Ruunekreeniä pukkaa

Taas on se aika vuodesta, jolloin täytyy muistella jo viime vuonna tässä blogissa kerrottua puujalkavitsiä lasten Punkkarirotta-vitsikirjasta. Vitsivitsi menee näin:

Opettaja oli antanut aineen kirjoittajille ohjeen välttää toistoa eli tautologiaa. Aineen aiheena oli kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg. Eräässä aineessa kirjoitettiin seuraavasti: "Kun Johan tuli 10-vuotiaaksi, Ludvig pantiin kouluun."

Ludvigin sekä Johanin - eikä vähiten Fredrikan, tuon armoitetun taustavaikuttajan - kunniaksi tähän kirjaillaan nyt yksi koskettavimmista suomalaisista kertovista runoista, nimittäin Saarijärven Paavo:

Saarijärven salomailla asui / tilallansa hallaisella Paavo,

perkas, hoiti ahkerasti maataan; / mutta Jumalalta kasvun toivoi.

Vaimoineen ja lapsineen hän siinä / niukkaa leipäänsä söi hiess’ otsan,

ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, / myötänsä vei puolet orahista;

tuli kesä, raekuuro kulki, / kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;

tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui: / »Paavo parka, kovan onnen lapsi,

sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs; / miero raskas, raskahampi nälkä.»

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui: / »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.

Pane leipään puolet petäjäistä; / kaksin verroin minä ojaa kaivan,

mutta Jumalalta kasvun toivon.» /Pantiin leipään puolet petäjäistä,

kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo. / Lampaat myi ja siement’ osti, kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, / mutt’ ei orahia vesi vienyt;

tuli kesä, raekuuro kulki, / kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;

tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Rintoihinsa lyöden vaimo lausui: / »Paavo parka, kovan onnen lapsi,

kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs; / tuska kuolla, tuskempi tok’ elää.»

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui: / »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.

Pane toinen puoli petäjäistä, / ojat kahta suuremmat ma kaivan,

mutta Jumalalta kasvun toivon.» /Pantiin toinen verta petäjäistä,

kahta suuremmat loi ojat Paavo, / karjan myi ja siement’ osti, kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, / mutt’ ei orahia vesi vienyt;

tuli kesä, raekuuro kulki, / mutt’ ei kaatunutkaan kaunis olki;

tuli syksy, halla kultaviljan / koskematta korjaajalle säästi.

Silloin Paavo polvistuen lausui: / »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.»

Paavon vaimo polvistuen lausui: / »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.»

Mutta miehellensä virkkoi vaimo: / »Paavo, Paavo, riemull’ ota sirppi,

nyt jo meillä alkaa ilon päivät, / nyt jo syrjään petäjäinen silkko,

nyt ma rukihisen leivän leivon.»

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui: / »Vaimo, vaimo, sit’ ei kuri kaada,

veljeään ken hädässä ei hylkää. / Pane leipään puolet petäjäistä,

veihän naapurimme touon halla.»

                                                                          (J. L. Runeberg, suom. P. Kajander)

Järven tarina

Kim Saarniluodon ja Marko Röhrin ohjaama elokuva Järven tarina kertoo nimensä mukaisesti järvestä ja sen syntyvaiheista. Myyttiseen näkökulmaan mieltyneenä seurattiin tarinaa Vellamon ja Ahdin tyttären syntymästä yläjuoksulta lähtien kohti järveä ja sen tuomaa täyttymystä. Tekstit ovat Antti Tuurin. Korvia hivelevän musiikin on säveltänyt Panu Aaltio, lauluosuudet esittää Johanna Kurkelainen. Jos on luvattu aikaisemmin, että käydään katsomassa kaikki ne elokuvat, joissa on Tuomo Hutri kuvaajana, niin nyt hänen seurakseen on tullut myös Pasi Lensu ja Teemu Liakka, jotka ovat kuvanneet elokuvan vedenalaiset maisemat. Muitakin oivallisia luontokuvaajia elokuvassa on, kuten Hannu Siitonen ja Juha Taskinen.

Kyllä ovat miehet saaneet oikein urakalla metsissä, järvien rannoilla ja veden alla kyykötellä ja tosi laadukkailla vempeleillä kuvata, ennen kuin on saatu tällaista materiaalia aikaiseksi. Ei edes kysytä, mitä tällaisen leffan tekeminen on kustantanut, mutta sanotaan nyt vaikka, että on oikein hyvä, että suomalaiset lottoavat innokkaasti, niin tulee rahaa tällaisiinkin ajatuksia herättäviin tuotantoihin.

Pakostakin tulee pohtineeksi, kun ohjelmistossa on samaan aikaan Talvivaarasta kertova elokuva Jättiläinen, millaisia vaikutuksia sekä suomalaisella että kansainvälisellä kaivostuotannolla on ollut maamme vesistöille ja luonnolle yleensä. Olisiko nyt viimeistään korkea aika kriittisesti määritellä, millaisen luonnon olemme ajatelleet jättää jälkipolville perinnöksi?

