Lapsuus

Näin lähes kansainvälisen tyttöjen päivän (11.10.) kynnyksellä sattuikin silmiin sopiva teos, tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917-1976) autofiktiivinen, Kööpenhamina-trilogiaan kuuluva ensimmäinen kirja, Lapsuus. Se on ilmestynyt Tanskassa jo vuonna 1967, ja sitä lukemalla voinee vähän ounastella, ovatko joidenkin ihmisten lapsuuden kokemukset niistä ajoista jollain tavalla muuttuneet. Lapsuus-kirjan takakansi kertoo, että tekijä on tanskalaisten rakastetuimpia kirjailijoita. Kirjan suomennoksen on tehnyt Katriina Huttunen.

Tove-kertoja elää lapsuuttaan Vesterbron työläisten lähiössä perheensä, isän, äidin ja isoveljen kanssa. Ympäristö näyttää joskus jopa inhorealistiset kasvonsa lapsesta asti ahdistuneelle ja tarkkaavaiselle tytölle, joka osaa ennalta aavistaa myös arvaamattoman äitinsä mielenliikahduksia. Ympäristön nuorten ja vanhempienkin naisten kohtalot saavat Toven vähitellen ajattelemaan omaa osaansa ja tulevaisuuttaan tässä maailmassa.

”Lapsuudesta ei pääse pois, se tarttuu kuin haju. Sen huomaa muista lapsista, koska jokaisella lapsuudella on oma hajunsa. Omaa hajua ei voi haistaa, ja joskus pelottaa, että se on pahempi kuin muiden. Kun jututan toista tyttöä jonka lapsuus haisee tuhkalta ja hiileltä, hän ottaa yhtäkkiä askeleen taaksepäin, sillä hän on haistanut minun lapsuuteni hirveän löyhkän. Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele eikä tarvitse. Heistä ei näe että heillä on ollut lapsuus, eikä heiltä uskalla kysyä miten he käyttäytyivät päästäkseen sen läpi ilman että se jätti heidän kasvoihinsa syviä arpia ja jälkiä.”

Isoveli on perheen toivo, johon satsataan, mutta perheen tyttöä ei tarvitse kouluttaa, vaikka hänen aavistellaankin olevan lahjakas kirjoittaja, vaan hänen odotetaan mahdollisimman nopeasti menevän töihin tienaamaan perheelle rahaa. Lapsuus loppuu ripiltä pääsyyn ja sukulaisille järjestettyyn rippijuhlaan.

”Nyt minusta varisevat viimeisetkin rippeet kuin auringon polttaman ihon riekaleet, ja alta paljastuu väärä, mahdoton aikuinen. Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunan ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan.”

Näitä tietoja ja kokemuksia Ditlevsen olikin sitten myöhemmin siirtänyt kirjalliseen muotoon kaiken kaikkiaan 39 teoksen verran. Tuotantoon kuuluu runoja, novelleja, romaaneja ja muistelmia.

Maailman opettajien päivä 5.10.

Lyriikkaa lokakuulle

Syksy

Syyskultiin kellastuu / jo raskain heelmin puu, ja tähdet syttyy lakastuksen yli. / Maan sydän yksin lyö / kuin täyttymätön työ, / vaikk’ onkin kylläisyyttä täynnään syli.

Suur’ Saavuttamaton / sen unelmissa on, / ja luonnon kellot ikävätä soivat / pois ijäisyytehen… / ja alttarille sen / se uhraa loistonsa, min hetket loivat.

Soi kielet hyisen veen / ja tuulikanteleen, / ja tuhatluvuin lehdet lentää puista… / Ma niiden tuskaisaa / kun kuulen laulantaa, / en omaa orpouttain enää muista.

Ma sitä muista en. / Kuin pisar merehen, / kuin tähti aavan avaruuden helmaan / niin hukkuu murheeni, / niin vaipuu lauluni / syksyn suuren suru-runoelmaan.

L. Onerva: Syksy (Liesilauluja, 1916)

Lokakuun yössä

Noin kylmän valkeana / nous sirppi uudenkuun! / Noin näkyy virran vana / nyt läpi paljaan puun!
Siell’ usva-aaveet mataa / veen pintaa himmeää. / Ja puista verta sataa, / mi martoon maahan jää.
Niin syys, niin syys on tullut! / Puu, ruoho lakastui. / Vain haavelinnut hullut / yömustaa vettä ui…

Kaarlo Sarkia: Lokakuun yössä (Kahlittu, 1929)

Syksyn tulo

Rannikolla huojuu kaislat ruosteiset, / sade lakkaamatta metsiin putoo. / Lukit puihin verkkojansa kutoo. / vainioilla viruu märät kynnökset.

Pihamailla asuu synkkä autius. / Koira haukahtelee kulkumiestä. / Rattaan jäljet kiiluu kylätiestä. / Kaukaa kuuluu korven huokaus.

Pienet lamput tuikkaa tulta himmeää / unisina tupain ikkunoista. / Hallan usva kohoo hiljaa soista. / Tuuli veräjällä hymähtää.

