Perhe ja tunteet

Jos hamalla 1900-luvulla saatettiinkin joskus mennä yhteen järkiperäisin syin ja ajateltiin, että tunne tulee perässä, sitten kun ehtii, jos on tullakseen, niin tämän päivän elämän paineissa vaikuttaa siltä, että tunteiden ja niiden jakamisen merkitys erilaisissa läheissuhteissa korostuu koko ajan enemmän ja enemmän.

Petteri Eerolan ja Henna Pirskasen toimittama teos Perhe ja tunteet valaisee kiinnostavasti tunteiden laajaa kirjoa perhe- ja läheissuhteissa. Kaikki kirjan kirjoittajat ovat alallaan ansioituneita tutkijoita, joten tieteellisen tason asiantuntemuksessa löytyy. 

Teos jakaantuu neljää pääosaan: Lasten perhearki; lähisuhteita ja ongelmia käsittelevä osuus, Sukulaisuutta ja sukupolvisuhteita; eri ikäisten sukuun kuuluvien henkilöiden välisiä suhteita ja monikulttuuristen perheiden sukulaissuhteiden tunneulottuvuuksia, Kipeät tunteet; kuolemaan, rikollisuuteen, eroihin ja erilaisiin perheongelmiin liittyviä tunteita ja Sukupuolikysymyksiä; miesten ystävyyssuhteiden tunnekeskustelua, naisten keskenään purkamaa tyytymättömyyttä perhearjen sujumiseen, ’naisvalitusta’, ja perheiden tasa-arvoa ja tunteita herättäviä lastenhoidollisia kysymyksiä.

Kiinnostavaa on miettiä esimerkiksi tutkija John Gillisin erottelua siitä, että meillä kaikilla on ”perhe, jonka varassa elämme (kuviteltu perhe) ja perhe, jonka kanssa elämme (eletty perhe)”. Kuvitellusta ideaaliperheestä puhuttaessa nostetaan esiin erityisesti myönteiset tunteet ja merkitykset, elettyyn perheeseen liittyy sitten paljon laajempi tunneskaala ja myös enemmän ristiriitaisuutta. Monien itsestäänselvyyksinä pidettyjen asioiden tarkastelu uudesta näkökulmasta on aina virkistävää, niin on laita tämänkin kirjan kohdalla.

 

Perhe ja tunteet.jpg

Mansikka on punanen marja!!!

 

Mansikka on / punanen marja, / haijai tuliali / punanen marja, / mansikka on / punanen marja / ja juuressa pieni lehti.

                                                                 suomalainen kansanruno

Mansikasta saa marjamaidon / ja hilloa, jos osaa sen taidon. / Mansikan voi myös pakastaa, / että jaksaa pakkasella rakastaa.

                                                                Kirjatimpurin jatko-osuus

 

Mansikat.jpg

Suklaata, namia, mässyä, nannaa...

Fazer Experience Vierailukeskus sijaitsee Vantaan Fazerilassa, tietenkin Fazerintiellä, jossa järjestetään yrityksen tuotantoa valaisevia esittelykierroksia. Karl Fazerin (1866-1932) nimi Suomessa alkoi tulla tutuksi vuodesta 1891,  kun Fazer perusti konditorian ja ranskalais-venäläisen kahvilan Kluuvikadulle. Sen jälkeen onkin sitten laitettu suut makiaks yhdessä jos toisessakin kahvilassa, ruokapaikassa ja elintarvikeliikkeessä, josta on ostettu Fazerin tuotteita; suklaata, makeisia, leivonnaisia, ruokia ja leipiä.

Fazerin nettisivujen mukaan vuoteen 2017 mennessä kaiken sen käyttämän kaakaon alkuperä on jäljitettävissä ja se täyttää tuotannon vastuullisuuden kriteerit, joka on tämän päivän ajattelevalle kuluttajallekin tärkeä tieto. Fazer hankkii kaakaonsa Ecuadorin ja Nigerian suorien viljelijäohjelmien lisäksi joiltakin muilta sertifioitua kaakaota tuottavilta tahoilta (www.fazer.fi).

