Ystävän laulu

Mistä tunnet sä ystävän? / Onko oikea sulle hän? / Anna meren se selvittää, / kuka viereesi jää. /
Ja jos silloin kun myrsky soi, / vain sun kumppanis vaikeroi, / vene lähimpään rantaan vie. / Jääköön pois, mikä lie.

Mistä tunnet sä ystävän? /  Onko oikea sulle hän? / Anna tunturin selvittää, / kuka viereesi jää. /
Kun on kaukana kaikki muu, / ja kun päättyvät pitkospuut. / Kuka rinnallas ruikuttaa, /
takaisin mennä saa.

Mistä tunnet sä ystävän? / Onko oikea sulle hän? /  Ajat ankeimmat selvittää, / kuka viereesi jää. /
Kun on sinulla vaikeaa, / ja kun tarvitset auttajaa, / silloin ystävyys punnitaan. /
Menee muut menojaan.

Siitä tunnet sä ystävän, / kun on vierelläs vielä hän. /  Turhat tuttavat luotas ois /  hävinneet pian pois.

                                                                                     Vladimir Vysotski,  suom. Juha Vainio

Uimakelejä odotellessa

Helsingin jäähalli: Ruusunen, 03.04.2016

Rakkaudenhirviö ja Tavallisuuden kauhukabinetti

Rakkaudenhirviö on Saara Turusen esikoisromaanin naispuolinen kertoja, jolla on tyhjä paikka sydämessä ja jota hän yrittää epätoivoisesti täyttää jollakin. Millä, sitä hän ei itsekään vielä tiedä. Turvallisessa, mutta tylsässä lapsuudenkodissa on opetettu, että ihmisen tulee olla tavallinen, ihan tavallinen ja tehdä sellaisia asioita, joita muutkin tavalliset ihmiset ja varsinkin naiset tekevät.  Erityisesti äiti – kuinka ollakaan – on sitä painottanut lapsuudesta saakka.

Rakkaudenhirviö ei halua täyttää itselleen asetettuja kriteereitä. Niinpä hän muuttaa Helsinkiin erikoislukioon, joka avaa lopulta tien taidealan opintojen maailmaan. Sekään ei pelasta sisäiseltä tyhjyydeltä ja alati vainoavalta sivullisuuden tunteelta. Symbolinen lehmä ilmestyy silloin tällöin peilikuvaan muistuttamaan menneistä ja nykyisistä ajoista.

Monet muutot muihin maihin ja paluut takaisin eivät tunnu auttavan eksistentiaalisen ahdistuksensa kanssa kamppailevaa romaanihenkilöä. Lopulta, romaanin viimeisellä sivulla, päähenkilö toteaa, että ei voi vain koko ajan kysellä, miksi asiat menivät niin kuin menivät, vaan pitää antaa anteeksi ja olla katkeroitumatta. Hän päättää alkaa kirjoittaa itsessä olevaa tyhjää paikkaa täydemmäksi.

Onko se suomalainen perhe, lapsuuden yhteisö, oma erilaisuus tai erityinen lahjakkuus vaiko tavallisuuden pelko, yksinäisyys, paikan hakeminen elämässä, vai kaikki nämä yhdessä, joka saa romaanin kertojan ahdistumaan? Lukijana jäätiin kaipaamaan hieman syvempää selitystä viimeisen sivun katharsikselle, siis siihen, mistä se oivallus ja anteeksianto yhtäkkiä lopulta kumpuaa päähenkilön mielessä, kun siihen asti on kohellettu tukka putkella.

”Kill your darlings”, kuulunee jokaisen kirjoittajan kultaisiin perussääntöihin, joka tarkoittaa sitä, että joskus pitää jättää tekstistä pois sellaista, josta itse ei missään nimessä haluaisi luopua mutta joka ei välttämättä palvele teoksen sanomaa. Siihen voisi kuulua sekin, että etäännyttäisi fiktiivisiksi oletetut henkilönsä tarpeeksi kauas, tunnistamattomiksi. Tässäkin yli 400 sivun tiiliskivessä olisi ollut tiivistämisen varaa ja mahdollisuutta jättää aiheita jemmaan vaikka sitä tulevaa toista romaania varten.

Saara Turusen romaani Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien vuoden 2015 kirjallisuuspalkinnon. Turunen on kirjoittanut myös useita näytelmiä, kuten Puputyttö, Broken Heart Story ja Tavallisuuden aave.

Agricola - kupliva sanajuoma tänään kaupoissa!