                                                                 Einari Vuorela: Syksyn tulo (Veräjäpuu, 1952)

October

October, oves aukeaa / ja raikas tuuli hulvahtaa / maan yli, järven sinen;
tään kerran vielä maisemat / on juhlallisen loistavat. / On suuri kypsyminen.

October, tiennet, kestetyt / on vaivat, kohta lyövä nyt / on kello kahtatoista.
On vaiti oltu, odottain, / ja kuultu äänet huuhkajain / syysyöstä, pimennoista.

October, päiväs lyhkäinen / täys onhan tuskaa tuhanten / ja täynnä vannotusta:
sun kanssas ihminen ja maa / tään viime kerran leimuaa / ja uhmaa sallimusta.

October, tänne tullessas / on kultalehti otsallas / ja verilehti toinen.
Liet viileä tai kylmä liet, / teet loistaviksi lähtötiet, / sa kutsut, hurmioinen.

                                                                 Aaro Hellaakoski: October (Huojuvat keulat, 1946)

Uni viime yönä

Anna Järvinen (s. 1970) tunnetaan enemmänkin ruotsinsuomalaisena muusikkona kuin kirjailijana. Hänen esikoiskirjansa, minä-kertojan äänellä kirjoitetun Uni viime yönä on julkaistu viime vuonna nimellä Dröm natten till idag. Suomennoksen on tehnyt Raija Rintamäki ja se on tältä vuodelta 2021.

Romaanin minä-kertoja lähestyy viittäkymmentä ikävuottaan ja pohtii menneitä tapahtumia ja nykyisyyttäänkin kahdessa maassa; Suomessa, jossa hän syntyi ja Ruotsissa, jonne hänen piti muuttaa perheen hajottua ja äidin avioiduttua uudelleen. Aikojen kuluessa kertojan elämään on kuulunut isoja menetyksiä.

”Sisarpuoleni olivat vaarallisia mutta kilttejä ja kun yksi kaverini sanoi heitä pelottaviksi minä pahoitin mieleni. Veli oli virunut kuukauden kuolleena asunnossaan. Sitten hänet löydettiin ja se oli ehkä vatsahaava. Sisko kuoli yliannostukseen ja minä olin yhdentoista ja surin syvästi ja jäin myös heitteille. Ei hänen nyt niin surullinen olisi tarvinnut olla.”  

Minä-kertojalla itselläänkin on lapsi, josta hän huolehtii ja jota hän rakastaa. Kirjassa hän puhuu läheiselle henkilölle, joka ei enää ole hänen vierellään ja pohtii, miksi sitoutuminen toiseen tuntuu usein niin vaikealta.

”On ikävää ajatella ihmissuhteita. Mehän tiedämme miten ne toimivat. Tule lähelle. Ei noin lähelle. Mene pois. Voi nyt tuli paha mieli kun sinä käskit mennä pois. Sitä et ota yhteyttä ja minä olen yksin. Mitä sitä silloin ajattelee. Ei mitään. Itseään. Omiaan ja omaansa.”

Vuonna 1980 ilmestynyt Antti Jalavan kirjoittama ja Pentti Saarikosken suomentama romaani Asfalttikukka kertoo Ruotsiin perheen mukana siirtolaiseksi joutuvasta pojasta, jonka mieleen muutto vieraaseen maahan jättää syvän haavan. Kirjan päähenkilö on muuton tapahtuessa suurin piirtein samanikäinen kuin Järvisen kirjan minä-kertoja. Voisiko taide olla se tekijä, joka mahdollistaisi myöhemmin elämässä kiinni pysymisen ja kuroisi kiinni haavoja, joiden syntyyn lapsella itsellään ei eri elämäntilanteissa ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa?

Larin Paraskesta

Tulihan taas mieleen entisten aikojen ihmisten kovanlainen arki, kun käsiin eksyi pitkästä aikaa inkeriläisen Larin Parasken (1834-1904) elämästä ja runonlaulannasta kertova Senni Timosen toimittama kirja Näin lauloi Larin Paraske. Parasken päärustingista on kerätty kokoon kaikkein laajin yhdeltä ihmiseltä saatu kalevalamittainen runoaineisto, yhteensä yli 30 000 säettä runoa, sen lisäksi arvoituksia, sanalaskuja, itkuvirsiä, lauluja ja kansankuvauksia.

Timosen kirjaan on koottu 152 Parasken runoa, jotka sisältävät ihmisen elämään liittyviä lauluja aihepiireittäin: Koti, Orpo, Neito, Morsian, Miniä, Äiti, Vaimo, Huolellinen ja Laulaja, ja lisäksi kirjan lopussa on Parasken mielenkiintoinen elämäntarina.

“Ei meillä surulla syyvä / ei eletä huolen kanssa - / meillä syyvään ilolla / eletään remun keralla: / iloin syön, iloin makkaan / iloin ruuvalle ruppeen / iloin astun atrialle; ilo istu vieressäin / remu reunapuolessain.

Mie synnyin ilomäellä / ilo- kasvoin kartanolla: / issoin ilon suvaitsi / emmoin lavian laulun / sissoin jalan siviän / velloin tasaisen tantsun. / Itse oon ilon tekijä / kaiken konstin koittelija.”

