Niin taas kajahtivat komeasti Kuorojen kierroksen alkusoinnut Senaatintorilla torstai-iltana, vaikka sää ei erityisesti hellinytkään laulajia. Ei sentään satanut, niin että voidaan sanoa, että oli ihan normaali elokuun päivä. Suomen laulusta Finlandia-hymnin kautta edettiin iloisempiin tunnelmiin ja lopuksi tietysti laulettiin yhteislauluna yleisön kanssa kaikkien taitama Kalliolle kukkulalle. Kuoronjohtajana Marjukka Riihimäki on rento ja verraton. Kuorojen kierros aloittaa Helsingin Juhlaviikkojen Art Goes Kapakka – hulinan, kun kuorot yhteisen esiintymisen jälkeen rantautuvat kaupungin ravintoloihin ja kapakoihin esiintymään. Siispä vaan: Laula, matkalainen korpimaan!
Julieta
Pedro Almodóvarin elokuvat on aina nähtävä, on sen verran kuuluisa tämä ”Madridin pantteriksikin” (HS 12.08.2016) mainittu espanjalainen ohjaaja. Uusin Julieta on tarina äidistä ja tyttärestä, heidän yhteisen elämänsä katkeamisesta ajan aallokoissa ja niistä syistä, jotka siihen johtivat. Elokuva pohjautuu huiman kanadalaisen Nobel-novellisti Alice Munron kolmeen novelliin teoksessa Karkulainen: Kertomuksia (Runaway).
Elokuvan alkuvaiheessa esiintyvä mystinen eläin viittaa pohjoiseen mytologiaan ja vaikuttaa päähenkilön elämään ratkaisevalla tavalla. Rakkaus, sen haavoittavuus ja siitä toipuminen ovat leffan keskeisiä aiheita. Teemana suru ja syyllisyys, niiden kokeminen ja siirtyminen sukupolvelta toiselle on tuttuakin tutumpi eikä sellaisenaan hätkähdytä. Miten sisällä vellovat tunteet osoitetaan elokuvassa, on kuitenkin aina kiinnostava asia, ja silloin vastuu siirtyy näyttelijöiden ja ohjaajan kykyjen varaan.
Tässä elokuvassa erityisesti pääosien näyttelijät onnistuvat sisäisen maailman konkretisoimisessa niin, että katsoja elää intensiivisesti mukana tarinassa. Emma Suarés esittää Julieta vanhempana, nuorempi Julieta on Adriana Ugarte. Voimakkaat punaisen ja mustan sävyt seuraavat juonen kulkua; elokuvan kuvaaja Jean-Claude Larrieu on todella onnistunut työssään. Musiikki on Alberto Iglesiasin käsialaa.
Tie vie eteenpäin
Kopattiin kouraan monessa mukana olleen, muiden muassa Helsingin Sanomien päätoimittajana ja Sanomien toimittajakoulun johtajana toimineen Reetta Meriläisen muistelmateos Tytön tie.
Tämän tytön tie on vienyt polvijärveläisessä evakkoperheessä lapsuutensa viettäneen tytön sinne, tänne ja tuonne, siis ympäri maailmaa. Tie on vienyt myös tapaamaan hyvin erilaisia ihmisiä erilaisista yhteiskuntaluokista, myös ’paremmista piireistä’, joihin lapsuuden yhteisössä suhtauduttiin jopa hieman vieroksuvasti. Etenkin ’kirkonkylän sosieteettia’ arasteltiin.
Pitkälti lapsuus- ja nuoruusmuistoihin nojaava teos kertoo 1950- ja 1960-luvuista, jotka Meriläisen elämässä olivat melko perusturvallisia. Tosin vanhempien työn vuoksi jouduttiin muuttamaan usein paikkakuntaa ja se merkitsi aina uusien ystävien hankkimisen opettelua. Tarkasti muistiin painettu ajankuva välittyy sujuvasanaisen kertojansa suulla.
Elämäntyö Helsingin Sanomissa alkoi 1971 ja päättyi samassa paikassa 2011 eläkkeelle jäämiseen. Elämä ei kuitenkaan pääty eläkkeelle jäämiseen, sanoo Meriläinen. Vuosikymmenistään työelämässä Meriläinen kertoo vähemmän kuin lapsuusvuosistaan, ja ikään kuin hieman ulkopuolisena tarkkaillen. Johtuneeko se siitä, että hän itse joutui nyt luovimaan sosieteetin keskellä kuitenkaan taustansa vuoksi täysin samaistumatta siihen? Vai olisiko odotettavissa uusi teos, joka käsittelee työelämän vuosikymmeniä tarkemmin?
