Tyttöjen oikeuksien päivä 11.10.

”Maailmaa ei voi muuttaa, senhän tietää jokainen järkevä ihminen. Mutta sitten on niitä, jotka eivät tiedä, ja he muuttavat maailman.”

Bernard Shaw

Tyttöjen oikeuksien päivä 11.10. (International Day of the Girl Child)

Aleksis Kiven päivä 10.10.

Terve metsä, terve vuori, / terve metsän ruhtinas. / Täss’ on poikas uljas nuori, / esiin käy hän voimaa täys
kuin tuima tunturin tuuli.

Metsän poika tahdon olla, / sankar jylhän kuusiston. / Tapiolan vainiolla / karhun kanssa painii käyn,
ja maailma unholaan jääköön.

Ihana on täällä rauha, / urhea on taistelo. / Myrsky käy ja metsä pauhaa, / tulta iskee pitkäinen,
ja kuusi ryskyen kaatuu.

Viherjäisell lattialla, / miss’ ei seinät hämmennä, / tähtiteltin korkeen alla / käyskelen ja laulelen,
ja kaiku ympäri kiirii.

Kenen ääni kiirii siellä, / metsän immen lempeän. / Liehtarina miehen tiellä / hienohelma hyppelee,
ja kultakiharat liehuu.

Metsän poika tahdon olla, / sankar jylhän kuusiston. / Tapiolan vainiolla / karhun kanssa painii käyn,
ja maailma unholaan jääköön.

Aleksis Kivi, Kanervala: Metsämiehen laulu, sävel Jean Sibelius

Filosofiaa viipyillen

Yritettiin mennä taas välillä mukavuusrajan ulkopuolelle ja tartuttiin kirjaan, jonka lukeminen tapahtui hitaasti, virke kerrallaan ja ymmärryspuolta ankarasti haastaen kuni Jukolan Jussin tavaus lukkarin kammarissa Aapistoa tankatessaan.

Kirjailija Jari Ehrnroothin filosofinen teos Kymmenen vaatimusta vapaalle ihmiselle on takakannen esittelyn mukaan kutsuhuuto vapaaseen ja vastuulliseen elämään, jossa jokaista vapaata ihmistä koskevat samat vaatimukset ja kaikkien yksilöiden on asetettava rajat sille, mitä voidaan hyväksyä, mitä ei.

Kirjoittaja toteaa, että ”nämä kymmenen vaatimusta ovat ehdotukseni kenelle tahansa, joka hyväksyy saman lähtökohdan ja saman arvopäämäärän”, ja ”vapauden valtakunnassa oikeudenmukaisuus perustuu pakotettuun yksilönvastuuseen”, koska niin harva yksilö olisi vastuullinen vapaaehtoisesti. Ehrnroothin tekstin mukaan jokaisen ihmisen pitäisi tulla paremmaksi niin kauan kuin vain on voimia ja kykyä siihen. Näihin kymmeneen esitettyyn vaatimukseen sisältyy kirjoittajan näkemys elämän arvoista ja niistä tehtävistä, joita vapaa ihminen ei voi elämässään välttää.

Tarinaa Suomen taiteesta Ateneumissa

Suomen taiteen tarina -näyttelyssä Ateneumissa on tilaisuus nähdä kaikki suomalaisen taiteen tunnetuimmat klassikot samalla kertaa. Esillä on teoksia 1800-luvun alkupuolelta 1970-luvulle asti ja ne on ryhmitelty niin, että esiin tulevat myös taideteoksen tekemisen aikaan tapahtuneet yhteiskunnalliset muutokset ja virtaukset maailmalta. Näyttelyn teemoja ovat muiden muassa Maisema, Ihmiset, Kalevala, Symbolismi, Klassikot, Uusi ilmaisu, Kaupunki, Edistys ja epäusko ja Sodan sävyjä. Taiteilijoiden omakuvista on rakennettu mielenkiintoinen kokonaisuus. Mukana on myös mainittuihin aikoihin liittyviä kansainvälisten tekijöiden teoksia esimerkiksi Edvard Munchilta, Vincent van Goghilta ja Le Corbusieriltä.

Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset / Kaski, 1893

Akseli Gallen-Kallela, Lemminkäisen äiti, 1897

Marcus Collin, Elonkorjuu, 1915

Vilho Lampi, Nocturne, 1930

Yngve Bäck, Sodan sävel, 1944

Alpo Jaakola, Äänittäjät, 1962

Mustarastas

Inka Nousiaisen (s.1976) romaani Mustarastas perustuu näyttelijä Eeva Soivion elämäntarinaan, jonka pohjalta on KOM-teatterissa ja kiertueilla vuosina 2017-2019 esitetty myös Eeva Soivion ja Lauri Maijalan kokoama monologi Mustarastas - kadonnut veli.

Kirja kertoo sisaren näkökulmasta tarinan veljestä, joka lähtee kavereidensa kanssa laivaristeilylle, mutta ei palaa koskaan takaisin. Hän katoaa laivasta paluumatkalla eivätkä hänen toverinsakaan tiedä, minne hän katosi; vain keltainen reppu jäi jäljelle. Siihen, mitä hänelle tapahtui, ei saada koskaan selvyyttä. 

