edustalla nököttävä kuvanveistäjä Emil Wikströmin taiteilema, vuonna 1916 paljastettu muistomerkki, jonka jalustasta voi vieläkin bongata toisen maailmansodan pommitusten jälkiä. Tätä veistosta ainakin näkee toistuvasti uutisissa, kun keskustellaan kansakunnan rahatilanteesta.

Snellmania pidetään Suomen kansallisfilosofina ja yhtenä tärkeimmistä kansallisista herättäjistä. Snellman ja Suomen markka ovat laittamaton yhdistelmä, samoin lehdet Saima ja Maaseudun Ystävä, joita Snellman julkaisi. Myös hyvän ystävän, Elias Lönnrotin kanssa tuli julkaistua yhtä lehteä, mikäpä ettei. Snellman kuului Lauantaiseuraan, johon kuuluivat myös sellaiset ajan keskeiset vaikuttajat kuin Johan Ludvig ja Fredrika Runeberg, Sakari Topelius, Johan Jakob Nervander ja Fredrik Cygnaeus. Lauantaiseurassa keskusteltiin filosofisista kysymyksistä ja kirjallisuudesta ja kielestä, tietenkin. Snellman asusteli välillä Kuopiossakin ja siellä on hänen nimeään kantava J. W. Snellmanin kotimuseo.

Snellman muistetaan myös merkittävistä valtiomiestaidoistaan. Snellmanin ansiota on se, että Suomen viralliseksi rahayksiköksi tuli Suomen markka ja viralliseksi kieleksi myös suomen kieli. Kyllä voi hyvällä syyllä Suomen Pankin ohi kulkiessaan nostaa silinteriä ja toivotella Snellmanille kiitollisena huoletonta ja mukavaa eläkeläisen elämää siellä korkeuksissa. (www.wikipedia.fi)

Lauantaiseura, kuvataulu, A. Haartmanin piirros vuodelta 1907,  Otava

Lauantaiseura, kuvataulu, A. Haartmanin piirros vuodelta 1907,  Otava

Jälkikirjoitus: Tänään, 12.05.2017, menehtyi merkittävä suomalainen valtiomies ja kansan rakastama presidentti Mauno Koivisto, joka ennen presidentiksi valitsemistaan, vuosina 1968-1982, oli toiminut myös Suomen Pankin pääjohtajana.

Voimavarat käyttöön!

Vaikka jo vuonna 2003 julkaistu Voimavarat käyttöön – hyvää oloa ja onnellisuutta - teos on yli kymmenen vuoden historiallaan nykyisessä kirjamaailmassa lähes klassikoiden joukossa, ei sen työ- ja muutakaan elämää koskeva sanoma ole juurikaan vanhentunut. Kirjan tekijät Antero Katainen, Krisse Lipponen ja Anneli Litovaara korostavat teoksessaan, että ”kun et voi muuttaa ulkoisia olosuhteita, muuta omaa asennoitumistasi asioihin”.

Kirjassa tutustutaan uusiin, nykyihmistä vaivaaviin tauteihin, kuten ilonpuutostautiin, kiiresairauteen, infoähkyyn, univelkaan, hullutteluvajauteen ja kulttuurivajauteen. Näistä taudeista vapautuakseen kirjoittajat tarjoavat kirjan keskeistä ajatusta ”pysähtyä, havahtua ja tutustua omaan elämäntarinaansa”, jolloin on mahdollisuus muuttaa omaa toimintaansa ja asenteitaan. Kirjoittajat puhuvat myös tärkeistä ’jämäkkyysoikeuksista’, Edmund Bournen vuonna 1999 lanseeraamasta Omien oikeuksien luettelosta, jonka avulla voi suhtautua sallivasti jopa itsestään huolta pitämiseen. Tässäkin vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä.

Kirjassa esitellään esimerkiksi lataavien asioiden jalostamista kuvaava viiden T:n muistisääntö: ”tunnista lataavat ja kuluttavat asiat, tunnusta omat rajasi ja rajallisuutesi, toteuta oivallukset toiminnan tasolle, tee tähtihetkiä elämääsi, riko rutiineja ja tarkkaile onnistumisiasi ja iloitse niistä”.  Teoksen lopussa on myös mielikuvaharjoituksia, joilla voi vaikka itsekseen harjoitella uudenlaista asennoitumista sekä työhön että elämään kaikkine sen ulottuvuuksineen.

Zygmunt Bauman

Zygmunt Bauman (1925-2017), puolanjuutalainen Leedsin yliopiston sosiologian emeritusprofessori ja yksi Euroopan keskeisiä sosiologeja, paneutuu arkielämän kokemusten uudelleentulkintoihin koko ajan huimaa vauhtia muuttuvassa ajassamme ja maailmakuvassamme. Bauman tunnetaan erityisesti globalisaation, kulutusyhteiskunnan, holokaustin ja ihmisen identiteetin muuttumisen tutkijana modernissa maailmassa.

Hän tuo esiin sen, että maailmaa ei voida enää hahmottaa mustavalkoisesti ääripäiden avulla, vaan jokaisen on henkilökohtaisesti uskallettava astua niiden väliselle harmaalle alueelle tutustumaan siihen uuteen todellisuuteen, jossa elämme. Silloin ajattelu hänen mielestään vääjäämättä muuttuu kriittiseksi voimaksi, kun ääripäiden oletukset osoittautuvatkin paikkansa pitämättömiksi. Kiinnostavaa Baumanin pohdinnoissa on esimerkiksi se, miten määrittelemme sellaiset käsitteet kuin me ja he.

