Turjailijan turuilla

Antti Heikkinen: Turjailija – Heikki Turusen elämä ja teot

”Kumikosan, Kumikosan, on nimi tytön, jota yhä rakastan…” biisi alkaa soida päässä, kun kuulee nimen Simpauttaja. Se on Heikki Turusen esikoisteos ja samalla hänen tunnetuin romaaninsa. Tähän on vaikuttanut erityisesti se, että kirjasta tehtiin Veikko Kerttulan vuonna 1975 valmistunut elokuva, joka on nähty useaan kertaan TV:ssäkin. Henkilöhahmot ovat jääneet hyvin suomalaisten mieleen, eivätkä vähiten näyttelijöiden tekemien roolitöiden ansiosta. Ahti Kuoppala Simpauttajana ja Pekka Räty nuorena Imppana, myös Leni Katajakoski, Esko Hukkanen ja Ahti Jokinen ovat rooleissaan aitoja, järkyttäviäkin. Mieleen on jäänyt myös alussa mainittu renkutus, joka on mahdollisimman kaukana kuvatusta maailmasta ja jota Imppa heinäladossa laulelee selällään maaten ennen elämän todellisuuden kasvoille iskeytymistä.

Kivenpyörittäjän kylä on toinen merkittävä Heikki Turusen romaani, josta tuli kuuluisa Markku Pölösen ohjattua siitä samannimisen elokuvan vuonna 1995. Erityisesti Matti Varjo ja Martti Suosalo ovat jääneet voimakkaina mieleen tässä Ruotsiin töihin joutunutta peräkylän suomalaista kuvaavassa, tyhjenevän maaseudun ja pakettipeltojen ahdistusta ilmentävässä elokuvassa. Jarmo Mäkisen esittämä vaitonainen kivenpyörittäjä edustanee Sisyfoksen loppumatonta raadantaa itseään suuremman kivenjärkäleen kanssa kuin halutakseen kalvavan syyllisyyden lisäksi kertoa, että unelma entisestä maalaisidyllistä on sortunut, jäljellä armoton totuus. Voi ahistuksen määrää!

Turjailija-muistelmateoksessa Heikkinen kuleksii joitakin aikoja Heikki Turusen vanavedessä ja seurailee Turusen elämää, siinä samassa omankin elämänsä joitakin merkkitapahtumia tallentaen. Taiteilija Eeva Ryynäsen, tuon armoitetun puuveistäjän, naapuruus nuoruuden aikana nostetaan esiin Turusen vahvana pontimena lähteä taiteilijan uralle. Kirjailijan elämään mahtuu paljon joron jäljillä olemista ja sieltä palaamista, juopottelua, taiteilijaelämän onnea ja epätoivoa, kattava kokoelma maaseudun ihmisen kohtaloita kuvaavia teoksia, rakkaus Seijaan ja kaksi poikaa, ikääntyminen ja sen hyväksyminen.

Tämä muistelmateos on vahvasti esikuvansa Heikki Turusen näköinen, helposti lähestyttävä ja sympaattinen, ja jättää lukijalleen kuvan yksinäisestä, taiteilijasieluisesta miehestä, joka pyrkii, maaseudun ihmisten ansiokkaan kuvaamisen lisäksi, saamaan oman elämänsä traumat hallintaan rauhanomaisin keinoin, taiteen avulla.

Vihaisten lintujen vallassa

Pitihän se mennä katsomaan, ensimmäinen suomalaiseksi tunnustettava (Rovio Animation Studios) megaluokan animaatioelokuva, Angry birds, ja 3D-laseilla tietenkin. Asiaan vihkiytymättömänä ja kyseisiä pelejä aiemmin pelaamattomana juoneen päästiin nopeasti kiinni; tässähän on kyse hyvän ja pahan, Daavidin ja Goljatin – ritsatkin samat! - välisestä taistelusta, jossa pohjimmiltaan hyvä – vaikka ajoittain yrmeä ja vihainenkin Red kavereidensa Saken ja Pommin avulla – lopussa voittaa ylivoimaisen vastustajansa. No, se oli tarinan melko yksinkertainen juoni.

Mutta animaation osuus – voihan elämän kevät! Kyllä oli pantu tekijät remmiin, ja tulos oli sen mukainen. Viimeksi viime syksynä tällaista animaatioelokuvaa katsoneena - Disney Pixarin leffa Inside out – mielen sopukoissa  (Kirjatimpuri 01.10.2015), tuli mieleen, että tämä saattoi olla vielä terhakampi katselukokemus. Pixarin elokuvassa tarinan syvyys ja merkityksellisyys oli kyllä eri luokkaa, mutta vihaisten lintujen tilannekomiikka ja nopea tapahtumien vyörytys silmien eteen hengästytti kerta kaikkiaan katsojansa, kun oikein vauhtiin päästiin. Huumori ja komiikan keinot olivat keskeisessä osassa, hytkyen sai nauraa monessa kohdassa.

Ja mikä musiikki! Tuli mieleen ihan, ihan pikkuisen, että mitähän onkaan mahdettu maksaa tekijöille, että kaikki nämä klassikot saatiin mukaan. No, kuulosti siltä, että kannatti satsata.

