Hyvä ihminen

”Ei ollut sattumaa että juuri tässä kaupungissa ajattelin parrakasta miestä jonka muovikasseja olin auttanut kantamaan. Miltä maailma tuntuu kun ei ole vanhempia, ei kotia, ei puolisoa, ei kauneutta, ei älyä, ei rohkeutta ei uskonnollisuutta ei mainetta eikä itsetuntoa? Miltä maailma tuntuu kun lukemattomilla kysymyksillä yrittää korvata sen yhden kysymyksen jota ei uskalla esittää? Ja miltä maailma tuntuu kun kaikki on epämiellyttävää, tyhjänpäiväistä, asiaankuulumatonta ja mieletöntä?”

Tällaisilla tunnelmilla Markku Pääskysen (s.1973) yhdeksännen romaanin Hyvä ihminen päähenkilö, 21-vuotias Rakku miettii elämänsä jo kuluneita seitsenvuotiskausia ja haljuilee Euroopan kaupungeissa opintolainansa rippeillä. Rakku on jo lapsena halunnut olla jotain muuta kuin tyttö tai poika – hän on halunnut aina olla ihminen. Kesän aikana kuljeskellessaan hän tapaa erilaisia ihmisiä ja yhden hyvin merkittävän, jonka kanssa perustaa myöhemmin perheen.

”Kodissamme on hiljaista. Istumme pöydän ääressä. Siinä hiljaisuudessa ajattelen kaupungin ääniä joita kauan sitten ei ollut: metrovaunussa kuuluva ääni kun näyttötaulun teksti rapisten vaihtuu, vetolaukun rytmi mukulakivillä, lähdevesipullon rypistyminen, jäätelöauto, spraymaalipurkin helinä, peruuttava kuorma-auto, tekstiviesti, rullalaudan kolina kun ollie keksittiin, vikinä joka kuuluu kun ottaa verkkoyhteyden puhelinlankaa pitkin. Ensin nuo äänet yllättävät, sitten niihin tottuu ja lopulta niitä ei enää kuule. Pelottavalla tavalla ne muistuttavat läheisen ihmisen puhetta joka on muuttunut ennalta arvattavaksi, yllätyksettömäksi ja arkipäiväiseksi. Sitä puhetta ei enää kuuntele vaikka se sisältäisi tärkeitä asioita. Ja kun sitä ei kuuntele, läheinen on muuttunut yhdentekeväksi. Ja tämä erehdys on kaiken loppu: toista ei kuule, ei näe eikä häntä enää ole.”

Pääskysen tapa kirjoittaa näyttää jotenkin hyvin tavalliselta, mutta on jäljittelemätön; vaikka kuinka yrittää, ei oikein saa selville, mistä se johtuu, tekijällä on ihan omintakeinen suomen kielen taju. Kun tämän monikerroksisen kirjan luettuaan tulee paitsi hämmentyneeksi myös surulliseksi, lopputulemana on, että käsissä on kirja, johon tullaan vielä monta kertaa palaamaan.

Hyvä ihminen.jpeg

Häviö

Kirjailija Antti Nylénin (s. 1973) uusin teos Häviö kertoo jo kokonsa ja ulkonäkönsä puolesta, A6-lehtiönä - varmaan tarkoituksellisestikin - jotain kirjan sisällöstä; on kyse siitä, että taiteen tekijän on usein vaikea tulla toimeen taiteen tekemisellä tai elättää perhettä. Myytti köyhästä taiteen tekijästä elää yhä, vaikka ruokakauppaan ei voi mennä myytti kainalossa; sinne mentäessä kun täytyy kaikilla olla rahaa, taiteilijallakin.

Kun taiteilija käyttää työaikansa kehittämällä lahjakkuuttaan ja ajatuksiaan ja tämän luomistyön tuloksena auttaa niin kutsutun normaalin työn tekijöiden ja palkansaajien jaksamista omassa työssään, niin eikö taiteilijakin silloin olisi oikeutettu saamaan työstään kohtuullista palkkaa, kysyy Nylén. Nykykäytäntö kuitenkin on se, että taiteellisen työn tekijä joutuu anomaan apurahoja ja osallistumaan erilaisiin kilpailuihin elantonsa saadakseen. Nylénin mukaan ”Apurahojen jakelu perustuu asiantuntijoiden vapaaseen harkintaan, joka eroaa mielivallasta vain retorisesti, sillä ’päätöksiä ei perustella’.”  Nylén toteaa, että apurahan saaminen saattaa kyllä kertoa myös arvostuksesta, mutta pelkän arvostuksen saaminen ei välttämättä auta sen saajaa.

