Sivuhenkilö

Saara Turusen (s.1981) toinen romaani Sivuhenkilö kertoo tunnelmista ja tunteista, joita esikoiskirjansa kirjoittanut päähenkilö kokee kirjansa julkaisemisen jälkeen. Koko maailma tuntuu ihmeelliseltä ja erilaiselta onnistumisen jälkeen, mutta hämmästyksekseen kirjan kertoja huomaakin, että kaikki muu maailma jatkaa tavallista jollottavaa menoaan, muutos on tapahtunut vain hänessä itsessään. Kun hän tapaa tuttaviaan ja odottaa, että he kysyisivät häneltä ”saitko kirjassasi sanottua niitä asioita, joita halusit sanoa”, he sen sijaan kysyvätkin ”onko sitä myyty”.

Elämä kertojan ympärillä on kovin erilaista kuin hänen omansa; vanhemmat viihtyvät entisessä olossaan, sisaret elävät perheineen tyytyväistä keskiluokkaista elämää taloineen ja autoineen, hän itse asuu isän hänelle ostaman asunnon puolikkaassa – toisen huoneen katossa on edellisen asukkaan jättämä koukku, jonka vuoksi kertoja ei halua asua siinä huoneessa - pesten pyykkiään isän ostamalla koneella, syö ruuakseen euron nuudeleita ja polkee paikasta toiseen vanhalla pyörällä, jonka kettingit eivät oikein ota pysyäkseen rattaissaan.

Teos on täynnä elämän paradokseja, komiikkaa ja traagisuutta, niin että sitä lukiessaan ei voi muuta kuin nauraa ja samalla vähän järkyttyäkin. Hyvin on Saara Turunen osannut kuvata perinteisestä eroavan maailmankuvan omaavan, itsellisen naishenkilön todellisuutta yhden vuoden ajan. Lukijana pystyy hyvin samaistumaan niihin vieraantumisen tunteisiin, joita kirjan kertoja tuntee erilaisissa uusissa tilanteissa ja tapahtumissa. Meissä kaikissa lienee se sisäinen puoli, joka jossain tilanteessa tuntee olevansa ulkopuolinen. Siihen kohtaan tämä kirja osuu, ja hyvin osuukin.

Saara Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien vuoden 2015 kirjallisuuspalkinnon. Teos kuvasi päähenkilönsä ahdistusta lapsuudenkodista perittyjen tiukkojen normien vuoksi (Kirjatimpuri 13.4.2016). Turunen on kirjoittanut myös useita näytelmiä, kuten Puputyttö, Broken Heart Story ja Tavallisuuden aave.

Minna Canthin päivä 19.3.

Minna Canth (1844-1897)

Teltantekijästä Viisaan viiniin

Tulevaa älä ikävöitse aikaa / ja kerran mennyttä älä kyynelöitse aikaa. / Vain käteisraha Nykyisyys on käypää! / Ei ole menneistä, ei tulevista taikaa.

Sain elon tiellä ihmisiä monta tuttavaksi, / mut onnellisia näin lajia vain kaksi: / oli toinen tarkoin selvillä hyvästä ja pahasta, / ja toinen niistä hullua ei tullut hurskaammaksi.

Miks aina mestaroida maailmaa? / Miks aattein sydäntänsä nakertaa?/  Iloitse! – sillä aikain aamuna /  ei sinusta tehty neuvonantajaa!

Se lempi, jonka aika haihduttaa, / on lieden tuhkaa, tuskin haaleaa… / Mut suuri rakkaus ei tunne aikaa, / ei paikkaa, unta eikä kuolemaa.

On viini kyllä paljon pahan syy/ ja maine seurassa sen tärveltyy… / Mut mitä puoleksikaan yhtä oivaa / voi ostaa se, ken muille viinin myy?

Kuin vierii virta, aavikolla tuuli puhaltaa, / niin päivistäni tänään taas päivä katoaa. / Mut milloinkaan en murehtinut ole päivää kahta: / en päivää, joka jäi jo taa, en päivää tulevaa.

Nyt säästä mua tuskalt´ ankealta, / nyt pahat työni peitä maailmalta: / oi tänään onnellinen anna minun olla! / Lyö huomenna – nyt mieltäs, Herra, malta!

Kun olin nuori, ei outo ollut mulle opin tie,/  ja vanhemmiten mestariksi minua luultu lie… / Siis tietää tahdotteko viisauteni viisauden? / – Kuin tuuli meidät tuo, niin viima meidät vie!

Kuin poolopalloa, niin pelissä elämän / koet Kohtalon sua lyövän, heittävän. / Vait alistu vain kaikkeen, / sillä miksi niin käy, sen tietää yksin, yksin Hän.

