Lapsen oikeuksien päivä 20.11.

Pallokentällä

Näin: pallokentän laitaan / eräs rampa poikanen

oli seisahtunut alle / sen suuren lehmuksen.

Hän seisoi nurmikolla, / nojas kainalosauvoihin;

pelin tiimellystä katsoi / hän silmin kuumeisin.

 

Yli aurinkoisen hiekan, / johon lehmus varjon loi,

moni riemukas huuto kiiri, / moni kirkas nauru soi.

Pojat juoksivat notkein säärin / yli pallokentän sen.

Eräs seisoi hievahtamatta, / eräs raajarikkoinen.

 

Vaan hänkään totisesti / ei muistanut sauvojaan.

Oli haltioitunut hehku / hänen kalpeilla kasvoillaan.

Ilost’, innosta värähtelevän / hänen sieraintensa näin

joka kerta, kun maila pallon / löi puiden latvoja päin.

 

Rajaviivan takaa milloin / joku rohkeni juosta pois,

oli niin kuin lehmuksen alta / eräs myöskin juossut ois –

kuin jättänyt ramman ruumiin / olis sielu poikasen

ja syöksynyt kilpasille / kera toisten, riemuiten.

 

Hän askelen astui – mutta / kuin unesta havahtain

näki itsensä... oikea jalka / oli kuihtunut tynkä vain.

Pojat juoksivat notkein säärin / yli pallokentän sen,

mut lehmuksen alla seisoi / eräs raajarikkoinen,

 

joka, ruumis tärisevänä, / iho harmaana kääntyi pois

kuin ruskean nutun alla / sydän pakahtunut ois.

Yhä riemukas huuto kiiri, / yhä kirkas nauru soi

yli aurinkoisen hiekan, / – johon lehmus varjon loi.

                                                                                 Uuno Kailas: Paljain jaloin, 1928

Schjerfbeck, Helene (1862-1946):  Pikkusiskoaan ruokkiva poika, 1881

Schjerfbeck, Helene (1862-1946):  Pikkusiskoaan ruokkiva poika, 1881

Latinaa matkaajille

Tässä Kirjatimpurin käännöspalvelussa annetaan nyt Italiaan matkaaville tärkeitä fraaseja, joilla pärjää tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka osaisi italiaksi vain grazie ja buongiorno!

Colosseumin lippuluukulla: Alea iacta est. Arpa on heitetty. Audentes fortuna iuvat. Onni suosii rohkeaa.

Katukahvilassa ohikulkijoille ja vähän itsellekin: Carpe diem. Tartu hetkeen. Festina lente. Kiirehdi hitaasti. Cogito, ergo sum. Ajattelen, siis olen.

Ravintolassa ruokaileville: Ede, bibe, lude! Syö, juo, leiki! In vino veritas. Viinissä on totuus. Sen naukkailun jälkeen: Nosce te ipsum! Tunne itsesi! Ja lopulta: Sero venientibus ossa. Myöhästyneet saavat vain tähteet.

Taidemuseoissa pitkästyvälle: Vita brevis, ars longa. Elämä lyhyt, taide pitkä. Audi, vide, sile! Kuuntele, näe, vaikene! Repetitio est mater studiorum. Kertaus on opintojen äiti.

Kirkoissa vieraileville: Pecca fortiter, sed fortius fide. Tee syntiä lujasti, mutta usko lujemmin.

Loppupäätelmä kaikille: Historia magistra vitae. Historia on elämän opettaja. 

Kulttuuriähkyyn sairastuneelle: Roma locuta est, causa finita est. Rooma on puhunut, asia on loppuun käsitelty.

Loving Vincent

Joskus lapsena luettiin kodin kirjahyllystä äidin itselleen aikoinaan hankkima vaikuttava kirja Hän rakasti elämää, joka on Irwing Stonen kirjoittama hollantilaisen taidemaalarin Vincent van Goghin (1853-1890) elämäkerta. Vuonna 1956 Vincente Minnelli ohjasi tämän teoksen pohjalta elokuvan Hän rakasti elämää (Lust for Life), jonka pääosaa eli Vincentiä näytteli Kirk Douglas. Nyt elävissä kuvissa on tarjolla uusi elämäkerta samasta miehestä, yli sadan taiteilijan yhteistyönä, öljyvärein maalattuna, van Gogh-henkisenä  versiona.

Dorota Kobielan ja Hugh Welchmanin ohjaama Loving Vincent on taiteen tekemisen intohimosta ja epätoivosta kertova, ajattelua herättävä ja voimia tuova elokuva, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ja sehän on yksi merkki taiteellisesta onnistumisesta.

Ihmetellä täytyy, millaisen riskin tuottajat ovat uskaltaneet ottaa päättäessään tämän elokuvan tekemisestä. Yli 65 000 maalauksesta koostuva, käsinmaalattu puolalainen leffa on maksanut varmaan maltaita ja kun itse taitelijan elämäkerta ja sen traagiset vaiheet ovat jo ennestään tuttuja suurelle yleisölle, niin riskillä on menty, että elokuva tuottaisi siihen satsatut rahat. Pääosaa tässä elokuvassa esittää Douglas Booth. 

 

Kokeillaanko viisastumista?

Veli Himasen kirja Kokeile viisastumista on painettu jo kymmenkunta vuotta sitten, mutta eipä ollut osunut käsiin ennen kuin vasta nyt. Lieneekö syynä se, että vuosien kertyessä alkaa tuntea itsensä tiedoiltaan koko ajan vajaammaksi ja kun ei muutakaan keinoa keksi, niin yrittää paikata aukkoja edes kirjaviisaudella? Toinen syy tarttua kirjaan oli sen humoristiselta tuntuva nimi ”kokeile”, joka niin halutessa voi tarkoittaa myös sitä, että voi luopua kokeilusta, jos se ei ala tuottaa toivottua tulosta elikkäs aiheuta sitä syvääluotaavaa viisastumista. Tässähän ei nyt siis niinkään puhuta älykkyydestä. Kukahan sitten lopulta mittaa ja millä mittarilla sen mahdollisen ja toivottavan viisastumisen?

