Viisi sormea

Latvialaisen kirjailijan Māra Zālīten (s. 1952) omasta perhehistoriasta ja kokemuksista ammentanut fiktiivinen romaani Viisi sormea (Pieci pirksti, suom. Hilkka Koskela) on ilmestymisvuonnaan valittu parhaaksi latvialaiseksi proosateokseksi.

Useita eri kirjallisuuden lajeja hallitseva kirjailija on syntynyt Siperiassa, jonne hänen vanhempansa ja sukulaisiaan oli aikoinaan Latviasta kyyditetty. Perhe pääsi palaamaan Latviaan vuonna 1956. Maassa vallitsi neuvostomiehitys ja sen vaikutukset näkyivät koko ajan perheen arkipäivän elämässä, jossa piti koko ajan olla varuillaan ilmiantojen pelossa.

Kirjassa on lapsen, Laura-nimisen tytön, näkökulma kolmannessa persoonassa; tällä tavoin voi lähestyä myös aikuisten maailmaa ja sen oudoilta tuntuvia tapahtumia ja vivahteita. Numero viisi edustaa tässä teoksessa symbolista lukua; tyttö on viisivuotias, puistossa kasvaa viisi tärkeää puuta, jotka mamma on istuttanut kadonneiden sukulaisten muistoksi, Siperiaan karkotetulta tutulta laulajalta on murskattu viisi sormea, molemmista käsistä. Numeroon viisi saatetaan liittää usein myös sen merkitys, joka edustaa armoa, armahdusta.

Paluu Latviaan merkitsee perheelle onnellisen ajan paluun toivetta, vaikka mikään ei enää olekaan niin kuin lähtiessä oli; pohjavireenä on koko ajan aikuisten syvä suru menetyksistä, joita ei voi aika korvata. Lapsen toipuminen menneistä kokemuksista tapahtuu nopeimmin; hänen mielikuvitusmaailmansa on rajaton ja leikkinsä täynnä taikuutta ja jännitystä. Kun turvallisuus lisääntyy, muistotkin alkavat palautua mieleen ja sitä kautta myös mamma ja pappa saavat kokea lohtua elämäänsä.

Kevätrunoa pukkaa!

Hei vaan! puro huus ohi rynnäten. Pois alta, on kiire mulla.
Koko metsä on tänään laastava kevät-hienohelman tulla.

Pois alta, tai kera vanhan muun / sinut laastaan, vanha veli!
Puro silmää iski ja nauraen / ohi mennä pärskytteli.

Oli nuori metsä ja nuori maa, / sini taivaan nuorna väikkyi.
Koko metsä viritti viulujaan, / koko metsä laulua läikkyi.

Kevät saattoi tulla tänään jo! / Oli kiirettä siks joka puolla.
Sinivuokot, silmät pestyinä, / piti vartiota jo tuolla.

Kas vaan! Oli palannut peippokin / jo etelän kylpylästä.
Akustiikkaa metsän tarkisti / se jo kaiun helinästä.

Ja varisten lentoharjoitus / oli sinisten ilmain alla.
Koko metsä nauroi äänehen / ja aurinko taivahalla.

Lauri Pohjanpää, Metsän satuja, Kevät

Ääriviivat

Rachel Cuskin (s. 1967) maailmalla kiitellystä kolmeosaisesta romaanisarjasta ensimmäisen nimi on Ääriviivat (Outline), jonka on suomentanut Kaisa Kattelus. Teoksessa eronnut naiskirjailija, Faye, reissaa Ateenaan pitämään englanninkielistä kirjoittajakurssia. Lentokoneessa hän tapaa kreikkalaisen miehen, joka kertoo hänelle elämäntarinaansa. Nainen tapaa miehen myöhemminkin Ateenassa ja tutustuu häneen paremmin, kun mies pyytää hänet mukaansa veneretkilleen. Myös kurssille osallistuvat ihmiset kertoilevat itselleen tapahtuneista asioista ja tämä teos koostuukin enimmäkseen naiskirjailijan kuulemista muiden henkilöiden tarinoista ja mietteistä. Usein kertomuksissa esiintyy ihmisten tuntema katumus jostain tapahtuneesta, jonka merkitystä ei ole aikanaan ymmärtänyt ja jota ei enää voi muuttaa, vaikka tahtoisikin. Ja kas, se taitaakin olla sellainen ihmiseloon kuuluva välttämättömyys, joka vasta lisää ymmärtämystä myös toisten tekemiä virheitä kohtaan, vähentää muihin kohdistuvaa arvostelua ja saa hyväksymään ihmissielun haavoittuvuuden. Tällainen lähestymistapa on kyllä kiinnostava; keskitytään oman elämän sijasta ympärillä olevien ihmisten kertomusten maailmaan. Romaanin kertoja itsekin avaa hieman oman elämänsä ovea, mutta vain raolleen, joten hän jää tässä sarjan ensimmäisessä osassa aika lailla arvoitukselliseksi henkilöksi.