Kun olin nuori, mielin palavin /  koin tutustua pyhiin, viisaihin/  ja kuuntelin… mut aina palasin /  samasta ovesta kuin meninkin.

Jos  maljas viinin, huulet huuliltas / vie kaiken Loppu, Alku… lohtunas / on: olet tänään, mikä olit eilen, / ja – vähemmän et ole kuoltuas!

Ja enkeli kun virrankaltaan luo / sinulle viimein mustan kalkin tuo / ja käskee sielus juoda siitä, se / vie huulilles – ja säikkymättä juo.

Jos Suurta Salaisuutta järjelläs / sa ratkot – niin tee pian tehtäväs! / toden ja väärän erottaa vain hius, / ja siinä häilyy hely elämäs!

Lähetin sieluni pois päältä maan / maailman toisen Kirjaa tavaamaan. / Se vihdoin palas: - Itse olen taivas / ja helvetti… se tiesi tullessaan.

Isot ja pienet ruukut vierekkäin / maapohjan peitti, sopet seinämäin, / ja jotkut puhui, toiset oli vaiti, / mut niin kuin kuuntelevan niiden näin…

Tämä tulomme, menomme – kannattaako? / Elon hedelmän kypsäksi – koskaan saako? / Kun tähtien alla sieluista parhaat / palavat tuhkaksi – sano: savuaako?

-Oi meren kaukaisuutta! Pisara nyyhkyttää. / – Sinä suret aivan suotta! meri suuri hymyää:  / - Olemme kaikki yhtä, kaikki Jumalaa, / ja välillemme piste vain pieni, Aika, jää!

 Omar Khaijam: Teltantekijä, Omarin malja, Viisaan viini, suomennos Toivo Lyy

Tuunataan ja duunataan

Kevät keikkuen tulevi - varmaan jo kuukauden sisällä! Siitä ilahtuneena löydettiin kirjastosta kirja, joka laittoi sormet syyhyämään keväistä timpurointia ajatellen, nimittäin Annie Sloanin kirjoittama ja Katja Kangasniemen suomentama Maalaa ja tuunaa vanhoja huonekaluja - 50 helppoa vihjettä uuden ilmeen luomiseen. Christopher Draken havainnolliset ja työhön opastavat kuvat ovat oivana apuna tumpelommallekin tekijälle. No, ne helpot vihjeet kyllä tiedetään, niistä on kokemusta sellaisella, jolle on sattunut peukalo keskelle kämmentä. Siitä huolimatta siis käykäämme nyt ehostamaan talven pölyttämiä ja kulahtaneita huonekaluja oikein timpurin työn kovettamin käsin! Tosin allekirjoittaneen osoitteessa on jo käytännön antamaa tietoa siitä, että kotientisöinti saattaa joissakin tapauksissa tietää täydellistä - sanotaanko, mitä -  ja tuunatun esineen piilottamista vasta jälkipolvien kauhisteltavaksi jonnekin liiterin nurkkaan. Mutta siitä ei voi tietenkään tämän kirjan tekijöitä panna vastuuseen. - Toiminta helpottaa, totesi vanha ystävä aikaisemminkin, kun tarkasteli eräänkin aiemman entisöinnin paljonpuhuvia tuloksia. Mutta ensin pitää siis kuitenkin vasta varovasti lähestyä aihetta näin teoreettisesti, kuistilla kun ei vielä oikein tarkene entisöintipuuhissa.

Naistenpäivä 8.3.

Ei aina se ole musta, / jok’ on kohdattu yössä / tai varjopuolella elon; / ei aina se ole huono, / jot’ on herjattu työssä / tai vierottu vaiheilla pelon. / Ei aina se ole kirkas, / joka päivältä näyttää / ja kerskuen katsehet sietää, / ei aina se ole hyvä, / joka säännöt täyttää / ja kulkee keskellä tietä. / L. Onerva

Entä jos painaisit kätesi / hiljaisuuttani vasten, / jos hiukseni lentäisivät kaikkiin neljään tuuleen, / entä jos nousen, jos liikahdan, liikahdan kaikkineni – / Mene pois, älä katso taakse, / älä kuuntele mitään. / Vain meret, / meret minussa itkevät ääriänsä. / Marja-Liisa Vartio

Minä rakastan häntä kuin Jumalaa / ja haavetta rakastetaan. / Ajatukseni huntuina suojelevat / hänet kaikelta tomulta maan. / Minä tiedän, jos hunnut ma repisin pois, / vain ihmisen kohtaisin. / Niin tummuisi valkeus sielustani - / elän valheessa ennemmin. /   Saima Harmaja