Kiinnostava on kirjan takakannessakin oleva kysymys, vastasiko elämä paremmissa piireissä lopulta lapsuuden kuvitelmia, noudattiko kirjoittajan lapsuuden opetuksena saatu sydämen sivistyksen merkitys tulo-, luokka-, sukupuoli- tai ikärajoja. Avoimuuteen ja ennakkoluulottomuuteen Meriläinen teoksen lopuksi suomalaisia edelleen kannustaa, ja se lienee kelpo haaste meille itse kullekin.
Auto,
tuo kaiken kansan kulttuuriväline, on jäänyt näillä sivuilla täysin paitsioon, joka virhe pitää nyt korjata viipymättä. Vanhan kansan viisauksia autoista ei oikein löydy ymmärrettävistä syistä, mutta uusi kansa on senkin edestä tallentanut sanaiseen arkkuunsa jos jonkinlaista autoihin ja automerkkeihin liittyvää lyyristä ilmaisua ja tanakkaa tarinaa ja osoittanut täten jo kalevalaisista ajoista peräisin olevaa kansallista daktyylistä ja trokeellista lahjakkuutta. Tässä viisauksista muutamia, osin jo kuluneita, mutta lisäähän löytyy tarvittaessa rajattomasti internetin kybermaailmasta.
- Isä osti Morris Minin, siihen meni koko tili. Tiellä oli pieni kivi, siihen meni Morris Mini.
- Simca tonni – korjaamon onni.
- Tähän sammui johtotähti, kuski kävelemään lähti. Mersusta on puhe.
- Osta Volga, tee velka. Volga loppuu ennen kuin velka.
- Skoda: neljä pyörää ja looda. Isä ohjaa, äiti työntää, lapset pitää pohjaa.
- Osta Ifa, auto paras. Sit ei vohki kukaan varas. Helppo työntää, kevyt lykkii, ojan penkall hauska kykkii.
- Audi A – kyllä korjata saa.
- Miten Ladan arvo kaksinkertaistuu? – Kun täyttää bensatankin.
- Mikä syntyy, kun yhdistetään Fiat ja Skoda? – Fiasko.
- Osta Volvo voimanpesä, korjaa sitä koko kesä, talveksi myy pois.
- Lada kiihtyy alamäessä ja kuski ylämäessä.
- Fiat – petojen sukua, susi jo syntyessään.
- Opel - ympyrä ja nuoli, ainainen huoli.
- Toyota Corolla – ohi vaikka porolla.
- Moschvitch – idän ihme, lännen kauhu, takaa nousee sankka sauhu.
- Montako henkeä mahtuu Volkkariin? Vastaus: 15; kaksi eteen, kolme taakse, jokaisella on matti kukkarossa ja yrjö sylissä.
- Mitä tarkoittaa auton neliveto? – Kaikki ikkunat ovat auki.
- Mikä on laihialaisen autonomistajan lämmityslaite? – Hyppynaru hanskalokerossa.
- Mikäs on laihialaisen turvavyö? – Kravatti oven välissä.
- Toyota? – Toi ota, kun et muuta saa.
Fiskarsissa ...
... on paljon muutakin kuin saksia.
Lulu Halme: Keltainen mittanauha, kirjonta
Marit Roland: Paper Drawing #17
Kaks mummoo meni mustikkaan...
… toinen ei mahtunu. Näin kertoo uuden kansan tarina. Vanhan kansan mustikkatietous taas saadaan selville arvoituksia ratkomalla.
Mikä se on? - Sininen lammas, heinäinen kytkyt? / - Musta härkä mulleroinen? / – Aamulla valkea, keskellä päivää punainen, iltasella musta? / – Musta uissi kultaisessa kytkyessä; ennen uissi uupuu, ennen kuin kytkyt katkeaa? / Just joo.