Noin tunnin kestävän esittelykierroksen jälkeen päästiin itse asiaan eli maistelemaan tuotoksia ja vaikkapa kokeilemaan, onnistuisiko pullapitkon letitys oikeaoppisesti. Joku innokas kävi vielä uudelleen kokeilemassa aulassa nököttävien nälkäisten robottien terveyssuosituksiin perustuvaa ruokintaa ja ihailemassa pienen kasvihuoneen trooppisia kasveja. Lopulta sokeripiikin juovuttamat vieraat hoippuivat yksi toisensa jälkeen virvoittavalle vesipisteelle. Se ähky kannatti ottaa; lähtiäisiksi saatiin vielä pussillinen erilaisia kotiin vietäviä herkkuja. Lysti maksaa aikuiselta 15,50 € ja lapsilta (5-17 v.) 10,50 €. Alle 5-vuotiaille kierros on ilmainen. Mahdollisista vatsakivuista vastatkoon jokainen tykönänsä.

Fazer1.jpg
Fazer4.jpg
Fazer2.jpg
Fazer3.jpg

Antiikkia, antiikkia!!!

Joskus näyttää siltä, että nurkissa on pelkkää tomua

ja jos ei sitä, niin kaikkee muuta joutavaista romua.

Niin sanoo konmari: - Nyt luovu turhasta, mut pidä se, joka tuottaa iloa.

Siis hetki tsiikaa roinaa kaikenlaista, josko löytyis jotain sellaista,

että siitä luopua vois, se saattais jopa antiikiksi kelvata.

Voi olla ruosteinenkin romu kurja, mut aarre jollekin ja löytö hurja.

Ja ikivanha lelu, joka toimi ei, se joltain heti jalat alta vei.

Tai vanha maitokannu piippuleimoineen, se joskus iskee suoraan sydämeen,

kun muistaa, miten mummolassa russakat pörräs maidon tuoksunnassa.

Ja sitten lopuks laittaa kamppeet nurkkaan takaisin:

- Ei näitä myydä voi, kun myisi muistotkin! Mut lisää ostaa vois, jos näkee sopivaa, niin että ilon määrä kasvaa, kukoistaa!

Fiskars1.jpg
Fiskars4.jpg
Fiskars3.jpg
Fiskars2.jpg

Eino Leinon päivä 6.7.

Hymni tulelle

Ken tulta on, se tulta palvelkoon. / Ken maata on, se maahan maatukoon.
Mut kuka tahtoo nousta taivahille, / näin kaikuu kannelniekan virsi sille:

Mit’ oomme me? Vain tuhkaa, tomua? / Ei aivan: Aatos nousee mullasta.
On kohtalosi kerran tuhkaks tulla, / mut siihen ast’ on aika palaa sulla.

Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen? / Jumala, henki, tuli ikuinen.
On ihmis-onni olla kivihiiltä, / maan uumenissa unta pitkää piiltä,

herätä hehkuun, työhön, taisteloon, / kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon,
toteuttaa vuosisatain unelmat, / joit’ uinuneet on isät harmajat.

On elon aika lyhyt kullakin. / Siis palakaamme lieskoin leimuvin,
tulessa kohotkaamme korkealle! / Maa maahan jää, mut henki taivahalle.

                                                                                    Eino Leino

Iirikset.jpg

Something not good

”Kun kehon valtaa sairaus, joka ei parane kuin makaamalla, mieli huomaa tilaisuutensa ja valaisee sivukujansa. Ne, joille yleensä ei ole aikaa poiketa, joilla häpeä käy.”

Näin miettii omia kokemuksiaan Erkka Mykkäsen (s.1988) romaanissa Something not good päähenkilö Veikko, joka on vatsataudissa ja palaamassa reppuressulta Kiinasta junalla, koska ”Shanghain-lennon jälkeen Veikko oli päättänyt, että ympäristön saastuttaminen saisi loppua.”

