Aprilliä, syö silliä!

Huhtikuu

On väsynyt ja harmaa maa. / Ja märkää lunta putoaa. / Ja yli meren aution / soi tuulen laulu lohduton. / On huhtikuu. On vaikein aika maan. / Nyt kevät itkee luomistuskissaan.

Oi, tiedättehän, se voittain taistelun / taas nostaa valtikkansa lumotun. / Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu, / - käy päivä esiin, multa kirkastuu, / ja yli mullan kuultaa vihreys, / soi ihmeellisen tuulen hengitys. / Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä / voi ketään, joll’ on kevään ikävä.

Ja kuitenkin: se säikkyvä, / se uusi, hento elämä, / se, joka puissa mullassa / nyt sykkii kohti valoa, / ja jolle viima ulapan / on niin kuin viesti kuoleman, / se vieno, joka palelee / ja värisee ja vapisee, / - oi, jaksaako se yhä odottaa, / siks’ kunnes auringossa herää maa?

Oi, tietääkö se kaikkein viluisin / sen vapahtavan, minkä minäkin? / Oi, tietääkö se arka, vaalea: / ei kevään rakkaus voi sammua. / Ei yhtään ikävöivää päällä maan / voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan! / Ei ketään, joka kaipaa kylliksi, / sen tiedän – enkö sitä tietäisi!

                                                                            Saima Harmaja, kokoelmasta Huhtikuu, 1932

Lopotti

Tommi Kinnusen vuonna 2014 kirjoittama ja lähinnä Kuusamon seudulle paikantuva sukupolviromaani Neljäntienristeys oli kiinnostava kirjallinen tapaus ja suurin odotuksin tartuttiin myös hänen toiseen romaaniinsa Lopotti.

Lopotti jatkaa suvun tarinaa edellisestäkin kirjasta tutun Helenan ja uuteen sukupolveen kuuluvan Tuomaksen voimin. Helenan näkövamman merkitys hänen elämäänsä ja Tuomaksen kasvava kiinnostus omaa sukupuoltaan kohtaan ovat Lopotin keskeisiä teemoja. Niitä molempia käsitellään vähitellen lisääntyvään suvaitsevaisuuteen kasvavassa yhteiskunnassa. Kun Helenan isän piti omana aikanaan viimeiseen asti yrittää salata omat tunteensa ja niiden aiheuttama eristyneisyys ja kärsimys, on pojanpojan elämä jo huomattavasti helpompaa. Helenallakin alkaa aikuisena olla enemmän vapautta ja ratkaisun avaimia omissa käsissään kuin varhaisempina vuosina.

Kinnusen kuvaus vammaisuuden ja erilaisuuden merkityksestä yksilölle on aidon oloista. Tärkeä teema teoksessa on sekin, miten omat läheiset kasvuvuosina suhtautuvat erilaisuuteen. Jos yksilö tuntee tulevansa hyväksytyksi omine ominaisuuksineen jo lapsesta lähtien, se kannattelee häntä, vaikka elämän matka myöhemmin olisikin ajoittain ankeaa. Sanotaan, että yhteiskunnan henkisen tilan huomaa siitä, miten se kohtelee vähemmistöjään. Suvaitsevaisuuteen kasvattaminen ja kasvaminen onkin yksi tärkeimpiä kasvatuksellisia tavoitteita tänä päivänä.

Kannen kuva: Kuusamon valokuvaamon arkisto

Lankalaulantaa

Koska pääsiäisen lammasanalyysi tehtiin jo viime vuoden kirjoituksessa (Kirjatimpuri 04.04.1015), siirrytäänkin nyt sujuvasti muihin pääsiäisen kansanperinteeseen liittyviin uskomuksiin.

Pääsiäisaamuna, samalla kun katsoo auringon tanssimista taivaalla,  kannattaa pestä kasvot purovedellä ennen kuin varis - nimenomaan varis, ei harakka -  ehtii äännähtää puun oksalla, koska silloin välttyy kesän rusketukselta ja samalla varmistaa koko vuoden virkkuna pysymisen.

Pääsiäiseen liittyvät oleellisena osana myös puput, mutta näyttää siltä, että ne liittyvät kyllä näillä kulmilla myös kaikkiin muihinkin juhlapäiviin, niin paljon citykaneja on liikkeellä kaikkina vuodenaikoina. Vähempikin riittäisi, kun tarkastellaan niiden tekemää tuhoa. Kuvitellaan lapsellisesti pupujen piilottavan suklaamunia, tosin vain kilttien ihmisten pihoille. Eipä ole löytynyt, vaikka etsintää on suoritettu, mistäköhän johtunee?

Pääsiäisyönä pitää kansanperinteen mukaan varoa noitia eli trulleja, jotka saattavat yöllä tulla ja viedä karjaonnen navetasta. Nyt kun harvalla on enää monipäistä karjaa, kannattaa sitten vain pitää kaksin käsin kiinni omasta onnestaan, mikä se kelläkin sattuu olemaan, etteivät ihmetrullikat pääse nipsaisemaan keritsimillä siitä osaa omakseen. - Kell’ onni on, se onnen kätkeköön, ohjeistaa Eino Leinokin runossaan Laulu onnesta, ja se kannattanee uskoa erityisesti nyt pääsiäisyönä. Siis vakan alle ja sukkelaan!

