Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

---

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leino, 1903

... puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu ...

Eino Leino -talo Paltaniemellä, Eino Leino -seura

Siihen aikaan, kun isä lampun osti...

… ja äiti sen pudotti, kuten uusi kansa on Juhani Ahon tunnetuimman Lastun nimeä ansiokkaasti jatkanut. Värikkään elämän eläneen kirjailijan ja toimittajan Juhani Ahon merkitys suomalaisessa kirjallisuudessa on vaikuttava. Kirjahyllyssäkin saattaa rehottaa vajaan metrin verran Juhani Aholta peräisin olevaa tekstiä, eikä siinä ole läheskään kaikki hänen tuotantonsa. Kyllä on papin poika terävästi tarkkaillut ympäristöään, ottanut siitä opikseen ja laittanut sanoja piiiitkään jonoon.

Juhani Aho (1861 - 1921) syntyi Lapinlahdella rovasti Brofeltin herännäisperheeseen, jossa kaiken kaikkiaan oli kymmenen lasta. On pihamaalla ja nurkissa riittänyt pientä vilskettä, siihen lisänä tietenkin palvelusväki ja muut mahdolliset kylässä kävijät, maattomat, kerjäläiset ja muut paikasta toiseen tallustajat. Iisalmen Mansikkaniemellä olevassa Brofeltin pappilassa voi aistia elävästi menneen ajan ilmapiiriä.

Aho oli naimisissa taidemaalari Venny Soldanin (1863 – 1943) kanssa, mutta oli tosi hyvää pataa myös tämän sisaren, Tilly Soldanin (1873 – 1931), kanssa, ja kaikista yhteisistä lapsista pidettiin samassa pihapiirissä hyvää huolta. Elisabet Järnefelt ja Minna Canthkin mainitaan läheisistä some-yhteyksistä Juhani Ahoon.

Kun puhutaan Ahosta, pitää puhua myös Kauppis-Heikistä, Ahon ikätoverista (1862 – 1920), joka oli poikasena renkinä Brofeltin pappilassa. Siellä ollessaan hän saattoi muiden töidensä ohella tutustua kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, joka siihen aikaan olisi muutoin ollut renkipojalle mahdotonta. Juhani Ahon ja Kauppis-Heikin vaiheita vertaillessa käy erityisen selvästi ilmi se, mikä merkitys ihmisen tulevaisuudelle on, jos hän on sattunut syntymään onnellisten tähtien alla ja saanut mahdollisuuden toteuttaa ominta itseään.

Brofeltin pappilan lähistöllä on myös Koljonvirta, jonka sillalla ”tee se itse” –mies Sven Tuuva pani parastaan Suomen sodan aikaan, niin kuin J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat – teoksesta on saatu lukea sen seitsemään kertaan. ”Älyä kyll’ ei Dufvalla / lie liiaks’ ollutkaan, / pää huono oli, arveltiin, / mut sydän paikallaan.”

Brofeltin pappila, Mansikkaniemi, Iisalmi

Siihen aikaan, kun isä lampun osti.

Juhani Aho nuorra miesnä.

Rovasti Brofelt ja siippansa.

Kauppis-Heikki

KORKEA AIKA

Korkea aika onkin aika hyvä romaanin nimi, sehän herättää hyvin monenlaisia konnotaatioita. Sanontaa 'korkea aika' käytetään usein, kun muistutetaan jostakin tekemättömästä työstä; nyt olisi sitten korkea aika tehdä se, jos vielä mielii. Korkea aika kuvaa myös elämän hektisintä aikaa, kun on arjessa kiinni joka solullaan ja on tunne, että koko ajan tekee jotain satakaksikymmentä lasissa ja kaikella on merkitystä, vaikka sitä ei ehdi ajatella. Elämä tuntuu olevan läsnä juuri siinä paikassa; vanhemman sukupolven lähtö, nuoremman sukupolven kasvatus ja oman sukupolven vuoro tehdä osansa yhteiskunnan hyvän eteen.

Laura Lähteenmäen toinen romaani on kahden erilaisen perheen tarina, jossa toinen sivuaa toistaan. Lähdetään tästä päivästä, mutta pian ollaan alkujuurilla Karjalassa. Toinen maailmansota on loppunut, siirtokarjalaiset pitää asuttaa ja maita lohkotaan isoilta talollisilta. Nämä eivät asiasta erityisemmin pidä - outoa kieltäkin puhuvat nuo muukalaiset ja entäs ne kummalliset tavat - mutta mitä muutakaan voi tehdä kuin suostua.

Keskiössä on kaksi naista, Anna ja Heljä. Anna, opettaja, miehensä Olavin ja lapsensa Laurin kanssa, tulee evakkona Heljän ja hänen miehensä Kallen maatilasta lohkaistulle maalle ja rakentaa siihen talon. Kalle on haavoittunut vakavasti sodassa ja makaa kamarissaan Heljän hoidettavana. Lapsettomuus vaivaa isäntäparia.