Nylén esittää kiinnostavia ajatuksia taiteen merkityksestä: ”Heti, kun luulemme yhdessä ymmärtäneemme jotain, taiteen kuuluu lietsoa hämmennystä. Liika, liian vaivaton, liian mutkaton ymmärtäminen on ongelma, jonka ratkomiseen taide on erikoistunut; oikeastaan vain taiteellinen ajattelu kykenee havaitsemaan sen ongelmaksi.”

Melko synkän kuvan Nylén pitkässä esseessään tarjoilee taiteen tekemisen kannattavuudesta. Siitä huolimatta moni sen ammatikseen valitsee, ja hyvä niin. Taiteilijoita tarvitaan ajattelun laajentajiksi.

”Taiteilija on maailman vihollinen. Mutta hän on sitä maailman vuoksi. Hän puolustaa maailmaa siltä itseltään suunnilleen samassa hengessä kuin nunna luopuu maailmasta maailman tähden: hän ei pakene todellisuutta, vaan ottaa siihen etäisyyttä nähdäkseen sen kokonaan, päästäkseen neuvotteluasemiin sen kanssa: rukoillakseen maailman puolesta, hän itse sanoisi.”

Häviö.jpeg

Suksen suihketta

Lainataanpas uuden runosuonen puhkeamista odotellessa alter egon vanhaa hiihtorunoa Kirjatimpurista vuodelta kaks tai kuus (Kt 20.01.2015): Miks’ vanhat ukit hiihtää aina ohi?

Miks vanhat ukit hiihtää aina ohi?/ Niin kysyi päivälehti vast’ikään. / Ne eikö peräkyykkää mennä tohi? / Ei auta tässä mikään, / kun risuparrat menee ohi laudat kohisten / ja satavuotissommat lunta pöllyten. / Niin lykkii lyly, kalhu työntää meneen. / Jo Runebergin, Kiven aika mallas skeneen, / kun Hirvenhiihtäjät ne lykki laudoillansa tuolla, / ja pojat Jukolan taas sivakoitsi suolla. / Noin pieksut mäystimiin ja mentiin kaikkiin sotiin / ja sukset jalassa  - tai ilman - päästiin vihdoin kotiin. / On Peltoo, Järvee, Jokee, isän tekemiä / on nahkaremmiä ja kaikenlaista remeliä. / Nyt suksii suolle porukatkin töistä. / Taas latu uusi avataan me keksinnöistä. / Netin uumenista uudet hiihtoniksit kaappaat / mies vahvin kaatuu sukset jalassa, ei saappaat. / Ja ettei tarttis turhaa nynnyilyä katua, / nyt hitureille huudellaan: - Ans latua! / Tosin on umpihankeen menty ennenkin, / on siellä meno kaikkein laatuisin, / kun itse määritellä voi sen suuntaa / ja märehtimään voi myös mennä puun taa, / kun oikein meni pieleen. Mut vain tämän kerran!

IMG_7854.jpeg

Ota elämä vakavasti

Otettiinpa känsäiseen kouraan heti alkuvuodesta ja härkäviikkojen pian alkamisen kunniaksi professori Sami Pihlströmin kirjoittama teos Ota elämä vakavasti. Negatiivisen ajattelijan opas. Samalla kyllä huolestuneena ajateltiin, että mitenkähän nurinpäin se naamavärkki kääntyykään jo otsikossa ilmoitettua tulevaa negatiivista sanomaa lukiessa. Vaan eipä ollutkaan aihetta huoleen; tämä opushan oli kaikkea muuta kuin suupieliä alaspäin vääntävää luettavaa, päinvastoin.

Johdannossaan kirjoittaja sanoo, että ” negatiivinen ajattelu ei ole synkistelyä tai katkeruutta – päinvastoin. Se on yksilöeettinen näkökulma, joka mahdollistaa vakavan eettisen elämänasenteen suuntaamalla huomiomme olennaiseen. Se asettuu jo vuosia suosittua kukoistushehkutusta vastaan.  Ja vaikka se korostaa nimenomaan yksilön moraalista näkökulmaa, se mahdollistaa sellaisen moraalisen yhteisön rakentamisen, jossa moraalin vaatimuksiin suhtaudutaan vakavasti – silloinkin, kun yksilöt ovat keskenään radikaalistikin eri mieltä siitä, mitä nuo vaatimukset itse asiassa ovat.”