Muna on kevään, hedelmällisyyden ja uuden syntymisen symboli.  Kananmunilla saatettiin ennen jopa leikkiä pääsiäisenä, vaikka muuten ruokaa piti kunnioittaa. Muniminen ja munaaminen taas on etymologisesti kiinnostava kaksikko, johon voitaneen palata tuonnempana. Pääsiäiseen ja muniin liittyvä arvoitus on aina se sama, ikuinen ja ratkaisematon: kumpi oli ensin, muna vai kana?

                                                                       (Kärjä, P. – Seljavaara, A.: Juhlat alkakoot!)

Maaliskuulla

On raitis aamu, Palmusunnuntai, / ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta, / mut kylmä tuntu on sen tuoksullai - / on vielä talvi, viel’ on hallan valta.

Jo kirkkahana aaltoo avaruus, / jo päivyt paistavi, jo hohtaa hanki, / vaan kaikkialla viel’ on hiljaisuus / ja taivas valju on ja maa on vanki.

Niin luonto nukkuu kuni lapsonen, / mi onnen untaan uinuu herttahinta, / ja tuskin kuulee hengitystä sen, / on otsa puhdas sekä tyyni rinta.

Ei vielä leivon suvilaulut soi, / ei virrat vuolaat syökse kuohumalla, / mut keväästä jo urvut unelmoi / ja kesä haaveksii jo hangen alla.

Näin kevätunelmoita urpupuun / ja lemmen haavehia hangen alta / lie nääkin nuoret laulut maaliskuun, / kun vast’ on aavistettu kevään valta.

                                                Eino Leino, Kokoelmasta Maaliskuun lauluja, 1896

Tinttipatruuna ja japania aloitteleville

Kirjatimpurin arvonimen lisäksi saatiin päivänä muutamana uusikin arvonimi, tinttipatruuna. Sen siitä saa, kun tekee linnunpönttöjä ja ripustaa niitä puihin. Kun klikkaa itsensä osoitteeseen www.yle.fi/aihe/miljoona-linnunponttoa ja rekisteröi pönttönsä (Huom. ei tarkoita päätä!) sinne, niin saa itselleen kyseisen aatelisarvon tai ruukinomistajan tittelin, jos sitä ei jo ennestään omista. Sitten on muutakin kuin pönttökeisari tai muuten vain pönttö Pönttövuoren tunnelin läpijuosseesta puhumattakaan. Arvonimen lisäksi saa ylettömiä kehuja seuraavaan tapaan:

 ”Onneksi olkoon, olet Tinttipatruuna, todellinen luontoihminen! Jokaisessa pöntössäsi saattaa kesällä kuoriutua jopa kymmenen poikasta. Olet aito apu metsien pesäkolopulaan.”

Pitkään mietittiin, mikä on pesäko lopula, mutta ennen pitkää syttyi oivalluksen päre ja öljylamppu tuvan hämärässä. Sehän ei olekaan mikään lopula vaan kolopula eli puute, joka johtuu siitä, että pesäkoloja ei ole tarpeeksi. Pula taas alun perin on sellainen petollinen avanto, että jos varomaton kuleksija kävelee vaikka kuinka kestävältä näyttävän jään päällä, saattaa sujahtaa äkikseltään pulaan eli sulaan paikkaan. Siinä sitten on pähkäilemistä, miten sieltä ylöspäin kammetaan.  Joten jos ennen oltiin pulassa, oltiin tosissaan pulassa eikä paljoa naurattanut sen aikaisten sarkapalttoitten ja palttinapaitojen aikakaudella.

Nyt on siis pesäkololololopula hoidettu näiltä osin. Kyllä pikkulintuja pitää jeesata, ne palkitsevat suloisella konsertilla jo kuvitteellisen kukonlaulun aikaan kevätaamuna. Niin kuin isommatkin, varikset ja harakat.

Tuostapa suomen kielen kaksitavuisten sanojen sekamelskasta tulevatkin mieleen menneiden vuosien japanin kielen arvoitukset, jotka ovat nyt jo katoavaa kansanperinnettä:

Mikä se on suomeksi?

-        Mokomaki hikimaja?                                    Vastaus: - Sauna.

-        Hajosiko tojotasi?                                         Vastaus: - Autokorjaamo.

-        Hajosiko monosi?                                          Vastaus: - Suutari.

-        Mokomaki kamakasa?                                  Vastaus: - Tavaratalo.

-        Joka kuti huti?                                              Vastaus: - Tarkka-ampuja.

-        Natisuta hetekata?                                        Vastaus: - Minä rakastan sinua.

-        Sakotapa hetimitä?                                       Vastaus: - Pikasakko.

-        Katosiko Mono?                                             Vastaus: - Japanilainen hiihtäjä.

-        Jokoha Ma Humahuta?                                  Vastaus: - Nyrkkeilijä.

-        Tosikova menopeli?                                       Vastaus: - Pikajuoksija.

-        Suta Siko Takakumi?                                    Vastaus: - Ralliautoilija.

-        Katosiko näkökyky?                                      Vastaus: - Silmälääkäri.

-        Hui Lai Lee?                                                   Vastaus: - Kaupungin työmies.

Näillä idiomeilla pääsee jo hyvän kommunikaation alkuun, jos on sattunut rantautumaan joko Hokkaidolle, Honshulle, Shikokulle tai Kyushulle tai jollekin muulle Japanin yli kolmesta tuhannesta saaresta. Sayonara vaan kaikille yritteliäille!