Kirjoittaja siteeraa Albert Einsteinin toteamusta, joka sanoo, että ”terve järki ei ole mitään muuta kuin kokoelma kahdeksantoista vanhana omaksuttuja väärinkäsityksiä”, joista aikuisen ihmisen kait pikkuhiljaa pitäisi päästä eroon. Himanen väittää myös, että vaikka sanonnassa 'nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus' elämänkokemus tarjoaa mahdollisuuden viisastua, niin se monen kohdalla saattaakin jäädä vain mahdollisuudeksi.

Jos oikeasti haluaa viisastua päivittäin, kirjoittaja antaa siihen osviittaa sanomalla, että meidän on ensinnäkin tiedostettava, mitä ajattelemme ja toiseksi tiedostettava, mitä tunnemme. Nämä asiat ”tuovat elämämme nykyhetkeen ja tarjoavat meille mahdollisuuden itse päättää siitä, mitä meidän tulee tehdä”. Jotta voimavaroja löytyisi, pitäisi muistaa ne aika perinteiset ja hyvin tiedossa olevat keinot kehon ja mielen huolloksi; kehon ja aivojen rasittaminen sopivasti ja niille suotava virkistys, hyvien töiden tekeminen myös muille kuin itselle, ihmissuhteet ja joustavuus. Siinäpä pientä haastetta tuleville rospuuttopäiville.

Kokeile viisastumista.jpg

Multaa sataa, Margareta

Runoilijana aiemmin tunnettu Sanna Karlström on julkaissut ensimmäisen romaaninsa Multaa sataa, Margareta, jonka ulkoisessa kehyksessä äiti, tytär ja hänen pieni tyttärensä asuvat samassa taloudessa keskenään. Se on pieni, mutta syvällinen kertomus tyttären, miehensä äkisti menettäneen naisen vaihtelevista tuntemuksista yli vuosi kuoleman jälkeen ja siitä, miten selviytyä elämälle jälleen. Se on myös kertomus äidistä, vanhenevasta naisesta ja hänen kokemuksistaan elämässä ja kertomus pienen tytön kyvystä käsitellä liian vaikeita asioita.

Teos kuvaa myös sitä, miten hanakasti ihminen tarrautuu mihin tahansa oljenkorteen, kun tietää olevansa vaarassa hukkua; kunhan vain joku pelastaa, vaikka edes hetkellisesti, onnen rippeetkin kelpaavat. Eri-ikäisten naispuolisten henkilöiden tunteista puhutaan kauniisti, ja vakavasti. Jos pitää suomen kielestä, niin tämä kirja voitelee aivoja, niin on kauniisti kirjoitettua kieltä, mutta eipä ihme olekaan, kun on kyseessä runoilijan kirjoittama romaani.

Multaa sataa Margareta.jpg

Kekritapoja ja -taikoja

Suurin juhla

Ei joulua ennen niin suurena juhlana pidetty kuin kekriä. Viinaa joivat ukot ja turisivat päissään. Iloissaan oli orjaväki, jotta nyt katkes rinnus jo. (Puolanka, Samuli Paulaharju 6792.1915)

Römppä

Kekri oli vuuen pää, kun oli ennen vuosipalvelijat. Silloin alkoi römppä. Palvelijat saivat syyvä talossa, ja sitten ne lähtivät kylästä ja römppää pitivät ja tanssivat. (Sodankylä, Samuli Paulaharju 36996.1938)

Pyhämiesten päivä

Palvelijat vaihtuivat pyhämiesten päivänä. Mikkelin kun töistä lakattiin, sanottiin: ”Perhäinen katkesi.” Kyrsät mukaan annettiin, jos talosta pois lähti: kolme limppua, naula voita ja juusto. Römppä oli kaheksan päivää. (Turtola, Samuli Paulaharju 36991.1938, muistiinpantu 1921)

Heinätukko

Jos tahtoi saada mustia lampaita, piti kekrinä viskata musta heinätukko lammasnavettaan. (Kuusamo, Maija Juvas 337.1938)

Karitsat

Kekriä vasten yöksi pannaan lammasnavetan oven päälle, ulkopuolelle, kylpyvasta pari. Aamulla sitten annetaan ne vastat ensimmäiseksi lampaille syötäväksi ja sanotaan: ”Tehkeä kaksin kolomen karihtoeta kevväillä." (Ristijärvi, Katri Koskelo KRK 237:134.1935-36)

Pyhämiestenpäivä

Pääsiäisaamuna kello pantiin kaulaan lehmälle ja pyhämiesten aamuna se taas otettiin kaulasta pois. (Kolari, Samuli Paulaharju 15320.1921)

Kärppä

Hevoseen ei tartu pääntauti (kurkkumätä), kun kuivaa kärpän raadon ja antaa hevoselle paloja suuhun keyripäivänä. (Nurmes, Anton Huotari 3.1897)

 Kyrsä

Pyhäinmiestenpäivänä tehtiin kyrsä jokaiselle talon ihmiselle. Tähteet pöydältä kerättiin, kun kyrsät oli leivottu ja ne tähteet pantiin kelloon. (Rovaniemi, Samuli Paulaharju 15322.1920)

Katse lasista

Kekriaattona ei suanna puhua iltasta syyvvessä mittään, eikä lasin kohalla suanna syyvvä, sillä uskottiin, että pyhät miehet kahtoo lasista sillä aikoo. (Kiuruvesi, Antti Lämsä 394.1936)

Lämmin tupa

Kun joka syksy keyriä vasten yöllä kävi voitelemassa tuvan nurkkia ulkoapäin tervavedellä, pysyi tuvassa talvella hyvin lämmin. (Nilsiä, Erkki Horttanainen KRK 94:777.1935-36)

