Juhlahumua viikonloppuna

Viikonvaihteessa, 08. - 09.04., juhlitaankin sitten taas oikein olan takaa, kun samaan viikonloppuun sattuvat Romanien kansallispäivä lauantaina, sunnuntaina Mikael Agricolan päivä, Elias Lönnrotin syntymä- ja nimipäivä, kunnallisvaalipäivä ja sen lisäksi vielä pääsiäisviikon aloittava palmusunnuntai. Lönnrotista pamistiinkin jo Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä 28.2., joten jätetään Elias nyt hetkeksi rauhaan. Sen sijaan Mikael Agricolaa, tuota maanviljelykseen ja erään suosikkijuoman yhdistelmään nimensä kautta kuuluvaa kielentaitajaa, kannattaa muistella syystä ainakin yhden päivän ajan vuodessa. Hän kun sattuu vaikuttamaan joka päivä joka ainoan täkäläisen töppösenkuluttajan elämään näin kirjoitetun, kuullun, puhutun ja ymmärretynkin sanan muodossa.

Mikael Agricola (n. 1510-1557) syntyi Pernajassa maanviljelijän poikana. Agricola opiskeli elämänsä aikana Viipurissa, Turussa ja Wittenbergin yliopistossa Saksassa, jossa tulivat tutuiksi myös uskonpuhdistuksen teesit, kun hän oli Martti Lutherin oppilaana. Hän toimi muun muassa Turun katedraalikoulun rehtorina ja myöhemmin Turun piispana.

                             "Ele polghe kiria quin sica, waicka henes on wehe wica"

Varsinaisen elämäntyönsä hän kuitenkin teki suomen kielen kirjallisen asun luomisessa. Hän kirjoitti vuonna 1543 ABC-kirian, ensimmäisen suomalaisen 16-sivuisen aapisen, joka, turkkusest - toist pualt jokke - , perustui Turun murteeseen. Tosin siihen lisäiltiin sentään vähän muidenkin murteiden sanoja. Rucouskirja Bibliasta ilmestyi vuonna 1544 ja Se Wsi Testamenti vuonna 1548. On siinä vuoltu erinäisiäkin sulkakyniä, typeksitty kuvitteellisen kosmoskynän päähän ja saatu harmaita hiuksia, kun on ihan ite pitänyt keksiä suurelta osin sanatkin ja niiden merkitys, sanojen kirjoitusasusta ja lauseopista puhumattakaan. Ja entäs, jos kuvitellaan sitten ne kaatuneet mustepullot? Kyllä nyt osataan jo arvailla, mistä saanut alkunsa iän kaiken käytössä ollut mustetahratesti!

Äkkipäätään Agricolan ikää Ojalan laskuopin mukaan laskien päästään 47 elinvuoteen, joka ei ole paljoa nykyisiin ikiin verrattuna. Sairastuminen pitkällä ja rasittavalla työmatkalla hevospelillä kulkien oli varmaan siihen aikaan todella vaarallista, ja se koitui Agricolankin kohtaloksi paluumatkalla Moskovan rauhanneuvotteluista. Kuvanveistäjä Emil Wikströmin hänestä veistämä patsas katosi Viipurista toisen maailmansodan lopussa eikä sitä ole etsinnöistä huolimatta löytynyt. Alkuperäisestä patsaasta tehdyt vedokset ovat nykyään Turussa, Pernajassa, Lahdessa ja Viipurissa.

P.S. Haaste leipurimestareille: Nyt pitäisi kiireen vilkkaa suunnitella mehevä, maistuva ja suussa sulava ABC-leivos! Onkohan muuan osuuskaupparyhmittymä muuten tullut miettineeksi tällaisen mikaelinleivoksen brändäystä? Tässäpä ihan ilmainen vihje, ja kauppa kävisi kuin siimaa, Mikaelin ja suomen kirjakielen kunniaksi. Leivoksen kylkiäiseksi voisi herkun ostajalle antaa ilmaiseksi ihan oikean kirjan, niin että tosiasia ja ilo tämän kansan jatkuvasti voimistuvasta lukuinnosta ja -taidosta ei pääsisi unohtumaan!                                                       (lähde: www.sieltätäältäjaosaomastapäästä.fi)

Jevgeni Onegin

”Tottuminen vallitsevaan tilanteeseen on elämän antama lahja niille, joille onni ei ole mahdollista.” Jotenkin tähän tapaan haastellaan venäläisen Alexandr Puškinin (1799 – 1837) kirjoittamassa runoelmassa Jevgeni Onegin. Runoelman on säveltänyt oopperaksi Pjotr Tšaikovski (1840 – 1893), ja esitys menee parhaillaan Suomen Kansallisoopperassa tänä keväänä. Ohjaus, askeettinen, mutta toimiva lavastus ja valaistus ovat Marco Arturio Marellin käsialaa.

Jeveni Onegin on surullinen, opettavainen ja nostalginen kertomus siitä, miten ”juna meni jo, jäitkö asemalle?” Jevgeni Onegin on rikas ja joutilas naistenmies, joka hurmaa naisia komealla olemuksellaan ja kosmopoliitin maineellaan. Hän tulee kyläilemään maalla asuvan ystävänsä Lenskin kanssa Lenskin naapuriin, jossa asuu leskiäiti Larina ja hänen kaksi kaunista tytärtään, Tatjana ja Olga.

Lenski on rakastunut Olgaan, iloiseen lapsuudenystäväänsä. Tatjana, hiljainen runotyttö, taas rakastuu silmittömästi Oleginiin, joka ei vastaa nuoren maalaistytön tunteisiin, vaan ylimielisesti viisastellen ohittaa ne. Kylän juhlissa Olegin alkaa hetken päähänpistosta liehitellä Olgaa, ystävänsä Lenskin valittua. Seuraa riita, joka ratkaistaan kaksintaistelulla. Voidaan arvata, kumpi kuolee, Lenski tietenkin, muutenhan Jevgeni Onegin -niminen runoelma ja sen myötä ooppera loppuisivat lyhyeen.