Päivän laulu ja kyntäjän kans

Maamiesten tämänpäiväisen traktorimarssin tueksi etsittiin henkeä nostattavia suomalaisia turpeenpuskemislauluja suon, kuokan ja Jussin hengessä. Aiheeseen sopiva Päivän laulu menee näin:

Oi, kuulkaatte, kuinka se sykkäilee / tämä maa ja sen musta multa! / Oi kuulkaatte ääntä mi kuiskailee / joka pellolta perkatulta! /Se ääni on suuri ja kaunis ja pyhä, / se ääni on kansamme kalleus yhä, / se kutsuvi työhön ja taistelohon / ja kauan jo kutsunut on.

Se on kansamme voima, mi kaikki voi, / kun suru oli leipänä Suomen, / se on kansamme henki, mi kaikki loi, / kun luotihin Suomen huomen; / se liikkuvi laineilla tuhanten vetten, / se kaikuvi kielistä kanteletten, /  se lehdossa helkkää, se laaksossa soi, / sitä laps’ emon maidossa joi!

Nouse, Suomeni, suuresti rynnistäin, / nouse vaaroilta, vaarojen alta,/ nouse rannoilta järvien siintäväin, / sinä sinisten toivojen valta! / Luo päältäsi pienten riitojen riehu / ja kasva ja kansojen lippuna liehu / ja näytä, mit’ täällä pienikin voi, / älä horjahda, Suomeni, oi!

                      Päivän laulu, sanat: Eino Leino, sävel: Erkki Melartin

Jatketaan, kun vauhtiin päästiin:

Tätä peltoa kynteli taattoni mun / ja kynteli taaton taatto. / Se on ostettu otsin helmeilevin, / ilon, tuskan se tuttua maata.

Tätä astun ma nyt, / eikä kenkään mua / pois aurani jäljiltä saata. / Taas kypsempi kynnös jälkeeni jää, / tuhatmuistojen pyhää maata.

                                 Kyntäjän laulu, sanat: Eero Eerola, suomalainen kansansävelmä

Kansainvälinen naistenpäivä 08.03.2016

                                                      Kaunista naistenpäivää!

Hiihaa-hiihtoa

Hiihtoon hurahtaneena palauteltiin mieliin sanastoa, jota on siunaantunut suomen kielen sana-aarteistoon kyseisestä eteen - tai taaksepäin menon lajista. On kannoilla kykkijöitä, perässähiihtäjiä, voitelu on pielessä ja kyllä lipsuu, kun pitäisi päästä eteenpäin, joskus elämä on pelkkää myötämäkeen sujuttelua ja niin edelleen lylyn lykkijöistä ja kalhun katkojista lähtien.

Puhumattakaan lyriikasta ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki” Aaro Hellaakoskea lainaillen ja sanonnoista "Eteenpäin, sano mummo lumessa". Aina hiihtoon valmis Paltaniemen poika Eino Leino runoilee Hiihtäjän virsiä aivan tolkuttomasti, suorastaan koko opuksen; "Hyvä on hiihtäjän hiihdellä..." ja niin edelleen (vrt. Kirjatimpuri 20.01.2015).

"Sukuvika on se kun suksi ei luista, elämäni laduilla sen huomata sain" lauloi Veikko Lavi aikoinaan. Ikivanhasta koululaulukirjasta taas löydettiin hurmahenkinen ladunlaskettelulaulu Hiihtäjä, joka sopii hyvin muisteluksi harvenevista suomalaisista korpimetsistä, joiden säilymisestä jälkipolville jokaisen suomalaiseen luontoon ihastuneen pitää olla huolissaan juuri tällä hetkellä:

1.     "Hanki kun soita ja harjuja peittää / kuuraa kylmä kun metsihin heittää,  / silloin ma sukseni jalkahan lyön, / nuttuni ympäri kääräisen vyön.

2.     Sauvalla suksien vauhtia lisään, / hyökkään myrskynä kuusikon sisään. / Vapaa ja selvä on sukseni tie: / minne on toivoni, sinne se vie.

3.     Riennä, sa sukseni, tuiskuna juokse / kauaksi hongikkokukkulan luokse! / Sieltä laajalle nähdä mä saan, / katsella korpia syntymämaan.

4.     Siellähän pohjoinen raikkaana tuulee, / sieltäpä vaarojen kaikuja kuulee. / Sinne se metsien touhukin soi, - / sellainen luonto se tenhota voi!”

                                       Hiihtäjä, sanat: Vilppu Kaukonen, sävel: Mikael Nyberg

Tai toinen yhtä innoittava värssynpätkä älykännykkänsä parissa 24/7 ahkeroivalle nuorelle:

1.     ”Ylös Suomen pojat nuoret, ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, / hyv’ on meidän luikuttaa. / Jalka potkee, / suksi notkee / sujuilevi sukkelaan.

2.     Heräs tuuli tuntureilla, / lehahtihe lentämään, / sukkelat on sukset meillä, / lähtään, veikot, kiistämään! /Saishan koittaa, kumpi voittaa, / eikö tuulta saavuttais?

3.     Koti kontion on tuossa, / siihen sukset kääntäkää! / Havuin alla korpisuossa / vanhus nukkuu, röhöttää. / Kuules, ukko, oves lukko / miehissä jo murretaan!”

