Schulmania jälleen

On kuultu sanottavan, että usein kirjailija työstää yhtä ja samaa, mieltään hiertävää aihetta valottaen sitä eri puolilta ja vaihtelevilta näkökannoilta. Alex Schulmanin teos 17. kesäkuuta (17 juni) jatkaa perhesuhteita käsittelevää viiden kirjan teossarjaa, josta kirjailija on saanut lähinnä vain kehuvia arviointeja.

Teoksen päähenkilö Vidar on joutunut pois päivätyöstään opettajana, koska häntä syytetään oppilaan pahoinpitelystä. Vidar viettää aikaa kotona ja soittaa aikansa kuluksi lapsuutensa kesäpaikan puhelimeen, josta vastaakin yllättäen ensin hänen aikoja sitten kuollut isänsä, sitten hän itsekin. Vidar jää koukkuun lapsuutensa, vuoden 1986 tuohon päivämäärään, kesäkuun 17:nteen, sillä hän haluaa tietää, mitä silloin tapahtui, koska se päivä on erityisesti painunut hänen tunnemuistiinsa.

Jos miettii menneisyyttä todellisessa elämässä, niin arvokasta on, jos on vielä jäljellä ihmisiä, jotka voivat avata oman näkemyksensä aiemmin tapahtuneista asioista. Pitänee muistaa, että se on kuitenkin aina kertojien oma versio, ei koko totuus. Lapsen kohdalla tunnemuistiin piirtyneet asiat saattavat olla vaikutuksiltaan aivan eri luokkaa. Sen vuoksi tämänkin asian kirjoittaminen aina uudelleen ja uudelleen fiktion muotoon on tarpeellista.

Itsenäisyyspäivä 6.12.

Onnea Suomi, 108-vuotias!

Itsenäisyyspäivän vanhaan kaksi kynttilää ikkunalla -symboliikkaan on itsenäistymisen alkuvuosista lähtien sanottu kuuluvan sekin, että jos asunnossa on kaksi kynttilää ikkunalla, niin siellä on tarjolla lämminsydämisiä ihmisiä, joilta ohikulkija voi pyytää vaikka yöpymispaikkaa. Siitä ajatuksesta on hyvä pitää kiinni vieläkin!

kuva: Kirjatimpuri

Hitaasti kiiruhtamalla

Miten minusta tulee minä – opas varhaislapsuuteen on Annukka Oiva-Kessin ja Eeva-Liisa Kronqvistin kirjoittama tietoteos, jossa kerrotaan selkeästi ja ymmärrettävästi, miten pienten lasten kanssa tulisi toimia, niin että lapsen tarpeet ja kasvun mahdollisuudet, mutta myös oikeus lapsuuteen, tulisivat huomioiduiksi. Puhutaan monipuolisesti tunne- ja myötäelämisen taidoista ja taidoista liittyä ihmisiin ja vastuun ottamiseen kuhunkin ikään sopivalla tavalla.

Nina Sajaniemen ja Taina Sainion teos Kasvurauhaa kehittyville aivoille pureudutaan aivoterveyden merkitykseen ja esitellään asioita, jotka aivoterveyttä voivat vahvistaa ja heikentää. Kirjassa käsitellään seuraavia aiheita: Nopeaa mielihyvää? Vai kasvurauhaa? Sosiaaliset aivot, Oppiminen, ajatteleminen ja tunnesäätely nyky-ympäristössä, Aivoterveydestä huolehtiminen ja Kohti toivon ja luottamuksen tulevaisuuskuvaa.

Sesessionistit Ateneumissa

Gallen-Kallela, Klimt & Wien - näyttely on esillä Ateneumissa 26.9.2025–1.2.2026.

Gallen-Kallela Akseli: Sammon puolustus, 1896, kuva: Kirjatimpuri

Klimt, Gustav: Äiti ja kaksi lasta (Perhe), 1909/1910, kuva: Kirjatimpuri

Syksyä pitelee

Syksy, vanha ajomies, kusemassa / vasten tuulta / ja muutama onnellinen, johon / hänen pärskeensä osuvat / lääpällään levittelemässä käsiään. / Syksy, sen ilmeet, kun taivaan / urkuja lasketaan alas / ja vedet laskostuvat jäitä varten. / Halusin olla kuollut, vajota / hartioitteni lävitse omiin taskuihini. / Syksy, sen ilmeet: / että kivetkin voivat myrskytä noin, vedet vaipua käsivarren rantoja vasten.