Köyhän häät

”Kesällähän köyhät naevat – syksyllä hiät pietään.” – Ennen oli aina semmosta, että rikkaat pitivät häänsä juhannuksen tienoissa, mutta köyhät syksyllä, riiviikon aikana, joko köyri- tai sieluinpäivän iltana. Se oli poikkeamaton tapa. (Pielavesi, Martti Tiitinen 2903.1936)

                       Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Itä- ja Pohjois-Suomen kekritapoja

Pyhäinpäivä.jpg

Laululyriikkaa synkeään syksyyn

Miten olisikaan yhdeltä osa-alueeltaan köyhäksi jäänyt pohjoinen lyriikkamme - etenkin laululyriikka – jollei olisi tätä nuppia rutistavaa syksyaikaa, siis syyskuusta marraskuun loppuun. Sen jälkeen alkaa taas päässä pelata, kun joulu lähenee ja jouluvalot syttyvät joka torppaan, terassille ja ulkohuussiinkin. Ja ihan luvallisesti juuri nyt on se aika, jolloin voi kulkea reppu maata laahaten kotoa minne meneekin ja takaisin ja hautautua sitten vyllien alle jurottamaan ja pitämään pitkää ettonetta. Tällaista ylellisyyttä ei ole suotu etelän kansoille, joten otetaan kaikki irti tästä vuodenajasta!

Syyskuu              Hector

Nuo huokaukset tuulien / taas rannat kuulla saa / Ja lapset koulutiensä aloittaa...
On kurjet suon jo jättäneet, / on metsät vaienneet / Ja kaupunkien kasvot kylmenneet...

Syyskuu, syyskuu... minne hänet vei?
/ Syyskuu, syyskuu... tuuli vastaa ei...

Mä kirjastoihin iltaisin / niin monta matkaa teen / ja lainaan samat kirjat uudelleen...
Mä teetä kanssa Tsehovin / oon juonut iltaisin / ja aamuisin käyn seuraan Leninin...

Syyskuu, syyskuu... minne hänet vei? / Syyskuu, syyskuu... tuuli vastaa ei...

Syyskuu      Neljänsuora  

Vaikk' ei meistä kumpikaan, sitä ääneen sanoiskaan / on syyskuu saapunut, rannan baarit suljetut / tyhjää merta tuijottaa. / Ei huvipuistokaan, tänään avaa porttejaan / karusellin hevoset, kilpa-autot punaiset / harmaa sade haalistaa.

Kuka tietää minne meidät vie tää syyskuu. /  On kesä lämmin muisto vaan. / Turhaan kaipaan kadonnutta aikaa. / Syyskuu meidät erillemme kuljettaa.

On koulut alkaneet, kuulen lasten askeleet / pitkin jalkakäytävää. /  En sua täällä nää, jossain muualla sä meet. / Ja ehkä tiemme jälleen kohtaa, ehkä tästä selvitään. / Jossain aurinkokin hohtaa, vaikka en sitä nää.

Kuka tietää minne…

Syyskuu       Neljä ruusua

Kylmenee, kesä loppuu liian varhain / Hälvenee, odotukset toiveet haihtuu.
Vielä meen ennen auringon laskua meren rantaan / katselen, palelen.

Jos kaikki ois kääntynyt päin parhain
/ rauhan lois, kun kesä syksyyn vaihtuu.
Pelkäsin, kun yö alkoi ennen aikojaan / ja aamua sai odottaa.

Luulin kai, että savusauna mut puhdistais / ja ihollain ois sen tuoksu ikuinen. / Luulin kai, että mato-ongella onnen sais / ja huulillain ois hymy ainainen.

Piirtelen käsi poskella taivaanrantaa. / Kuuntelen, kun sade hakkaa peltikattoa.
Muistelen, mitä kaikkea piti tehdäkään / ja kohta on syyskuu.

Luulin kai, että savusauna mut puhdistais…

Ikävä lokakuu    Hausmylly

Syksyn tuulissa hiljenemme. / Pisaroina muistot putoilee.
Pilvet matelevat ylitsemme. / Kaikki värit taittuu harmaaseen.


Syksy saapuu / ja kuukin tanssii kasvoillasi kylmää tanssiaan.
Lähtisitkö todellakin kanssani / tänä yönä taivaan ostamaan.
Minä olen valmis, juostaanko kii. / Minulla on ikävä lokakuu.
Ikäväni sinuun aina lokakuun tullen / täysikuusta heijastuu.

Huoneestani seinät yöhön haihtuu. / Mulla on / ikävä lokakuu.

Taas syksy tää mut yllättää. / Ei kesän muistot mieleen jää.
Sua halusin, sua kaipasin. / Tää syksy vei sut kuitenkin.
Syksy kalpean huokauksensa / verhon takaa huokaa huoneeseen.
Sinuun sovittelee avaimensa / syksy tekee pesää sydämeen.

Syksy saapuu ja kuukin tanssii.......
Ihollasi kosketuksen kaipuu. / Sullakin on / ikävä lokakuu.

Taas syksy tää mut yllättää.....

Lokakuu            Laura Moisio

Yli kentän likaisen / raaka valo lyhtyjen. / Värisevää ikkunaa / sade kiduttaa. / Niin kuin prinssi kietoi hän / satuun pääni särkevän. / Miksi petyin? Tiesinhän lait elämän.

Märkää, märkää sumua / maassa, puissa, katoilla. / Jumala, oi Jumala! / Näin voiko jatkua! / Niin kuin prinssi kietoi hän…

Yli kentän likaisen / raaka valo lyhtyjen. / Värisevää ikkunaa / sade kiduttaa. / Niin kuin prinssi kietoi hän…

Stadin lokakuu     Edu Kettunen

Maija häärää kahvilassa, syksyisessä Krunikas, radiossa räyhää tylsä blues.  / Se avaa pienen kuppilansa, miettii sieluansa, jota vaivaa suuri alakuloisuus. / Ja tuulet kylmiksi käy ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu.

