Metsä minussa

Heikki Willamon Metsä minussa – valokuva- ja esseeteos on päivään erityisen hyvin sopivaa katseltavaa ja luettavaa, kun tänään vietetään maailman ylikulutuspäivää tämän vuoden osalta. Päivä on merkki siitä, että tälle vuodelle arvioidut, laskennalliset ja uusiutuvat luonnonvarat on siis käytetty loppuun. Viime vuoden osalta tämä todellisuuteen heräämisen päivä oli pandemian ansiosta vasta elokuun loppupuolella.

Willamo on kuvannut kymmeniä vuosia eteläsuomalaisia metsiä ja niiden kasvi- ja eläinlajistoa. Monet ihan uskomattoman hienoista valokuvista ovat metsien suojelun puolesta myös salaviisaita. Vai mitä muuta voisi ajatella kuvista, joissa lähikuvassa on petolintu, jonka silmästä näkyy heijastuksena taustalla oleva hakkuuaukio? Teos ottaa kaunokirjallisesti kantaa suojelumetsien lisäämisen puolesta ja osa kirjan tuotosta lahjoitetaankin Luonnonperintösäätiölle tätä tarkoitusta varten. Kirjoittaja toteaakin:

”Olemme kulkeneet pitkän tien pois metsästä, pois elämän rikkaudesta ja monimuotoisuuden kirjosta, yhä uudet metsälajit päätyvät uhanalaisten listalle. Olemme rajalla, mutta kaikki on vielä omissa käsissämme. Me voimme lisätä suojelumetsien määrää ja kokoa, luoda ketjuja ja verkostoja, joiden turvin metsälajisto voi elää ja hengittää. Me voimme viedä elämää suojelevaa ajattelua myös talousmetsien puolelle, nähdä maailma ihmisen halujen ja tarpeiden ulkopuolella ja sovittaa elintapamme sen mukaiseksi. Meillä on siihen varaa.”

Metsä minussa.jpeg

Käsityötaidetta ja taitamista

Helsingin Taidehallin ryijynäyttelyn upeita ryijyjä keväältä 2021.

Elämänpuuryijy vuodelta 1799

Elämänpuuryijy vuodelta 1799

Tomero, Terttu: Katiska

Tomero, Terttu: Katiska

Könönen, Sirkka: Tähtipolku

Könönen, Sirkka: Tähtipolku

Gallen-Kallela, Akseli: Liekki

Gallen-Kallela, Akseli: Liekki

Blomstedt, Väinö: Hevoset

Blomstedt, Väinö: Hevoset

Simberg-Ehrström, Uhra-Beata: Pathetique

Simberg-Ehrström, Uhra-Beata: Pathetique

Kehrä

Runoilijana aiemmin tunnetun Saila Susiluodon (s. 1971) ensimmäinen proosateos on romaani Kehrä, joka on yhdistelmä pohdintaa, esseetä ja matkapäiväkirjaa. Liikutaan lähinnä Italiassa; Rooman lähialueilla ja Mazzano Romanon taiteilijaresidenssissä.

Ympäristöä havainnoidessaan kirjoittaja arvioi teoksessaan oman henkisen vapautensa vaatimia reunaehtoja, joiden vuoksi hänen on lähdettävä ja tehtävä matkoja uusille seuduille tunteakseen vapautumista. Samalla ajattelevan ihmisen sisällä kytee syyllisyys ilmastonmuutoksesta ja lentämisen ja liikkumisen aiheuttamista vaurioista luonnolle.

”Symbolit muuttuvat: lentokone, lentokenttä, matkustamiseen liittyvät onnen, vapauden ja irtonaisuuden tunteet. Ne ovat tahriintuneet, ne eivät ole osa omaa vapauttani vaan siivu nuorempien ihmisten tulevaisuutta jonka olen viipaloinut omaan käyttööni”.