Älä pelkää koettelemuksia. Ne ovat maksu, jolla lunastat varsinaisen omaisuutesi. / Maria Jotuni

Ei mikään muu kuin ihminen voi parantaa meitä toisista ihmisistä. / Kersti Bergroth

Virtaava vesi säilyttää raikkautensa, etsivä mielensä valppauden. / Sylvi Kekkonen

Liiallinen toisen ihmisen tien tasoittaminen ei lopultakaan auta ketään kasvamaan vahvaksi. / Irja Kilpeläinen

Tänään teen päätöksen tehdä jotakin. / Armi Ratia

Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi. / Tove Jansson

Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan / ja pidän sen avoimena. / Mirkka Rekola

Jäkälä nosti pisaransa hauraan, / ja sade täytti sen, ja pisarassa / kimalsi taivas tuulta pidättäen. / Jäkälä nosti pisaransa hauraan: / Nyt malja elämämme rikkaudelle. / Helvi Juvonen

Autarktis

Niin, että mikä? Oliko kirjan kanteen tullut yhden kirjaimen virhepainatus? Kun kirjan avaa, selviää, että autarkia kreikan kielessä tarkoittaa omavaraisuutta, muista riippumattomuutta ja arktis on se pohjoisnavan alue, jonka etelärajana on heinäkuun 10 Celsius-asteen isotermi. Autarktis on siis yhtä kuin omavarainen pohjoinen, ja tämän romaanin nimenä se on kertakaikkisen osuva.

Tommi Liimatta (s. 1976, Kemi), kertoo karunkauniisti pohjoisen Suomen asukkaista, jotka elävät täysin toisenlaisessa todellisuudessa kuin Kehä III:n sisäpuolella ja vähän siitä vielä ulompanakin olevat elävät. Ja millaisella kielellä, ollapa sellainen tarinankertoja!  On sotasankari, joka kertoo, että ”kannoin mitaleja puheissani, rinnasta ne vielä puuttuivat, sankareista kun oli yhtäkkiä ylitarjontaa ja vaikka mitalipaja löi kahta vuoroa, en ollut aakkosten alkupäässä.” On mies, johon iskee ruottikuume, kun kerran muihinkin, ja kun työt kotimaassa ovat mitä ovat, ja joka palaa ikävissään lopulta takaisin, ja on myös joutilaisuuden valinnut mies, jonka isänisä oli ”kuuluisa karhunkaataja jo ennen sotia, oikiastaan karhunkuiskaaja. Taltutti, halvautti karhun kattomalla silimiin” ja joka itse valitsee oman tiensä, ”astuu elämänpulssista sivuun”. Romaanin päähenkilöt, nuo kolme miestä, edustavat siis myös kolmea eri ikäpolvea.

Teos on pohjoisen runsasvivahteisella kielellä kirjoitettu, maaseudulta kotoisin olevien ihmisten puolustuspuhe. Maalla on synnytty ja kasvettu, perintöjä ei liiemmälti ole, työt loppuvat, nuoret naiset lähtevät kaupunkeihin, miesten on mietittävä, mitä he elämältä haluavat, vai haluavatko mitään. Tuttu ja turvallinen, vaikkakin usein henkisesti rajoittava kotiseutu, jää usein taakse. Jos lähtee, tilalle astuu juurettomuus ja se, että ei tunne oikein ketään eikä juuri opikaan tuntemaan, koska elää koko ajan siinä ajatuksessa, että joskus vielä palaisi takaisin.

Autarktiksen lisäksi Tommi Liimatta (1976-) on kirjoittanut useita romaaneja, kaksi runokirjaa ja sarjakuvakokoelmia. Myös Sami Yaffa. Tie taipuu - elämäkerta on hänen toimittamansa. Liimatta tunnetaan myös muusikkona; laulajana, sanoittajana ja säveltäjänä.

Suomalaisen kulttuurin päivä 28.2.

Ohoh kullaista kotia!

Lämmin paita liinainenki / oman äitin ompelema;
vilu on vaippa villainenki / vaimon vierahan tekemä.

Lämmin on emosen sauna / ilman löylyn lyömättäki;
kylmäpä kyläinen sauna, / vaikka löyly lyötäköhön.

Koria kotoinen leipä, / jos on täynnä tähkäpäitä;
vihavainen vieras leipä, / vaikka voilla voituohon.

Villainen emosen vitsa, / ruokoinen isosen ruoska,
joskon viikon virpokohon, / rupeaman ruoskikohon;

vitsa vierahan verinen, / kyläläinen kynnäppäinen,
josko kerran iskeköhön, / tahi puolen koskekohon.

Ohoh kullaista kotia, / armasta ison eloa!
Jos oli leipeä vähempi, / niin oli unta viljemmältä.
Ei toruttu torkunnasta, / makaamasta ei manattu.