Romaanitrilogian toinen osa Siirtymä (Transit) on juuri ilmestynyt suomeksi, myös Kaisa Katteluksen suomentamana. Aiemmin Rachel Cusk on julkaissut useita romaaneja, esseitä ja tietoteoksia.

Sigrid Schauman

Sigrid Schauman (1877-1979) oli suomalainen kuvataiteilija ja tunnettu taidekriitikko, jonka elämäntyöstä kertova näyttely Taide tunteiden kuvana on parhaillaan avoinna Villa Gyllenbergissä 20.3.-4.8.2019. Museossa on maalauksia myös taidemaalari Helene Schjerfbeckiltä, joka toimi aikoinaan myös Schaumanin opettajana. Esikuvina värien ja valon käytössä toimivat myös Sonja ja Robert Delaunay (ks. KT 6.1.2015 Pompidou Centre).  

Schaumanin nimi tuntuu tutulta muutoinkin kuin taideyhteyksistä eikä ihme; hänen veljensä oli valtion virkamies ja sortovuosien aktivisti Eugen Schauman (1875-1904), joka ampui vuonna 1904 senaatin portaikossa Suomen kenraalikuvernöörinä silloin toimineen Nikolai Bobrikovin ja sen jälkeen itsensä. 

Villa Gyllenbergin omistaa yksityinen Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö ja se sijaitsee Helsingin Kuusisaaressa. Siellä voi tutustua myös tähän kotimuseona toimivaan aistikkaasti sisustettuun taloon, jossa sielukin lepää.

Tolkien

Suomen upea, soinnukas ja maaginen kieli mainittu mualimalla! Nyt on hyvä syy mennä elokuviin rinta rottingilla siitä, että kyllä suomipoika osaa ja että me kaikki siis ollaan aika hyviä. Nimittäin Dome Karukoski, joka on ohjannut saleissa parhaillaan pyörivän leffan Tolkien, on tehnyt kelpo työtä jenkkilässä – ja paljon muuallakin – tämän Tolkienin elämäntarinan tiimoilta. Tehty työ antaa varmaan uskoa tulevaisuuteen myös suomalaisen elokuvan parissa työskenteleville tekijöille.

Leffa on tosiasioihin perustuva kuvaus brittiläisen kirjailija J. R. R. Tolkienin (1892-1973) lapsuuden ja nuoruuden vaiheista höystettynä kirjailijan fantasiamaailmalla, jota käytetään tavalla, jonka katsojakin ymmärtää. Pitää muistaa myös työryhmä, kaksi käsikirjoittajaa, David Gleeson ja Stephen Beresford, ja satoja muitakin osaajia, jotka ovat tehneet elokuvasta sen, mikä siitä on tullut. Elokuvan on leikannut Harri Ylönen - hyvä Suomi! - säveltänyt Thomas Newman ja oivaltavana kuvaajana on toiminut Lasse Frank Johannessen. Saattaa hyvin arvailla, millaista taitoa vaikkapa tehosteiden tekeminen on vaatinut, kaikista muista töistä puhumattakaan. Olisi joskus tosi kiva päästä katsomaan edes osasia siitä, kuinka tällainen leffa oikein lopulta syntyy; miten valtava koneisto yhden ainoan kokonaisuuden takana on. Pääosia esittävät Nicholas Hoult Tolkienina, Lily Collins, Colm Meaney, Craig Roberts, Derek Jakobi, Patrick Gibson ja Anthony Boyle.

J. R. R. Tolkien oli myös innokas Suomen ja Kalevalan ystävä ja kiinnostunut suomalaisesta mytologiasta. Hänen tuotannostaan tunnetaan erityisesti seuraavat fantasiateokset: Hobitti eli sinne ja takaisin, Taru sormusten herrasta ja Silmarillion.

Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings) -teoksesta on ohjaaja Peter Jackson ohjannut takavuosien kolme elokuvaa: Sormuksen ritarit (The Fellowship of the Ring, 2001), Kaksi tornia (The Two Towers, 2002) ja Kuninkaan paluu (The Return of the King, 2003).

Delfiinimeditaatio

Novellinystävien iloksi ja päänvaivaksi on Harry Salmenniemeltä (s. 1983) ilmestynyt uusi kokoelma Delfiinimeditaatio ja muita novelleja. Siinä sitä riittää pähkäiltävää, että mitenkä tähän nyt sitten suhtautuisi; itkisikö vai nauraisiko kämmeneen tai jopa aivan avoimesti hohottaen joissakin kohtaa kirjaa lukiessaan. Piiskaahan aika kovalla sanan ruoskalla tämä mies tavanomaisuutta. Kirja on teos, joka ei selittämällä parane; se on pakko lukea itse.

”Tärkein asia, jonka olen oppinut tuntemiltani tasapainoisilta ja henkisesti terveiltä ihmisiltä, on se, että kaikissa asioissa tulee välttää kohtuuttomuutta ja kaikin mahdollisin tavoin syleillä keskinkertaisuutta. Aina ja kaikissa tilanteissa on viisainta valita tuotteita, joita myös muut valitsevat, ja käyttää aikansa tavalla, jolla myös muut aikansa käyttävät.”

Runoilijanakin tunnetun Salmenniemen esikoisnovellikokoelma on Uraanilamppu ja muita novelleja vuodelta 2017.

Äitienpäivä 12.5.

- Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu, / siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu?

- Poju, kuuntele hiljaa, kun kuulet, / sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.

- Äiti, ah, kuuletko sinäkin tuota, / on kuin juoksisi tuhannen lammasta / kulkuset kaulassa suota.

- Poju, kuulin ennen, enää en kuulla oo voinut, / liiaks on kohtalon kello mun sieluuni soinut.

- Äiti, mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet, / eikö siellä soitakaan metsän sielua tuulet?

- Poju, soittaa, rauhoitu. Ilosta minä vain itken, / kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.

- Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, / sitten kun suureksi vartun, / sitten kun nukutaan monta yötä / ja minä jo työhönkin tartun.

- Poju, soittaa kyllä, / laulavat lapselle kaihojen kyyhkyt, / silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.

- Ihana äiti, ethän itke, / kun annan kaikki nää kukkaset sulle / ja vesiastiaas kannan.

Einari Vuorela: Kaivotiellä

Harmaan aivosolukon vapaata vellontaa

Otettiinpa vihjeestä vaari ja muori ja tartuttiin lukupakettiin, jossa taitaa riittää vielä pitkäksi aikaa pureskelemista, nimittäin haasteeseen nimeltä Susan Sontag. Rehellisyyden nimissä on todettava, että haasteen toteutumiseen alla mainittujen kirjojen osalta on vielä maratonin pituinen taival. Mutta ei luovuteta; eteenpäin, sano mummo lumessa. Jos mikään muu kirjallisuus ei enää tunnu tarjoavan tarpeeksi aivoja rassaavaa ajatuksenjuoksua, suositellaan lämpimästi tuotantoa tältä itsetietoiseksikin tituleeratulta kirjailijalta, joka tunnetaan erityisesti esseistinä, mutta jonka repertuaarista löytyy myös historiallista ja psykologista romaania, kritiikkiä eri taiteiden alueelta ja elokuvakäsikirjoituksia. (www.wikipedia.fi)

Susan Sontag (1933-2004) oli amerikanjuutalainen kirjailija ja esseisti ja hän toimi myös aktiivisesti ihmisoikeusasioiden parissa. Teoksia, joista hänet mualimalla parhaiten tunnetaan, ovat esimerkiksi itsekin vakavia sairauksia kokeneen Sontagin suomennetut kirjat Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat (Illness as metaphor, suom. Osmo Saarinen, 1991), Tulivuoren rakastaja (The Volcano Lover, suom. Seppo Loponen, 1993), Lihan estetiikka (Artaud, suom. Riikka Stewen, 1986), Valokuvauksesta (On Photography, suom. Kanerva Cederström ja Pekka Virtanen, 1984) ja Musta aurinko (Death Kit, suom. Marja Haapio, 1987).

Ja eikun pänttäämään. Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo, sanoo vanha kansa ja tietää.