Näyttelijöihinkin eli ääniksi oli saatu megaluokan tekijöitä: Jason Sudeikis, Josh Gad, Danny McBride, Maya Rudolph, Bill Hader, Kate McKinnon, Peter Dinklage, Sean Penn.

Mutta mikä tärkeintä; tämä oli siis myös suomalaista tekoa, ja lopputeksteissä oikein vilisi suomalaisia tekijänimiä. Mediassakin on kerrottu, että voitolle päästään. Joten eipä hätää suomalaisen animaatioelokuvan tulevaisuudesta. Se näyttää olevan Suuren Kotkan suojassa ja tulevaisuus valoisana!

Kuvat: Angry birds -kalenteri

Syvä toive kaikkiin hetkiin

Muuan isämeitä

Anna meille - tarkoitan:

älä ota pois.

Vaikeata lastesi

luopua ois.

Elämäämme helpottaa

vaikket koskaan vois,

tätä pientä onneamme

älä ota pois.

                                             Eila Kivikk’aho

Merta enemmäs kalaan...

Jos luonnon rauhaan usein halaa, / ei tartte mennä merta edemmäs kalaan, / kun vain hyppää selkään fillarin / tai talsii metsään karhun askelin. / Se Keskuspuisto on, tuo paikka mukavin!

Etsivä löytää sieltä arboretumin / ja jäniksen voi nähdä, ketunkin / ja aarnialueita montakin / voi löytää joku ahkerin. / On siellä siltaa, pitkospuita, pisteaitaa, / mut; mitä ihmettä! se onko laitaa, / et kahvilakin siellä olla taitaa.

Ja keväisin kun vesi virtanaan / saa Ruutinkosken yli kuohumaan / se luonnon näytelmä on vailla vertaa. / Vaikk' metsään menee tuhat kertaa, / se aina uuden elämyksen antaa. / Kotiin tullessaan saa muiston kantaa / ja unissaankin tallustella joen rantaa.

Poliitikot, päättäjät, nyt miettikää / kun meinaatte tään puiston nävertää / ja nyrhii metsän joka kulmaa, / kun ratkaisette asuntojen pulmaa. /  Nyt kämpät muualle ja metsä rauhaan! / Niin jopa kosket alkaa pauhaan / ja kiittää rikas luonto säästäjäänsä.

Toivon tarkoitus

”Me emme ole täällä viihtymässä ja oleilemassa. Me olemme täällä kehittyäksemme paremmiksi ihmisiksi, jotta seuraava sukupolvi voisi kehittyä vielä paremmaksi. Juuri tällaista näkökulmaa nykykulttuuri välttelee viimeiseen asti.”

Näin sanoo Jari Ehrnrooth kiinnostavassa kirjassaan Toivon tarkoitus. Hän puhuu toivon merkityksestä ja sen alkulähteistä ja arvioi kriittisesti nykyhetken itsekästä ja lyhytnäköistä trendiä, joka tuntuu sanovan, että ”kaikki paras maailmassa kuuluu minulle ja vain minulle, ja heti nyt”. Kilvoittelu paremmaksi ihmiseksi tulemiseksi on loppumaton, päämäärää ei ole edes mahdollista saavuttaa, mutta siihen suuntaan on kuitenkin edettävä toteuttaakseen ihmisenä olemisen ihannetta.

Kirjoittajan mukaan aiemmatkin, ratkaisevan tärkeät kulttuurievoluutioon vaikuttavat keksinnöt on tehty marginaalissa, ei niinkään vallan keskuksissa, esim. renessanssin synty vaatimattomassa kaupunkivaltiossa Firenzessä. Johtava valta ei siis johda kulttuurievoluutiota. Siispä meidän, jokaisen ainutkertaisen ja ajattelevan yksilön, tulee ottaa omalla kohdallamme ja omassa toiminnassamme vastuu ihmiskunnan paremmasta tulevaisuudesta.

OMENANKUKAT

Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevät-öissä valoisissa,
kun kuusten latvat ne kumartuu ja immet on unelmissa.

Ne yöt pari ympäri helluntain, ne yöt on suuret ja syvät
ja silloin jos ei tule tuuli vain, niin kypsyvät heelmät hyvät.

Oi, antaos taivas tyyntä nyt, jos sitten sa annatkin muuta!
Oi, varjele Luojani vakainen nyt orvon omenapuuta!

                                                                        Eino Leino

Siell’ on kauan jo kukkineet omenapuut, siell’ on siintävät seljät ja salmien suut,

siell’ on vihreät metsät ja mäet,

siell’ on vilposet illat ja varjokas koi, siell’ on lintujen laulu, mi lehdoissa soi,

siell’ on kaihoja kukkuvat käet.

                                                                        V. A. Koskenniemi

Se kai oli omenapuu… / Sen alla äsken seisoin.

Oksilta – ihmeellisiltä – / sulana, lämpimänä valui kuu.

Vai sinäkö? Puusta? / Oli kuin suuri pallo

kasvanut minussa oisi, / öljyä täysi, kallista, tuoksuvaa.