Edellä mainitut asiat tuntuvat olevan monia yhdistäviä asioita tämän päivän nuorille aikuisille; kaikenlaisten kokemusten hankkiminen, sitä seuraava ruoskiva itseanalyysi, häpeä, ahdistus, maailmanmatkailu eksoottisissa kohteissa ja samaan hengenvetoon syyllisyys luonnon turmelemisesta. Silti pitäisi elää parasta nuoruuttaan, uskoa ihmiseen, miettiä tulevaisuutta ja tehdä virheitäkin sen kun kerkiää, että niistä voisi oppia ja vältellä ainakin samojen virheiden tekemistä myöhemmin.

Mykkäsen kirja kertoo hauskasti mutta myös satuttavasti Veikon toilailuista maailman myrskyissä. Usein elämä naurattaa, mutta kyllä se myös itkettää jossain saumassa, kun oikein sattuu tuntoihin. Kaikenlaisen kohelluksen keskellä Veikon mielessä vilahtelevat myös ne asiat, jotka ovat vaikuttaneet elämään ratkaisevalla tavalla ja joista on peräisin se kyky, jota elämänvoimaksi kutsutaan.

Something not good.jpg

Lähtö Atochan asemalta

Täytyy nyt sanoa, että oli lähellä mennä yli hilseen tämä kirja, ja sen vuoksi ja siitä huolimatta se pitikin lukea. Ben Lernerin (s. 1979) suurta epävarmuuden tilaa kuvaava esikoisromaani Lähtö Atochan asemalta tuotti nimittäin epävarmuuden tilan lukijalleenkin. Atochan asema on Madridin suurin rautatieasema, ja se mainitaan tässäkin teoksessa, kun se tuli kuuluisaksi 11.3.2004 tapahtuneissa terrori-iskuissa.

Nuori runoja kirjoittava amerikkalainen muuttaa stipendin turvin Madridiin kirjoittamaan, etsimään itseään ja siinä sivussa kääntämään Lorcaa. Kriisinpoikasta - eikä ihan poikastakaan - lykkää, kun alkaa tuntua siltä, että onko hänellä oikeastaan mitään sanottavaa. Tuttavapiiri laajenee, kaikenlaisia sätkiä kääritään ja valetta tulee suusta eri suuntiin kuin turkin hihasta. Tässä epävarmuuden tilassa runoilija sinnittelee päivästä toiseen, tapaa ystäviään ja miettii runouden tarkoitusta. Atochan asema antanee symbolisen kuvan runoilijan henkisestä kaaoksesta ja jaloilleen tokenemisesta. Vai antaako?

Kirjan kansilehdellä kerrotaan, että kirjailija on saanut jenkeissä muun muassa palkinnon poikkeuksellisesta lahjakkuudesta alallaan. Kirjan on suomentanut Artturi Siltala.

Lähtö Atochan asemalta.jpg

Loistaa kuin Naantalin aurinko!

Naantalin Kultarannan tilan osti vuonna 1906 pakkohuutokaupasta kaikille apurahoja vuosittain metsästäville toiveikkaille taitelijoille tuttu Alfred Kordelin, joka rakennutti sinne itselleen kesähuvilaksi komean graniittilinnan vuosina 1913-1916, mutta ei itse ehtinyt siitä paljon nauttia. Vuodesta 1922 lähtien se on ollut valtion omistama presidentin perheen kesäasunto, ja presidentin ollessa paikalla linnan tornissa liehuu Suomen lippu.

Linnan suunnitteli arkkitehti Lars Sonck, joka on suunnitellut mm. Tampereen tuomiokirkon, Helsingissä Kallion kirkon, Eiran sairaalan ja Jätkäsaaren makasiinit, Sibeliuksen kodin Ainolan Järvenpäässä ja useita vesitorneja sinne tänne ja myös hirrestä tehtyjä rakennuksia Ahvenanmaalle vain joitakin töitä tässä mainiten.