Larin Paraske: Ilo istu vieressäin laulusarjasta Neito

Ei ollut Parasken elämä siitä helpoimmasta päästä lajiaan; meni nuorena naimisiin, sai yhdeksän lasta, mies kuoli, hankki elantoaan hakemalla hoitoonsa orpolapsia Pietarista, vetämällä jaaloja ja kantamalla halkoja, kunnes sattumalta tapasi kansanperinnettä keräilevän historioitsijan, Adolf Neoviuksen, jonka kanssa ryhtyi tekemään yhteistyötä runojen parissa. Loppuelämäkään ei suurta helpotusta tarjonnut; hataran mökin menetyskin oli monta kertaa uhan alla ja lopulta se sitten veloista menikin. Meille jälkipolville jäi hieno perintö, jota sopii joskus muistella ja ihmetellä, miten monet sen ajan ihmiset elivät ja vanikkaansa purivat.

Mannerheimintien varrella Hakasalmen puistossa Etu-Töölössä on Alpo Sailon vuonna 1949 veistämä Runolaulajan patsas, jossa Larin Paraske istua nököttää lauluasennossa Mannerheimintien vilkasta liikennettä tarkkaillen ja siitä säkeitä lasketellen. Minkähänlaisia? Kukapa tietää…

Perintöä jakamassa

Tara Lange (s. 1973) ehdottaa kirjoittamassaan teoksessa Perintö – Ymmärrä elämääsi arkkityyppien avulla, että yksi tapa saada uudenlaista potkua ja ymmärrystä omaansa ja muidenkin elämään olisi tutkia sitä erilaisten arkkityyppien avulla. Arkkityypit ovat tuttuja psykiatri Carl Gustav Jungin (1875-1961) ajoilta.

Lange on jaksottanut teoksensa viiteen kauteen: Perintö, Kipinä, Kapina, Tuli ja Hehku, jotka kuvaavat ihmisen ikäkausia. Hän käyttää kirjassaan kahtatoista arkkityyppiä: Viaton, Orpo, Soturi, Hoivaaja, Etsijä, Kapinallinen, Rakastaja, Luoja, Hallitsija, Velho, Tietäjä ja Narri. Jokaisesta esitellään sen ydinarkkityyppi, ja esiin tulee myös sen varjopuoli.

Leikki on luovuutta ja mentaalista leikkiä tästäkin voisi tulla, kun miettisi, minkä roolin näistä mainituista arkkityypeistä on itselleen ottanut tai mihin sen vaihtaisi, millaista roolia on mahtanut esittää tai miten voisi sitä muuttaa. Voihan näistä elämäntaito-oppaista ottaa osviittaa joskus, jos on ajatuksissa jotenkin muuttaa omaa käytöstä siihen parempaan suuntaan ja varsinkin, jos sitten antaa armoa itselleen, kun ei ihan heti onnistu. Ja kunhan muistaa, että se paras ja lahjomaton roolitarkkailija löytyy jokaisen kotoa vessan seinältä, ja sitä ei yleensä kykene huijaamaan.

Niin kuin taivaassa

Niin kuin taivaassa oltiin, kun päästiin pitkän tauon jälkeen ihan oikeaan, käsin kosketeltavaan teatterirakennukseen, istumaan sen mukaville penkeille – tosin turvavälien, käsidesien ja kasvomaskien saattelemana - ja nauttimaan elävien ihmisten näyttelemästä esityksestä ja mahtavasta musiikista. Tämä on laulunystäville syksyn paras kattaus.

Helsingin kaupunginteatterissa parhaillaan meneillään oleva draamamusikaali Niin kuin taivaassa on sisältönsä ja toteutuksensa puolesta monitasoinen, tunteikas ja vaikuttava. Esityksessä on onnistuttu nitomaan musiikkiteatterin eri osa-alueet oivallisella tavalla yhteen; niin musiikki, äänet, valot, tanssi, puvustus, lavastus kuin lavastukseen liittyvät varjokuvatkin.

On pakko hämmästellä sitä, miten monitaitoisuutta vaativaa näyttelijätyö nykyään on; pitää osata selvitä itse puheroolista, sen lisäksi laulaa, tanssia, jopa soittaa eikä akrobatian osaamisestakaan tunnu haittaa olevan. Mistä näitä monitaitureita oikein syntyy? Voiko yksi tie taituruuteen olla mahdollisuus jo varhain päästä mukaan lavalle, kuten tässäkin esityksessä nähdyissä lapsinäyttelijöissä ja nuoressa viuluvirtuoosissa, joka luontevasti astui esiin ja yhtä luontevasti poistui sivummalle osansa tehtyään?

Kay ja Carin Pollakin kirjoittama ja Fredrik Kempen säveltämä musikaali kertoo maailmalla menestyneestä muusikosta, joka palaa kotikonnuilleen kaikkensa antaneena ja haluaa vain olla rauhassa. Kylällä toimiva kirkkokuoro alkaa toivoa hänestä johtajaa, ja siitä lähtee liikkeelle ketju, jossa tilanne johtaa toiseen ja muutos, jonka uusi kyläläinen on tulollaan sysännyt liikkeelle, vaikuttaa vääjäämättä koko yhteisöön.