Perhe: sisar, veli, äiti ja äidin ystävä, joutuvat elämään epätietoisuudessa ja lopulta päästämään irti toiveesta nähdä hänet vielä elävänä. Tapahtuman surutyö vie toiveikkuudesta, arvailuista ja odotuksesta johtuen pitkän ajan, mutta lopulta asia vain täytyy hyväksyä.

”Äiti on odottanut koko tämän ajan. Toivonut ja uskonut, että vielä jonain päivänä saisi sut kotiin. Sillä se on äitien tehtävä. Äidit seisovat rannoilla sinisissä takeissa, valmiina ottamaan vastaan sen, mikä ikinä takaisin tulisi. Siskojen tehtävä on jatkaa kertomista. Siskojen tehtävä on muistaa niin tarkasti kuin mahdollista.”

Meri on mahtava ja arvaamaton ja juuri nyt Estonian laivaonnettomuuden 25-vuotispäivän tienoilla tämäkin teos puhuu meren äärettömyyden kunnioittamisesta:  

”Meren kanssa ei leikitä, se oli selvää. Meri tekee niin kuin tahtoo ja pitää itsellään sen, minkä haluaa. Tuntui huimalta ajatella, millainen voima sillä oli. Ja miten vanha se oli ja miten kauas se jatkui ja mitä kaikkea se syliinsä kätki, sinutkin jossain.”

Herkästä mielestä kirjoitettua

Isabella Törnerin kirja Herkkyyden lahja - Kuinka lopettaa kaikkien miellyttäminen ja alkaa seurata unelmiaan (suom. Jaana-Mirjam Mustavuori) puhuu minä-kertojan suulla erityisen herkän ihmisen monista kokemuksista vaihtuvissa vuorovaikutustilanteissa. Kertoja on huomannut, miten ei-niin-herkät-ihmiset kävelevät heidän ylitseen jatkuvasti, sitä edes huomaamatta. Se aiheuttaa herkissä ihmisissä yksinäisyyden ja uhriutumisen tunteita.

Näiltä välttyäkseen kirjoittaja on halunnut vahvistaa näiden ihmisten sisäisiä voimavaroja, jotta jokainen voisi asettaa itselleen sellaiset rajat, jotka suojaisivat omaa psyykeä. Jos on tottunut olemaan syrjässä ja pitämättä ääntä itsestään, oman tilan ottaminen ja rajojen asettaminen voi olla melko haasteellista ja viedä ainakin aikaa, mutta lohdullista on, että se on mahdollista. Kirja pyrkii siis vahvistamaan erityisherkän ihmisen identiteettiä ja rajojen asettamisen kykyä.

Taina Laanen kirjoittama teos Vahvuutena herkkyys – Kirjeitä hänelle, joka kokee syvästi opastaa myös myötätunnon lisäämiseen itseä ja kaikki lähimmäisiä kohtaan omasta erityisherkkyydestä käsin. Kirjoittaja on jo niin sinut oman herkkyytensä kanssa, että ei enää aktiivisesti sitä ajattele, miettii pikemminkin, miten parhaiten ymmärtäisi herkkyyden sisältämät vahvuudet, niin että uupumuksen sijasta löytäisikin siitä voimaa.

Kirjoittaja siteeraa Elaine Aronia, amerikkalaista herkkyystutkimuksen pioneeria, joka toteaa, että tämän synnynnäisen taipumuksen keskeisiä ominaisuuksia ovat syvällinen tiedon prosessointi, kuormittumisalttius, tunnemaailman intensiteetti ja eläytymiskyky sekä tarkka havainnointikyky, ja että näitä erityisherkkiä henkilöitä on kaikista ihmisistä lähes viidennes.

Sekä Törnerin että Laanen kirjojen vahvuus on siinä, että he kertovat omista kokemuksistaan ja siitä, miten he itse ovat selviytyneet lannistumatta ja mitä he ovat oppineet elämästä. Molemmat kirjat sisältävät lisäksi erilaisia harjoituksia, joilla voi vahvistaa ja säädellä omaa erityislaatuaan.

Odotuksesta Valehtelijan peruukkiin

Odotuksesta Valehtelijan peruukkiin on kymmenen vuoden matka. Sepäs muuten meni nopeasti! Marja Packalén ja Pirkko Saisio revittelevät KOM-teatterissa yhdessä ohjaaja Heini Junkkaalan kanssa käsikirjoittamansa tarinan kulisseissa henkareissa riippuvien vaatteiden edessä, seassa ja takana. Vaatteet edustavat tässä kerronnassa milloin ketäkin oman henkilöhistoriaan kuuluvaa tai kuulunutta ihmistä. On Silkkiä, Farkkua, Huivia ja Kaulusta, isiä, äitejä, miehiä, naisia ja lapsia, ja kaikki he ovat vuorollaan merkanneet puumerkkinsä näyttelijöiden nahkaan, lähtemättömästi. Framilla on myös se vääjäämätön Viimeisessä palttoossa ei ole taskuja -hahmo, jotta elämän arvo tulisi ymmärretyksi. Musiikin merkitys elämässä tuntuu myös vahvana lauluissa Uralin pihlajasta aina Marizan fado-tulkintoihin ja Irene Papasin Infinityyn.