Siitä päästäänkin Lenskin aariaan, joka on tuttu kaikille radiomusiikkia kuunteleville, vaikka ei oopperasta juuri perustaisikaan: ”Oi, minne, minne loittonitte päivät, te armahat ja onnekkaat…”. Musiikin johtaa Mikhail Agrest ja Kansallisoopperan orkesteri panee parastaan. Laulajien osuudet ovat tasaisia, Josef Wagnerin komea baritoni Oneginin, Olesya Golonevan helisevä sopraano Tatjanan, Tuomas Katajalan - mikä ääni! - puhdas tenori Lenskin ja Niina Keitelin kaunis mezzosopraano Olgan roolissa. Eikä sovi unohtaa Jyrki Korhosen mahtavaa bassoa – miten joku voi päästä äänellä niin syvän kaivon pohjalle! – ruhtinas Gremininä, joka fiksuna ja filmaattisena miehenä onnekseen tajuaa, mikä helmi Tatjana oikeasti on. Siinä jää sitten Onegin loppupeleissä nuolemaan näppejään, kun ei aikanaan älynnyt omaa parastaan. Toivotaan toki, että hänellekin joskus vielä päivä paistaisi risukasaan.

Tiaisen konsertti

1. TaIitintti maaliskuulla / mietti näin mielessään;
"Tahdon laulaa riemusuulla / sävelmän uuden tään:
ti-ti-tyy, ti-ti-tyy, ti-ti-tyy!"

2. "Kaiken talven pula juuri / ollut on talista.
Vaan ei auta suru suuri! / Paras lie laulella:
ti-ti-tyy, ti-ti-tyy, ti-ti-tyy!"

3. "Luminietos alentuupi. / Jokohan kevät saa?
Koivun latvat punertuupi. / Tääkös mua hauskuuttaa!
ti-ti-tyy, ti-ti-tyy, ti-ti-tyy!"

4. "Muuttolintuin laulukuoro / pian saa tänne päin.
Talitintin nyt on vuoro / antaa konsertti näin:
ti-ti-tyy, ti-ti-tyy, ti-ti-tyy!"

                                             (Martti Hela, 1890-1965)

Vegetariaa

Mistä tämä teos kertoo, kun lukukokemuksen jälkeen tuntuu siltä, että se kertoo melkein kaikesta elämään liittyvästä? Sellainen olo tuli, kun luettiin eteläkorealaisen kirjailija Han Kangin (1970 - ) vuonna 2016 Booker-palkittu romaani Vegetaristi, jonka juoni itsessään kertoo vegaaniseen ruokailuun siirtyvästä naisesta, Yeong-hyestä. Englannista suomeen käännöksen on tehnyt Sari Karhulahti. Käännöksen alkukielestä englanniksi on tehnyt Deborah Smith, joka jakoi Booker-palkinnon kirjailijan kanssa.

Teos on kolmeosainen. Ensimmäisen osan minä-kertojana on naisen aviomies, joka on aikanaan avioitunut vaimonsa kanssa ennen kaikkea hänen vaatimattomuutensa, tavallisuutensa ja passiivisuutensa vuoksi. Nähtyään kummallisen unen vaimo lopettaa lihan syömisen, vaikka sekä aviomies että kaikki naisen sukulaiset ovat ymmällään hänen päätöksestään ja yrittävät pyörtää sitä erilaisin keinoin, jopa pakottamalla. Vaimo pysyy kuitenkin päätöksessään ja siirtyy hiljalleen kokonaan tavallisesta elämästä omaan todellisuuteensa ja muiden saavuttamattomiin.

Toisen osan hän-kertoja on Yeong-hyen sisaren aviomies, videotaiteilija, joka on alkanut pelätä luomisvoimansa menettämistä. Hän on aikoinaan avioitunut sisaren, In-hyen, kanssa, mutta ei tunne rakkautta vaimoaan eikä juuri lastaankaan kohtaan. Mies alkaa kuitenkin tuntea vetoa vaimonsa sisareen, ja alkaa suunnitella kälyään oudontyyppisen videotaiteensa keskushenkilöksi. Nainen suostuukin tähän lähes tunteettomasti, mutta sisar In-hye saa tapahtuman selville, ja siitä seuraa sekä parisuhteen katastrofi että muutoksia myös Yeong-hyen elämään.

Kolmannen osan hän-kertojana on In-hye, joka lopulta ottaa vastuun sisarestaan ja myös omasta elämästään siihenastisen elämässä ajelehtimisen sijaan. Hän joutuu kasvokkain kaikkien tekemiensä ratkaisujen kanssa ja hiljalleen alkaa myös ymmärtää yksityiseen maailmaansa katoavaa sisartaan.

Romaani on maagisen kerrontatapansa lisäksi kuvaus siitä, mitä pienessä yhteisössä tapahtuu, kun joku sen jäsenistä tekee tavanomaisesta poikkeavan, ison muutoksen omassa elämässään. Voisi kuvitella, että se koskisi vain häntä, mutta eihän näin tosiaankaan tapahdu. Muutos ravistelee koko yhteisöä ja vaatii jokaista jäsentä sekä  pohtimaan omaa suhtautumistaan kyseiseen asiaan että muuttamaan omaa käytöstään suuntaan tai toiseen. Yhdessä rakennettu ja hyvin varjeltu palikkatorni romahtaa, ja se on rakennettava jälleen uudelleen, mutta toisella tavalla.