Ja pallo särkyi, öljy hiuksilles / ja hartioillesi valui. Tuoksui maa

ja ilma, ja sumun lailla / kierryin ympärillesi. Eikä ollut rajaa,

liukenit sumuun, sinä ääriä vajaa / niin kuin minäkin. Ja sulava kuu

puun oksilta vastasi: ”Niin kuin minäkin.”

Sen alla – niin, / se oli kai omenapuu.

                                                                      Juha Mannerkorpi

Jos ei heilaa helluntaina...

... niin juhannuksena on jonoa, kertoo nykyinen kansa. Vanha kansa taas toteaa, että – Jolla on heila helluntaina, sillä on lapsi laskiaisena.  Perheen perustamisesta tässä yhteydessä vanha kansa ei tosin virka mitään, mutta se lieneekin kuriositeetti helluntaisen iloleikin rinnalla.

Vanha kansa tietää helluntaista monta muutakin suurta ja vielä suurempaa viisautta: - Kun on helle helluntaina, niin on pakkanen paavalina tai -  Helluntai hempeimmillään, paarmat pahimmillaan tai - Liiku likka helluntaina, juhannussa et jouva, tai – Kun ois aina kesä ja helluntai eikä koskaan talvi ja maanantai!

Larin-Kyösti on rikastuttanut suomalaista runoperinnettä erityisesti juhlapäivärunoillaan, jotka edelleen elävät kansan karttuisissa ja kurttuisissa käsissä tunnettuina lauluina. Seuraavassa jälleen yksi otos tämän varhaisen luontobongailijan tarkoista havainnoista, jotka Oskar Merikanto on tulkinnut musiikiksi:

”Ja nythän on taasen helluntai, kevät tautisen talven voitti. Pihatuomi jo eilen kukkaset sai, sitä saunan sirkkakin soitti. Nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on kukkien armain aika.

Sinitaivoja linnut kaiuttaa, rusopilvet soutavat vettä.  Vesiperhot, hyttyset piiriin saa ja mettiset etsivät mettä. Nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on laulun ja soiton aika.

Suru murtunut mullasta nousta voi. Kevät toiveen taimia kantaa. Elo pyytää, kutsuu, hurmaa ja soi, ja se lupaa onnea antaa. Nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on nuoruuden suuri aika.”

KEVÄÄN KUUNTELUA

Toukokuisen sateen suhu vaiennut on kokonaan.

Tuulikaan ei vielä puhu oksaan kimaltelevaan,

jossa vaiti aukeavat silmut ilmaan tyveneen,

lehdenkärjet kurkottavat nyt jo hiirenkorvineen

kuullaksensa: huokuu herkin hengin hyrinät jo suun

kunnes lauluun alkumerkin antaa lintu toukokuun.

                                                           Aaro Hellaakoski: Hiljaisuus, 1949, Kevään kuuntelua

Miten muistat minut

Äitienpäivää ajatellen luettiin Antti Ritvasen tuore ja toisenlainen Miten muistat minut -romaani, joka kertoo boheemista kirjailijaäidistä ja hänen nyt jo aikuisesta pojastaan sekä pojan että äidin suulla. Kirja alkaa nykyhetken tapahtumista ja etenee takaumin pojan lapsuudesta aikuisuuteen.

Äitsykkä on taiteilija ja hengeltään nomadi, joka ahdistuu joutuessaan elämään samassa paikassa ja pysyvissä olosuhteissa. Lapsi on jo pienestä oppinut tulkitsemaan äidin mielialoja, jotka vaihtuvat tiheään kuin keväiset säät, yrittänyt elää niiden mukaan ja kerjätä huomiota, silloin kun se on ollut mahdollista. Äidistä ei oikein saa otetta, kun hän on aina menossa; matkoilla, kokemassa, kirjoittamassa tai juhlimassa. Jonkinlaisen turvan ja selkänojan pojalle antaa isän ja tämän uuden kumppanin rauhallisempi elämänmeno.

Äidin merkitys pojalle korostuu entisestään juuri äidin poissaolon vuoksi; poika joutuu kuvittelemaan äidin itselleen. Äidin ja pojan joskus eroottiseksikin tulkittava suhde kulkee rakkauden, suurten pettymysten, epätoivon, syyllisyyden, vihan ja anteeksiannon välillä. ”Tartun äidin ojennettuun käteen. Äiti vetää minut itseensä kiinni, pyörimme hiljaa kevätauringon matolle maalaamalla vinoneliöllä.”

Teos on mielenkiintoinen; se kannattaa lukea vaikka kannanottona siihen äitylihehkutukseen, johon entistä enemmän mainostajien ylipuhumina vuosittain osallistutaan. Jäitä hattuun, mutsikin on onneksi vain ihminen hyvine ja huonoine ominaisuuksineen; kukapa haluaisi tulla ylistämällä alistetuksi. Kyllä äitsykkää ja iskää silti voi juhlia, koska juhla aina ylentää ja nostaa pois arkipäivästä.

Stadin slangia tutkivan Heikki Paunosen sanalistoilta löytyy liuta äitiä tarkoittavia sanoja, mm. ahku, emo, eukko, käring, maamuska, maistraatti, mammeli, mehumaija, morsa, mude, mudero, mihvi, muffe, äitee, ämyli ja niin edelleen, muista murteista puhumattakaan, joten suuria tunteita herättävästä henkilöstähän – välillä vihasta raivon kautta rakkauteen ja lopulta toivottavasti ymmärrykseen - on kyse tänä sunnuntaina.