Suorastaan nerokas kansanviisaus kertoo, mikä aika kesästä on käsillä: - Kum mustikka kypsyy, ni yö mustuu. Tai talven säistä ennustetaan hyvää marjasatoa: - Kun sataa lunta laskiaissa, se tietää mettän makiaista. Kaikille tuttu taas on sananlasku: – Oma maa mustikka, muu maa mustikka, aina vain mustikka, kun mustikan terveysvaikutukset alkavat olla selvillä muillekin kuin satavuotiaille tervaskanto-äijille ja -ämmille. Siispä vain suu mustaksi ja mustikkaan, mahtuipa tai ei!
Levoton mieli
Levoton mieli (An Unquiet Mind) on vakavasta maanis-depressiivisyydestä kärsivän, kliinisen psykologian tohtori Kay Redfield Jamisonin muistelmateos, jossa hän kuvailee kouriintuntuvasti, millaista on elää tällaisen ominaisuuden kanssa koko elämänsä ja tehdä myös työtä sen eteen, että sekä lääketiede että suuri yleisö ymmärtäisivät, millaisesta mielen myllertämisestä on kyse. Kirjan suomennos on Mirja Rutasen.
Samalla kun kirjoittaa arasta ja syvästi henkilökohtaiseksi kokemastaan aiheesta kirjoittaja pelkää, että paljastaessaan suurelle yleisölle ja etenkin tiedeyhteisölle häntä vaivaavan taudin, hän saattaa menettää arvovaltansa, asemansa ja työpaikkansa. Pelko kertoo myös siitä, miten suuria ennakkoluuloja edelleen tunnetaan mieleen liittyviä sairauksia kohtaan, vaikka ne asiallisen tiedon lisääntyessä onneksi ovat kaiken aikaa vähenemässä. Nämä kirjoittajan tuntemat pelot eivät kirjan julkaisemisen jälkeen kuitenkaan toteudu, päinvastoin hän saa tukea ja arvostusta rehellisyydestään erityisesti tiedeyhteisöltään, mutta myös suurelta yleisöltä, laajalta ystäväpiiriltä ja perheeltään.
Psykiatri Kivi Lydecken totesi aikoinaan oivaltavasti, että ”terve on sellainen sairas, jota ei ole tutkittu tarpeeksi”. Ehkä tällainen toteamus voisi olla myös paikallaan silloin, kun oman horjuvan turvallisuudentunteen vuoksi yritetään lokeroida kanssaihmisiä, jos ei muuten, niin edes heidän tautiensa perusteella. Jokainen yksilö kun on niin paljon muutakin kuin mahdollinen diagnoosinsa. Sopisikohan, että oltaisiin vain ihmisiä erilaisten haasteiden, mahdollisuuksien, epäonnistumisten ja onnistumisten, elämän, pyörteissä?
Oodi orapihlaja-aidalle
On aita orapihlajan / kuin synnin piikit lihan / ja varsinkin, kun ympäröi / se ihan koko pihan. / Kun sitä leikkaamaan / noin vihdoin uskaltautuu / niin siinä viimeistään / taas järki räytyy, hautuu.
Ei pysty siihen koneet / ei pysty homelite. / Se pitää leikata / vain lihasvoimin ite. / Ja jalkaan laittaa saappaat, / ne ennestäänkin risat, / ja paita panssarista / ja kouriin asti hihat.
Ja vettä kuusi litraa / niin jaksaa taistoon mennä. / Ei irtoo huumoria, / ei huulet siinä lennä. / Piikit pistää käsiin, / kun pannaan aitaa pinoon. / Vain ilme happamoituu / ja katse menee vinoon.
Mikään ei kestä kauan / ja vihdoin koittaa hetki / kun loppuu aidanpahus / ja alkaa uusi retki. / Pian auto pakataan, / tie kaatikselle johtaa / ja siellä piikkikasa / karmean lopun kohtaa.
Mut eipä turhaa huolta, / syksyllä vielä jälleen / työ sama odottaa. / Se menee silleen. / Valmiiksi elämää ei saa, / mut ei oo tarviskaan. / Saa kasvun suurta ihmettä / iloiten odottaa!!!
Yö Ruuskasen torpassa
Vai on muka kaikki riimit jo riimitelty lyriikassa! Tuotahan ei uskota! (Lue: HS 13.07.2016)
On Tuavetti Ruuskasen torppaannii / jo hiipinnä kesänen yö. / Ja raaha on tullunna sinnekkii, / kun om piättynnä päevän työ. / Yö levvii nii ylj kaeken, / ja päeväset iänet jo vaeken. / Vuan toukka se hiljoo tikittäen syöp / tuas tietäsä seinässä hirteen, / ja seinällä kello se tahtia lyöp / niiv verkkasta sirkav virteen, / tuon tuostai kun sirinäm piästää se / tuolta nurkasta uunin takkoo, / unev virttä kul laala se perreelle, / joka ympäri pirttiä makkoo.