Pihlström käsittelee elämän aiheita laidasta laitaan; syyllisyydestä, kärsimyksestä ja kunnioituksesta köyhiin, rikkaisiin ja talouskriisiin, riippuvuuksista sankaruuteen ja sodan suremiseen, elämän arvoista kuolevaisuuteen ja pahuudesta kärsimykseen muiden muassa.

Kirjoittaja argumentoi sanottavaansa usein holokaustin kokemusten kautta ja toteaa, että ”Jos saisin ratkaista (käytännöllisen) filosofian tulevaisuuden, korostaisin sen ytimenä negatiivisten käsitteiden, ilmiöiden, tunteiden ja kokemusten tutkimusta. Pahuutta, syyllisyyttä ja kuolevaisuutta ymmärtämällä ymmärrämme ja rakennamme moraalista yhteisöä, jossa elämme ja jonka jätämme tuleville sukupolville. Väärän ja pahan muistamisesta seuraa vaatimus vääryyksien korjaamiseksi. Tämä kaikki on monin verroin tärkeämpää kuin onnistumisten ja kukoistuksen hehkuttaminen.”

Olipa lukija kirjoittajan kanssa sitten samaa mieltä tai ei, niin tämä kirja on lukukokemus; se kun pistää harmaat aivosolut liikkeelle joko ajatteluun tai vasta-argumentointiin sellaisella vauhdilla, että oksat pois, ja se taitaa olla yksi merkki oivasta luettavasta. Ja jos tieteellinen käsitteistö askarruttaa, eipä huolta; kirja on sujuvalukuinen ja luettavissa ihan maalaisjärkisiin esimerkkeihin viitattuina.

Ota elämä vakavasti.jpeg


Päättyvälle vuodelle

Lumessanukkuja

Hän on pysähtynyt selälleen, toinen jalka / arvokkaasti toisen päällä, pullot ympärillä, / kädet housunkauluksen alla, lämpimässä, / silmät katsovat lumen takaa suoraan Uranukseen, / täit alkavat kangistua äkkiä viilenneissä kainaloissa. / Musta suu on puolillaan lunta.

Nyt lepää korokkeellaan jalosyntyinen suomalainen. / Ihmisiä tulee ja menee, ja menee ja tulee.

Hän nukkuu, sanon pojalleni, hänen on hyvä olla, / ei lumi paina.

Nyt ei oo yö, sanoo kaksivuotias, nyt ei nukuta, ei oo kylmä.

Mutta puiston portille on saapunut tumma hahmo, / nukkuja nousee, riisuu takin, kengät, housut, / kaiken risaisen, haisevan, ja juoksee kuin hirvi / nuoruutensa kauneudessa odottajan syliin. / Ja äiti ja poika sulautuvat samaksi tummuudeksi.

                         Matti Rossi: Lumessanukkuja

Joulu2.jpeg

Pohjoinen

Pohjoinen - Jälkemme maailman laidalla on kainuulaisen Antti Haatajan (s.1977) kirjoittama ja valokuvaama teos, joka on omistettu Saamenmaalle ja sen luonnolle vuodenkierron aikana. Huikaisevan hienot valokuvat täydentävät tätä runsaasti asiatietoa sisältävää ja luonnon monimuotoisuuden säilymistä vahvasti puolustavaa teosta.

Ilmastonmuutoksen luontoa köyhdyttävästä vaikutuksesta tiedetään nyt jo yleisesti, ja tästäkin teoksesta voi lukea siitä lisää. Kansainvälisen kaivostoiminnan kestävän kehityksen arvot ja siitä saatavat tuotot herättävät kysymyksiä ja se, minne mineraalilöydöistä saadut rahat joutuvat, on alkanut kiinnostaa muitakin kuin poliitikkoja. Saamelaisten perinteisten elinkeinojen harjoittaminen on vaikeutumassa ja tämän alkuperäiskansan omistusoikeus omiin maihinsa ja vesiinsä on edelleen kiistanalainen. Muiden muassa näistä edellä mainituista asioista voi tästä kirjasta lukea.