Valoa ja kauneutta

Didrichsenin taidemuseossa Kuusisaaressa päättyi juuri museon neljännen Pro Arte - tunnustuksen saaneen taidemaalari Karoliina Hellbergin (s.1987) näyttely. Esillä oli maalauksia - joista vain aavistus alla olevista kuvista - , lasiesineitä ja paperiteoksia, kuten erikoinen seinätapetti. Aiemmin kyseisen Pro Arte - tunnustuksen ovat saaneet taiteilijat Sari Bremer, Kim Simonsson ja Tamara Piilola.

Jos ei ehtinyt Hellbergin näyttelyä katsomaan, niin tässä avarassa ja kauniissa Marie-Louise (1913–1988) ja Gunnar (1903–1992) Didrichsenin aikoinaan omistamassa, arkkitehti Viljo Rewellin suunnittelemassa kotimuseossa, jossa mieli rauhoittuu jo pelkästään silmien edessä olevaa merimaisemaa ihaillessa, on 18.5.2019-01.09.2019 välisenä aikana Marita Liulia Mysterium - näyttely.

Edellisten lisäksi voi tutustua maksutta taidemuseon ulkopuolella olevaan veistospuistoon, jossa on nähtävänä useita taideteoksia tunnetuilta tekijöiltä, kuten Henry Moore, Mario Negri, Bernard Meadows, Eila Hiltunen, Laila Pullinen ja Eero Hiironen. (www.didrichsenmuseum.fi)

Poika joka unohtui

Liisa Seppäsen kirjoittama teos Poika joka unohtui on todellisuuteen pohjautuva elämäntarina Reijo-nimisestä, vuonna 1941 Mikkelissä syntyneestä miehestä ja hänen elämästään. Reijo on sota-ajan lapsi, joka ei ollut ajalle tavallinen sotaorpo, vaan hän joutui elämään olosuhteiden vuoksi lastenkodissa vanhempiensa hylkäämänä koko lapsuutensa, vaikka hänen isänsä ja äitinsä asuivatkin lähietäisyydellä. Reijo ’unohdettiin’ laitokseen, kun vanhemmat yrittivät pitää jotenkin kiinni edes omasta elämästään.

Seppänen toteaakin: ”Jos vanhemmat eivät pysty tekemään uhrauksia lapsensa vuoksi, perheen roolit keikahtavat uuteen asentoon. Lapsen tehtäväksi jää tehdä uhrauksia ja sopeutua siihen, mitä isän tai äidin onni kulloinkin vaatii.”

Faktat sotavuosien erityiset ongelmat kokeneiden lasten lukumääristä ovat karua luettavaa; 50 000 sotaorpoa, 80 000 Pohjoismaihin evakuoitua, 420 000 evakkona tullutta lasta, joista jokainen yritti selvitä arjesta omat surut mielen pohjalle painaen. Tänä päivänä he kaikki ovat eläkeiässä. Seppänen pitää tärkeänä, että vanhenevat ihmiset uskaltaisivat muistella menneisyyttään ja toteaakin jonkun henkilön sanoneen: ”Jos vanha ihminen masentuu, se ei johdu raskaista muistoista vaan siitä, että kieltäytyy muistamasta.”

Teoksen mukaan Suomessa oli 207 lastekotia vuonna 1946 ja niissä asui 7 416 lasta, huostaanotettuja oli noin 18 500 lasta, heistä suurin osa oli sijoitettuna perheisiin. Noin 600 lasta oli sijoitettu kunnalliskoteihin vanhusten ja sairaiden joukkoon. Onko tilanne parantunut niistä ajoista? Vuonna 2017 kodin ulkopuolelle sijoitettuna oli 18 000 lasta, joista reilut 10 000 oli huostaanotettuja. Onneksi näiden lasten kohtelu on kuitenkin muuttunut sotavuosiin verraten paremmaksi.

Vaikka eläminen lastenkodissa olikin turvallista, se ei tarjonnut eväitä Reijon tunne-elämän kehittymiselle. Kukaan ei kysellyt, mitä hänelle kuuluu. Poika selvisi aikuisuuteen sisukkuutensa ja tarmonsa ja pikku tehtävien suorittamisesta koituneen aikuisen väen hyväksynnän avulla. Seppänen puhuu resilienssistä, takaisin ponnahtamisesta, kyvystä selviytyä. Onnekkaasti Reijon tielle osui muutamia merkittäviä ihmisiä, jotka ymmärsivät lasta; veiston opettaja, lastenkodin keittäjä, muuan automies, kirjastovirkailija.