Seksistä ja matematiikasta

Iida Rauman (1984 - ) toinen romaani Seksistä ja matematiikasta kertoo Erikasta, jo lapsesta asti matemaattisena nerona pidetystä ihmelapsesta, joka aiheuttaa ihailua, kateutta ja hämmennystä lahjoillaan vielä yliopistoon päästyäänkin ja erityisesti sitten, kun hän alkaa tehdä uraa matemaatikkona. Erikan nousujohteinen ura saksalaisessa tiedemaailmassa katkeaa yllättäen, kun hänen miespuolinen työtoverinsa ahdistelee häntä. Sen seurauksena Erika muuttaa Berliinistä takaisin Suomeen, mutta ei enää tahdo päästä jaloilleen tapahtuneen jälkeen.

Erikalla on nuorempi, kehitysvammainen sisar, Emilia, joka on saanut lapsuusajan perheessä vanhempien jakamattoman suosion Erikan kustannuksella. Emilian lapsuudessa kokemat irrationaaliset pelot ja unihäiriöt kulkevat myös Erikan mukana ja alkavat voimistua Berliinissä tapahtuneen ahdistelun seurauksena. Lisäksi Erika ja lopulta myös hänen pitkäaikainen ystävänsä Annika alkavat saada uhkauskirjeitä, joiden sisällä on vain valkoista paperia.

Matemaattinen järkeily, jossa Erika on ollut vahvoilla koko elämänsä ja kuvitellut sen olevan kaikki, mitä hän tarvitsee, ei tuokaan apua, kun ehkä jo kaukaa lapsuudesta peräisin oleva tunnevyöry alkaa purkautua. Tuovi, seksuaaliselta identiteetiltään monitahoinen kirjastovirkailija, joka tuntee sekä Erikan että Annikan, osoittautuu merkittäväksi henkilöksi heidän molempien kannalta. Erikan isovanhempien kuoltua näiden taustalta löytyy suvun salaisuuksia, jotka eivät ole voineet olla painamatta jälkeään myös Erikan ja hänen perheensä elämään heidän sitä tunnistamatta.

Romaanin juoni on kiinnostava, vaikka Ojalan laskuopin häthätää kahlanneen onkin joskus vaikea seurata kaikkia niitä teoreettisia hienouksia, joita juoneen on sijoitettu. Tuntuu kyllä siltä, että ympäristökatastrofi ja luopumisen teema, joka teoksessa myös esiintyy, olisi voinut jäädä seuraavan kirjan aiheeksi. Tässä teoksessa on aineksia ja pureskeltavaa ihan tarpeeksi ilman niitäkin.

Ei oo läheskää nii näläkä, kun...

välillä syö, sanoi entinen tyttökin. Sitä varten piipahdettiin lähes huomaamattomassa paikassa sijaitsevassa Punavuorenkatu 3:ssa Deli Café Mayassa. Lounasaikaan pieni paikka tungeksi väkeä ja aika nopeasti selvisi, miksi. Monipuolinen salaattipöytä, päivän keitto bataattia, jälkiruokajugurtti kotimysleineen, aamulla pavuista jauhettu kahvi ja herkkupaakelsi maksoi vajaan kympin ja sisälsi raikasta ja terveellistä apetta niin runsaasti, että ruokaähkyssä lähdettiin kohti taideähkyä. Suositellaan lämpimästi kyseistä paikkaa näin uutena ruokataide-elämyksenä.

Käytiin vihdoin tutustumassa HAMiin – kinkku, siitä sen muistaa! – ja sen uuteen taidetarjontaan. Kiinalainen taiteilija Ai Weiwei (1957 - ) oli valloittanut koko HAMin yläkerran suurine puuveistoksineen, vai olivatko ne rakennelmia? Materiaalina oli käytetty sekä vanhaa että uutta, vähän niin kuin entisen tytön hääasussa, niin että tulokseksi tuli jotain ihan toisennäköistä kuin mitä oli sitä ennen.

Alakerran Karoliina Hellbergin (1987 - ) Ville-installaatiossa on esillä sekä öljyvärimaalauksia että lasisia lummepalloja. Maalaukset ovat värikylläisiä, runsaita ja ronskilla siveltimellä vedeltyjä, hyvän mielen tuovia teoksia.

Happo- ja muita eloonjäämistestejä

- Miksi Jeppe juo? Tätä asiaa on kautta aikain kysytty Suomessakin. Jeppe-nimi kyseiseen sloganiin tullee tanskalaisen Ludvig Holbergin (1684 - 1754) kirjoittamasta klassikkonäytelmästä Jeppe Niilonpoika.

