Maatalouskonetaidetta

Nummella sijaitsevan Kovelan tilan Traktori- ja maatalouskonemuseosta löytyy 120 erilaista traktoria lähinnä vuosilta 1920–1955. Esillä on myös hevospelillä kulkevia ajoneuvoja, puintiin tarkoitettuja koneita ja moottoreita, moottorisahoja ja muita maanviljelykseen liittyviä laitteita. Paikka on avoinna joka päivä vuoden ympäri. Kovelan vuonna 1924 rakennetussa päärakennuksessa voi ihastella kartanoelämää vuosisatojen varrelta, esittely varattava ennakkoon.

kuvat: Kirjatimpuri

Oivallus

Omansa kullakin 

elämä, elämänusko, 

epäilyksetkin, 

joista saa alkunsa tuska, 

selliin jokaisen

jokin kielto tai syytös sulkee, 

kaihtelematta ken 

ja vapaana täällä kulkee? 

edes ehdonalaisuus 

aniharvalle suodaan meistä, 

ainoa mahdollisuus: 

surra ja likellä seistä.

  Hando Runnel (1938–): Oivallus, kokoelmasta Maan lapset, suom. Hannele Lempinen, Punaisten iltojen purppura, Valikoima Hando Runnelin runoja 1965–1987)

Kirjailijat ja meri

Sanna Nyqvistin teos Rannalla – Miten kirjailijat löysivät meren käsittelee viiden tunnetun klassikon: Jane Austenin (1775–1817), August Strindbergin (1849–1912), Marcel Proustin (1871–1922), Virginia Woolfin (1882–1941) ja Tove Janssonin (1914–2001), suhdetta mereen ja sen rantoihin kirjailijoiden teoksissa.

Perusteluna juuri näiden kirjojen valintaan monien muiden mahdollisten joukosta kirjoittaja mainitsee omien mieltymystensä seuraamisen lisäksi sen, että näiden kirjailijoiden teoksissa tulevat esiin ”rantojen kulttuurihistorian suuret kaaret Euroopassa 1800-luvun alusta nykypäivään”.

Teoksessa puhutaan meren ja sen rantojen merkityksestä kunkin kirjailijan tuotantoon. Vettä löytyisi myös lähteestä, lammesta tai järvestä, josta suomalaisen kansallismaiseman kuva lähinnä syntyy. Meren äärettömyys, voima ja arvaamattomuus tarjoavat luovalle työlle suurempia haasteita kuin makean veden äärellä oleminen.

Suvun tiheätä verkostoa

Camilla Nissisen (s. 1988) toinen romaani Rihmasto kertoo Almasta, joka elää kumppaninsa Johanneksen ja Lotta-tyttärensä kanssa vauvaperheen arkea. Alma kokee olevansa riittämätön pienen lapsen äitinä ja ihmettelee omien voimiensa vähyyttä. Almalla ei ole oman perheen tukea niin kuin Johanneksella, joka on saanut viettää turvallisen lapsuuden. Ilmari-ukki on Alman ainoa tuki, ollut jo lapsuudesta saakka, mutta hän on alkanut haurastua, myös muistinsa osalta.

Takaumina palataan Alman perheen menneisiin sukupolviin ja sieltä peräisin olevaan painolastiin, joka tuntuu siirtyneen Alman kannettavaksi. Ilmarin ja jo sitä aiemman sukupolven osattomuuden ja sota-aikojen vaikutus tuottavat polvesta polveen kytevää väkivaltaa, josta Ilmari omalta osaltaan yrittää pyristellä irti tekemällä töitä perheen eteen yli voimiensa ja osin lapsensakin unohtaen.

Ukkinsa kasvattama Alma joutuu oman lapsen saatuaan ja äidiksi tultuaan miettimään suhdetta äitiinsä Eevaan, joka pakeni kotoa heti, kun se oli mahdollista, ja jonka elämä ei oikein koskaan asettunut uomiinsa. Jotain samanlaista epävarmuutta omasta selviytymisestään Alma tunnistaa itsessäänkin. Onko hänellä mahdollisuus muuttaa omalta osaltaan sukunsa tarinaa? Millainen äiti hän itse haluaa lapselleen olla? 

Eino Leinon, runon ja suven päivä 6.7.

Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk' aina ei esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä:
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
liki liikkuvi Jumalakin.

Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomita voi, ken ymmärtää.
Sävel selvittää, mikä salahan jää,
näin ihmiset toistansa lähemmän vie;
sen kautta vie Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
noin voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset, toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me yhdessä käydä vois?
Jos murtuis yks, muut tukena ois.
Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Eino Leino (1878–1926): ote Aurinkolaulusta, Hymyilevä Apollo (Sata ja yksi laulua, 1898)

kuva: Kirjatimpuri

Retkelle kansallismaisemiin

Suomen vuonna 1992 valittuihin virallisiin kansallismaisemiin kuuluu 27 erilaista maisemaa, jotka kuvastavat sekä luontoa että suomalaista kulttuuria. On olemassa perinnemaisemia, kulttuurimaisemia ja luonnonmaisemia, joilla jokaisella on aivan erityinen arvonsa.

Tuomo Kesäläisen esittelee kirjassaan Kansallismaisemat - Retkeilijän opas nämä kaikki Suomen kansallismaisemat matkakohteina, joita voi lähestyä monin eri kulkemisen tavoin. Mahdollisuuksia löytyy niin autolla, pyörällä, jalan kuin vesitsekin liikkuen lähestyä näitä kukin omalla tavallaan viehättäviä kohteita.

Kansainvälistä maisemapäivää vietetään 20. päivänä lokakuuta.

Huoltoasemalle

Älä ajele autopilotilla neuvoo Katleena Kortesuon teos Aivojen huoltokirja alaotsikossaan. Kirjoittajan mukaan ihmiset kyllä huolehtivat monesta muusta aivojensa osalta, mutta ÄLYn treenaaminen tahtoo usein unohtua. Tuhoamiseen sen sijaan sanotaan löytyvän resurssia, kuten kirjoittaja toteaa, että ”parhaita tapoja tuhoamiseen ovat aivojen käyttämättömyys, alkoholi, huonosti nukkuminen ja huono ravinto”.

Kirja sopii vaikka vain luettavaksi, koska sen alkuosa koostuu erilaisista ajatteluun liittyvistä kirjoituksista. Toisaalta toinen osa sisältää erilaisia koukuttavia tehtäviä, joissa pitää vaivata aivojaan ratkaisun keksimiseksi. Tätä kirjaa ei ahmaistakaan kertalukemalla!

Kovien aikojen lapsuudesta

”Muistot ovat meissä, / lihassyissä, hermostossa, hengityksessä, / ne virtaavat verenkierrossamme. Emme voi pyristellä irti, voimme vain elää.

Kun sitten iskee äkillinen kriisi, kun maailma lahoaa / alta, kun putoamme korkealta, ensimmäisenä esiin purskahtaa mennyt. / Olemme taas keskellä eilistä.”

Hanna Rytin (s. 1977) neljäs romaani Kaatuminen kuvaa kolmen ihmisen, Emen, Timpan ja Heljän lapsuutta ja nuoruutta 1990-luvun laman aikana ja elämää kolmekymmentä vuotta laman jälkeen. Miten perheiden konkurssit, menetykset ja avioerot vaikuttivat lasten kasvuiässä heidän mahdollisuuksiinsa kasvaa yhteiskunnan toimiviksi jäseniksi ja millaiseksi heidän elämänsä muotoutui myöhemmin aikuisuudessa? Miten selvisivät he, joiden perheet eivät joutuneet kärsimään lamasta, vaan jopa hyötyivät muiden ahdingosta?

Vaikka Rytin teos ei ole kevyttä luettavaa, se tarjoaa vankan samaistumispinnan 1990-luvun lamaan ja lisää ymmärrystä myös tämänpäiväiseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen, joka ei ole jokaiselle yhtä onnekas. Romaani on ”omistettu kaikille niille, joille on annettu kannettavaksi näköalattomuuden perintö”.

Oli juhla ja juhannusilta...

Oli juhla ja juhannusilta ja koivut ja seppeleet,
soi laulelot rantamilta ja helkähti säveleet.
Oli suvisen riemun raiku ja liekissä kokkopuut,
kävi karkelo, kiiri kaiku, oli naurussa nuorten suut…

Oli Juhla ja juhannusilta, sanat: Erkki Kivijärvi (1882–1942), sävel: Ilmari Hannikainen (1892–1955), laulunäytelmästä Talkootanssit (1930)

kuva: Kirjatimpuri

Keräilijöistä

Elli Salon esikoisromaani Keräilijät kertoo matkasta, jonka arkeologi Heini tekee Kainuuseen etsiäkseen ja merkitäkseen muistiin paikkoja, joista tullaan myöhemmin kaivamaan esiin sodan aikana sinne haudattuja vainajia. Asunnokseen hän saa mökin hiljaiselta leirintäalueelta, jossa asuu hänen lisäkseen vain Kostamuksesta muuttanut kirjastonhoitaja Ljudmila, ja talossaan vähän kauempana petokuvausyritystä pyörittävä, tunnettu valokuvaaja Ani rajavartiostosta eläköityneen koiransa Ystävän kanssa.

