Bio Rex - elokuvan glamouria ja nostalgiaa

Päästiin tuoreeltaan tutustumaan nostalgiseen Bio Rexiin, Helsingin keskustassa Lasipalatsin kulmalla sijaitsevaan, 1936 valmistuneeseen ja äskettäin peruskorjattuun elokuvateatteriin, jonka pieteetillä tehdystä peruskorjauksesta on vastannut arkkitehtitoimisto JKMM yhdessä Helsingin kaupunginmuseon kanssa. Elokuvateatteri kuuluu nykyisin Amos Andersonin taidemuseon, Amos Rex-museon, yhteyteen. Tästä kulttuuriteosta suurkiitos asianosaisille!

Virallisesti vasta elokuussa avautuvassa teatterissa esitettiin tällä kertaa Aalto-yliopiston Elokuva- ja lavastustaiteen laitoksen uusimmat harjoituselokuvat ja lopputyöt, joista erityisesti jäivät mieleen dokumentti Nokipojat, joka kertoo arkeen vaihtelua tuovien nokikolareiden käynneistä yksinäisten asukkaisen kodeissa tyhjenevällä maaseudulla, ja toisena fiktiivinen lyhytelokuva Hehku, joka kertoo syvästi koskettavalla tavalla miehen ja naisen vierailusta vanhalla kesähuvilalla. Nämä molemmat leffat tulevat toivottavasti myöhemmin myös YLEn ohjelmistoon.

 

Rex1.jpg
Rex3.jpg
Rex2.jpg
Rex4.jpg
Rex7.jpg
Rex5.jpg

Surulla on sulkapeite

Nyt tulee rutkasti elikkäs kakskorvavasullinen lohdun sanoja erityisesti niille pöytälaatikkoon kirjoittaville, jotka ovat aina halunneet saada aikaan fiktiivisen eli kuvitteellisen teoksen, mutta eivät ole päässeet pidemmälle kuin sivulle sata ja kaksi. Ja sitten on topannut. Niin, mikä? No se ajatuksenjuoksu ja sanottava, ja on iskenyt tyhjän paperin kammo. Lohtua tämä kirja saattaa tuoda myös läheisensä menettäneelle, kun se tuo surun niin konkreettisesti näkösälle.

Lontoolainen kustannustoimittaja Max Porter (s.1981) on näätsen kirjoittanut tuon otsikossa mainitun kirjan Surulla on sulkapeite (Grief is the Thing with Feathers), ja uskokee tai äläkee, sen mitta on hikiset 120 sivua, ja ne sivutkin ovat melkein puolityhjiä. Ja nyt tulee yllätys; kirja on ilmestynyt jo 21 maassa ja palkintoja sen kuin satelee.

Kirja kertoo miehestä ja hänen kahdesta pikkupojastaan, jotka ovat kokeneet suuren menetyksen; perheen äiti on kuollut. Kaikki yrittävät käsitellä menetystä omalla tavallaan ja ovat hukkumaisillaan siihen. Sitten jostain paikalle lennähtää iso, musta varis, joka tarjoutuu jäämään kotiin niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen. Vaikka se osoittautuu hankalaksi kohdata, se osaa myös lohduttaa ja vaatia ryhdistäytymistä, erityisesti isältä. Varis on allegoria surulle, jota käsittelemättä ei päästä eteenpäin ja uuteen toivoon. Isän, poikien ja variksen kommentit vaihtelevat teoksessa ilman sen tarkempaa loogista järjestystä. Sellaista on sureminen.

Kirja tekee kunniaa brittikirjailija Ted Hughesin kulttirunokokoelmalle Crow. Kirjan on suomentanut Irmeli Ruuska.

Surulla on sulkapeite.jpg

Omenankukat

Mun onneni kukkii kuin omenapuu  / kevät-öissä valoisissa,
kun kuusten latvat ne kumartuu  / ja immet on unelmissa.
Ne yöt pari ympäri helluntain,  / ne yöt on suuret ja syvät
ja silloin jos ei tule tuuli vain,  / niin kypsyvät heelmät hyvät.
Oi, antaos taivas tyyntä nyt, / jos sitten sa annatkin muuta!
Oi, varjele Luojani vakainen  / nyt orvon omenapuuta!

                                                       Eino Leino: Omenankukat

Omenapuu1.jpg
Omenapuu2.jpg

 

Viherpiipertäjän festarit

Kas. onko festarit nyt jossain tuolla / Hämeentien vihreemmällä puolla, / kun sinne kansa kiilusilmin  pyyhältää? / Mut toisaalta, ei missään kumivenettä, ei kaljapatteria kainalossa nää. / Ja mitkä ihmeen ruskeet pussit niillä kainalossa on? 