Kiinnostavaa ja huolestuttavaa on tietää sellainenkin asia, että maailmassa on jouduttu jo perustamaan myös pimeänsuojelualueita, koska täydellisen valottomia seutuja ei voida enää sanoa olevan monessakaan paikassa maailmaa merialueita lukuun ottamatta; Saamenmaan kolmella suurimmalla erämaa-alueella sellaisia voi vielä löytää. Paljon on asiaa tässä kirjassa, joka herättelee ainakin pohjoisen luonnosta, sen äärettömästä kauneudesta ja sen suojelusta kiinnostuneita ihmisiä.

Pohjoinen1.jpeg
Pohjoinen2.jpeg

Varpunen jouluaamuna

Varpunen jouluaamuna

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.

Pienen pirtin portailla oli tyttökulta:
– Tule, varpu, riemulla, ota siemen multa!
Joulu on, koditon varpuseni onneton,
tule tänne riemulla, ota siemen multa!

Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta:
– Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.
Palkita Jumala tahtoo kerran sinua.
kiitollisna siemenen otan kyllä sulta!

– En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

 Sparven om julmorgonen

Nu så föll den vita snö, föll på björk och lindar.
Frusen är den klara sjö, väntar vårens vindar.
Liten sparv, fattig sparv, ätit upp sitt sommararv.
Frusen är den klara sjö, väntar vårens vindar.

Vid den gröna stugans dörr stod en liten flicka:
– Sparvelilla, kom som förr, kom ett korn att picka!
Nu är jul i vart skjul, sparvelilla, grå och ful.
Sparvelilla, kom som förr, kom ett korn att picka!

Sparven flög till flickans fot, flög på glada vingar:
– Gärna tar jag kornet mot, kornet som du bringar.
Gud skall än löna den, som är här de armas vän.
Gärna tar jag kornet mot, kornet som du bringar.

– Jag är icke den du tror, ty ditt öga tåras.
Jag är ju din lilla bror, som dog bort i våras.
När du bjöd glad ditt bröd åt den fattige i nöd,
bjöd du åt din lilla bror, som dog bort i våras.

Zacharias Topelius: Varpunen jouluaamuna, 1859 (suom. K.A. Hougberg)

IMG_7756.jpeg

Jouluaskareiden almanakka vuodelta 1925

1.12. Tähän mennessä joulukinkun pitää olla jo suolattuna. (Hyvä on olla sika myös sitä ennen lahdattuna, kirjoittajan huom.)

2.-8.12. Joulupesu, mankelointi, silitys. Suurpesu tässä yhteydessä on paikallaan, ei millään vilunkimeiningillä, vaan rehellisellä tavalla, siis tuhkalipeässä.

7.12. Lipeäkalan avantoon vihulaissäkissä saattaminen ja sen pitäminen siellä 4-5 päivää. Lipeöinti vie 5-7 päivää ja sen jälkeen liotus 8 päivää.

8.-10.12. Jouluostokset. Vaikka aikuiset eivät lahjoisikaan toisiaan, lapsia ei toki sovi unohtaa; muista: itsekin olet ollut joskus lapsi.

11.-12.12. Joulukalja vaatii pari viikkoa kypsyäkseen, joten nyt on jo kiire. Jouluoluttakin voi valmistaa; pitää muistaa vain, että puolta enemmän maltaita ja humalaa joukkoon.

14.12. Joulumakkarat, painesyltty, maksapiiras. Näitä ei itse tehtynä koskaan saa puuttua ehtoisen emännän joulupöydästä.

15.12. Joululimppujen ja vierreleivän leipominen; tuoretta vierrettähän saadaan tietysti pari päivää aiemmin  kaljanteon oheistuotteena, joten älä hävitä vierrettä!

16.12. Joulukorppujen ja pipareiden leipominen. Tässä vaiheessa voitaisiin joutohetkinä savustaa myös joulukinkku – ihan vain maun vuoksi ja tekemisen puutteessa.

17.-18.12. Joulusiivous nurkasta nurkkaan, koska kodin on oltava puhdas ja siisti. Se on tehtävä, ja siihen voi velvoittaa myös paikalla häärivän kotitalousapulaisen.