Odotus oli tarinointia 60 vuotta täyttäneiden näyttelijöiden elämästä, Valehtelijan peruukki kertoo näyttelijöiden tuntemuksista ja kokemuksista kymmenen vuotta vanhempina. Mikä on muuttunut, ja miten? Kypsyykö ihminen vanhetessaan? Laajeneeko katsantokanta? Antaako anteeksi itselleen, ja muille? Näkeekö selvemmin kuin ennen? Naurattaako, ja jos, niin mikä? Pelottaako tulevaisuus?

Molempien esitysten lavastus ja puvut ovat Kaisa Rasilan suunnittelemat. Valehtelijan peruukin äänisuunnittelu on Antti Puumalaisen ja valaistus on Tomi Suovankosken suunnittelema. Dramaturgina on toiminut Elina Snicker.

Sata kirjettä kuolleelle äidille

Esitystaiteilija Meiju Niskalan (s. 1978) esikoiskirja Sata kirjettä kuolleelle äidille on tositapahtumiin pohjautuva kertomus, joka liittyy osana hänen näyttelykokonaisuuteensa Juhlat jatkukoon, joka oli esillä myös Helsinki Design Weekin äskettäin päättyneessä näyttelyssä (KT 11.09.2019).   

Kirja on realistinen kuvaus siitä, millaiset ovat läheisen tuntemukset, kun muistisairauteen melko nuorena sairastunut, ennen elämäniloinen ja muista enemmän kuin itsestään huolehtinut äiti, tekee lähtöä ja kuolee, kun tytär yrittää tehdä hänen loppuelämästään hoitokodissa siedettävää, kun vaari, äidin isä, kuolee ja myös kymmenen vuotta rinnalla ollut elämänkumppani lähtee, kaikki saman kalenterivuoden aikana. Psyyke on koetuksella; miten jaksaa olla vahva toisen, ennen niin vahvan, ollessa heikko ja hauraimmillaan, mistä löytää tarvittavia voimia raahautua päivästä toiseen menetysten merkityksettömäksi tehneessä elämässä, kun omakin sairastuminen on ovella? Miten selvitä surusta ja menetyksistä takaisin elämään ja vielä pystyä iloitsemaan siitä, kun mikään ei kuitenkaan ole enää niin kuin ennen?

Vakavuudestaan ja vaativuudestaan huolimatta kirja on selviytymistarina, jota voi suositella kenelle tahansa ja myös niille, joilla on joku läheinen hoidettavana ja siinä kunnossa, että hän tarvitsee kaiken mahdollisen hoivan ja tuen. Ja vaikka ei sellaista tilannetta olisikaan, kirja antaa kyllä hyvin perspektiiviä siihen, mikä on läheisten ystävien merkitys vaikeina aikoina ja minkä takia yhteiskunnan kehittyneisyyden mittana pidetään sitä, millä tavoin heikommassa asemassa olevien ihmisten asioista huolehditaan.

Lokki

Kuuluisa, ikääntyvä näyttelijätär Irina Nikolajevna Arkadina (Maria Kuusiluoma), on rakastunut kirjailija Boris Aleksejevitš Trigoriniin (Jussi Lehtonen), joka taas ihastuu Nina Mihailovna Zaretšnajaan (Aksa Korttila), joka puolestaan on Irinan pojan, Konstantin Gavrilovitš Treplevin (Miro Lopperi), suuri rakkaus. Irinan poikaan Konstantiniin eli Kostjaan on rakastunut Maša (Emmi Parviainen), johon on rakastunut opettaja Semjon Semjonovitš Medvedenko (Mika Piispa). Taustalla hyörivät tarkkaavaisina lääkäri Jevgeni Sergejevitš Dorn (Esa-Matti Long) - olisiko ihan kirjailijan alter ego? - tilanhoitaja Ilja Afanasjevits Samrajev (Taisto Reimaluoto) ja hänen lääkäri Jevgeniin rakastunut vaimonsa Polina Andrejevna (Pirjo Määttä), joiden tytär Maša on. Pjotr Nikolajevitš Sorin, Irinan ikääntynyt veli (Vesa Vierikko) taas paljastaa ihastuneensa Ninaan.

Tässäpä Kansallisteatterin tarjoamaa ihmissuhdesoppaa suoraan 1800-luvulta ja miten ajantasaista edelleen! Lokki on Anton Tšehovin (1860-1904) neljästä kuuluisasta näytelmästä ensimmäinen, muut ovat Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkapuisto, mistä myös Kolme sisarta on parhaillaan Kansallisteatterin ohjelmistossa. Näytelmän on aikoinaan suomentanut Jalo Kalima, ohjaus on Anne Rautiaisen. Lavastus, valot, äänet, puvut ja koreografia tukevat onnistuneesti näyttelijöiden laadukasta työtä ja teoksen sanomaa.