Happotesti-teoksessa - kirjoittaja Kalle Lähde on kannen tietojen mukaan raitis alkoholisti - kuvataan sitä, kuinka paljon ihmisen elimistö kestää romahtamatta tauotonta kaljan kittaamista, viiniä, viskiä, konjakkia, rommia, shotteja, coctaileja ja jägermaistereita eli toisin sanoen yhtämittaista ja jatkuvaa juopottelua ja krapulan hoitoon tarkoitettuja ryyppyjä, katkolla käymisen kuivettavaa  kokemusta ja taas uutta repsahtamista. Työpaikka on mennyt, vaimon tiliä kevennetään entisen massin loppuessa ja vaimon hiljainen hyväksyntä, vaikkakin nurinoineen, sallii kaiken vain jatkuvan tai pahenevan entisestään. Lapsia tässä kuviossa ei ole, onneksi.

Jos pääsee ohitse ja ylitse juopottelusta aiheutuvan eriteosaston, jota sitäkin teos tarjoilee runsain kauhallisin, voi tutustua juovan henkilön itsepetosten ja samalla itseinhon valtavaan kirjoon ja määrään. Juomisen syy on aina jossain muualla, toisessa ihmisessä, perheessä, työpaikassa tai sen puutteessa, lapsuuskokemuksissa, terveydenhuollossa ja niin edelleen. Kun peiliin vilkaisee, kirjan päähenkilön käsityksen mukaan sieltä kurkistaa väärinymmärretty saksalaisen sukellusveneen päällikkö, muiden mielestä jotain ihan muuta. – Kyllä vaari syitä löytää…, sanoo vanha kansa ja tietää. Omasta niskasta ottamisen vaikeudesta teoksessa puhutaan, kouriintuntuvasti ja raadollisesti. Eikä loppua näy…

Leffaa pukkaa - 45 vuotta

Kate (Charlotte Rampling) ja Geoff Mercerer (Tom Courtenay) ovat eläneet yhdessä 45 vuotta ja nyt on syytä järjestää juhlat sen kunniaksi. Juhlafiilis vähän vesittyy, kun Geoff saa kirjeen, jossa kerrotaan hänen nuoruudenrakastettunsa ruumiin löytyneen jäätyneenä entisessä kukoistuksessaan vuorilta. Samalla tulee julki pieni, mutta merkittäväksi nouseva asia, jota Geoff ei ole jostain syystä tullut Katelle kertoneeksi. Siitä lähtee liikkeelle tapahtumaketju, jota seurataan juhlavalmistelujen lomassa viikon ajan.

Tämä  Andrew Haighin ohjaama, viipyilevä elokuva 45 vuotta vaikuttaa jossain kohtaa jopa hieman hitaalta, mutta siihen on painava syynsä; sillä tavoin katsoja pääsee kokemaan sen Katen ja Geoffin valtavan tunnemyrskyn, jonka kirjeen saapuminen saa aikaan.

Liikuttavaa on Katen epätoivoinen yritys tunnemyrskyn keskellä palauttaa asiat entiselleen, vaikka hän varmasti tietää, että se ei ole enää mahdollista. ”Syömme ensin. Sitten menemme nukkumaan. Sitten heräämme… ja yritämme aloittaa alusta.”

Elokuva on tukahdutettuja tunteita kasvoillaan ja pienillä eleillään hienosti ilmentävien näyttelijöiden työtä parhaimmillaan. Teemana on lähes elämänmittainen petos ja siitä selviäminen. Vai selviääkö siitä koskaan? Onko anteeksiantaminen ja -saaminen vielä mahdollista? Mitkä ovat todelliset vaihtoehdot elämän ehtoopuolella? Elokuvan viimeinen minuutti on piste iin päällä.

Härkäviikot ja Nuutin-päivä 13.1.

Härkäviikkojen taas alkaessa on syytä muistutella mieleensä, mitä tuo käsite oikein tarkoittaakaan. Luultavasti sillä ei ole yhteyttä ainakaan eteläisten, ihmisiä jahtaavien härkien kanssa. Vanha kansa sanoo: - Joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu, joten kyseinen sanonta jotenkin väärän koivun kautta saattaisi liittyä käsitteeseen härkäviikot, koska silloin juuri härjillä teetettiin talvisia töitä ja muutenkin oli aika sonnimaista, että juhlapyhät olivat menneet eikä uusia ollut edes huutomatkan päässä.

- Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi, sanoo vanha kansa ja tietää. Kansanperinteen mukaan härkäviikot alkavat tammikuusta ja kestävät laskiaiseen asti. Se tarkoittaa, että tänä aikana – viheliäiset viitisen viikkoa – ei ole minkäänlaisia yleisiä juhlia eikä kissanristiäisiä kalenterissa – paitsi ehkä nimi- ja syntymäpäiviä, jotka ovat tietysti tärkeitä perhejuhlia. Pitää siis selviytyä pakkasessa, lumituiskussa – 30 senttiä lunta yhdellä kertaa eilisen aikana - , tipattomalla, palkattomalla, kalorittomalla ja työn touhussa pitkän juhlinnan jälkeen ihan kuivin suin ja syödä vain huikosilakkaa ja tuvan orresta repäistyä kuivakkaa reikäleipää vaivoin mutustella. Ei kyllä naurata joulun jälkeinen elämä.

