Nils Vikin viimeinen elinpäivä

Varttia yli viisi aamulla alkaa kyytivenettä vuonolla ajavan Nils Vikin viimeinen elinpäivä Frode Gryttenin (s. 1960) romaanissa Päivä jona Nils Vik kuoli (Den dagen Nils Vik døde). Aamu on aivan tavallinen, kuten hänen aikaisemmatkin aamunsa vuonon varrella. Ihmetystä sen sijaan tuottaa Luna, hänen koiransa, joka on ilmestynyt Nilsin kotiin, vaikka sen piti olla kuollut jo aikaa sitten. Rakkaan vaimonsa Martankin Nils oli joutunut hautaamaan aiemmin.

Nils kirjoittaa lyhyen viestin jo muualla asuville aikuisille lapsilleen, kahdelle tyttärelle. Sitten hän lähtee veneelleen, Marta-nimiselle. Hän on pitänyt aina lokikirjaa kaikista matkustajista. Monet heistä ovat jo kuolleet ja palaavat nyt hänen mieleensä, yksi kerrallaan. Hän on kuljettanut yksin matkaavia ja pariskuntia, kuuluisuuksia ja sellaisia, jotka olisi toivonut jättäneensä maihin. Hän on nähnyt ihmisten iloja ja suruja, onnettomuuksia ja onnea, ja niitä on ollut myös hänen omassa elämässään. Hän muistaa myös pikkuveljensä Ivarin ja ne asiat ja tunteet, jotka häneen liittyvät.

Vuonomiehen tarina on yksinkertaisen eleetön, vaikuttava ja silti eletyn tuntuinen, kuten Nilskin elämästään toteaa: ”Kertomuksen alettua sitä ei voi hallita. Kertomusta täytyy vain seurata viimeiseen hetkeen.” Tässä Frode Grytten taitaa viitata myös kirjailijan työhön. Teoksen on suomentanut Sanna Manninen.

Modernistin elämäkerta

”Ei tuomio, ei kielen soima, / rakkaus on suurin voima, / siipi, nouset, nostat sillä. / Muista, usein väkevillä / sielu sairastaa.

  Helvi Juvonen: ote runosta Joku puhuu, (Kääpiöpuu, 1949)

Kirkas ja hiljainen – Runoilija Helvi Juvosen elämä on Katri Viitaniemen kirjoittama teos Helvi Juvosen (1919–1959) lyhyestä ja huolien ja vastoinkäymisten kuormittamasta elämästä. Sairauden, rahanpuutteen ja monin tavoin koetun ulkopuolisuuden värittämä arkitodellisuus oli usein raskasta kantaa, mutta kirjailijan kutsumuksen Juvonen koki aina kirkkaana itselleen.

Viitaniemen kirjan Helvi Juvosesta voi katsoa kulttuuriteoksi. Se on mielenkiintoisesti kirjoitettu, monipuolisesti taustoitettu ja ensimmäinen elämäkerta tästä klassikoksi tulleesta modernistista. Monet Juvosen teokset saavat syvyyttä entisestään, kun on saatu tietää, miten vaikeissa oloissa ne on luotu.

Hyvästejä jättämässä

”Lapsen nauru on ohikiitävä hetki. Äiti kato kun mä hyppään! he huutavat ja sitten hyppäävät, ja kohta toivovatkin, ettei äiti katsoisi. Kenties hekin tietävät sen jo. Ettei lopulta ole mitään viisautta, edes äideiltä ei saa sitä kaidetta jota seuraillen voisi varmistua suunnasta.”

Näin ajattelee Satu Laatikaisen esikoisromaanin Hyvästi itä aikuinen minä-kertoja, joka on palannut lapsuutensa kotiseudulle Kainuuseen tapaamaan äitiään, viimeisiä elinaikojaan viettävää, vaikeita ratkaisuja tehnyttä naista. Äiti on aikoinaan lähtenyt yhteisestä kodista ja jättänyt lapsensa ja Kostamuksessa töissä olleen aviomiehensä. Paljon töidensä takia poissa viipynyt isä on eläessään ollut ruusujen ystävä ja löytänyt äidin lähdön jälkeen hetkeksi kumppanin rajan takaa.

Ristiriitainen suhde äitiin kannattelee Laatikaisen kertojan tarinaa alusta loppuun. Kertoja yrittää saada selville ja ymmärtää äitiä ja niitä ratkaisuja, joihin tämä elämässään päätyi. Mutta hän muistaa hyvin myös aikoja, jolloin perheen lapset olisivat kipeästi tarvinneet elämässään äidin läsnäoloa. Rinnan äitisuhteen käsittelyn kanssa kertoja yrittää selvittää omassa perheessään kärjistynyttä kriisiä, joka on sekin vaatinut välimatkaa etelästä koillisen rajanpinnan juurille.