Niin, mikä se sanoma näin nykypäivän ihmisen kannalta sitten on? Päällimmäiseksi näytelmän teemaksi muodostuu ihmisten välinen kohtaamattomuus, joka saa osin julmiakin piirteitä. Henkilöt ovat jumiutuneet omiin ajatusrakennelmiinsa ja tunteisiinsa eivätkä juuri näe metsää puilta. Rakkautta pursuaa joka loukosta, mutta se suuntautuu traagisesti. Eletään haavemaailmassa, jossa kaikki on toisin kuin todellisessa elämässä. Irinan veli Pjotr mainitseekin itsestään kertoessaan, että hän olisi halunnut olla naimisissa ja kirjailija, mutta nyt hän on vanha ja hänestä voitaisiin kirjoittaa kertomus ”Ihminen joka tahtoi”. Kovasti muutkin henkilöt tahtoisivat vaikuttaa omaan elämäänsä, onni ei vain tahdo suosia pelkkää tahtomista. Toiminta helpottaa, sanoisi vanha kansa tässä kohtaa ja olisi oikeassa.

Kyse on myös taiteesta; kenellä on lupa olla taiteilija. Onko se kaavoihinsa kangistunut näyttelijätär, suitsutusta saanut keski-ikäinen kirjailija, viaton maalaistyttö, joka haaveilee teatterista, peräkammariinsa paennut nuori mies, joka rustailee dystooppisia aikaansa edellä olevia näytelmiä, joissa ei ole henkilöitä? Onko menestys tällä alalla ainoa mittari, joka tekee taiteilijan?

Nina käy näytelmän lopussa hyvästelemässä Kostjan tämän kotona Sorinin maatilalla ja hyväksyen omat, toistaiseksi keskinkertaiset näyttelijänkykynsä toteaa:

”Minä tiedän nyt ja ymmärrän, Kostja, että meidän työssämme – samantekevää, esiinnymmekö näyttämöllä tai kirjoitammeko – pääasia ei ole kunnia ja loiste, ei se, mistä olen haaveillut, vaan taito kärsiä. Tulee osata kantaa ristinsä ja uskoa. Minä uskon, eikä minuun enää koske niin kipeästi, ja kun minä ajattelen kutsumustani, niin en pelkää elämää.”

Juha Mannerkorpi: Tremolo

Tutun keväisen poreisen riemun koin: / jäät loin, / jäät yltäni loin / purot ryöstin upotin ojat / telit tokeet puhki puursin / ja vaahtoisana / taas temmelsi pintaani pyörre ja kuplien vana.

Kevät meni. Yhä uomaani uursin. / Puna iltojen, päivien sini / minut lävisti, äyräihini / iti kiitäväin aamujen koissa / ruokojen vilja.

Syys tulkoon; / suvannoissa / jo liettyy nilja.

Joku tiennee onko hyvä / se siemen, se ruokojen jyvä / joka minusta lähti kun jäin / minä, virta, syksyyni hamaan / jäin uomaani samaan.

Käy, kahahdus, kuutamoyön / viri viluinen pintaani pitkin. / Tätä äsken jo kuiskuttelitkin: / sävel suvisen työn, / se on tässä, / kuivien ruokojen tremolo virrassa / jähmettyvässä.

Juha Mannerkorpi (1915-1980), Tremolo

Adèle

Leïla Slimanin (s. 1981), marokkolaissyntyisen, Pariisissa perheineen asuvan toimittajan ja kirjailijan toinen romaani Kehtolaulu toi hänelle maailmanmaineen (KT arkisto 25.09.2018), mutta hänen ensimmäinenkin romaaninsa Adèle, jonka on suomentanut Lotta Toivanen, sai useita kirjallisuuspalkintoja.

Adéle on kertomus naisesta, jolla on kiltti ja menestyvä aviomies, pieni poika, mukava asunto Pariisissa, hyvä ammatti, rahaa ja asiat normaalin mittapuun mukaan kunnossa, mutta joka kärsii nymfomaniasta, josta ei pääse eroon. Mies on autuaan tietämätön Adèlen toiminnasta, jonka tämä kykenee salaamaan lähinnä lojaalin ystävänsä avulla, mutta lopulta hän tietenkin paljastuu.

”Richardia sekä loukkasi että kiehtoi se kepeys, jolla Adèle oli valehdellut ja elänyt kaksoiselämää. Richardia oli huijattu. Adèle oli manipuloinut häntä kuin pahaista sätkynukkea.”

Aviomies antaa kuitenkin anteeksi, koska häntä kiehtoo koko vaimon olemus kaikkinensa. Parisuhteen kohentamisen vuoksi he muuttavat maaseudulle, josta aviomies ostaa kauniin, suuren talon, jossa Adèle elää perheensä kanssa - hajuttomana ja mauttomana - ja yrittää selättää ongelmaansa. Mitä tapahtuu, kun aviomies vihdoin luottaa vaimonsa muuttuneeseen käytökseen ja antaa hänelle vapauden lähteä yksin reissuun?

Teosta lukiessa tulee pohtineeksi kysymystä, onko varman päälle eläminen ja turvallisuushakuisuus joidenkin ihmisten kohdalla loukku vai vapautus. Jos ei hallitse impulssejaan, voiko vapaa ihminen asettaa rajat toiselle vapaalle ihmiselle ja estää häntä elämästä valitsemaansa tuhon tietä, vaikka se olisikin hänen mielestään väärä reitti? Onko olemassa viatonta anteeksiantoa vai onko se pohjimmiltaan vain niin syvää riippuvuutta toiseen, että se naamioituu ylisuojeluksi, hallinnaksi tai armoksi?