Teoksessa pohditaan myös suhdetta ”sinuun”, vierellä olevaan läheiseen, joka tuntuu entistä tärkeämmältä. Ja kaiken pohjavireenä kulkee taiteen tekijän yleisinhimillinen, ikiaikainen pelko luovuutensa virran ehtymisestä, kun entinen on jo mennyt, mutta uusi on vasta aluillaan:

”Jokaisen hiljaisuuden jälkeen tuntuu että olen yhä vähemmän kirjailija, vähemmän minä, mitään. Muodonmuutoksessa tämä on kivuliainta. Jotain, jokin on muuttumassa mutta ei ole takeita mitä liikahduksen takana on, perhosen väreilevät, loistavat siivet tai pieni, tuhkaantunut kotelo, josta elämä on lopullisesti kadonnut.”

Kovin on samaistuttavaa ja yleisinhimillistä tämä Susiluodon pohdinta ja panee lukijankin ajattelemaan omia valintojaan vaikkapa matkailua suunnitellessaan, puhumattakaan elämän suuremmista asioista, kuten luovuudesta, arvoista ja elämän syvemmän merkityksen löytämisestä.

Kehrä.jpeg

Louise Glück

Louise Glück (s. 1943) Yhdysvalloista voitti vuonna 2020 Nobelin kirjallisuuden palkinnon ja ainakin tämän kirjoittajan mielestä vaikutti ensin, että tulipahan voittaja ihan puskista. On vähän sellainen kutina, että ei tässä taideta kuitenkaan olla ainoita, jotka eivät olleet kuulleet kyseisestä runoilijasta juurikaan aikaisemmin. Osasyynä lienee se, että suomennoksia on ollut harvalukuisesti tarjolla.

Kun vähän tutkailtiin asiaa, niin saatiin todeta, että Glückillä onkin laaja kirjallinen tuotanto; kaksitoista runokokoelmaa ja kaksi esseekokoelmaa. Uskollinen ja hyveellinen yö (Faithful and Virtuous Night), tarina ritarista matkalla kuoleman maahan, on hänen uusin teoksensa, jonka on suomentanut Anni Sumari. Louise Glück on teoksen kansilehden mukaan voittanut melkein kaikki merkittävimmät kirjallisuuspalkinnot kotimaassaan ja on siellä yksi arvostetuimmista runoilijoista.

Enostone kustannukselle suurkiitos, että on uskallettu ottaa riski kustantaa suomennoksia myös sellaisen kirjailijan teoksista, jotka muuten olisivat saattaneet jäädä suurelle yleisölle vieraiksi.

 … ”Ystäväni, eläin sanoi, mikset hylkäisi minua? Yksin voit löytää tiesi tässä paikassa. Mutta sinun hylkäämisesi, vastasi toinen, tarkoittaisi että jättäisin taakseni osan itseäni, ja miten voisin tehdä niin kun en tiedä, mikä osa sinä olet? 

                                 Ote teoksen Uskollinen ja hyveellinen yö runosta Hevonen ja ratsastaja

Lähitienoon museokohde Hvitträsk

Arkkitehti Eliel Saarisen (1873-1950) työtoveriensa Herman Geselliuksen ja Armas Lindgrenin kanssa Vitträsk-järven rannalle Kirkkonummelle suunnittelema kotiateljee ja huvila Hvitträsk valmistui vuonna 1903, jolloin siellä toimi myös heidän yhteinen toimistonsa vuoteen 1905. Tämä kolmen perheen asuttavaksi suunniteltu kokonaisuus on ollut tänä vuonna 50 vuotta Suomen Kansallismuseon museokohde, joten vuosi on oikein juhlavuosi.

Museossa vieraillessa tulee kyllä mieleen, tunsivatko sen ajan melko harvalukuiset taiteilijat kaikki toisensa, kun talon sisustuksessa näkyy niin monen alan taiteilijan kädenjälki; tuossa joku hyvä kaveri on suunnitellut uuninluukun koristelun, joku toinen toteuttanut kattomaalauksen, kolmas on sommitellut mosaiikkikoristelun, neljäs ikkunamaalauksen ja sitä rataa.