Kultarannan puutarha on Svante Olssonin ja hänen poikansa Paul Olssonin suunnittelema, ja se käsittää kolme osaa: metsäpuiston, muotopuutarhan ja hyötypuutarhan. Metsäpuisto ympäröi linnaa, hyötypuutarhassa kasvatetaan kaikkea maan ja taivaan välillä; vihanneksia, marjoja ja kukkia, ja muotopuutarhaan voi tutustua vapaasti koko karvalakkikansa vaikka omin voimin tiettyyn aikaan; siellä järjestetään myös ohjattuja vierailuja.

Kesästä 2010 lähtien puistossa on ollut näytillä veistoksia, ja niin nytkin. Veistokset istuvat kuin tilattuina muotopuutarhan levolliseen maisemaan.

Kultranta5 2.jpg
 Simonsson, Kim: Girl Feeding a Two Headed Rabbit

Simonsson, Kim: Girl Feeding a Two Headed Rabbit

 Haukkanen, Veikko: Mummo ja ystävät

Haukkanen, Veikko: Mummo ja ystävät

Kultaranta4.jpg

Juhannuslyrriikkaa

Heilu, keinuni, korkealle

1. Heilu, keinuni, korkealle, nythän on juhannusilta.
Mesimarja maistaa ja tuomi tuoksuu, ja kuulas on taivahan silta.

2. Heilu, keinuni, korkealle, linnut ne laulavat häitä.
Minä olen nuori kuin päivänkukka, en muistele suruja näitä.

3. Heilu, keinuni, korkealle, rintani riemuja laulan.
Kedon helyt kullalle kuiskien poimin, ja solmin sen vihreän paulan.

                      sävel: Oskar Merikanto, sanat: Larin-Kyösti

Juhannus

Minä avaan syömeni selälleen ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin, niin siellä on sateenkaari.

                       Eino Leino

Juhannusruusut.jpg

Kesäillan valssi

Oi, lennä, lennä pääskynen, tuo riemu rintaan ihmisten,
ja kanna tuuli kaipauksein iltapilvellen!
Oi, paista päivä lämpöinen, suo lahjojas maan lapsillen!
Yö tumma, soita tuuditellen päivä unehen!

Katse kun sammuupi auringon, kaipuu jää jälkeensä lohduton.
Kasteessa nurmikko kimmeltää, leinikön lehdelle kyynel jää.
Kuusiston helmasta helkähtää rastasten laulu ja tervehtää
paistetta päivän, mi kiiruhtaa levolle metsien, merten taa.

:,:Pääsky, sirkkunen olla soisin, pilven myötä karkeloisin
yli vuorien, alitse auringon, taivaan rantojen taa:,:

Iltahämy maita varjoo, satakieli vaikenee.
Metsä, maa levon saa, tuuli uinahtaa.
Matkamiehen askel sammuu suviöisen sumun taa.
Oksallansa lintu rauhan saa.

Minne kulki, mistä lähti, minne asti ennättää?
Kuka ties, matkamies puolitiehen jää.
Taivahalla iltatähti anna suunta, näytä tie,
mistä polku matkamiehen vie.

Kuulen iltakellon yli niityn, pellon.
Ääni kauas kantaa sinivettä, rantaa.
Elo parhain, halvin, kuni kaiku malmin
täällä hetken helkkää mitä jälkeen jää?

Ilo sentään olla suvivainiolla
kesäpääskyn lailla huolta, tuskaa vailla,
punertaissa päivän alla pilven häivän
hämyn langetessa, yö kun ennättää.

                                   sävel: Oskar Merikanto, sanat: Antti Jussila

 

Juhannus1.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

Valo jonka kadotimme

Kun amerikkalaisen Jill Santopolon romaanin Valo jonka kadotimme (suom. Inka Parpola) kansilehdellä luki Bustlen mainos, jossa sanottiin että ”nenäliinat valmiiksi, et pysty lukemaan kirjaa loppuun ilman niitä”, ostettiin tietysti paketillinen nenäliinoja ja ryhdyttiin tuota pikaa lukemaan kyseistä kyynelkanavat avaavaa teosta.