Anna tuntee syyllisyyttä ja myötätuntoa Heljää kohtaan, jolta hän ja hänen perheensä on saanut sen, mitä uudessa elämässä tarvitaan. Hän yrittää lieventää syyllisyyttään tekemällä Heljän hyväksi työtä niin paljon kuin vain jaksaa, ja vaatii myös Olavia ja lapsiaan tekemään samoin. Heljä taas tuntee ajoittain kateutta ja kaunaakin Annan perhettä kohtaan, heillä kun on kaikkea sitä, mitä häneltä puuttuu; riuska ja mukava mies, rakkautta, iloa ja lapsia, ja vielä koti hänen ansiostaan. Ääneen näistä tunteista ei kuitenkaan juuri puhuta. Vaikeasta asetelmasta huolimatta naisten välillä on solidaarisuutta, joka kantaa rankkojen aikojen yli.

Sukupolvet vaihtuvat, mutta sukujen välisestä salaisuudesta vaietaan pitkään. Vasta kun kolmas sukupolvi älylaitteineen huomaa maailman ovien ja tietojen olevan ammollaan, salattu asia alkaa paljastua.

Tämä on vahvojen, vain joskus polviaan notkauttavien naisten romaani, jossa miehet ovat lähinnä statisteja. Usein hyvää romaania lukiessa toivoisi, että henkilöt eivät koskaan hylkäisi lukijaansa ja että heille kaikille kävisi loppupeleissä jotenkin hyvin. Se kai lienee osoitus siitä, että kirjailija on onnistunut kuvaamaan eletyn ajan ja ihmisensä uskottavalla tavalla.

Oi EMMA, EMMA, oi EMMA, EMMA...

... miten kiinnostavan näyttelyn oletkaan taiteen ystäville järjestänyt Espooseen. Siellä on nimittäin meneillään keraamikko Rut Brykin (1916 – 1999) juhlanäyttely, joka valottaa taiteilijan tuotantoa varhaisista töistä aina viimeiseen teokseen saakka. Näyttely on osa EMMAn suomalaista modernia kuvataidetta ja designin klassikoita esittelevää kokonaisuutta. Teokset on koottu Tapio Wirkkala Rut Bryk Säätiön kokoelmasta,  julkisista tiloista ja yksityiskokoelmista. Näyttely on avoinna 4.9.2016 saakka, joten vielä ehtii, kun oikein kiirettä pitää.

Myös Bryk on ehtinyt tehdä kaikenlaista elämänsä aikana: keramiikkataidetta, astioita, kortteja, kirjankansia, mosaiikkipaloista luotuja reliefejä, painokuvioita ja paljon muuta, niin että luovuutta on riittänyt vaikka muille jakaa. Rut Bryk oli naimisissa taitelija Tapio Wirkkalan kanssa.

Gurmeeta Gumbostrandissa

Sinne sitten! Eikä oo pitkä matka!

Turjailijan turuilla

Antti Heikkinen: Turjailija – Heikki Turusen elämä ja teot

”Kumikosan, Kumikosan, on nimi tytön, jota yhä rakastan…” biisi alkaa soida päässä, kun kuulee nimen Simpauttaja. Se on Heikki Turusen esikoisteos ja samalla hänen tunnetuin romaaninsa. Tähän on vaikuttanut erityisesti se, että kirjasta tehtiin Veikko Kerttulan vuonna 1975 valmistunut elokuva, joka on nähty useaan kertaan TV:ssäkin. Henkilöhahmot ovat jääneet hyvin suomalaisten mieleen, eivätkä vähiten näyttelijöiden tekemien roolitöiden ansiosta. Ahti Kuoppala Simpauttajana ja Pekka Räty nuorena Imppana, myös Leni Katajakoski, Esko Hukkanen ja Ahti Jokinen ovat rooleissaan aitoja, järkyttäviäkin. Mieleen on jäänyt myös alussa mainittu renkutus, joka on mahdollisimman kaukana kuvatusta maailmasta ja jota Imppa heinäladossa laulelee selällään maaten ennen elämän todellisuuden kasvoille iskeytymistä.

Kivenpyörittäjän kylä on toinen merkittävä Heikki Turusen romaani, josta tuli kuuluisa Markku Pölösen ohjattua siitä samannimisen elokuvan vuonna 1995. Erityisesti Matti Varjo ja Martti Suosalo ovat jääneet voimakkaina mieleen tässä Ruotsiin töihin joutunutta peräkylän suomalaista kuvaavassa, tyhjenevän maaseudun ja pakettipeltojen ahdistusta ilmentävässä elokuvassa. Jarmo Mäkisen esittämä vaitonainen kivenpyörittäjä edustanee Sisyfoksen loppumatonta raadantaa itseään suuremman kivenjärkäleen kanssa kuin halutakseen kalvavan syyllisyyden lisäksi kertoa, että unelma entisestä maalaisidyllistä on sortunut, jäljellä armoton totuus. Voi ahistuksen määrää!

