Ihminen jättää paikat taakseen kuvitellen aina voivansa palata. Ehkä se on psyyken keino suojella liialta nostalgialta, ainut tapa mahdollistaa liike.
Katriina Ranteen kirjoittama Miten valo putoaa kertoo kahdesta Lontooseen ajautuneesta eri-ikäisestä ihmisestä. Aaro, suomalainen fyysikko, on joutunut sinne älykkään fyysikkovaimonsa vanavedessä, Lala, nainen Bulgariasta, on pakolaisleiriltä toiselle kulkeuduttuaan ajautunut sinne siivoojaksi hakemaan parempaa huomista kotimaan olojen vuoksi. Aaron koti pohjoisessa Porttipahdassa on aikanaan joutunut veden alle tekoaltaan rakentamisen seurauksena eikä varsinaista fyysistä lapsuuskotia enää ole, vain epämääräinen tieto siitä, missä kohtaa tekoallasta koti on sijainnut. Vain omituinen, erakoitunut mutta älykäs veli on jäänyt sinne vahtimaan veden pintaa.
Veden noustessa altaaseen ’esille nousi suru, elämän pohjavirta, pohjasuru’, mies kirjoitti. Hän oli ollut kahdeksantoista; Lala oli seitsemäntoista, kun hän tajusi pohjasurun olemassaolon.
Lalan perhe on myös jäänyt Bulgariaan, kotikylään, josta kaikki, jotka vain ovat kynnelle kyenneet, ovat lähteneet toisenlaisen elämän perään. Kouluttamattomuus ja kielitaidon puute estävät häntä pääsemästä aidosti kiinni uuteen yhteiskuntaan.
Aaron menetettyä vaimonsa hänen ja Lalan tiet kohtaavat erikoisella tavalla, ja siitä syntyy tämän teoksen jännite. Menetettyään kotinsa Aarosta on tullut pakolainen niin kuin Lalastakin, jolla tosin on kotinsa, mutta joka on joutunut lähtemään sieltä näköalattomuuden vuoksi. Heitä yhdistää ikuinen juurettomuus ja yksinäisyys, jota he yrittävät pehmentää mielikuvituksen voimin. Onnekas se, jolla on kyseinen lahja.
Lala ajatteli, mistä kaikesta mies oli selvinnyt. Ei ehjänä, mutta selvinnyt kuitenkin. Kuten hänen perheensä Bulgariassa, kuten hänen naapurinsa, kuten hän ja Pavla. Ehkä heidän elämänsä ainut saavutus oli selviäminen, mutta oliko lopulta olemassa suurempaa saavutusta?