Tuo on Tuavetti Ruuskanen ite, / joka vajjoon neljänneksen häin / tuosta levveestä sängystä täättää. / Ihan outoo nähä om, mite / mies, raskaasti siinä kum makkoo näen, / niin toesellaeselta näättää / tässä hämärässä kesäsen yön / kum päevällä touhussa työn. / Kyllä raskaasti mies siinä makkookii, / mut raskaatpa om myös päevät. / Jop on pettännä unj, / kum perskattii / niätse yöksi jo huuleej jäevät.
Ja se kaekki, mikä näkkyy Tuavetin takkoo, / se on tämän Tuavetti Ruuskasen akkoo. / Niin pyöreenä, punakkana makkoo se / kum puolukka keskellä mättään, / kun on oekeel levitännä levveelle, / piän alla kum pittää se kättään. / Ja nii om pyöree ja pullee povi, / että paejan sissään se kaekki ei sovi. / Eipä tuollaeseks ihal luullunna oes, / kun se on, kum peitteen om potkinna poes, / koko kommeutesa kun näättää / koko sängyhhäm miltei se täättää.
On, onpa siinä akkoo kerraksee / etomiehelle niinkun tuo Tuavi. / Sanos mies mikä tahhaasa verraksee. / Ei näpit siinä tyhjee ruavi, / kun tuollaesta akkoo hammuiloo, / eipä sylet siinä sillon tyhjinä oo, / Eipä oon, eipä toesen kerran. / Oes akaks siinä isonnii herran.
Vuan toeset sängyt ja penkit nuo / ja kätkyt ja pankom piälys tuo / ne on täännä sitä perreel lissee. / Parj pienintä niistä vielä tissiä syöp, / Vuam muutamat kesällä jo marjoja myöp, / ja isommat jo aattaa issee. / Onpa humahellu siinä jo siunaas Herran / tuan pikkusen torpan yllä, / kul lapsia tullu on tusinav verran – / ja vielä niitä tulloo kyllä.
Mut tekevä ja terhakka immeinen / on Kaesa ja om myös Tuavi. / Ka Kaesa o eukko! Ei näpissä sen / oon paenava tääskään suavi. / Ja Tuavi om mies, jolta luistaa työ, / joka puuhoo ja puskoo ja hommoo. / Ol lyhyveks jiänynnä monnii yö, / tuan mökin kun se korpeer raevas. / Vuan palakittu on myös vaevas. /
Ja on kaekki nyt tekkoo ommoo. / Muu kaekki paetsi akkoo ja vanahinta poekoo, / joka ovensuupenkillä loekoo. / Se olj Kaesalla jo sen tullessa talloo, / mut muutei sillä lie ollunnai. / Vua onpa tuota karttunna kylyväntä-alloo, / niin tyhjästä vaekka sitä alakoo sae. / Niim puuhata vuan kun jaksaa, / nii aeka se vaevat maksaa.
Näen Tuavetti Ruuskasen torpassa / yön hetket ne iäneti kulukoo. / Vaen toukka se hiljoo tikittäen syöp / tuas tietäsä seinässä hirteen, / ja seinällä kello se tahtia lyöp / niin verkkasta sirkav virteen. / Yö uamuks alakaa kallistua, / kukol laalu jo kuuluu ulukoo.
Kalle Väänänen: Sanarrieskoo
Piirros: Oki Räisänen
Ronnie Grandell: Itsemyötätunto
Sukelleettiinpa vaihteeksi ihmismielen kummallisia koukeroita käsittelevään opukseen ja tartuttiin psykologi Ronnie Grandellin uunituoreeseen kirjaan Itsemyötätunto, joka liittyy läheisesti myötätuntokeskeiseen psykoterapiaan. Tämä suuntaus pyrkii siihen, että lämpöä ja myötätuntoa itseään kohtaan osoittamalla pystyisi ongelmia kohdatessaan auttamaan itseään ja vähentämään ongelmista aiheutuvaa henkistä tuskaa. Mitä se sellainen ’itsemyötätunto’ sitten oikein on?