Matti huokaa krapulassa Olympia-satamassa, tätäkö on arjen sankaruus? / Vaimo jätti, tuska ei, merituuli voimat vei, jäi vain olon hankaluus. / Ja laivat lähtee ja saapuu ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu.

Maija muistaa petturuuden, miehen oudon kataluuden, hetken, jolloin sielu lannistuu, / Ja nuo pienen pikku terävyydet, pienet sydämettömyydet,  joista kasvaa suuri musta puu, / joka tuulessa huojuu, kun ruusut lakastuu; koittaa stadin lokakuu.

Matti uhmaa koillistuulta, paljain päin se puree huulta: / perkele, jos tapat, tapa nyt. Ja jotenkin niin yksinäinen on tuo hahmo kaljupäinen turvanaan vain sielu virttynyt. / Ja laivat lähtee ja saapuu ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu.

Viima riipii rikki meren pinnan, lokkiparvi pressan linnan yllä parkuu kesän kuolemaa. / Syksy istuu ratikoissa, öljyisissä lammikoissa kasvaa jotain hyvin kamalaa. / Ja päivät iltaansa taipuu ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu.

Ennen pitkää Kruunuhaassa Matti istuu siipii maassa nurkkapöytään Maijan kahvilan. / Maija laatii sämpylää, leipää täynnä ikävää, murheita maailman. / Ja katseet kohtaa, kannoilla ruusut lakastuu, on stadin lokakuu.

Stiplu lienee siinä, että Amorill on vähän liian kiirettä, kun koittaa stadin lokakuu. / Nää Liisankadun yksinäiset, itsepäiset, niis on tähän hätään kyllä liian kova työ. / Ja laivat lähtee ja saapuu ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu. / Tuulet kylmiksi jää ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu...

Marraskuu       Lasse Mårtenson/ Margareta Mutreich

Värit päivän keväisen sään, / hymy sun vei tuon mennessään. / Marraskuu tää sateinen, vei sadun multa sen. / Vielä kaiken harmaana nään, sade lisän tuo ikävään, / Marraskuu vain lohduton, rakkaani mennyt on.

”Se unhoittuu”, näin sanoo nuo toiset kaiken kokeneet. / Ja kun auringolta anon, luo säteet se lämmenneet. / Toukokuu taas niin kukkineen tanssii jokaiseen sydämeen. / Surullinen marraskuu luokseni unhoittuu. / Toukokuu taas niin kukkineen tanssii jokaiseen sydämeen. Surullinen marraskuu luokseni unhoittuu.

 

Marraskuu      Miljoonasade/ Heikki Salo

Marraskuu, eilen torin laitaan kasvoi mandoliinipuu. / Marraskuu, nyt on sen kuoreen kirjoitettu: Beibi I love you. / Mä kapakassa juopottelin sylissäni dinosauriin luu.

Marraskuu, tänään huoneeni mä sotkin, kun sua taas niin ikävöin. / Nyt kaipuun kaatopaikkaa täällä kuivakurkku rotta isännöi.

Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun kaipuun kaljakori kilisee. / Yli taivaan päivät niin kuin varisparvi raahautuu. / Mua vaivaa ikävistä ikävin, milloin beibi palaat takaisin. / Etkö tiedä, voi yksinäisen miehen viedä marraskuu.

Marraskuu, taas TV syliin paiskoo palavia halkojaan. / Marraskuu, käy ihmiskunta sormi suussa kansakouluaan, / vaan eihän täällä liekit uhkaa, / täällä pikkuhiljaa pohjaan poltetaan.

Marraskuu, kaiken tämän keskellä sua hiljaa ikävöin. / Mä Topin kanssa kellarissa ristinollaa pelaan päivin öin…

Syksy2.jpg

Steppailua Villa Farnesinassa

Villa Farnesina, Via della Lungara 230, Rooma, oli aikansa rikkaimpiin miehiin kuuluvan Agostino Chigin maaseutuhuvila, joka nykyisin on aivan kaupungin keskustassa Tiber-joen rantamalla, niin että se siitä maaseudusta. Tämä renessanssihuvila valmistui vuonna 1509 arkkitehti ja taidemaalari Baldassare Peruzzin (1481-1536) suunnittelemana. Myöhemmin huvila siirtyi Farnesen perhekunnalle.

Näyttävän pytingin alakerran ekassa huoneessa on Rafaelin eli Raffaellon (1483-1520) fresko Galateian triumfi ja vieressä on Sebastiano del Piombon (1485-1547) kuvaama lannistunut kosija Polyfemos. Seuraavassa huoneessa on Raffaellon ja hänen työryhmänsä noin vuonna 1518 maalaama Loggia di Amore e Psiche ja yläkerrassa on Peruzzin maalaama Illusionistinen näköala Roomaan, jossa näkyy hyvin taiteilija-arkkitehdin kyky käyttää perspektiiviä. Sitä restauroitaessa löytyi seinästä saksankielinen teksti - siis graffiti! -, jossa joku valloittajista vuonna 1528 pilkkaa paavin joutumista pakenemaan valloittajan tieltä. Ihan jees kesämökki, mutta talviaikaan saattaisi olla melko kalsanpuoleinen, kun ei ollut muuta lämmitystä kuin suuren salin takka. Monilajikkeiset sitruunapuut näyttävät kantavan runsasta hedelmää huvilan messevässä puutarhassa.

Villa Farnesina3.jpg
Villa Farnesina6.jpg
Villa Farnesina9.jpg
Villa Farnesina8.jpg

La Dolce Vitaa?

Fontana di Trevi - suihkulähde Roomassa on erityisen kuuluisa Federico Fellinin elokuvasta La Dolce Vita (Ihana elämä, 1960), kun näyttelijät Anita Ekberg ja Marcello Mastroianni äityivät hyppäämään sinne varhaiselle aamupesulle.