Mutta onneksemme ilmojen haltija loihtikin laskiaista odotellessa meidän iloksemme pulkka-, kelkka- ja helkka-rin luistin- ja suksikelit härkäviikkojen oheen, ja kaikki vielä ihan ilmaiseksi. Mikäpä olisi kelkassa istuskella ja hoputella hiestä märkänä kiskovaa kumppania, tai suksia sille kahden kilometrin ladulle,  jossa ne samaiset ikuturso-ämmit ja -äijät kuin viime vuonnakin (lue: Kirjatimpuri 20.01.2015) menevät sellaisella vauhdilla kuin olisi perämoottori takapuolessa. Pois tieltä risut ja männynkävyt ja siinä ohessa joku sunnuntaisuksijakin! Tai niin olisi poskettoman urheaa retkiluistella itsensä uhkarohkeasti suoraan sulaan eli uveavantoon, joka siellä täällä järven, joen ja meren jäällä hangen alla odottaa uutta kevättä. Ja naskalit jäi toisen takin taskuun, auts!

Klassinen talviurheilu on taidetta. Härkäviikkojen oheen saatiin märkäviikot, kun lumimyräkästä sisään tultua kopistellaan kilo lunta eteisen lattialle. Mikä talviriemu!

Voi, mikä se on?

- Tämä on teillä, tämä on meillä, talterikki tammen päässä?

- Puusta on tehty punker vunker, katajasta kanker vanker, hongasta otettu holotuspuu, niinestä nikanapa?

- Ämmä istuu nurkassa seiväs sisällä?

- Hörisee ja mörisee, viidellä vyöllä vyötetty?

Voi että, kaikki tietysti arvasivat oikean vastauksen! Kirnuhan se tietysti on, tuo jokaisen laatuisan kodin välttämätön tarvekalu.

No, mikä se tämä sitten on?

- Kuhisee, kahisee, katajaisen kannon sisässä?

- Liu, lau, latkuttelee kultaisessa karsinassa, kultainen kutu perässä?

- Hemmer alla, hemmer päällä, neito hemmerin päällä?

- Susi ulisi unteressa, maukutteli manteressa, kullaista kypäriä, hopiaista hattua?

- Sika röhki sillan alla, minä hännästä pitelin, saparosta pyörittelin? (tämähän täyttää jo eläinrääkkäyksen kriteerit!)

- Lahna kultainen kutee, määhnä päällä mälskää?

Oikea vastaus on kuvaus työsuorituksesta eli itse voin kirnuaminen.

- Viijellä veitään pieneen putsii, / pienestä putsista luajaa lampii,

luajasta lammista suureen putsii, / suuresta putsista vorlunkii?

Tämän simppelin arvoituksen ratkaisu on voin valmistaminen eli koko prosessi.

- Kukko-kulta kutkuttaa, / nenä notku notkuttaa / hietaisessa hetteessä?

Viimeinen työvaihe eli voin suolaaminen kapustalla - arvoitus on meille 2000-lukulaisille ihan helppoa peruskauraa.

Ja mikä onkaan lopputulos:

- Silitetty, mulitettu, istuu aitan orren päässä? Ikenetön, akanaton, aitan parvessa istuu?

Vastaus on tietenkin: - Voi.

Voi voi sentään tätä voiasiaa. Kuten vanha kansa sanoisi: - Kukin laillaan kirnuaa!

Lopuksi vielä käsi sydämelle: - Mikä on vaikein tehtävä maailmassa?

Vastaus: - Pötkykirnun nuoleminen.  

                                                                               (Lähde: Suomen kansan arvoituskirja)

Parempaa suomea virsien(kin) voimin

Mitenpä olisikaan suomen kieli kehittynyt sellaiseksi kuin se tänä päivä on ilman pappien, piispojen ja muiden kirkonmiesten ansiokasta myötävaikuttamista aikoinaan? Siitä hyvänä esimerkkinä on emerituspiispa Eero Huovisen kirjoittamassa teoksessa Enkeli taivaan – Rakas jouluvirsi kuvaaman jouluvirren mielenkiintoinen kehityskulku. Huovinen korostaa erilaisten aikakausien voimakasta vaikutusta virren sisältöön ja sen muuttumiseen. Virsien merkitys myös suomen kielen kehittymiseen on ollut huomattava.

Alun perin saksalainen laululeikki alkoi sanoilla: ”Aus fremden Landen komm ich her, und bring euch viel der neuen Mär; Vierailta mailta minä tulen ja tuon teille paljon uusia uutisia”. Martti Luther muotoili osin oman perheensä draamallisten kuvaelmien esittämiseksi laulun, jonka hän aloitti sanoilla: ”Vom himel hoch, da kom ich her; ich bring euch gute neue mehr; Taivaasta ylhäältä minä tulen. Tuon teille hyvän, uuden uutisen.”. Hän siis rustaili vanhan laululeikin uuteen uskonnolliseen muotoon, mutta ei ehkä arvannut etukäteen sen tulevaa suosiota.