Baumanin mukaan käsite ’notkea moderni’ kuvaa nykyihmisen ahdistusta ja epävarmuutta jatkuvasti muuttuvien arvojen ja globaalien muutosten paineessa. Bauman kiinnittää huomionsa erityisesti siihen, miten ahtaalle joutuvat ne, jotka ovat globalisaatiomuutoksessa hävinneiden joukossa, kuten köyhät ja vähäosaiset. Hänen mielestään rajattomaksi muuttuva maailma estää monelta elämän arvokkaaksi kokemisen ilon.

Globaalissa maailmassa valta on koditon, kun vallan ja politiikan liitto on hajautunut, ja siksi nykyisistä vallan rakenteista on vaikea saada otetta. Aiemman ajattelun mukaan valta ja politiikkaa asuivat kansallisvaltiossa, mutta nyt hallitusten päätökset on tapana viedä vielä osakemarkkinoiden hyväksyttäväksi.  (www.wikipedia.fi, www.yle.fi/uutiset 9.1.2017). Baumanin mukaan ”sosiologian tehtävänä on huolehtia siitä, että vaihtoehdot ovat vapaasti valittavissa, ja että ne pysyvät vapaasti valittavina niin kauan kuin ihmiskunta on olemassa.” ”Inhimillistä kurjuutta vastaan käytävä sota alkaa paljastumisesta, ei suinkaan lopu siihen.” Ei ihan piskuinen tehtävä.

Sosiologi Zygmunt Bauman: Postmodernin lumo, 1996, Sosiologinen ajattelu, 1997, Notkea moderni, 2002, suomennokset Jyrki Vainonen, Vastapaino

Vähärakeista vappua!

Vappulaulu

Nyt iloitkaa, nyt laulakaa, / niin kaunis taas on maa,
mut kauniimpi se toivo on / min kevät kasvattaa:
Nyt vappu on, / nyt vappu on, / taas, veikot laulakaa,
niin että taivaan Iuhtihin / tää laulu kajahtaa.

Maan yrtit vielä unelmoi, / myös neidot unelmoi,
ja ihana se lempi on, / mi linnun virres' soi.
Nyt vappu on, / nyt vappu on, / taas, veikot laulakaa,
niin että taivaan Iuhtihin / tää laulu kajahtaa.

Kuin astuisitte aurinkoon, / niin tienne astukaa,
kuin kuninkaita oisitte / ja teidän kaikki maa!
Nyt vappu on, / nyt vappu on, / taas, veikot laulakaa,
niin että taivaan Iuhtihin / tää laulu kajahtaa.

Oi kuulkaa, sävel siivet saa, / se oikeen kaijun saa,
se päivä kruunaa kunniaan, / ja sitä kuulee maa!
Nyt vappu on, / nyt vappu on, / taas, veikot laulakaa,
niin että taivaan Iuhtihin / tää laulu kajahtaa.

sanat: Larin Kyösti, Kyösti Larson (1873-1948), sävel: Erkki Melartin (1875-1937)

 

Niin juhlat ovat ohi. / Sataa lunta hitaasti ja ihmeellisesti kuin muistan / lunta kerran sataneen valkoisen talon / yllä. Meidän on palautettava / kaikki mistä tuli ilomme, ei kuitenkaan / sen muuttumista kuvaksi. Eikä sen / muuttumista. Sataa lunta roskille / ja serpentiineille, sataa lunta / lumelle ja muutamalle kynttilälle lumessa, joka pyryää / kuin huimaus. Lauhkeita päiviä, / vesi: Totuus on se, ettemme olleet / edes huomanneet matkustavamme.  /  

                                  Tua Forsström: Puistot (Parkerna, 1992), suom. Caj Westerberg

My name is Remontti - Autoremontti

Kerran vuodessa on kiesi pakko katsastaa. / No usein sieltä kohteliaan hylsyn saa / ja päälle vihjeen ystävällisen: / - On menopelis, kuule, rippikouluikäinen / ja eläkkeelle aika siirtyä on sen. / Nyt eessä kolisee ja takana on tomua. / Miks kohtelee tuo mies mun pirssiä kuin romua? / Sen meisseli on pahan alku, juuri, / kun sillä tökkäsee, niin tulee reikä suuri. / Ei silleen saisi toisen koslaa tökkiä, / jos itse tekis niin, sais varmaan häkkiä. /

No kotiin ajellaan ja heikost voidaan, / nyt kaara korjaamoon ja eikun patikoimaan. / Mut minne veis, kun tunne ketään ei? / Taas uutta huolta päälle entisten, voi ei! / Se varma toveri on ollut vuosia, / ei millään haluis vaihtaa uutta kuosia. / Ei sisu, kukkarokaan periks anna. / Se täytyy kyllä vielä kuntoon panna, / niin että vielä vuoden ainakin, / se puskee asfaltilla motarin - kuin härkä! / Ja vaikka nolla euroa on myyntiarvo sen, / on käyttöarvo ruhtinaallinen. /

On netti pullollaan, on paikkaa monta. / Mut mikä niistä hyvä, halpa on? Lohdutonta, / on etsintä sen korjaamon, / se tyyliin ”sika säkissä” kai on. / Yks lupaa hyvää, toinen kaunista. / Ei auta ensimmäiseen täkyyn tarttua, / vaan pitää vertailla ja tiedustaa, / jos jostain rempan halvemmalla saa. /

Niin löytyy vihdoin paikka verraton, / ja siellä palvelu on kohtelias, mutkaton. / - Tuo kupee tänne, kaikki hoidetaan, / ja illalla haet pois, on fyllit kohdallaan. / Kun uusintaan sen täältä suoraan viet, / on sille auki jälleen kaikki tiet – myös kuoppaiset! /

No niinpä tehtiin. Katsastajakin / jo toteaa: - On kärry toimivin! / Sä mistä löysit moisen taiturin, / sen, joka mahtityyliin laiturin - tai aiturin / sun bensarosvon menokuntoon taikoi? / En kerro hälle, kostan hylkäyksen! / Muille kyllä kerron tuon salaisuuden: / - Se autokorjaamo on Tattarisuon, / mä sinne ajopelin tästä lähtein tuon. /

Kansallinen veteraanipäivä 27.4.