Lucy ja Gabe kohtaavat toisensa historiallisen tapahtuman häränsilmässä, syyskuun 11. päivän terrori-iskun tapahtumapaikalla New Yorkissa. Rakastuminen iskee kuin puuvartisella lekalla molempiin päähenkilöihin ja aiheuttaa koko elämän kestävän romanttiseen rakkauteen perustuvan henkisen riippuvuussuhteen. Sitä pitää hengissä nimenomaan se, että he eivät koskaan tule saamaan toisiaan, koska molemmat pitävät kiinni oikeudestaan keskittyä omaan uraansa eikä kompromisseihin ole varaa.

Lucy avioituu turvallisen ja tavallisen miehen, Darrenin, kanssa, perustaa perheen ja on elämäänsä melko tyytyväinen, tosin kuvitellen silloin tällöin eli aika useasti miehensä tilalle kiinnostavan ja hänet moneen kertaan hylänneen Gaben, mikä tosiasia näyttää unohtuvan Lucyltä joka käänteessä. Gabe taas kulkee sotakirjeenvaihtajana kaiken aikaa yhä vaarallisempiin maisemiin, mutta käy toki silloin tällöin tarkistamassa, onko entinen rakastettu vielä häneen koukussa, kunnes vihdoin päästään loppuratkaisuun, joka vapauttaa Lucynkin elämään omaa elämäänsä.

Kirjan lukemisen jälkeen tuli vähän samanlainen olo kuin edellisen kirjoituksen elokuvan jälkeen eli että aika kevyttä kamaa oli tämä opus. Tässä osoitteessa ja tällä lukemalla alussa suositelluille nenäliinoille ei ollut käyttöä.

Valo jonka kadotimme.jpg

Kirjallisuuspiiri rulettaa

Koska maailmassa on kosolti erilaisia kirjoja lukevia porukoita, jotka kokoontuvat mitä kummallisimpien teemojen ympärillä, niin aiheesta tehdään totta kai elokuviakin; tällä istumalla esimerkiksi voi mennä katsomaan kahta kirjallisuuspiireihin liittyvää elokuvaa.

Book Club – komediassa pääosissa olevat näyttelijät Diane Keaton, Jane Fonda, Candice Bergen ja Mary Steenburgen esittävät naisia, jotka lukevat yhdessä paljon huomiota saanutta Fifty Shades of Grey – kirjaa ja innostavat toisiaan reippaisiin elämänmuutoksiin.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville - elokuvassa toimittaja Juliet (Lily James) matkustaa toisen maailmansodan päättymisen jälkeen haastattelemaan erästä kirjallisuuspiiriä ja tapaa samalla matkalla sikafarmari Dawseyn (Michiel Huisman). Sota on päättynyt, mutta Guernseyn eristäytyneellä saarella kirjallinen piiri on yhä juurevasti kytköksissä saksalaisten miehityksen aikoihin ja sen traumoihin.

Perunankuoripaistos on romantiikan ystävien elokuva, jossa juoni on ennalta arvattavissa ja jo synopsiksessa selitetty eikä yllätyksiä siis ole luvassa. Lopussa ryhmän sanailujen lainaukset ovat vähän kuin viimeinen yritys puhaltaa tulta jo sammuneeseen nuotioon, jotta myös kirjojen ystävät saisivat viimein osansa. Leffa perustuu Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin samannimiseen kirjaan, jonka lukeminen saattaa olla elokuvan katsomista antoisampi kokemus.

Sanotaan, että yksikin kirja voi muuttaa maailmaa ja kirjojen ystävänä niin ajatellaankin, mutta kirjallisuuspiireihin liittyvä aihe ei ole ehkä kaikkein helpoin tapa tahkota rahaa elokuvamaailmassa. Tässä sarjassa Kuolleiden runoilijoiden seura aikoinaan ilmestyessään jäi hyvin mieleen; se oli innostava ja aiheestaan kiinnostunut kuvaus kirjallisuuden voimasta.