Nyt sinne itselläkin kulkee tie / ettei muut ihan kaikkeen mennessänsä vie. / On aika näätsen taimimyynnin keväisen, / ja se on tietty syy sen tungoksen, / nyt joka siellä puskee joka puskaan, / aiheuttaa kovan syyn siihen tuskaan, / joka jokaisella menijällä on / nimittäin, että

jos ei sais jotain tiettyy pistokasta / tai tainta vaikka palster nakasta, / vaan kaikk ois menneet jo, kun sinne ehtii. / Niin mukavaa on, kun puut jo lehtii / taas istutella maahan noita taimia somia, / joista kesän mittaan saattaa joskus tulla melko vallattomia.

Annala1.jpg
Annala4.jpg

Äitiyden monet kasvot

Äidin kanssa voi olla äkkipikainen / äiti on aina / vanhempi parkkiintunut nainen

ja kun hänet hetkeksi unohtaa / hän on jo hauras vanhus.

Jonakin kuulaana lokakuun aamuna

helähtää kuin riite.                                                     Liisa Laukkarinen

 

Lemminkäisen äiti

Lemminkäisen äitiä ei kukaan korjaa virrasta.

Vain äiti korjaa Lemminkäisen. / Äitiä ei kukaan.

Pää lähti ensin. Pitkään oltuaan / omalle ruumiillensa vaivaksi

se nosti kiharaisen purjeensa / ja laski virtaan Tuonen laivaksi.

Ja suunsa eksyi nyyhkytyksistä, / kipunsa kohdun erehdyksistä.

Ei jalka tavoittanut toista jalkaa, / ei nahka luuta, käsivarsi olkaa.

Ei yksikään mies avaralla rannalla / kokoillut sitkeästi haravalla

hauraita luita.  Sillä yksinäinen / on äiti vain, ei koskaan Lemminkäinen.

Hyvästi hiukset, huulet, kaikki hyvästi. / Hyvästi lanteenkaari, haaksirikkoisten

aurinkosaari, naurut, säikähdykset, / ja suudelmat kuin petokalan / kirkkaat välähdykset.

Hyvästi kuumankylmä, kylmänkuuma. / Hyvästi maailmankaiku, korkealla

kuin kaarisilta, jolta lapsi viskaa / syvälle veteen viattoman kellohameen.

Lemminkäisen äitiä ei kukaan korjaa virrasta.

Vain äiti korjaa Lemminkäisen. / Äitiä ei kukaan.

   Aulikki Oksanen

 

Äeti, sellainen elämä

Äeti, sellainen elämä, / että sen voisi kirjoittaa näytelmäksi,

mutta jos se kirjoittaisi, se olisi / mahdoton näytellä, mahdoton esittää

eikä sitä kukaan katsoisi / eikä arvostelija sitä uskoisi, ei vapaaehtoisesti

Äeti, sellainen elämä, / että se oli pakko elää

jotta se tulisi todeksi                                                     

Juice Leskinen

Ruusu2.jpg

Punainen osoitekirja

Ruotsalaisen Sofia Lundbergin (s. 1974-) kirjoittama ja Tuula Kojon suomentama romaani Punainen osoitekirja kertoo lähes 100-vuotiaasta, Tukholmassa asuvasta Doriksesta, joka on erakoitunut ja jonka luona käyvät vain vaihtuvat ja kiireiset kotiavustajat. Ainoa yhteydenpito Skypen välityksellä tapahtuu Amerikassa asuvan sisarentyttärentyttären Jennyn ja hänen perheensä kanssa. Joku kotiavustajista on neuvonut Dorikselle tietokoneen ja Internetin käyttöä, ja sen plaraaminen täyttää hänen pitkät yksitoikkoiset päivänsä.

Doris oli saanut lapsena puuseppäisältään punaisen osoitekirjan, johon isä oli toivonut tyttären merkitsevän kaikki ne ystävät, jotka tämä tapaa elämässään ja matkoillaan erilaisissa jännittävissä paikoissa. Isä oli hengeltään maailmanmatkaaja ja olisi halunnut päästä matkustamaan, mutta olosuhteiden pakosta ja velvollisuudesta hän oli jäänyt isänisänsä verstaan sitomaksi koko elämänsä ajaksi. Iltaisin hän luki yhdessä tyttärensä kanssa kaikista niistä eksoottisista maista ja kulttuureista, joihin hän joskus vielä tulisi matkustamaan. Toive ei isän kohdalla toteutunut koskaan.