Uusi kevät

Yö mennyt on, jo haihtuu aamusumu / majoilta eläväin ja kuolleiden. / Maa roudass’ on, mut kevättuulen humu / hyväillen kulkee yli kumpujen. /

Se kuiskaa vainajille: Hyvää yötä, / yö tähtikirkas teille loistakoon! / Se laulaa eläville: tehkää työtä, / työn hellepäivä teille paistakoon! /

Maa kätki poikansa, mut vielä vuottaa, / viel’ uudet kyntäjät se kasvattaa. / Se jaksaa varrota ja jaksaa luottaa, / niin kärsivällinen, niin hyvä maa. /

Mut veikö viimeisenkin uurastajan / kylästä sodan viimat talviset? / Ei sentään – räppänästä harmaan pajan / jo savu tupruaa ja säkenet. /

Ja moukari jo iskee alasinta, / ja kilkahdellen rauta rautaan lyö. / Siell’ auraa taotaan, ja pellon rinta / vavahtain tuntee: alkamass’ on työ. /

Se iloitkoon, ken kärsimyksen ikeen / voi kuokkaan vaihtaa, kalvan kirveeseen, / ken otsansa saa työn, ei tuskan, hikeen / ja korjata saa sadon kypsyneen. /

                                                                                        Yrjö Jylhä, Kiirastuli, 1941

Anna Wilhelmus Malmitalon galleriassa

Malmitalon galleriassa on avoinna juuri nyt taiteilija, taideterapeutti Anna Wilhelmuksen näyttely, joka koostuu monimerkityksisistä maalauksista, joihin hän kertoo saaneensa vaikutteita Piet Mondrianin teoksista.

Piet Mondrian (vuoteen 1912 Pieter Mondriaan, 1872-1944) oli alankomaalainen taidemaalari, eräs tunnetuimmista abstraktin taiteen edustajista ja yksi 1920-luvulla vaikuttaneen De Stijl –ryhmän perustajista. Hän kutsui taidettaan neoplastisismiksi, jossa tyylissä väreillä, muodoilla ja viivoilla on oma itsenäinen, ei vain todellisuuden jäljittelyn arvonsa.

Mondrianin teoksista löytyy useita puuaiheita, jotka ovat olleet Anna Wilhelmuksen erityisen mielenkiinnon kohteena. Wilhelmus on käyttänyt Mondrianin töitä joko maalaustensa lähtökohtana tai osana tekemiään kollaaseja. Teoksia tehdessään hän on esittänyt itselleen kysymyksiä, kuten ”Saako tunnetun taitelijan teosten kanssa ylipäänsä leikkiä?” tai ”Voiko taiteilijan jo täydellisten maalauksien ympärille lisätä enää mitään?” tai Pilaanko nämä Mondriaanin teokset tai kuljenko vapaamatkustajana vain kopioimassa mestaria?” (Malmitalon gallerian esite).

Pablo Picasso on aikoinaan todennut, että ”hyvät taiteilijat kopioivat, loistavat varastavat”, joten taiteessa muiden, erityisesti tunnettujen klassikoiden vaikutteilta voi tuskin välttyä kukaan itsensä vakavasti ottava tekijä. Kirjallisuudestakin on sanottu, että kaikki aiheet on jo kirjoitettu ja usein jopa loistavasti, mutta jokainen voi silti edelleen ottaa oppia mestariteoksista ja niiden onnistuneista rakenteista ja tuoda aiheeseen oman ja yksilöllisen näkökulmansa. Tällöin se on kokonaan uusi ja uniikki teos, joka muistaa kumartaa lähteelleen, kuten tekevät Wilhelmuksenkin työt.

Kirjan ja ruusun päivä 23.4.

Kirjan ja ruusun päivän vietto 23.4. pohjautuu siihen, että sekä Miguel de Cervantes (1547-1616) että William Shakespeare (1564-1616) kuolivat tänä päivänä samana vuonna. Cervantes tiedetään yleisesti, vaikka ei olisi tuotantoa luettukaan; se on se mies, joka teoksessaan Mielevä hidalgo Don Quijote manchalainen kertoo taistelusta tuulimyllyjä vastaan Don Quijoten, Surullisen hahmon ritarin, hänen aseenkantajansa Sancho Panzan ja kuvitteellisen Rosinante-hevosen kokemina. Shakespeare taas on tehnyt itsestään kuolemattoman kirjoittamalla niin monta ajatonta näytelmää, että niitä esitetään jatkuvasti vieläkin maailman joka puolella, kuten vaikkapa Hamlet, Romeo ja Julia, Kuningas Lear, Macbeth vain muutamia mainiten.

Idea Kirjan ja ruusun päivän vietosta keksittiin Espanjan Kataloniassa. Päivä on myös Pyhän Yrjön, Katalonian suojeluspyhimyksen, kuolinpäivä. Taru kertoo, että lohikäärme oli pesiytynyt Libyaan kaupunkilaisten lähteen luokse. Vettä saadakseen kaupunkilaiset joutuivat joka päivä uhraamaan lohikäärmeelle lampaan ja neitsyen. Uhrattava neitsyt arvottiin päivittäin, ja niinpä kerran tuli sitten kauniin prinsessan vuoro eikä auttanut, että tyttären isä olisi antanut kaiken omaisuutensa pelastaakseen tyttärensä. Sattuipa ritari Yrjänä ratsastamaan paikan ohitse matkoillaan. Hän surmasi lohikäärmeen, joka oli juuri aikeissa popsia prinsessan poskeensa. Kuolleen lohikäärmeen verestä versoi ruusupensas, jonka kauneimman ruusun Yrjö antoi prinsessalle. Siitä syntyi tämän juhlapäivän perinne, että mies antaa naiselle ruusun ja nainen antaa miehelle kirjan. Vuonna 1995 UNESCO julisti päivän kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuden päiväksi. (www.wikipedia.fi, www.kirjaruusu.fi)