Kirjaa lukiessa vertailukohdaksi tulee mieleen vaikkapa alkoholisti, joka päättää raitistua. Koko hänen lähipiirinsä joutuu asennoitumaan tilanteeseen uudelleen. Vanhat ja sairastuttaneet kuviot saattavat olla niin koukuttavia ja turvallisia, että niissä halutaan pysyä jatkuvan kärsimyksen uhallakin. Muutosvastarinta on kova ja syntipukin vaihtaminen työlästä. Muutosta ja sen mukanaan tuomaa elämän epävarmuutta pelätään, vaikka kyse olisikin olosuhteiden parantumisesta jokaisen asianosaisen osalta. Mielenkiintoista luettavaa on tämä tarina ja se kertoo myös siitä, miten samankaltaista ihmiskunnan tunne-elämä on riippumatta siitä, millä maailmankolkalla elää ja asustaa ja millaisia kokemuksia elämä on siellä tarjonnut.

Manchester by the Sea

Kenneth Lonerganin käsikirjoittama ja ohjaama draamaelokuva Manchester by the Sea (2016) kertoo syvästä traumasta ja siitä, miten vaikeaa tai jopa mahdotonta traagisen tapahtuman jälkeen on päästä takaisin niin kutsuttuun normaaliin elämään.

Lee Chandler (eleetön Casey Affleck) työskentelee pimeästi Bostonissa kerrostalon talonmiehenä. Hän on ahkera ja osaava, mutta äkkiväärä ja äkkipikainen, joten hankauksiakin syntyy, sekä työpaikalla että vapaa-ajalla. Kotipuolessa asuva isoveli Joe (Kyle Chandler) menehtyy odottamatta ja Lee saa kutsun tulla pikaisesti kotimaisemiin meren äärelle.

Vanhojen tuttujen lisäksi kotosalla odottaa Joen teini-ikäinen poika Patrick (Lucas Hedges), ja Leen suureksi yllätykseksi Joe on määrännyt hänet Patrickin huoltajaksi häneltä itseltään mitään kysymättä. Joen entinen vaimo, Patrickin äiti, on jo aikaa ollut teillä tietymättömillä, joten hänestä ei ole pelastajaksi. Paikkakunnalla asuu edelleen myös Leen entinen vaimo Randi (herkkä Michelle Williams), joka omalla tavallaan yrittää saada uudelleen otetta elämästä.

Joen kuolinpesää ja Patrickin huoltajuutta selvitellessään Lee joutuu kohtaamaan ne syyt, miksi hän on kotikulmiltaan lähtenyt. Katsojalle tarjotaan arvailuja näistä syistä pienten vihjeiden ja takaumien muodossa, ja elokuvan puolivälin paikkeilla selviää lähdön todellinen syy ja se, miksi Leen paluu paikkakunnalle tuntuu edelleenkin mahdottomalta.

Lonerganin ohjaus ja näyttelijöiden (Affleck ja Williams) kyvykkyys esittää suuria, mutta syvälle painettuja ja sinne patoutuneita tunteita omalla eleettömällä tavallaan tekee vaikutuksen. Syyllisyys aiheuttaa niin suuren esteen tunne-elämään, että se kieltää kokonaan surun käsittelemisen ja sen jälkeisen myönteisten tunteiden kokemisen, joka saattaisi mahdollistaa myös hitaan toipumisen. Joen poika Patrick taas käsittelee menetystä omalla tavallaan, ja se tuo tarvittavaa lempeyttä ja keveyttä tähän muuten raskaaseen aiheeseen.

Elokuvan loppu jää avoimeksi, ja niin on hyväkin. Katsoja joutuu pohdiskelemaan myös suhdetta omiin vaikeisiin asioihinsa ja sitä, miten niiden kanssa on selvinnyt. Affleck sai omasta osuudestaan sekä Golden Globe- että Oscar-palkinnon.

Minna Canth 19.03.

Sunnuntaina 19.03. vietetään taas ainoana Suomessa liputuspäivän saaneen naishenkilön, nimittäin Minna Canthin (1844 -1897), merkkipäivää. Tuo seitsemän lapsen yksinhuoltaja tiiraili varmaan monta kertaa ihmeissään lanka- ja sekatavarakauppansa ikkunasta aamunkirkkaaseen Kirkkopuistoon ja mietti, mistäpä särvintä nälkäisille suille taas seuraavana päivänä. Lapset siellä keittiön pöydän ääressä odottivat puulusikat pystyssä aamuista piimä- ja puuroannostaan. Opettajanopinnot Jyväskylässä olivat jääneet kesken, kun perhettä alkoi siunaantua, mutta iskä oli sentään jättänyt perinnöksi puiston laidalla Kuopiossa sijainneen, kehnosti menestyvän kaupan, jonne Minna siirtyi kauppiaaksi miehensä kuoltua.

Minnan ja hänen perheensä pelastukseksi siihen aikaan ei juurikaan ollut valmisvaatteita eikä toreja, joilta haalia kaukomaissa halvalla tuotettuja ja halvalla myytäviä epäeettisiä riepuja, joiden kuosit kestivät tasan ensimmäiseen käsipesuun saakka. Räätälit ja muut tikkaustaitoiset, etupäässä naiset, joutuivat ihan omin kätösin ensin kutomaan, sitten ompelemaan, neulomaan ja myöhemmin paikkaamaan ja parsimaan tarvittavat vaatteet, ja se oli varmaan Minnan pelastus kuopiolaisessa bisnesmaailmassa 1800-luvulla.

Mutta ei siinä vielä kaikki; Minna oli kirjoitellut lehtiin jo Jyväskylän aikanaan ja saanut siitä hyvää palautetta. Ensin tuli kirjoitettua romanttista rakkaushöpinää, joka meni kansaan kuin kuuma veitsi voihin (mm. Roinilan talossa, Murtovarkaus), sitten kirjallinen suuntaus muuttui realismiksi oletettavasti jo lapsena naapurustossa nähdyn puutteen ja oman, yksinhuoltajan arjen ankeuden vietyä romanttiset ajatukset takavasemmalle (mm. Kovan onnen lapsia), sitten jopa kärjistykseen viedyksi naturalismiksi (mm. Työmiehen vaimo, Kauppa-Lopo) ja lopulta oli vuorossa syvällinen, psykologinen ihmiskuvaus (mm. Sylvi, Anna-Liisa). Keskeisiä teemoja Canthin ajattelussa ja teoksissa olivat naiskysymys, työlästen asema yhteiskunnassa, uskonnon ja kehitysopin väliset ristiriidat ja ne yhteiskunnalliset syyt, jotka aiheuttivat rikollisuutta. Canthin mielestä syvän onnen tunteen edellytys oli elämän kärsimyksen sietäminen ja siitä oppiminen.

