Valvojaisissa

Riko Saatsin romaani Yönistujat sijoittuu ajallisesti 1950-luvun alkuun ja paikallisesti Karjalan Suistamolta Nurmekseen evakkoon joutuneen Feodorin ja Nastin monilapsisen perheen elämään, johon kuuluu myös Tatjana-mummu. Kodin tavat ja kieli poikkeavat naapureista. Kertojan äänenä kuullaan perheen äitiä. 

”Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikallisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestä, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret, joista kallisarvoisin sisin oli puhallettu ulos. Kuorta saattoi kyllä aina maalata kuin pääsiäisen alla jos minkä asuinpaikan väreihin. Mutta kerran valutettu muna pysyi tyhjänä, vaikka kuorta miten yritti koristella.” Näin oli Feodor todennut Nastille, joka yritti hiljaisesti sopeutua ja ajatella asiaa lastensa tulevaisuuden kannalta.

Pitkän ja kokemuksista raskaan elämän jälkeen Tatjana-mummu siirtyy yläilmaisiin. Vanhojen tapojen mukaan seuraavana yönä pidetään ruumiinvalvojaiset, joihin kutsutaan tuttua väkeä kylältä. Hämmennystä perheessä herättävät hautajaiset järjestyvät seuraavaksi päiväksi.

Miten säilyttää oma identiteetti, kieli ja tavat vieraaksi koetussa ympäristössä? Ottaako vastaan epäluulo, jota se valtaväestössä saattaa aiheuttaa, vai yrittääkö opetella uusia tapoja olla ja elää jonkinlaisessa välitilassa? Miten suojella lapsia, jotka sopeutuvat kyllä nopeasti uuteen, mutta joilla ei vielä ole aikuisen valmiuksia seisoa aiemmin omaksutun identiteettinsä varassa? Mikä on tällöin pienenkin, mutta omaksi koetun yhteisön merkitys tukena ja turvana?

Painavaa asiaa

On kaikille hyväksi, että yhteiskunnassa löytyy ihmisiä, jotka uskaltavat kyseenalaistaa monella tapaa jo vallalla olevia käsityksiä siitä, mikä on hyväksyttävää ja uskaltavat sanoa myös ääneen, mihin suuntaan pitäisi edetä, jotta korjausliike olisi mahdollinen.

Liisa Keltikangas-Järvisen uusin teos Itsekkyyden aika – Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin vastaa otsikkonsa esittämään kysymykseen kuvaamalla niitä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia, joita melko lyhyessä ajassa – muutaman kymmenen vuoden kuluessa - on yhteiskunnassa tapahtunut.

Kirjoittaja kuvaa sitä, miltä tämän päivän yltiöyksilöllisyys näyttää, miten itsekkyyttä vahvistava kasvatus ja kulttuuri yksilöön vaikuttaa ja millaisia seurauksia yksilölle ja koko yhteiskunnalle on näistä seurannut. Myös somen sekä mahdollisuuksista että uhasta ihmisten elämään Keltikangas-Järvinen puhuu. Kirjoittajan mukaan toivoa on kuitenkin vielä jäljellä, vaikka paluuta entisiin aikoihin ei enää olekaan. Tarvitaan osin vanhojakin, mutta myös aivan uusia keinoja pitää kaikki kanssaeläjät yhteisten rattaiden kyydissä. Se on koko yhteiskunnan etu.

Lähtökohdaksi uudelle alulle kirjoittaja tarjoaa yhteisöllisyyden ja sosiaalisuuden palauttamista juuri tähän aikaan sopivalla tavalla. Päättäjien pitäisi ymmärtää, että poliittiset ratkaisut eivät voi perustua pelkästään taloudellisuuteen, vaan niiden on oltava sellaisia arvovalintoja, joiden avulla ihmisten, ja erityisesti kasvavien lasten ja nuorten, psyykkinen terveys ja hankalienkin asioiden sietokyky pysyvät hallinnassa.

Vielä niitä honkia humisee...

Arto Paasilinnan kirjoittama ja Raimo Sallisen upeasti kuvittama teos Sadan vuoden savotta vuodelta 2003 kuvaa lähes runolliseen sävyyn 1800-luvulta 1950-luvulle ulottunutta työmiesten ja -hevosten raadantaa savotoilla vaikeissa oloissa, kun rakentaminen ja paperitehtaat tarvitsivat raaka-ainetta lisääntyviin tarpeisiinsa.

Kirjan tarina kulkee kaskeamisen ja tervanpolton kautta varsinaiseen tukkilaiselämään. Tukkilaisromantiikan nostivat yleiseen tietoisuuteen vanhat suomalaiset elokuvat, mutta tosielämä taisi olla romantiikasta kaukana. Kun savotta saatiin päätökseensä, savottalaisen kunto saattoi kotiin mennessä olla ainakin yhtä huono kuin näännyksiin ajetun savottahevosenkin. Puhumattakaan lentojätkistä, joilla ei välttämättä ollut vakinaista asuntoa, vaan jotka jäivät tukkilaiskämpille odottamaan kesää ja pöllien uiton alkamista.