Grandellin mukaan itsemyötätunto koostuu kahdesta askeleesta: ”siitä, että kykenee huomaamaan kokemansa kärsimyksen eli asian tai tunteen, jota pyrkii välttelemään (askel 1), ja siitä, että haluaa ja kykenee lievittämään tätä kärsimystä eri keinoin (askel 2)". Amatööriasteella olevan keittiöpsykologinkin on helppo ymmärtää Grandellin kahta ihmisen mielentiloja koskevaa keskeistä käsitettä ’suojavalmius’ ja ’myötätuntovalmius’, ja niiden merkityseroa.
Kirjoittajan mukaan tällaista oman itsen ymmärtämistä tarvitaan juuri nyt, kun elämä on niin hektistä joka osa-alueellaan; töissä, kotona, perheessä, ihmissuhteissa, kaikkialla. Ohjeita siihen oikeaan elämään tuntuu tulevan joka tuhannen tuutista, niin että lopulta päädytään jo elämän suorittamisen vaatimukseen, siis että koko ajan pitää ja täytyy. Jos ei tähän pysty, aletaankin helposti ajatella, että itsessä on jokin vika, kun ei kaikkeen yllä ja kykene.
Pikaoppaita onneen ei ole olemassa, sehän kantapään kautta tiedetään, niin että jonkinasteiseen kärsimykseen on aina suostuttava, jotta elämässä pääsisi henkisen kasvun tiellä eteenpäin. Tämä kirja neuvoo kuitenkin erilaisia tapoja suhtautua kärsimykseen niin, että siihen saa pientä välimatkaa ja niin, että se ei nujerra voimallaan itsetuntoa maan rakoon. Siinä mielessä erilaisilla auta itseäsi –oppailla on paikkansa tietokirjallisuudessa; vaikka ne eivät pyrikään kattavasti ratkaisemaan yksilön psyykkisiä ongelmia, ovat ne kuitenkin oljenkortena päivästä toiseen pääsemiseen niinä siipi maassa - raahautumisen aikoina.
Leinon Eiskaa juhlitaan 6.7.
Väinämöisen laulu
Ei iloja monta ihmislapselle suotu: / Yks kevään riemu / ja toinen kesän / ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu. / Kyntää, kylvää, / korjata kokoon, / levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.
Ei suruja monta ihmislapselle suotu: / Yks sydämen suru, / elon huoli toinen / ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru. / Ystävä pettää, / elämä jättää, / taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.
Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu, / riemuja muita / ja murheita muita? / Taida en lukea tähtiä taivahan kannen, / en kaloja meren, / en kukkia nurmen. / Laulan ma siis, mit’ on ihmisen laulaa suotu.
Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa, / ei esiintuoda. / Sankarin sopii / laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot, / miten kipinät syttyy / ja jälleen sammuu / ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.
Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren, / katinkultaa, / laineiden läikkyä. / Sankarin laulaa sopii niin kuin meri, / suurena, pyhänä, / peljättävänä, - / lempeenä niin kuin lepäävä yö yli maiden.
Monta on laulua, monta myös laulujen miestä. / Yksi on laulu / ylitse muiden: / ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu. / Kansat katoo, / ei katoa mahti, / jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.
Eino Leino, Kangastuksia, 1902
Kaksi Urkkilaa
Siinä toisessa Urkkilassa on hirsiseinät, tupa, kamari, ruokakomero ja näköala lepikkoon, toisessa Urkkilassa on kiviseinät, sali, kymmenkunta muuta huonetta ja näköala merelle.
Toisessa Urkkilassa kuuluu linnunlaulua ja käenkukuntaa, siinä toisessa flyygelin soittoa ja klassista musiikkia.
Toisessa Urkkilassa on vinttikaivo, savusauna ja ulkohuussi, toisessa vesijohto, merenrantasauna ja kylppäri.
Toisessa Urkkilassa isännän työkalut ovat olleet eteisen seinällä naulassa, siinä toisessa Urkkilassa työkalut ovat sijainneet isännän korvien välissä.
Toisen Urkkilan tuvassa on jaettu puutetta, onnea ja välittämistä, toisen Urkkilan salissa on jaettu valtiomiesohjeita, neuvoja ja erätarinoita. Molemmissa on koettu myös epätoivoa, pelkoa ja surua, mutta yritetty silti ajatella huomista.