Kirjan ja ruusun päivänä tietyistä kirjakaupoista saa kylkiäisenä kirjan, jos ostaa muita kirjoja tietyllä rahasummalla. Kirjatimpuri muistuttaa myös 4.4. ehdotuksestaan, että jos ostaisi vielä kehitteillä olevan, mutta mahdollisen mikaelinleivoksen tulevaisuudessa tietyltä huoltsikalta, saisi kylkiäisenä myös kirjan. Tällöin suositeltaisiin kirjaksi jotain klassikkoa, vaikkapa Cervantesia, Shakespearea, Mannia, Kiveä, Canthia, Södergrania tai Linnaa, jonka sanoma ei vanhene, vaikka kirjan lukisi vain kymmenen vuoden välein. Ja kovakantisena, tietenkin.

Shakespeare.jpg

Matkakysymyksiä

Elisabeth Bishop (1911 – 1979), on meillä ehkä melko tuntematon yhdysvaltalainen runoilija ja kirjailija (vuonna 1956 kotimaassa Pulitzer-kirjallisuuspalkinto ja vuonna 1976 kansainvälinen Neustadt-palkinto elämäntyöstä). Bishop on yksi 1900-luvun merkittävistä ja omaperäisistä rapakontakaisista runoilijoista. Hänen 1997 suomennetusta teoksestaan Matkakysymyksiä (Questions of Travel, 1965, suom. Helena Sinervo, WSOY) on alla monimerkityksinen runo Sestiini. Bishop tunnetaan erityisesti matkustamisen ja muuttuvien maisemien ja paikkojen aistivoimaisena kuvaajana.

Sestiini

Syyskuun sade pieksee taloa. / Riutuvassa valossa vanha isoäiti / istuu keittiössä seuranaan lapsi, / vieressään Pieni Ihmehella, / ja lukee vitsejä almanakasta, / nauraa, puhuu ja kätkee kyyneleet. /

Hän luulee että päiväntasauksen kyyneleet / ja sade joka hakkaa kattoa ja taloa / voitiin ennustaa almanakasta, / mutta niitä ymmärsi vain isoäiti. / Pannu viheltää, on kuuma hella. / Hän leikkaa leipää, / puhuu, ja lapsi /

kuulee: Tulehan teelle. Mutta lapsi / katsoo kuinka pannun kovat kyyneleet / tanssivat hulluina, kun musta hella / on kuuma: niin tanssii sade vasten taloa. / Sitten siivotaan, ja vanha isoäiti / hapuilee otetta hauskasta almanakasta, /

ripustaa sen naulaan. Kuin linnut, almanakasta /aukeavat sivut lepattavat allaan lapsi, / lepattavat allaan vanha isoäiti / ja täysi teekuppi, sen ruskeat kyyneleet. / Hän värisee kylmästä ja sanoo, että taloa / pitäisi lämmittää, täyttää hella. /

Näin piti tapahtua, sanoo Ihmehella. / Tiedän minkä tiedän, kuuluu almanakasta. / Lapsi piirtää väriliiduilla jäykkää taloa / ja mutkaista polkua. Sitten lapsi piirtää ihmiselle napit kuin kyyneleet / ja sanoo ylpeästi: Katso, isoäiti. /

Mutta salassa, kun isoäiti / häärii puiden kimpussa ja hella / täyttyy, kuut putoavat kuin kyyneleet / sivujen välistä, almanakasta / kukkapenkkiin, jonka lapsi / piirsi huolellisesti koristamaan taloa. /

On aika istuttaa kyyneleet, kuuluu almanakasta.  / Isoäiti laulaa, ihmeellinen hella / säestää, ja lapsi piirtää toista tutkimatonta taloa. /

Näkökulmia vähäosaisuuteen ja koulutuksen merkitykseen

Hoppu, Tuomas: Sisällissodan naiskaartit – suomalaisnaiset aseissa 1918, Gummerus, 2017

Kontula, Anna: Luokkalaki – Miten Suomen lait ja viranomaiset syrjivät työväenluokkaa, Into, 2016

Lintunen, Tiina: Punaisten naisten tiet, Otava, 2017

Rahkonen, Ossi: Helsingin Sanomat, haastattelu 13.04.2017

Lähiaikoina on ilmestynyt useita mielenkiintoisia teoksia ja artikkeleita, joissa on kiinnitetty huomiota koulutuksen ja yhteiskuntaluokan merkitykseen yksilön elämässä ja yhteiskunnassa selviämiseen sekä Suomen itsenäisyyden alkupuolella että myös viime vuosina. Vuonna 2018 tulee kuluneeksi sata vuotta Suomen sisällissodasta, ja usein on kuultu väitteitä siitä, että tuosta ajasta on kirjoitettu etupäässä valkoisten historiaa punaisten historian jäädessä vähemmälle. Hopun ja Lintusen kirjoissa fokus on kuitenkin punaisissa ja nimenomaan naisten kohtaloissa.