Isän kuoleman jälkeen Reijo yritti saada selville ja ymmärtää, mitä hänelle ja hänen vanhemmilleen oli tapahtunut niiden kahdentoista vuoden aikana, jotka hän laitoksessa oli. Reijon onneksi Suomessa on ansiokas arkistolaitos, jonka avulla tietoa tihkui eri paikoista. Oman elämänsä palojen kokoamisessa Reijolla on mennyt oma aikansa, mutta se on hänen mukaansa kannattanut. Hänellä on nyt menneisyys, juuret, ja tämä päivä, ja kaikkien vaikeuksien jälkeen tämä päivä on onnellinen.

Walpuria!

Wappu on sima, joss on rutkasti rusinaa. Niitä voi olla vaikka monta tusinaa.

Wappu on munkit ja serpentiinit. Wappu on punkit ja kuohuviinit.

Wappu on Ullis ja Kolera-allas. Wappu on tippis ja laatumallas.

Wappu on työväen, wappu on Mantan. Wappu on hippalot kaiken kansan.

Wappu on maalla ja kaupungissa. Wappu on onnen unelmissa.

Wappu on juhla, jota juhlitaan kuin hullut. Wappu on Valpuri. Kevät on tullut!

Wappu on pallot, joissa on kaasua.  Ja voi sitä raasua,

jolta villapöksyt unohtui himaan, talvehtimaan,

kun ilman niitä ei vappu tuu eikä ohi mee!

Christian

Kun nyt kerran 23. huhtikuuta aloitettiin, pysytellään edelleenkin samalla linjalla. Terapeuttina toimivan minäkertojan tuo esikoisromaanissaan Christian esille myös turkulainen kirjailija ja itsekin psykoterapeutti Jussi Sudenlehti (s. 1982). Tässä teoksessa päähenkilö Christian koettaa asiakkaidensa tapaamisten lomassa saada selville omaa kipuiluaan Tanskassa sijaitsevassa vapaakaupunki Christianiassa vietetyn, vapaan kasvatuksen saaneen ja siitä traumatisoituneen lapsuutensa jälkeen. Hänen asiakkaakseen saapuu eräänä päivänä Ana, nuori nainen, joka leväyttää koko sukunsa oudon historian Christianin eteen ja nostaa terapeutin omassa mielessä esiin ennen käsittelemättömiä, tuskallisia asioita.

Teos jakaantuu kolmeen muistikirjaan, joista ensimmäisessä, kuudentoista viikon pituisessa jaksossa minäkertoja Christian tapaa asiakkaansa Anan ja sotkeutuu pahemman kerran tämän tarinaan omasta suvustaan. Toinen muistikirja, kolmekymmentäkolme merkintää, alkaa traagisella tapahtumalla ja sisältää myös minäkertojan syntymän ja lapsuuden ajan Christianiassa ja takaumia myöhemmiltä ajoilta sieltä, täältä ja muualta.

”Christiania oli yhteisö ilman sääntöjä ja juuri rajattomuus loi ilmapiirin, joka sai pahan kukat kukkimaan mustanaan…””Rakkauden sukupolvi syntyi kapinaksi sodan sukupolvelle, ja minun sukupolveni ilmensi vapauteen liittyvää tyhjyyttä kilpailemalla kaikesta.”

Viimeisessä osassa, kolmannessa muistikirjassa, minäkertoja on häivytetty ja nyt kaikkitietävän kertojan suulla seurataan tapahtumien paradoksaalista kulkua.

”Vapauden ongelma on mielikuvien ongelma. Ihminen ei tiedä mitä tekisi vapaudella. Meidät kaikki on kasvatettu syyllisyyteen. Koemme syyllisyyttä toistemme teoista, vaikka emme tuntisi toisiamme. Suurin osa ihmisistä ei edes halua vapautta. Heille riittää jokapäiväinen rutiininomainen turvallisuus. Minä olin syntynyt etsimään vapautta.”