Tämä Niccolò Salvin suunnittelema suihkulähde valmistui vuonna 1732 (Via delle Muratte, Rooma). Jos lähteeseen heittää vasemman olan yli kolikon, joutuu se onneton tai onnellinen vielä palaamaan Roomaan takaisin. Totta, tämä uskotaan.

Pari päivää sitten oli netissä Reutersin välittämä uutinen, jossa kerrottiin erään miehen - monista turvamiehistä ja -naisista huolimatta - heittäneen protestiksi tämän suihkulähteen veteen värjäysainetta, minkä tuloksena lähteen turkoosi vesi muuttui punaiseksi. Nyt tutkitaan, tuliko itse suihkulähteelle tapauksesta jotain vahinkoa. Saattaa olla odotettavissa pyttyä ja pettuleipää tälle miekkoselle, niin merkittävä turistirysä lienee Roomalle tämä vesipaikka.

Fontana di Trevi.jpg

John Keatsin kämpillä

Lähes tasan vuosi sitten (12.10.2016 Kirjatimpuri: Yön kirkas tähti) katsottiin Jane Campionin ohjaama elokuva nuorena tuberkuloosiin kuolleesta brittirunoilija John Keatsista (1795-1821), joka eli elämänsä viimeiset vaiheet Roomassa. Kun tarjoutui tilaisuus tutustua Keatsin Rooman-aikaiseen asuntoon, niin tottahan se tehtiin. Tämä kämppä sijaitsee aivan Espanjalaisten portaiden vieressä Piazza di Spagnalla siin tois pual jokke.

John Keats: Bright Star
Bright star, would I were steadfast as thou art – / Not in lone splendour hung aloft the night
And watching, with eternal lids apart, /  Like Nature's patient, sleepless Eremite, 
The moving waters at their priestlike task / Of pure ablution round earth's human shores,
Or gazing on the new soft-fallen mask / Of snow upon the mountains and the moors –

No – yet still stedfast, still unchangeable, / Pillow'd upon my fair love's ripening breast,
To feel for ever its soft fall and swell, / Awake for ever in a sweet unrest,
Still, still to hear her tender-taken breath, / And so live ever – or else swoon to death.

Viimeinen sonetti

Oi tähti! laisesi jos olisin - / en täysin: yksinäinen tähti on. / Iäti seuraat luomin avoimin, / erakko luonnon, vakaa, uneton, / kun papillista tointaan hoitaen / ihmisten rantaa vedet huuhtovat / tai lumen verhon saavat pehmoisen / yllensä kaikki nummet, kukkulat. / Ei siten – yhtä vankkumaton vain! / Armaani nuoreen rintaan nojaten / tuntien nousun, laskun vuorottain, / iäti levottoman autuuden, / povella aina huokuvalla tuolla, / niin elää – taikka menehtyen kuolla.                                                               John Keats, suomennos teoksesta Aale Tynni: Tuhat laulujen vuotta

John Keats1.jpg
Espanjalaiset portaat, John Keatsin asunto oikeassa laidassa olevassa talossa.

Espanjalaiset portaat, John Keatsin asunto oikeassa laidassa olevassa talossa.

John Keats2.jpg

Hirvi odottaa talvea

On syksy-yö. On taivas tummana. / Taas hirvi puhuu revontulista, / sen ääni on kuin hopeoitu kieli. / Kaviot seisahtuneet polunmutkaan, / vaan talvitielle hirvellä on mieli…/   Ei tänään vielä lunta satanutkaan.

Kohoaa sarvikruunu tummana / ja hirvi puhuu yöhön kaipuusta. / ”Oi saavu talvi, peitä lumen alle / tuo kohmettunut polku, ikäväni. / Silloin kun tulet pakkastaivahalle / syttyvät suuret mietteet sisälläni.”

On syksy-yö. On taivas tummana. / Taas hirvi puhuu revontulista, / sen ääni on kuin hopeoitu kieli…

                                                                                                           Marja-Leena Mikkola

Sata vuotta sitten

Kai Häggmanin, Teemu Keskisarjan ja Markku Kuisman teos 1917 kertoo Suomen itsenäistymisvuoden kokemuksista ja näkemyksistä monipuolisesti niin kansasta, talouselämästä kuin kulttuuristakin katsoen.  Silloin elettiin levottomia aikoja, jotka vuonna 1918 purkautuivat surullisiksi tapahtumiksi, joiden kipeitä haavoja nuollaan vieläkin ja ilmeisen pitkään. Kerrassaan upeat ja harvinaiset kuvat on teokseen toimittanut Jukka Kukkonen.

Esipuheessaan kustantaja Henrikki Timgren kertoo, että vuonna 1917 suomalaisista osasi lukea jopa 98 prosenttia väestöstä, ja aikanaankin merkittävä koulutuksen arvostus on edelleen tämänpäiväisen menestyksen takana. Tulee väkisinkin mieleen se tuore tutkimus, joka kertoi nykypäivän koululaisten kirjoitus- ja tekstinymmärtämistaidoista melkoisia madonlukuja, ei kait sentään! Timgren kertoo myös, että asukkaita Suomessa oli vuonna 1917 noin kolme miljoonaa ja maa- ja metsätalous elätti yli 70 prosenttia kansasta. Porukka on siis lisääntynyt sadassa vuodessa noin kaksinkertaiseksi. Metsä oli silloinkin Suomen taloutta kannatteleva pääoma, nyt taas puhutaan uusin termein hiilinieluista ja avohakkuista. Mitenkä se sanoikaan kaikkien tuntema kraatari pojalleen: ”Maailma muuttuu, Eskoseni, ja me maailman mukana!”

 

1917.jpg

Merimies, mikä laiva!