Alcuun laahitseminen  eli varoitus: Älcäätten korvapuustella, jos nyt esitetään joitacin factoja eli tosiasiattaisia tietoja tämän päivän juhlacalusta, nimittäin Michael Agricolasta. Tämä kirjoitus on aivan mielivaltainen sepustus, ioissa kursiivilla kirjoitetut sanat ombi sitä ihteänsä eli Agricolan kecsimiä. Edespuhutaan nöyrästi, että tecsti ombi aivan päälleluotettavaa, eicä tässä ollencaan epätiedetä Agricolan ansioista suomen kielen kehittämisestä 1500-luvulta lähtien. Etsitään vain laaticosta nenäsilmät ia vilcaistaan myös internetin saloihin, iosco löytyisi sieltä lisää sanoja hätävaraksi tähän sebustukseen aamulla tulleen Ledhen lisäcsi. Elemen korkeacoulua pari luokcaa käyneenä tiedetään, että mielivalta ia perisynti seuraavat alamaisia ioca päivä eicä auta muu kuin olla nöyränä Elemen edessä. Onnecsi olemme edelleen vertaveljiä kescenämme, niin eivät jalopeuratkaan pääse valloillensa peltotilcuillamme ja voimme viljellä erilaatuisia maahedelmiä ainascin Kesäaicaan. Talwella ei olisi väliksicään.     (lähde: www.hs.fi/09.04.2016, www.yle.fi)

                                                                 Albert Edelfelt: Mikael Agricola, piirros, 1907

Pikka pidu pidada

eli pitää pitkää juhlaa, tuhlata aikaa, niin kuin virolainen sanoisi myönteisessä mielessä ajateltuna lomasta, jolloin ei tarvitse hautomalla hautoa työasioita. Tartossa, Viron toiseksi suurimmassa kaupungissa, sellainen lomailu onnistuu mainiosti.

Tarton rauha vuonna 1920 oli likipitäen lähes ainoa asia, joka historiasta hikiseen muistettiin Tarttoon liittyvänä, joten innokkain mielin lähdettiin etsimään muita kulttuurisia maamerkkejä tästä historiallisesta yliopistokaupungista.

Niitähän löytyi kosolti. Tutunoloinen kirkko sattui heti matkan varrelle. Eliel Saarisen suunnittelema, vuonna 1919 valmistunut kansallisromanttis - jugendtyylinen Paavalin kirkko (Riia 27) on upea nähtävyys sekä ulkoa että sisältä. Vanemuine- ja Pikku Vanemuine -teatterit (Vanemuise-kadulla) ja Tarton yliopisto ovat keskustan näyttäviä rakennuksia.

Kauppahallin (Riia 1) sanotaan olevan Tarton laajin rakennus. Siellä kelpasikin pällistellä ruuan ihmeitä tekeviä raaka-aineita tuoreen lihan ja kalan lemussa.

Raatihuoneentorin laidalla on Tarton raatihuone ja vinoon kasvanut kalteva talo, jossa on Tarton taidemuseo ja vaihtuvia taidenäyttelyitä. Tartossa on niin hämmästyttävän paljon suurmiehiä esittäviä näköispatsaita, että herrojen nimiä ei muista eetukaan.

Myös Tarton yliopiston kasvitieteellinen puutarha on nähtävä. Siellä on palmuhuone, jossa, jos uskaltaa, voi nousta portaita ylös palmujen latvojen korkeudelle ihastelemaan alla näkyvää vehreyttä. Ja säitä riittää. Palttoo kannattaa jättää narikkaan. Ahhaa-tiedekeskuksessa taas on samankaltaista innovatiivisuutta kuin Vantaan Heurekassa.

Kulinaristiset nautinnot onnistuvat Tartossa huomattavasti Suomen hintoja halvemmalla, mistä erikseen iloittakoon.

Legendaariseen olutravintolaan, Toomemäen rinteessä sijaitsevaan entiseen ja nykyiseenkin Ruutikellariin, kannattaa pistäytyä jo ihan miljöön vuoksi. Vaikka ikkunoita ei olekaan, tunnelma ja tarjoilu on katossaan.

Wilden ravintolan edessä voi väitellä, onko ravintola virolaisen prosaistin, Eduard Vilden, vai irlantilais-brittiläisen Oscar Wilden mukaan nimetty, molemmat kun istuvat sulassa sovussa kapakkansa edustalla. Kirjailija Aino Kallaskin (1878 – 1956) asui Viron vuosinaan Tartossa. Myös virolaisten suuri kirjailija, Friedebert Tuglas, (1886 – 1971) on asunut Tartossa.

Pienistä pullapuodeista sai leipien, sämpylöiden ja kakkujen lisäksi myös kupillisen hyvää kahvia niin halutessaan, ja niin haluttiinkin. 1800-luvulta peräisin olevaan kahvila Werneriin mentiin jo sen vuoksi, että Eino Leino aikoinaan oli Tartossa vieraillessaan kuulunut sen vakiokalustoon. Pois ei meinattu päästäkään; Wernerin notkuvat herkkuhyllyt suorastaan vaativat tuntien istumista lyyrisiä ajatuksia viljellen ja herkkuja napostellen. Suolaista ja makeaa. Minkähän runollisen tuotoksen Eikka on tässä putiikissa väsännytkään? Ei kai vain Simo Hurttaa?

Aprilliä, syö silliä!

Huhtikuu

On väsynyt ja harmaa maa. / Ja märkää lunta putoaa. / Ja yli meren aution / soi tuulen laulu lohduton. / On huhtikuu. On vaikein aika maan. / Nyt kevät itkee luomistuskissaan.

Oi, tiedättehän, se voittain taistelun / taas nostaa valtikkansa lumotun. / Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu, / - käy päivä esiin, multa kirkastuu, / ja yli mullan kuultaa vihreys, / soi ihmeellisen tuulen hengitys. / Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä / voi ketään, joll’ on kevään ikävä.