Turjailija-muistelmateoksessa Heikkinen kuleksii joitakin aikoja Heikki Turusen vanavedessä ja seurailee Turusen elämää, siinä samassa omankin elämänsä joitakin merkkitapahtumia tallentaen. Taiteilija Eeva Ryynäsen, tuon armoitetun puuveistäjän, naapuruus nuoruuden aikana nostetaan esiin Turusen vahvana pontimena lähteä taiteilijan uralle. Kirjailijan elämään mahtuu paljon joron jäljillä olemista ja sieltä palaamista, juopottelua, taiteilijaelämän onnea ja epätoivoa, kattava kokoelma maaseudun ihmisen kohtaloita kuvaavia teoksia, rakkaus Seijaan ja kaksi poikaa, ikääntyminen ja sen hyväksyminen.

Tämä muistelmateos on vahvasti esikuvansa Heikki Turusen näköinen, helposti lähestyttävä ja sympaattinen, ja jättää lukijalleen kuvan yksinäisestä, taiteilijasieluisesta miehestä, joka pyrkii, maaseudun ihmisten ansiokkaan kuvaamisen lisäksi, saamaan oman elämänsä traumat hallintaan rauhanomaisin keinoin, taiteen avulla.

Vihaisten lintujen vallassa

Pitihän se mennä katsomaan, ensimmäinen suomalaiseksi tunnustettava (Rovio Animation Studios) megaluokan animaatioelokuva, Angry birds, ja 3D-laseilla tietenkin. Asiaan vihkiytymättömänä ja kyseisiä pelejä aiemmin pelaamattomana juoneen päästiin nopeasti kiinni; tässähän on kyse hyvän ja pahan, Daavidin ja Goljatin – ritsatkin samat! - välisestä taistelusta, jossa pohjimmiltaan hyvä – vaikka ajoittain yrmeä ja vihainenkin Red kavereidensa Saken ja Pommin avulla – lopussa voittaa ylivoimaisen vastustajansa. No, se oli tarinan melko yksinkertainen juoni.

Mutta animaation osuus – voihan elämän kevät! Kyllä oli pantu tekijät remmiin, ja tulos oli sen mukainen. Viimeksi viime syksynä tällaista animaatioelokuvaa katsoneena - Disney Pixarin leffa Inside out – mielen sopukoissa  (Kirjatimpuri 01.10.2015), tuli mieleen, että tämä saattoi olla vielä terhakampi katselukokemus. Pixarin elokuvassa tarinan syvyys ja merkityksellisyys oli kyllä eri luokkaa, mutta vihaisten lintujen tilannekomiikka ja nopea tapahtumien vyörytys silmien eteen hengästytti kerta kaikkiaan katsojansa, kun oikein vauhtiin päästiin. Huumori ja komiikan keinot olivat keskeisessä osassa, hytkyen sai nauraa monessa kohdassa.

Ja mikä musiikki! Tuli mieleen ihan, ihan pikkuisen, että mitähän onkaan mahdettu maksaa tekijöille, että kaikki nämä klassikot saatiin mukaan. No, kuulosti siltä, että kannatti satsata.

Näyttelijöihinkin eli ääniksi oli saatu megaluokan tekijöitä: Jason Sudeikis, Josh Gad, Danny McBride, Maya Rudolph, Bill Hader, Kate McKinnon, Peter Dinklage, Sean Penn.

Mutta mikä tärkeintä; tämä oli siis myös suomalaista tekoa, ja lopputeksteissä oikein vilisi suomalaisia tekijänimiä. Mediassakin on kerrottu, että voitolle päästään. Joten eipä hätää suomalaisen animaatioelokuvan tulevaisuudesta. Se näyttää olevan Suuren Kotkan suojassa ja tulevaisuus valoisana!

Kuvat: Angry birds -kalenteri

Syvä toive kaikkiin hetkiin

Muuan isämeitä

Anna meille - tarkoitan:

älä ota pois.

Vaikeata lastesi

luopua ois.

Elämäämme helpottaa

vaikket koskaan vois,

tätä pientä onneamme

älä ota pois.

                                             Eila Kivikk’aho

Merta enemmäs kalaan...

Jos luonnon rauhaan usein halaa, / ei tartte mennä merta edemmäs kalaan, / kun vain hyppää selkään fillarin / tai talsii metsään karhun askelin. / Se Keskuspuisto on, tuo paikka mukavin!

Etsivä löytää sieltä arboretumin / ja jäniksen voi nähdä, ketunkin / ja aarnialueita montakin / voi löytää joku ahkerin. / On siellä siltaa, pitkospuita, pisteaitaa, / mut; mitä ihmettä! se onko laitaa, / et kahvilakin siellä olla taitaa.

