- Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu, / siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu?
- Poju, kuuntele hiljaa, kun kuulet, / sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.
- Äiti, ah, kuuletko sinäkin tuota, / on kuin juoksisi tuhannen lammasta / kulkuset kaulassa suota.
- Poju, kuulin ennen, enää en kuulla oo voinut, / liiaks on kohtalon kello mun sieluuni soinut.
- Äiti, mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet, / eikö siellä soitakaan metsän sielua tuulet?
- Poju, soittaa, rauhoitu. Ilosta minä vain itken, / kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.
- Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, / sitten kun suureksi vartun, / sitten kun nukutaan monta yötä / ja minä jo työhönkin tartun.
- Poju, soittaa kyllä, / laulavat lapselle kaihojen kyyhkyt, / silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.
- Ihana äiti, ethän itke, / kun annan kaikki nää kukkaset sulle / ja vesiastiaas kannan.
Einari Vuorela: Kaivotiellä