Historioitsija Tuomas Hopun teos Sisällissodan naissankarit – suomalaisnaiset aseissa 1918 kertoo punakaartiin liittyneistä naisista, heidän taustoistaan, motiiveistaan, aatteellisuudestaan ja lopulta kohtalostaan. Monet nuoret naiset liittyivät punaisten taisteluun 'vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta' ja sortoa vastaan. Naiskaarti perustettiin alkuun etupäässä sodan mahdollista sairaanhoitoa ja muita toimia ajatellen. Kokonaismäärä sodan aikana oli noin 2600 naista, ja eniten naiskaartilaisia oli Helsingissä, arviolta 400 – 500 naista. Yhteistä heille oli köyhyys, nuoruus, naimattomuus ja alhainen koulutustausta. Kaikista kaartiin liittyneistä 20-vuotiaiden ja sitä nuorempien osuus oli yli 66 prosenttia. Lähes kaikilla oli työläistausta ja pohjasivistys vähäinen. Monen naisen sanottiin liittyneen kaartiin nuoruuden innostuksen palosta ja asiaa perusteellisesti pohtimatta, kun alkuun ei vielä tiedetty, mihin toiminta jossain vaiheessa johtaisi. Myös hyvä palkka, sama kuin mieskaartilaisille, sai naiset aatteen lisäksi liittymään kaartiin, ja tehdastöiden loppuminen osin pakottikin naisia liittymään siihen, koska rahaa ei muuten ollut. Tästä huolimatta monet värväytyneiden läheiset vastustivat kovasti naisten ratkaisua. Myös valkoisen rintaman naisilla oli mielenkiintoa aseistautumista kohtaan; naisten omaiset vastustivat hanketta myös valkoisten puolella ja se jäikin sitten suunnitelmaksi.

Mitä näille naisille tapahtui hävityn luokkasodan jälkeen? Kaiken kaikkiaan koko maassa oli valtiorikosoikeudessa tuomittavana 5533 naista, mukana siis myös naiset, jotka eivät olleet kuuluneet aseelliseen punakaartiin. Osa aseelliseen kaartiin kuuluneista 2600 naisesta, hieman yli tuhat naista, jäi valtiorikosoikeudessa lopulta tuomitsematta, saman verran tuomittiin, 270 naista teloitettiin, osa kuoli vankileireille, 60 kaatui, osa pidätettiin ja otettiin säilöön muutamiksi kuukausiksi, osa pakeni Neuvostoliittoon ja jotkut muihin maihin. Hopun mukaan paluu arkeen sisällissodan jälkeen tapahtui kuitenkin nopeasti; työ ja perhe olivat ne tekijät, jotka palauttivat hengissä selvinneet naiset nopeasti jokapäiväisen elämän pariin.

Punaisten naisten tiet - kirjassaan, joka perustuu kirjoittajan vuonna 2015 tarkastettuun väitöskirjaan, historioitsija Tiina Lintunen kertoo niiden naisten kohtaloista, jotka osallistuivat kyllä punakaartin toimintaan, mutta aseettomina. Tutkimusryhmäksi oli valikoitunut Porin ja Ulvilan alueen valtiorikosoikeuteen valtiopetoksesta syytettyinä joutuneet naiset. He olivat tavallisia työläisnaisia, jotka toimivat sairaanhoidossa ja huoltotehtävissä. Teoksessa kerrotaan, mitä heille tapahtui sodan jälkeen ja miten he sopeutuivat muuttuneeseen tilanteeseen. Kirjoittaja kuvailee myös punaisen ja valkoisen historiankirjoituksen eroja Suomessa eri aikoina sisällissodan jälkeen ja toteaa, että nykyisin tästä historiankirjoituksesta ajatellaankin niin, että ”sodasta ei ole olemassa yhtä monoliittista totuutta, vaan useita rinnakkaisia totuuksia”.

Ovatko luokkaerot Suomessa sitten kadonneet tai vähentyneet sadassa vuodessa ja hyvinvoinnin lisääntyessä? Kirjassaan Luokkalaki – Miten Suomen lait ja viranomaiset syrjivät työväenluokkaa kansanedustaja Anna Kontula kuvaa, millaisia piileviä syrjinnän muotoja suomalaisessa yhteiskunnassa edelleenkin on köyhien ja rikkaiden välillä, vaikka ajattelemmekin nyt elävämme tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ja sosiaalipalvelut ovat kaikkien ulottuvilla. Kuinkahan moni on tullut ajatelleeksi aamupuuroa lusikoidessaan vaikkapa sellaista Kontulan mainitsemaa asiaa, että tässä maassa on tälläkin hetkellä vajaa 400 000 ihmistä, joiden luottotiedot eivät ole kunnossa. Monilla heistä ei sen vuoksi ole pankkitunnuksia, joilla nykyisin operoidaan joka paikassa, myös terveydenhuollossa. Nämä ihmiset joutuvat jonottamaan käteispennosiaan täpötäysissä pankeissa, jotka kyllä ovat aina osanneet ottaa oman osuutensa vähäisistäkin tuloista. Ei voida ajatella, että luottotietojen menetys olisi aina pelkästään ihmisen oma vika; syyt ovat syvemmällä, jopa monien sukupolvien takana, ja usein sellaisia, että niitä ei välttämättä puusta katsoen voi ymmärtää, ei ainakaan tuomita.

Helsingin Sanomissa 13.04.2017 julkaistussa haastattelussa sosiologian professori Ossi Rahkonen toteaa, että yhteiskuntaluokat ovat olemassa myös tämän päivän Suomessa. Rahkosen mukaan ”koulutus ja yhteiskuntaluokka vaikuttavat voimakkaasti ihmisten terveyteen ja keskimääräiseen elinikään”. Hänen tehtävänsä on ollut selvittää, miksi näin on. Alempiin luokkiin kasautuvat huonot elintavat; vähäinen liikunta, epäterveellinen ruoka, runsas alkoholin käyttö ja tupakkatauot pohjimmaisina syinään usein huolet, elimistöä kuormittava ja raskas työ, työstä uupuminen, stressi ja ympäristön paine, sairastuttavat nimenomaan köyhiä ihmisiä. Elinajanodotteen erot ovat kasvaneet 2000-luvun alussa. ”Raskas fyysinen työ ja siihen liittyvä kulttuuri ovat tappava yhdistelmä”, toteaa Rahkonen ja jatkaa: ”Suurin vaikutus terveyteen tulee työstä ja koulutuksesta, siis terveydenhuollon ulkopuolelta.” Rahkonen kritisoi myös sitä, että terveydenhuolto hoitaa sairauksia sen sijaan, että hoidettaisiin ihmisten terveyttä ja ehkäistäisiin ennalta sairauksien puhkeamista.