Ja keväisin kun vesi virtanaan / saa Ruutinkosken yli kuohumaan / se luonnon näytelmä on vailla vertaa. / Vaikk' metsään menee tuhat kertaa, / se aina uuden elämyksen antaa. / Kotiin tullessaan saa muiston kantaa / ja unissaankin tallustella joen rantaa.

Poliitikot, päättäjät, nyt miettikää / kun meinaatte tään puiston nävertää / ja nyrhii metsän joka kulmaa, / kun ratkaisette asuntojen pulmaa. /  Nyt kämpät muualle ja metsä rauhaan! / Niin jopa kosket alkaa pauhaan / ja kiittää rikas luonto säästäjäänsä.

Toivon tarkoitus

”Me emme ole täällä viihtymässä ja oleilemassa. Me olemme täällä kehittyäksemme paremmiksi ihmisiksi, jotta seuraava sukupolvi voisi kehittyä vielä paremmaksi. Juuri tällaista näkökulmaa nykykulttuuri välttelee viimeiseen asti.”

Näin sanoo Jari Ehrnrooth kiinnostavassa kirjassaan Toivon tarkoitus. Hän puhuu toivon merkityksestä ja sen alkulähteistä ja arvioi kriittisesti nykyhetken itsekästä ja lyhytnäköistä trendiä, joka tuntuu sanovan, että ”kaikki paras maailmassa kuuluu minulle ja vain minulle, ja heti nyt”. Kilvoittelu paremmaksi ihmiseksi tulemiseksi on loppumaton, päämäärää ei ole edes mahdollista saavuttaa, mutta siihen suuntaan on kuitenkin edettävä toteuttaakseen ihmisenä olemisen ihannetta.

Kirjoittajan mukaan aiemmatkin, ratkaisevan tärkeät kulttuurievoluutioon vaikuttavat keksinnöt on tehty marginaalissa, ei niinkään vallan keskuksissa, esim. renessanssin synty vaatimattomassa kaupunkivaltiossa Firenzessä. Johtava valta ei siis johda kulttuurievoluutiota. Siispä meidän, jokaisen ainutkertaisen ja ajattelevan yksilön, tulee ottaa omalla kohdallamme ja omassa toiminnassamme vastuu ihmiskunnan paremmasta tulevaisuudesta.

OMENANKUKAT

Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevät-öissä valoisissa,
kun kuusten latvat ne kumartuu ja immet on unelmissa.

Ne yöt pari ympäri helluntain, ne yöt on suuret ja syvät
ja silloin jos ei tule tuuli vain, niin kypsyvät heelmät hyvät.

Oi, antaos taivas tyyntä nyt, jos sitten sa annatkin muuta!
Oi, varjele Luojani vakainen nyt orvon omenapuuta!

                                                                        Eino Leino

Siell’ on kauan jo kukkineet omenapuut, siell’ on siintävät seljät ja salmien suut,

siell’ on vihreät metsät ja mäet,

siell’ on vilposet illat ja varjokas koi, siell’ on lintujen laulu, mi lehdoissa soi,

siell’ on kaihoja kukkuvat käet.

                                                                        V. A. Koskenniemi

Se kai oli omenapuu… / Sen alla äsken seisoin.

Oksilta – ihmeellisiltä – / sulana, lämpimänä valui kuu.

Vai sinäkö? Puusta? / Oli kuin suuri pallo

kasvanut minussa oisi, / öljyä täysi, kallista, tuoksuvaa.

Ja pallo särkyi, öljy hiuksilles / ja hartioillesi valui. Tuoksui maa

ja ilma, ja sumun lailla / kierryin ympärillesi. Eikä ollut rajaa,

liukenit sumuun, sinä ääriä vajaa / niin kuin minäkin. Ja sulava kuu

puun oksilta vastasi: ”Niin kuin minäkin.”

Sen alla – niin, / se oli kai omenapuu.

                                                                      Juha Mannerkorpi

Jos ei heilaa helluntaina...

... niin juhannuksena on jonoa, kertoo nykyinen kansa. Vanha kansa taas toteaa, että – Jolla on heila helluntaina, sillä on lapsi laskiaisena.  Perheen perustamisesta tässä yhteydessä vanha kansa ei tosin virka mitään, mutta se lieneekin kuriositeetti helluntaisen iloleikin rinnalla.

Vanha kansa tietää helluntaista monta muutakin suurta ja vielä suurempaa viisautta: - Kun on helle helluntaina, niin on pakkanen paavalina tai -  Helluntai hempeimmillään, paarmat pahimmillaan tai - Liiku likka helluntaina, juhannussa et jouva, tai – Kun ois aina kesä ja helluntai eikä koskaan talvi ja maanantai!

Larin-Kyösti on rikastuttanut suomalaista runoperinnettä erityisesti juhlapäivärunoillaan, jotka edelleen elävät kansan karttuisissa ja kurttuisissa käsissä tunnettuina lauluina. Seuraavassa jälleen yksi otos tämän varhaisen luontobongailijan tarkoista havainnoista, jotka Oskar Merikanto on tulkinnut musiikiksi:

”Ja nythän on taasen helluntai, kevät tautisen talven voitti. Pihatuomi jo eilen kukkaset sai, sitä saunan sirkkakin soitti. Nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on kukkien armain aika.