19.12. Hopeiden kiillottaminen messinki-, kupari- ja kristalliesineitä unohtamatta. Joulumakeisten keittäminen.

21.12. Eipäs unohdeta pikkuleipiäkään, esim. tammenlehtiä ja kookoshiutalerinkuloita voi vielä aivan hyvin leipaista.

22.-23.12. Joulukuusen hankinta ja sassiin. Hiivaleipä, vehnäleipä ja joulutortut ovat vielä leipomatta! Vaikkapa hyvä sahramilla maustettu vehnäsvannike syntyy ihan käden käänteessä!

23.12. Joulukinkkujen ja muiden sörsseleiden keittäminen, laatikoiden valmistaminen. Voidaan lisäksi keittää kielet ja samalla tulella vaikkapa vasikan lapaa, josta saadaankin herkullista vasikanhyytelöä. Kaupunkilaisten joulusauna sopii tähän iltaan, kun odottavan aika on nii-in pitkä.

24.12. Joulukuusen koristelu, hautausmaalla käynti, joulukinkun paistaminen, maalaisten joulusauna, kotieläinten muistaminen, ruokapöytä koreaksi. TÖIDEN LOPETTELU!!!

                              ”Ainoastaan yksi ainoa olkoon yhteistä kaikille: JOULURAUHA JA PYHÄLEPO.”

                                 Kotilieden joulu. Lähde: SKS, Joulupilke. (toim. Juha Nirkko)

Pukit jonoon, järjesty!

Jos nyt vielä luultaisiin, että tuo jouluinen, punanuttuinen, hiippahattuinen porolla itseään vedättävä köpöttelijä olisi laadultaan ainoa suomalaisen perinteen pukeista, niin korjataanpa hieman tuota tulkintaa Kansanrunousarkiston tietämyksen voimalla;. pukkejahan näyttää riittävän joulun seutuun aivan vilisemällä.

Köyripukki tuli taloon jo kekrin aamuna puettuna nurinpäin käännettyyn turkkiin. Hihassa hänellä sojotti kirves, keritsimet ja lusikoita, ja tapanansa oli pelotella lapsia.

Pyhä Nikolaus taas kävi 6.12. perheissä muistamassa lapsia. Hänestä on aikojen saatossa sitten muotoutunut tämä nykyinen punapalttoo.

Risu-Tuomas eli Piiskan-Paavo nurin käännetyssä turkissaan, noettuine kasvoineen risukimppu kainalossa, kulki taloissa 20.-21.12. pyyteli juotavaa ja kyseli, olisiko näköpiirissä ilkeitä lapsia.

Joulupukki tuli aattoiltana, mutta ei tuonut lahjoja. Tuohinaama, sarvet ja parta muistuttivat oikeata pukkia, jalat oli tehty kepeistä, häntänä vihta. Nuoriso meuhkasi usein pukin kintereillä ja vanavedessä.

Tapanipukillakin oli turkki nurin ja hännäksi oli asetettu tervattu vihta. Mentiin talosta taloon porukalla ja pidettiin hauskaa.

Smuutti oli joulun ja uudenvuoden välissä kuljeskeleva naamioitunut pukki. Smuutti oli rauhoitettu olento, joten vanhoja kärhämiä voitiin sopia tänä aikana, ja kuriton nuoriso mukana, tietenkin.

Nuuttipukin nahkaisessa naamarissa oli reiät silmiä, nenää ja suuta varten. Jalatkin oli saatettu ympäröidä nahoilla. Jos talosta ei irronnut kulkijoille sahtia, pukki nappasi sahtitynnyrin tapin mukaansa.