Lutherin opetukset ja virret siirtyivät nopeasti Wittenbergissä opiskelleiden pappien mukana Suomeen. Maskun kirkkoherra Hemminki julkaisi ensimmäisen suomennoksen 1600-luvun alussa. Bengt Jakob Ignatiuksen 1800-luvun alkupuolen oma panos virren kehittelyyn ja Lemin kirkkoherra Jacob Roschierin kyseisen ajan suomennos tuovat esiin myös valistusajan teologiset painotukset.

Karl Isak Nordlundin 1800-luvun puolivälissä tekemässä suomennoksessa on jo saatu iloisuus mukaan, vaikka kyseinen suomentaja kärsikin ajoittain masennuksesta – tai ehkä juuri siksi?  Hänen jälkeensä Elias Lönnrotkin uudisti virren runomittaa ja vanhahtavaa kieltä 1867. Vuoden 1886 kirkolliskokous antoi virrelle sen muodon, jolla sitä 2000-luvulle asti on veisattu.

Omassa tulkinnassaan virrestä Luther toivottaa vielä lopussa hyvän uuden vuoden: ”Des freuen sich der Engel schar und singen uns solch neues jar”; Siitä iloitsevat enkelten joukot ja laulavat meille uuden vuoden”.

Eero Huovinen liittää hienosti yhteen Lutherin ja suomalaisen virren loppusanat toiveikkaaseen uuden vuoden alkuun näin määritellen: ”Kun Lutherin virsi päättyy uuden ajan toivotukseen ja suomalainen virsi kiitokseen, niiden viesti on sama. Parhaat päivät ovat edessäpäin.”

Toive vuodelle 2016

On ehta uusi vuosi taas! / Juur yhtään ei oo lunta maas, / ei oo ees omaa lehmää koivuhaas. /

Vuos tämä tuokoon voimaa, yllätyksen, / ja kesken kaiken elon myllytyksen, / se persuuksille potkikoon sen verran, / niin että päivittäin ees yhen kerran / sais astutuksi yli mukavuuden rajan. / Siellä viettäis sitten hetken ajan, / niin että ymmärtäis / ja pikku pollaan pälkähtäis, / että me ei olla yksin täällä, / vaan kaikki yhdessä – säällä kuin säällä - / pitäis jaksaa arkee painaa. /

Tiedetään: on onni lainaa / ja kuka sitä tavoittelee, / se tekokuuta kurkottelee./ Onni tulee, kun sen ohi menneen luuli. /  Vain hetken tuudittaa kuin kesän lounatuuli. / Se hetki pitää heti kiinni napata, / mut sitä ei voi seinään rapata, / vaan vapaana sen pitää antaa mennä, / ja huudella vain sille: Lennä, lennä! / Taas takaisin se tulla uskaltaa / vähiten, kun sitä osaa odottaa. /

Eletään siis päivää tätä / arkea, juhlaa, tavallista elämätä, / ja hetkistä jokainen täynnä valoa, merkitystä. /

Yritystä galleriakierrokselle

Joulunpyhien tyyten räydyttämänä siirryttiin epämukavuusalueelle ja lähdettiin jalkapatikassa galleriakierrokselle, josko suklaanamut paremmin vatsassa sulaisivat. Alku sujui hyvin; päästiin Taidehallin Nuorten näyttelyyn, joka on avoinna vielä 3.1.2016 saakka. Siitä jatkettiin lounaalle Manalaan, joka tuntuu olevan aina vain kohtuuhintainen ja suosittu. Tallusteltiin sen jälkeen Lönnrotinkadulle vanhaan, tuttuun galleriaan, jota ei enää ollut olemassakaan. No, eipä hätää, Galleria Försblom Lönnrotinkadulla on tietty auki. No, ei ollut. Joululomalla. Bulevardin Taidesalonki on varmaan auki. No, ei ollut, uutta näyttelyä vasta pystytetään. Tervetuloa silloin ja silloin. Eipä hätää. Sitten kompasteltiin Galleria Sculptoriin, se nyt ehkä olisi auki, kun turistitkin siellä kulmalla pyörivät ahkerasti. Ei ollut. Kiinni oli ja pysyi. Uutta rakennetaan.

Viimeisillä voimilla raahauduttiin Galleria Brondalle. Sepäs olikin auki ja siellä mielenkiintoinen Elina Ruohosen akryylilevyille maalattujen teosten näyttely, joka on avoinna 3.1.2016 saakka. Esplanadin kappeli, joka menköön tällä kertaa taidesalongista, oli myös auki ja tupaten täynnä iloisia ihmisiä, joten galleriakierroksen kruunuksi päästiin vielä glögille ja nähtiin myös aika messevä piparitaikinakappeli. Kaksi taidenäyttelyä yhdellä kerralla ehkä olikin tarpeeksi, niin että jäisi ihmeteltävää vielä ensi vuodellekin.