Sinitaivoja linnut kaiuttaa, rusopilvet soutavat vettä.  Vesiperhot, hyttyset piiriin saa ja mettiset etsivät mettä. Nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on laulun ja soiton aika.

Suru murtunut mullasta nousta voi. Kevät toiveen taimia kantaa. Elo pyytää, kutsuu, hurmaa ja soi, ja se lupaa onnea antaa. Nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on nuoruuden suuri aika.”

KEVÄÄN KUUNTELUA

Toukokuisen sateen suhu vaiennut on kokonaan.

Tuulikaan ei vielä puhu oksaan kimaltelevaan,

jossa vaiti aukeavat silmut ilmaan tyveneen,

lehdenkärjet kurkottavat nyt jo hiirenkorvineen

kuullaksensa: huokuu herkin hengin hyrinät jo suun

kunnes lauluun alkumerkin antaa lintu toukokuun.

                                                           Aaro Hellaakoski: Hiljaisuus, 1949, Kevään kuuntelua

Miten muistat minut

Äitienpäivää ajatellen luettiin Antti Ritvasen tuore ja toisenlainen Miten muistat minut -romaani, joka kertoo boheemista kirjailijaäidistä ja hänen nyt jo aikuisesta pojastaan sekä pojan että äidin suulla. Kirja alkaa nykyhetken tapahtumista ja etenee takaumin pojan lapsuudesta aikuisuuteen.

Äitsykkä on taiteilija ja hengeltään nomadi, joka ahdistuu joutuessaan elämään samassa paikassa ja pysyvissä olosuhteissa. Lapsi on jo pienestä oppinut tulkitsemaan äidin mielialoja, jotka vaihtuvat tiheään kuin keväiset säät, yrittänyt elää niiden mukaan ja kerjätä huomiota, silloin kun se on ollut mahdollista. Äidistä ei oikein saa otetta, kun hän on aina menossa; matkoilla, kokemassa, kirjoittamassa tai juhlimassa. Jonkinlaisen turvan ja selkänojan pojalle antaa isän ja tämän uuden kumppanin rauhallisempi elämänmeno.

Äidin merkitys pojalle korostuu entisestään juuri äidin poissaolon vuoksi; poika joutuu kuvittelemaan äidin itselleen. Äidin ja pojan joskus eroottiseksikin tulkittava suhde kulkee rakkauden, suurten pettymysten, epätoivon, syyllisyyden, vihan ja anteeksiannon välillä. ”Tartun äidin ojennettuun käteen. Äiti vetää minut itseensä kiinni, pyörimme hiljaa kevätauringon matolle maalaamalla vinoneliöllä.”

Teos on mielenkiintoinen; se kannattaa lukea vaikka kannanottona siihen äitylihehkutukseen, johon entistä enemmän mainostajien ylipuhumina vuosittain osallistutaan. Jäitä hattuun, mutsikin on onneksi vain ihminen hyvine ja huonoine ominaisuuksineen; kukapa haluaisi tulla ylistämällä alistetuksi. Kyllä äitsykkää ja iskää silti voi juhlia, koska juhla aina ylentää ja nostaa pois arkipäivästä.

Stadin slangia tutkivan Heikki Paunosen sanalistoilta löytyy liuta äitiä tarkoittavia sanoja, mm. ahku, emo, eukko, käring, maamuska, maistraatti, mammeli, mehumaija, morsa, mude, mudero, mihvi, muffe, äitee, ämyli ja niin edelleen, muista murteista puhumattakaan, joten suuria tunteita herättävästä henkilöstähän – välillä vihasta raivon kautta rakkauteen ja lopulta toivottavasti ymmärrykseen - on kyse tänä sunnuntaina.

Omena- eikun kirsikkapuiden alla

Japanin kielen saloihin päästiin jo 15.03.2016 Kirjatimpurin postauksessa Tinttipatruuna ja japania aloitteleville. Jos haluaa saada lisää tartuntatautia ja jatkokurssin japanilaiseen kieleen ja kulttuuriin ja nauttia siinä sivussa viipyilevästä ja nautittavasta eksotiikasta, kannattaa suunnata askelluksensa elokuviin ja mennä katsomaan Naomi Kawasen Kirsikkapuiden alla –elokuva.

Apaattinen Sentaro (Nagase Masatoshi) raahustaa aamuisin kioskilleen paistamaan pieniä dorayaki-leivonnaisia, joita lähistön koulutytöt käyvät syömässä ruokatunnillaan. Muuan ikääntynyt rouva Tokue (Kiki Kirin) vääntäytyy usein kioskille ja alkaa olla Sentarolle jo pieni maanvaiva halutessaan välttämättä päästä Sentarolle töihin.  Lopulta Sentaro epäillen suostuu.