Doriksen osoitekirjassa on enimmäkseen sivuja, joissa mainittujen henkilöiden perässä lukee kuollut. Näistä ihmisistä Doris alkaa kirjoittaa ja koota muistojaan ja toivoo, että Jenny joskus lukisi hänen kirjoituksensa. Tästä muodostuu koko tarinan juoni, niistä ihmisistä, jotka ovat tehneet vaikutuksen - hyvässä tai pahassa – Dorikseen ja merkinneet oman puumerkkinsä hänen elämäänsä omalla toiminnallaan. Kaiken taustalla kulkee lähtemättömästi mieleen jäänyt ensirakkaus ja sen täyttymättömyyden mukanaan tuonut haavekuva.

”Toivoisin sinulle kaikkea tarpeeksi. Tarpeeksi aurinkoa valaisemaan päiväsi, tarpeeksi sadetta, jotta osaisit arvostaa aurinkoa, tarpeeksi iloa ravitsemaan sieluasi, tarpeeksi tuskaa, jotta osaisit arvostaa elämän pieniä iloja, ja tarpeeksi kohtaamisia, jotta aina silloin tällöin osaisit jättää myös jäähyväiset.” Näillä sanoilla Doriksen äiti pakon sanelemana aikoinaan siunasi alaikäisen tyttärensä maailman matkoille.

Punainen osoitekirja.jpg

Les Nuits - Yölliset tunnit

Ystävän peesissä päästiin seuraamaan Suomen Kansallisbaletin tänään ensi-iltansa saavan Les Nuits – Yölliset tunnit - esityksen kenraaliharjoitusta Kansallisoopperaan. Esitys on ranskalaisen koreografin Angelin Preljocajin sensuelli teos, joka on valmistunut vuodeksi 2013, ja se yhdistelee sekä baletin että nykytanssin liikekieltä.

Esitys pohjautuu tunnettuun Tuhannen ja yhden yön tarinat – teokseen, jossa tarinan mukaan näppärä-älyinen naiskertoja Scheherazade säilyttää henkensä kertomalla yksinvaltias-miehelleen yössä aina yhden tarinan, jonka jättää aamulla niin jännittävään paikkaan, että mies haluaa kuulla lisää eikä mestautakaan vaimoaan heti hääyön jälkeen, niin kuin hänellä on ollut tapana aikaisemmin. Kun on mennyt tuhat ja yksi yötä näiden tarinoiden parissa, mies onkin jo niin koukussa vaimoonsa, että koko lynkkaussuunnitelma unohtuu.

Angelin Preljocaj sanoo: “Haluan tutkia itäisiä kulttuureja, joissa vartaloista tulee merkkejä – kuin tunteiden ja tunnelmien kalligrafiaa. Itämaissa on edelleen sellaista mystisyyttä ja viehätystä, joka vaikuttaa meidän kollektiiviseen alitajuntaamme.”

Näin tanssitaidetta heikommin tuntevana hämmästeltiin, miten kekseliäästi Preljocajin koreografiassa käytetään ihmiskehon pienintäkin liikettä suurten tunteiden ilmaisemisessa. Taitavien tanssijoiden kyvykkyys ilmentää tunteita kehon kielellä hätkähdyttää aina ja toisaalta osoittaa elävästi sen, miten tunteen kieli näkyy arjessa usein kehossakin, halusipa tai ei. Kehon kieltähän on mahdollista myös opiskella, ja se saattaisi helpottaa ihmisten ymmärtämistä, jos vielä osaisi tulkita oikein.

Baletti on Berliinin valtionbaletin tuotantoa ja se esitetään Suomessa seitsemän kertaa tänä keväänä. Musiikista vastaavat Natacha Atlas, Samy Bishai, 79D, John Barry ja James Brown. Constance Guissetin lavastus vie kohti itämaista tunnelmaa, valaistus on Cécile Giovansili Vissièren käsialaa. Baletin kesto on puolitoista tuntia ilman väliaikaa, ja aika kyllä menee kuin siivillä.          

                                                                  (www.oopperabaletti.fi)                                                                                                                                                                                                                                                                                        

Gaudeamus igitur

Gaudeamus igitur / Juvenes dum sumus.
Gaudeamus igitur / Juvenes dum sumus.
Post jucundam juventutem / Post molestam senectutem.
Nos habebit humus. / Nos habebit humus.