Silmiä avaavia ja keskustelua herättäviä aiheita tarjoavat oheiset lukukokemukset ja panevat kyllä arvioimaan näin tämänvuotisen juhlahumun äärellä, millaisessa yhteiskunnassa nykyisin elämme ja millaista edistystä on tapahtunut viimeisen sadan vuoden aikana. Olisiko vuosikymmeniä vaivannut viha ja katkeruus vihdoin jo laantunut ja tilalle nousemassa ymmärrys, yhteishenki ja solidaarisuus? Lähes 90 miljoonan Eurojackpot-potti osui vain kolmelle, mutta me loput - lottovoitottomat, mutta hyväosaiset - voisimme yhdistää tänä päivänä voimamme entistä enemmän yhteisen hyvän jakamiseen niin, että näin pienessä populaatiossa sitä riittäisi myös elämän valttikorttien jaossa ne huonommat kortit saaneille. "Kansakunnan henkinen taso mitataan sillä, miten se kohtelee yhteisönsä heikompia ja vähäosaisia." Siinäpä haastetta 100-vuotiaalle Suomi-neidolle ja sen asukkaille, ja silloin voitaisiin vilpittömästi yhtyä  siihen jo kuluneeseen sanontaan, että lottovoitto on jo sekin, että on syntynyt Suomeen.

Kaija Saariahoa kuulemassa

Kun ystävän vanavedessä tarjoutui tilaisuus, astuttiinpa mukavuusrajan ulkopuolelle ja mentiin kuuntelemaan maailmalla jo kauan mainetta niittäneen säveltäjä Kaija Saariahon 12.04.2017 Kansallisoopperassa ensi-iltaan tulevaa Only the Sound Remains –oopperan kenraaliharjoitusta. Oopperan libretto on säveltäjän muokkaama Ezra Poundin ja Ernest Fenollosan englanninkielisistä, japanilaiseen kulttuuriin pohjaavista kahdesta näytelmäkäännöksestä, Always Strong ja Feather Mantle. Itse näytelmät ovat niin arvoituksellisia ja monimerkityksisiä, että ne antavat yllättäviä oivalluksia ja jäävät vaivaamaan mieltä myös esityksen jälkeen.

Esiintyjiä ensiksi mainitussa oli kaksi, bassobaritoni Davone Tinesin esittämä pappi ja kontratenori Anthony Roth Costanzon esittämä nuoren miehen henki. Toisessa näytelmässä olivat kalastajana Davone Tines, henkenä Anthony Roth Costanzo ja tanssijana Nora Kimball-Mentzos. Kaukoidän mystiikka on tässä esityksessä vahvasti läsnä sekä näyttämöllä että musiikissa.

Kun näytelmätapahtumat olivat niin äärimmäisen keskittyneitä ja verkkaisia, musiikin voima korostui. Saariahon käyttämät instrumentit: kantele (Eija Kankaanranta), huilu (Camilla Hoitenga), perkussio (Heikki Parviainen), jousikvartetti (Antti Tikkanen, Minna Pensola, Atte Kilpeläinen, Tomas Djupsjöbacka) ja hieno solistikvartetti (Tuuli Lindeberg, Katariina Heikkilä, Matias Haakana, Nocholas Söderlund), helisivät ja soivat eteerisenä ja maagisena äänimaailmana, joka vei kuulijan mukanaan. Ne toivat mieleen yllättäviä muistumia ja aistimuksia, ja kummallisinta oli se, että kun päästi konventioista irti ja antoi musiikin vain viedä mennessään, se alkoi puhutella maallikkoakin aivan uudella tavalla. Tuore ja virkistävä oli tämä meininki ja lopputulemaksi saatiin, että lisää pitää saada tällaista musiikkia, niin mukavuusrajan ylittäminen on ihan kannatettavaa toimintaa.

Äänisuunnittelu oli Christophe Lebretonin käsialaa, toteutus oli David Poissonnierin ja Timo Kurkikankaan, lavastuksen oli suunnitellut Julie Mehretu, puvut Robby Duiveman, valaistuksen James F. Ingalls ja koreografian Nora Kimball-Mentzos. Oopperan ohjasi niin ikään maailmankuulu Peter Sellars, joka on ohjannut suurimman osan maailmalla nähdyistä Saariahon oopperoista. 

Juhlahumua viikonloppuna

Viikonvaihteessa, 08. - 09.04., juhlitaankin sitten taas oikein olan takaa, kun samaan viikonloppuun sattuvat Romanien kansallispäivä lauantaina, sunnuntaina Mikael Agricolan päivä, Elias Lönnrotin syntymä- ja nimipäivä, kunnallisvaalipäivä ja sen lisäksi vielä pääsiäisviikon aloittava palmusunnuntai. Lönnrotista pamistiinkin jo Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä 28.2., joten jätetään Elias nyt hetkeksi rauhaan. Sen sijaan Mikael Agricolaa, tuota maanviljelykseen ja erään suosikkijuoman yhdistelmään nimensä kautta kuuluvaa kielentaitajaa, kannattaa muistella syystä ainakin yhden päivän ajan vuodessa. Hän kun sattuu vaikuttamaan joka päivä joka ainoan täkäläisen töppösenkuluttajan elämään näin kirjoitetun, kuullun, puhutun ja ymmärretynkin sanan muodossa.