Pian Heini huomaa, että hän on tekemisissä erikoisten henkilöiden kanssa. Ljudmila tuntuu tietävän hyvin paljon luonnonlääkinnästä ja omalaatuinen Ani koirineen elää hänkin tiiviissä yhteydessä luonnon kanssa. Kumpikin heistä vaikuttaa korvessa vaadittavan sitkeyden perikuvalta, mutta murtumahetkiä alkaa pian paljastua. Heinin omassakin elämässä on ollut suruja, joiden käsittelyyn tulee tilaa vasta täällä, kaukana kaupungin hälystä.

Kirjan nimi voisi viitata Ljudmilan ja Anin innostukseen kerätä kasveja, yrttejä, marjoja, sieniä ja muita luonnon antimia ja Heinin tietojen keräilyyn rajalle haudatuista vainajista. Joskushan sitä joutuu keräilemään myös identiteettinsä rippeitä sieltä täältä.

Jamesia juhlimaan

JJ eli Happy Bloomsday

Kesäkuun 16. päivä vietetään Bloomsday-päivää, jolloin irlantilaiset JJ-fanit rientävät Dubliniin ja varmaan monet muutkin eri puolilla maailmaa juhlimaan sankariaan James Joycea (1882–1941) ja hänen tunnetuinta teostaan. Ulysses (1922) ilmestyi suomeksi Pentti Saarikosken suomennoksena Odysseus vuonna 1964 ja Leevi Lehdon suomennoksena Ulysses vuonna 2012.

Kävely luonnon keskellä kiteyttää ajatuksia

Iisalmen Kirman kylällä asuvan Seppo Kääriäisen arkitoimiin sisältyy joka-aamuinen tunnin lenkki lapsuusmaisemissa. Säällä kuin säällä lähdetään, olipa ulkona millainen myräkkä tahansa. Kävelyillään Kääriäinen on tarkkaillut luonnossa tapahtuvia muutoksia, mietiskellyt maailman ja omiakin asioita laidasta laitaan ja lenkin jälkeen myös kirjannut ajatuksiaan muistiin. Näitä ajatuksia voi lukea Seppo Kääriäisen ja Markku Heikkilän yhdessä kokoamasta teoksesta Seppo Kääriäinen – Lenkillä mietittyä.

Kirja on otsikoitu pariinkymmeneen aihepiiriin, ja niiden alussa Kääriäinen johdattelee lukijan lyhyesti - politiikan asioita unohtamatta - kuhunkin aiheeseen, josta on tiivistynyt ytimekästä sanottavaa. Esimerkiksi sopivat vaikkapa seuraavat: ”Jos ihminen menettää osallisuuden kokemuksen, kenellekään ei ole hyvä olla” tai ”Elämä on lahja, jota et omista, mutta vastaat siitä”.

Päiväretkellä

Eeva, yhdeksänkymppinen tarinan kertoja, muistelee menneitä lapsuuskotinsa romahtaneilla jäännöksillä, valtaisan tuulivoimalan loukuttaessa ilmaa hänen yläpuolellaan. Hän on lähtenyt tälle päiväretkelle tehdäkseen tiliä menneisyytensä ja siihen traagisella tavalla liittyneen varakkaan tuttavansa, naapuristossa lapsuutensa eläneen lähes samanikäisen naisen kanssa.

Eeva on jo nuorena paennut kylältä ja jättänyt taakseen kylän, siihen liittyvät raskaat kokemukset ja saavuttanut maailmalla menestystäkin. Henkinen painolasti, joka liittyy erityisesti ihailtuun Kerttu-sisareen, ei vain ota hellittääkseen. Nyt Eevalla on tilaisuus asettaa varakas tuttavansa peilin eteen katsomaan osin yhteistä menneisyyttä, joka heidän kohdallaan on värittynyt aivan eri tavoin.

Onko vähävaraiseen perheeseen syntyneellä ihmisellä mahdollisuutta myöhemmin irrottautua taustastaan ja katsella sitä objektiivisesti vuosikymmenten jälkeen? Onko mahdollista päästää irti katkeruudesta, jotta voisi elää vapaammin, juuriaan silti unohtamatta ja niitä kunnioittaen? Sitäkin tämä Pirjo Hassisen teos Päiväretki varjojen maahan tuntuu kysyvän ja tekee se kiinnostavalla tavalla.