Lähde: Joulupilke, SKS, 1998, toim. Juha Nirkko

Joulu3.jpeg

Leffaa pukkaa: Bohemian Rhapsody

Bryan Singerin ohjaama ja Anthony McCartenin käsikirjoittama elokuva Bohemian Rhapsody kertoo Queen-yhtyeen ja sen uskomattomaan maineeseen nousseen laulajan,  alun perin Tansaniasta syntyisin olevan Freddie Mercuryn (1946-1991) tarinan ja yhteisen musiikillisen taipaleen, josta ei puutu loistokkaita, klassikoiksi nousseita biisejä, kuten We are the Champions, A Kind of Magic, Bohemian Rhapsody ja sitä rataa vain muutamia mainiten. Arvellaanpa, että Queen-yhtyettä ja sen lahjakasta päähenkilöä fanittaneet musiikin ystävät pitänevät tästä leffasta, sen näkökulman valinnasta ja ainakin sen musiikillisesta osuudesta, koska osa siitä on Mercuryn alkuperäisäänityksiä. Elokuva alkaa ja päättyy Queenin esiintymiseen vuoden 1985 Live Aid -konsertissa Lontoon Wembley-stadionilla. Pääosan esittäjä, amerikkalainen näyttelijä Rami Malek tekee vaikuttavan roolin Freddie Mercuryna, muissa Queen-yhtyeen jäsenten rooleissa nähdään Ben Hardy, Gwilym Lee sekä Joseph Mazzello ja läheisen ystävän, Mary Austinin roolissa esiintyy Lucy Bounton.

Syvien pohdintojen jaosto

Amerikkalaisen Jenny Offillin romaani Syvien pohdintojen jaosto (Dept. of Speculation) on avioliittoromaani jotensakin samalla intensiteetillä kuten vaikkapa Maria Jotunin Huojuva talo tai Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina aikoinaan olivat. Se on päivitetty ja tähän päivään tuotu versio niistä; aviollisen rakkauden mahdollisuutta, täydellisen sitoutumisen mahdottomuutta, ristiriitoja ja sovinnon yrityksiä, petosta, vihaa, rakkautta, kostoa ja häpeää tihkuva teos.

Ja kaiken keskellä rakkauden hedelmänä syntynyt lapsi, joka imee vaikutteita vanhempiensa välisestä suhteesta voidakseen joskus luoda mahdollisuuden tai mahdottomuuden omille ihmissuhteilleen. Kirja ammentaa myös sananlaskuista ja klassikkokirjailijoiden, kuten Hesiodoksen, Ovidiuksen ja Yeatsin, lausahduksista. Teoksessa pariskunnan Syvien pohdintojen jaostossa käsitellään toiselle lähetetyt kirjeet, Loukattujen tunteiden teatterissa käydään kriisin keskellä kovimmat keskustelut. Suomennoksen on tehnyt Marianna Kurtto.

Syvien pohdintojen jaosto.jpeg

Oodi Oodille

Oi kaunis Oodi / on sulla aikamoinen moodi / ja kattos korkealla. / Ja siellä katon alla / asustaa kulttuuri – kaikenmoinen. / Ol’ kyllä onni suuri, / että sulle löytyi tila sopivainen juuri / no siinä Sanoman ja Musatalon siimeksessä / sä loikoilet, jos missä / niin siellä virtaa energia sanoin, sävelin sun luo – ja takaisin. / Taas kirjafriikit kahvikupposensa juo / katsellen eduskuntaa, miettein somin / ja käsin ikiomin / he kaivaa hyllyköistä parhaat niteet. / Ja sillai säilyy kieleen vahvat siteet, / ne jotka meistä sivistyneen kansan teki. / Niin luokses tullaan juoksujalkaa meki / ja huolehditaan seki, / ett’ kieli suomen köyhtymään ei koskaan pääse!

Oodi1.jpeg
Oodi2.jpeg
Oodi4.jpeg
Oodi3.jpeg
Oodi5.jpeg
Oodi11.jpeg
Oodi6.jpeg
Oodi10.jpeg
Oodi12.jpeg

Itsenäisyyspäivä 6.12.

Joutsen (Svanen)

Halk' illan ruskon auermaan / käy lento joutsenen. / Se laskee lahden hopeaan / ja soutaa laulellen. / Se lauloi: "Auvo taivainen / on armas Suomenmaa, / sen päivän mennä levollen, / yökaudet unhoittaa.”

Ja varjon siellä runsahan / luo koivut tuuheat. / On kultaa peili lahdelman / ja aallot vilppahat.
Sen onni ompi kallehin, / ken siellä rakastaa. / Sielt' ompi lempi syntyisin, / se sinne kaihoaa."