Muistin virkistämiseksi piti oikein ynnätä, mitkä olivat Eliel Saarisen tunnetuimpia töitä noin suomalaisittain; no ainakin Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyn Suomen paviljonki, Helsingin päärautatieasema (1905-1914) ja Kansallismuseo (1905-1910).

 

Hvitträsk1.jpeg
Hvitträsk2.jpeg
Hvitträsk3.jpeg
Hvitträsk4.jpeg
Hvitträsk6.jpeg
Hvitträsk5.jpeg
Hvitträsk7.jpeg
Hvitträsk8.jpeg
Hvitträsk9.jpeg

Munkki joka myi Ferrarinsa

Robin Sharman teos Munkki joka myi Ferrarinsa (The Monk Who Sold His Ferrari) - Opettavainen tarina unelmien täyttymyksestä ja tavoitteiden saavuttamisesta on julkaistu jo vuonna 1997, mutta ilmeisesti täyttää vieläkin hyvin paikkansa elämäntaito-oppaiden alati kasvavassa virrassa. Kirjan on kääntänyt Tuikku Ljungberg ja toimittanut Tuija Turpeinen.

Itse teoksen nimi tuntuu aika raflaavalta, koska se henkilö, joka myi Ferrarinsa, oli kirjan mukaan kuuluisa asianajaja, joka lyyhistyi vakavan sydänkohtauksen saaneena kesken istunnon oikeussalin lattialle. Tapauksen säikäyttämänä hän luopui ammatistaan ja Ferraristaan ja lähti Intiaan palauttaakseen mielenrauhansa. Sen tavoitettuaan hän valmistautui jatkamaan elämäänsä munkin kaavussa.

Teoksen kertoja on kyseisen asianajajan kollega, jonka puheille pyrki vuosia myöhemmin vierailija, jonka kollega vaivoin tunnisti täksi entiseksi asianajajaksi, joka oli kokenut täydellisen muutoksen kyynisestä ja loppuun ajetusta lakimiehestä voimaa uhkuvaksi ajattelijaksi. Hän kertoi kollegalleen tarinan elämän seitsemästä ajattomasta hyveestä, joiden avulla voi viisastua, ja halusi myös kollegansa kuulevan munkkien ikivanhasta tiedosta, joka oli hänet itsensä parantanut. Näitä seitsemää hyvettä kuvataan kertomuksessa erilaisin symbolein, joiden merkitystä tässä teoksessa pyritään kertojalle - ja samalla lukijallekin - selventämään.

Munkki joka möi Ferrarinsa.jpeg

Eino Leinon ja runon ja suven päivä 6.7.

Ikävöi, ihminen, / kaipaa kauneinta muiston ja toiveen, / päiviä lapsuuden, / aikoja armaita hempeän hoiveen,
isää ja äitiä, / veljiä, siskoja vierailla mailla, / untesi neitiä, / häntä, mi pois meni hämärien lailla.

Muistatko aikaa, / milloin sun aamusi nous elon kultaan, / lempesi taikaa, / riemuja, ammoin jo menneitä multaan,
retkiä marjassa, / laineita soiluvan salmen ja lahden, / käyntejä karjassa, / kesä-yön ääniä yksin ja kahden?

Kaipaatko milloin / pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi, / istuen illoin, / tuntien hiljaa maatuvas maaksi,
kun kaikki haipuu / kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä / vitkahan vaipuu, / vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?

Nauratko koskaan / silloin sa naurua ivan ilkamoivan? / Säikytkö, joskaan / kuule et muuta kuin oman äänes soivan?
Painatko pääsi / silloin sa peljäten, kulmilta harmaan? / Särkyykö jääsi / muistosta, toiveesta mennehen, armaan?