Omena- eikun kirsikkapuiden alla

Japanin kielen saloihin päästiin jo 15.03.2016 Kirjatimpurin postauksessa Tinttipatruuna ja japania aloitteleville. Jos haluaa saada lisää tartuntatautia ja jatkokurssin japanilaiseen kieleen ja kulttuuriin ja nauttia siinä sivussa viipyilevästä ja nautittavasta eksotiikasta, kannattaa suunnata askelluksensa elokuviin ja mennä katsomaan Naomi Kawasen Kirsikkapuiden alla –elokuva.

Apaattinen Sentaro (Nagase Masatoshi) raahustaa aamuisin kioskilleen paistamaan pieniä dorayaki-leivonnaisia, joita lähistön koulutytöt käyvät syömässä ruokatunnillaan. Muuan ikääntynyt rouva Tokue (Kiki Kirin) vääntäytyy usein kioskille ja alkaa olla Sentarolle jo pieni maanvaiva halutessaan välttämättä päästä Sentarolle töihin.  Lopulta Sentaro epäillen suostuu.

Sentaro on siihen asti ostanut tukusta leivonnaisten väliin tulevan paputahnan, mutta rouva Tokue alkaa tehdä paputahnaa itse aamuvarhaisella kioskin hellalla. Se on niin hyvää, että putiikin luukulla alkaa käydä kuhina, kun sana herkullisesta paputahnasta leviää. Uchida Kyara esittää koulutyttöä, joka vierailee Sentaron kioskilla säännöllisesti. Näiden kolme välille syntyy hiljalleen merkittävä ystävyys. Muuta leffasta ei voidakaan paljastaa, ettei mene maku niin kuin Sentaron tukun paputahnasta.

Kewään korwalla weisataan wanhoia kouluwiisuia

Kevätlaulu

1. Jo taittui talven valta / tuo raskas, ankara, – / ja taasen kaikkialla / soi laulu riemuisa. – / Nyt luonto vihannoipi / ja lintuin laulu soipi. / Oi päivyt armahin – sua riemuin tervehdin!

2. Oi kevät armas poista / nyt mielen murheisuus. – / Sä lämmitä ja loista, / luo mulle mieli uus. – / Luo mieli aurinkoinen, / niin taas ma laulaa voinen: / Oi päivyt armahin – / sua riemuin tervehdin!

                                                    Otto Kotilainen, muk. Linda Kunnas

Keväällä

1. Nyt on Suomen suloin aika, / nyt sen luonto kukoistaa, / nyt sen kaikuu laulun taika, / Väinön kannel kajahtaa. / Katso, kuinka järvet hohtaa, / Suomen sulojärvet nuo! / Lehtoloista sua kohtaa / tuoksut, joita kukat tuo.

2. Lehto loistaa, linnut laulaa / linnun kielin suloisin, / suomalainen myöskin laulaa / suomen kielin kotoisin. / Nyt on Suomen suloin aikaa, / nyt sen luonto kukoistaa, / nyt sen kaikuu laulun taika, / Väinön kannel kajahtaa.

3. Nyt on sunkin suloin aikas / sull' on voimat nuoruuden, / sull' on sulo Iemmen taikas, / lempi suuri Suomehen. / Toimeen siksi, kaikin voimin / työsi maalles omista! / Lempi vahva töin ja toimin / paljon, paljon aikaan saa.

                                                                                         O. Wennerberg, Aina Irene Mendelin

Kevätsointuja

1. Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö, / kevätvirsiä viidakko kaikaa.
Suli hanget ja nousi jo kukkien vyö. / Sinilaine jo lyö ja jo valkeni yö.
:,: Nyt on toivon ja lempeen aika. :,:

2. Nyt rinnass' on lämpö, mi murtavi jään, / joka huokuili henkeä hallan.
Ja se vaativi voittoa kirkkahan sään. / Elon onnea laulaa se enteillään,
:,: Kevättunteille tuottavi vallan. :,:

3. Nyt tunnen kuin sieluni siivet sais / ja ma leivona nousta voisin.
Ja mun tahtoni talvesta ponnahtais / ja mun riemuni oikean kaiun sais,
:,: Ja ma oikea laulaja oisin! :,:

                                                                                                  P.J. Hannikainen, Larin-Kyösti

Kyyhkynen kylpee

Kyyhkynen kylpee kuopassaan / pienen lapsensa kanssa,
Tip, tip, tippuvi räystään suu. / Tässäpä höyhenet puhdistuu!
Kyllä on hauska huuhdella / valkeita sulkiansa.

Kyyhkysäiti se haastaa näin: / "Kuuleppa lapsi kulta.
Maailman teitä kun taivaltaa,  / sulkansa helposti tomuun saa.
Nyt sua suojelen siivilläin, / tahrat huuhtelen sulta.

Kerta kun lennät maailmaan, / äitisi neuvoa muista:
Varjele sulkasi valkeat, / mutta jos joskus mustuvat,
ällös tahraan jättäkö vaan, / huuhdo ja puhtahaks' puista."