                                                                 Kanteletar

Palju õnne sünnipäeval Eestis!

Läheisen sukulais- ja ystäväkansamme Viron täyttäessä tänään 100 vuotta kirjoitellaan nyt joitakin sanontoja eestin kielellä siksi, että kun sinne seuraavan kerran mennään, niin osataan sanoa asiat oikein. Eestihän muistuttaa aika tavalla suomea, mutta ei aina kuitenkaan, pientä eroakin löytyy. Tässä muutamia esimerkkejä ja lisääkin voi opiskella itsekseen:

Kuidas käsi käib?                  ei tarkoita, että onko kätesi parantunut, vaan Miten menee?

Kui palju?                              ei tarkoita kysyä, missäs palju on, vaan Paljonko?

Kus(pool) asub hotell?         ei tarkoita kysyä, missä hotellin vessa on, vaan Missä hotelli on?

Ma räägin eesti keelt.            ei tarkoita kielen rääkkäystä, vaan Minä puhun viroa.

Viiner on mage ja toores.     ei tarkoita kahvileipää, vaan Nakki on suolaton ja raaka.

Mukavien virolaisten kanssa jaetaan monen muun yhteisen asian lisäksi melkein samanniminen eepos, meillä Kalevala ja heillä Kalevipoeg. Yhteistä on myös kansallishymnin melodia eli Fredrik Paciuksen säveltämä Maamme-laulu, meillä se on Johan Ludvig Runebergin ja heillä Johann Voldemar Jannsenin sanoittama Mu isamaa. Kun joskus tulee vielä tunneli Suomenlahden alitse Helsingistä Tallinnaan, niin voidaan sanoa, kuten eräs poliitikko asian ilmaisi, että ”parasta Helsingissä on Tallinnan läheisyys”.

Palju õnne sünnipäeval Eestis!

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Jos on tykästynyt lyhyeen kirjalliseen muotoon, ei kannata ohittaa amerikkalaisen Lucia Berlinin (1936-2004) hetkeen tarrautuvia lyhyitä tarinoita. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on kokoelmateos, johon on koottu Berlinin parhaita novelleja hänen aiemmin kirjoittamistaan teoksista.  Jos kirjailija on aiemmin tuntematon, niin Lydia Davisin alkusanat ja ystävä Stephen Emersonin johdanto kirjan alussa muistuttavat mieleen, kuka Lucia Berlin oikein oli ja millaisista lähteistä hänen kirjallinen virtansa oli saanut alkunsa ja mistä se kaiken aikaa ammensi. Kokoelman on suomentanut Kristiina Drews.

Berlinin lapsuutta väritti isän työ, jonka vuoksi asuttiin monissa paikoissa eri puolilla Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa. Muuttaminen paikasta toiseen jatkui myös aikuisena ja vielä omien lastenkin ollessa pieniä. Oli köyhyyttä ja varakkuutta, alkoholismia ja raittiita kausia, yksinhuoltajuutta ja avioliittoja. Berlinin perheeseen kuului neljä poikaa, joita hän elätti usein pätkätöillä missä milloinkin. Novelleissa näkyy siten hyvin eri ammattien kirjo ja tietämys monista sekalaisista töistä. Kuten on usein muidenkin merkittävien taiteilijoiden laita ollut, pienten kirjallisten piirien ihailema Berlin sai ansaitsemaansa suurta kuuluisuutta vasta kuolemansa jälkeen.

Ystävänpäivä 14.02.

Ystävä on sellainen ihminen, / joka tietää sinusta paljon ja / kuitenkin pitää sinusta / 
- ja josta sinä pidät, / vaikka hän tietääkin sinusta niin paljon.

                                                                                                           Matti J. Kuronen

Liukurin luikuria laskiaisena

Joskus kuulee sanottavan, että ”älä laske luikuria”, joka tarkoittanee suurin piirein samaa kuin että ”älä narraa”. Mutta mitäpä tarkalleen ottaen on tämä luikuri, sitäpä miettisi varmaan Veikko Huovisen Konstan Pylkkeröinenkin pitäessään kesäpäivän pientä ettonetta heinänkorsi suussa kivi päänalusenaan.