  Sirkka Turkka (1939–2021): Tule takaisin, pikku Sheba, 1986

kuva: Kirjatimpuri

Meille kotiin

Meillä kotona – Puhuttu, sivuutettu vaiettu perheessä on Katriina Järvisen kirjoittama tietoteos, joka esipuheessaan lainaa Kahlil Gibranin tunnettuja, Annikki Setälän suomeksi kääntämiä säkeitä: ”Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi…”.

Järvinen kirjoittaa kirjassaan, miten erilaisten perheiden kirjo yhden hengen perheistä jopa koko sukuun on valtavan laaja ja että samankin perheen jäsenet saattavat kokea perheyhteytensä hyvin eri tavoin.

Teoksessa todetaan, että tutkimusten mukaan käsitteeseen perhe liitetään esimerkiksi vastuullisuuden, läheisyyden, henkisen tuen, hoivan ja välittämisen kriteereitä. Myös kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman välittäminen perheenjäsenille koetaan isossa osassa perheitä tärkeäksi. Kirjoittaja toteaa, että perheen sisäiset kuviot voivat ajan myötä myös kokea muutoksen jostain syystä, esimerkiksi siitä, että on tullut lisää aikaa ajatella tai että joku perheenjäsenistä on uskaltanut nostaa ´kissan pöydälle´, eli sanonut ääneen perheen vaiettuja asioita. Erityisen avartavaa on tutustua esimerkkiperheiden omakohtaisiin kuvauksiin lapsuusperheistään.

Toivosta toivottomuuden keskellä

Maria Mustrannan (s. 1976) romaani Toivon talo vie lukijansa Jordanian Ammaniin, länsimaiselle melko eksoottisiin olosuhteisiin, keskelle Syyrian sodasta aiheutunutta pakolaiskriisiä, ja päähenkilön, kansainvälistä avustustyötä tekevän Martan oman elämän käänteentekeviin ratkaisuihin.

Martta on työmatkalla Ammanissa Genevestä, jossa hän vakituisesti asuu avomiehensä Gérardin kanssa. Sattumoisin hän kohtaa sairaalassa nelivuotiaan orpotytön, joka tekee häneen syvän vaikutuksen. Tästä ja sen tuomasta mullistavasta muutoksesta Martan elämään Mustrannan teos kertoo, ja tekee sen koskettavalla tavalla.

Lukijalle kirja tuo eteen herättäviä ja vaikeita kysymyksiä, jotka liittyvät auttamisen haluun ja sen moraaliin, itsekeskeisyyteen, epäoikeudenmukaisuuteen ja moniin muihin vastausta odottaviin asioihin. Haasteet kotimaassa alkavat tuntua lähes selvitettäviltä tämän kirjan luettuaan.

Leffaa pukkaa: Gaucho Gaucho

Jos oli viehtynyt vuonna 2022 Suomessa nähtyyn dokumenttielokuvaan Piemonten tryffelinmetsästäjät, niin viehtyy varmaan myös sen ohjanneiden Michael Dweckin ja Gregory Kershawin uuteen, parhaillaan nähtävissä olevaan elokuvaan Gaucho Gaucho. Argentiinalainen musiikki ja kuvaaja Ansel Adamsin tallentamat kuvakulmat täydentävät kokonaisuuden.

Argentiinan laajoilla pampa-alueilla paimennetaan lehmikarjaa ratsuhevosten ja koirien voimalla. Maailma on hevosmiesten, silti sekaan tunkee nuori Gauda, joka pyrkii innokkaasti pääsemään sisään vaativan ammatin saloihin. Gaughojen, kuten niin monen muunkin maailman syrjäseudun ainutlaatuinen elämäntapa, on katoamassa ja sitä asukkaat itsekin elokuvassa surevat. Vain harva pystyy jatkamaan tässä ankarassa, mutta kiehtovassa työssä. Hieno elokuva!

Piemonten tryffelinmetsästäjät -elokuva on ollut puheena Kirjatimpurissa tammikuussa vuonna 2022.

Iltaruskon aikaan

Liitostaan eronnut, eläkeikää lähentelevä, hoitoalalla itsekin työskentelevä Helka joutuu kovan paikan eteen kaukana maalla asuvien vanhempiensa ikääntymisen vuoksi. Äidillä on todettu muistisairaus ja omaishoitajana toimiva vanha isä alkaa olla voimiensa äärirajoilla. Näistä Helkankin näkökulmasta haastavista ajoista kertoo Riitta Heimosen esikoisromaani Äkkiä on ilta.