Kirjassa Herttuatar ja kapteenin vaimo – Purjealuksen tarina Ulla-Lena Lundberg kertoo nelimastoparkki Herzogin Cecilien eli Herttuattaren, sen kapteenin, Ahvenanmaalta kotoisin olleen Sven Erikssonin ja hänen vaimonsa, eteläafrikkalaisen journalistin Pamela Erikssonin tarinan ja myös laivan myöhemmän, surullisen kohtalon. Kirjan alussa Lundberg perustelee syytä, miksi taas tehdä dokumenttia laivasta, vaikka siitä on kirjoitettu eniten kaikista suomalaisista laivoista. Syy on se, että Pamela Erikssonin tytär oli löytänyt kotoaan kapsäkillisen kirjeitä ja äitinsä kuvaamia negatiiveja, jotka kertoivat hänen isänsä ja äitinsä elämästä kyseisellä laivalla 1930-luvun puolivälin tienoilla. Kirjan tekstin on suomentanut Caj Westerberg.

Herzogin Cecilie oli laskettu vesille vuonna 1902 ja se kariutui vuonna 1936. Purjepinta-alaa tässä laivassa oli 4180 neliömetriä, purjeita oli 29, lisäksi kaksi kolmionmuotoista pilvipurjetta ja yksi ajopurje. Sen runko lojuu edelleen Englannin kanaalissa Starhole Bayssä, jonne se upposi. Se on nähtävissä vielä hyvällä säällä jopa paljain silmin. Jos on vieraillut Maarianhaminassa Ahvenanmaan merenkulkumuseossa, on voinut nähdä siellä myös laivan keulakuvan. Herzogin Cecilien kapteeninsalonki ja päällystön hytit löytyvät myös kyseisestä merenkulkumuseosta. Pommern, Maarianhaminassa sijaitseva museolaiva, on myös nelimastoparkki, joten siitäkin voi jonkin verran päätellä, millainen laivakaunotar Herttuatar oli.

Pamela Erikssonin laivamatkoilta ottamat kuvat kertovat karusti ja kauniisti, millaista merimiehen elämä purjelaivalla oli siihen aikaan. Voi melkein kuvitella olevansa laivan kannella niin myrskyssä kuin tyvenessä, auringossa kuin lumisateessakin. Jotain uhkarohkeaa ja äärimmäisten kokemusten janoa Pamelan luonteessa on täytynyt olla, että hän yläluokkaisen äitinsä vastustuksesta huolimatta antautui ’merimiehen muijaksi’ ja oli miehensä mukana näillä matkoilla, jotka lähtivät Maarianhaminasta, kulkivat Afrikan eteläkärjen, Hyväntoivon niemen, kautta Australian Port Lincolniin, jossa vehnä lastattiin, ja sieltä Etelä-Amerikan kärjen Cape Hornin kautta Palmouthiin Englantiin, siis maapallon ympäri. Kuvista päätellen itse Pamelalla näytti kaiken lisäksi olleen vielä hauskaa matkoillaan, vaikka raavaat merimiehet raatoivatkin hiki hatussa kannella.

Herzogin Cecilien haverin jälkeen pariskunta asui sotien ajan Ahvenanmaalla miehen kotikylässä, jossa hänen kotinsa, laivurintalo Pellas, on nykyään museona, mutta vuonna 1945 he muuttivat Etelä-Afrikkaan ja ostivat sieltä oman maatilan. Sven Eriksson ei tyttärensä mukaan koskaan toipunut laivansa ja merikapteenin ammattinsa menetyksestä ja hän kuoli vuonna 1954. Pamela otti farmin hoidon ja lasten kasvatuksen vastuulleen ja muutti vasta vuonna 1981 äitinsä kuoltua takaisin Ahvenanmaalle. Pamela Eriksson kuoli vuonna 1984. Kokemuksistaan laivoilla hän on kirjoittanut kaksi kirjaa, Out of the World vuonna 1935 ja The Duchess, joka ilmestyi vuonna 1958.

Herttuatar ja....jpg
Museolaiva Pommern, Maarianhamina

Museolaiva Pommern, Maarianhamina

Timon laulu

Makeasti oravainen /  makaa sammalhuoneessansa;

sinnepä ei Hallin hammas  / eikä metsämiehen ansa  / ehtineet milloinkaan.

 Kammiostaan korkeasta  / katselee hän mailman piirii,

taisteloa allans' monta;  / havu-oksan rauhan-viiri  / päällänsä liepoittaa.

 Mikä elo onnellinen  / keinuvassa kehtolinnas!

Siellä kiikkuu oravainen  / armaan kuusen äitinrinnas:  / Metsolan kantele soi!

 Siellä torkkuu heiluhäntä  / akkunalla pienoisella,

linnut laulain taivaan alla  / saattaa hänen iltasella  / unien Kultalaan.

                                            Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

 

Miten valo putoaa

Ihminen jättää paikat taakseen kuvitellen aina voivansa palata. Ehkä se on psyyken keino suojella liialta nostalgialta, ainut tapa mahdollistaa liike.

Katriina Ranteen kirjoittama Miten valo putoaa kertoo kahdesta Lontooseen ajautuneesta eri-ikäisestä ihmisestä. Aaro, suomalainen fyysikko, on joutunut sinne älykkään fyysikkovaimonsa vanavedessä, Lala, nainen Bulgariasta, on pakolaisleiriltä toiselle kulkeuduttuaan ajautunut sinne siivoojaksi hakemaan parempaa huomista kotimaan olojen vuoksi. Aaron koti pohjoisessa Porttipahdassa on aikanaan joutunut veden alle tekoaltaan rakentamisen seurauksena eikä varsinaista fyysistä lapsuuskotia enää ole, vain epämääräinen tieto siitä, missä kohtaa tekoallasta koti on sijainnut. Vain omituinen, erakoitunut mutta älykäs veli on jäänyt sinne vahtimaan veden pintaa.

Veden noustessa altaaseen ’esille nousi suru, elämän pohjavirta, pohjasuru’, mies kirjoitti. Hän oli ollut kahdeksantoista; Lala oli seitsemäntoista, kun hän tajusi pohjasurun olemassaolon.