Kuopioon muutettuaan Canth perusti kotitaloonsa myös kirjallisen salongin, Kanttilan, jossa ajan merkittävät taiteilijat, kuten Ahon veljekset ja Kauppis-Heikki, Järnefeltien perhekunta, Sibeliukset ja muut ajan hermolla olleet vaikuttajat, tapasivat toisiaan syvällisten keskustelujen merkeissä. Canthin kotitalo on edelleen Kuopiossa, mutta huterassa kunnossa, ja sitä yritetään jälleen pelastaa ajan pitkien hampaiden ahkeralta jyystämiseltä. Olisi syytä onnistua.

Akvarelleja Engelin kaupungista

Carl Ludvig Engel (1778, Berliini – 1940, Helsinki), saksalainen arkkitehti, joka työskenteli vuodesta 1816 lähtien Suomen suuriruhtinaskunnassa, Venäjän keisarin, Aleksanteri I:n leivissä, suunnitteli lähes koko Helsingin ydinkeskustan. Siihen kuuluvat Helsingin tuomiokirkko (1852), Valtioneuvoston linna (1822), Helsingin yliopiston päärakennus (1832) ja Kansalliskirjasto (1840), siis koko Senaatintorin empiretyyliä edustava miljöö. Sitä ennen hän oli työskennellyt Berliinissä, Tallinnassa, Pietarissa ja myös Turussa, jossa hän oli ehtinyt suunnitella Vartiovuoren tähtitornin (1818). Keisari Aleksanteri I:n käskystä hän sai 38-vuotiaana tehtäväkseen suunnitella Helsingin tulevan keskustan ja niinpä hän muutti perheineen Helsinkiin, tuohon tuuliseen röttelökylään, ja ryhtyi tuumasta toimeen.

Muita Engelin suunnittelemia rakennuksia Helsingissä ovat Vanha kirkko (1840), Lapinlahden sairaala (1841), Kaartin kasarmi (1822), Pyhän Kolminaisuuden kirkko (1926), Merikasarmi (1838), Kaupungintalo (1832) ja Presidentinlinna (1843) vain isoimpia mainiten.

Engelin 15 vuotta kestäneen intendentinkonttorin johtajan toimikauden aikana suunniteltiin useita kymmeniä rakennuksia vuodessa; oli kirkkoa, pappilaa, kartanoa, koulua, raatihuonetta, lääninhallitusta, sairaalaa, kasarmia, vankilaa, tulleja ja majakoita. (www.wikipedia.fi)

Muita mainittavia ovat myös Ahvenanmaalla sijaitseva Eckerön postitalo (1826), josta Kirjatimpurillakin on kesäkokemusta (Kirjatimpuri 25.07 ja 27.07.2015), ja monia muualla Suomessa sijaitsevia, Engelin suunnittelemia mökkeröisiä, kirkkoja, talontolleroita, tapuleita ja  asemakaavoja.

Tämä kaikki pohjustuksena alettiin suorittaa Jukka Viikilän Finlandia-palkinnon viime vuonna (2016) saanutta fiktiivistä Engelin päiväkirjaa, Akvarelleja Engelin kaupungista, joka jakautuu kolmeen osaan: vuodet 1816 – 1824, 1824 – 1830 ja 1831 – 1840. Ykskantaan ja verkkaisesti etenee tämä päiväkirja, jossa suunnittelija pohtii suhdettaan outoon ja tuulien riepottamaan, suorastaan metsäläiseen Helsinki-nimiseen Takahikiälään, jonne hän on kunnianhimoissaan joutunut ja tuonut sinne myös vieraantuneen vaimonsa ja sairaalloisen tyttärensä, kauniista tulkista puhumattakaan. Elämän kantavana voimana tuntuu olevan ajatus siitä, että kohta päästään pois tästä peräkylästä Berliinin riemuihin, kunhan vielä jaksetaan suunnitella pari uutta tupasta. Berliiniin lähtöä ei tainnut tulla loppupeleissä sitten kenellekään, niin puuttui kohtalo peliin. Jäivät sentään monet upeat rakennukset, joita voi syystä ihailla.

Brothers

Kirpputorien takuuvarmoista kätköistä löydettiin vaikuttava ja sodanvastainen Jim Sheridanin ohjaama draamaelokuva Brothers vuodelta 2009. Se perustuu Susanne Bierin ohjaamaan ja Anders Thomas Jensenin käsikirjoittamaan, samannimiseen tanskalaiseen elokuvaan. Pääosissa ovat sellaiset elokuvataivaan kiintotähdet kuin Natalie Portman, Tobey Maguire ja Jake Gyllenhaal. Millähän konstilla myös elokuvan lapsinäyttelijöistä on saatu niin luonnollisia; ohjauksella on siinä varmaan näppinsä pelissä. Vai ovatko he vain yksinkertaisesti luonnonlahjakkuuksia ja syntyneet näyttelijöiksi?

Elokuva kertoo Afganistanin sotaan lähtevästä, perheellisestä kapteeni Samista (sielukas Maguire), joka palaakin yllättäen sodasta kotiin, vaikka hänen luultiin jo kuolleen. Komennuksensa aikana vangiksi joutuessaan hän kohtaa kidutusta ja väkivaltaa, joka murtaa hänen mielensä. Kotona on perhe, vaimo Grace (Portman) ja kaksi tytärtä, Samin vanhemmat ja veli Tommy (Gyllenhaal), joka on perheen luuseri ja vapautui vankilasta juuri ennen Samin lähtöä Afganistaniin. Tommy miehistyy silmissä, kun hänen on nyt otettava vastuuta hänelle läheisen veljen perheestä. Tommyn ja Gracen välille syntyy lämpimiä tunteita, ja ne joutuvat kovaan testiin Samin palattua yllättäen hengissä - mutta ei kunnossa - takaisin kotiin.