Ja kuitenkin: se säikkyvä, / se uusi, hento elämä, / se, joka puissa mullassa / nyt sykkii kohti valoa, / ja jolle viima ulapan / on niin kuin viesti kuoleman, / se vieno, joka palelee / ja värisee ja vapisee, / - oi, jaksaako se yhä odottaa, / siks’ kunnes auringossa herää maa?

Oi, tietääkö se kaikkein viluisin / sen vapahtavan, minkä minäkin? / Oi, tietääkö se arka, vaalea: / ei kevään rakkaus voi sammua. / Ei yhtään ikävöivää päällä maan / voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan! / Ei ketään, joka kaipaa kylliksi, / sen tiedän – enkö sitä tietäisi!

                                                                            Saima Harmaja, kokoelmasta Huhtikuu, 1932

Lopotti

Tommi Kinnusen vuonna 2014 kirjoittama ja lähinnä Kuusamon seudulle paikantuva sukupolviromaani Neljäntienristeys oli kiinnostava kirjallinen tapaus ja suurin odotuksin tartuttiin myös hänen toiseen romaaniinsa Lopotti.

Lopotti jatkaa suvun tarinaa edellisestäkin kirjasta tutun Helenan ja uuteen sukupolveen kuuluvan Tuomaksen voimin. Helenan näkövamman merkitys hänen elämäänsä ja Tuomaksen kasvava kiinnostus omaa sukupuoltaan kohtaan ovat Lopotin keskeisiä teemoja. Niitä molempia käsitellään vähitellen lisääntyvään suvaitsevaisuuteen kasvavassa yhteiskunnassa. Kun Helenan isän piti omana aikanaan viimeiseen asti yrittää salata omat tunteensa ja niiden aiheuttama eristyneisyys ja kärsimys, on pojanpojan elämä jo huomattavasti helpompaa. Helenallakin alkaa aikuisena olla enemmän vapautta ja ratkaisun avaimia omissa käsissään kuin varhaisempina vuosina.

Kinnusen kuvaus vammaisuuden ja erilaisuuden merkityksestä yksilölle on aidon oloista. Tärkeä teema teoksessa on sekin, miten omat läheiset kasvuvuosina suhtautuvat erilaisuuteen. Jos yksilö tuntee tulevansa hyväksytyksi omine ominaisuuksineen jo lapsesta lähtien, se kannattelee häntä, vaikka elämän matka myöhemmin olisikin ajoittain ankeaa. Sanotaan, että yhteiskunnan henkisen tilan huomaa siitä, miten se kohtelee vähemmistöjään. Suvaitsevaisuuteen kasvattaminen ja kasvaminen onkin yksi tärkeimpiä kasvatuksellisia tavoitteita tänä päivänä.

Kannen kuva: Kuusamon valokuvaamon arkisto

Lankalaulantaa

Koska pääsiäisen lammasanalyysi tehtiin jo viime vuoden kirjoituksessa (Kirjatimpuri 04.04.1015), siirrytäänkin nyt sujuvasti muihin pääsiäisen kansanperinteeseen liittyviin uskomuksiin.

Pääsiäisaamuna, samalla kun katsoo auringon tanssimista taivaalla,  kannattaa pestä kasvot purovedellä ennen kuin varis - nimenomaan varis, ei harakka -  ehtii äännähtää puun oksalla, koska silloin välttyy kesän rusketukselta ja samalla varmistaa koko vuoden virkkuna pysymisen.

Pääsiäiseen liittyvät oleellisena osana myös puput, mutta näyttää siltä, että ne liittyvät kyllä näillä kulmilla myös kaikkiin muihinkin juhlapäiviin, niin paljon citykaneja on liikkeellä kaikkina vuodenaikoina. Vähempikin riittäisi, kun tarkastellaan niiden tekemää tuhoa. Kuvitellaan lapsellisesti pupujen piilottavan suklaamunia, tosin vain kilttien ihmisten pihoille. Eipä ole löytynyt, vaikka etsintää on suoritettu, mistäköhän johtunee?

Pääsiäisyönä pitää kansanperinteen mukaan varoa noitia eli trulleja, jotka saattavat yöllä tulla ja viedä karjaonnen navetasta. Nyt kun harvalla on enää monipäistä karjaa, kannattaa sitten vain pitää kaksin käsin kiinni omasta onnestaan, mikä se kelläkin sattuu olemaan, etteivät ihmetrullikat pääse nipsaisemaan keritsimillä siitä osaa omakseen. - Kell’ onni on, se onnen kätkeköön, ohjeistaa Eino Leinokin runossaan Laulu onnesta, ja se kannattanee uskoa erityisesti nyt pääsiäisyönä. Siis vakan alle ja sukkelaan!

Muna on kevään, hedelmällisyyden ja uuden syntymisen symboli.  Kananmunilla saatettiin ennen jopa leikkiä pääsiäisenä, vaikka muuten ruokaa piti kunnioittaa. Muniminen ja munaaminen taas on etymologisesti kiinnostava kaksikko, johon voitaneen palata tuonnempana. Pääsiäiseen ja muniin liittyvä arvoitus on aina se sama, ikuinen ja ratkaisematon: kumpi oli ensin, muna vai kana?