Joka tapauksessa laskiaissunnuntaina ja tiistaina tänä vuonna lasketaan luikuria liukurilla, pulkalla, kelkalla ja ehkä jätesäkilläkin myös etelässä, koska lunta on siunaantunut mäkien peitoksi ihan mukavasti, mistä tässä nyt yhteisesti iloittakoon. Mäkeä laskiessaan kuuluu huutaa ajankohtaisia ja -tasaisia toivomushuutoja, kuten ”Huru, huru, huru, huru, pitkiä pellavia ja hienoja hamppuja, räätikkäitä ku nurkanpäitä ja nauriita ku lautasia, papuja ku pähkinöitä ja perunia ku pulleroi ja tupakkikultaa kanssa isän piipun päähän!””Lintti lantti liinoo, pitkäpiätä pellavoo, uus kelekka, tervapohja, mänöö jotta luikaa!””Hei hei hamppuja, pitkiä lauhkeita liinoja. Nauriita kun lapsenpäitä, otria kun peukalon päitä, vasikoita kun varsoja, lampaita laumoittain!” ja lopuksi vielä naapurisopua ennestäänkin vahvistava ”Meidän taloon pitkiä pellavia, teidän taloon tappuroita!”

Laskiainen tarkoittaa alun perin kirkollista laskeutumista paastoon 40 päivän ajaksi ennen pääsiäistä. Kansanperinteen ohjeiden mukaisesti laskiaissaunalle pitää juosta kilpaa ja siellä pitää olla hiljaa, etteivät mäkärät, hyttyset, paarmat tai ampiaiset kävisi kesällä niin kovin käsiksi, luteista, täistä ja russakoista puhumattakaan. Mitä tapahtuu, jos kompastuu matkalla tai ei osaa pitää suutaan supussa, siitä ei ole dokumentoitua tietoa.

Eipä unohdeta laskiaisen perinneruokiakaan. Hernesoppaan laitetaan kaikki joululta jääneet, pakastimen - ennen vanhaan lihatiinun -  pohjalle unohtuneet läskin- ja lihanpalat ja laskiaispulliin piilotetaan kaikki piilosokerit ja -rasvat, separaattorilla lingotut kermat ja hillonjämät, jotta jaksetaan odottaa varsinaista tulevaa ruokajuhlaa, pääsiäistä. Jotkut tosin syövät myös blinejä smetana, kaviaari ja snapsit kyytipoikanaan, mutta kyllä kunnon hernerokka läskikokkareilla aina blinit voittaa. Tosin se taitaa olla makuasia, josta ei ole syytä kinata.

                                                                                                             (www.finlit.fi)

Saamelaisten kansallispäivä 6.2.

Saamelaiset, Suomen alkuperäiskansa, viettävät kansallispäivää 6. helmikuuta. Kuinka paljon oikeasti tiedämme saamelaisten elämästä ja historiasta lukuun ottamatta joikaamista, poroelinkeinoa, upeita kansallispukuja, aitoja käsitöitä tai erilaisia romanttisia käsityksiä suopunkia taitavasti käyttävästä luonnonkansasta? Tiedetään, että suomi ja ruotsi ovat Suomen viralliset kielet, mutta myös eräillä vähemmistökielien puhujilla, kuten viittomakielisillä, romaneilla, karjalaa ja saamea puhuvilla, on lakeihin perustuvia oikeuksia. Saamen lippu virallistettiin vuonna 1986 ja saamelaisten virallinen kansallislaulu Sámi soga lávlla on Isak Saban sanoittama ja Arne Sorlien säveltämä. Suomen saamelaisten tärkein poliittinen elin on Saamelaiskäräjät.

Kuudesta ortografioidusta saamen kielestä Suomessa puhutaan kolmea: pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea, joista pohjoissaame on yleisin. Saamen kieli kuuluu uralilaisten kielten suomalais-ugrilaiseen haaraan, joten se on kaukaista sukua suomen kielelle. Rehellisyyden nimissä todettakoon kuitenkin, että kun yrittää kuunnella vaikkapa saamenkielisiä uutisia televisiosta ilman tekstitystä, niin kyllä vastuu ymmärtämisestä taitaa usein jäädä kuulijalle. Tulevaisuutta ajatellen on silti hyvä oppia ainakin seuraava lause: "Mun ráhkistan du". Sillä pääsee jo aika pitkälle ystävällisen tutustumisen hitaalla jotoksella!

                                                      (lähteitä, mm. sanosesaameksi.yle.fi, www.wikipedia.fi)

5.2. Runegreeniä jälleen!

J. L. Runebergin ja hänen vaimonsa Fredrikan kirjallisesta tuotannosta riittää jokaisen vuoden 5. helmikuuta päivälle uutta mussutettavaa. Lahjakas ja vaatimaton kirjailijavaimo oli aiheena vuonna 2015, Saarijärven Paavo -runo vuonna 2016 ja Lähteellä-runo ja laulu vuonna 2017. Tänä vuonna on vuorossa iki-ihana yksin- ja kuorolaulajien ja melkein kaikkien muidenkin suihkussa ja muualla laulajien rakastama runo Joutsen, Yrjö Weijolan suomentamana.