Sentaro on siihen asti ostanut tukusta leivonnaisten väliin tulevan paputahnan, mutta rouva Tokue alkaa tehdä paputahnaa itse aamuvarhaisella kioskin hellalla. Se on niin hyvää, että putiikin luukulla alkaa käydä kuhina, kun sana herkullisesta paputahnasta leviää. Uchida Kyara esittää koulutyttöä, joka vierailee Sentaron kioskilla säännöllisesti. Näiden kolme välille syntyy hiljalleen merkittävä ystävyys. Muuta leffasta ei voidakaan paljastaa, ettei mene maku niin kuin Sentaron tukun paputahnasta.

Kewään korwalla weisataan wanhoia kouluwiisuia

Kevätlaulu

1. Jo taittui talven valta / tuo raskas, ankara, – / ja taasen kaikkialla / soi laulu riemuisa. – / Nyt luonto vihannoipi / ja lintuin laulu soipi. / Oi päivyt armahin – sua riemuin tervehdin!

2. Oi kevät armas poista / nyt mielen murheisuus. – / Sä lämmitä ja loista, / luo mulle mieli uus. – / Luo mieli aurinkoinen, / niin taas ma laulaa voinen: / Oi päivyt armahin – / sua riemuin tervehdin!

                                                    Otto Kotilainen, muk. Linda Kunnas

Keväällä

1. Nyt on Suomen suloin aika, / nyt sen luonto kukoistaa, / nyt sen kaikuu laulun taika, / Väinön kannel kajahtaa. / Katso, kuinka järvet hohtaa, / Suomen sulojärvet nuo! / Lehtoloista sua kohtaa / tuoksut, joita kukat tuo.

2. Lehto loistaa, linnut laulaa / linnun kielin suloisin, / suomalainen myöskin laulaa / suomen kielin kotoisin. / Nyt on Suomen suloin aikaa, / nyt sen luonto kukoistaa, / nyt sen kaikuu laulun taika, / Väinön kannel kajahtaa.

3. Nyt on sunkin suloin aikas / sull' on voimat nuoruuden, / sull' on sulo Iemmen taikas, / lempi suuri Suomehen. / Toimeen siksi, kaikin voimin / työsi maalles omista! / Lempi vahva töin ja toimin / paljon, paljon aikaan saa.

                                                                                         O. Wennerberg, Aina Irene Mendelin

Kevätsointuja

1. Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö, / kevätvirsiä viidakko kaikaa.
Suli hanget ja nousi jo kukkien vyö. / Sinilaine jo lyö ja jo valkeni yö.
:,: Nyt on toivon ja lempeen aika. :,:

2. Nyt rinnass' on lämpö, mi murtavi jään, / joka huokuili henkeä hallan.
Ja se vaativi voittoa kirkkahan sään. / Elon onnea laulaa se enteillään,
:,: Kevättunteille tuottavi vallan. :,:

3. Nyt tunnen kuin sieluni siivet sais / ja ma leivona nousta voisin.
Ja mun tahtoni talvesta ponnahtais / ja mun riemuni oikean kaiun sais,
:,: Ja ma oikea laulaja oisin! :,:

                                                                                                  P.J. Hannikainen, Larin-Kyösti

Kyyhkynen kylpee

Kyyhkynen kylpee kuopassaan / pienen lapsensa kanssa,
Tip, tip, tippuvi räystään suu. / Tässäpä höyhenet puhdistuu!
Kyllä on hauska huuhdella / valkeita sulkiansa.

Kyyhkysäiti se haastaa näin: / "Kuuleppa lapsi kulta.
Maailman teitä kun taivaltaa,  / sulkansa helposti tomuun saa.
Nyt sua suojelen siivilläin, / tahrat huuhtelen sulta.

Kerta kun lennät maailmaan, / äitisi neuvoa muista:
Varjele sulkasi valkeat, / mutta jos joskus mustuvat,
ällös tahraan jättäkö vaan, / huuhdo ja puhtahaks' puista."

Kyyhkyspoikanen loiskuttaa, / huuhtoen innoissansa,
Räystäät tippuvat, kirkas on sää, / kevään aurinko lämmittää,
Kyyhkyjen siipiin heijastaa / puhtainta kultoansa.

                                                                                       Otto Kotilainen, Hilja Haahti

PASI WAS HERE

Veikko Nuutisen (s. 1981) kirjoittama ja Lauri Maijalan ohjaama näytelmä Pasi was here on täyttänyt KOM-teatterin katsomon tänä keväänä, yleisömagneetti siis. Muita Veikko Nuutisen kirjoittamia näytelmiä ovat Paras mahdollinen maailma ja hyviä ehdotuksia vieläkin paremmasta ja Myötätunto.