Toisen Urkkilan osoite on Lepikon torppa, Pielavesi ja sen toisen Tamminiemi, Helsinki.
Pielaveden Urkkila
Urkki isän ja äidin välissä, pikkusisko Siiri isän edessä. Kuvasta puuttuu kuopus Jussi.
Sotkamon Saastamoisella kenkäostoksilla
Lenkkarit vai tossut, / tennarit vai kummarit, / saapikkaat vai sannikkaat, / spittarit vai maiharit, / korkkarit, läskärit, / retkarit vai avokkaat, /virsut, heinäkengät, / tanokkaat vai supukkaat?
Arkikengät, juhlakengät, pitokengät, ketokengät. ---
Rullikset vai monot, / haitarvarret, lapikkaat, / nappaskengät, lantabuutsit, / menokkaat ja tulokkaat. / Kärkikkäät, tohvelit, / ratsarit vai varvikset, / huopikkaat vai pistokkaat, kävikset vai sisikset?
Talvikengät, kesäkengät, syksykengät, kevätkengät. --- (Keltainen Aamu, 2001)
Niitä rikkauksia tuhansia, joita suutarilla (lue: Saastamoisella) on!!!
Olive Kitteridge
Katsottiinpa Yle Teemalta 20. - 23.06. henkeä pidätellen HBO:n vuodelta 2014 olevaa, useita palkintoja saanutta neljäosaista minisarjaa Olive Kitteridge. Tarina perustuu Elizabeth Stroutin romaaniin, joka on ilmestynyt vuonna 2008 ja saanut myös Pulizer-palkinnon. Elokuvan on käsikirjoittanut Jane Anderson ja Elizabeth Strout ja ohjannut Lisa Cholodenko, tuottajina Tom Hanks ja Frances McDormand.
Sarja alkaa yllättävästi; vanheneva lakoninen nainen Olive (mainio Frances McDormand) kävelemässä metsään ja asettautumassa kapiselle viltille pistooli kädessään. Siitä palataankin parikymmentä vuotta taaksepäin naisen silloiseen perhe-elämään, jossa hänellä on apteekkarina toimiva kiltti aviomies Henry (Richard Jenkins) ja murrosikäinen poika Chris (John Gallagher Jr.). Pojan vaikeissa oloissa elänyttä luokkakaveria aikuisena esittää sykähdyttävällä tavalla Cory Michael Smith. Elokuvan loppupuolella myös Bill Murray tulee mukaan tapahtumiin lähellä asuvan naapurin roolissa. Muusikko Martha Wainwright vie eikä vikise useiden kohtausten huomion musiikillaan.
Oliven ja Henryn avioliitto on tylsä, tavallinen ja riitaisa. Poika yrittää selvitä kahden tulen välissä. Henry palkkaa nuoren ja iloisen apulaisen apteekkiinsa (Zoe Kazan), ja opettajana työskentelevä Olive kestää vaivoin apulaiseen kohdistuvan lämmön ja ihastuksen, koska hän on itsekin ihastunut koulussa omaan työtoveriinsa. Ikäviä asioita joudutaan kohtaamaan, ja jaksojen edetessä tullaan yhä useammin sen kysymyksen eteen, miten elämää oikein jaksaa elää ankarien vastoinkäymisten tullen. Mikä on hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen merkitys sellaisina aikoina?
Oliven persoona herättää paljon ajatuksia; miksi hänestä on tullut sellainen, mitkä hänen motiivinsa äkkiväärälle käytökselle ovat, millaista raivorehellisyyttä ihmisten väliset kontaktit oikeasti kestävät, onko Olive muutakin kuin pelkkä töksäys. Hiljalleen paljastuu, että muitakin ominaisuuksia piiloilee syvällä pinnan alla. Myös Henrystä löytyy uusia puolia, samoin Chrisistä. Keskeisiä asioita ovat sellaiset tapahtumat, jotka ovat kolauttaneet ihmisten mielenterveyttä jo lapsuus- ja nuoruusiässä ja jääneet pysyvästi vaikuttamaan heidän persoonaansa.