Elokuva kysyy, miten yksilö kykenee pääsemään poikkeuksellisen raaoista oloista ihmisten ilmoille ja yhteisöön takaisin ja onko se edes mahdollista, ja toisaalta, onko turvallisessa yhteisössä eläneillä ihmisillä kykyä tukea ja auttaa traumatisoitunutta, perheyhteisöön palaavaa jäsentään.

Kansainvälinen naistenpäivä 08.03.

Kansainvälisenä naistenpäivänä pitää mainita maailmankirjallisuuden suurimpiin naislyyrikoihin kuulunut Sapfo, joka eli noin 630 – 570 eKr. Sapfo oli jo elinaikanaan Antiikin Kreikassa suosittu runoilija, mutta hänen vaikutuksensa runouden uudistajana on ulottunut vuosisatojen ja -tuhansien päähän ja vaikuttanee tästä edelleenkin.

Runokokoelma Iltatähti, häälaulu vuodelta 1969 on Pentti Saarikosken suomentama ja sisältää kaikki Sapfon säilyneet tekstit, joista vain yksi on kokonainen runo, muista on säilynyt vain katkelmia.  Sapfo ylisti naisten merkitystä, eikä turhaan:

                    ”...sanokaa minun sanoneen: meistä puhutaan kauan...”

La La Land

Jos on musikaalien ystävä, nyt voi herkistellä koko rahalla Damien Chazellen sekä käsikirjoittamalla että ohjaamalla elokuvalla La La Land (2016), joka pyörii kinojen ohjelmistossa. Elokuva on tarina epätoivon vuosien kautta menestykseen kohoavasta parista, näyttelijä Miasta (Emma Stone) ja jazz-muusikko Sebastianista (Ryan Gosling). Tapahtumat sijoittuvat Los Angelesiin, jossa erittäin epävarman, mutta silti mahdollisen menestyksen eteen paiskitaan töitä olan takaa ja ilman yötyölisää. Silti vain jotkut onnistuvat, mutta he ovat kuitenkin tärkeitä esikuvia muille menestykseen jopa epätoivoisesti pyrkiville.

Vaikka perusjuoni on aika tavallinen tuhkasta lentoon -tarina, elokuvan antina ovat ihan laittamaton jazzmusiikki ja upeat tanssikohtaukset. Emma Stone sai parhaan pääosan esittäjän Oscarin äskettäin olleessa gaalassa ja elokuva palkittiin Oscarilla myös kuvauksesta (Linus Sandgren), lavastuksesta, musiikista ja laulusta (City of Stars). Stonen ja Goslingin lisäksi pääosissa nähdään Rosemarie DeWitt, J.K. Simmons, John Legend ja Finn Wittrock.

Grey Area

Helsingin Taidehallissa on päättymäisillään Suomen Taideyhdistyksen tuottama näyttely Grey Area, joka saa hämmentyneen Kirjatimpurin jälleen ihmettelemään taiteen moninaisia muotoja ja ulottuvuuksia. Nämä fysikaalisia ilmiöitä kuvaavat kineettiset teokset ovat melkoisia katseenvangitsijoita. Toisaalta joutuu miettimään taiteen ja tekniikan välistä eroa, jonka kai vain taidetta kuratoivat asiantuntijat parhaiten ymmärtävät. Taiteen välittämä sanoma saa olla onneksi aina henkilökohtainen itse kullekin.

Tässä lukuisia kansainvälisiä ja kotimaisia palkintoja saaneen taitelijapari Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen retrospektiivisessä näyttelyssä on sekä uusia että vanhoja töitä. Näyttely on avoinna vielä sunnuntaina 5.3.2017.

Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä 28.02.

Niin vain sattuivat tänä vuonna kolmet bileet samalle päivälle, kun on vielä laskiaistiistaikin, joten nyt voi hyvällä syyllä ottaa Kalevalan kouraan ja mennä laskemaan mäkeä ja luikuria sieltä kirjasta saman tien.

Elias Lönnrot (1802 - 1884) teki suurtyön suksiessaan talvisin teillä tietymättömillä ja kesäisin vesillä viertymättömillä pitkin Vienan-Karjalaa keräten sitten runoja kansan suusta, kun kerran kansa ei aina oikein hänen pätevistä lääkärintaidoistaan piitannut. Uskoivat vain omiin poppamiehiinsä ja -naisiinsa ja verenseisottajiin ja käärmeennahalla ja karhunhampaalla parantajiin. Niin vain keräsi aimo annoksen runoutta ja kas, huomasi, että niistähän saa yhteen ymppäämällä ihan kelpo juonikertomuksen. Josta sitten koosti tämän Kalevalan, jota kouluissa ja muuallakin edelleen syystä ja innolla tankataan, jos siitä alkuperäisestä kielestä jotain vielä ymmärretään. No, onneksi on kaikenlaisia selkoversioita ja helppoja painoksia, jotta jokainen saa käsitykseensä sen, mistä tämä iki-ihana eepos oikein kertoo; kahden ökykylän välisestä valtataistelusta ja vastakkainasettelusta, juonimisesta, vallasta ja sen anastamisesta, sodasta ja rauhasta, yliluonnollisista voimista, kuolemasta ja elämästä, köyhyydestä ja rikkaudesta, ihan mistä ikinä ihmisten välinen elämä muodostuu ja millaisia ristiriitoja, onnenhetkiä, toiveita ja haaveita siihen liittyy.