Vita nostra brevis est / Brevi finietur.
Vita nostra brevis est / Brevi finietur.
Venit mors velociter / Rapit nos atrociter.
Nemini parcetur. / Nemini parcetur.

Vivant omnes virgines / Faciles, formosae.
Vivant omnes virgines / Faciles, formosae.
Vivant et mulieres / Tenerae amabiles.
Bonae laboriosae. / Bonae laboriosae.

Vivat academia! / Vivant professores!
Vivat academia! / Vivant professores!
Vivat membrum quodlibet / Vivant membra quaelibet.
Semper sint in flore. / Semper sint in flore.

Pohjautuu Christian Wilhem Kindlebenin vuonna 1781 julkaisemaan nuottikirjaan Studentlieder.

kevätesikot.jpg

Veteraanipäivä 27.04.

Rannalle himmeän lahden / aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon, / taakka jo laskettu on.
Taattoa muista sa silloin, / askel jo uupunut on,
lapset ja lastemme lapset, / teidän nyt vuoronne on.

Hoivatkaa, kohta poissa on veljet, / muistakaa, heille kallis ol' maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin, / himmetä ei muistot koskaan saa!

Hymni soi holvissa hiljaa, / tummana kaipuuta soi.
Aika on korjannut viljaa, / sarka jo kynnetty on.
Ammoin me marssimme kahden, / tulta löi taivas ja maa.
Rannoilta Äänisen lahden, / kelle nyt kertoa saa.

Hoivatkaa...

Laineissa Laatokan mahti, / kahlita kenkään ei voi.
Veljet sen rantoja vahti, / konsa on koittava koi.
Ylväänä Karjalan heimo / tuskansa kantanut on.
Maaäiti suojaansa sulkee, / vartija poissa jo on.

Hoivatkaa...

                             Veteraanin iltahuuto, sanat ja sävellys Kalervo Hämäläinen (1917-2015)

Stella

Maritta Lintunen on sekä runoilija, novellisti että prosaisti; viides romaani Stella ilmestyi juuri äskettäin. Se paneutuu taiteen, erityisesti musiikin maailmaan, kirjailijakin on alun perin koulutukseltaan musiikin ammattilainen.

Nuori maalaistyttö Liisa saapuu 1980-luvun alussa maalta lyhyelle kirjoituskurssille Helsinkiin ja saa alivuokralaisasunnokseen entisen palvelijanhuoneen ikääntyneen laulajattaren, Sylvi Indreniuksen kodista. Laulajatar on mennyt kuuluisuus, jota elämä ei ole kohdellut ruusuhansikkain, mutta joka näkee vuokralaisessaan uuden mahdollisuuden elää loppuelämänsä vielä toisin ja täysin. Arka ja muiden johdateltavissa oleva Liisa taipuu Sylvin uusiin ehdotuksiin liiankin helposti ja unohtaa alkuperäisen intohimonsa, kirjoittamisen. Sillä on monia kerrannaisvaikutuksia, ja lukijan annetaan seurata, miten Liisan ja hänen läheisensä lopulta käy.

Romaanin teemana tuntuu olevan, että musiikki kuten mikä tahansa muukin taiteen laji on intohimo, johon täytyy uskaltaa heittäytyä, jos sellainen on ihmiselle tarjolla ja lahjakkuutta on riittävästi. Mutta mitä tapahtuu, jos ei itselleen suotua lahjaa jostain syystä pääse tai suostu kehittämään ja käyttämään? Joutuuko jossain vaiheessa elämää kuitenkin tekemään tiliä sen kanssa, ja miten toimia, jos lahjojensa käyttämättä jättäminen alkaa myöhemmin jatkuvasti kaihertaa?

Ihminen on onnellinen vasta silloin, kun hän pääsee lähelle ydintään”, ajattelee Juri, lääkäri, jonka taiteellinen lahjakkuus on jäänyt osin käyttämättä äidin elämässään tekemien ratkaisujen vuoksi. Teos tarjoaa lohtua ja haluaa myös tukea taiteellisen intohimonsa luovuttaneita toteamalla, että koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä palata luovuutensa juurille ja saada sieltä merkitystä elämään, kuten Jurin isoisän sanoo: ”Yksi tähti, monta heijastajaa. Ja kun tähti sammuu, valo vain jatkaa kulkuaan.”