                                                Suksimiesten laulu, sanat: Suonio, sävel: Karl Collan

Ja viimeisenä vielä Eino Leinon runo Hiihtäjälapset, niin nostalgiaa, niin nostalgiaa:

1.     ”Minä hiihtelen hankia hiljakseen, / minä hiihtelen siskojen kanssa.  / Koti tuolla se vilkkuvi kultainen, / tuli taasen on takassansa. / Emo huolella käy: eikö lapsia näy, / kun ilta jo hangilla hämärtäy?

2.     Elä murehdi turhia äitini mun, / Me tullaan, tullaanhan kyllä, / me tulemme poskin niin lämpimin, / meill´ onhan villaista yllä. / Ja jos kylmäksi jää joku sormenpää, / sun suukkosi kyllä sen lämmittää.

3.     Me hiihdämme alta ikkunan, / me katsomme salaa sisään: / isä pitkää piippua polttelee, / emo takkahan halkoja lisää. / Hei, hip, hip, hurraa, kaikk’  kerrassaan! / Ovi auki, ja äidin helmahan vaan.

                                   Hiihtäjälapset, sanat: Eino Leino, sävel: Olavi Pesonen

Vai käykö lopulta kuin Popedan Sukset-viisussa, kun ei päästä edes lipsuladulle asti:

1.     Kuka sukseni vei?/ Porkat myös yksintein? / Hei, mis on mun pipo, / sekä tupakit?
Eihän mul oo mittää! / Kuka verkkarit vei?

2.     Olen kovin onneton. / Miltei syyntakeeton. / Kyllä mua nyt pännii, / koko juttu tää.
Kaalissa polttaa. / Kohta se räjähtää.

3.     Suksi suksi ei luista mihinkään. / Varsinkin, jos ei niitä ole ensinkään.
Kuka vei porstuasta porkat? Voi sian sorkat!

4.     Oli kuokka ja Jussi, / alla suo luminen. / Tuli raivostunut pussi- / karhu mulle huutaen:
"Ja nyt jätkä se kuokka tänne tai käy niin kuin Kälviällä."

5.     Suksi suksi ei luista mihinkään. / Varsinkin, jos ei niitä ole ensinkään.
Kuka vei porstuasta porkat? Voi sian sorkat!  (voi voi voi, oi voi voi...)                                 

 Sukset, Popeda

Ja lopuksi arvoitus: "Päivät selällään, yöksi nousee pystyyn. Mikä se on?" Vastaus: Sukset.         (Elias Lönnrot)

"Ei ole koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus." Vai onko sittenkin?

Paljon puhutaan tänä päivänä sosiaalityöstä ja lastensuojelusta ja siitä, ketä yhteiskunnan pitäisi perheessä suojella ja keneltä ja kenellä on oikeus turvalliseen ja häiriöttömään lapsuuteen, nuoruuteen ja aikuisuuteen ikään kuin sitä pitäisi edes kyseenalaistaa. Myös Sisko Koskiniemen romaani Kääntöpuolella lapsuus tuo asiaan näkökulmaa fiktion muodossa.

Kaija, romaanin päähenkilö, on sosiaalityöntekijänä poliisilaitoksella eräässä suomalaisessa kaupungissa. Kaija, onnellisesti aikanaan eronnut yhden pojan yksinhuoltaja, joutuu työnsä puolesta suoraan tulilinjalle joutuessaan tekemään lastensuojelupäätöksiä, jotka muuttavat asiakasperheiden kuvioita radikaalistikin. Hänen on päätettävä lasten siirtämisestä pois kotoa heidän turvallisuutensa vuoksi, vaikka oikea pois siirrettävä olisi kotiväkeä terrorisoiva perheen aikuinen. Lapsen tai nuoren hätä kotiin jäävistä perheenjäsenistä, ennen kaikkea toisesta vanhemmasta, kuvataan todenmukaisesti. Traagisilta tapahtumilta ei voi välttyä, kun ollaan perheiden kannalta näin intiimillä alueella.

Päähenkilön oma orastava ihmissuhde kulkee kirjassa sivujuonena, se tuo vastavoimaa muuten ankeaan työtodellisuuteen. Näin vaativassa työssä jaksamisen teema on kirjoittajalle ilmeisen tärkeä, sitä sivutaan kaiken aikaa. Realistinen ihmiskuvaus nousee Koskenniemen omasta työkokemuksesta; hänellä on pitkä ura lastensuojelussa, ja se jatkuu edelleen.

Meneeköhän tämäkin ohi?

También esto pasará eli Tämäkin menee ohi on espanjalaisen kirjailijan Milena Busquetsin tänä vuonna suomennettu romaani. Eläväinen suomennos on Tarja Härkösen. 

Tarinassa nelikymppinen Blanca on juuri haudannut suuria tunteita herättäneen äitimuorinsa ja huomaa, että hänellä ei ole mennyt mikään niin kuin hän oli aiemmin elämästään kuvitellut. Miehiä on tullut ja mennyt, lapsia on siunaantunut, ja parhaillaankin päähenkilö on suhteessa yhteen jos toiseenkin entiseen ja nykyiseen siippaansa, joista viimeisimmällä tosin on oma avioliittonsa vielä riesanaan. Ja uuttakin pukkaa koko ajan.