Taidehalli, Nuorten näyttely

Esplanadin kappeli, tuntematon leipurimestari

Ruohonen Elina, Galleria Bronda

Joulukuusimetsällä Kansallismuseon kulmilla

Tahvanan- eli tapaninpäivän kunniaksi päätettiin lähteä pyydystämään joulukuusia, kun niiden metsästys on juuri tällä hetkellä luvanvaraista ja sallittua. Jos sattuu kuusen löytämään, sen voi napata ihan tuosta noin vain ja viedä saaliin kotiin kameransa mukana. Eikä saalista tarvitse riiputtaa tai vielä vähemmän nylkeä, se on sinällään valmis jaettavaksi hyvässä seurassa.

Pyhä yö

Oli muuan Jooseppi Kirvesmies, / oli siellä missä me muutkin; / jäi hältä vaimo ja kotilies,  / ja vieri viikot ja kuutkin. / Hän harvoin kirjoitti Marjalleen / ja harvoin kirjeitä saikin, / mut jouluaaton kun ehtooseen / tuli säästi joukkomme harvenneen, / niin kuulla saimme me kaikin: /

On poika syntynyt Joosepille / ja Marjatalle, ja Marjatalle! / Se syntyi mustimman orren alle, / on tuskin peitettä sille. /

 Me kaikki hengessä polvistuimme /  ja lapsen vierelle kumarruimme / ja siunauksen luimme. /

Ja monta paimenta parrakasta / lumessa valvoi ja vartioi, / ja vartioi sitä pientä lasta / petojen saaliiksi joutumasta - / maa, taivas kiitosta soi. /

Ja Suomen korpien yllä hohti / nyt tähti suurempi muita, / ja me kaikki käännyimme sitä kohti, / ja meidät kaikki se kotiin johti, / se tähti suurempi muita.

                                                                                                                    Yrjö Jylhä,  jouluaatto 1939

    Joulutunnelmaa Vantaanjoen kuutamossa.

Mieskuoro Vantaan Laulun joulukonsertti

Joulu alkaa joulukonsertista, niin se vain on! Käytiinpä kuuntelemassa mieskuoro Vantaan Laulun joulukonserttia Pyhän Laurin kirkossa Helsingin pitäjän kirkonkylässä. Kuoron johtajana toimi Visa Yrjölä. Kyllä oli komeaa kuultavaa tämän kuoron joulumatinea! Kirkon akustiikka on oivallinen, johtuneeko se korkeista holveista, joissa ääni kauniisti väreilee. Rusinana joulupullassa oli tietenkin myös se, että yleisö kutsuttiin mukaan yhteislauluun.

Vantaan Pyhän Laurin kirkko on jo itsessään hieno nähtävyys. Se on pääkaupunkiseudun vanhin rakennus ja on rakennettu 1400-luvun puolivälissä. Kerrotaan, että isonvihan aikaan sekä kirkkoherra että –väärti pakenivat ja veivät kirkon arvoesineet mennessään Ruotsiin, jonne ne sitten jäivätkin. Kirkko paloi 1800-luvun lopulla ja se kunnostettiin lähes raunioista uusgoottilaiseen tyyliin. Kirkon suunnittelijana pidetään ”Pernajan mestaria”, saksalaista tuntematonta kirkonrakentajaa. Koska kirkossa aikanaan pidettiin vain ruotsinkielisiä jumalanpalveluksia, suomenkielisiä varten rakennettiin kivikirkon viereen puukirkko ensimmäisen kerran 1600-luvulla. Kirkon pääoven edessä on edelleen kuvanveistäjä Heikki Häiväojan suunnittelema puukirkon muistomerkki. Kirkkosalin goottilaisten koristemaalausten esikuvana kerrotaan olevan Pariisin Notre Dame -katedraalin maalaukset. (www.wikipedia.fi)

Mökit nukkuu lumiset

Mökit nukkuu lumiset, / nukkuu hankitanteret. / Tuikkii taivaan tähtivyö – /  pyhä nyt on jouluyö.

Katso: valo välkähtää, / hanget kaikki kimmeltää, / yli vuoren, metsien / käy kuin välke siipien.

Se on jouluenkeli. / Herra hänet lähetti / kanssa joululahjojen / luokse pienten lapsien.

Vakka häll´on kädessään / niin kuin kuin kulkis kylvämään / ja hän kyllä kylvääkin, / mutta ihmismielihin.

Ei hän anna makeita, / eikä leikkikaluja, / niitä isä, äiti suo. / Mitä jouluenkel´ tuo?

Puhtahia aatteita, / kultaisia kuvia / Suomen lasten sydämiin, / mökkihin ja palatsiin.

Niitä hänen vakastaan / vapiseepi yli maan niin kuin pikku tähtiä – / eikö se oo ihmettä?

Mutta yhä kummempaa / viel´on mitä kerrotaan: / kulkiess´sen enkelin / lapsiks muuttuu vanhatkin.