Kirjan nimi Adèle tuo mieleen Joel Haahtelan mielenkiintoisen ja aivan toisenlaisen kirjan Adèlen kysymys (KT 09.04.2019). Se kertoo miehestä, joka haluaa selvittää yhdeksänsataa vuotta sitten Ranskassa eläneen pyhimykseksi julistetun naisen mysteeriä. Onko Slimani halunnut verrata oman tarinansa päähenkilöä tähän samaiseen ranskalaisen kulttuurin pyhimykseen, kun on antanut tälle hänen nimensä, vai onko se vain sattumaa? Selviääkö Adèlekin kriisistään kuin ihmeen kaupalla?

Höijerin arkkitehtuuria ja Helsinki Design Week

Arkkitehti Carl Theodor Höijer (1843-1910) oli kenties onnensa kukkuloilla ja suu maireana aikoinaan vuonna 1891 valmistuneen suunnittelemansa uusrenesanssia edustavan talonsa rappusilla Helsingissä Erottajankatu 2:ssa. Tosin hänellä oli näppinsä pelissä myös monen muun ajan arvorakennuksen suunnittelussa, joista esimerkkejä ovat vaikkapa Ateneumin taidemuseo, Hotel Kämp, Rikhardinkadun kirjasto, Norrménin talo Katajanokalla, Helsingin pääpaloasema, Pyhän Laurin kirkko Vantaalla, Messukylän kirkko Tampereella ja sitä rataa. (www.wikipedia.fi)

Sitä, millaisissa tunnelmissa hän oikeasti oli, ei juuri nyt tietenkään tiedetä, mutta kiinnostuneilla on vielä vajaan viikon ajan mahdollisuus nähdä tämä upea, jo amerikkalaiselle kiinteistösijoitusyhtiölle myyty sokkelosalikokoelma kaikessa komeudessaan myös sisältä päin. Kyllä löytyy kakluunia ja koristetta joka lähtöön.

Vielä siis ehtii, nimittäin myös Helsinki Design Weekin päänäyttely sijaitsee jyhkeässä ja hissittömässä talovanhuksessa viidessä eri kerroksessa ja on avoinna tämän viikon sunnuntaihin 15. syyskuuta saakka. Sen jälkeen talo sulkee suunsa ja silmänsä ja on kiinni pari vuotta remontin vuoksi. Toivoa sopii, että tämä muhkea rakennus osattaisiin remontoida sen omaleimaisuutta kunnioittaen ja pieteetillä.

Timo Salli & Saas Instruments: Painovoima uuden valon lähteenä

Arteflos, Elina Boström & Woodio: Moderni metsä muuttaa kotisi

Seppo Koho, Mariko Takahashi & Secto Design: Pilarit

Petri Eskelinen & HDW 15 years: Equal Network

Lucas Zanotto & HDW 15 years: Eye Contacts

Kärsimys ja kunnia

Kun teattereihin tulee uusi ohjaaja Pedro Almodóvarin leffa, se on aina vähän kuin pakko mennä katsomaan, niin on totuttu odottamaan tältä espanjalaiselta maestrolta taattua tuotantoa. Parhaillaan katsomoissa pyörii elokuva Kärsimys ja kunnia (Pain and Glory, 2019), jossa arvelujen mukaan on omaelämäkerrallisia aineksia. Mutta eikös se olekin niin, että jokainen taiteilija ammentaa omasta elämästään, vaikka pyrkimys olisikin saada  siitä lopulta aikaan yleisinhimillistä?

Leffan väsähtänyttä vanhenevaa elokuvaohjaajaa Salvador Malloa näyttelee Antonio Banderas ja hänen takaumissa esiintyvää äitiään Penélope Cruz. Mallon entistä ystävää, Alberto Crespoa, näyttelijää, jonka kanssa välit ovat viilentyneet, esittää Asier Etxeandía. Miehille on tullut aikoinaan työstä johtunut välirikko, jota on ollut mahdoton korjata. Masentunut, työkyvytön ja terveytensä osin menettänyt ohjaaja yrittää päästä taas tekemisen makuun ja alkaa muistella ja selvittää menneisyyttään ja sopia välirikkoaan myös näyttelijän kanssa. Lapsuus, äidin valtaisa merkitys pojan elämään ja luovuuteen ja äidin viimeiset elinajat muistuvat mieleen. Mitä elämässä olisi vielä tehtävä mahdollisten jäljellä olevien vuosien aikana, tuntuu Almodóvar kysyvän itseltään ja samalla hän heittää kysymyksen katsojille. Elokuva lienee tarkoitettu lähinnä omaa elämänkaartaan pohtivalle henkilölle, sen verran verkkainen se on, varmaan tarkoituksella. Elokuvan on kuvannut José Luis Alcaine.

Äiti marraskuu

Ruotsiksi kirjoittavan Peter Sandströmin teoksia on tässä blogissa käsitelty parin kirjan verran aikaisemminkin; Laudatur (KT 26.06.2017) ja Valkea kuulas (KT 19.09.2014), joiden molempien suomentaja on ollut Outi Venna, kuten nyt tämän uusimmankin, Äiti marraskuun (Mamma november).