Niin on monta luonnetta kuin on ihmisiäkin tässä eepoksessa. Kiinnostava hahmo muiden muassa on Märkähattu karjapaimen, joka Pohjolan talossa säästyy ainoana Lemminkäisen käytyä siellä taas kerran sotaretkellään sohimassa. Ei ole juuri paljoa opittu niistä ajoista lähtien. Onhan siellä myös Lemminkäisen äityli, Kullervo kivisine leipineen, on Väinämöistä, Joukahaista, Ainoa, Ilmarista, Saaren Annikkia, Pohjolan emäntää, Louhea, Pohjolan tyttäriä roppakaupalla ja vaikka kuinka paljon muuta riehakasta ja hyvin tunnistettavaa väkeä, ja kaiken lopuksi Marjatta, matala neiti, joka pisti omalla ratkaisullaan itse herra Väinämöisen lähtemään sinne, missä pippuri kasvaa. Sieltä löytyy myös Sampo, ihmekone Iivantiirasta, joka jauhoi yhden purnun syötäviä, toisen purnun myötäviä ja kolmannen kotipitoja ja jolle lopuksi kävi kaikkein onnellisimmin; se kun putosi mereen ja hajosi sen tuhannen sipaleiksi ja merten rikkaudeksi ihan kaikkien nautittavaksi.

Lönnrot oli aikamoinen ihmekone itsekin. Kerrotaan hänen osanneen puhua neljäätoista kieltä. Lääkärintoimensa lisäksi hän kirjoitti virsiä, valisti kansaa, toimi lehtimiehenä, harrasti musiikkia, kehitti suomen kieltä ja sanastoa, suomensi teoksia ja ehti myös Helsingin yliopiston suomen kielen professoriksi jossain välissä. Että jotta ei olisi tätäkään blogipostausta pystynyt kirjoittamaan ilman Eliaksen myötävaikutusta. Tattista vaan, Elias, ja ansaittua juhlapäivää!

Kalevala vuodelta 1921, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Amy YLE Teemalla tänään!

Kaikille Amy Winehouse –faneille ja muillekin tiedoksi; tänään, siis nyt lauantaina 25.02., tulee YLE Teemalta kello 21 Asif Kapadian ohjaama, helmikuussa 2016 Oscarin voittanut Amy, dokumenttielokuva Amy Winehousesta. Nähty on kyseinen dokkari vuosi sitten elävissä kuvissa ja hyvin tehdyksi ja sangen koskettavaksi havaittiin. Lahjakas, hieno ja särkyväinen ihminen oli tämä Amy, niin kuin niin moni meistäkin. Dokumentin jälkeen on vielä tulossa konserttitaltiointi Winehousen Lontoon-konsertista vuodelta 2007. Jos hömppäjutut vetävätkin - ihan sallittuna rentoutuksena - lauantai-iltana pidemmän korren, niin kyseistä dokkaria suositellaan lämpimästi tallennukseen, se on sen ansainnut.  

Mitä sää Mattina, sitä mää...

Tänään on Matin-päivä, sen Kevät-Matin. Syys-Matin päiväähän vietettiin 21. päivä syyskuuta, jonka me kaikki tietenkin hyvin tiesimme. Sen jälkeen tuli Talvi-Matti ja varmaan tämän Kevät-Matin jälkeen tulee sitten se Kesä-Matti, joka tarkoittanee Kirjatimpurin uskomuksen ja vankan kokemustiedon mukaan ainakin Mattia kukkarossa. Vanhalla kansalla on ollut Mattiin liittyviä taikoja ja uskomuksia viljalti ja vaikka muille jakaa, eikä niitä käydä  ollenkaan epäilemään. Tässä niistä muutamia:

Matinpäivän sääennustuksia

• Matinpäivä on ensimmäinen kevätpäivä; Matinpäivänä talven selkä taittuu.
• Lunta on jouluna satanut kolmasosa, Mattina puolet.
• Matinpäivän jälkeen pitäisi tulla vielä yhdeksän lumisadetta.
• Mitä Mattina kannon päässä, sitä Maariana katolla. Mitä säätä Mattina, sitä Maariana.
• Jos Mattina pyryttää, niin sitten on Matinpäivän jälkeen 7 isoa pyryä ja joka isolla pyryllä 7 pienempää pyryä.
• Jos Matinpäivänä lunta sataa niin paljon, että oljenkorsi peittyy, niin lunta tulee vielä lyhteen korkeudelle.
• Jos Matinpäivänä sataa lunta, niin keväällä sataa vielä lunta niin paljon, että istuva koira peittyy pihalle.
• Niin paksulta vielä sataa lunta, miten korkealta jänikset ennen Matinpäivää varpuja katkovat.
• Kun Mattina on lumisade, tulee hyvä marjavuosi.
• Matinpäivänä karhu kääntyy toiselle kyljelle ja sanoo: “Yö puolessa, nälkä suolessa!”
• Matista karhu maata panee ja Matista ylös nousee.
• Käärmeet, mäyrät ja karhut rupeavat talvehtimaan Syys-Matin aikaan ja virkoavat Kevät-Matin aikaan.
• Matti maan näyttää, jos ei muualta, niin kaivon pohjasta.
• Matti kuuman kiven kaivoon pudottaa, avantoon heittää.
• Jos ennen Matinpäivää paistaa päivä niin lämpimästi, että lumi alkaa sulaa, niin seuraavana päivänä on tuisku.
• Jos kivet Matin päivän aikana sulattavat jään ympäriltänsä, tulee kirpeä mutta lyhyt pakkanen, jos siihen asti on ollut helppo talvi.
• Jos Matinpäivänä räystäät tippuvat, niin tulee pitkä kesä.
• Kun Matinpäivän jälkeen ensi kertaa pohjoispuolen räystäistä tippuu vettä, on yhdeksän viikkoa kesän tuloon/jäiden sulamiseen.
• Mattina jos on pakkanen, silloin on kesä poutainen.
• Mitä sää Mattina, sitä ilma heinäkuussa.
• Sumu Mattina pellolla tietää hallaa heinäkuussa.
• Mattina sataa matoja. (Jos Matinpäivänä sataa vettä, on kesällä paljon käärmeitä.)
• Jos Matinpäivänä sataa lunta, on kesällä paljon hyönteisiä, paarmoja, kärpäsiä ja hyttysiä.
• Matinpäivältä päivä päreeksi, varis kukoksi.   (www.wikipedia.fi)