Markku Pölösen ohjaama, Veikko Huovisen kirjaan perustuva elokuva Koirankynnen leikkaaja vuodelta 2004 kuvaa sekin savottalaisten elämää 1900-luvun alkupuolen metsä-Suomessa. Sitten tulivat metsäkoneet ja savottojen työmiehet siirtyivät kuka minnekin työn perässä tai olivat kenties jo menettäneet terveytensä ja työkykynsä ankaran fyysisessä työssä. Mitähän mahtaisikaan ajatella viime vuosisadan petkele ja parkkuurauta kädessään seisova tukkilainen tästä nykyisestä tietokoneohjatusta puunpoiminnasta?

Larin-Kyösti: Vielä niitä honkia humisee, Teuvo Pakkalan näytelmään Tukkijoella, sävellys Oskar Merikanto

Toisten nauttiessa

Quynh Tranin (s. 1989) romaani Kun toiset nauttivat (När andra njuter) kertoo äidin ja tyttären elämästä ja heidän välisestään suhteesta Ruotsissa, jossa he asuvat.

Äiti on töissä kaupungin kylpylässä, jossa vakiasiakkaat tunnetaan. Paikka on hengeltään japanilainen, vaikka työntekijät ovatkin vietnamilaisia. Nyt kylpylä on lakkautusuhan alla. Tytär käy lukiota ja äiti odottaa ainakin tyttären tuovan menestystä ja hyvinvointia perheeseen, kun hän itse ei ole voinut täyttää odotuksia, joita on itselleen asettanut.

Äidin tausta ja juurettomuus ja toisaalta tyttären rimpuilu oman elämänsä ja sen tuomien, itsekin aiheutettujen haasteiden kanssa kuvataan hienovaraisesti toiminnan tasolla. Vaikka kulttuurista ulkopuolisuutta ei korosteta, sen tunnistaa rivien välistä. Lukijan kontolle jää uumoilla tulevia tapahtumia, jotka jätetään sopivasti auki, niin että tarinan lukeneella on tilaisuus ynnätä äidin ja tyttären tulevaisuutta moneen suuntaan.

Tranin esikoisromaani Varjo ja viileys (Skugga och svalka) ilmestyi vuonna 2021 ja palkittiin Runeberg -, Svenska litteratursällskapet i Finland - ja Svenska Yle -kirjallisuuspalkinnoilla. Tästä kirjasta on kirjoitettu enemmän Kirjatimpurissa helmikuun 7. päivänä vuonna 2022.

Molemmat kirjat on suomentanut Outi Menna.

Eino Leinon kuolemasta 100 vuotta

Eino Leino (6. heinäkuuta 1978 Paltaniemellä - 10. tammikuuta 1926 Hyvinkään Nuppulinnassa)

Yksinhiihtäjä

Minä hiihtelen hankia hiljakseen, /jo aurinko maillehen vaipuu,
minun mieleni käy niin murheisaks,/ minun rintani täyttää kaipuu.
Latu vitkaan vie. /Vai vääräkö lie? / Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.

Ja kuusien varjot ne tummentuu. / Minä annan aattehen luistaa.
Ja jos minä korpehen kaadun näin, / mua tokkohan kukaan muistaa?
Kylä kaukana on. / Nyt lepohon / ei aikaa vielä, ei aattelohon.

Olen hiihtänyt metsää, järveä / ja rimpeä rannatonta,
olen laskenut rinteitä laaksojen / ja kohonnut vuorta monta
ja vuorien taa / mun jäi kotomaa, / mut voimani, voimani raukeaa.

Olen vierinyt maita ma vieraita/ ja ottanut merkkejä puista,
olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut / ja levänneeni en muista.
Mut määräni pää / yhä loitoksi jää. / Mun on niin kylmä, mua väsyttää.

Ne nousevat lapsuusmuistot nuo, / ne aukee maailmat armaat,
näen silmät mä äitini lempeän taas / ja taattoni hapset harmaat.
Se vast’ oli mies! / Se taruja ties, / kun joutui ilta ja leimusi lies.

Minä hiihtelen hankia hiljakseen. / Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Koti mullako ollut ja siskot ois / vai oisko se ollut unta?
Miten korvessa näin /nyt yksinäin / minä hiihtäisin? Missä on ystäväin?

Ei, enhän mä korpea hiihdäkään, / minä hiihdänhän siskojen kanssa,
koti tuolla se vilkkuvi kultainen, / tuli taasen on takassansa,
emo huolella käy, / eikö lapsia näy, / kun ilta jo hangilla hämärtäy.

Elä murehdi turhia, äitini mun, / me tullaan, tullaanhan kyllä,
me tulemme poskin niin lämpimin, / meill’ onhan villaista yllä,
ja jos kylmäksi jää / sormi yks tai tää, / sun suukkosi kyllä sen lämmittää.

Me hiihdämme alta ikkunan, / me katsomme salaa sisään:
Isä pitkää piippua polttelee, / emo takkahan halkoja lisää.
Hei, hip hip huraa! / kaikk’ kerrassaan! / Ovi auki ja äidin helmahan vaan.