Jos haluaa oikein Pohjanmaan kautta pohtia, mistä mikäkin ihmisten elämässä mahtaa johtua, kannattaa katsoa tämä neljän tunnin sessio, osissa tai putkeen. Ellei ole sattunut näkemään kyseistä tarinaa aikaisemmin, niin vielä voi korjata puutteen lauantaisin 02. – 23.07.2016, jolloin se esitetään uusintana Teemalla. Sarja löytyy kokonaisuudessaan myös Hbonordicista.
Jussinjuhlaa!
KESÄYÖ
Kentillä kasteisilla
hämärä käy yli maan.
Valkea niittyvilla
vielä on valveillaan
katsoen kummissansa
kuinka rukoukseen
kaikkien kukkien kansa
kumartui hiljaiseen.
Kuusen latvasta ääni
pienoisen huilun soi.
Minäkin kumarran pääni.
Minunkin sisällä soi.
Aaro Hellaakoski
Nocturne
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
---
Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.
Eino Leino, 1903
... puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu ...
Eino Leino -talo Paltaniemellä, Eino Leino -seura
Siihen aikaan, kun isä lampun osti...
… ja äiti sen pudotti, kuten uusi kansa on Juhani Ahon tunnetuimman Lastun nimeä ansiokkaasti jatkanut. Värikkään elämän eläneen kirjailijan ja toimittajan Juhani Ahon merkitys suomalaisessa kirjallisuudessa on vaikuttava. Kirjahyllyssäkin saattaa rehottaa vajaan metrin verran Juhani Aholta peräisin olevaa tekstiä, eikä siinä ole läheskään kaikki hänen tuotantonsa. Kyllä on papin poika terävästi tarkkaillut ympäristöään, ottanut siitä opikseen ja laittanut sanoja piiiitkään jonoon.
Juhani Aho (1861 - 1921) syntyi Lapinlahdella rovasti Brofeltin herännäisperheeseen, jossa kaiken kaikkiaan oli kymmenen lasta. On pihamaalla ja nurkissa riittänyt pientä vilskettä, siihen lisänä tietenkin palvelusväki ja muut mahdolliset kylässä kävijät, maattomat, kerjäläiset ja muut paikasta toiseen tallustajat. Iisalmen Mansikkaniemellä olevassa Brofeltin pappilassa voi aistia elävästi menneen ajan ilmapiiriä.
Aho oli naimisissa taidemaalari Venny Soldanin (1863 – 1943) kanssa, mutta oli tosi hyvää pataa myös tämän sisaren, Tilly Soldanin (1873 – 1931), kanssa, ja kaikista yhteisistä lapsista pidettiin samassa pihapiirissä hyvää huolta. Elisabet Järnefelt ja Minna Canthkin mainitaan läheisistä some-yhteyksistä Juhani Ahoon.
Kun puhutaan Ahosta, pitää puhua myös Kauppis-Heikistä, Ahon ikätoverista (1862 – 1920), joka oli poikasena renkinä Brofeltin pappilassa. Siellä ollessaan hän saattoi muiden töidensä ohella tutustua kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, joka siihen aikaan olisi muutoin ollut renkipojalle mahdotonta. Juhani Ahon ja Kauppis-Heikin vaiheita vertaillessa käy erityisen selvästi ilmi se, mikä merkitys ihmisen tulevaisuudelle on, jos hän on sattunut syntymään onnellisten tähtien alla ja saanut mahdollisuuden toteuttaa ominta itseään.
Brofeltin pappilan lähistöllä on myös Koljonvirta, jonka sillalla ”tee se itse” –mies Sven Tuuva pani parastaan Suomen sodan aikaan, niin kuin J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat – teoksesta on saatu lukea sen seitsemään kertaan. ”Älyä kyll’ ei Dufvalla / lie liiaks’ ollutkaan, / pää huono oli, arveltiin, / mut sydän paikallaan.”
Brofeltin pappila, Mansikkaniemi, Iisalmi
Siihen aikaan, kun isä lampun osti.
Juhani Aho nuorra miesnä.
Rovasti Brofelt ja siippansa.