Pasi ja Hemmo ovat olleet kaveruksia jo 1980-luvulla, päiväkodista lähtien. Pasi on lapsi duunariperheessä, jossa eletään ”tavallista” elämää, Hemmo taas on yliopistomaailmassa elävän vaihtoehtoäidin poika, jonka kotona mikään ei ole niin kuin muiden elämässä, vaikka poika niin tahtoisi. Tapahtumat sijoittuvat lähinnä Savonlinnaan. Aikuisina poikien tiet eroavat; Hemmo muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, Pasi valitsee ammattiopinnot ja jää kotikaupunkiinsa elämään lapsuusperheensä hänelle viitoittamaa elämää. Ja kuinka yllätyksetöntä, juuri duunariperheen pojalle tulee henkisiä vaikeuksia. Vasta näytelmän viimeinen repliikki paljastaa Hemmo-älykön todellisen luonteen ja asettaa hänet samalle suoralle Pasin rinnalle.

Enemmänkin olisi näytelmässä voinut olla laveutta ja syvyyttä, kun käsitellään kokonaisia vuosikymmeniä koskevia teemoja. Myös näytelmän varmaankin tahallinen mustavalkoinen vastakkainasettelu ihmetytti; kehäkolmosen ulkopuolella olevat, sen sisäpuolisen kuplan edustajat ja melko alleviivaava käsitys siitä, missä niin kutsuttu sivistys sijaitsee; katsomo saattoi esityksen jälkeen olla siis itseensä oikein tyytyväinen ja mennä nukkumaan levollisin mielin.

Kysyttiin seurassa olleilta, teatteria tuntevilta ihmisiltä, mitä teatterin lajia tämä näytelmä edustaa, ja saatiin vastaukseksi, että se on lähinnä musta komedia. Esitys jätti tunnetasolla melko viileäksi; ei oikein tiennyt, missä olisi pitänyt nauraa, missä itkeä, vai olisiko pitänyt tehdä kumpaakaan. Näyttelijät kyllä pistivät parastaan, erityisesti Johannes Holopainen hallitsi näytelmää tulkinnallaan Pasista. Muissa rooleissa olivat Vilma Melasniemi, Robert Enckell ja Juho Milonoff. Näyttämölle luotu ajankuva puvustuksineen ja äänitehosteineen oli autenttinen, mistä erityinen kiitos sen tekijöille.

KOM-teatterin käsiohjelma: Pasi was here

Röörit auki, simsalabim!

Viimeksi tässä ruokakunnassa tehtiin putkiremppaa, kun piti uusia vessan lavuaarin poistoputki (Kirjatimpuri 17.11.2014).  Se tehtiinkin timpuroimalla ihan ihte, joskaan tuloksesta ei tullut ihan täydellinen. Nyt ei uskallettu ryhtyä moiseen puuhaan, kun kyseessä on samaisen vessan lavuaarin vuotava - tai itse asiassa – vuotamaton hana. Tämä kyseinen hana kun sanoi sopimuksen irti niiltä osin, että se ei laskenut kylmää vettä juuri ollenkaan, vaan yritti polttaa kaikkien asianosaisten kourat aina, kun sinne eksyi kämmeniään vedessä löyhyyttelemään.

Niinpä käännyttiin auliin ystäväjoukon puoleen ja suoritettiin hakuammuntaa; mistä saataisiin luotettava ja lähietäisyydellä oleva monttööri paikalle huoltamaan tätä iskostelevaa vempelettä. Ja löytyihän se apu kummitytön auliilla avustuksella; Lähiputki Oy:n mies riensi hätiin jo seuraavana aamuna ja taikoi hanan priimakuntoon.

Oodi putkimiehelle

Putkimies on kelpo mies, / hän putket kunnostaa,  / ja sellaisella vauhdilla, / et muita kauhistaa. / Hän hanan oitis aukaisee / ja tekee vääntöteon. / Ja kas, taas hana toimii. / Ihme. Se on! / Tuo jussi käytännön / niin työssään ahkeroi, / ja jälki työn on upeaa, / ei valitella voi. /  On ihan jees, et kaikki / mieluummin korjataan / kuin mitään turhaa uutta / tilalle ostetaan.

Korkealta ja kovaa - matalalta ja muristen

Otettiin taas ilmaan heitetty hanska vastaan ja tutustuttiin teokseen, jonka kirjallinen laji on usein osoittautunut haasteelliseksi. Vuorossa oli Raila Kinnusen kirjoittama teos Karita Mattila – Korkealta ja kovaa. Siitä itse kohde sanoo, että ”tämä kirja ei ole muistelmat vaan lähinnä fanikirja ”minä eilen, tänään”. Varsinaiset muistelmat laulaja aikoo kirjoittaa sitten, kun hän joskus - ehkä - jää eläkkeelle.