Helka huomaa itsessään uupumuksen yrittäessään sinnitellä jaksamisensa kanssa ja toteaa:

”Kun vanha väsyy ja sairastuu, hän alkaa vuotaa. Sitä ei ole helppo katsella. Pienet kitkerät vuodot tulevat ensin, avaavat tietä isommalle virralle, jos sellainen on tullakseen. / Äidillä tuli. / Äidin taudissa aivojen rappeuma näyttää olevan ainoa etenevä asia. Se poisti esteet, ja hän on totisesti tullut nähdyksi. Hän huutaa vaille jäämistään, jonka ymmärsi vasta vuosikymmenten päästä, kun keho kertoi kivuillaan, ja suu avautui huutoon.”

Teos siteeraa useassa kohdin Anni Swanin satua Tyttö ja kuolema, josta kumpuaa kaikupohjaa aikuiseksi tulleen lapsen syyllisyydentunteille vanhempiaan kohtaan. Kun vanhemmat puolestaan haurastuvat ja muuttuvat lapsiksi jälleen, kuinka sallittuja ovat silloin aikuisessa lapsessa heräävät monisyiset, usein kielteisetkin tunteet heitä kohtaan?

Ketkä ovat sisaruksiani?

Jos on aikoinaan syntynyt parisuhteessa ainoaksi lapseksi, elänyt lapsuutensa lähinnä isovanhempien hoidossa, - äidistä on tullut juridisesti lapsen sisar virallisen adoption myötä -, on lisäksi isänsä kolmen myöhemmin syntyneen lapsen sisar, samoin äidille tämän uudessa suhteessa syntyneen lapsen sisar ja vielä aikuisuuden kynnyksellä saa uuden sisaren adoption myötä, niin onkin, vai onko nyt siis yksi kuudesta sisaruksesta plus bonussisar äiti. Sitten ovat vielä lapsuuden tärkeimmät kaverit, hekin melkein kuin sisaret.

Ida Kukkapuron teos Sisaruuksia pohtii aihetta esseissään sisaruudesta monipuolisesti ja syvään luodaten, tunnekokemuksiakin välittäen. Millaisen sukupuun muista eroavan sukurihmaston jäsen piirtäisi, jos hänelle annettaisiin sellainen tehtävä? Enemmistölle tehtävä saattaisi vaikuttaa helpolta, mutta miten on tällaisen sukutaustan omaavalla? Erilaisuuden sanotaan olevan rikkautta, onko se sitä myös tällöinkin?

Teoksen kansi ja kuvat ansaitsevat erityismaininnan innoittavasta otteestaan. Ne on tehnyt Pauliina Nykänen.

Sukupuita tutkimassa

Olli-Pekka Jauhiaisen (s. 1982) esikoisromaanissa Sukupuut puhutaan konkreettisesta metsäomaisuudesta, jonka aiemmin itäisestä pikkukaupungista lapsuuskodistaan Helsinkiin muuttanut kertoja on saamassa hallintaansa vanhemmiltaan. Mutta puhutaan paljon muustakin.

Tarinan tapahtuma-aika on viikonloppu, jonka aikana hieman vastahakoisesti perintöönsä suhtautuva mies matkustaa kotiseudulleen isänsä toivomuksesta. Isä on halunnut, että poika tulee kunnolla tutustumaan hänelle suunniteltuun perintöosaan.

Perille tultuaan kertoja huomaa kodissa tehdyistä remonteista huolimatta, että kodin ja vanhan yhteisön ilmapiiri on edelleen sama, mikä se oli hänen muutettuaan sieltä. Metsä ei miestä erityisemmin ollut innostanut, sehän oli ollut isän erityisen hellän huolenpidon kohde, ei hänen. Äiti oli, kuten ennenkin. Yhteys perinnöistä ja menestyksestä vaille jääneeseen vanhaan kaveriinkin oli ollut katkolla. Vai oliko sittenkin yhteistä, sellaista, jota toisen omistussuhteet eivät voisi rikkoa?

Jotain pientä muuttuu kertojan mielentilassa viikonlopun aikana. ”Täytyy löytää kaarnan pinnanmuodot, vaatteet sotkeva humus, kynsien alle työntyvä savi, neulasten terävät kärjet, tuulen helistämien lehvien tuoma rauha, puron rannassa kukkiva kullero, oravanmarjan lehdet.”