Teos sisältää Kahdeksan pohdintoa, joissa kirjoittaja-minä itselleen ominaisella tavalla tarkkailee sekä lapsuus- että aikuisuusperheensä jäseniä, intiimisti, mutta kunnioittaen, ja samalla miettii, tunteeko hän itse asiassa heistä kunnolla yhtäkään. Hän kirjoittaa sisaresta, ahkerasta isästä ja äidistä, hän kirjoittaa vaimosta, lapsista ja veteraaneista tarkkaillen koko ajan sekä ympäristöä ja sen muuttumista että omaa sielunmaisemaansa, sen vaihteluita ja elämän valintoja ja tehtyjä ja tekemättä jättämisiä. Lukijan on kuitenkin syytä pysyä hereillä; tämä on fiktiota, ei yksi yhteen todellisuuden kanssa.

”Osallistuin pohjoismaiseen seminaariin, jossa käsiteltiin sivistyksen roolia kirjallisuudessa. Siellä puhuttiin luokista. Pukuni oli jäykkä ja nyppyyntynyt. Päivät, jolloin olin yrittänyt vakiinnuttaa asemaani alalla, olivat jääneet kauas taakse. Kustantamot ja agentit olivat lakanneet soittelemasta. Aikoinaan monikin oli ollut halukas tarjoamaan minulle drinkin. Kunnes heille oli pikkuhiljaa valjennut, että kirjoitin teoksia, joita oli liian vaikea saada kaupaksi. Ymmärrettävää sinänsä. Kun minulta kysyttiin, mistä kirjani kertoi, en osannut antaa yksinkertaista vastausta.”

”Sinä aikana kun luin lehtiartikkelin läpi ja korjasin mahdolliset lyöntivirheet haikailin tuota kaikkea, haaveilin siitä että voisin olla mies joka grillasi kasviksia lapsilleen ja kutsui iloisia naapureita auringossa puolikypsiksi paahtuneille pihveille, mutta sitten kun olin poistanut pari sivulausetta ja kirjoittanut tekstin loppuun oman nimeni, tajusin, ettei niin tulisi koskaan tapahtumaan vaan karttaisin kaikkia käytännön askareita, istuisin mieluummin valmiiksi katettuihin pöytiin ja veisin lapsia puuhaparkkeihin missä voisin maksaa siitä että he saisivat vähän aikaa riehua ja pitää hauskaa. Minusta tulisi ihminen, joka osti lähes kaiken mahdollisen valmiina.”

Sandströmin tyyli on jäljittelemätöntä ja teksti vakavuudessaankin humoristista ja lämpimän itseironista. On lohdullista lukea kirjoittaja-minän hämmennyksestä ja ihmetyksestä elämän koko ajan lähes huomaamatta mutta silti vääjäämättä muuttuvien tilanteiden keskellä.

Jukka Virtanen (1933-2019)

… On pilvessä pieniä pääskysen pesiä, / ja linnut ne hautovat pitkiä kesiä, / ja kesistä lauluja kuoriutuu. / Me yhdessä laulamme: luu-la-la-luu, luu-la-la-luu…

sanat Jukka Virtanen, sävel Jukka Linkola, 1984, Helsingin kaupunginteatterin musikaalista Peter Pan – poika, joka ei halunnut kasvaa suureksi.

Patti Smithistä jälleen

Amerikkalaisen Patricia Lee ”Patti” Smithin (s. 1946) kirjoittama ja Antti Nylénin suomentama kirja Omistautuminen (Devotion, 2017) puhuu kirjoittamisen välttämättömyydestä. Kirjoittamisen lisäksi Smith on tunnettu valokuvaaja, maailmankiertäjä ja muusikko ja vieraillut tässä roolissa Suomessakin useita kertoja.              

Teos jakaantuu kolmeen osaan; ensimmäinen osa Miten mieli toimii kertoo kirjoittajan matkasta Pariisiiin ja sen herättämistä vaikutteista. Miten itse teksti saa alkunsa erilaisista kimmokkeista ja muistumista ja miten se jää vaivaamaan vielä kirjoittamisen jälkeenkin. Toinen osa Omistautuminen kertoo itse tarinan kahdesta ihmisestä; teini-ikäisestä tytöstä, joka rakastaa luistelua, ja häntä salaa katselevasta ja ihailevasta keski-ikäisestä miehestä. Se kertoo siitä, miten realiteetit ja vallankäyttö lopulta vaikuttavat toiveiden saavuttamiseen, miten ne toisaalta tuhoavat lapsuuden viattomuuden, ja kuinka jokainen sen jälkeen etsii koko elämänsä tuota menetettyä viattomuutta.  Kolmas osa Uni ei ole unta kertoo siitä, miksi joidenkin ihmisten on vain pakko kirjoittaa, vaikka se merkitsisi eristäytymistä muusta elämästä; muuta vaihtoehtoa ei ole.

Patti Smithistä on tässä blogissa kirjoitettu aikaisemminkin, hänen M Train -kirjansa suomennoksen ilmestymisen aikoihin (KT 28.11.2015; Tie vie sie mie lie).