Vaikeita elämän asioita, kuten kiusaamista, yksinäisyyttä, vakavaa sairautta ja pienen kyläyhteisön ristiriitoja, mutta myös yhteisön voimaa, rakkautta ja toivoa hersyvä esitys on nähty Kay Pollakin ohjaamana elokuvana vuonna 2004, ja sen pääosaa näytteli nyt jo edesmennyt Michael Nyqvist yhdessä Frida Hallgrenin ja Lennart Jähkelin kanssa. Kun juoni oli jo entuudestaan tuttu, saatettiin keskittyä teatterissa siihen, miten tällainen tarina kerrotaan teatterin keinoin ja rajatussa tilassa. Esityksen on ohjannut Jakob Höglund ja pääosia esittävät Tuukka Leppänen ja Oona Airola, suomennokset ovat Aino Piirolan ja Maija Vilkkumaan käsialaa.

Läsnä

Joskus, kun elämä oikein räimii kintuille, ei kaipaa enää sen lisäksi kriittisiä havaintoja tai hyvää tarkoittavia neuvoja. Silloin tuntuu parhaalta etsiä käsiinsä sellaisten kirjoittajien tekstejä, joista tietää jo etukäteen, että niistä löytää lohdun ja kasvun mahdollisuuksia haastavissakin tilanteissa, ja usein erityisesti juuri niissä.

Tommy Hellstenin kirjat avaavat usein uusia ja tuoreita näkökulmia elämän erityistä sietokykyä vaativiin hetkiin. Hellstenin uusimman julkaisun Läsnä – Olet enemmän kuin aavistat kaikki tekstit on valittu Hellstenin aiemmin julkaisemista kirjoista. Teos on hänen omien sanojensa mukaan ”valikoima otteita vuosien varrella syntyneistä teksteistä. Ne eivät ole kirjoituspöytätuotteita, vaan ne ovat syntyneet elämässä ryvettyen, eksyen, ihmetellen ja lopulta myös löytäen.”

Tämä pieni Läsnä-teos rauhoittaa lukijansa tutkimaan jokaista sivua kiireettömästi, kutakin kirjoittajan harkittua ajatusta erikseen tunnustellen ja itsekseen pohtien:

”Siihen, mitä olemme, sisältyy paljon suurempi voima ja valta kuin siihen, mitä yritämme olla.”

YK:n lukutaitopäivä 8.9.

Aarni Penttilä: Aapiskukko, kirjan 1. painos on vuodelta 1938, kuvitus Asmo Alho

Tämän naisen elämä

Helmi Kekkosen (s. 1982) uunituore romaani Tämän naisen elämä kertoo 15-vuotiaana äitinsä menettäneen Helenan tarinaa sekä takaumina menneisyydestä että elämästä menetyksen jälkeen aina keski-ikään saakka.  Äidin elämisen vaikeus, jatkuva sairastaminen ja käsittelemättömät asiat leimaavat koko perhettä ja ennen kaikkea vaikuttavat kasvavan tytön tunteisiin ja hänen kokemuksiinsa. Oma perhe on jotenkin erilainen kuin kaikki muut, Helenan tavallisiksi kokemansa perheet.

Nuoruusvuosien aikana Helena yrittää vain unohtaa kokemansa ja elää normaalisti muiden lailla, mutta jokin hiertää koko ajan. Otetta tavalliseen arkeen ei tahdo löytyä myöhemminkään, vaikka monenlaisia ratkaisuyrityksiä Helena yrittääkin. On olemassa läheisiä ihmisiä, jotka eivät pakene vaan yrittävät auttaa, jos apua vain kykenisi ottamaan vastaan. Mutta siinä on kynnys, joka olisi kyettävä ylittämään, jotta omannäköinen tulevaisuus olisi mahdollinen.

”Kyllä sinä tiedät, mikä sinulla on. Sinä tiedät tästä kaiken. Surua ja kaipausta voi paeta vain tiettyyn pisteeseen saakka, eivätkä ne koskaan lakkaa odottamasta sinua. Ja useimmiten ne iskevät juuri silloin kun asiat helpottavat, kun elämä tasaantuu, niin kuin teillä on tasaantunut, silloin niillä on tilaa nousta pintaan ja tulla esiin.”

Syyspihlajan alle

Pihlaja, esi-isäimme merkittävä puu, on innoittanut eri aikoina sekä kansan- että iskelmälyyrikoita hyvinkin syvälle luotaviin tunnelmiin. Vai mitä sanottaisiin näistä seuraavista lyriikoista, joissa pihlaja on saanut luvan olla kaiken sen sydämen surun ja kesän päättymisen symboli, mitä ikinä on voinut ihmisparka kaihomielin tuntea:

Punertaa marjat pihlajain, / kuin verta niillä ois. / On kurkiaurat lentäneet jo yli pääni pois. / Mukaansa ei mua ottaneet / ne maihin kaukaisiin. / Saan siivetönnä tyytyä / maan kylmän kahleisiin.