                                                                       (Kärjä, P. – Seljavaara, A.: Juhlat alkakoot!)

Maaliskuulla

On raitis aamu, Palmusunnuntai, / ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta, / mut kylmä tuntu on sen tuoksullai - / on vielä talvi, viel’ on hallan valta.

Jo kirkkahana aaltoo avaruus, / jo päivyt paistavi, jo hohtaa hanki, / vaan kaikkialla viel’ on hiljaisuus / ja taivas valju on ja maa on vanki.

Niin luonto nukkuu kuni lapsonen, / mi onnen untaan uinuu herttahinta, / ja tuskin kuulee hengitystä sen, / on otsa puhdas sekä tyyni rinta.

Ei vielä leivon suvilaulut soi, / ei virrat vuolaat syökse kuohumalla, / mut keväästä jo urvut unelmoi / ja kesä haaveksii jo hangen alla.

Näin kevätunelmoita urpupuun / ja lemmen haavehia hangen alta / lie nääkin nuoret laulut maaliskuun, / kun vast’ on aavistettu kevään valta.

                                                Eino Leino, Kokoelmasta Maaliskuun lauluja, 1896

Tinttipatruuna ja japania aloitteleville

Kirjatimpurin arvonimen lisäksi saatiin päivänä muutamana uusikin arvonimi, tinttipatruuna. Sen siitä saa, kun tekee linnunpönttöjä ja ripustaa niitä puihin. Kun klikkaa itsensä osoitteeseen www.yle.fi/aihe/miljoona-linnunponttoa ja rekisteröi pönttönsä (Huom. ei tarkoita päätä!) sinne, niin saa itselleen kyseisen aatelisarvon tai ruukinomistajan tittelin, jos sitä ei jo ennestään omista. Sitten on muutakin kuin pönttökeisari tai muuten vain pönttö Pönttövuoren tunnelin läpijuosseesta puhumattakaan. Arvonimen lisäksi saa ylettömiä kehuja seuraavaan tapaan:

 ”Onneksi olkoon, olet Tinttipatruuna, todellinen luontoihminen! Jokaisessa pöntössäsi saattaa kesällä kuoriutua jopa kymmenen poikasta. Olet aito apu metsien pesäkolopulaan.”

Pitkään mietittiin, mikä on pesäko lopula, mutta ennen pitkää syttyi oivalluksen päre ja öljylamppu tuvan hämärässä. Sehän ei olekaan mikään lopula vaan kolopula eli puute, joka johtuu siitä, että pesäkoloja ei ole tarpeeksi. Pula taas alun perin on sellainen petollinen avanto, että jos varomaton kuleksija kävelee vaikka kuinka kestävältä näyttävän jään päällä, saattaa sujahtaa äkikseltään pulaan eli sulaan paikkaan. Siinä sitten on pähkäilemistä, miten sieltä ylöspäin kammetaan.  Joten jos ennen oltiin pulassa, oltiin tosissaan pulassa eikä paljoa naurattanut sen aikaisten sarkapalttoitten ja palttinapaitojen aikakaudella.

Nyt on siis pesäkololololopula hoidettu näiltä osin. Kyllä pikkulintuja pitää jeesata, ne palkitsevat suloisella konsertilla jo kuvitteellisen kukonlaulun aikaan kevätaamuna. Niin kuin isommatkin, varikset ja harakat.

Tuostapa suomen kielen kaksitavuisten sanojen sekamelskasta tulevatkin mieleen menneiden vuosien japanin kielen arvoitukset, jotka ovat nyt jo katoavaa kansanperinnettä:

Mikä se on suomeksi?

-        Mokomaki hikimaja?                                    Vastaus: - Sauna.

-        Hajosiko tojotasi?                                         Vastaus: - Autokorjaamo.

-        Hajosiko monosi?                                          Vastaus: - Suutari.

-        Mokomaki kamakasa?                                  Vastaus: - Tavaratalo.

-        Joka kuti huti?                                              Vastaus: - Tarkka-ampuja.

-        Natisuta hetekata?                                        Vastaus: - Minä rakastan sinua.

-        Sakotapa hetimitä?                                       Vastaus: - Pikasakko.

-        Katosiko Mono?                                             Vastaus: - Japanilainen hiihtäjä.

-        Jokoha Ma Humahuta?                                  Vastaus: - Nyrkkeilijä.

-        Tosikova menopeli?                                       Vastaus: - Pikajuoksija.

-        Suta Siko Takakumi?                                    Vastaus: - Ralliautoilija.

-        Katosiko näkökyky?                                      Vastaus: - Silmälääkäri.

-        Hui Lai Lee?                                                   Vastaus: - Kaupungin työmies.

Näillä idiomeilla pääsee jo hyvän kommunikaation alkuun, jos on sattunut rantautumaan joko Hokkaidolle, Honshulle, Shikokulle tai Kyushulle tai jollekin muulle Japanin yli kolmesta tuhannesta saaresta. Sayonara vaan kaikille yritteliäille!