Mikael Agricola (n. 1510-1557) syntyi Pernajassa maanviljelijän poikana. Agricola opiskeli elämänsä aikana Viipurissa, Turussa ja Wittenbergin yliopistossa Saksassa, jossa tulivat tutuiksi myös uskonpuhdistuksen teesit, kun hän oli Martti Lutherin oppilaana. Hän toimi muun muassa Turun katedraalikoulun rehtorina ja myöhemmin Turun piispana.

                             "Ele polghe kiria quin sica, waicka henes on wehe wica"

Varsinaisen elämäntyönsä hän kuitenkin teki suomen kielen kirjallisen asun luomisessa. Hän kirjoitti vuonna 1543 ABC-kirian, ensimmäisen suomalaisen 16-sivuisen aapisen, joka, turkkusest - toist pualt jokke - , perustui Turun murteeseen. Tosin siihen lisäiltiin sentään vähän muidenkin murteiden sanoja. Rucouskirja Bibliasta ilmestyi vuonna 1544 ja Se Wsi Testamenti vuonna 1548. On siinä vuoltu erinäisiäkin sulkakyniä, typeksitty kuvitteellisen kosmoskynän päähän ja saatu harmaita hiuksia, kun on ihan ite pitänyt keksiä suurelta osin sanatkin ja niiden merkitys, sanojen kirjoitusasusta ja lauseopista puhumattakaan. Ja entäs, jos kuvitellaan sitten ne kaatuneet mustepullot? Kyllä nyt osataan jo arvailla, mistä saanut alkunsa iän kaiken käytössä ollut mustetahratesti!

Äkkipäätään Agricolan ikää Ojalan laskuopin mukaan laskien päästään 47 elinvuoteen, joka ei ole paljoa nykyisiin ikiin verrattuna. Sairastuminen pitkällä ja rasittavalla työmatkalla hevospelillä kulkien oli varmaan siihen aikaan todella vaarallista, ja se koitui Agricolankin kohtaloksi paluumatkalla Moskovan rauhanneuvotteluista. Kuvanveistäjä Emil Wikströmin hänestä veistämä patsas katosi Viipurista toisen maailmansodan lopussa eikä sitä ole etsinnöistä huolimatta löytynyt. Alkuperäisestä patsaasta tehdyt vedokset ovat nykyään Turussa, Pernajassa, Lahdessa ja Viipurissa.

P.S. Haaste leipurimestareille: Nyt pitäisi kiireen vilkkaa suunnitella mehevä, maistuva ja suussa sulava ABC-leivos! Onkohan muuan osuuskaupparyhmittymä muuten tullut miettineeksi tällaisen mikaelinleivoksen brändäystä? Tässäpä ihan ilmainen vihje, ja kauppa kävisi kuin siimaa, Mikaelin ja suomen kirjakielen kunniaksi. Leivoksen kylkiäiseksi voisi herkun ostajalle antaa ilmaiseksi ihan oikean kirjan, niin että tosiasia ja ilo tämän kansan jatkuvasti voimistuvasta lukuinnosta ja -taidosta ei pääsisi unohtumaan!                                                       (lähde: www.sieltätäältäjaosaomastapäästä.fi)

Jevgeni Onegin

”Tottuminen vallitsevaan tilanteeseen on elämän antama lahja niille, joille onni ei ole mahdollista.” Jotenkin tähän tapaan haastellaan venäläisen Alexandr Puškinin (1799 – 1837) kirjoittamassa runoelmassa Jevgeni Onegin. Runoelman on säveltänyt oopperaksi Pjotr Tšaikovski (1840 – 1893), ja esitys menee parhaillaan Suomen Kansallisoopperassa tänä keväänä. Ohjaus, askeettinen, mutta toimiva lavastus ja valaistus ovat Marco Arturio Marellin käsialaa.

Jeveni Onegin on surullinen, opettavainen ja nostalginen kertomus siitä, miten ”juna meni jo, jäitkö asemalle?” Jevgeni Onegin on rikas ja joutilas naistenmies, joka hurmaa naisia komealla olemuksellaan ja kosmopoliitin maineellaan. Hän tulee kyläilemään maalla asuvan ystävänsä Lenskin kanssa Lenskin naapuriin, jossa asuu leskiäiti Larina ja hänen kaksi kaunista tytärtään, Tatjana ja Olga.

Lenski on rakastunut Olgaan, iloiseen lapsuudenystäväänsä. Tatjana, hiljainen runotyttö, taas rakastuu silmittömästi Oleginiin, joka ei vastaa nuoren maalaistytön tunteisiin, vaan ylimielisesti viisastellen ohittaa ne. Kylän juhlissa Olegin alkaa hetken päähänpistosta liehitellä Olgaa, ystävänsä Lenskin valittua. Seuraa riita, joka ratkaistaan kaksintaistelulla. Voidaan arvata, kumpi kuolee, Lenski tietenkin, muutenhan Jevgeni Onegin -niminen runoelma ja sen myötä ooppera loppuisivat lyhyeen.