Jää siskokseni tuuli yön, / se laulaa laulujaan, / … ja niin edelleen.

Syyspihlajan alla, san. Virmajoki, säv. Arvo Koskimaa, sov. Jaakko Salo , useita esittäjiä

Mistä saapui, kuinka joutuikaan / laitaan aavan aromaan. / Surren seisoo, yksin aina jää, / kesä on tai talvisää.

Hetken saa sen kevät kukkimaan. / Marjat syys tuo pihlajaan. / Tuuli laulaa lehvistössä sen / laulun tään vain suruisen. / Kerran onni kulki ohi sen… ja niin edelleen.

Yksinäinen pihlaja, esittäjä Tamara Lund

Sun luokses taas pihapuu / nyt palaa mun aatoksein. / Sun luonas muut unhoittuu. / Mä muistan vaan lapsuutein.

Sun luonas leikkiä sain / niin usein lapsuudessain… ja niin edelleen.

Pihapihlaja, san. Jouko Kukkonen, säv. Arvo Koskimaa, sov. Kaarlo Valkama, esittäjä Olavi Virta (Dallape: Levytyksiä,1939)

Ja vielä Uralin pihlaja, jonka lopussa on jo pieni pilkahdus toivoa uudesta keväästä:

Illan tuuli soittaa jo latvaa pihlajan. / Kaupungilta kuulen nyt valssin niin kaihoisan. / Pihlajasta se kertoo, on tuttu tarina sen. / Muistan Uralin rinteillä valkolatvuksen. / Niin kuin seppelepäinen vain nuori morsian on / loistaa pihlajan huntu, tuo alla auringon. / Kauas tuonne jääneen nyt tiedän pihlajan… ja niin edelleen.

Kenties kerran vielä soi tuuli lauhemmin. / Kaupunkien pauhu jää taakse viimeinkin. / Missä pihlaja kukkii, taas armaan nähdä mä saan… ja niin edelleen.

Uralin pihlaja, venäl. kansansävelmä, sov. Eero Ojanen, san. Veikko Vallas, esittäjä Kaisa Korhonen 1969, useita esittäjiä

Vuodet

Erityisesti kotimaassaan Ranskassa suositun kirjailija Annie Ernauxin kovasti myyty kirja Vuodet (Les années) on Lotta Toivasen suomentama, eräänlainen kollektiivinen muistelma, koska se kertoo lukijalleen kunkin ajan tekemisistä paljoltikin passiivissa ja me-muodossa; se on kirjailijan tietoinen valinta. Vuonna 1940 syntyneellä kirjailijalla on ikänsäkin puolesta mahdollisuus käsitellä mennyttä aikaa vuosikymmenittäin vain joidenkin menneitten vuosien sijasta, ja niin hän tekeekin. Kirjassa viitataan usein erilaisiin merkittäviin historiallisiin tai muuten uutisoituihin tapahtumiin, joita maailmassa tapahtui unohtamatta ajassa olevia kulttuurisia virtauksia. Pieniä muistikuvia sieltä täältä, merkittäviä ja näennäisen pieniä tapahtumia vuosien varrelta, vuosikymmenten surut, ilot, haasteet, menetykset ja ihmissuhteet kerryttämässä elämänkokemusten loppumatonta virtaa – ja sitten.

”Silmänräpäyksessä kaikki katoaa. Kehdosta saakka kerrytetty sanasto häviää kuolinvuoteella. Tulee hiljaisuus, jota yksikään sanasto ei kuvaa. Auki jääneestä suusta ei kuulu mitään. Ei minä eikä minua. Kieli sanoittaa maailmaa edelleen. Olemme juhlien pöytäkeskusteluissa enää pelkkä nimi, yhä kasvottomampi, kunnes häviämme kaukaisen sukupolven nimettömään väenpaljouteen.”

Teos ei kuitenkaan ole lainkaan niin apea kuin edellä olevasta lainauksesta voisi päätellä, vaan siitä koostuu lukijan päässä toisten ihmisten yhteydessä eläneen ihmisen eheä ja kiinnostava elämäntarina. Kirjan loppupuolella hän-kertoja summaa motivaatiotaan tämän kirjan kirjoittamiseen: ”Hänelle on tärkeää hahmottaa se aika, jonka hänen käyntinsä maan päällä kestää, se aikakausi, joka hänet on lävistänyt, se maailma, jonka hän on rekisteröinyt elämällä elämäänsä” ja vielä kirjan viimeinen lause: ”Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse.”

Suomen luonnon päivä

Suomen luonnon päivän kunniaksi voi vielä aiemmin (KT 12.08.2021) ) esiteltyjen luontoretkioppaiden ohella lisätä joukkoon pari muutakin kiinnostavaa luonnon ilmiöitä selittävää teosta.