Setäkuiskaajan käsikirja

Johan pitikin ottaa ja lukea hauska kirja, joka nimestään huolimatta tuntuu olevan täyttä asiaa suoraan työelämästä.  Jenni Karjalainen paneutuu kirjassaan Setäkuiskaajan käsikirja erilaisiin työelämän ’setiin’, jotka eivät kirjan mukaan suinkaan aina ole miehiä, vaan eri sukupuolta olevia, eri-ikäisiä ihmisiä, jotka käyttäytyvät tietyille ’sedille’ ominaisilla tavoilla. Usein nämä ’sedät’ kuitenkin - vielä toistaiseksi vallalla olevasta kulttuurista johtuen – ovat miespuolisia, johtavissa asemissa olevia kollegoita tai esimiehiä. Näitä ’setiä’ ymmärtääkseen Karjalainen on nähnyt vaivaa selventääkseen, miten minkäkinlaisen ’sedän’ kanssa tulee työelämässä parhaiten toimeen ja purkaakseen myös sukupuolirakenteita. 

Karjalainen toteaa, että ”olennaista on, että yrittää ymmärtää toisia ihmisiä ja luovia odotusten, ihmisten pyrkimysten, tavoitteiden ja kuvitelmien keskellä niin, että yhteistyö sujuu ja asialliset hommat tulevat hoidetuiksi. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä ja vastaavasti velvollisuus huomioida toiset.”

Kirjoittaja on tehnyt hienoista jaottelua ’setä-ihmisten’ suhteen ja löytää heistä seuraavanlaisia tyyppejä - ja kannattaa siis muistaa, että myös naisissa on havaittavissa samanlaisia piirteitä  - : Tärkeä ja fiksu setä, Mahtaileva setämies, Jurottava setä, Hyvä jätkä -tyypin varhaissetä, Epävarma setänen, Muka-tiedostava sedäyttäjä, Runosieluinen setäliini, Myrkkysetä ja vielä yksi Työelämän tekopökkelö. Näistä kaikista on tarjolla esimerkkejä ja strategia, jonka avulla kunkin tyypin ’setä-miehen’ kanssa saa työt tehdyksi. Kannattanee muistaa, että myös useampaan kategoriaan samalla kertaa kuuluva henkilö saattaa ‘setä-ihmisistä’ löytyä.

Karjalainen viittaa myös ilmiöön ”kun nainen on naiselle setä”, joka tarkoittaa naisten toisilleen osoittamaa turhaa kritiikkiä, jos joku uskaltaa tehdä toisin tai rikkoa näkymättömiä rajoja, tai ”kun setä on myös toiselle sedälle setä”, jolloin pyritään - joskin kiikkerällä pallilla seisten - osoittamaan omaa arvovaltaa toisiin nähden. Kirjoittajan mielestä tärkeintä työelämässä kuitenkin on, että ei suhtaudu kehenkään alentuvasti tai nöyristellen vaan pelkäämättä, tasapuolisesti ja kunnioittaen – myös omaa itseään.

Maija Hurmeen kuvitus tuo oman pikantin lisänsä tähän huumorilla höystettyyn tosielämän havaintoja sisältävään opukseen.

Punainen muistikirja

Kirjailija Eeva Kilpi on viettänyt kesää 2014 - kuten niin monia muitakin - vuosien myötä rakkaaksi tulleella kesämökillään melkein yksin, ellei oteta lukuun sitä kaikkea metsän ominta väkeä, joka käy häntä usein, jopa päivittäin, tervehtimässä. On käärmeitä, kauriita, perhosia, muurahaisia, pikkulintuja ja lepakoitakin, jotka ensin hieman jopa säikäyttävät, mutta ovat tuttuja jo aiemmilta vuosilta. Kukkaloisto luonnonniityllä: horsmat, mesiangervot, vuohenputket, keltanokitkeröt, harakankellot ja erilaiset heinät, saavat kirjailijan päivittäin hämmentymään ja ihmettelemään luonnon kauneutta. Ja yksinäisyys; se on mannaa luovuudelle ja sielulle.

Kaiken keskellä polveilee ilo siitä, että Suomessa on rauha, ja toisaalta vavisuttaa myös suru ja hätä siitä, että monessa muussa maassa maailmalla ei näin ole. Eeva Kilpi on vielä niitä ihmisiä, jotka muistavat Karjalasta lähdön, evakkomatkat ja lastenkin mielissä olleen pelon ja ahdistuksen, vaikka sitä ehkä pyrittiinkin muilta peittelemään.

Punainen muistikirja on saatavana myös CD-levynä. Äänikirjan lukijana on näyttelijä Eija Ahvo, jonka pehmeä ja samettinen ääni sopii tämän teoksen lukemiseen kuin öttiäisten kesäinen surina värikylläisen kukkapellon ylle. Kuuntelemisen iloa!

Szymborska Wislawa: Allegro ma non troppo

Kaunis olet – sanon elämälle - / et ehtoisempi voisi olla, / ei sammakkoutta, satakieleyttä sinussa enemmän, / ei muurahaisen kaltaisuutta, hedelmän.