Päivän laulu ja kyntäjän kans

Maamiesten tämänpäiväisen traktorimarssin tueksi etsittiin henkeä nostattavia suomalaisia turpeenpuskemislauluja suon, kuokan ja Jussin hengessä. Aiheeseen sopiva Päivän laulu menee näin:

Oi, kuulkaatte, kuinka se sykkäilee / tämä maa ja sen musta multa! / Oi kuulkaatte ääntä mi kuiskailee / joka pellolta perkatulta! /Se ääni on suuri ja kaunis ja pyhä, / se ääni on kansamme kalleus yhä, / se kutsuvi työhön ja taistelohon / ja kauan jo kutsunut on.

Se on kansamme voima, mi kaikki voi, / kun suru oli leipänä Suomen, / se on kansamme henki, mi kaikki loi, / kun luotihin Suomen huomen; / se liikkuvi laineilla tuhanten vetten, / se kaikuvi kielistä kanteletten, /  se lehdossa helkkää, se laaksossa soi, / sitä laps’ emon maidossa joi!

Nouse, Suomeni, suuresti rynnistäin, / nouse vaaroilta, vaarojen alta,/ nouse rannoilta järvien siintäväin, / sinä sinisten toivojen valta! / Luo päältäsi pienten riitojen riehu / ja kasva ja kansojen lippuna liehu / ja näytä, mit’ täällä pienikin voi, / älä horjahda, Suomeni, oi!

                      Päivän laulu, sanat: Eino Leino, sävel: Erkki Melartin

Jatketaan, kun vauhtiin päästiin:

Tätä peltoa kynteli taattoni mun / ja kynteli taaton taatto. / Se on ostettu otsin helmeilevin, / ilon, tuskan se tuttua maata.

Tätä astun ma nyt, / eikä kenkään mua / pois aurani jäljiltä saata. / Taas kypsempi kynnös jälkeeni jää, / tuhatmuistojen pyhää maata.

                                 Kyntäjän laulu, sanat: Eero Eerola, suomalainen kansansävelmä

Kansainvälinen naistenpäivä 08.03.2016

                                                      Kaunista naistenpäivää!

Hiihaa-hiihtoa

Hiihtoon hurahtaneena palauteltiin mieliin sanastoa, jota on siunaantunut suomen kielen sana-aarteistoon kyseisestä eteen - tai taaksepäin menon lajista. On kannoilla kykkijöitä, perässähiihtäjiä, voitelu on pielessä ja kyllä lipsuu, kun pitäisi päästä eteenpäin, joskus elämä on pelkkää myötämäkeen sujuttelua ja niin edelleen lylyn lykkijöistä ja kalhun katkojista lähtien.

Puhumattakaan lyriikasta ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki” Aaro Hellaakoskea lainaillen ja sanonnoista "Eteenpäin, sano mummo lumessa". Aina hiihtoon valmis Paltaniemen poika Eino Leino runoilee Hiihtäjän virsiä aivan tolkuttomasti, suorastaan koko opuksen; "Hyvä on hiihtäjän hiihdellä..." ja niin edelleen (vrt. Kirjatimpuri 20.01.2015).

"Sukuvika on se kun suksi ei luista, elämäni laduilla sen huomata sain" lauloi Veikko Lavi aikoinaan. Ikivanhasta koululaulukirjasta taas löydettiin hurmahenkinen ladunlaskettelulaulu Hiihtäjä, joka sopii hyvin muisteluksi harvenevista suomalaisista korpimetsistä, joiden säilymisestä jälkipolville jokaisen suomalaiseen luontoon ihastuneen pitää olla huolissaan juuri tällä hetkellä:

1.     "Hanki kun soita ja harjuja peittää / kuuraa kylmä kun metsihin heittää,  / silloin ma sukseni jalkahan lyön, / nuttuni ympäri kääräisen vyön.

2.     Sauvalla suksien vauhtia lisään, / hyökkään myrskynä kuusikon sisään. / Vapaa ja selvä on sukseni tie: / minne on toivoni, sinne se vie.

3.     Riennä, sa sukseni, tuiskuna juokse / kauaksi hongikkokukkulan luokse! / Sieltä laajalle nähdä mä saan, / katsella korpia syntymämaan.

4.     Siellähän pohjoinen raikkaana tuulee, / sieltäpä vaarojen kaikuja kuulee. / Sinne se metsien touhukin soi, - / sellainen luonto se tenhota voi!”

                                       Hiihtäjä, sanat: Vilppu Kaukonen, sävel: Mikael Nyberg

Tai toinen yhtä innoittava värssynpätkä älykännykkänsä parissa 24/7 ahkeroivalle nuorelle:

1.     ”Ylös Suomen pojat nuoret, ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, / hyv’ on meidän luikuttaa. / Jalka potkee, / suksi notkee / sujuilevi sukkelaan.

2.     Heräs tuuli tuntureilla, / lehahtihe lentämään, / sukkelat on sukset meillä, / lähtään, veikot, kiistämään! /Saishan koittaa, kumpi voittaa, / eikö tuulta saavuttais?