Martti Hahtolan uusi kirja Metsäjänis vai rusakko? – 100 kysymystä Suomen luonnosta sisältää nimensä mukaisesti kiinnostavia kysymyksiä, joihin kirja antaa myös vastauksia. Kysymysalueet on jaoteltu koskemaan lintuja, nisäkkäitä, kasveja, sieniä ja jäkäliä, hyönteisiä ja bakteereja ja viruksia. Miksi käki kukkuu, metsäkauris vai valkohäntäpeura, miksi lumpeet katosivat, mitä ovat savusienet, kulta- vai kuparikuoriainen, mikä on jänisrutto, vain joitakin kysymyksistä mainiten.

Jonathan Elphickin ja John Woodwardin taskukirja Linnut – runsaasti kuvitettu opas Euroopan linnuista on edellistä vanhempi teos, mutta havainnollinen sekin hyvän kuvituksensa ansiosta. Kirjassa kuvataan myös kunkin linnun levinneisyyskartta, talvehtimisalueet, lentokuva siivet levitettyinä ja linnun koko suhteessa muihin lajeihin. Kirjan on suomentanut Jani Kaaro.

Nyt sitten vain odottelemaan syksyä ja pohjoisesta etelää kohti vaeltavia tilhiparvia, jotka tyhjentävät hetkessä orapihlaja-aidan herkullisista marjoista. Pihlajanmarjojakin näyttää kyllä olevan tänä syksynä varsin runsaasti, joten tiu-tau tilhi äidin ryytimaassa saanee kupunsa kylläiseksi.

Tiu tau tilhi; Pikku Inkerin laulu tilhelle, san. Ilmari Kianto, säv. Mikael Nyberg

Etätyöhön ja takaisin

Kalsariduunit – etätyön ilot ja kirot on Timo Ropen varsin ajankohtainen teos juuri tällä hetkelllä työssä ahertajille; onhan etätyötä tehty koronan vuoksi monissa eri työpaikoissa nyt lähes puolentoista vuoden ajan eikä taida loppua näkyä – ainakaan, jos uskotaan erilaisia tiedotusvälineitä ja tutkimuksia, jotka povaavat, että etätyö jossain muodossa on tullut jäädäkseen.

Mitä etätyö vaatii organisaatiolta ja esimiehiltä, millaisia pelisääntöjä ja millaista luotettavuutta etätyön tekemiseen vaaditaan? Entä mitä ominaisuuksia työntekijällä pitää olla, että hän voi onnistua etätyössä? Entä työssäjaksaminen etätyötä tehtäessä? Kuinka kauan ihminen jaksaa tehdä työtä eristyksissä ilman tiivistä työyhteisöä? Teos pyrkii myös omalta osaltaan valottamaan työelämän mahdollista tulevaisuutta ja sen laajempia vaikutuksia silloin, jos etätyö on - kuten näyttää - yksi osa työelämän todellisuutta.

Monenlaisia haasteita mutta myös mahdollisuuksia taitaa olla joka tapauksessa näköpiirissä etätyön tulevaisuutta pohdittaessa. Näiden lisäksi sympatiat suuntautuvat tänä aikana erityisesti sille isolle joukolle ihmisiä, jotka ovat pandemian iskettyä joko joutuneet pitkään lomautetuiksi tai menettäneet työnsä kokonaan, puhumattakaan niistä, jotka eivät ole sitä ennenkään päässeet työn syrjään kiinni yrityksistään huolimatta.

Pentalaan ehtii vielä!

Jos haluaa nauttia päiväretkellä pienestä merimatkasta, kulttuurista, saariston kauneudesta ja kevyestä patikoinnista samalla kertaa, mutta ei jaksa matkustaa kovin kauas kotikonnuilta, niin kannattaa suunnata lähialueelle vaikka Espoon kaupungin ylläpitämään Pentalan saaristomuseoon. Sinne pääsee edestakaisin saaristoliikenteen reittiveneillä eri laitureilta, esimerkiksi Soukasta. Reittioppaasta löytyy aikatauluja; edestakainen merimatka vaikkapa Soukasta, Kivenlahdesta tai Suinonsalmesta maksaa kuusi euroa aikuiselta, alle 7-vuotiaat matkustavat ilmaiseksi. Pentala on auki tänä kesänä vielä 29. elokuuta saakka tiistaista sunnuntaihin ja ryhmille tilauksesta vielä 9. syyskuuta saakka, joten pientä kiirettä voi alkaa tulla. Mutta jos ei paikalle ehdi tänä kesänä, niin ensi kesän varalta paikka on hyvä muistaa, kun se on oiva kohde myös lapsiperheille.

Pentalan museossa voi tutustua kalastajien arkeen ja elämään, kierrellä saarella olevaa luontopolkua, jonka varrelta, saaren keskeltä löytyy myös pieni Pentalajärvi, ja käydä myös luonnonkauniilla hiekkarannalla vaikka pulahtamassa veteen ja ihailemassa merimaisemaa. Luontopolun alkupäässä on vanha navetta puulehmineen ja kesämaiseman ahkeria uurastajia, lampaita, määkii sen viereisessä haassa. Saarella on myös kahvila ja ravintola, joten evästystäkin löytyy, jos kahvihammasta alkaa pakottaa.

Kaikki viihtyi Viipurissa...