Ja mistä tässä kaikessa on kyse? Kirjan päähenkilön mukaan ainakin osin vapaudesta, siitä, antaako täydellinen vapaus ihmiselle onnen ja menestyksen. Teos kertoo myös siitä, miten jokainen sukupolvi kantaa mukanaan edellisten sukupolvien taakkaa ja toimii perimänsä, vaistojensa ja tunne-elämänsä särkyneisyyden varassa, vaikka ehkä kuvitteleekin olevansa tietoinen valinnoistaan. Teos kysyy myös sitä, mitä me teemme vapaudella, jos siihen ei liity vastuuta toisista ihmisistä.

Ystäväni Natalia

Jos oli Laura Lindstedtin (s. 1976) edellisessä, Finlandia-palkinnon voittaneessa romaanissa Oneiron joltisenkin verran pureskelemista, niin on sitä tässä uudessakin, juuri ilmestyneessä Ystäväni Natalia -teoksessa. Kirjan minäkertoja on psykoterapeutti, pitkälle erikoistunut spesialisti, jonka pakeille nuori Natalia, graaafinen suunnittelija, on tullut. Natalia kärsii nymfomaniasta, joka häntä hävettää ja josta hän haluaa päästä eroon. Potilas on terapeutille kiinnostava erityisesti sen vuoksi, että terapeutti, jonka sukupuoli jää lukijalle osin arvattavaksi, on itse tehnyt väitöskirjan sellaisesta metodista, jonka hän arvelee auttavan asiasta kärsivää ihmistä.

Kyseisellä kuntoutuksella, ’kerrostushoidolla’, tarkoitetaan kymmenen viikon harjoitusohjelmaa, jonka aikana tehdään erilaisia kirjoitusharjoitteita sanoista, jotka poikivat usein edellisen kerran tehtävänannosta. Ongelmaksi terapeutille näyttää muodostuvan se, että hän ei aina tiedä, kumpi tätä terapiatilannetta oikein hallitsee, hän vai Natalia, asiakas kun tuntuu jallittavan auttajaansa mennen tullen. Sitä lukijakin joutuu koko ajan tarkkailemaan, kuka tässä oikein määrää suunnan ja kuka vauhdin. Ranskalainen kirjailija Nathalie Sarraute, feministisen teorian äiti, lienee antanut nimensä romaanin päähenkilölle, itseään sanallisesti ymmärtämään pyrkivälle Natalielle.

Aurinkoista pääsiäistä!

Magritte Amos Rexissä

Näin juhlapyhien aikaan voi vetelehtiä vaikka taidenäyttelyssä hankkimassa uutta jyrsittävää aivoille. Lasipalatsin Amos Rexissä on 8.2.-19.5.2019 esillä belgialaisen, surrealistista tyylisuuntaa edustavan taiteilijan René Magritten (1898-1967) teoksia ensimmäistä kertaa Suomessa. Kuvataiteilijoista tästä tyylisuunnasta tutuiksi ovat tulleet myös Marcel Duchamp, Pablo Picasso, Salvador Dali ja Joan Miró (KT arkisto 2.-6.1.2015).  

Magritte: Mona Lisa

Magritte: Muisti

Magritte: Liisa ihmemaassa

Kevättä rinnassa!

Jos nähdä voisin / vielä pienen kukkasen, / sen, jonka nousun / estää talven pakkanen.

Jos nähdä voisin / kurkiauran saapuvan / ja nähdä yön / niin pitkän, valoisan.

Elää tahdon / mä kevään aikaan. / Uutta voimaa / mä siitä saan.

Jos nähdä voisin / vielä hiirenkorvatkin, / niin eteenpäin / taas silloin jaksaisin.

  Jos nähdä voisin, san. Juha Vainio

Kiasma koukuttaa

Hrafnhildur Arnardóttirin eli Shoplifterin (s. 1969) näyttely Nervescape VIII (08.02.-15.09.2019) levittäytyy parhaillaan koko väri- ja tunnevoimallaan Kiasman ylimpään kerrokseen. Shoplifterin työskentelymateriaalina ovat sekä aidot että keinotekoiset hiukset. Näyttelyssä yleisöllä on lupa kosketella teoksia, kunhan on varovainen. Installaation nimi Nervescape tulee sanoista nerves ja landscape eli hermot ja maisema. (www.kiasma.fi)

Iiu Susirajan (s. 1975) kantaa ottaviin, noin kymmenen vuoden ajalta koottuihin teoksiin voi tutustua Kuivakka ilo -näyttelyssä Kiasman toisessa kerroksessa 15.03.-28.07.2019 välisen ajan. Valokuvat pysäyttävät katsojansa pohtimaan sekä huumorintajunsa laatua että oman suvaitsevaisuutensa rajoja. Kun Shoplifterin materiaalina ovat hiukset, niin Susirajalle taiteen materiaaliksi käy mikä tahansa sellainen esine tai tavara, joka tuntuu sopivan taideteoksen symboliksi. Hiuksia löytyy tästäkin näyttelystä; nyt ne ovat peruukkeja mopinvarren jatkeena.