Sitä et kai ymmärrä. / Kysy sitä äidiltä! / Sitten siunaa itsesi, / nuku – saapuu enkeli.          

Eino Leino

Jollei jouluna ole lunta...

niin mitäpä tuosta. Aina voi mennä ihailemaan keskustan jouluvaloja, jotka loistavat tämän ihanan hämärän aikaan kirkkaimmillaan. Jos ei jaksa raahautua keskustan hälinään, voi rauhoittua - ihan totta ja kesken kaiken jouluväännön! - lukemaan vanhan kansan joulurunoja. Niistä selviää, mikä joulussa oli ennen vanhaankin tärkeää, vaikkakaan ei tärkeintä. Se tärkeinhän tiedetään.

Tule tänne, Tuomas kulta

Tulepa tänne Tuomas kulta, tuopa joulu tullessas! Jouvu joulu, suavu kööri, pian tule peäsiäinen.
Kyll' on kystä aetassa, paljon pantuna varalle: sirkan rees, puarman jalaka, peepposen peräpakara,
sisiliskon silimäpuol ja sammakon sakarivarvas. - Kiuruvesi 1935

Joulu tulla jollottaa

Joulu tulla jollottaa oluttynnyri olalla, juustokakku kainalosa, kahavepannu kantapääsä. - Paavola 1937

Tapanina maistellaan naapurien olutta (mutta ei pilata lasten joulua!)

Tapani tallitrenki ruokkii Ruotuksen oritta. Isäntää mä ensin kiitän, joka pellon pehmeeks' kyntää,
pykänny talon tantereelle. Kun on suojan suosta tehnyt, pannut penkit pensahista. Emäntää mä sitten kiitän, kun on ohrist' oluen tehny, makuhäpän maltahista. - Urjala 1915

Vuoden viikkolasku

Viikko-ajanlasku: Kekristä seitsemä Jouluu, Joulusta kuusi Kynttelii, Kynttelist kolme Mattii, Matista neljä Maariaa, Maariasta neljä Jyrkii, Jyristä neljä Erkkii, Erkistä viis Juhanii, Juhanista viis Jaakkoo, Jaakosta viis Pärttylii, Pärttylistä viis Mikkelii, Mikkelistä viis Kekrii, ja taas Kekristä seitsemä Jouluu. - Säkkijärvi 1938    (www.sks.fi)

Sibbe, 150 vuotta syntymästä 8.12.2015

Oi, Suomi, katso, sinun päiväs' koittaa,
yön uhka karkoitettu on jo pois,
ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa,
kuin itse taivahan kansi sois'.
Yön vallat aamun valkeus jo voittaa,
sun päiväs' koittaa, oi synnyinmaa.

Oi, nouse, Suomi, nosta korkealle,
pääs' seppelöimä suurten muistojen.
Oi, nouse, Suomi, näytit maailmalle,
sa että karkoitit orjuuden,
ja ettet taipunut sa sorron alle.
On aamus' alkanut, synnyinmaa.

sanat Veikko Antero Koskenniemi, 1940

Helsingin Senaatintorilla 08.12.2015 klo 12 kajahti Finlandia-hymni.

Suomalainen 6.12.

Suomalainen

Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.

Jorma Etto

Tie vie sie mie lie

Patricia Lee ”Patti” Smith (1946 - ) on tytsykkä, joka ei ainaskaan ole suostunut kätkemään kynttiläänsä vakan alle ja se on ollut hyvä asia monelle taiteen- ja tieteenlajille; musiikille, kirjallisuudelle; erityisesti runoudelle, kielitieteelle, journalistiikalle, valokuvaukselle, filosofialle, ja mille vielä.  Tämä rockin ja punkin papitar, joka tuli tunnetuksi vuonna 1975 ensilevyllään Horses, piti aikanaan majaa yhdessä valokuvaaja Robert Mapplethorpen (1946 – 1989) kanssa, jonka upea näyttely oli tässä taannoin Kiasmassa (Kirjatimpuri 14.05.2015). Patti Smithin kiitetty esikoiskirja Ihan kakaroita (Just Kids, 2010, suom. Antti Nylén) muisteleekin aikaa 1970-luvulla Mapplethorpen kanssa. Smith on esiintynyt useasti myös Suomessa, viimeksi vuonna 2014. (www.wikipedia.fi)

”Ei ole helppoa kirjoittaa ei-mistään”, väittää Patti, mutta hänen uusin kirjansa kyllä  kertoo juuri päinvastaisesta. Tuo lause johtotähtenään Patti kuitenkin vaeltaa muistoissaan paikasta paikkaan. Siltalan julkaisema M Train – Elämäni tiekartta (M Train, 2015, suom. Antti Nylén) on muistelmien virtaa yhteisiltä vuosilta aviomiehen, muusikko Fred ”Sonic” Smithin kanssa ja ajasta sen jälkeen. Kirjailijan mieli on usein melankolinen menneitä muistellessa, mikä ei ole ihme. Kirjassa on myös Patti Smithin polaroid-kameralla ottamia valokuvia.