Halk’ illan ruskon auermaan / käy lento joutsenen. / Se laskee lahden hopeaan / ja soutaa laulellen. / Se lauloi: ”Auvo taivainen / on armas Suomenmaa, / sen päivä mennä levollen, / yökaudet unhoittaa.

Ja varjon siellä runsahan / luo koivut tuuheat. / On kultaa peili lahdelman / ja aallot vilppahat./ Sen onni ompi kallehin, / ken siellä rakastaa. / Sielt’ usko ompi syntyisin, / se sinne kaihoaa.”

Niin kaikui laulu kiitäen / yl’ aaltoin siintäväin, / ja joutsen armaan rinnallen / nyt souti, lauloi näin: / ”Vaik’ on sun elos unelma / niin lyhyt, riittää se; / sä lemmit Suomen laineilla, / sä lauloit Suomelle.”

Kynttelinä talven selkä katkeaa!

Kynttilänpäivä on alun perin kirkollinen juhla, kun katolisessa kirkossa vuoden aikana käytettävät kynttilät vihittiin sinä päivänä. Kekseliäs kansa kehitteli monenmoisia rituaaleja kynttilänpäiväksi, ruokajuhliakin pidettiin. ”Siankynnet kynttelinä, lampaankynnet laskiaisna”, oli pohjoisen Suomen ohje ruuanvalmistukseen. 

Pohjois-Savossa kuviteltiin kynttilänpäivää jo ensimmäiseksi kevätpäiväksi, niin olivat toiveikkaita nämä savolaiset. ”Kevättä kynttilästä, syystä Perttelistä”, oli sanonta. Säitä ennustettiin kynttilänpäivänä arvaillen, milloin jäät jo lähtisivät tai milloin pääsisi kyntöhommiin. Kynttilän jälkeisestä ensimmäisestä suojasäästä laskettiin olevan yhdeksän viikkoa jäiden lähtöön ja kymmenen viikkoa, kun päästäisiin kylvämään. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato.

Kynttilänpäivänä kyseltiin kovasti, olivatko talven työt tulleet tehdyksi: ”Onko tehty talvitöitä, onko pitkiä pinoja, onko paljon aidaksia, ruoditko jo rohtimesi, peroitko jo pellavasi, joko villasi virutit?” Jos ei ollut näitä tuiki tarpeellisia talven töitä tehnyt, niin silloin olivat taas pahat voimat liikkeellä. Onneksi niitä voitiin karkottaa sytyttämällä kynttilä, koska pimeyden voimat pelkäsivät tulen voimaa.

Ensi syksynä ovatkin sitten laarit täynnä viljaa, koska kerran kynttilänpäivänä ovat raitit lunta pullollaan ja vähän jo yli reunojenkin. Tosin sanotaan myös, että ”jos ei ole kylmä kynttelinä eikä pauku pakkanen Paavona, niin on halla heinäkuussa ja talvi keskellä keseä”. Tiedä häntä.

Ja vielä variskin, tuo rakastettu pihalintu, on otettu mukaan ennustuksiin: ”Kun varis raakkuu ensi kerran kynttilänpäivän jälkeen, niin kuukauden päästä huutaa vasikka laitumella". Kukahan sen on sinne päästänyt, poloisen?

                                                                              (www.taivaannaula.org, Juhlat alkakoot!)

Nuorallatanssijan opas

Pitipä ottaa luettavaksi sellainenkin kirja, jonka lukeminen arveluttaa jo etukäteen, koska silloin ollaan sopivasti mukavuusalueen ulkopuolella ja siten hedelmällisessä olotilassa. Tällainen opus on esimerkiksi Wayne W. Dyerin Elämän tasapaino, jossa kirjoittaja ilmoittaa, että kun teet nämä ja nämä asiat ja vielä uskot niihin, niin tulet tasapainoiseksi, simsalabim ja siitä vaan!