Siitä päästäänkin Lenskin aariaan, joka on tuttu kaikille radiomusiikkia kuunteleville, vaikka ei oopperasta juuri perustaisikaan: ”Oi, minne, minne loittonitte päivät, te armahat ja onnekkaat…”. Musiikin johtaa Mikhail Agrest ja Kansallisoopperan orkesteri panee parastaan. Laulajien osuudet ovat tasaisia, Josef Wagnerin komea baritoni Oneginin, Olesya Golonevan helisevä sopraano Tatjanan, Tuomas Katajalan - mikä ääni! - puhdas tenori Lenskin ja Niina Keitelin kaunis mezzosopraano Olgan roolissa. Eikä sovi unohtaa Jyrki Korhosen mahtavaa bassoa – miten joku voi päästä äänellä niin syvän kaivon pohjalle! – ruhtinas Gremininä, joka fiksuna ja filmaattisena miehenä onnekseen tajuaa, mikä helmi Tatjana oikeasti on. Siinä jää sitten Onegin loppupeleissä nuolemaan näppejään, kun ei aikanaan älynnyt omaa parastaan. Toivotaan toki, että hänellekin joskus vielä päivä paistaisi risukasaan.

 

Tiaisen konsertti

1. TaIitintti maaliskuulla / mietti näin mielessään;
"Tahdon laulaa riemusuulla / sävelmän uuden tään:
ti-ti-tyy, ti-ti-tyy, ti-ti-tyy!"

2. "Kaiken talven pula juuri / ollut on talista.
Vaan ei auta suru suuri! / Paras lie laulella:
ti-ti-tyy, ti-ti-tyy, ti-ti-tyy!"

3. "Luminietos alentuupi. / Jokohan kevät saa?
Koivun latvat punertuupi. / Tääkös mua hauskuuttaa!
ti-ti-tyy, ti-ti-tyy, ti-ti-tyy!"

4. "Muuttolintuin laulukuoro / pian saa tänne päin.
Talitintin nyt on vuoro / antaa konsertti näin:
ti-ti-tyy, ti-ti-tyy, ti-ti-tyy!"

                                             (Martti Hela, 1890-1965)

Vegetariaa

Mistä tämä teos kertoo, kun lukukokemuksen jälkeen tuntuu siltä, että se kertoo melkein kaikesta elämään liittyvästä? Sellainen olo tuli, kun luettiin eteläkorealaisen kirjailija Han Kangin (1970 - ) vuonna 2016 Booker-palkittu romaani Vegetaristi, jonka juoni itsessään kertoo vegaaniseen ruokailuun siirtyvästä naisesta, Yeong-hyestä. Englannista suomeen käännöksen on tehnyt Sari Karhulahti. Käännöksen alkukielestä englanniksi on tehnyt Deborah Smith, joka jakoi Booker-palkinnon kirjailijan kanssa.

Teos on kolmeosainen. Ensimmäisen osan minä-kertojana on naisen aviomies, joka on aikanaan avioitunut vaimonsa kanssa ennen kaikkea hänen vaatimattomuutensa, tavallisuutensa ja passiivisuutensa vuoksi. Nähtyään kummallisen unen vaimo lopettaa lihan syömisen, vaikka sekä aviomies että kaikki naisen sukulaiset ovat ymmällään hänen päätöksestään ja yrittävät pyörtää sitä erilaisin keinoin, jopa pakottamalla. Vaimo pysyy kuitenkin päätöksessään ja siirtyy hiljalleen kokonaan tavallisesta elämästä omaan todellisuuteensa ja muiden saavuttamattomiin.

Toisen osan hän-kertoja on Yeong-hyen sisaren aviomies, videotaiteilija, joka on alkanut pelätä luomisvoimansa menettämistä. Hän on aikoinaan avioitunut sisaren, In-hyen, kanssa, mutta ei tunne rakkautta vaimoaan eikä juuri lastaankaan kohtaan. Mies alkaa kuitenkin tuntea vetoa vaimonsa sisareen, ja alkaa suunnitella kälyään oudontyyppisen videotaiteensa keskushenkilöksi. Nainen suostuukin tähän lähes tunteettomasti, mutta sisar In-hye saa tapahtuman selville, ja siitä seuraa sekä parisuhteen katastrofi että muutoksia myös Yeong-hyen elämään.

Kolmannen osan hän-kertojana on In-hye, joka lopulta ottaa vastuun sisarestaan ja myös omasta elämästään siihenastisen elämässä ajelehtimisen sijaan. Hän joutuu kasvokkain kaikkien tekemiensä ratkaisujen kanssa ja hiljalleen alkaa myös ymmärtää yksityiseen maailmaansa katoavaa sisartaan.

Romaani on maagisen kerrontatapansa lisäksi kuvaus siitä, mitä pienessä yhteisössä tapahtuu, kun joku sen jäsenistä tekee tavanomaisesta poikkeavan, ison muutoksen omassa elämässään. Voisi kuvitella, että se koskisi vain häntä, mutta eihän näin tosiaankaan tapahdu. Muutos ravistelee koko yhteisöä ja vaatii jokaista jäsentä sekä  pohtimaan omaa suhtautumistaan kyseiseen asiaan että muuttamaan omaa käytöstään suuntaan tai toiseen. Yhdessä rakennettu ja hyvin varjeltu palikkatorni romahtaa, ja se on rakennettava jälleen uudelleen, mutta toisella tavalla.

Kirjaa lukiessa vertailukohdaksi tulee mieleen vaikkapa alkoholisti, joka päättää raitistua. Koko hänen lähipiirinsä joutuu asennoitumaan tilanteeseen uudelleen. Vanhat ja sairastuttaneet kuviot saattavat olla niin koukuttavia ja turvallisia, että niissä halutaan pysyä jatkuvan kärsimyksen uhallakin. Muutosvastarinta on kova ja syntipukin vaihtaminen työlästä. Muutosta ja sen mukanaan tuomaa elämän epävarmuutta pelätään, vaikka kyse olisikin olosuhteiden parantumisesta jokaisen asianosaisen osalta. Mielenkiintoista luettavaa on tämä tarina ja se kertoo myös siitä, miten samankaltaista ihmiskunnan tunne-elämä on riippumatta siitä, millä maailmankolkalla elää ja asustaa ja millaisia kokemuksia elämä on siellä tarjonnut.