”Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka koko elämänsä vaelsivat yhtä ainoaa tarkoitusperää kohden. Kuinka moni meistä saattaa sen sanoa itsestänsä?” Z. Topelius
Näin alkaa Sakari Topeliuksen kirjoittama ja useimpien suomalaisten lähes jo äidinmaitoon ujutettu kertomus ”Koivu ja tähti”. Vieraalle maalle väkisin joutuneet sisarukset, poika ja tyttö, päättävät palata kymmenen vuoden jälkeen takaisin kotimaahansa, vaikka heillä onkin hyvät oltavat nykyisessä asuinpaikassaan. Kotiin heitä vetää rakkaus synnyinmaahan ja omiin vanhempiin, vaikka he eivät muista entisestä kodistaan muuta kuin pihalla olevan koivun ja sen yläpuolella loistavan tähden. Jo Topelius korosti tarinassaan äidinkielen merkitystä ja sitä, että kieli on ihmisen identiteetin perusta; kun nuoret matkallaan lopulta kuulivat lapsuutensa kieltä puhuttavan, he tiesivät olevansa oikealla tiellä.
Pirkko Saisio on ottanut kunnioitusta herättävän haastehanskan vastaan ja kirjoittanut Kansallisteatterin suurelle näyttämölle Suomi 100 -juhlavuoden spektaakkelin Koivu ja tähti. Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 8.9.2017) hän toteaakin, että tällaisen juhlanäytelmän kirjoittaminen on sen kirjoittajalle ’kokovartalokipsi’. Lähtökohtanaan Topeliuksen tarina Saisio kertoo pyrkineensä kirjoittamaan jotain aivan muuta kuin mitä häneltä odotetaan. Ja niin näyttää käyneen; oletusarvona esityksen pohjalla on jo se, että kaikki katsojat tuntevat kyseisen kertomuksen eikä sitä tarvitse kerrata uudelleen.
Sen sijaan Saisio on nähtävästi lukenut tarkkaan viime aikoina ilmestyneet puiden elämästä kertovat teokset, joiden sisällön kuvausta tästäkin blogista aiemmin löytyy, ottanut käsikirjoituksessaan huomioon luonnon köyhtymisen, ilmastonmuutoksen vääjäämättömyyden ja keskiluokkaisen, kulttuurinsa ja historiansa muka tuntevan ja muka tiedostavan ihmisen vieraantumisen todellisuudesta. Teos liikkuu useissa aikatasoissa, ennen itsenäisyyttä, itsenäisyyden aikana ja tulevaisuuden dystopiassa.
Teoksen on ohjannut Laura Jäntti. Pääosia esittävät Jukka Puotila ja Tiina Weckström. Muutkin näyttelijät ovat vaativassa esityksessä kovilla; he joutuvat vaihtamaan lennosta roolia ihmisistä eläimiin, puihin ja takaisin. Puvustuksessa ja lavastuksessa ei ole vaivoja säästelty. Musiikki ja valaistus tukevat hyvin teoksen episodimaista rakennetta. Ennen esitykseen menoa kannattaa olla levännyt, koska Saisio ei päästä katsojaansa helpolla, ja miksi päästäisikään. Mutta jälkimaku esityksen jälkeen ja myöhemminkin on ollut virkistävä ja ajatuksia herättävä.