Niin kaikui laulu kiitäen / yl' aaltoin siintäväin, / ja joutsen armaan rinnallen / nyt souti, lauloi näin:
"Vaik' on sun elos unelma / niin lyhyt, riittää se; / sä lemmit Suomen laineilla, / sä lauloit Suomelle. 
J. L. Runeberg, suom. Yrjö Veijola

Puula.jpeg
Puula2.jpeg




Oksi

”Missä on Otso synnytetty / Mesikämmen käännytetty / luona kuun, tykönä päivän, / Otavaisen olkapäillä. / Sieltä on maahan laskettuna / kultaisessa kätkyessä, vitjoilla hopeisilla.” / Karhun syntylaulu

Näillä sanoilla alkaa nykyään Tanskassa asuvan, alun perin oululaisen Mari Ahokoivun (s. 1984) sarjakuvaromaani Oksi – Laulu äidistä ja tyttäristä, joka kertoo äitikarhusta ja sen poikaspesueesta. Yksi pennuista on erilainen, mystisesti hieman liekkiä muistuttava, ja sitä pentueen muut poikaset pitävät erilaisena ja kiusaavat nimitellen sitä parka-pennuksi. Metsää hallitsee Mana varjolapsineen, taivaan pelottava hahmo on Emuu, joka nimi viittaa mytologian kantavanhempaan. Niiden kaikkien kanssa pennun täytyy oppia pitämään puolensa. Tuli ja sen merkitys tuovat myös teokseen myyttistä symboliikkaa.

Vaikka ei tarkasti tuntisikaan suomalaista mytologiaa, kirja on oikea katselukokemus. Lähes 400-sivuinen teos on suurelta osin mustavalkoinen. Se on kasvutarina riippuvuudesta kohti itsenäistä elämää.

Silja-Maaria Aronpuro on kääntänyt englanniksi sivuilla olevat tekstit. Ne löytyvät sivujen alareunoista.

Oksi.jpeg

Ehkä ensi kesän keskiviikkona...

Tämän päivän kiinnostava ilmiö kirjallisuudessa on se, että monet nuorten naisten kirjoittamat kirjat ovat alkaneet muistuttaa päiväkirjamerkintöjä. Niissä usein lyhytaikaisen suhteen loppumisen jälkeen pohdiskellaan vaikkapa sitä, miten jaksaisi herätä aamuun vai jaksaisiko ollenkaan. Syvempiä kysymyksiä hakevaa lukijaa ne hieman hämmentävät; uudenlaista eeppistä kerrontaako vaiko arjen päiväkirjaa, ja miten tähän oikein pitäisi suhtautua. Pohdinta siitä, mikä on tämän kaiken taustalla, mistä tämä on lähtöisin, miksi tämä piti kokea, mitä se merkitsee ja auttaako se minua eteenpäin, jää usein käymättä; identiteettikriisissä olevalla kun kamppailu sisäisen demoninsa kanssa on kuitenkin totisinta todellisuutta. Huumorin avullahan olisi ehkä mahdollista saada aikaan pientä irtiottoa omasta nahasta, mutta sekin edellyttäisi piirun verran itsestään kauempana olemista. Vai pitäisikö vasta tämän päiväkirjan jälkeen kirjoittaa se teos, jossa käsitellään näitä asioita?

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kertoo omalla arkisella tavallaan kaupungissa asuvan nuoren naisen kriisistä, kun elämän aidot merkitykset tuntuvat kadonneen; jäljellä on vain menneessä roikkuminen, kaiken kattava turhautuminen ja nykyhetken arjen jonninjoutavuus. Päähenkilö makoilee ison osan ajasta petillään tai kalustamattomalla parvekkeellaan, syö take away -sapuskaa ja huokailee, akateemisesta koulutuksesta huolimatta töihinkään ei ole halua tai kykyä mennä; aina voi lainata pätäkkää vaikka kaverilta. Vanhemmat kustantavat vuorotellen nuoren naisen elämää eivätkä erityisesti edes ihmettele, miksi tämä ei saa otetta omaan elämäänsä. Somen kaikki kanavat ovat käytössä ja uudet ja taas uudet Tinder-treffit tuovat jälleen kerran toivon ja sen jälkeisen pettymyksen.

Monille naislukijoille teos voi antaa hyvinkin hetken lohduttavaa samaistumispintaa - ehkä tänä kesänä tai viimeistään ensi kesän keskiviikkona, mutta elämänoppaaksi tästä ei taida olla; omasta niskasta tarttuminen kun on jokaisen henkilökohtainen haaste. Siihenhän tämänkin kirjan päähenkilö toki epäilemättä pyrkii.