Stella.jpg

Raivokasta Raivolasta

Eeva Rohaksen (s. 1982) uusin teos Raivo kertoo intohimosta, rakastamisen haasteista, kateudesta, riippuvuuksista ja niistä eroon pyristelemisestä eli siis melko tavallisista inhimilliseen elämään kuuluvista asioista. Rohakselta on aiemmin ilmestynyt novellikokoelma Keltaiset tyypit ja romaani Syvä pää.

Nainen, kielenkääntäjä ammatiltaan, tapaa yllättäen duunarimiehen ja ihastuu, vaikka hänellä ei olekaan juuri mitään yhteistä miehen kanssa. Silti pari uskoo intohimon voimaan, vaikka sukulaiset varoittelevatkin tulevasta. Pian ilmenee erilaisia merkkejä siitä, että suhde ei toimi, miehen mustasukkaisuus ja alkoholismi nousevat esiin. Luna, pieni tytär, tarkkailee altavastaajana koko ajan äidin ja isän muuttuvia tilanteita ja imee lapsen alttiudella itseensä erilaisia, raskaitakin kokemuksia perhe-elämästä. Lunalla on oma lemmikkilisko, joka joutuu pelinappulaksi aikuisten väliseen henkiseen kamppailuun. Raitistumiseen pyrkivä alkoholisti Elena yrittää pelastaa miehen, joka haluaa palavasti pitää perheensä kasassa. Ja vielä on Liisa, lahjakas ja kiinnostava työtoveri, jonka kanssa joudutaan kilpailemaan samoista freelancer-töistä. Rohaksen tapa kertoa on lennokas ja mukaansa tempaava. Tarina on kaiken kaikkiaan aika raadollinen, mutta antaa myös toivoa tulevasta valosta ja paremmasta huomisesta.

Raivo.jpg

Synninkantajat

Pauliina Rauhalan vaikuttavasta kerronnasta on Kirjatimpurissa puhuttu jo kerran aiemminkin, nimittäin vuonna 2014 (KT 13.04.2014), jolloin oli kyseessä nuoren lestadiolaisäidin loppuun palamisesta kertova romaani Taivaslaulu, joka ilmestyttyään sai useita palkintoja rehellisen kuvauksensa vuoksi. Rauhalan toinen romaani Synninkantajat jatkaa samalla uskontoon liittyvällä teemalla; vaativan ja kontrolloivan yhteisön kuvauksella ja sillä, miten se yhteisön jäseniin vaikuttaa.

Eletään 1970-luvun loppua Pohjois-Pohjanmaalla pienessä joen rannalla sijaitsevassa kyläyhteisössä. Joen rannalla nuori Aaron tutkii suhdettaan uskoon ja sen ristiriitaisuuksiin kyläyhteisön, oman perheensä ja papan ja mummin vuorovaikutuksessa. Mummin nuorin tytär joutuu uskonnollisen yhteisön epäsuosioon epäsopivan rakkauden ja mummi avarakatseisuutensa vuoksi. Kaiken yllä leijuu papan ankara moraalinen eetos, joka ei salli poikkeamia lähipiirissäkään. Punaisena lankana pitkin teosta kulkee matkakertomus, jossa historianopettaja ottaa tutkimusvapaata, mutta alkaakin sen kuluessa kirjoittaa uskonnollisen pappansa tarinaa. Teos kertoo viisaasti siitä, miten liian puritaaninen käsitys uskosta saattaa rajoittaa elämää ja estää inhimillisen myötätunnon lähimmäisiä kohtaan.

Synninkantajat.jpg

Air de Paris

Helsingin Taidemuseo HAMissa on parhaillaan, 23.02.-12.08.2018, näytillä osa Leonard ja Katarina Bäcksbackan taidekokoelmasta, jonka kyseiset henkilöt lahjoittivat Helsingille vuonna 1976. Tässä näyttelyssä on ranskalaisten ja suomalaisten taiteilijoiden teoksia Pariisista 1900-luvun alkupuolelta. Näyttelyn maalausten äärellä aistii aika hyvin sen ilmapiirin eron, minkä taiteilijat ja matkailijat siihen aikaan ovat kokeneet pohjoisen, juuri itsenäistyneen ja kovia kokeneen Suomen ja varakkaille keveän ja kansainvälisen, mutta köyhemmille ankaramman arjen tarjonneen Pariisin välillä.