3.     Koti kontion on tuossa, / siihen sukset kääntäkää! / Havuin alla korpisuossa / vanhus nukkuu, röhöttää. / Kuules, ukko, oves lukko / miehissä jo murretaan!”

                                                Suksimiesten laulu, sanat: Suonio, sävel: Karl Collan

Ja viimeisenä vielä Eino Leinon runo Hiihtäjälapset, niin nostalgiaa, niin nostalgiaa:

1.     ”Minä hiihtelen hankia hiljakseen, / minä hiihtelen siskojen kanssa.  / Koti tuolla se vilkkuvi kultainen, / tuli taasen on takassansa. / Emo huolella käy: eikö lapsia näy, / kun ilta jo hangilla hämärtäy?

2.     Elä murehdi turhia äitini mun, / Me tullaan, tullaanhan kyllä, / me tulemme poskin niin lämpimin, / meill´ onhan villaista yllä. / Ja jos kylmäksi jää joku sormenpää, / sun suukkosi kyllä sen lämmittää.

3.     Me hiihdämme alta ikkunan, / me katsomme salaa sisään: / isä pitkää piippua polttelee, / emo takkahan halkoja lisää. / Hei, hip, hip, hurraa, kaikk’  kerrassaan! / Ovi auki, ja äidin helmahan vaan.

                                   Hiihtäjälapset, sanat: Eino Leino, sävel: Olavi Pesonen

Vai käykö lopulta kuin Popedan Sukset-viisussa, kun ei päästä edes lipsuladulle asti:

1.     Kuka sukseni vei?/ Porkat myös yksintein? / Hei, mis on mun pipo, / sekä tupakit?
Eihän mul oo mittää! / Kuka verkkarit vei?

2.     Olen kovin onneton. / Miltei syyntakeeton. / Kyllä mua nyt pännii, / koko juttu tää.
Kaalissa polttaa. / Kohta se räjähtää.

3.     Suksi suksi ei luista mihinkään. / Varsinkin, jos ei niitä ole ensinkään.
Kuka vei porstuasta porkat? Voi sian sorkat!

4.     Oli kuokka ja Jussi, / alla suo luminen. / Tuli raivostunut pussi- / karhu mulle huutaen:
"Ja nyt jätkä se kuokka tänne tai käy niin kuin Kälviällä."

5.     Suksi suksi ei luista mihinkään. / Varsinkin, jos ei niitä ole ensinkään.
Kuka vei porstuasta porkat? Voi sian sorkat!  (voi voi voi, oi voi voi...)                                 

 Sukset, Popeda

Ja lopuksi arvoitus: "Päivät selällään, yöksi nousee pystyyn. Mikä se on?" Vastaus: Sukset.         (Elias Lönnrot)

"Ei ole koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus." Vai onko sittenkin?

Paljon puhutaan tänä päivänä sosiaalityöstä ja lastensuojelusta ja siitä, ketä yhteiskunnan pitäisi perheessä suojella ja keneltä ja kenellä on oikeus turvalliseen ja häiriöttömään lapsuuteen, nuoruuteen ja aikuisuuteen ikään kuin sitä pitäisi edes kyseenalaistaa. Myös Sisko Koskiniemen romaani Kääntöpuolella lapsuus tuo asiaan näkökulmaa fiktion muodossa.

Kaija, romaanin päähenkilö, on sosiaalityöntekijänä poliisilaitoksella eräässä suomalaisessa kaupungissa. Kaija, onnellisesti aikanaan eronnut yhden pojan yksinhuoltaja, joutuu työnsä puolesta suoraan tulilinjalle joutuessaan tekemään lastensuojelupäätöksiä, jotka muuttavat asiakasperheiden kuvioita radikaalistikin. Hänen on päätettävä lasten siirtämisestä pois kotoa heidän turvallisuutensa vuoksi, vaikka oikea pois siirrettävä olisi kotiväkeä terrorisoiva perheen aikuinen. Lapsen tai nuoren hätä kotiin jäävistä perheenjäsenistä, ennen kaikkea toisesta vanhemmasta, kuvataan todenmukaisesti. Traagisilta tapahtumilta ei voi välttyä, kun ollaan perheiden kannalta näin intiimillä alueella.

Päähenkilön oma orastava ihmissuhde kulkee kirjassa sivujuonena, se tuo vastavoimaa muuten ankeaan työtodellisuuteen. Näin vaativassa työssä jaksamisen teema on kirjoittajalle ilmeisen tärkeä, sitä sivutaan kaiken aikaa. Realistinen ihmiskuvaus nousee Koskenniemen omasta työkokemuksesta; hänellä on pitkä ura lastensuojelussa, ja se jatkuu edelleen.

Meneeköhän tämäkin ohi?

También esto pasará eli Tämäkin menee ohi on espanjalaisen kirjailijan Milena Busquetsin tänä vuonna suomennettu romaani. Eläväinen suomennos on Tarja Härkösen. 

Tarinassa nelikymppinen Blanca on juuri haudannut suuria tunteita herättäneen äitimuorinsa ja huomaa, että hänellä ei ole mennyt mikään niin kuin hän oli aiemmin elämästään kuvitellut. Miehiä on tullut ja mennyt, lapsia on siunaantunut, ja parhaillaankin päähenkilö on suhteessa yhteen jos toiseenkin entiseen ja nykyiseen siippaansa, joista viimeisimmällä tosin on oma avioliittonsa vielä riesanaan. Ja uuttakin pukkaa koko ajan.