Mieliksi yritän olla sille, / mairia sitä, katsoa silmiin. / Ensimmäiseksi riennän kumartamaan sille, / nöyrä ilme kasvoillani.

Juoksen sen kiinni vasemmalta, / juoksen sen kiinni oikealta, / nousen lentoon ihastuksesta / ja putoan ihailun voimasta.

Kuinka heinäinen onkaan sirkka, / kuinka metsäinen mansikka - / en olisi uskonut sitä koskaan, / jollen olisi syntynyt.

Ei ole mitään – sanon elämälle - / jota voisin verrata sinuun. / Toista samanlaista käpyä ei tee kukaan, / ei parempaa eikä huonompaa.

Ylistetty olkoon sinun anteliaisuutesi, / kekseliäisyytesi, elinvoimasi / ja tarkkuutesi – ja mitä vielä - / sinun taikavoimasi ja noituutesi.

En halua loukata sinua, / en kiusata, en suututtaa. / Vähintään satatuhatta vuotta / olen hymylläni yrittänyt liehiä sinua.

Tarraan elämää kiinni terälehdestä: / pysähtyikö se? kuuliko se minua? / Unohtiko se edes hetken ajaksi, / edes tämän kerran – minne se on matkalla.

Wislawa Szymborska (1923-2012): Sata Szymborskaa, suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine, Allegro ma non troppo

10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt

Jenkkiläisen teknologiagurun, tutkijan, kirjailijan ja muusikon Jaron Lanierin teos 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt (Ten Arguments for Deleting Your Social Media Accounts Right Now, suom. Kirsimarja Tielinen) on voittanut Financial Times -lehden parhaan kirjan palkinnon vuonna 2018, joten kyllä kirjassa kait pitänee olla jotain pumpulia painavampaa sanottavaa. Jos edellinen Kirjatimpurin teksti mainitsi 10 asiaa luovuudesta, niin tämä opus kertoo siitä, miksi pitäisi häippästä someosastolta juuri nyt eikä vasta 15. päivä.

Jaron Lanierin mukaan syitä on monia, joista hän mainitsee seuraavia: 1. Vapaa tahdon menetys, 2. Nykyajan järjettömyyden vastustaminen, 3. Typeräksi leimautuminen, 4. Sanojen merkityksen katoaminen, 6. Empatiakyvyn menettäminen, 7. Onnettomaksi tuleminen, 8. Taloudellisen itsekunnioituksen menettäminen, 9. Politiikan teon mahdottomuus, ja viimeisenä vaan ei varmaan vähäisimpänä Lanier toteaa, että 10. Some vihaa sieluasi. Ymmärtääkseen, mitä otsikot pitävät sisällään, pitää tietenkin tutustua niihin tarkemmin.

Joskin Lanier on itsekin Piilaakson miehiä ja on sitä mieltä, että teknologia sinällään on auttanut paljon ihmistä, hänen argumenttinsa sosiaalisesta mediasta ovat mielenkiintoista luettavaa. Lanier puhuu behavioristisista menetelmistä – muistettaneen esimerkiksi B.F. Skinner ja Ivan Pavlov –, joita on alettu hänen mukaansa käyttää myös sosiaalisessa mediassa käyttäjiä valvomassa ja hienovaraisesti manipuloimassa ilman, että kukaan sitä edes huomaa. Lopulta on kyse riippuvuudesta, josta ei edes haluaisikaan päästä eroon.

Vaikka ei tahtoisikaan olla sosiaalisen median suhteen vainoharhainen ja päättääkin pitää tilinsä, on Lanierin mukaan syytä olla hyvin tietoinen siitä, että maailmassa on meille täysin tuntemattomia tahoja ja toimijoita, jotka pystyvät rikastumaan ja vaikuttamaan suuriin ihmisjoukkoihin tämän median avulla ilman, että nämäkään tahot edes tietävät, ketä nämä ihmiset ovat. Arkisessa muodossaan valvonta näyttää olevan vaikka sellaista, että kun tänään kirjoittaa netin hakukoneeseen jonkin haettavan asian tai sanan, jo viimeistään huomenna omille sivuille ilmestyy samaa asiaa koskevia mainoksia.

Lanierin käyttämä termi ”sumutin” tarkoittaa ”Sinun Uskomuksesi Mukautetaan Ulkopuolisten Intressien Noudattamiseen”, joka on jotain sellaista, että pilvilaskimissa on tilastoja hyödyntävä koneisto, jonka avulla voidaan arvioida suurten ihmismassojen todennäköistä käyttäytymistä ja sen perusteella päästään heidän käyttäytymisensä muokkaamiseen. Ongelma ei periaatteessa ole itse teknologia, vaan sen käyttäminen manipulointiin ja vallan ja rahan tavoitteluun. Niin että hereillä kannattaa olla tämän asian suhteen.

Lanier suosittelee -  varsinkin nuoria ihmisiä -  sulkemaan käyttäytymistä muokkaavat tilinsä vähäksi aikaa huomatakseen muutoksen, joka heissä tapahtuu, ja sen jälkeen vaikka avaamaan ne, jos itse sitä vielä haluaa. Tänä somesta vapaana aikana saattaa oppia itsestään jotain aivan uutta.