Itketkö, ihminen, / silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon, / hienointa sydämen, / herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?
Kuuletko hukkaan / juoksevan hetkiä mittaavan hiekan? / Päivies kukkaan / näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?

Kyynelten armo / syntymälahjoista laupein on meille, / surun suuren tarmo / kylvetty siunaten sydämien teille:
kärsien kestät, / silloin kun nauttien sortuisit ammoin, / itkien estät / itsesi vallasta tyhjyyden kammoin.

Ikävöi, ihminen, / taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen! / Rannalta tuskien / nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
Kultainen helää / ihmisen ikävöivän sielussa kieli. / Etsimys elää, / maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.

Eino Leino: Ikävöi ihminen!

Eino Leino Ikävöi ihminen.jpeg

Niin kauan kuin tunnen eläväni

Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi (1861-1919) syntyi pohjalaisen maanviljelijäperheen esikoisena. Isän kuoltua perhe muutti äidin kotiseudulle Noormarkkuun. Elin pääsi 15-vuotiaana Helsinkiin opiskelemaan maalausta ja myöhemmin myös opettamaan sitä. Apurahat ja opinnot ulkomailla yhdessä muiden eurooppalaisten taitelijoiden kanssa avasivat hänelle tien kansainvälisyyteen.

Salla Leponiemen kirjoittama elämäkerta Niin kauan kuin tunnen eläväni kuvaa monipuolisen, lahjakkaan, tinkimättömän ja epäsovinnaisen taidemaalarin arjen haasteita ja onnistumisiakin sisältänyttä elämää ja taiteilijan, etenkin naistaiteilijan, toimeentulon vaikeutta 1800-luvun lopun sekä suomalaisessa että etenkin eurooppalaisessa ilmapiirissä. Samoihin aikoihin taiteellista työtä teki myös Helene Schjerfbeck, ja ystäviin kuului sen ajan merkittäviä suomalaisia taiteentekijöitä, kuten Axel Gallén. Elin Danielson avioitui Italiassa taidemaalari Raffaello Gambogin kanssa ja asui siellä lähes koko elämänsä vaihtelevasti eri paikoissa lukuun ottamatta lähinnä Suomeen tehtäviä maalausmatkoja. Näiilä matkoilla hän maalasi huomattavan määrän muotokuvia, joiden avulla moni muukin suomalainen maalari on perheensä elättänyt, ja siinä ohessa hän pyrki toteuttamaan myös taiteellisia ambitioitaan.

Kirjaa lukiessa joutuu jälleen pohtineeksi, mikä on nykyihmisen kohtalo historioitsijan näkökulmasta, kun kirjeitä ei enää kirjoiteta siihen tapaan kuin ennen kirjoitettiin. Monet yksityiset ja tunne-elämänkin asiat käyvät ilmi kirjoitettujen kirjeiden pohjalta, ja niistä voi päätellä paljon myös tulevaisuuden ratkaisuja. Hymiöiden ja tekstiviestien pohjaltako historiankirjoitusta laadittaneen tulevaisuudessa? Vai olisiko sosiaalinen media ehtinyt tallettaa kaiken tarpeellisen ja tarpeettomankin ikuisiin syövereihinsä, niin että sieltä kaivamalla voitaisiin vain parilla klikkauksella koota henkilön koko historia?

Elin Danielson-Gambogi (1861-1919): Äiti, 1893

Elin Danielson-Gambogi (1861-1919): Äiti, 1893

Yritystä ymmärtää itseä ja perhettä

Norjalaisen Vigdis Hjorthin (s. 1959) kirjoittajanlaatuun on tutustuttu jo aiemmin, kun luettiin hänen edellinen suomennettu kirjansa Perintötekijät (KT 17.06.2020). Nyt luettavaksi ilmaantui teos Onko äiti kuollut (Er mor død). Molemmat kirjat on suomentanut Katriina Huttunen.