Tyttö istui kivellä...

Tyttö istui kivellä ja kivi oli siliä
ja vesi sitä virutteli, teli, teli,
tyttö istui kivellä ja kivi oli siliä
ja vesi sitä virutteli.

Kun se oli saanut sen erokirjan,
se itkeä lirutteli teli teli,
ja kun se oli saanut sen erokirjan
se itkeä lirutteli.

              suomalainen kansanlaulu

Tyttö istu kivellä.jpg

Ihminen on herkkä eläin

Rafael Donnerin (s.1990) esikoiskirja Ihminen on herkkä eläin (Människan är ett känsligt djur, 2018, suom. Laura Jänisniemi) on omaelämäkerrallinen essee. Se pohtii ihmisen elämän monia eri puolia; käsiteltävinä aiheina ovat heikkous, vahvuus, yksinäisyys, itsevarmuus, hulluus, vapaus, häpeä, ylpeys, miehekkyys, katkeruus, tietämättömyys, itsekkyys, huoli ja usko, eli aika kattavaa settiä ihmisenä olemisesta. Se kertoo rivien välissä myös kirjailijan suhteesta isäänsä, suomalaiseen kirjailijaan ja elokuvaohjaajaan Jörn Donneriin.

Rafael Donnerin esseissä pohditaan monia henkilökohtaisia ja raskaitakin asioita, mutta jotenkin sellaisella keveydellä ja nuoren kirjoittajan tuoreudella, että kirja tuntuu aiheistaan huolimatta jopa viihdyttävältä. Onpa kyseessä sitten yksinäisyyden kokemus, angsti tai  hulluuden tai häpeän tila, yhtä kaikki se herättää lukijassa jopa surumielistä huvittuneisuutta ja yhteisesti jaettavan kokemuksen tunteiden voimasta. Ovatko nämä aiheet kuitenkin niin yleisinhimillisiä, että ne koskettavat jokaista tallustelijaa jossain elämän vaiheessa? Kirjailijan yksi tärkeimmistä tehtävistä on antaa näköaloja laajemmalle kuin oman sukan varteen, auttaa lukijaa oman elämänsä kiemuroita pohtiessa ja tarjota toivoa usein toivottomassa maailmassa. Sellaiseen tarpeeseen tätä kirjaa voi lämpimästi suositella.

Kirjailijan isä Jörn Donner julkaisi myös tänä vuonna uusimman oman romaaninsa Vesi on verta sakeampaa (Blod är tunnare än vatten, 2018, suom. Kari Koski). Median antamien tietojen mukaan myös isän ja pojan yhteistyö jatkuu monella eri saralla, joten ”perästä kuuluu, sanoi torventekijä”.

Ihminen on herkkä eläin.jpg

Karussa sellissä ja paljon muuallakin

Päästiinpä taas ystävien hyvässä peesissä ulkomaille Hämeenlinnaan ja Tampereelle, jotka molemmat ovat ihan mukiinmeneviä kaupunkeja Hämeen verkkaisessa maakunnassa.

Hämeenlinnassa tutustuttiin kylmältä kalskahtavaan paikkaan, linnan vieressä olevaan Vankilamuseoon, joka oli ihan nimensä veroinen paikka; sinne ei pitäisi konsaan kenenkään joutua oman elämänsä koukeroita selvittelemään.

Itse Hämeen linnassakin tuli käytyä, sehän on peräisin 1200-luvulta, joten ei ihan veres  mesta. Siellä oli parhaillaan suomalaisen hopeaseppätaiteen taidonnäytteitä Hohto – suomalainen hopea 1600-1830 –näyttelyssä. Tuona mainittuna aikana Suomessa toimi 740 hopeaseppäverstasta. Näyttely on avoinna 4.11.2018 saakka. Esillä on todella taidokasta käsityötä ja voi vain kuvitella, miten paljon työtunteja taottuihin esineisiin on uhrattu. Tuskin on hopeaseppämestari, hänen oppipoikansa tai kisällinsä hopeaa takoessaan ajatellut, miten paljon menee ylitöiksi, kun on haluttu saada kaunista aikaiseksi. Hämeenlinnalaisen vuonna 1947 perustetun konditoria-leipomo Laurellin kahvila tarjosi gluteenittomia herkkuleivoksiaan, joita oli tiskin täydeltä tyypillisen  kahvilatarjonnan kuivan pikkupullan sijasta. Ja entäs ne suolaiset piirakat!