Mikä tästä kirjasta jää lukijalle erityisesti mieleen, on se lämpö, suuri suru ja hyväksyminen, mitä Laatikaisen kertoja epätäydellisiä vanhempiaan ja vaatimatonta kotiaan kohtaan tuntee; ne ovat olleet hänen eväänsä maailmaan ja siinä kaikessa on koskettanut rakkaus puutteiden paljoudesta huolimatta.

Kaikki päättyy...

Hailuodosta kotoisin olevan Liisa Suomelan (s. 1984) esikoisromaanin Kaikki päättyy kevääseen tapahtumat sijoittuvat nekin saareen, sotien jälkeen ajalle, joka kestää keväästä seuraavaan kevääseen.

Tarinassa sotaleskeksi jäänyt Tyyne on hakenut mantereelta kotisaareen sodassa mieleltään järkkyneen ja parantumattomaksi todetun pikkuveljensä Aukun, jota hän on isosiskona aiemmin muutenkin hoitanut. Samalle merimatkalle osuu saarelle papin virkaan määrätty Johan ja hänen herkkäsieluinen vaimonsa Siiri. Näiden ihmisten tiet risteävät monin eri tavoin kuluvan vuoden aikana.

Erityinen asuinpaikka merkitsee sinne tuleville entisille ja uusille asukkaille monenlaisia haasteita. Suomela kuvaa herkkien ihmisten erilaisista lähteistä kumpuavia ahdistuksia tarkasti ja uskottavalla tavalla. Ymmärrettäväksi tulee sekin, että joidenkin osa luonnonvoimien keskellä karussa yhteisössä on pysytellä vahvana, jopa niinkin, että oma elämä on vaarassa jäädä elämättä.

Vähän sanoja, paljon sisältöä

Kotini mailla on / Elämän lähde. / Sen vesi tulee hopeisena vuoresta / helteessä kylmänä / jäissä jäätymättä / sen lepo on / jokahetkistä virtaa. /

Ja sinä joka sanot: eilenhän me kohtasimme, / kosketat huulillasi / uutta tuntematonta vettä, / et koskaan eilistä / et koskaan samaa.

Sirkka Selja (20.3.1920–17.8.2017): kokoelmasta Pisaroita iholla, 1978

Hän rakasti elämää

Vincent van Gogh (1853–1890)

Vincent van Gogh (1853–1890): Katu, Auvers-sur-Oise, 1890

Irving Stone (1903–1989): Hän rakasti elämää (Lust for life), 1934, elämäkerta Vincent van Goghista

Luetaan lapselle

Lasten kielen ja sanavaraston kehittymisestä - tai pikemminkin kehittymisen puutteesta - ollaan Suomessa kovasti huolissaan. Syytä sysätään usein ja varmaan aiheestakin erilaisten härpäkkeiden luomaan koukuttavaan maailmaan, josta ei lapsi tahdo saada enää katsettaan irti, aikuisista nyt puhumattakaan.

Lue lapselle kuvaa ja tarinaa – Kuvakirja lapsen ja aikuisen arjessa on Päivi Heikkilä-Halttusen kirjoittama ja Jenni Erkintalon kuvittama tietoteos, joka antaa monipuolista tietoa ja hyviä vinkkejä saatavilla olevista lastenkirjoista, niiden sisällöistä ja erityisesti myös kuvituksesta.

Kirjoittajan mukaan ”Päävastuu lapsen johdattamisesta kielen, loruttelun ja lastenkirjallisuuden pariin on vanhemmilla”, varhaiskasvatuksen ja myöhemmin koulun tehtävänä on antaa taustatukea tähän asiaan. Heikkilä-Halttusen monipuolisen tietoteoksen voisi ajatella kuuluvan niin kotien uudelleen muotiin tuleviin kirjahyllyihin kuin erilaisiin opettajanhuoneisiinkin varhaiskasvatuksesta perusopetukseen.

Lakkasuolla tapahtuu

Ulrika Lagerlöfin (s. 1984) Metsän omat -trilogian ensimmäinen osa Lakkasuo kertoo kirjailijan omasta suvusta, sen juurista Djupselestä ja Norlannin metsistä, jotka ovat vaikuttaneet syvästi suvun elämään monen sukupolven ajan. Kirjan on suomentanut Kristiina Vaara.

Teoksen kertoja Eva matkustaa työnsä puolesta sukunsa juurille Djupseleen puolustamaan metsäyhtiön hakkuita alueella, josta nuoret luonnonsuojelijat ovat löytäneet erityisiä luontoarvoja. Samalla hän palaa omaan nuoruuteensa ja sen vaiheisiin ja pääsee tutustumaan myös sukunsa aiempiin kohtaloihin alueella. Erityisesti isoäiti Sivin ja isoisä Johnin elämä 1930-luvulla avautuu hänelle aivan uudella tavalla puhumattakaan Nilasta, metsäsaamelaisesta, johon isoäidillä on tuntunut olevan erityinen yhteys.