No eipäs vielä nielaista, ennen kuin tipahtaa, vaan tutustutaan kyseiseen oppaaseen, jossa kerrotaan ’Yhdeksän periaatetta, joilla luot syvimpiä halujasi vastaavat tottumukset’. Jo ensimmäinen luku paljastaa, että ’Loputtomat metsät uinuvat yhden tammenterhon unelmissa’, toisessa luvussa kerrotaan, että ’Elämässä on tärkeämpiä asioita kuin saada se kulumaan nopeammin’ – se uskotaan - , kolmas luku kertoo sen tosiasian, että ’Et voi suudella omaa korvaasi’, neljäs luku paljastaa, että ’Riippuvuutemme kertovat meille: ”Et koskaan saa tarpeeksi sitä, mitä et halua” – mitähän tuo tarkoittanee? -  , viides luku valistaa, että *Et ole sitä, mitä syöt; olet sitä, mitä uskot sen suhteen, mitä syöt’, kuudes väittää, että ’Et pysty löytämään valoa analysoimalla pimeyttä’ – siitä ollaan jo melkein samaa mieltä! - , seitsemäs luku sanoo, että ’Taisteleminen mitä tahansa vaikeutta vastaan vain vahvistaa sen valtaa sinuun’ – katos vaan, siitäkin ollaan joskus samaa mieltä - , kahdeksas luku kertoo, että ’Rakkaus on sitä, mikä jää jäljelle, kun rakastuminen hiipuu pois’ – no, aika monet jo tietävätkin sen -  ja yhdeksäs periaate kertoo, että ’Maa on tulvillaan taivasta’.

Joskus ihminen vain on sellaisessa mahdottomuuksien tilassa, että pienikin koukkaisu toivon tynnyriin saattaa auttaa tallustajaa pääsemään eteenpäin edes piirun verran, ja silloin tällaisellakin kirjallisuudella on paikkansa. Joten toivotetaan lukuiloa ja nuorallatanssijan tasapainoa kaikille!

Bernhardia kohti kipuamassa

Kun ottaa itävaltalaisen Thomas Bernhardin (1931-1989) kirjoittaman teoksen kouraansa, tietää kyllä jo sisimmässään, mitä tekee; edessä on hankalia kysymyksiä. Kolme kertomusta on kirjailijan alkutuotantoa 1960-luvulta, ja sen, kuten monien muidenkin Bernhardin teoksien suomentaja on Olli Sarrivaara.

Kulterer kertoo vankilasta piakkoin vapautuvasta vaatimattoman oloisesta miehestä ja siitä, millaisin mielin ja toimin hän tätä surutyötään tekee, vaikka kuvittelisi, että vapautuminen herättäisi vain positiivisia ajatuksia eikä tätä raskasta elämänvaihetta haluaisi sen enempää muistella. Miehellä on ollut tapana herätä kirjoittamaan keskiyöllä, jolloin sellissä on hiljaista ja pimeää. Vankilassa ollessaan mies on löytänyt itsenäisen ajattelun vapauden ja niiden kirjoittamalla muistiinmerkitsemisen kyvyn, ja hän pelkää menettävänsä sen vapauduttuaan. - Laitoksesta vapauttamiseni tarkoittaa sitä, että minun on luovuttava vapaudestani, hän ajattelee.

Fragmentissa Italialainen rikas Firenzestä kotoisin oleva mies on tullut kertojan isän hautajaisiin sukunsa pyynnöstä. Hän ei tunne siellä ketään ja on omissa oloissaan, mutta kertoja saa hänet lähtemään kävelylle talon puistoon, jossa sijaitsee huvimaja, jonka sisälle isän ruumis on asetettu jäähyväisiä varten. Kertoja esittelee vieraalle ohimennen  majan varastotilassa olevaa jokakesäisen perhenäytelmän näyttämörekvisiittaa ja pukuja, ja vieras osoittaa kiinnostusta niitä kohtaan. Yllättäen kertoja vie hänet aukiolle, jolla sijaitsee puolalaisten sotilaiden joukkohauta, jota ei ole merkitty paikkaan mitenkään, ja kertoo vieraalle siihen liittyvistä surullisista tapahtumista.

Puurajalla tarinan kertoja, nuori santarmi, istuu majatalossa hiljaisessa kylässä korkealla vuoristossa, jonne hänet on siirretty, ja kirjoittaa raskaana olevalle morsiamelleen kirjettä. Paikkaan saapuu yllättäen nuoripari, mies ja nainen, joita kertoja jää kiinnostuneena seuraamaan ja kuuntelemaan heidän puheitaan miettien, keitä he oikein ovat ja millä asialla liikkuvat. Seuraavana aamuna asia selviää, mutta ei tietenkään Bernhardin tuotannon tapaan kokonaan, vaan kirjailija jättää niin tähän kuin kahteen edelliseenkin kertomukseen mieltä hiertäviä halkeamia, kun sekä kertojan että muiden henkilöiden motiivit eivät paljastukaan, vaan lukijan on itse täydennettävä ne itselleen.

