Katriina Huttusen (s. 1959) omaelämäkerrallisessa esikoisromaanissa Surun istukka kuvataan aikuisen lapsensa menettäneen äidin tunteita 26-vuotiaan tyttärensä kuoleman jälkeen. Tytär on tehnyt itsemurhan lääkkeillä eikä ole jättänyt jälkeensä selityksiä tapahtuneelle. Äidin valtaa hämmennys, suru ja syyllisyys, ja hän joutuu pohtimaan menetykseen liittyviä tunteita ja kysymyksiä jatkuvasti; ne eivät anna hänelle hetken rauhaa. Ainoa paikka, jossa hän voi hetken rauhoittua, on tyttären hautapaikka Hietaniemen uurnaholvissa, jossa hän käy päivittäin viemässä kynttilän ja kirjoittamassa päiväkirjaansa. Hietaniemen hautausmaa kokonaisuudessaan osoittautuu hänelle paikaksi, joka on hänelle tässä elämäntilanteessa ainoa mahdollinen.
Kertoja kritisoi suomalaista ”käypää hoitoa”, joka vaatii masennusta sairastavaa ensin syömään lääkkeitä, ennen kuin voi päästä terapiaan selvittämään asioitaan. Kertoja arvostelee myös lääkkeet samalla kerralla myynyttä apteekkilaitosta. Kertoja kritisoi myös hoitohenkilökuntaa, joka ei ota vakavasti sairastuneen sanomisia. Kertoja kritisoi ystäviään, jotka eivät osaa lohduttaa ja jotka ottavat surun hetkellä yhteyttä vain voidakseen kertoa omia asioitaan. Kaikkein eniten hän arvostelee itseään epäonnistumisesta äitinä eikä anna itselleen minkäänlaista lohtua tai armoa, vaikka ihmiset hänen ympärillään yrittävät auttaa häntä siihen. Toisaalta hän myös ymmärtää sen, että hän viihtyy liiankin hyvin surussaan ja syyllisyydessään, vaikka hänellä on myös toinen, elossa oleva aikuinen perillinen: ”Lapsen kuolema on heittänyt minut pysyvälle epämukavuusalueelle, ja siitä on tullut mukavuusalue. Olen ollut siellä, täällä, elämässäni, nyt niin kauan, että en enää osaa lähteä täältä pois. En tiedä, minne lähtisin. Minulla ei ole muuta paikkaa.”
Kertoja väittää, että suru on tehnyt hänestä itsekkään, hän ei välitä enää kenestäkään, hän kokee olleensa ”huono äiti, huonompi, huonoin, epäonnistunein”. Hän tuntee jatkuvaa tuskaa: itseinhoa, vihaa, syyllisyyttä ja häpeää; hän kokee, että hänellä on yhtä aikaa monta surua päällekkäin. Mielen vallanneiden, vastaamattomien kysymysten tulvakin nujertaa kokijan: ”Murhaoikeudenkäynti käydään pääni sisällä. Olen yhtä aikaa syyllinen, syytetty, syyttäjä ja tuomari. Minulla ei ole mitään sanottavaa puolustuksekseni.”
Aika lohdutonta luettavaa tämä teos on, myönnetään, eikä valoa näytä oikein tuikkivan tunnelin päässä. Ehkä kirja kuitenkin voi auttaa toisia käsittämättömän menetyksen kohdanneita läheisiä ainakin siinä, miten raadollisia ovat ne kokemukset ja tunteet, joita jäljelle jääneet joutuvat pitkän aikaa kokemaan: ”Itsemurhasta ei saa syytettä, kun se on poistettu rikoslaista. Elinkautinen jää elävien kärsittäväksi.”
Kertojan oma kokemus on, että ”Olen suruni kanssa yksin ja kahden. Täällä on hyvä olla. Ihminen ei ole surutyötä tekevä pää. Suru on menetyskokemus. Kokemus on merkityssuhde. Se ei mene ohi vaan jättää aina jäljen. Suru on lahja. Surussa voi olla onnellinenkin. Vain menetys on ikuista.”