Viipuri, parhaiten säilynyt suomalaisten rakentama kaupunki, kuten kirjan kirjoittaja lukemisen taustaksi toteaa, on ollut monen suomalaisen suosima matkakohde eikä vähiten siellä sijaitsevan Monrepos’n puiston menneen loiston vuoksi. Viipuriin on rakennettu jo Suomen autonomian ajalla huomattava määrä suomalaisten suunnittelemia merkittäviä liike- ja hallintorakennuksia, jotka seisovat siellä vieläkin ajan raunioittavaa kättä uhmaamassa. Tämäkin käy ilmi tästä mielenkiintoisesta Viipurin rakennustaidetta ja elävästi kerrottua historiaa käsittelevästä Lasse Erolan kirjoittamasta pienestä oppaasta Viipuri – opas suomalaisille.

Teos esittelee kuvin ja tekstein 50 kiinnostavaa nähtävyyttä Viipurista, jonka vanha rakennuskanta säilyi osin siis sen vuoksi, että sille ei tehty mitään - tosin siitä ei myöskään pidetty huolta, joten rakennukset pääsivät pahasti rapistumaan. Jokaisen esitellyn rakennuksen kohdalla on myös kerrottu sen suunnitellut arkkitehti, ikä ja rakennuttaja, ja ne tiedot ovat kulttuurihistoriaa. Kirjallisuuden kannalta muistettavaa on toki myös se, että Mikael Agricola haudattiin Viipuriin hänen menehdyttyään paluumatkallaan Moskovan rauhanneuvotteluista. Hautaa ei kylläkään ole löydetty.

Vaikka pyöreen tornin hämärään, pöytään niin hilpeään, kuten Juha Vainio aikoinaan laulussaan asian ilmaisi, ei juuri nyt taida olla asiaa, niin pienestä viikonloppumatkasta tämäkin opus hyvin käy. Hyvä idea on sekin, että kirjan etu- ja takakannessa on Viipurin keskustan kartta ja luettelossa Viipurin katujen nimet vuonna 1939 ja nykyiset venäjänkieliset nimet ja päinvastoin niin, että matkalle mennessään voisi tietää, millä suomenkielisellä kadulla nyt seisoisi, jos eläisi vaikka 1930-luvulla Suomen toiseksi suurimmassa ja kansainvälisessä kaupungissa.

Oppaita luontoretkelle

Osittain koko surkean pandemiankin ansiosta valtaosa kansalaisista - niin täällä ennenkin asunut kuin tänne palannutkin väki - on monen jo ennestäänkin asian huomanneen lailla viime aikoina tajunnut, millaisessa luonnoltaan rikkaassa ja ilmastoltaan puhtaassa maassa oikein onkaan mahdollisuus elää ja hengittää. Onkin mukavaa, että on alettu myös kustantaa entistä kattavampia ja tarkempia suomalaisen luonnon ilmiöistä ja kasveista kertovia, retkelle helposti mukaan otettavia oppaita.

Henry Väreen Retkeilijän tunturikasvio, taskuun sopiva maasto-opas, antaa osviittaa tunturilajien runsaudesta. Eipä olisi tullut aiemmin mieleenkään kairalla kulkiessaan ja paljakan kasvillisuutta pää alaspäin tihrustellessaan, että Suomen tunturialueilta löytyy noin 400 lajia tai alalajia; näistä 160 on esitelty tässä oppaassa. Ja vaikka ei tänä kesänä ehtisi  kotisohvaa pidemmälle vaellukselle, niin jo kasvien nimissä esiintyvät Lapin maisemat: lapinuuvana, kerosara, kaljutunturihärkki, haurasloikko, pohjanpunakko, kaljukiviyrtti, riekonsara, pahtarikko, ja monta muuta, tuovat mieleen pohjoiset tunturit ja purojen rauhoittavan solinan.

Rantojen laulavat linnut on Riku Cajanderin, Juha Sjöholmin ja Tero Linjaman yhteistyössä tehty teos, joka sisältää myös QR-koodit ääninäytteisiin, joten tämäkin kirja kannattaa ottaa messiin, jos lähtee luontoretkelle. Kirjassa esitellään 99 rannoilla viihtyvää lajia: lokkeja, hanhia, kahlaajia, sorsia ja rantojen varpuslintuja, joten pientä haastetta riittää harrastajalle, kun ruovikossa seisoessaan yrittää ottaa selvää, mikä niistä nyt mahtaa äännellä.

Jarkko Korhosen Sieniopas – Taskukirja sienten tunnistukseen on sekin nimensä mukainen pienikokoinen kirja, joka kulkee helposti mukana vaikka sienikorissa. Tällainen opas on tosi tarpeellinen, kun tiedetään, miten arvaamattomia sienet saattavat niitä tuntemattoman käsittelyssä olla. Kännykän räpelöinti metsässä kun tuntuu niin turhalta, niin turhalta, vaikka sieltä ohjeita ja sienten tunnistuskuvia löytyisikin. Sienilajejakin on tiedossa monenmoisia: tatit, helttasienet, kääväkkäät, kupusienet, hyytelösienet ja kotelosienet. Lajien esittelyn lisäksi kerrotaan sienilajien tuntomerkit, niiden näköislajit ja ruokasienistä käyttö- ja säilöntävinkkejä. Myös ohjesivun taustaväri kertoo, onko kyseessä ruokasieni, ei ruokasieni vai myrkkysieni, jolle kannattaa sanoa heipat jo sellaisen nähdessään.