Lalan perhe on myös jäänyt Bulgariaan, kotikylään, josta kaikki, jotka vain ovat kynnelle kyenneet, ovat lähteneet toisenlaisen elämän perään. Kouluttamattomuus ja kielitaidon puute estävät häntä pääsemästä aidosti kiinni uuteen yhteiskuntaan.

Aaron menetettyä vaimonsa hänen ja Lalan tiet kohtaavat erikoisella tavalla, ja siitä syntyy tämän teoksen jännite. Menetettyään kotinsa Aarosta on tullut pakolainen niin kuin Lalastakin, jolla tosin on kotinsa, mutta joka on joutunut lähtemään sieltä näköalattomuuden vuoksi. Heitä yhdistää ikuinen juurettomuus ja yksinäisyys, jota he yrittävät pehmentää mielikuvituksen voimin. Onnekas se, jolla on kyseinen lahja.

Lala ajatteli, mistä kaikesta mies oli selvinnyt. Ei ehjänä, mutta selvinnyt kuitenkin. Kuten hänen perheensä Bulgariassa, kuten hänen naapurinsa, kuten hän ja Pavla. Ehkä heidän elämänsä ainut saavutus oli selviäminen, mutta oliko lopulta olemassa suurempaa saavutusta?

Miten valo putoaa.jpg

Viinin litkimisestä

On viini kyllä paljon pahan syy, / ja maine seurassa sen tärveltyy... / Mut mitä puoleksikaan yhtä oivaa / voi ostaa se, ken muille viinin myy? /    ---  Äläkä liikaa juo ja älä palaa / alati maljan luo, vaan vaihda alaa / ja aikaa, ettet joudu häpeään... / Vain vähän juo ja soveliaan salaa. / Omar Khaijam: Omarin malja, Viisaan viini, suom. Toivo Lyy        

Läpivalaisu - pitkät jäähyväiset alkoholille on toimittaja Riitta Castrénin omakohtainen teos, jossa hän kuvaa hidasta irrottautumista alkoholiriippuvuudestaan. Kirjan nimenä läpivalaisu tarkoittaa ensinnäkin kaikkia niitä keinoja, joilla länsimainen lääketiede pyrkii kuvantamaan kaikkia niitä haittoja, joita alkoholin liikakäyttö aiheuttaa. Toisaalta se tässä yhteydessä merkitsee myös kirjoittajan terapiakokemuksia, joissa hän on päässyt tutkailemaan myös psyykensä ulottuvuuksia. Elämän kohtalokkaat ja peruuttamattomat asiat, kuten läheisen kuolema, ovat toimineet lopulta myös persoonallisena läpivalaisuna koko henkilön elämän mittaisella matkalla.

Kirja on aika hyvä kuvaus myös nykyisen ajan trendikkäästä työmaailmasta, jossa pusketaan töitä intohimolla tappiin asti, ja sen jälkeen on oikeastaan ’melkein pakko’ mennä rankan duunijakson lopuksi irrottelemaan työkavereiden kanssa. Vierasta ei ole sekään, että erilaisissa työhön liittyvissä tapahtumissa on usein mukana myös alkoholitarjoilu, jonka ohittavia saatetaan katsoa pitkään ja hieman jopa vieroksua ’tiukkapipoina’.

Kun muuten mielenkiintoisesta ja vauhdikkaasta elämästä tulee seuraavan mahdollisen viinilasillisen odottelua, ollaan jo vaaravyöhykkeellä. Kirjailija kuvaa tällaista elämänvaihettaan realistisesti. Silti voi olla vaikea myöntää itselleen, että nyt ollaan reunalla. Avun tarpeeseen liittyvä häpeä ja esiin tullut omien voimien rajallisuus estävät sitä. Onneksi kenenkään ei tarvitse kohdata vaikeita asioita yksin, jos uskaltaa myöntää oman sairautensa. Siihen kirjoittajan mukaan tarvitaan aivan aluksi se peilin eteen meneminen ja siltä avoimesti kysyminen. Sen jälkeen apua kyllä löytyy.

Läpivalaisu.jpg

Isän sota

Tutkija ja toimittaja Elina Sanan juuri ilmestynyt muistelmateos Isän sota on vaikuttava lukukokemus. Se kattaa isän sotapäiväkirjan sanoin kokemuksista jatkosodan aikana ja tyttären lapsuus- ja nuoruusvuosien kuvauksen sekä pohdinnan siitä, millainen isä sodasta palasi takaisin kotiin.

Isä oli kulttuurisuvun koulutettu ja kielitaitoinen, maailmaa nähnyt ja menestynyt mies, joka kielitaitonsa ansiosta päätyi jatkosodassa saksalaisten aseveljien tulkiksi. Isä piti säännöllisesti päiväkirjaa omista sotakokemuksistaan ja tallensi ne suljettuun arkkuun, vaikka sodan loputtua olikin tehty yhteinen päätös kaikkien muistiinpanojen hävittämisestä. Mitähän isä oli mahtanut ajatella päiväkirjoja säästäessään? Tämän hyvin yksityiskohtaisen aineiston perusteella kirjailija kuitenkin saattoi tutustua uudelleen tuohon lapsuuden lämpimästä ja herkästä isästä sodan jälkeen muuttuneeseen, sulkeutuneeseen mieheen, jonka luonne perheen parissa sai yhä oudompia piirteitä.

Jatkosodassa saksalaisten rinnalla tulkin tehtäviä hoitaneen isän asemapaikkaa siirreltiin koko ajan tarpeen mukaan, joten hänelle ei muodostunut sodan aikana yhteistä henkistä ryhmää, johon liittyä. Sen vuoksi hän ei voinut sodan jälkeen myöskään purkaa tuntojaan muiden veteraanien kanssa, vain kotijoukot saivat tuntea nahoissaan isän omituisuudet.