Karita Mattilan ura ei ole tainnut jäädä suomalaisilta huomaamatta, niin loistokas se on; maalta kotinurkista maailman metropoleihin, tuhkimotarinaa parhaimmillaan. Tässäkin ei-muisteloksessa on valoisien ja menestyksen aikojen ohessa omat varjonsa ja vaikeat aikansa. Vaikka päällisin puoli elämä näyttää olleen menestystä, pintaliitoa ja toinen toistaan tunnetumpien henkilöiden kanssa tehtyä yhteistyötä, pinnan alla on ollut joskus toisin. Ala on äärimmilleen kilpailtu ja Mattila toteaakin kirjassa, että kollegoiden kanssa on vaikea ystävystyä, koska he kilvoittelevat samoista rooleista; oikeat ystävät ovat muualla. Alalla olevan on kuitenkin hyväksyttävä kova kilpailu ja menestyksen eteen on tehtävä koko ajan paljon työtä.

Muistetaan takavuosilta sattumus Kuopion Musiikkikeskukselta. Mentiin sinne ystävän kanssa kuuntelemaan pikkujouluohjelmaa, jonka sisällöstä ei jostain kumman syystä ennalta tarkemmin tiedetty. Yllättäen näyttämön ovesta purjehti estradille pitkään iltapukuun sonnustautunut, näyttävän näköinen naislaulaja. Ilahtuneena näkemästään ystävä huudahti: ”Marita Kattila!”. Ja niinpä todella olikin, ja tulkitsi illan aikana monta kaunista laulua. Myöhemminkään ei selvinnyt, mistä Karita Mattila oli siihen tapahtumaan tipahtanut, mutta hänen nimensä kyllä muuttui myöhemmissä puheissa aina Marita Kattilaksi. Elämän koitoksissa omien sanojensa mukaan huumoriin ja itseironiaan aina luottava laulaja olisi lempinimestään varmaan vain mielissään.

"Pikku midinetti"

”Kaikista kauneimman kankaan, puvuksi ommella saan. Toiveeni pujotan lankaan, toivon… toivon… Öisin mä unessa seulon, aarretta hiekasta maan. Päivisin pukuja neulon, toisten, toisten vaan. Jos toiveeni mun, täyttyä vois, tahtoisin vain, pään hunnutetun, kellot kun sois hääsunnuntain.

Kätkössä ullakkohuoneen, morsiuspuku jo on. Unteni tiedän sen luoneen, toivon... toivon... Päiväni liittyvät lankaan, toisille ommellessain, katsellen poimuihin kankaan, toisten, toisten vaan. Jos toiveeni mun,... jne. ” (sävellys ja sanat Erik Lindström)

The Dressmaker, Ompelija, on australialaisen Jocelyn Moorhousen kirjoittama ja ohjaama elokuva maailmalla haute couture -ammattilaisena menestyneestä naisesta, Tillystä (Kate Winslet), joka palaa rähjäiseen kotikyläänsä hoitamaan hulluksi seonnutta äitirukkaansa (Judy Davis) ja vissiin myös maksamaan potut pottuina entisille naapureille. Kotikylä on varsinainen nuttukylä, joka pitää sisällään erinäisen määrän outoutta ja pahuutta, joten töitä riittää tekevälle. Hyvikset ja pahikset ovat selvästi eroteltavissa.

”Kun menestyn maailmalla, palaan näyttämään niille, jotka tekivät perheeni elämästä helvetin”. Tämä koston teema on monin tavoin tuttu kirjallisuudesta ja elokuvista. Viimeksi sellaista seurattiin äskettäin esimerkiksi norjalaisessa TV-sarjassa ”Mustamaalattu”, jossa Kaukoidässä asuva mies palaa kotiseudulleen vuonon rannalle menestyneenä liikemiehenä, mutta törmää entiseen, häntä koskettaneeseen tragediaan, jota kyläläiset eivät ole halunneet unohtaa.

The Dressmaker-elokuvan naiset hoitavat homman kevyesti kotiin. Siitä ovat vakuutena myös upeat luomukset, joita Tilly alkaa taikoa kotimöksässään Singeriä pontevasti polkien. Kilpailuakin syntyy ja siitä pientä jännitettä. Äitikin alkaa normalisoitua. Samalla käydään läpi Tillyn lapsuutta, siellä tapahtunutta tragediaa, ja syytä siihen, miksi hän on joutunut lähtemään kotoaan jo lapsena.

Katsojana ei ole aina ihan varma, onko tämä enemmän komedia kuin tragedia, kun molempiin on aineksia. Rakkauttakin on ilmassa, kun Liam Hemsworthin esittämä Tillyyn ihastuva kotikylän mies tuo romanttista säpinää muuten ankeisiin oloihin. Pieni epäuskottavuuden vire on silti koko ajan ilmassa, kun tästä maailmanlaidan kyläpahasesta löytyy sellainenkin kuin nuorten miesten urheilujoukkue, mutta sallitaan sekin nyt. Tällainen aikuisten satu on sopivaa katsottavaa työviikon päätteeksi, kun samalla voi ihailla upeita puvustuksia ja hienoa näyttelijäntyötä. – Kosto on suloinen, sanoo vanha kansakin, mutta toisaalta jatkaa, että - Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. Mene ja tiedä.