Tampereella etsiydyttiin Vakoilumuseoon, jossa esiteltiin takavuosien kuuluisimpien vakoilijoiden elämäkertoja ja nähtävillä oli myös erilaista vakoiluun liittyvää arsenaalia - vain James Bondin kenkäpuhelin puuttui. Lauri Törni, Rosenbergit, Mata Hari ja monet muut vakoilusta syytetyt kuuluisuudet esiteltiin ja tulipa Hella Wuolijokikin tutuksi myös tältä kantilta. Museo on myös interaktiivinen; siellä voi kokeilla omia vakoilutaitojaan.

Emil Aaltosen museossa on parhaillaan Nykytaidetta Pyynikinlinnan kokoelmasta - näyttely, joka on avoinna 26.8.2018 saakka.

Kokonaisuutena Tampere näytti melkoiselta rakennustyömaalta monista eri kulmista katsottuna, ja se johtui siitä, että manselaiset ovat saamassa ihka oman ratikan, jolle kai edelleenkin mietitään sopivaa nimeä. Mitenkä olisi Tamspora?

Vankilamuseo1.jpg
Vankilamuseo2.jpg
Vankilamuseo3.jpg
Vakoilumuseo.jpg
Hämeen linna1.jpg
Emil Aaltosen museo1.jpg

Kaikki anteeksi

Naisten salibandyjoukkueen saunasta kuuluu iloinen puheensorina, mutta lapseton Laura, yksi joukkueen nuorista naisista, ei jaksa nyt osallistua siihen, koska hän hellii sydämessään itselleen tapahtunutta ihmettä; hän on tavannut unelmiensa miehen. Mies on pitkä, karismaattinen, huoliteltu, akateeminen ja ammatissaan menestyvä, ja häneen on helppo rakastua.

Miehellä on edellisen avioliiton jäljiltä talo ja kolme lasta, joiden äidin kanssa on yhteishuoltajuus. Kaikki näyttää kukoistavalta, ainakin ensi alkuun. Pikku hiljaa miehestä alkaa paljastua myös toisenlaisia puolia; hän on sairaalloisen ahdistunut ja väkivaltainen sekä psyykkisellä että fyysisellä tavalla. Yhteiseen elämään alkaa tulla ikäviä muutoksia, jotka kuitenkin tapahtuvat niin hitaasti, että Laura ei tajua reagoida niihin, ennen kuin ne muuttuvat ikään kuin asiaan kuuluviksi.

”Olet sammakko, joka laitetaan kattilassa kylmään veteen. Lämpötila nousee vähä vähältä, mutta et huomaa sitä. Vesi muuttuu tappavan kuumaksi, mutta et ymmärrä hypätä pois, koska olet niin tottunut. Et enää tiedä, mikä on normaalia ja turvallista. Epänormaalista tulee uusi normaali. Tämä tapahtuu ihan tavallisille naisille, miehillekin.”

Laura Mannisen (s.1976) esikoisromaani Kaikki anteeksi paneutuu vakavaan aiheeseen; perheväkivaltaan ja siitä pois selviämiseen. Aihe on vaikenemisen kulttuuria ylläpitävässä suomalaisessakin yhteiskunnassa edelleen äärimmäisen tärkeä ja erityisesti niiden lasten vuoksi, jotka elävät tällaisen uhan alaisena perheissä ja joutuvat usein, ainakin välillisesti, siihen osallisiksikin. Aikuinen saattaa selvitä väkivallasta irtautumalla suhteesta, mutta lapset vahingoittuvat psyykkisesti ja saattavat jäädä kantamaan väkivallan häpeää loppuelämäkseen. Siksi jokainen teos, joka lisää ymmärrystä siitä, mitä ihmisen ei tarvitse elämässään läheisiltään hyväksyä, on tarpeellinen.