Lagerlöfin teoksessa puhutaan siitä, kenellä on oikeus omistaa pohjoisen maa-alueita, metsäsaamelaisilla vai uudisraivaajilla. Toinen tärkeä teema on tämän päivän maanomistajien ja luonnonsuojelijoiden erimielisyys metsänhakkuiden oikeutuksista. Kenen puolella laki milloinkin on, kuka saa äänensä eniten kuuluviin?

Maatalouskonetaidetta

Nummella sijaitsevan Kovelan tilan Traktori- ja maatalouskonemuseosta löytyy 120 erilaista traktoria lähinnä vuosilta 1920–1955. Esillä on myös hevospelillä kulkevia ajoneuvoja, puintiin tarkoitettuja koneita ja moottoreita, moottorisahoja ja muita maanviljelykseen liittyviä laitteita. Paikka on avoinna joka päivä vuoden ympäri. Kovelan vuonna 1924 rakennetussa päärakennuksessa voi ihastella kartanoelämää vuosisatojen varrelta, esittely varattava ennakkoon.

kuvat: Kirjatimpuri

Oivallus

Omansa kullakin 

elämä, elämänusko, 

epäilyksetkin, 

joista saa alkunsa tuska, 

selliin jokaisen

jokin kielto tai syytös sulkee, 

kaihtelematta ken 

ja vapaana täällä kulkee? 

edes ehdonalaisuus 

aniharvalle suodaan meistä, 

ainoa mahdollisuus: 

surra ja likellä seistä.

  Hando Runnel (1938–): Oivallus, kokoelmasta Maan lapset, suom. Hannele Lempinen, Punaisten iltojen purppura, Valikoima Hando Runnelin runoja 1965–1987)

Kirjailijat ja meri

Sanna Nyqvistin teos Rannalla – Miten kirjailijat löysivät meren käsittelee viiden tunnetun klassikon: Jane Austenin (1775–1817), August Strindbergin (1849–1912), Marcel Proustin (1871–1922), Virginia Woolfin (1882–1941) ja Tove Janssonin (1914–2001), suhdetta mereen ja sen rantoihin kirjailijoiden teoksissa.

Perusteluna juuri näiden kirjojen valintaan monien muiden mahdollisten joukosta kirjoittaja mainitsee omien mieltymystensä seuraamisen lisäksi sen, että näiden kirjailijoiden teoksissa tulevat esiin ”rantojen kulttuurihistorian suuret kaaret Euroopassa 1800-luvun alusta nykypäivään”.

Teoksessa puhutaan meren ja sen rantojen merkityksestä kunkin kirjailijan tuotantoon. Vettä löytyisi myös lähteestä, lammesta tai järvestä, josta suomalaisen kansallismaiseman kuva lähinnä syntyy. Meren äärettömyys, voima ja arvaamattomuus tarjoavat luovalle työlle suurempia haasteita kuin makean veden äärellä oleminen.

Suvun tiheätä verkostoa

Camilla Nissisen (s. 1988) toinen romaani Rihmasto kertoo Almasta, joka elää kumppaninsa Johanneksen ja Lotta-tyttärensä kanssa vauvaperheen arkea. Alma kokee olevansa riittämätön pienen lapsen äitinä ja ihmettelee omien voimiensa vähyyttä. Almalla ei ole oman perheen tukea niin kuin Johanneksella, joka on saanut viettää turvallisen lapsuuden. Ilmari-ukki on Alman ainoa tuki, ollut jo lapsuudesta saakka, mutta hän on alkanut haurastua, myös muistinsa osalta.

Takaumina palataan Alman perheen menneisiin sukupolviin ja sieltä peräisin olevaan painolastiin, joka tuntuu siirtyneen Alman kannettavaksi. Ilmarin ja jo sitä aiemman sukupolven osattomuuden ja sota-aikojen vaikutus tuottavat polvesta polveen kytevää väkivaltaa, josta Ilmari omalta osaltaan yrittää pyristellä irti tekemällä töitä perheen eteen yli voimiensa ja osin lapsensakin unohtaen.

Ukkinsa kasvattama Alma joutuu oman lapsen saatuaan ja äidiksi tultuaan miettimään suhdetta äitiinsä Eevaan, joka pakeni kotoa heti, kun se oli mahdollista, ja jonka elämä ei oikein koskaan asettunut uomiinsa. Jotain samanlaista epävarmuutta omasta selviytymisestään Alma tunnistaa itsessäänkin. Onko hänellä mahdollisuus muuttaa omalta osaltaan sukunsa tarinaa? Millainen äiti hän itse haluaa lapselleen olla?