Kyyhkyspoikanen loiskuttaa, / huuhtoen innoissansa,
Räystäät tippuvat, kirkas on sää, / kevään aurinko lämmittää,
Kyyhkyjen siipiin heijastaa / puhtainta kultoansa.

                                                                                       Otto Kotilainen, Hilja Haahti

PASI WAS HERE

Veikko Nuutisen (s. 1981) kirjoittama ja Lauri Maijalan ohjaama näytelmä Pasi was here on täyttänyt KOM-teatterin katsomon tänä keväänä, yleisömagneetti siis. Muita Veikko Nuutisen kirjoittamia näytelmiä ovat Paras mahdollinen maailma ja hyviä ehdotuksia vieläkin paremmasta ja Myötätunto.

Pasi ja Hemmo ovat olleet kaveruksia jo 1980-luvulla, päiväkodista lähtien. Pasi on lapsi duunariperheessä, jossa eletään ”tavallista” elämää, Hemmo taas on yliopistomaailmassa elävän vaihtoehtoäidin poika, jonka kotona mikään ei ole niin kuin muiden elämässä, vaikka poika niin tahtoisi. Tapahtumat sijoittuvat lähinnä Savonlinnaan. Aikuisina poikien tiet eroavat; Hemmo muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, Pasi valitsee ammattiopinnot ja jää kotikaupunkiinsa elämään lapsuusperheensä hänelle viitoittamaa elämää. Ja kuinka yllätyksetöntä, juuri duunariperheen pojalle tulee henkisiä vaikeuksia. Vasta näytelmän viimeinen repliikki paljastaa Hemmo-älykön todellisen luonteen ja asettaa hänet samalle suoralle Pasin rinnalle.

Enemmänkin olisi näytelmässä voinut olla laveutta ja syvyyttä, kun käsitellään kokonaisia vuosikymmeniä koskevia teemoja. Myös näytelmän varmaankin tahallinen mustavalkoinen vastakkainasettelu ihmetytti; kehäkolmosen ulkopuolella olevat, sen sisäpuolisen kuplan edustajat ja melko alleviivaava käsitys siitä, missä niin kutsuttu sivistys sijaitsee; katsomo saattoi esityksen jälkeen olla siis itseensä oikein tyytyväinen ja mennä nukkumaan levollisin mielin.

Kysyttiin seurassa olleilta, teatteria tuntevilta ihmisiltä, mitä teatterin lajia tämä näytelmä edustaa, ja saatiin vastaukseksi, että se on lähinnä musta komedia. Esitys jätti tunnetasolla melko viileäksi; ei oikein tiennyt, missä olisi pitänyt nauraa, missä itkeä, vai olisiko pitänyt tehdä kumpaakaan. Näyttelijät kyllä pistivät parastaan, erityisesti Johannes Holopainen hallitsi näytelmää tulkinnallaan Pasista. Muissa rooleissa olivat Vilma Melasniemi, Robert Enckell ja Juho Milonoff. Näyttämölle luotu ajankuva puvustuksineen ja äänitehosteineen oli autenttinen, mistä erityinen kiitos sen tekijöille.

KOM-teatterin käsiohjelma: Pasi was here

Röörit auki, simsalabim!

Viimeksi tässä ruokakunnassa tehtiin putkiremppaa, kun piti uusia vessan lavuaarin poistoputki (Kirjatimpuri 17.11.2014).  Se tehtiinkin timpuroimalla ihan ihte, joskaan tuloksesta ei tullut ihan täydellinen. Nyt ei uskallettu ryhtyä moiseen puuhaan, kun kyseessä on samaisen vessan lavuaarin vuotava - tai itse asiassa – vuotamaton hana. Tämä kyseinen hana kun sanoi sopimuksen irti niiltä osin, että se ei laskenut kylmää vettä juuri ollenkaan, vaan yritti polttaa kaikkien asianosaisten kourat aina, kun sinne eksyi kämmeniään vedessä löyhyyttelemään.

Niinpä käännyttiin auliin ystäväjoukon puoleen ja suoritettiin hakuammuntaa; mistä saataisiin luotettava ja lähietäisyydellä oleva monttööri paikalle huoltamaan tätä iskostelevaa vempelettä. Ja löytyihän se apu kummitytön auliilla avustuksella; Lähiputki Oy:n mies riensi hätiin jo seuraavana aamuna ja taikoi hanan priimakuntoon.

Oodi putkimiehelle

Putkimies on kelpo mies, / hän putket kunnostaa,  / ja sellaisella vauhdilla, / et muita kauhistaa. / Hän hanan oitis aukaisee / ja tekee vääntöteon. / Ja kas, taas hana toimii. / Ihme. Se on! / Tuo jussi käytännön / niin työssään ahkeroi, / ja jälki työn on upeaa, / ei valitella voi. /  On ihan jees, et kaikki / mieluummin korjataan / kuin mitään turhaa uutta / tilalle ostetaan.