"Katon alla on kaikki arvokas"

sanoivat kattomyyjät ja taisivat olla oikeassa. Kyseistä slogania ihmiseen verraten voisi ajatella, että jos pää ei pelaa, muu keho on vähän niin kuin turhan panttina. Joka tapauksessa nyt töllinkäisen ihka uusi, konesaumattu peltikatto on valmis, joten toivotaan, että sillä on symbolista arvoa ja positiivisia vaikutuksia myös katon alaisiin. Katosta ja rännilöistä suurkiitos osaaville ja ahkerille Nurmijärven Järki-Saneeraus Oy:n miehille, jotka eivät liene sukua Aleksis Kiven seitsemälle veljekselle, vaikka samoilta maailman kulmilta ovatkin. Kattopellin valmisti SSAB ja pellin profiloi JanLa Oy. Katon uusimisen ohessa kun vaihdettiin vähän kyynelehtivät rännitkin uusiin, niin sopiipa kevättulvien tulla vaikka taivaalta, täällä kyllä pärjätään.

Vanhan konesaumapeltikaton alta löytyi - kas kummaa - joskus varmaan parempiakin päiviä nähnyt punertava huopakatto.

Täysin palvellut syöksyränni vetää viimeisiään.

Vanha syöksy- ja uusi vaakaränni pääsivät viimeistä kertaa yhteiskuvaan.

Siinä he lepäävät sulassa sovussa vielä hetken ennen vuosikymmenten palvelukseen ryhtymistä.

Lähdön hetki on rännille ja retusoijalle nostalginen asia.

Aluskate ja ilmanvaihto on asennettu, enää puuttuu kattopelti, ja homma on pian niin sanotusti katollaan.

Vanhoja peltejä ei tänä päivänä enää viedä kaatopaikalle, vaan ne kootaan uusiokäyttöön ehoiksi pelleiksi jälleen.

14.02. Ystävänpäivä

Ihmisiä ei kerrallaan tunne monta,
ystäviä paljon vähemmän.
Ja jokainen heistäkin
on joka hetki eri tavalla läheisempi.
                           Hannu Salakka

Joseph Beuys ja Olafur Eliasson EMMAssa

Espoon Modernin taiteen museossa EMMAssa on perusnäyttelyn lisäksi parhaillaan saksalaisen käsitetaitelijan, Joseph Beuysin (1921 – 1986) näyttely Toisin ajatellen. Beuys on yksi käsitetaiteen keskushahmoista Andy Warholin ja Marcel Duchampin (Kirjatimpuri 06.01.2015 Pompidou Centre) ohella.

Beuysia pidetään myös ekologisuuden edelläkävijänä. Hän piirsi esimerkiksi Afrikan rannikolla sarjan piirroksia hiekkaan, jotka sitten ymmärrettävistä syistä dokumentoitiin ja signeerattiin. Näyttelyssä voi jokainen myös upottaa omat kätensä hiekkaan ja muotoilla hiekkakakkuja tai hiekkalinnoja ihan oman maun mukaan! Tunnetuin ekologinen teos käsiohjelman mukaan on 7 000 tammea, joka on muodostettu 7 000 tammentaimesta. Bauysin taiteen perusideana olivat yhteistyö, solidaarisuus, veljeys, vapaus, taide ja luovuus. Hänen käsityksensä mukaan jokainen ihminen on taiteilija. Sen käsityksen kyllä osin hyväksyy; onhan tässä elämässä aika lailla taiteiltavaa, että selviää jotenkuten polskien pää vedenpinnan yläpuolella.

Tämä näyttely perustuu puolalaisen Muzeum Sztukin kokoelmaan, jonka Beuys lahjoitti kyseiselle museolle puisessa arkussa. Se on aktio, performanssi, ja tarkoitettu solidaarisuuden eleeksi Puolalle, kun Puola vuosina 1980 – 1981 koki välillä vapautuksen aikoja pääpuolueen hallinnasta.

Samaan aikaan museossa on myös kuuluisan islantilaisen käsitetaiteilija Olafur Eliassonin (1967 - ) näyttely Pentagonal Landscapes. Näyttelyssä voi tutustua Eliassonin taiteen keskeisiin teemoihin, joita ovat: valo, väri, optiikka, peilit, navigointi, arkkitehtuuri ja maisema.

Oheisissa kuvissa on värivedoksia islantilaisesta maisemasarjasta The volcano series. Valokuvasarjojen lisäksi esillä on erilaisia installaatioita.

Pientä tai keskisuurta hämmennystä herättäviä näyttelyitä tosiaan. Molemmat näyttelyt ovat avoinna 08.02.  - 21.05.2017. 

Eliasson: The Volcano Series

Elle ei ole pelle - vai onko?

Elle on parhaillaan ohjelmistossa pyörivä hollantilaisen Paul Verhoevenin (aiemmin mm. elokuva Basic Instinct – vaiston varassa) ohjaama messevä psykologinen jännäri menestyvästä, pelifirman omistavasta liikenaisesta Michèlestä (Isabelle Huppert), joka heti elokuvan alussa kokee luultavasti tunne-elämään kaikkein järkyttävimmin vaikuttavan väkivallan; hän joutuu tuntemattoman, naamarilla varustautuneen miehen raiskaamaksi. Sen sijaan, että ilmoittaisi asiasta poliisille, hän päättääkin ottaa ohjat omiin käsiinsä, kuten on toiminut yksityis- ja työelämässäänkin, ja hankkii erilaista kättä pidempää turvakseen. Samalla hän yrittää jäljittää tekijää sekä kirjavan yksityisen elämänsä että liike-elämän henkilöistä. Elokuva perustuu Philippe Djianin romaaniin Oh…

Michèlellä on ikävä menneisyys vankilassa loppuelämänsä lusivan despootti-isän lapsena, jolta on sen seurauksena mennyt luottamus sekä poliisiin että mediaan. Hän on päättänyt unohtaa isänsä ja luoda elämästään ihan oman menestystarinan, jossa ei juuri tunteilla. Huppert esittää vaikuttavasti traumaattisen lapsuuden kokenutta ihmistä, joka ei aikanaan ole saanut tarvittavaa apua. Hän on vahvistanut pitävän suojauksen maailmaa vastaan ja tekee omia ratkaisujaan muista juuri välittämättä.