Ja kuusien varjot ne tummentuu. / Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Joko kotihin korpien hiihtäjä sai / vai ollutko lie vain unta?
Uni tuskat vie. / Päivä loppunut lie / ja loppunut yksin hiihtäjän tie.

 

Eino Leino: Yksin hiihtäjä, Hiihtäjän virsiä (1900)

Monique pakenee

Ranskalainen Édouard Louis (s. 1992) on hänkin, kuten aiemmin puheena ollut Alex Schulman, kirjoittanut perheen dynamiikasta, etenkin naisten näkökulmasta. Louis on tehnyt luokkanousun akateemiseen maailmaan, mutta se ei ole saanut häntä unohtamaan työväenluokkaista taustaansa ja karua lapsuuttaan. Uusin teos, Monique pakenee (Monique s’évade), kertoo naisen pyristelystä kohti väkivallatonta elämää. Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen.

Monique, kertomuksen äiti, on vaivoin pääsyt eroon väkivaltaisesta miehestään, tarinan pojan, Édouardin isästä, ja päässyt muuttamaan maalta Pariisiin, mutta joutunut siellä taas uuden kumppanin alistamaksi. Aiemmin perhe on ollut syvästi loukkaantunut siitä, että Èdouard on kirjoittanut julki lapsuusperheen synkät salaisuudet. Édouard pystyy nyt saamallaan varallisuudella pelastamaan äitinsä tästä myöhemmästäkin suhteesta, mutta siihen liittyvästä henkisestä työstä äidin täytyy suoriutua itse. Tähän työhön liittyy se tosiasia, että poika on ansainnut rahansa kirjoittamalla auki rehellisesti perheen yhteiskunnallisen todellisuuden ja siihen liittyneen väkivallan. Suomalaisen wanhan kansan sanoin sormea heristäen: Se on huono kana, joka pesänsä likaa.

Kirjassa Édouard miettii ystävänsä äidin tilannetta, jossa tämä ei rahan puutteessa kyennyt muuttamaan omaa ahdistavaa elämäänsä:

”Muitakin pakenemista hillitseviä tai estäviä tekijöitä toki on, kuten tottumus tai väkivallan pelko, mutta voisiko raha tuoda sen verran itsevarmuutta, että muut lamauttavat ja lannistavat tekijät voisi ylittää?

   Voisiko vapaudelle määritellä matemaattisesti laskettavissa olevan hinnan?

   Ja jos vapaudella olisi tarkka hinta, jonka yhä useampi kykenisi maksamaan, näkisimmekö yhä enemmän uusia pakoja, loputtomiin?”

Louisin muita, aiemmin suomennettuja kirjoja ovat esimerkiksi Ei enää Eddy, Väkivallan historia, Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset.

Schulmania jälleen

On kuultu sanottavan, että usein kirjailija työstää yhtä ja samaa, mieltään hiertävää aihetta valottaen sitä eri puolilta ja vaihtelevilta näkökannoilta. Alex Schulmanin teos 17. kesäkuuta (17 juni) jatkaa perhesuhteita käsittelevää viiden kirjan teossarjaa, josta kirjailija on saanut lähinnä vain kehuvia arviointeja.

Teoksen päähenkilö Vidar on joutunut pois päivätyöstään opettajana, koska häntä syytetään oppilaan pahoinpitelystä. Vidar viettää aikaa kotona ja soittaa aikansa kuluksi lapsuutensa kesäpaikan puhelimeen, josta vastaakin yllättäen ensin hänen aikoja sitten kuollut isänsä, sitten hän itsekin. Vidar jää koukkuun lapsuutensa, vuoden 1986 tuohon päivämäärään, kesäkuun 17:nteen, sillä hän haluaa tietää, mitä silloin tapahtui, koska se päivä on erityisesti painunut hänen tunnemuistiinsa.

Jos miettii menneisyyttä todellisessa elämässä, niin arvokasta on, jos on vielä jäljellä ihmisiä, jotka voivat avata oman näkemyksensä aiemmin tapahtuneista asioista. Pitänee muistaa, että se on kuitenkin aina kertojien oma versio, ei koko totuus. Lapsen kohdalla tunnemuistiin piirtyneet asiat saattavat olla vaikutuksiltaan aivan eri luokkaa. Sen vuoksi tämänkin asian kirjoittaminen aina uudelleen ja uudelleen fiktion muotoon on tarpeellista.

Itsenäisyyspäivä 6.12.

Onnea Suomi, 108-vuotias!

Itsenäisyyspäivän vanhaan kaksi kynttilää ikkunalla -symboliikkaan on itsenäistymisen alkuvuosista lähtien sanottu kuuluvan sekin, että jos asunnossa on kaksi kynttilää ikkunalla, niin siellä on tarjolla lämminsydämisiä ihmisiä, joilta ohikulkija voi pyytää vaikka yöpymispaikkaa. Siitä ajatuksesta on hyvä pitää kiinni vieläkin!

kuva: Kirjatimpuri