Hiukset ovat naisen kruunu, sanoo vanha kansa ja tietää. Hiusten tärkeydestä myös joillekin miehille muistetaan jo vanhastaan, että raamatullisessa Simson ja Delila -kertomuksessa, joka kuvaa kostoa ja naisen petollisuutta, Simsonille kävi köpelösti, kun häneltä leikattiin väkisin hiukset, jotka olivat hänen voimansa ja energiansa salaisuus. Simson oli paljastanut vaimolleen hiuksissaan piilevän voiman, mutta vaimopa meni ja petti hänet. Simson ei voinut enää puolustautua ja niin viholliset sokaisivat hänet. Simsonin hiukset kasvoivat kuitenkin takaisin ja hän onnistui vielä kostamaan teon vihollisilleen. Kyseinen aihe on yksi kirjallisuuden, kuvataiteen ja musiikin suosikkiaiheita; se löytyy ainakin Rubensin, Rembrandtin, Miltonin, Händelin ja Saint-Saënsin teoksista. (www.wikipedia.fi)

Adèlen kysymys

Näin Mikael Agricolan, suomen kielen päivän ja Elias Lönnrotin syntymäpäivän juhlistamiseksi luettiin kirjailija Joel Haahtelan (s. 1972) yhdestoista teos, pienoisromaani Adèlen kysymys. Sitä lukiessaan voi taas vain ihastella suomen kielen kauneutta ja vokaalien soinnukkuutta. Kyllä olisi veli Mikaelkin täpinöissään lukiessaan, millaista tekstiä noin viisisataa vuotta hänen jälkeensä pystytään suoltamaan sillä kielellä, jonka kirjoituksen hän pani alulle.

Kirjan minä-kertoja, keski-ikäinen mies, täydentää opintojaan ja matkustaa luostariin Etelä-Ranskaan selvittämään yhdeksänsataa vuotta sitten vaikuttaneen ja myöhemmin pyhimykseksi julistetun Pyhän Adèlen kertomukseen liittyvää mysteeriä. Mies asuu luostarissa, tutustuu siellä asuviin veljiin ja osallistuu luostarin arkipäivän askareisiin.

Adèlen mysteeri, korkealta jyrkänteeltä putoaminen ja siitä hengissä ja ehjänä selviäminen, on ihmeellinen tapahtuma, josta aikalaiset todistajat ovat kertoneet erilaisia versioita.  Mies yrittää ottaa selvää siitä, mitä Adèlelle historiankirjojen mukaan todella tapahtui ja selvittää myös, onko tapahtumaa väritetty, ja jos on, niin millä tavalla.

Vanha sanonta on, että avoimin silmin kulkiessaan matkalta löytää jotain aivan muuta kuin mitä sinne lähtiessään kuvitteli. Tärkeimmäksi tälläkin lyhyellä matkalla osoittautuvat päähenkilön mielessä liikkuvat kysymykset ja tunnelmat ja ikuisen etsinnän merkitys. Kesken jäänyt suhde omaan, hauraaseen ja kärsivään äitiin ja vastakohtaa edustavaan isään ja etääntynyt suhde aviopuolisoon mietityttävät tutkijaa. Mitä tapahtui hänen äidilleen, kantaako hän itse äidin surun ja epätoivon tuntoja sisällään ja onko hän jo siirtänyt niitä ahdistuneen poikansa kannettavaksi? Voisiko vielä tapahtua hänenkin perheensä kohdalla arjen ihme ja voisiko elämään löytyä vielä armo ja lohdutus?

Ilmari Kianto, Iki-Kianto 145 vuotta 7.4.2019

Nälkämaan laulu, alkuperäiset sanat vuodelta 1911 Ilmari Kianto, sävellys Oskar Merikanto

Ankara, ankara täällä on työ / pitkä on talvi ja valju on yö -
Miehiset miehet ja naiset, hei: / meillä ei vaikerrus kuulu, ei!
 