Patti osaa taidon reissata paikasta toiseen, maleksia siellä täällä ja viihtyä matkalla. – Ei päämäärä ole tärkein, vaan matkalla olo, jotenkin näin sanoo vanha viisaus, ja paikkansa pitää. Sitähän tämä koko elämä on, reissussa rähjääntymistä ja välillä myös siitä nauttimista. Mutta Patti tekee matkalla olosta taidetta. Kirjoittaminen, soittaminen, valokuvaus, runous, ne pullottavat takataskussa vakaammin ja aina helpommin esiin otettavissa kuin raha, jota sitäkin aina tiukassa paikassa jostain saadaan. Kahvilat ja vanhat nuhjuiset kantakuppilat eri maissa ja kaupungeissa ovat Smithin henkireikiä, Café ’Inossa Greenwich Villagessa hän omii itselleen jopa kantapöydän ja yrittää varjella sitä siinä aina onnistumatta. Kahvia, hyvää sellaista, tässä teoksessa juodaan sammiokaupalla.

Olipa kerran - mutta toisen kerran ei ollutkaan

Käytiin katsomassa ennakkoon Heini Junkkaalan uusin näytelmä Olipa kerran minä – Narsistin kootut totuudet Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä (Junkkaalan aiempia näytelmiä ovat mm. Kymmenen tikkua laudalla ja Kristuksen morsian), ennakoita tsekkaamalla kun kuka tahansa voi arvioida näytelmän ihkaomin kriteerein eli hieman narsistisesti.

Alussa näyttämöllä on kirjailija, jonka luokse saapuu vanha ja luotettu ystävä. Ystävällä on tärkeää asiaa, mutta se ei tule kuulluksi, koska kirjailija on itse niin epätoivoinen ja täynnä omaa eksistentiaalista hätäänsä; hän ei enää tiedä, miten hän onnistuisi kirjoittamaan niin, että hänen yleisönsä ei jättäisi häntä. Tässä tilassaan hän tulee käyttäneeksi myös parasta ystäväänsä hyväkseen päästäkseen omasta ahdingostaan.

Näytelmää voi tulkita monin eri tavoin, se on sen ansio. Kirjailija haastaa yleisöä dialogiin siitä, mitä hänen pitäisi tehdä, että yleisö kiinnostuisi hänen sanomisistaan eikä hylkäisi häntä. Hylkääminen, yksin jääminen ja marginaaliin joutuminen on esiintyvän taitelijan ja kenen tahansa ihmisen peloista pahimpia ja sen välttääkseen moni on valmis vaikka myymään sielunsa, valmis kutsumaan näkösälle vaikka joukkosurmaajan kertomaan elämästään, jos se teko palauttaa hänet kehälle. Näytelmä kysyy, millaisiin sirkustemppuihin taiteilijan - lue: ihmisen -  pitäisi pystyä, että hän lunastaisi paikkansa nykymenossa ja pääsisi olemaan edes hetken tunnettuuden valokeilassa? Ja vielä, miten käsitellä siitä suht järjissään olevan ihmisen mieleen syntyvää häpeää?

Terveesti narsistinen ihminen on itsetuntoinen ja muut huomioon ottava, elämästä nauttiva ja yksinkin selviävä, siis tasapainossa oleva tavallinen ihminen. Mikä sitten on sitä ikävää ja sairasta narsismia, josta puhutaan aivan uuvuksiin saakka? Näytelmässä esitetään kohtauksia - jotkut melko kliseisiäkin - joissa ajattelevan ihmisen käsityksen mukaan on kyse narsismista. Toisaalta tullaan myös luovan ihmisen problematiikkaan ja siihen, pystyykö ihminen edes toteuttamaan omaa kutsumustaan olematta ainakin jossain määrin itseriittoinen? Olla narsisti ja näyttää narsismi sellaisena kuin se pahimmillaan on, on kirjailijalle haaste, joka muistuttaa lähinnä nuoralla kävelyä.

- Katso peiliin tai - Nyt on peiliin katsomisen paikka, sanoo vanha kansa ja tietää. Ovidiuksen Narkissoskin aikoinaan katsoi lähteeseen, näki sieltä oman kuvansa ja rakastui siihen niin, että lopulta kuihtui lähteen äärelle. Häntä etsineet löysivät lähteen reunalta vain kauniin kukan, narsissin. Lähde, jossa kaikki energia ja voima oli, ei voinut virvoittaa omaan kuvajaiseensa rakastunutta.

Rakenteellisesti näytelmässä on monia kiinnostavia ratkaisuja; kirjailijan ja hänen ystävänsä kommentointi näyttämöllä tapahtuviin asioihin, yleisön ottaminen mukaan esitykseen, uutisoinnit ja katkelmat Jari Sarasvuon, Mika Myllylän ja Jussi Parviaisen sanomisista.

Näyttelijöiden ensemble on edustava: Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, Iida Kuningas, Katja Kuttner, Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen. Ohjaus on Milja Sarkolan.