Selvitäkseen äitinsä kuolemasta Blanca päättää matkustaa lapsineen perheen meren rannalla sijaitsevalle kesähuvilalle Cadaquésiin, jossa on hänen lapsuudessaan ja myöhemminkin äidin eläessä vietetty onnellisia aikoja. Sinne tulla pelmahtavat kaikki asianosaiset eli ystävät ja entiset ja nykyiset kumppanit hekin osin uusine kumppaneineen.

Edesmennyt äiti on osannut nauttia elämästä ja tytär Blanca näyttää perineen äitinsä kyvyn elää hetkessä. Äidin lähtö on vielä niin lähellä, että tytär puhuu äidilleen omista tunteistaan ja kokemuksistaan kuin tämä olisi vielä elossa. Suhde äidin ja tyttären välillä on ollut läheinen, joskin ristiriitainen, ja tätä suhdetta teos käsittelee sopivan pieninä annoksina.

Lukukokemus on ilmava, mutta ei mitäänsanomaton. Blanca toteaa: ”Mitä minä tiedän, niin ainoa mikä ei aiheuta krapulaa mutta pyyhkii vähäksi aikaa pois kuoleman – ja myös elämän – on seksi.” Kuoleman ja sen aiheuttamien tunteiden käsittelemiseen on monta tietä, ja tämän teoksen kuvaama tapa on yksi niistä.

Mahdollisia maailmoita Kansallisteatterissa

Paavo Westerbergin kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää ”Mahdolliset maailmat” Kansallisteatterissa kuvataan esitteessä kevään tapaukseksi. Vanhoille rutiineille uskollisena käytiin taas istumassa ennakkona tätä uutuutta. Produktiossa on ollut käsiohjelman mukaan töitä noin viidellekymmenelle eri alojen työntekijälle, joten pienestä satsauksesta ei ole kyse. Lavastus on vaikuttava, harpisti Lily-Marlene Puuseppin musiikki kaunista kuultavaa. Video-osuudet sopivat hyvin näytelmän muuhun rakenteeseen.

Tutustuminen jo varhaisella iällä jonkin työn sisältöön antaa työstä illusion sijaan realistisen kuvan, kun voi nähdä konkreettisesti, millaista työ on, mitä se vaatii ja mitkä ovat sen ilot ja haasteet. Näytelmän 12-vuotias poika Antti, jota esittää Marja Salo, saa juuri tällaisia kokemuksia elämässään ja valitsee myöhemminkin työn, johon on lapsena tutustunut.

Aikuista Anttia esittävä Eero Aho näkee takaumina erilaisia tilanteita, joissa hän on tehnyt valintoja jo lapsena ja koko kuluneen elämänsä aikana. Hän joutuu miettimään, olisiko hänellä ollut mahdollisuus tehdä myös toisin, valita muita mahdollisia maailmoita. Myös tässä hetkessä on pakko tehdä valintoja, joista ei aina etukäteen tiedä, miten onnistuneita ne ovat pitkässä juoksussa. On vain hypättävä tuntemattomaan. Antin tytärtä Annaa esittävä Pia Andersson asettaa Antin vastakkain eletyn elämän kanssa ja Kristiina Halttu Antin vaimona tarjoaa haastavan parin Ahon näyttelijäntyölle. Esko Salminen on ikääntyvä näyttelijä Lasse, jolla on kokemuksen tuomaa tietoa jakaa nuoremmilleen.

Millaisia vaikutuksia ydinperheellä, sen ristiriidoilla ja ympäristöllä on kasvavaan ihmiseen? Millainen vaikutus kasvavaan ihmiseen on sillä sillä, että hän valitsee harrastuksia, joista hän pitää ja jotka poikkeavat oman sukupuolen suosituista harrastuksista? Miten nämä asiat vaikuttavat hänen ammatinvalintaansa, sisäiseen maailmaansa, kaverisuhteisiin, mahdolliseen tulevaan perheeseen? Näitä kysymyksiä esitys pohtii tavoitteenaan varmaankin se, että katsoja omalta osaltaan ryhtyisi pohtimaan oman elämänsä valintatilanteita ja sitä, olisiko voinut valita toisin. Olisiko myöhemmälläkin iällä vieläkin mahdollista löytää uusia mahdollisia maailmoita?

                                                            Kuva: Stefan Bremer, www.kansallisteatteri.fi

"Olipa kerran neuvostotaide"

Didrichsenin taidemuseossa Kuusisaaressa on kevään ajan esillä laatuisa noin 40 teoksen näyttely Olipa kerran neuvostotaide vuosilta 1920 – 1995 moskovalaisen Mihail Arefjevin yksityiskokoelmasta. Näyttely valaisee hyvin kuvataiteen sosialistisen realismin hivuttautumista pois ideologian paatoksesta lähemmäs ihmistä ja hänen kuvaamistaan. Teokset kertovat omaperäisyydestä, elämänilosta ja toivosta; täytyy sanoa, että on ollut mesenaatilla silmää teoksia valitessaan.

Vanhaa venäläistä taidetta on myös esillä kevään ajan Sinebrykoffin taidemuseossa Bulevardilla otsikolla Aivazovskista Repiniin, ja se on rinnakkaisnäyttely Didrichsenin näyttelyn kanssa.         