Kauppis-Heikki
KORKEA AIKA
Korkea aika onkin aika hyvä romaanin nimi, sehän herättää hyvin monenlaisia konnotaatioita. Sanontaa 'korkea aika' käytetään usein, kun muistutetaan jostakin tekemättömästä työstä; nyt olisi sitten korkea aika tehdä se, jos vielä mielii. Korkea aika kuvaa myös elämän hektisintä aikaa, kun on arjessa kiinni joka solullaan ja on tunne, että koko ajan tekee jotain satakaksikymmentä lasissa ja kaikella on merkitystä, vaikka sitä ei ehdi ajatella. Elämä tuntuu olevan läsnä juuri siinä paikassa; vanhemman sukupolven lähtö, nuoremman sukupolven kasvatus ja oman sukupolven vuoro tehdä osansa yhteiskunnan hyvän eteen.
Laura Lähteenmäen toinen romaani on kahden erilaisen perheen tarina, jossa toinen sivuaa toistaan. Lähdetään tästä päivästä, mutta pian ollaan alkujuurilla Karjalassa. Toinen maailmansota on loppunut, siirtokarjalaiset pitää asuttaa ja maita lohkotaan isoilta talollisilta. Nämä eivät asiasta erityisemmin pidä - outoa kieltäkin puhuvat nuo muukalaiset ja entäs ne kummalliset tavat - mutta mitä muutakaan voi tehdä kuin suostua.
Keskiössä on kaksi naista, Anna ja Heljä. Anna, opettaja, miehensä Olavin ja lapsensa Laurin kanssa, tulee evakkona Heljän ja hänen miehensä Kallen maatilasta lohkaistulle maalle ja rakentaa siihen talon. Kalle on haavoittunut vakavasti sodassa ja makaa kamarissaan Heljän hoidettavana. Lapsettomuus vaivaa isäntäparia.
Anna tuntee syyllisyyttä ja myötätuntoa Heljää kohtaan, jolta hän ja hänen perheensä on saanut sen, mitä uudessa elämässä tarvitaan. Hän yrittää lieventää syyllisyyttään tekemällä Heljän hyväksi työtä niin paljon kuin vain jaksaa, ja vaatii myös Olavia ja lapsiaan tekemään samoin. Heljä taas tuntee ajoittain kateutta ja kaunaakin Annan perhettä kohtaan, heillä kun on kaikkea sitä, mitä häneltä puuttuu; riuska ja mukava mies, rakkautta, iloa ja lapsia, ja vielä koti hänen ansiostaan. Ääneen näistä tunteista ei kuitenkaan juuri puhuta. Vaikeasta asetelmasta huolimatta naisten välillä on solidaarisuutta, joka kantaa rankkojen aikojen yli.
Sukupolvet vaihtuvat, mutta sukujen välisestä salaisuudesta vaietaan pitkään. Vasta kun kolmas sukupolvi älylaitteineen huomaa maailman ovien ja tietojen olevan ammollaan, salattu asia alkaa paljastua.
Tämä on vahvojen, vain joskus polviaan notkauttavien naisten romaani, jossa miehet ovat lähinnä statisteja. Usein hyvää romaania lukiessa toivoisi, että henkilöt eivät koskaan hylkäisi lukijaansa ja että heille kaikille kävisi loppupeleissä jotenkin hyvin. Se kai lienee osoitus siitä, että kirjailija on onnistunut kuvaamaan eletyn ajan ja ihmisensä uskottavalla tavalla.
Oi EMMA, EMMA, oi EMMA, EMMA...
... miten kiinnostavan näyttelyn oletkaan taiteen ystäville järjestänyt Espooseen. Siellä on nimittäin meneillään keraamikko Rut Brykin (1916 – 1999) juhlanäyttely, joka valottaa taiteilijan tuotantoa varhaisista töistä aina viimeiseen teokseen saakka. Näyttely on osa EMMAn suomalaista modernia kuvataidetta ja designin klassikoita esittelevää kokonaisuutta. Teokset on koottu Tapio Wirkkala Rut Bryk Säätiön kokoelmasta, julkisista tiloista ja yksityiskokoelmista. Näyttely on avoinna 4.9.2016 saakka, joten vielä ehtii, kun oikein kiirettä pitää.
Myös Bryk on ehtinyt tehdä kaikenlaista elämänsä aikana: keramiikkataidetta, astioita, kortteja, kirjankansia, mosaiikkipaloista luotuja reliefejä, painokuvioita ja paljon muuta, niin että luovuutta on riittänyt vaikka muille jakaa. Rut Bryk oli naimisissa taitelija Tapio Wirkkalan kanssa.
Gurmeeta Gumbostrandissa
Sinne sitten! Eikä oo pitkä matka!