Selvitäkseen äitinsä kuolemasta Blanca päättää matkustaa lapsineen perheen meren rannalla sijaitsevalle kesähuvilalle Cadaquésiin, jossa on hänen lapsuudessaan ja myöhemminkin äidin eläessä vietetty onnellisia aikoja. Sinne tulla pelmahtavat kaikki asianosaiset eli ystävät ja entiset ja nykyiset kumppanit hekin osin uusine kumppaneineen.

Edesmennyt äiti on osannut nauttia elämästä ja tytär Blanca näyttää perineen äitinsä kyvyn elää hetkessä. Äidin lähtö on vielä niin lähellä, että tytär puhuu äidilleen omista tunteistaan ja kokemuksistaan kuin tämä olisi vielä elossa. Suhde äidin ja tyttären välillä on ollut läheinen, joskin ristiriitainen, ja tätä suhdetta teos käsittelee sopivan pieninä annoksina.

Lukukokemus on ilmava, mutta ei mitäänsanomaton. Blanca toteaa: ”Mitä minä tiedän, niin ainoa mikä ei aiheuta krapulaa mutta pyyhkii vähäksi aikaa pois kuoleman – ja myös elämän – on seksi.” Kuoleman ja sen aiheuttamien tunteiden käsittelemiseen on monta tietä, ja tämän teoksen kuvaama tapa on yksi niistä.

Mahdollisia maailmoita Kansallisteatterissa

Paavo Westerbergin kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää ”Mahdolliset maailmat” Kansallisteatterissa kuvataan esitteessä kevään tapaukseksi. Vanhoille rutiineille uskollisena käytiin taas istumassa ennakkona tätä uutuutta. Produktiossa on ollut käsiohjelman mukaan töitä noin viidellekymmenelle eri alojen työntekijälle, joten pienestä satsauksesta ei ole kyse. Lavastus on vaikuttava, harpisti Lily-Marlene Puuseppin musiikki kaunista kuultavaa. Video-osuudet sopivat hyvin näytelmän muuhun rakenteeseen.

Tutustuminen jo varhaisella iällä jonkin työn sisältöön antaa työstä illusion sijaan realistisen kuvan, kun voi nähdä konkreettisesti, millaista työ on, mitä se vaatii ja mitkä ovat sen ilot ja haasteet. Näytelmän 12-vuotias poika Antti, jota esittää Marja Salo, saa juuri tällaisia kokemuksia elämässään ja valitsee myöhemminkin työn, johon on lapsena tutustunut.

Aikuista Anttia esittävä Eero Aho näkee takaumina erilaisia tilanteita, joissa hän on tehnyt valintoja jo lapsena ja koko kuluneen elämänsä aikana. Hän joutuu miettimään, olisiko hänellä ollut mahdollisuus tehdä myös toisin, valita muita mahdollisia maailmoita. Myös tässä hetkessä on pakko tehdä valintoja, joista ei aina etukäteen tiedä, miten onnistuneita ne ovat pitkässä juoksussa. On vain hypättävä tuntemattomaan. Antin tytärtä Annaa esittävä Pia Andersson asettaa Antin vastakkain eletyn elämän kanssa ja Kristiina Halttu Antin vaimona tarjoaa haastavan parin Ahon näyttelijäntyölle. Esko Salminen on ikääntyvä näyttelijä Lasse, jolla on kokemuksen tuomaa tietoa jakaa nuoremmilleen.

Millaisia vaikutuksia ydinperheellä, sen ristiriidoilla ja ympäristöllä on kasvavaan ihmiseen? Millainen vaikutus kasvavaan ihmiseen on sillä sillä, että hän valitsee harrastuksia, joista hän pitää ja jotka poikkeavat oman sukupuolen suosituista harrastuksista? Miten nämä asiat vaikuttavat hänen ammatinvalintaansa, sisäiseen maailmaansa, kaverisuhteisiin, mahdolliseen tulevaan perheeseen? Näitä kysymyksiä esitys pohtii tavoitteenaan varmaankin se, että katsoja omalta osaltaan ryhtyisi pohtimaan oman elämänsä valintatilanteita ja sitä, olisiko voinut valita toisin. Olisiko myöhemmälläkin iällä vieläkin mahdollista löytää uusia mahdollisia maailmoita?

                                                            Kuva: Stefan Bremer, www.kansallisteatteri.fi

"Olipa kerran neuvostotaide"

Didrichsenin taidemuseossa Kuusisaaressa on kevään ajan esillä laatuisa noin 40 teoksen näyttely Olipa kerran neuvostotaide vuosilta 1920 – 1995 moskovalaisen Mihail Arefjevin yksityiskokoelmasta. Näyttely valaisee hyvin kuvataiteen sosialistisen realismin hivuttautumista pois ideologian paatoksesta lähemmäs ihmistä ja hänen kuvaamistaan. Teokset kertovat omaperäisyydestä, elämänilosta ja toivosta; täytyy sanoa, että on ollut mesenaatilla silmää teoksia valitessaan.