(www.didrichsenmuseum.fi, www.sinebrychoffintaidemuseo.fi)

Sergei Jakobtsuk: Saamelaisnaiset

Mihail Zautrennikov: Ankkafarmilla

Alla Asajeva: Sergei Jesenin

Sergei Jakobtsuk: Työmääräysten jako

Ystävänpäivää 14.02.2016

”Kolme sanaa sinulle: ole ystävä minulle!”

”Ystävyys on kuin pikkuinen ukko. Sillä on mukana avain ja lukko. Niillä se sitoo ystävät yhteen, niin kuin maamies pellolla lyhteen!”

”Kukka maassa kuiskaa näin: armas pieni ystäväin, kasva aina valoon päin!”

”Kukkia poimin, kukkia kannan, kauneimmat niistä sinulle annan!”

                                                                                             (Wanhat muistokirjat)

Ajattelijoita ja danaideja

Auguste Rodin (1840 – 1917), ranskalainen kuvanveistäjä, ei harrastanut taiteessaan kovinkaan pienikokoisia piperryksiä, jonka voi hyvin todeta Ateneumin äskettäin avautuneessa näyttelyssä. Tunnetuin hänen töistään lienee Ajattelija (Le Penseur), jonka sanotaan vaikuttaneen myös Kansallisteatterin edessä olevan, Wäinö Aaltosen veistämän Aleksis Kiven patsaan muotokieleen. Ajattelija-veistoksen voi reissatessaan bongata eri puolilta maailmaa, siitä on tehty yli 20 vedosta.

Ateneumin näyttely on ensimmäinen näin laaja Rodinin töiden näyttely Suomessa, aiemmin Rodinin töihin on Suomessa voinut tutustua 50 vuotta sitten. Näyttelyssä on esillä myös Rodinin suomalaisten oppilaiden, Sigrid af Forsellesin ja Hilda Flodinin, töitä. Hilda Flodinin yhteen työhön voi tutusta muutenkin ihan arkipäivänä kävelemällä Aleksanterinkatua Senaatintorille päin. Oikealla puolella katua irvistelevät Pohjolan talon kalevalaiset naamiot ovat Flodinin veistämiä. Ne ovat valmistuneet vuonna 1902. (www.wikipedia.fi)

Omana aikanaan Rodin herätti suuria intohimoja kuvanveistotaidetta uudistavana tekijänä. Papparaiseksi, lähes 60-vuotiaaksi, piti päätyä, ennen kuin tunnustusta alkoi sadella. Rodinista sanotaan, että hän osasi muotoilla sekä realistisen ihmisvartalon että näyttää samalla veistetyn hahmon tunnetilan.

Vaikuttava kaikkien muidenkin ohella on myös Rodinin veistos Danaid, joka sekin on nähtävillä Ateneumissa. Kreikkalaisessa mytologiassa danaidit olivat Danoksen 50 tytärtä, jotka tappoivat isänsä käskystä miehensä oitis hääyönä. Siitä tuli heille manalassa rangaistus, jonka mukaan heidän piti kantaa reikäpohjaisilla ruukkuloilla vettä ja yrittää pestä pois syntejään. Siinäpä onkin ollut tyttölöillä arkiaskaretta kerrakseen. Tätä myyttiä ovat eri aikakausien monet taiteilijat, suomalaisista esimerkiksi Walter Runeberg, hyödyntäneet työssään.                                                             (www.wikipedia.fi, www.ateneum.fi)

(Auguste Rodin: Pronssiaika, kuva: Linn Ahlgren/Nationalmuseum, Tukholma)

David Foster Wallace

Päätettiin antautua mukavuusalueen rajalle ja otettiin työn kovettamiin, mutta känsäisiin kouriin prosaisti ja esseisti David Foster Wallacen (1962 – 2008) kirjoittama novellikokoelma Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (Brief Interviews with Hideous Men, 2007). Suomennos on Juhani Lindholmin. Mukavuusalueen laitamaa tuli tutuksi teosta lukiessa; piti näet silloin tällöin päästää kirja kourastaan ja lepuuttaa korvien väliä, niin oli tuhtia tekstiä tarjolla. Lukukokemuksen kiteytymäksi jäi ennen kaikkea kirjailijan kyky olla tässä ja nyt ja kestää sen täydellinen kauheus.

Jotta ymmärrettäisiin keskiluokkaisuuden näivettämillä aivosoluilla enemmän siitä kaikesta, mikä vielä jäi rivien väliin, luettiin Ville-Juhani Sutisen toimittama teos Mitä David Foster Wallace tarkoittaa?, jossa seitsemän tutkijaa ja kirjailijaa valottaa Wallacen teoksia eri näkövinkkeleistä. Wallacea kuvataan yhdeksi modernin amerikkalaisen kirjallisuuden merkittävimmistä kirjailijoista.

Ruunekreeniä pukkaa

Taas on se aika vuodesta, jolloin täytyy muistella jo viime vuonna tässä blogissa kerrottua puujalkavitsiä lasten Punkkarirotta-vitsikirjasta. Vitsivitsi menee näin:

Opettaja oli antanut aineen kirjoittajille ohjeen välttää toistoa eli tautologiaa. Aineen aiheena oli kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg. Eräässä aineessa kirjoitettiin seuraavasti: "Kun Johan tuli 10-vuotiaaksi, Ludvig pantiin kouluun."