Korkealta ja kovaa - matalalta ja muristen

Otettiin taas ilmaan heitetty hanska vastaan ja tutustuttiin teokseen, jonka kirjallinen laji on usein osoittautunut haasteelliseksi. Vuorossa oli Raila Kinnusen kirjoittama teos Karita Mattila – Korkealta ja kovaa. Siitä itse kohde sanoo, että ”tämä kirja ei ole muistelmat vaan lähinnä fanikirja ”minä eilen, tänään”. Varsinaiset muistelmat laulaja aikoo kirjoittaa sitten, kun hän joskus - ehkä - jää eläkkeelle.

Karita Mattilan ura ei ole tainnut jäädä suomalaisilta huomaamatta, niin loistokas se on; maalta kotinurkista maailman metropoleihin, tuhkimotarinaa parhaimmillaan. Tässäkin ei-muisteloksessa on valoisien ja menestyksen aikojen ohessa omat varjonsa ja vaikeat aikansa. Vaikka päällisin puoli elämä näyttää olleen menestystä, pintaliitoa ja toinen toistaan tunnetumpien henkilöiden kanssa tehtyä yhteistyötä, pinnan alla on ollut joskus toisin. Ala on äärimmilleen kilpailtu ja Mattila toteaakin kirjassa, että kollegoiden kanssa on vaikea ystävystyä, koska he kilvoittelevat samoista rooleista; oikeat ystävät ovat muualla. Alalla olevan on kuitenkin hyväksyttävä kova kilpailu ja menestyksen eteen on tehtävä koko ajan paljon työtä.

Muistetaan takavuosilta sattumus Kuopion Musiikkikeskukselta. Mentiin sinne ystävän kanssa kuuntelemaan pikkujouluohjelmaa, jonka sisällöstä ei jostain kumman syystä ennalta tarkemmin tiedetty. Yllättäen näyttämön ovesta purjehti estradille pitkään iltapukuun sonnustautunut, näyttävän näköinen naislaulaja. Ilahtuneena näkemästään ystävä huudahti: ”Marita Kattila!”. Ja niinpä todella olikin, ja tulkitsi illan aikana monta kaunista laulua. Myöhemminkään ei selvinnyt, mistä Karita Mattila oli siihen tapahtumaan tipahtanut, mutta hänen nimensä kyllä muuttui myöhemmissä puheissa aina Marita Kattilaksi. Elämän koitoksissa omien sanojensa mukaan huumoriin ja itseironiaan aina luottava laulaja olisi lempinimestään varmaan vain mielissään.

"Pikku midinetti"

”Kaikista kauneimman kankaan, puvuksi ommella saan. Toiveeni pujotan lankaan, toivon… toivon… Öisin mä unessa seulon, aarretta hiekasta maan. Päivisin pukuja neulon, toisten, toisten vaan. Jos toiveeni mun, täyttyä vois, tahtoisin vain, pään hunnutetun, kellot kun sois hääsunnuntain.

Kätkössä ullakkohuoneen, morsiuspuku jo on. Unteni tiedän sen luoneen, toivon... toivon... Päiväni liittyvät lankaan, toisille ommellessain, katsellen poimuihin kankaan, toisten, toisten vaan. Jos toiveeni mun,... jne. ” (sävellys ja sanat Erik Lindström)

The Dressmaker, Ompelija, on australialaisen Jocelyn Moorhousen kirjoittama ja ohjaama elokuva maailmalla haute couture -ammattilaisena menestyneestä naisesta, Tillystä (Kate Winslet), joka palaa rähjäiseen kotikyläänsä hoitamaan hulluksi seonnutta äitirukkaansa (Judy Davis) ja vissiin myös maksamaan potut pottuina entisille naapureille. Kotikylä on varsinainen nuttukylä, joka pitää sisällään erinäisen määrän outoutta ja pahuutta, joten töitä riittää tekevälle. Hyvikset ja pahikset ovat selvästi eroteltavissa.

”Kun menestyn maailmalla, palaan näyttämään niille, jotka tekivät perheeni elämästä helvetin”. Tämä koston teema on monin tavoin tuttu kirjallisuudesta ja elokuvista. Viimeksi sellaista seurattiin äskettäin esimerkiksi norjalaisessa TV-sarjassa ”Mustamaalattu”, jossa Kaukoidässä asuva mies palaa kotiseudulleen vuonon rannalle menestyneenä liikemiehenä, mutta törmää entiseen, häntä koskettaneeseen tragediaan, jota kyläläiset eivät ole halunneet unohtaa.

The Dressmaker-elokuvan naiset hoitavat homman kevyesti kotiin. Siitä ovat vakuutena myös upeat luomukset, joita Tilly alkaa taikoa kotimöksässään Singeriä pontevasti polkien. Kilpailuakin syntyy ja siitä pientä jännitettä. Äitikin alkaa normalisoitua. Samalla käydään läpi Tillyn lapsuutta, siellä tapahtunutta tragediaa, ja syytä siihen, miksi hän on joutunut lähtemään kotoaan jo lapsena.