Vanhaa venäläistä taidetta on myös esillä kevään ajan Sinebrykoffin taidemuseossa Bulevardilla otsikolla Aivazovskista Repiniin, ja se on rinnakkaisnäyttely Didrichsenin näyttelyn kanssa.         

(www.didrichsenmuseum.fi, www.sinebrychoffintaidemuseo.fi)

Sergei Jakobtsuk: Saamelaisnaiset

Mihail Zautrennikov: Ankkafarmilla

Alla Asajeva: Sergei Jesenin

Sergei Jakobtsuk: Työmääräysten jako

Ystävänpäivää 14.02.2016

”Kolme sanaa sinulle: ole ystävä minulle!”

”Ystävyys on kuin pikkuinen ukko. Sillä on mukana avain ja lukko. Niillä se sitoo ystävät yhteen, niin kuin maamies pellolla lyhteen!”

”Kukka maassa kuiskaa näin: armas pieni ystäväin, kasva aina valoon päin!”

”Kukkia poimin, kukkia kannan, kauneimmat niistä sinulle annan!”

                                                                                             (Wanhat muistokirjat)

Ajattelijoita ja danaideja

Auguste Rodin (1840 – 1917), ranskalainen kuvanveistäjä, ei harrastanut taiteessaan kovinkaan pienikokoisia piperryksiä, jonka voi hyvin todeta Ateneumin äskettäin avautuneessa näyttelyssä. Tunnetuin hänen töistään lienee Ajattelija (Le Penseur), jonka sanotaan vaikuttaneen myös Kansallisteatterin edessä olevan, Wäinö Aaltosen veistämän Aleksis Kiven patsaan muotokieleen. Ajattelija-veistoksen voi reissatessaan bongata eri puolilta maailmaa, siitä on tehty yli 20 vedosta.

Ateneumin näyttely on ensimmäinen näin laaja Rodinin töiden näyttely Suomessa, aiemmin Rodinin töihin on Suomessa voinut tutustua 50 vuotta sitten. Näyttelyssä on esillä myös Rodinin suomalaisten oppilaiden, Sigrid af Forsellesin ja Hilda Flodinin, töitä. Hilda Flodinin yhteen työhön voi tutusta muutenkin ihan arkipäivänä kävelemällä Aleksanterinkatua Senaatintorille päin. Oikealla puolella katua irvistelevät Pohjolan talon kalevalaiset naamiot ovat Flodinin veistämiä. Ne ovat valmistuneet vuonna 1902. (www.wikipedia.fi)

Omana aikanaan Rodin herätti suuria intohimoja kuvanveistotaidetta uudistavana tekijänä. Papparaiseksi, lähes 60-vuotiaaksi, piti päätyä, ennen kuin tunnustusta alkoi sadella. Rodinista sanotaan, että hän osasi muotoilla sekä realistisen ihmisvartalon että näyttää samalla veistetyn hahmon tunnetilan.

Vaikuttava kaikkien muidenkin ohella on myös Rodinin veistos Danaid, joka sekin on nähtävillä Ateneumissa. Kreikkalaisessa mytologiassa danaidit olivat Danoksen 50 tytärtä, jotka tappoivat isänsä käskystä miehensä oitis hääyönä. Siitä tuli heille manalassa rangaistus, jonka mukaan heidän piti kantaa reikäpohjaisilla ruukkuloilla vettä ja yrittää pestä pois syntejään. Siinäpä onkin ollut tyttölöillä arkiaskaretta kerrakseen. Tätä myyttiä ovat eri aikakausien monet taiteilijat, suomalaisista esimerkiksi Walter Runeberg, hyödyntäneet työssään.                                                             (www.wikipedia.fi, www.ateneum.fi)

(Auguste Rodin: Pronssiaika, kuva: Linn Ahlgren/Nationalmuseum, Tukholma)

David Foster Wallace

Päätettiin antautua mukavuusalueen rajalle ja otettiin työn kovettamiin, mutta känsäisiin kouriin prosaisti ja esseisti David Foster Wallacen (1962 – 2008) kirjoittama novellikokoelma Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (Brief Interviews with Hideous Men, 2007). Suomennos on Juhani Lindholmin. Mukavuusalueen laitamaa tuli tutuksi teosta lukiessa; piti näet silloin tällöin päästää kirja kourastaan ja lepuuttaa korvien väliä, niin oli tuhtia tekstiä tarjolla. Lukukokemuksen kiteytymäksi jäi ennen kaikkea kirjailijan kyky olla tässä ja nyt ja kestää sen täydellinen kauheus.

Jotta ymmärrettäisiin keskiluokkaisuuden näivettämillä aivosoluilla enemmän siitä kaikesta, mikä vielä jäi rivien väliin, luettiin Ville-Juhani Sutisen toimittama teos Mitä David Foster Wallace tarkoittaa?, jossa seitsemän tutkijaa ja kirjailijaa valottaa Wallacen teoksia eri näkövinkkeleistä. Wallacea kuvataan yhdeksi modernin amerikkalaisen kirjallisuuden merkittävimmistä kirjailijoista.