Löylynlyömiä

Nyt oli hyvä syy harjoittaa pientä toistoa ja lainata muuan runo takavuosina kirjoitetusta tekstistä, nimittäin Kalle Väänäsen kirjoittama Saanassa-runo, jota on esitelty jo aiemmin yleisiä saunoja käsittelevässä kirjoituksessa (Kirjatimpuri 9.9.2014). Hetipä putkahti mieleen Väänäsen runo, kun luettiin teosta Kaupunkisaunoja. Kirjassa esitellään Helsingin, Espoon, Vantaan, Tampereen, Turun ja Kotkan yleisiä saunoja ja kerrotaan myös erilaisista saunatapahtumista, Teoksessa on mainintoja myös muualla maassa sijaitsevista yleisistä saunoista, vaikka keskeisimmälle sijalle näyttävät nousevan pääkaupunkiseudun monet saunat. Asialla on Vapaat naiset – ryhmä, johon kuuluvat saunakulttuurin ystävät Leena Filpus, Susa Junnola, Helen Moster, Riitta Saarinen, Pauliina Susi, Liisa Takala ja Tiina Torppa.

Otetaanpa siis saunomisen kunniaksi saunakiulua sarvista ja käydään Kalle Väänäsen haasteellisen ja aitoa saunatunnelmaa tihkuvan, ei kovin helposti pohjiaan myöden aukeavan runon kimppuun:

"Jo saanasta kuuluu se vastar roeske, / jo kuuluu roeske ja huiske ja loeske / ja litisöö ja lätisöö vesj, / kun työntäävyt sissääj jo kuumaah höyryyn. / Ka, ka, jopa pittäähi paenuva köyryyn / koko sinun kommeutesj. / Sieltä sellaeneh hönkä se vastaan tulloo, / että seisaallee iham meinoo sulloo.

Eipä kestäjskää siinä nahkaset lasten. / Se löyly ol lyöty iham miehiä vasten. / Jopa on, jopon äkästä ja kuumoo. / - Tule poes, tule poes vua yhtee illoo, / renk-Jussi se laateilta tuumoo / ja viereesä tekköö jo tilloo.

Vuan ku hivenel loejot ja ähkät vähä / ja haatelet pintoos arkoo, / nii alkaapa tottuva kyjtiin tähä. / Ja kum pinnasta hik siinä karkoo, / nii yhtää ennee et vastaam paa, / vaekka kapan taekka kaksii huiskaattaa / tuonne kihisevän kiukoon kivviin. / Ja kiuvvos se löylyä työntää ku äessään. / Vuaj jopa om miehillä vastat käessään / ja laateille istuu ne rivviin. / Ja sillon se vasta tok nahkoo kyssyy / ja sillo om mies, joka matkassa pyssyy, / kun kilivalla alakaa ne kylypee.

Ja voe sitä tuimoo tahtia, / sitä vastaj ja löylyn mahtia! / Jo on hirveetä höyry ja hutke! / Kyllä lähtöö kylistä kutke, / ja nöyrtyypä mies, vaekka miten oes ylypee / ja miel miten täänäsä intoo, / ku oekeen se löyly jo polttaa pintoo, / ja alakaapa, alakaapa katella vua, / eikö jotennii ihteesä alemma sua.

Ja saanan vieressä seunustalla / on penkki sen tuuheen koivun alla. / Niin, kukapa ei meistä koetellu oes / sitä mualiman parraenta paekkoo. / - Niin nyttii, kun saanal löölystä poes / yks toesesa jäläkeen ne kaekkoo, / niiv voe sitä makkeeta naatintoo / siinä saanan seinustalla! / Eipä tok, eipä muuta sev vertaesta oo / tämän mualiman kannen alla.

Ja siä on niin laahkee ja herttanen, / se on niikul lämmintä maetoo. / Jopa soma on istua immeisen / siinä penkillä iliman paetoo / ja kahtoo, ku aarinko laskiissaa / tuota järver rantoo kultoo, / ja nöpöstellä paljaalla varpaallaa / tuota märkee ja lämmintä multoo.

Niiv vähitellen siihej jo istumaan / yks toesesa jäläkeen ne viäntää, / ku Ierikka-isäntä se laateiltaan / nii ärreellä iänellä iäntää: / - Missee ne immeiset kaekki om, missee, / että saes vähä tuota löylyä lissee?"

Lumi-Pyryn tervetulolaulu 18.01.

Pyry, Lumi-Pyry, hei,
mistä tulitte te tänne?
- Vuoristosta Kiinan maan
ja ollaan ystävänne
vaikk' onkin rintamme lunta vaan.

Pyry, Lumi-Pyry, hei,
miksi silmänne on mustat?
- Silmämeikit levis niin,
lähteissä kun kisailtiin,
nyt täytyy pestä liiat pois.

Pyry, Lumi-Pyry, hei,
lähdettekö joskus maasta tästä?
- Kevätajan leuto sää,
kun saapuu etelästä,
se estää meitä varmaan lähtemästä!

Alkuperäinen sanoitus ja sävellys Martti Hela: Pyry, pyry, pyry, hei!