Katsojana ei ole aina ihan varma, onko tämä enemmän komedia kuin tragedia, kun molempiin on aineksia. Rakkauttakin on ilmassa, kun Liam Hemsworthin esittämä Tillyyn ihastuva kotikylän mies tuo romanttista säpinää muuten ankeisiin oloihin. Pieni epäuskottavuuden vire on silti koko ajan ilmassa, kun tästä maailmanlaidan kyläpahasesta löytyy sellainenkin kuin nuorten miesten urheilujoukkue, mutta sallitaan sekin nyt. Tällainen aikuisten satu on sopivaa katsottavaa työviikon päätteeksi, kun samalla voi ihailla upeita puvustuksia ja hienoa näyttelijäntyötä. – Kosto on suloinen, sanoo vanha kansakin, mutta toisaalta jatkaa, että - Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. Mene ja tiedä.

Ystävän laulu

Mistä tunnet sä ystävän? / Onko oikea sulle hän? / Anna meren se selvittää, / kuka viereesi jää. /
Ja jos silloin kun myrsky soi, / vain sun kumppanis vaikeroi, / vene lähimpään rantaan vie. / Jääköön pois, mikä lie.

Mistä tunnet sä ystävän? /  Onko oikea sulle hän? / Anna tunturin selvittää, / kuka viereesi jää. /
Kun on kaukana kaikki muu, / ja kun päättyvät pitkospuut. / Kuka rinnallas ruikuttaa, /
takaisin mennä saa.

Mistä tunnet sä ystävän? / Onko oikea sulle hän? /  Ajat ankeimmat selvittää, / kuka viereesi jää. /
Kun on sinulla vaikeaa, / ja kun tarvitset auttajaa, / silloin ystävyys punnitaan. /
Menee muut menojaan.

Siitä tunnet sä ystävän, / kun on vierelläs vielä hän. /  Turhat tuttavat luotas ois /  hävinneet pian pois.

                                                                                     Vladimir Vysotski,  suom. Juha Vainio

Uimakelejä odotellessa

Helsingin jäähalli: Ruusunen, 03.04.2016

Rakkaudenhirviö ja Tavallisuuden kauhukabinetti

Rakkaudenhirviö on Saara Turusen esikoisromaanin naispuolinen kertoja, jolla on tyhjä paikka sydämessä ja jota hän yrittää epätoivoisesti täyttää jollakin. Millä, sitä hän ei itsekään vielä tiedä. Turvallisessa, mutta tylsässä lapsuudenkodissa on opetettu, että ihmisen tulee olla tavallinen, ihan tavallinen ja tehdä sellaisia asioita, joita muutkin tavalliset ihmiset ja varsinkin naiset tekevät.  Erityisesti äiti – kuinka ollakaan – on sitä painottanut lapsuudesta saakka.

Rakkaudenhirviö ei halua täyttää itselleen asetettuja kriteereitä. Niinpä hän muuttaa Helsinkiin erikoislukioon, joka avaa lopulta tien taidealan opintojen maailmaan. Sekään ei pelasta sisäiseltä tyhjyydeltä ja alati vainoavalta sivullisuuden tunteelta. Symbolinen lehmä ilmestyy silloin tällöin peilikuvaan muistuttamaan menneistä ja nykyisistä ajoista.

Monet muutot muihin maihin ja paluut takaisin eivät tunnu auttavan eksistentiaalisen ahdistuksensa kanssa kamppailevaa romaanihenkilöä. Lopulta, romaanin viimeisellä sivulla, päähenkilö toteaa, että ei voi vain koko ajan kysellä, miksi asiat menivät niin kuin menivät, vaan pitää antaa anteeksi ja olla katkeroitumatta. Hän päättää alkaa kirjoittaa itsessä olevaa tyhjää paikkaa täydemmäksi.

Onko se suomalainen perhe, lapsuuden yhteisö, oma erilaisuus tai erityinen lahjakkuus vaiko tavallisuuden pelko, yksinäisyys, paikan hakeminen elämässä, vai kaikki nämä yhdessä, joka saa romaanin kertojan ahdistumaan? Lukijana jäätiin kaipaamaan hieman syvempää selitystä viimeisen sivun katharsikselle, siis siihen, mistä se oivallus ja anteeksianto yhtäkkiä lopulta kumpuaa päähenkilön mielessä, kun siihen asti on kohellettu tukka putkella.

”Kill your darlings”, kuulunee jokaisen kirjoittajan kultaisiin perussääntöihin, joka tarkoittaa sitä, että joskus pitää jättää tekstistä pois sellaista, josta itse ei missään nimessä haluaisi luopua mutta joka ei välttämättä palvele teoksen sanomaa. Siihen voisi kuulua sekin, että etäännyttäisi fiktiivisiksi oletetut henkilönsä tarpeeksi kauas, tunnistamattomiksi. Tässäkin yli 400 sivun tiiliskivessä olisi ollut tiivistämisen varaa ja mahdollisuutta jättää aiheita jemmaan vaikka sitä tulevaa toista romaania varten.

Saara Turusen romaani Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien vuoden 2015 kirjallisuuspalkinnon. Turunen on kirjoittanut myös useita näytelmiä, kuten Puputyttö, Broken Heart Story ja Tavallisuuden aave.

Agricola - kupliva sanajuoma tänään kaupoissa!