Taival lie hankala - olkoon vaan! / Luonto lie kitsas - siis kilpaillaan!
Kolkassa synkeän syntymämaan / pirttimme piilköhöt paikoillaan.
 
Wainojen virmat - oi vaietkaat! / Rapparit, ryöstäjät - kaijotkaat!
Miekkaa ei tarvis, tarmoa vaan / puolesta hengen ja heimon ja maan!
 
Hammasta purren ja parkumus pois! / Wierasko voimamme korvata vois?
Tänne ne sortuis' tuskahan työn, / tuiskujen helmaan ja yrmyihin yön.
 
Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, / jylhien järvien loiskintaa!
Meidänpä mainetta mainivat nuot / koskien ärjyt ja surkeat suot!
 
Meidänpä vapautta vaarat on nää! / Meidän on laulua lahtien pää!
Meille myös kevätkin keijunsa toi: / rastas ja metso täälläkin soi.
 
Meidänpä karhuja kaikuvi maa, / suksemme suihkivat tanhutten taa,
Meidän on kaikki, jos meidän on työ: / Nälkälän rahvas, äl' aarteitas' myö!
 
Kosta sun kolhusi, koeteltu mies! / Irroita itse sun kohtalos' ies!
Näytä nyrkkiä maailmalle, / keksi keinosi orjuudelle (alk. orjuuttajalle)!
 
Nosta rintaasi uskonto uus'! / Taannuta taika ja vanhoillisuus!
Maamies: muista miss' onnesi on, / riihesi rikkaus riippumaton!
 
Kainuhun kansa, ah arpasi lyö! / Missä on ryhtisi, kunniatyö?
Meidän on uudesta luotava maa! / Raukat vain menköhöt merten taa! 

Oma maa, mansikka ja mustikka

Markku Pölönen, tuo itäsuomalaisten ja pohjoiskarjalaisten tunteiden vankka ja väärentämätön tulkki (ohjaukset, mm. Koirankynnen leikkaaja, Onnen maa, Kivenpyörittäjän kylä, Kuningasjätkä, Lieksa), on kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen ohjannut erityisesti edellä mainittuja juuria omaaville kansalaisille ja varmaan varttuneemmalle väelle mieluisen romanttisen ja menneen ajan nostalgiaa huokuvan elokuvan Oma maa, joka kuvaa sodanjälkeisiä jälleenrakennuksen vuosia 1945-1952. Elokuvan käsikirjoitus on Markku Pölösen ja Antti Tuomas Heikkisen, musiikin on säveltänyt Pessi Levanto, pääosissa ovat Oona Airola ja Konsta Laakso. Annin siskon, opinnoista ja liike-elämästä kiinnostuneen Hilkan, roolissa on Helmi Linnosmaa, Verttiä, Karjalan Kannakselta muuttanutta nuoren parin naapuria, näyttelee Arto Heikkinen. Konsta Sohlbergin mahtava kuvaus tuo pohjoiskarjalaisen luonnon koko komeuden näyttävästi esiin.

Parempaan porukkaan vaimonsa (Marjaana Maijala) ansiosta nousseen entisen leipurin, nykyisen leipomon omistajan (Antti Virmavirta) toinen tytär Anni rakastuu tyhjätaskuun, sodassa haavoittuneeseen Veikkoon, ja muuttaa tämän kanssa korpeen, jossa he saavat itselleen valtion asutustilan pystymetsään raivattavaksi. Arki ei ole helppoa, mutta intohimo ja rakkaus kannattelevat vaikeuksissa.

Annin oma suomenhevonen Liinu (Onnen Usva) esittää tässä elokuvassa merkittävää roolia; se on pelastanut sodan aikana ensin Veikon hengen ja saattanut sodan jälkeen myös nuoret rakastavaiset yhteen. Se on mukana myös raivaustyössä ja näyttelee oman osansa hevosen lailla pyyteettömästi sekä sodassa että nuoren parin onnen hetkissä ja syvissä ristiriidoissa. Hevosen osuus elokuvassa on myös hieno kunnianosoitus suomenhevoselle, jonka 100-vuotisjuhlavuosi oli 2017.

Elokuvan tunnuksena on Georg Malmstenin säveltämä ja Erkki Karun sanoittama, aikoinaan Tapio Rautavaaran esittämä Auringon lapset, joka kuullaan leffan lopussa Suvi Teräsniskan herkästi tulkitsemana.