Ludvigin sekä Johanin - eikä vähiten Fredrikan, tuon armoitetun taustavaikuttajan - kunniaksi tähän kirjaillaan nyt yksi koskettavimmista suomalaisista kertovista runoista, nimittäin Saarijärven Paavo:

Saarijärven salomailla asui / tilallansa hallaisella Paavo,

perkas, hoiti ahkerasti maataan; / mutta Jumalalta kasvun toivoi.

Vaimoineen ja lapsineen hän siinä / niukkaa leipäänsä söi hiess’ otsan,

ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, / myötänsä vei puolet orahista;

tuli kesä, raekuuro kulki, / kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;

tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui: / »Paavo parka, kovan onnen lapsi,

sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs; / miero raskas, raskahampi nälkä.»

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui: / »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.

Pane leipään puolet petäjäistä; / kaksin verroin minä ojaa kaivan,

mutta Jumalalta kasvun toivon.» /Pantiin leipään puolet petäjäistä,

kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo. / Lampaat myi ja siement’ osti, kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, / mutt’ ei orahia vesi vienyt;

tuli kesä, raekuuro kulki, / kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;

tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Rintoihinsa lyöden vaimo lausui: / »Paavo parka, kovan onnen lapsi,

kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs; / tuska kuolla, tuskempi tok’ elää.»

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui: / »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.

Pane toinen puoli petäjäistä, / ojat kahta suuremmat ma kaivan,

mutta Jumalalta kasvun toivon.» /Pantiin toinen verta petäjäistä,

kahta suuremmat loi ojat Paavo, / karjan myi ja siement’ osti, kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, / mutt’ ei orahia vesi vienyt;

tuli kesä, raekuuro kulki, / mutt’ ei kaatunutkaan kaunis olki;

tuli syksy, halla kultaviljan / koskematta korjaajalle säästi.

Silloin Paavo polvistuen lausui: / »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.»

Paavon vaimo polvistuen lausui: / »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.»

Mutta miehellensä virkkoi vaimo: / »Paavo, Paavo, riemull’ ota sirppi,

nyt jo meillä alkaa ilon päivät, / nyt jo syrjään petäjäinen silkko,

nyt ma rukihisen leivän leivon.»

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui: / »Vaimo, vaimo, sit’ ei kuri kaada,

veljeään ken hädässä ei hylkää. / Pane leipään puolet petäjäistä,

veihän naapurimme touon halla.»

                                                                          (J. L. Runeberg, suom. P. Kajander)

Järven tarina

Kim Saarniluodon ja Marko Röhrin ohjaama elokuva Järven tarina kertoo nimensä mukaisesti järvestä ja sen syntyvaiheista. Myyttiseen näkökulmaan mieltyneenä seurattiin tarinaa Vellamon ja Ahdin tyttären syntymästä yläjuoksulta lähtien kohti järveä ja sen tuomaa täyttymystä. Tekstit ovat Antti Tuurin. Korvia hivelevän musiikin on säveltänyt Panu Aaltio, lauluosuudet esittää Johanna Kurkelainen. Jos on luvattu aikaisemmin, että käydään katsomassa kaikki ne elokuvat, joissa on Tuomo Hutri kuvaajana, niin nyt hänen seurakseen on tullut myös Pasi Lensu ja Teemu Liakka, jotka ovat kuvanneet elokuvan vedenalaiset maisemat. Muitakin oivallisia luontokuvaajia elokuvassa on, kuten Hannu Siitonen ja Juha Taskinen.

Kyllä ovat miehet saaneet oikein urakalla metsissä, järvien rannoilla ja veden alla kyykötellä ja tosi laadukkailla vempeleillä kuvata, ennen kuin on saatu tällaista materiaalia aikaiseksi. Ei edes kysytä, mitä tällaisen leffan tekeminen on kustantanut, mutta sanotaan nyt vaikka, että on oikein hyvä, että suomalaiset lottoavat innokkaasti, niin tulee rahaa tällaisiinkin ajatuksia herättäviin tuotantoihin.

Pakostakin tulee pohtineeksi, kun ohjelmistossa on samaan aikaan Talvivaarasta kertova elokuva Jättiläinen, millaisia vaikutuksia sekä suomalaisella että kansainvälisellä kaivostuotannolla on ollut maamme vesistöille ja luonnolle yleensä. Olisiko nyt viimeistään korkea aika kriittisesti määritellä, millaisen luonnon olemme ajatelleet jättää jälkipolville perinnöksi?

Seksistä ja matematiikasta

Iida Rauman (1984 - ) toinen romaani Seksistä ja matematiikasta kertoo Erikasta, jo lapsesta asti matemaattisena nerona pidetystä ihmelapsesta, joka aiheuttaa ihailua, kateutta ja hämmennystä lahjoillaan vielä yliopistoon päästyäänkin ja erityisesti sitten, kun hän alkaa tehdä uraa matemaatikkona. Erikan nousujohteinen ura saksalaisessa tiedemaailmassa katkeaa yllättäen, kun hänen miespuolinen työtoverinsa ahdistelee häntä. Sen seurauksena Erika muuttaa Berliinistä takaisin Suomeen, mutta ei enää tahdo päästä jaloilleen tapahtuneen jälkeen.