Alcuun laahitseminen  eli varoitus: Älcäätten korvapuustella, jos nyt esitetään joitacin factoja eli tosiasiattaisia tietoja tämän päivän juhlacalusta, nimittäin Michael Agricolasta. Tämä kirjoitus on aivan mielivaltainen sepustus, ioissa kursiivilla kirjoitetut sanat ombi sitä ihteänsä eli Agricolan kecsimiä. Edespuhutaan nöyrästi, että tecsti ombi aivan päälleluotettavaa, eicä tässä ollencaan epätiedetä Agricolan ansioista suomen kielen kehittämisestä 1500-luvulta lähtien. Etsitään vain laaticosta nenäsilmät ia vilcaistaan myös internetin saloihin, iosco löytyisi sieltä lisää sanoja hätävaraksi tähän sebustukseen aamulla tulleen Ledhen lisäcsi. Elemen korkeacoulua pari luokcaa käyneenä tiedetään, että mielivalta ia perisynti seuraavat alamaisia ioca päivä eicä auta muu kuin olla nöyränä Elemen edessä. Onnecsi olemme edelleen vertaveljiä kescenämme, niin eivät jalopeuratkaan pääse valloillensa peltotilcuillamme ja voimme viljellä erilaatuisia maahedelmiä ainascin Kesäaicaan. Talwella ei olisi väliksicään.     (lähde: www.hs.fi/09.04.2016, www.yle.fi)

                                                                 Albert Edelfelt: Mikael Agricola, piirros, 1907

Pikka pidu pidada

eli pitää pitkää juhlaa, tuhlata aikaa, niin kuin virolainen sanoisi myönteisessä mielessä ajateltuna lomasta, jolloin ei tarvitse hautomalla hautoa työasioita. Tartossa, Viron toiseksi suurimmassa kaupungissa, sellainen lomailu onnistuu mainiosti.

Tarton rauha vuonna 1920 oli likipitäen lähes ainoa asia, joka historiasta hikiseen muistettiin Tarttoon liittyvänä, joten innokkain mielin lähdettiin etsimään muita kulttuurisia maamerkkejä tästä historiallisesta yliopistokaupungista.

Niitähän löytyi kosolti. Tutunoloinen kirkko sattui heti matkan varrelle. Eliel Saarisen suunnittelema, vuonna 1919 valmistunut kansallisromanttis - jugendtyylinen Paavalin kirkko (Riia 27) on upea nähtävyys sekä ulkoa että sisältä. Vanemuine- ja Pikku Vanemuine -teatterit (Vanemuise-kadulla) ja Tarton yliopisto ovat keskustan näyttäviä rakennuksia.

Kauppahallin (Riia 1) sanotaan olevan Tarton laajin rakennus. Siellä kelpasikin pällistellä ruuan ihmeitä tekeviä raaka-aineita tuoreen lihan ja kalan lemussa.

Raatihuoneentorin laidalla on Tarton raatihuone ja vinoon kasvanut kalteva talo, jossa on Tarton taidemuseo ja vaihtuvia taidenäyttelyitä. Tartossa on niin hämmästyttävän paljon suurmiehiä esittäviä näköispatsaita, että herrojen nimiä ei muista eetukaan.

Myös Tarton yliopiston kasvitieteellinen puutarha on nähtävä. Siellä on palmuhuone, jossa, jos uskaltaa, voi nousta portaita ylös palmujen latvojen korkeudelle ihastelemaan alla näkyvää vehreyttä. Ja säitä riittää. Palttoo kannattaa jättää narikkaan. Ahhaa-tiedekeskuksessa taas on samankaltaista innovatiivisuutta kuin Vantaan Heurekassa.

Kulinaristiset nautinnot onnistuvat Tartossa huomattavasti Suomen hintoja halvemmalla, mistä erikseen iloittakoon.

Legendaariseen olutravintolaan, Toomemäen rinteessä sijaitsevaan entiseen ja nykyiseenkin Ruutikellariin, kannattaa pistäytyä jo ihan miljöön vuoksi. Vaikka ikkunoita ei olekaan, tunnelma ja tarjoilu on katossaan.

Wilden ravintolan edessä voi väitellä, onko ravintola virolaisen prosaistin, Eduard Vilden, vai irlantilais-brittiläisen Oscar Wilden mukaan nimetty, molemmat kun istuvat sulassa sovussa kapakkansa edustalla. Kirjailija Aino Kallaskin (1878 – 1956) asui Viron vuosinaan Tartossa. Myös virolaisten suuri kirjailija, Friedebert Tuglas, (1886 – 1971) on asunut Tartossa.

Pienistä pullapuodeista sai leipien, sämpylöiden ja kakkujen lisäksi myös kupillisen hyvää kahvia niin halutessaan, ja niin haluttiinkin. 1800-luvulta peräisin olevaan kahvila Werneriin mentiin jo sen vuoksi, että Eino Leino aikoinaan oli Tartossa vieraillessaan kuulunut sen vakiokalustoon. Pois ei meinattu päästäkään; Wernerin notkuvat herkkuhyllyt suorastaan vaativat tuntien istumista lyyrisiä ajatuksia viljellen ja herkkuja napostellen. Suolaista ja makeaa. Minkähän runollisen tuotoksen Eikka on tässä putiikissa väsännytkään? Ei kai vain Simo Hurttaa?