Ja eikun pöheikköön! Vielä on kesää jäljellä!

Samuli Paronen: Maailma on sana ja muuta tuotantoa

Mielenkiintoisista suomalaisista jo klassikko-osastolle kuuluvista kirjailijoista löytyi hyllystä jo aiemminkin tässä blogissa mainittu Samuli Paronen (1917-1974), jonka kirjallinen tuotanto on kestänyt hyvin aikaa ja on erityisesti heikompien ja haavoittuvaisten ihmisten asialla. Työmies, taidemaalari ja kirjailija Samuli Paronen aloitti kirjoitustyönsä vasta 47-vuotiaana, mutta ehti kymmenessä vuodessa saada aikaan sellaisen tuotannon, että oksat pois; kymmenen kirjaa kymmenessä vuodessa.

Omastakin hyllystä löytyi - kiitos kirjaston vuosittaisten poistomyyntien – kaksi teosta, novellikokoelma Tämä on huone 8 ja romaani Huone puutalossa. Ja kolmas, oikein kirjakaupasta ostettu on postuumisti vuonna 1974 ilmestynyt aforismikokoelma Maailma on sana. Tästä teoksesta on sanottu, että se edustaa suomalaisen aforistiikan huippua.

”Yhä useampien on tehtävä yhä tehokkaammin töitä voidakseen ostaa oikeuden tehdä jotain muuta.”  

”Yhä useammat kokevat elämänsä mielettömäksi, ellei heillä ole varaa ajan mielettömyyksiin.”

 “- Hän löysi vihdoin itsensä, ne sanoivat miehestä, joka vasta verraten iäkkäänä lakkasi kehittymästä.”

 “Asiantuntijan lausunnon mukaan on köyhyys terveellistä. Lääkäri oli sanonut hänelle, etteivät köyhät käy vastaanotoilla niin usein kuin varakkaat.”

”- Tää maailma on niin paha, sanoi kunnon ihminen vastustaen kaikin voimin sen muuttamista.”

”Matkassa on aina se kohta, josta eteenpäin se kuluttaa itsensä loppuun.”

”Katselen maisemaa, se tulee minuun, eikä mikään ole pois tulevilta, kun lähden.”

Kaikki tuoksuu lumelta

Kaikki tuoksuu lumelta on Saara Cantellin (s. 1968) toinen romaani. Se kertoo samaan sukuun, mutta kolmeen eri sukupolveen kuuluvan naisen elämästä; isoäidistä, äidistä ja tyttärestä, hieman kurottaen vielä tyttären vastasyntyneen lapsenkin elämään.

Kerttu on kuvataiteilijana lähes luonnonlahjakkuus ja hänelle avautuukin heti Helsingin opintojen jälkeen mahdollisuus mennä jatkamaan stipendiaattina opintojaan Pariisiin. Nuoren naisen elämän realiteetit 1950-luvulla tekevät ratkaisut hänen puolestaan ja vaikuttavat voimakkaasti hänen tulevaisuuteensa. Tuija, hänen tyttärensä, elää omaa nuoruuttaan 1970-luvulla ja tekee valintojaan uudelta pohjalta ajan yhteiskunnallisen ja ekologisen tietoisuuden valossa. Olivia, Tuijan tytär, herää 1990-luvun todellisuuteen oman ammattinsa, näyttelijäntyön kautta. Kaikkia naisia kuitenkin yhdistävät samat juuret, joilta he elämäänsä ponnistavat, ja tämän ymmärtäen heistä on tärkeää olla niistä tietoinen samalla, kun luo omaa todellisuutta elämästä.

”Tarinoiden kautta me imemme itseemme tiedon siitä, kuka ansaitsee tulla kerrotuksi. Kenen annamme toimia tarinoiden maailmassa? Kuka saa yrittää, erehtyä, eksyä ja löytää perille? Kenen annetaan epäonnistua, voittaa vastoinkäymiset ja suorittaa sankaritekoja? Kenen äänellä kysytään, kuka vastaa? Ja kaiken tämän vastapuoli, peilin heijastamaton taustapinta, kirjan sivuilta kuihtuneina varisseet ylämääräiset kirjaimet: kuka jää näkymättömiin?”

Elonkorjuu

Kuuma hohtaa aurinko ja vilja kypsää on. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.

Isoisä hoitaa tuolla mehiläisiään. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.

Mummo poimii luumuja ja ruokkii porsaitaan. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.

Tyttö istuu penkillä ja kehrää pellavaa. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.

Poika leikkaa rypäleitä hiljaa hyräillen. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.

Nyt on tullut korjuuaika, kohta juhlitaan. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.

 
                      Elonkorjuu, unkaril. kans. säv., suom. sanat Samppa P. Asunta