Minäkertoja, kuvataitelija, on lähtenyt kotimaastaan maailmalle lähes kolmekymmentä vuotta sitten ja jättänyt taakseen tuoreen avioliittonsa ja perheensä löydettyään äkkiseltään uuden kumppanin ja muutettuaan tämän luokse meren taakse, mikä kaikki on järkyttänyt perheen muita jäseniä. Lisäksi hän on työkseen maalannut tauluja, joita perhe on pitänyt loukkaavina, ja jättänyt myös tulematta kotimaahansa isän sairastuttua ja kuoltua.

”Heidän mielestään se oli hirveää, heidän mielestään olin hirveä, heidän mielestään oli hirveää että lähdin, häpäisin heidät, en tullut isän hautajaisiin, mutta minulle se hirveä oli tapahtunut jo kauan aikaisemmin.”

Nyt kertoja on puolisonsa kuoleman jälkeen palannut takaisin kotimaahansa, kun taidegalleria pyytää häntä pitämään siellä retrospektiivisen näyttelyn. Hän haluaisi lähestyä äitiä ja sisarta uudelleen, mutta haluavatkohan he? Kuin lankakerää kertoja kerii auki tapahtumia lapsuudestaan ja nuoruudestaan, isän ja äidin välisestä suhteesta ja suhteesta sisareen, joka on ottanut toisenlaisen näkökulman perheeseen ja äitiin kuin tämä maailmalta kotiin palannut tytär. Onko jotain vielä korjattavissa ja mitä se kaikilta vaatii, tuntuu teos kysyvän lukijaltakin.

Onko äiti kuollut.jpeg

Hyvää juhannusta!

Suviyö oli valkea, hiljainen. / Jo vaikeni laulut lintujen.

Sadat aarteet kukkain aarnion / ne kasteen hopeahelmiss’ on.

Vähän häilyy metsä heinien, / joku käy ohi kiurun tupasen.

Joku kulkee kautta kesäyön. / Ihan säikkyin lyö emo kiurun syön.

Emo kiuru raotti oveaan: / ”Kuka siellä? - meillä jo nukutaan.”

Kävi polkuaan neito ja onneaan / hän lauloi yöhön valkeaan.

Kukat taipui alla askelen / ja laulun onnenkylläisen.

Sydän pieni kiurun värähtää / sitä kuullen laulun helinää…

kunis sävelet hiljaa häipyy pois / kuin hopeiset tiu’ut soineet ois.

”Hän laulaa laulua armaalleen”, hymys kiuru tupaansa pienoiseen.

Yli sinisen salmen rantahan / joku souti neitoa vastahan.

Ja yö oli vaiti ja valkea niin. / Taas kiurun tuvassa nukuttiin.

     Lauri Pohjanpää: Kiurun tupa, Metsän satuja, 1924

Hyvää juhannusta!.jpeg

Serkukset kuin ilvekset; Eemil ja Pekka Halonen Lapinlahdella

Taidemuseo Eemilissä Lapinlahdella on tänä kesänä yhteistyössä Halosenniemen museon ja Pekka Halosen seuran kanssa näyttely Taiteilijan tie – Eemil ja Pekka Halosen taidetta 28.05.2021-05.09.2021. Näyttely on Halosten Museosäätiön 50-vuotisjuhlavuoden päätapahtuma. Täällä kannattaa poiketa viiluuttelemassa vitostietä tukka putkella huruutellessaan!

Pekka Halonen, Punapukuinen nainen, 1911

Pekka Halonen, Punapukuinen nainen, 1911

Pekka Halonen, Rantamaisema Hämeestä, 1920

Pekka Halonen, Rantamaisema Hämeestä, 1920

Eemil Halonen, Pupu, 1935

Eemil Halonen, Pupu, 1935

Eemil Halonen, Mullikkaa kuljettava tyttö, 1898

Eemil Halonen, Mullikkaa kuljettava tyttö, 1898

Suo, kuokka ja Hollywood

Olipas lennokasta luettavaa tämä Ismo Leikolan ja Angelika Leikolan Los Angelesissa suurelta osin koronakaranteenin aikaan kirjoitettu pakinahenkinen matkakertomus Suo, kuokka ja Hollywood.