Ehkä tänä kesänä....jpeg

Yhdessä 40 vuotta -konsertti

Olipa elämys päästä ihan yllättäen kahden upean laulajan ja yhden taitavan pianistin konserttiin Helsingin Kanneltalolle. Kyse oli Eija Ahvon, Susanna Haaviston ja Esa Helasvuon yhteisen musiikki- ja ystävyystaipaleen juhlimisesta otsikolla Yhdessä 40 vuotta. Tämä pari tuntia kestävä konsertti tarjosi tuvan täydeltä sekä musiikillista että kirjallista antia. Ahvon ja Haaviston täysin erilaiset äänialat soivat yhteen ihmeellisen hyvin - sen he ovat varmaan itsekin havainneet yhteistä laulu-uraa aikoinaan hahmotellessaan -  ja Helasvuon herkät pianokädet suorastaan riehaantuivat koskettimilla.

Mietittiin siinä laulujen välillä taas kerran, miten tärkeitä runot ovat ja miten paljon niistä saakaan irti kuuntelemalla runoja joko ääneen lausuttuina tai laulettuina. Runo ikään kuin irtoaa kirjan sivuilta ja saa siivet alleen. Esimerkiksi sopivat monien upeiden runojen ohella vaikkapa konsertissa esitetyt Wislawa Szymborskan tai Marja Rankkalan runot. Tähän elämykseen pääsee osallistumaan vielä ainakin Turussa, Jyväskylässä ja Porissa, sillä se jatkuu keväällä 2019.

 

Wislawa Szymborska: Some Like Poetry

Some -
thus not all. Not even the majority of all but the minority.
Not counting schools, where one has to,
and the poets themselves,
there might be two people per thousand.

Like -
but one also likes chicken soup with noodles,
one likes compliments and the color blue,
one likes an old scarf,
one likes having the upper hand,
one likes stroking a dog.

Poetry -
but what is poetry.
Many shaky answers
have been given to this question.
But I don’t know and don’t know and hold on to it
like to a sustaining railing.

Kotirintamalla

*Lue ja järkyty jälleen kerran’ -kokemuksin tutustuttiin Martti Turtolan päätoimittamaan ja monien suomalaisten asiantuntijoiden kirjoittamaan Kotirintama-teokseen. Teos kuvaa kotirintaman elämää Suomessa sodan aikaan vuosina 1939-1945 ja vähän sen jälkeenkin.

Kirja kertoo erityisesti naisten osuudesta sodasta selviämisessä, mutta siinä kuvataan myös lasten joutumista osaksi sotaponnisteluja ja vanhusten asemaa evakkoon joutuneita karjalaisiakaan unohtamatta. Kerrotaan myös niistä miehistä, jotka eivät sodan aikana olleet rintamalla, mutta pitivät valtion pyöriä pyörimässä tai auttoivat raskaissa maatalous- ja teollisuustöissä naisten rinnalla. Puhutaan myös niistä fyysisistä ja mentaalisista vaikeuksista, joita sodan pitkittyminen aiheutti. Kuten aiemminkin on mainittu monien tätä aikaa kuvaavien teosten kohdalla, mielenterveys ja erityisesti lasten kestäminen oli koetuksella, koska piti olla urhea eikä saanut valitella pienistä. Aikuisten ohella tämä jätti jälkensä sodan ja sen jälkimainingit kokeneeseen lapsiväestöön ja niitä haavoja paikkailtaneen jatkossakin jopa useampien sukupolvien ajan.

Kirjan sisältöotsikoita ovat esimerkiksi Perhe-elämä, Arki ja sota, Terveys sodan aikana, Kotirintaman sotilaat, Sota-ajan teollisuusjohtajat, Lapsuus sodan keskellä ja Evakkolasten kadotettu koti.

Kirjan luettuaan päällimmäiseksi tunnelmaksi jää sen koskettavien, mielenkiintoisten ja vakavien kuvien ohella voimakas yhteen hiileen puhaltamisen halu ja yhteisöllisyys. Kaikkialla taisi olla tieto siitä, että nyt ollaan samassa kiikkerässä paatissa keskellä tyrskyjä ja jokaisen on soudettava rantaan pääsemiseksi. Joku jo mediassa taannoin väläytti sellaista, että olisikohan ilmastonmuutoksen torjuminen nykyisin sellainen asia, joka meidät jälleen yhdistäisi uuteen selviämishaasteeseen?

IMG_7681.jpeg