 Albert Edelfelt, St. Cloud'in puistosta

Albert Edelfelt, St. Cloud'in puistosta

 Adrien Holy, Ravintolassa

Adrien Holy, Ravintolassa

 Yngve Bäck, Nainen auton vieressä

Yngve Bäck, Nainen auton vieressä

 Ester Helenius, Harlekiini ja ruusu

Ester Helenius, Harlekiini ja ruusu

Suomen kielen ja Agricolan päivä 9.4.

Tämä 9. päivä huhtikuuta on erityisen merkittävä päivä suomalaisen identiteetin kannalta. On suomen kielen päivä, Mikael Agricolan kuolinpäivä ja myös Elias Lönnrotin syntymä- ja nimipäivä. On siis aihetta isoon juhlaan. Mikael Agricolan nimi mainitaan vuosittain juuri tänä päivänä, Lönnrot omana juhlapäivänään, ja suomen kieltä yrittää viljellä päivittäin ja viikoittain myös jokainen sukankuluttaja tykönänsä, joten pidemmittä puheitta lippu salkoon ja kaikki kunnia sekä Agricolalle, Lönnrotille että kaikille muillekin menneille, nykyisille ja tuleville suomen kielen käyttäjille, kehittäjille ja ylläpitäjille. Tämä koskeepi myös tieteen käyttämän suomen kielen kehittäjiä murteiden uskollisesta käyttäjäkunnasta puhumattakaan. Hyvä, me kaikki, kielestä kiinni pitävät ja siinä uskollisesti roikkuvat!

 Albert Edelfelt: Mikael Agricola, piirros, 1907

Albert Edelfelt: Mikael Agricola, piirros, 1907

Aapelista

Kirjastokäynnillä yhytettiin tuliterä muistelmateos Aapeli – aika hyvä kirjailijaksi, jonka kirjailija Jukka Parkkinen on kirjoittanut. Kirjailija Simo Puupponen, tunnettu myös pakinoitsija Aapelina (1915-1967), saa Parkkisen teoksessa arvoisensa monipuolisen ja yksityiskohtaisen elämäkerran. Jatkosodan aikaan Simo Puupponen toimi rintamakirjeenvaihtajana, varsinaisen leipätyönsä hän teki päivälehtien pakinoitsijana Aapeli-kirjailijanimellä.

Koko maan tunnettuutta ja lukijoita ajatellen Aapelin tunnetuimmat teokset ovat ne, joista on tehty elokuva. Aapelin ensimmäisestä romaanista Siunattu hulluus, joka ilmestyi vuonna 1948, valmistui YLEn kuunnelma vuonna 1960 ja elokuva vuonna 1974. Tarinassa Rummukaisten veljekset Ana ja Vilippus lähtevät viemään nuorinta veljeä Elmeriä hullujenhuoneelle, vaikka siihen ei oikein tunnu syytä olevankaan. Matkalla on monta mutkaa, ja lopulta kaikki veljekset palaavat takaisin kotipuoleen. Muuan Aapelin tunnetuista henkilöistä on myös lasten maailmaan sijoittuva Vinski, kymmenvuotias poika, jolla on ihmeellinen taikavoima, näkymättömyyspulveri. TV-elokuvat Koko kaupungin Vinski ja Vinski ja Vinsentti valmistuivat vuosina 1969 ja 1970. Pikku Pietarin piha - romaani ilmestyi vuonna 1958 ja siitä tehtiin kaksi elokuvaa vuosina 1960 ja 1961. Teos on kuvaus Pietarista, äitinsä menettäneestä pojasta, ja puutalomiljööstä, jossa asuu hyvin monenlaisia ihmisiä. Kaikkia pihan tapahtumia kehystää lämmin huumori ja ymmärtämys, eikä melankoliakaan ole kerronnassa vierasta.

Aapeli.jpg

Pupu pöksyissä pääsiäisenä

- Huh hellettä, sanoi jänis pakkasella.

Jänishousu jänistää, tuolla mennä pyyhältää, niin ettet kohta sitä nää. Se lähti melkein makuulta, ja sen voit kyllä uskoa, että jos jäniksen valaan luottaa, se pettymyksen tuottaa. Se jäniksen selässä, jäniksenä matkustaa, jäniksen passia vilauttaa. Kun joku kysyy: - Minne matka? niin se vastaa: - Tuolla jossain on hatka. Sinne olen menossa, selkä aivan kenossa, kun on pupu pöksyyn mennyt. Sen tarkemmin selitä sitä en nyt.

                  (Kursiivilla painetut ovat kansanperinteessä jänikseen liitettyjä sanontoja.)

Jänis.jpg