Erikalla on nuorempi, kehitysvammainen sisar, Emilia, joka on saanut lapsuusajan perheessä vanhempien jakamattoman suosion Erikan kustannuksella. Emilian lapsuudessa kokemat irrationaaliset pelot ja unihäiriöt kulkevat myös Erikan mukana ja alkavat voimistua Berliinissä tapahtuneen ahdistelun seurauksena. Lisäksi Erika ja lopulta myös hänen pitkäaikainen ystävänsä Annika alkavat saada uhkauskirjeitä, joiden sisällä on vain valkoista paperia.

Matemaattinen järkeily, jossa Erika on ollut vahvoilla koko elämänsä ja kuvitellut sen olevan kaikki, mitä hän tarvitsee, ei tuokaan apua, kun ehkä jo kaukaa lapsuudesta peräisin oleva tunnevyöry alkaa purkautua. Tuovi, seksuaaliselta identiteetiltään monitahoinen kirjastovirkailija, joka tuntee sekä Erikan että Annikan, osoittautuu merkittäväksi henkilöksi heidän molempien kannalta. Erikan isovanhempien kuoltua näiden taustalta löytyy suvun salaisuuksia, jotka eivät ole voineet olla painamatta jälkeään myös Erikan ja hänen perheensä elämään heidän sitä tunnistamatta.

Romaanin juoni on kiinnostava, vaikka Ojalan laskuopin häthätää kahlanneen onkin joskus vaikea seurata kaikkia niitä teoreettisia hienouksia, joita juoneen on sijoitettu. Tuntuu kyllä siltä, että ympäristökatastrofi ja luopumisen teema, joka teoksessa myös esiintyy, olisi voinut jäädä seuraavan kirjan aiheeksi. Tässä teoksessa on aineksia ja pureskeltavaa ihan tarpeeksi ilman niitäkin.

Ei oo läheskää nii näläkä, kun...

välillä syö, sanoi entinen tyttökin. Sitä varten piipahdettiin lähes huomaamattomassa paikassa sijaitsevassa Punavuorenkatu 3:ssa Deli Café Mayassa. Lounasaikaan pieni paikka tungeksi väkeä ja aika nopeasti selvisi, miksi. Monipuolinen salaattipöytä, päivän keitto bataattia, jälkiruokajugurtti kotimysleineen, aamulla pavuista jauhettu kahvi ja herkkupaakelsi maksoi vajaan kympin ja sisälsi raikasta ja terveellistä apetta niin runsaasti, että ruokaähkyssä lähdettiin kohti taideähkyä. Suositellaan lämpimästi kyseistä paikkaa näin uutena ruokataide-elämyksenä.

Käytiin vihdoin tutustumassa HAMiin – kinkku, siitä sen muistaa! – ja sen uuteen taidetarjontaan. Kiinalainen taiteilija Ai Weiwei (1957 - ) oli valloittanut koko HAMin yläkerran suurine puuveistoksineen, vai olivatko ne rakennelmia? Materiaalina oli käytetty sekä vanhaa että uutta, vähän niin kuin entisen tytön hääasussa, niin että tulokseksi tuli jotain ihan toisennäköistä kuin mitä oli sitä ennen.

Alakerran Karoliina Hellbergin (1987 - ) Ville-installaatiossa on esillä sekä öljyvärimaalauksia että lasisia lummepalloja. Maalaukset ovat värikylläisiä, runsaita ja ronskilla siveltimellä vedeltyjä, hyvän mielen tuovia teoksia.

Happo- ja muita eloonjäämistestejä

- Miksi Jeppe juo? Tätä asiaa on kautta aikain kysytty Suomessakin. Jeppe-nimi kyseiseen sloganiin tullee tanskalaisen Ludvig Holbergin (1684 - 1754) kirjoittamasta klassikkonäytelmästä Jeppe Niilonpoika.

Happotesti-teoksessa - kirjoittaja Kalle Lähde on kannen tietojen mukaan raitis alkoholisti - kuvataan sitä, kuinka paljon ihmisen elimistö kestää romahtamatta tauotonta kaljan kittaamista, viiniä, viskiä, konjakkia, rommia, shotteja, coctaileja ja jägermaistereita eli toisin sanoen yhtämittaista ja jatkuvaa juopottelua ja krapulan hoitoon tarkoitettuja ryyppyjä, katkolla käymisen kuivettavaa  kokemusta ja taas uutta repsahtamista. Työpaikka on mennyt, vaimon tiliä kevennetään entisen massin loppuessa ja vaimon hiljainen hyväksyntä, vaikkakin nurinoineen, sallii kaiken vain jatkuvan tai pahenevan entisestään. Lapsia tässä kuviossa ei ole, onneksi.

Jos pääsee ohitse ja ylitse juopottelusta aiheutuvan eriteosaston, jota sitäkin teos tarjoilee runsain kauhallisin, voi tutustua juovan henkilön itsepetosten ja samalla itseinhon valtavaan kirjoon ja määrään. Juomisen syy on aina jossain muualla, toisessa ihmisessä, perheessä, työpaikassa tai sen puutteessa, lapsuuskokemuksissa, terveydenhuollossa ja niin edelleen. Kun peiliin vilkaisee, kirjan päähenkilön käsityksen mukaan sieltä kurkistaa väärinymmärretty saksalaisen sukellusveneen päällikkö, muiden mielestä jotain ihan muuta. – Kyllä vaari syitä löytää…, sanoo vanha kansa ja tietää. Omasta niskasta ottamisen vaikeudesta teoksessa puhutaan, kouriintuntuvasti ja raadollisesti. Eikä loppua näy…