Nykyisin puhutaan paljon sotatraumasta, josta Suomessa ainakin suuret ikäluokat, joskus nuoremmatkin jo useammassa sukupolvessa, ovat saaneet osansa isien tultua rintamalta kotiin. Fyysinen vammautuminen kun näkyi ja sellaista ihmistä kohtaan voitiin tuntea myötätuntoa, mutta psyykkisten vammojen seuraukset jäivät enimmältään kotijoukkojen kannettavaksi. Teos kuvaa hyvin ihmisen mielen särkymistä, siihen johtaneita syitä ja siitä aiheutuvaa tuskaa sekä asianomaiselle että hänen lähipiirilleen.

Isän sota.jpg

Viinikkaan, vie Viinikkaan

Kun auto alkaa jostain syystä piiputtaa, / niin huoltoonhan se täytyy heti kuljettaa. / Mut mistä huollon saisi sellaisen, / et tarkistettais vikapaikka jokainen? / Nyt neuvo kallis tässä ilmaiseksi annetaan: / - Vie auto Vantaan Viinikalle, siellä osataan! / Niin tutkii auton miehet työnsä osaavat / ja vielä kahviakin tarjoovat. / Ja neuvojakin saatiin monen monta, / kun oma tietämys on onnetonta. / On asiakas kunkku aina siellä, /  tärkeintä on heille pitää kaikki tiellä. / Ja kohtuuhintaan sieltä ulos selviää, / niin että lompsaankin nyt vielä sälää jää. / Siis Viinikalle vie, kun auto roheltaa! / Se siellä korjataan, ja taas voit kaasuttaa.

IMG_6240.jpg

 

Olen löytänyt...

elikkäs Heureka!

Tuo suomen kielen ensimmäisen persoonan aktiivin indikatiivin perfektimuoto kertoo sen, mitä kreikkalainen oppinut Arkhimedes aikoinaan sanoi, kun astui hän kylpyyn ja huomasi veden pinnan nousevan painonsa verran. Kerrotaan, että keksintönsä jälkeen tämä mies oli niin innoissaan, että lähti viuhahtelemaan pitkin Syrakusan katuja. (www.wikipedia.fi)

Siinä Heurekassa, jonka paremmin tunnemme Vantaan tiedekeskuksena, on parhaillaan 29. lokakuuta 2017 saakka kestävä Eläinten Body Worlds, Animal Inside Out  –näyttely. Täällä voi kouriintuntuvasti todeta vanhan kansan sanoin, että 'ei ole koiraa karvoihin katsomista', koska koiralta niin kuin kaikilta muiltakin eläimiltä on riisuttu päällysvaatteet eli nahka.

Plastinointitekniikan avulla näytetään eläinten luurangot, lihakset, hermot ja sisäelimet. Plastinointi tarkoittaa ruumiin nesteiden ja rasvojen korvaamista nestemäisillä muoveilla, ja se pysäyttää eläimen ruumiin hajoamisprosessin. Menetelmän on kehittänyt lääketieteen tohtori Gunther von Hagens. Näyttelyssä korostetaan, että yhtään eläintä ei ole vahingoitettu tai tapettu näyttelyä varten.

Yksityiskohtaisia tietojakin näyttelystä löytyy: kirahvin kieli on puolimetrinen ja sen sydän painaa kymmenen kiloa; strutsin siivet eivät kanna, koska se painaa vaivaiset 160 kiloa; gorilla syö päivittäin 30 kiloa kasviksia, ja paljon muutakin tietoa on saatavilla. Kerrassaan eläimellinen näyttely on kyseessä ja sinne vielä onneksi ehtii hyvin. (www.heureka.fi)

IMG_6187.jpg

 

Puutarhaillaan taas

Puutarhan hoitoon sydämensä menettäneitä on maailma väärällään. Eeva Ruoff on omalta osaltaan edistänyt tätä tervettä menetystä kirjoittamalla teoksen Vanhoja suomalaisia puutarhoja. Kauniin kirjan graafisen suunnittelun on taidolla ja pieteetillä tehnyt Olavi Hankimo.

Kirja vie lukijansa keskiajan luostareiden ja linnojen puutarhoista 1500- ja 1600-lukujen ja barokinaikaisiin kasveihin, joista mainittakoon vaikkapa rupuli ruoho (akilleija), Johannexen cuckainen tai Saxan härjän kieli (kurkkuyrtti). Sen jälkeen seurasi tuhon ja rappion vuosia, mutta eipä aikaakaan, kun syreenit alkoivat kukoistaa 1700-luvulla. Huomattiin yleisesti, että puutarhat kaunistavat maisemaa ja antavat sen perustajille ja monille muillekin iloa ja lohdutusta ja niin alkoi puutarhojen suosio kasvaa. Perustettiin ihania maisemapuutarhoja, joihin vaikutteita tuli sekä lännestä että idästä. Monien suomalaisten kulttuurivaikuttajien kodeissa oli puutarhoja, joissa kasvatettiin koristekasvien lisäksi paljon myös ruuaksi soveltuvia kasviksia ja hedelmiä, kuten lääkkeeksikin sopivia yrttejä, omenoita ja muita herkkuja.

Puutarhaintoilijan, joka jaksaa vaivoin istuttaa ne syksyn kymmenen kukkasipulia ja odottaa malttamattomana niiden keväistä nousua lumen alta, on hyvä tietää, miten vanhaa ja arvokasta kulttuuria hän jatkaa pienistä esteistä ja vastoinkäymisistä (lue: mitään ei nouse maan pintaan; syksyn sato on kaksi nahistunutta kesäkurpitsaa) huolimatta. Vanha kiinalainen sananlasku sanoo: - Jos haluat olla päivän onnellinen, juo itsesi humalaan. Jos haluat olla vuoden onnellinen, mene naimisiin. Jos haluat olla koko elämän onnellinen, aloita puutarhanhoito.

Kirjassa mainitaan myös Porvoossa sijaitseva Fredrika Runebergin puutarha.

Kirjassa mainitaan myös Porvoossa sijaitseva Fredrika Runebergin puutarha.