Kaikki anteeksi.jpg

Pähkinää purtavaksi

Ian McEwan (s. 1948) on jo ennestään tuttu brittikirjailija, jonka teoksia on suomennettu kiitettävästi viime vuosina. Pähkinänkuori (Nutshell, 2016) on viimeisin Juhani Lindholmin suomentama McEwanin teos.

Kirja kertoo syntymättömän lapsen, vielä äitinsä kohdussa olevan lapsen suulla, miltä tuntuu olla osallisena karmaisevan rikoksen suunnittelussa, ja olla siitä tietoinen koko ajan voimatta tehdä mitään asian ehkäisemiseksi. Kyse on rikoksesta, jossa suunnitellaan lapsen isän surmaamista. Sitä suunnittelevat reippaasti viinilasia kallisteleva tulevan lapsen äiti ja hänen rakastajansa, lapsen isän veli.

Lapsen isä on haaveissa ja utopioissa elävä runoilija, joka on sattunut perimään Lontoossa ison kerrostaloasunnon hyvällä alueella. Hänen vaimonsa on raskausajan vaivojen verukkeella onnistunut heittämään miehensä väliaikaisesti pois asunnosta, ja se mahdollistaa rakastajan käynnit vaimon luona ja myös rikoksen suunnittelun.

Lapsen isä haluaisi edelleen pitää perheensä, mutta äidillä ei ole aikomustakaan siihen suuntaan. Tarkoitus on muuttaa aviomiehen asunto rahaksi heti, kun hänestä päästään eroon. Syntymätön lapsi on isänsä puolella, mutta se ei paljon auta, koska hänellä ei ole vielä äänioikeutta äitinsä kohdussa ollessaan.

Teoksen näkökulma on sikiövaiheesta huolimatta - tai juuri sen vuoksi! - kaikkitietävän kertojan ja se tekee siitä trillerin aineksistaan huolimatta myös humoristisen. Tässä blogissa Ian McEwan on mainittu edellisen kerran teoksen Lapsen oikeus yhteydessä (Kirjatimpuri; Oikeus ja kohtuus 23.06.2015).  

Pähkinänkuori.jpg

Bio Rex - elokuvan glamouria ja nostalgiaa

Päästiin tuoreeltaan tutustumaan nostalgiseen Bio Rexiin, Helsingin keskustassa Lasipalatsin kulmalla sijaitsevaan, 1936 valmistuneeseen ja äskettäin peruskorjattuun elokuvateatteriin, jonka pieteetillä tehdystä peruskorjauksesta on vastannut arkkitehtitoimisto JKMM yhdessä Helsingin kaupunginmuseon kanssa. Elokuvateatteri kuuluu nykyisin Amos Andersonin taidemuseon, Amos Rex-museon, yhteyteen. Tästä kulttuuriteosta suurkiitos asianosaisille!

Virallisesti vasta elokuussa avautuvassa teatterissa esitettiin tällä kertaa Aalto-yliopiston Elokuva- ja lavastustaiteen laitoksen uusimmat harjoituselokuvat ja lopputyöt, joista erityisesti jäivät mieleen dokumentti Nokipojat, joka kertoo arkeen vaihtelua tuovien nokikolareiden käynneistä yksinäisten asukkaisen kodeissa tyhjenevällä maaseudulla, ja toisena fiktiivinen lyhytelokuva Hehku, joka kertoo syvästi koskettavalla tavalla miehen ja naisen vierailusta vanhalla kesähuvilalla. Nämä molemmat leffat tulevat toivottavasti myöhemmin myös YLEn ohjelmistoon.

 

Rex1.jpg
Rex3.jpg
Rex2.jpg
Rex4.jpg
Rex7.jpg
Rex5.jpg