Michèlen teot eivät juuri kestä päivänvaloa, ja sanallisesti hän laukoo surutta läheisilleen totuuksia, joita ihmiset eivät halua kuulla päin näköä lausuttuina. Kaiken pelon ja kauhun koristeena on ranskalainen keveys, ikään kuin tämän henkilön tunne-elämää ei enää mikään koskettaisi erityisen järkyttävällä tavalla. Elokuvan muutkin naiset näyttävät elävän jonkin, tänä päivänä jo vanhanaikaisen miehen mallin mukaan, ja käyttävät vaivatta muita hyväkseen oman etunsa puolesta. Ehkä sekä Djian että Verhoeven haluavat teoksen monitasoisuuden lisäksi nostaa esiin kysymyksen siitä, voisiko mitenkään oppia muiden aiemmin tekemistä virheistä.

Laurent Lafitte Huppertin vastanäyttelijänä on kerrassaan jäätävä. Onko mielikuvituksen tuotetta, vai miten tuleekin mieleen espanjalaisen Pedro Almodóvarin ohjaama 1980-luvun klassikkoelokuva Matador, jossa kamppailtiin samojen voimien kanssa, kun kyseessä siinäkin leffassa olivat tuhoavat mieltymykset.

05.02. Jussi Lutviikki

Jälleen meillä on tämä "kun Johan tuli 10-vuotiaaksi, Ludvig pantiin kouluun -päivä". Kyllä voikin naurattaa tuo yksinkertainen tautologianvälttämisvitsi vuodesta toiseen. Mistähän se kertoo! Jussin päivän kunniaksi kopsataan tähän nyt runo Lähteellä, joka on kaunis ja hieman melankolinenkin. Suomennos on itsensä Elias Lönnrotin. Sävellys on Runebergin hyvä ystävän, Fredrik August Ehrnströmin sulkakynästä lähtöisin. Kuvan lähde taas on Pariisista, Lutviikki-kaiman, Ludvig XVI:n vaimon Marie Antoinetten (1755 - 1793) omasta pikku paratiisista, kuningattaren kylästä, (Hameau de la Reine), joka sijaitsee Versailles’n palatsin puutarhan perimmäisessä nurkkakunnassa. Ja eikun syömään niitä torttusia.

Sua lähde kaunis, katselen / likellä vettäsi, / kun pilven varjot vaeltavat / kuvastimessasi.

Kas, tuoll' on pilvi loistava, / ihana, kaunoinen. / Jo lähti pois pakenemaan / - hyvästi varjoinen.

Mä näitä nähden aattelen / mun omaa sieluain. / Niin moni pilvi kultainen / noin senkin jätti vain.

kuva: Kirjatimpuri

Johtamisen seitsemän arvoa

Timpurin känsäiseen kouraan tarttui jälleen työelämää koskeva teos, sen haasteet kun akuuttina leijailevat koko ajan tietoisuuden harmaassa näkökentässä. Petri Niskasen Business Bushido – Johtamisen seitsemän arvoa lähtee siitä, että jokainen meistä on johtaja, jos ei muuten, niin ainakin omassa elämässään siten, että ”johtaa elämäänsä ja määrittää sille suuntaa tekemiensä ratkaisujen kautta”. Joskus tietysti johtajan tilalla tässä tapauksessa saattaa olla harhaanjohtaja (toim. huom.).

Niskanen siteeraa teoksessaan Japanin historiassa yli 1 000 vuotta vanhan samuraiden yhteiskuntaluokan arvoja, joita on seitsemän.  Ne ovat rehellisyys ja oikeudenmukaisuus, säädyllinen käytös, rohkeus, kunnia, myötätunto, vilpittömyys ja uskollisuus ja velvollisuudentunto. Jokainen näistä arvoista on saanut oman lukunsa ja aina kyseisen luvun lopussa esitetään lukijalle sarja omantunnon kysymyksiä.

Niskanen käy nämä arvot kohta kohdalta lävitse ja katsoo, että nykyiset yritysmaailman ’soturit’ voisivat kunnioittaa samanlaisia arvoja kuin samuraitkin. Erotuksena kuitenkin on se, että samuraikulttuuri on sisältänyt paljon myös nykyisin vaikeasti hyväksyttäviä asioita eikä elämä ole enää niin yksinkertaista kuin heidän kulttuurissaan.  Se, että samuraikulttuuri oli niin mustavalkoinen, joukkovoimaa arvostava ja yksilöä väheksyvä, aiheutti aikoinaan myös tämän kulttuurin hiipumisen.

Jos halutaan päästä eteenpäin, tarvitaan kykyä tehdä kompromisseja ja nähdä harmaan eri sävyjä. Jokaisella yksilöllä on oikeus epäonnistua ja tehdä vääriä ratkaisuja. Oswald Avery sanoo: ”Aina kun kaadut, nouki jotain mukaan noustessasi.”

Niskasen mukaan työelämässäkin ainoa pysyvä asia on muutos, ja sen hyväksymiseen hän lukijaansakin pyrkii johdattelemaan. Kuten Charles Darwin on sanonut: ”Parhaiten ei selviydy hengissä vahvin tai älykkäin laji, vaan se, joka kykenee vastaanottamaan parhaiten muutoksen.”