Stand up -koomikko Ismo Leikola ja hänen vaimonsa Angelika kutsutaan kokeilemaan siipiään rapakon taakse, ja mukaansa he ottavat kolmannen perheenjäsenen, espanjankielisen, purentavikaisen katukoiransa Lilyn, jonka haasteena on espanjan ja suomen kielen hallinnan lisäksi vielä amerikanenglannin haltuun ottaminen.

Leikolat muuttavat jenkkeihin joulukuussa vuonna 2015 – lapsellisena ja pelokkaana pariskuntana, kuten he itse kirjoittavat – ja palaavat takaisin Suomeen lähes viisi vuotta stand up -viihteen menestyksekkäillä mutta risukkoisilla poluilla seikkailtuaan koronan jo riehuessa valtoimenaan.

Ja mitä jäi matkalta rinkkaan; ainakin sisäinen muutos, jota kirjoittajat kuvaavat näin:

”Kun ihminen lähtee omasta synnyinmaastaan muualle asumaan, hän luulee, että hän voi halutessaan palata takaisin ja kaikki on niin kuin ennenkin. Niin ei kuitenkaan ole. Jokaisesta maahanmuuttajasta tulee pysyvästi ulkopuolinen kaikkialla, niin synnyinmaassa kuin kotimaassakin. Ensimmäisessä hän on se, joka joskus lähti pois, ja jälkimmäisessä hän on se ikuinen uusi tulokas. Uuden kulttuurin koulimana ja muuttamana hän ei enää sopeudu kokonaan vanhaan kulttuuriinsa, mutta ei myöskään koskaan ihan täysin uuteenkaan kulttuuriin, koska hän ei ole tottunut pitämään sitä normina lapsuudesta asti. Kaiken tämän myötä ihmisellä ei ole enää oikeaa kotia missään. Ei samalla lailla kuin ennen lähtöä. Hänestä tulee pysyvästi irrallinen.” … ”Tämä on hinta, joka maksetaan, kun synnyinmaasta muutetaan pois. Mutta tilalle saa paljon muuta, kunhan jaksaa odottaa, mitä tämä ”muuta” tulee tarkoittamaan.” … “Meille muuton isoin anti on nimenomaan ollut juuri tämä irrallisuus ja sitä myöten ihan uudenlainen vapaus - kunhan muutoksesta seurannut myllerrys oli ensin käsitelty loppuun.”

Suo kuokka ja Hollywood.jpeg

Ilpo Tiihonen (1950-2021)

Ilpo Tiihonen (1950-2021)

Pitkäsilta. Pätkä mies / veteen tuijottaa. / Sillan alta sorsanpoika katsoo kurkkijaa.

Hetkisen he kuuntelevat / samaa suhinaa… / Kaisaniemenlahteen jostain / tähti putoaa.

Nyökkäävät he toisilleen, / täytyy lähteä… / mutta nyt on molemmilla / pala tähteä.

        Ilpo Tiihonen: Yhteinen tähti, kokoelmasta Ei-Kaj Plumps – Hyppyjä Helsinkiin

ILPO TIIHONEN 1950-2021.jpeg

Natalie Goldberg ja kirjoittajan eväsreppu

Natalie Goldberg (s.1948) – tuottelias kirjailija itsekin – on kirjoittanut myös useita kirjoittamisen oppaita tästä harrastuksesta, työstä tai ammatista kiinnostuneille.

Avoin mieli – Kuinka elää kirjoittajan elämää esittelee Goldbergin itsensä kehittämän treenikirjoittamisen menetelmän, jossa tuotetaan ensin vauhdikkaasti raakatekstiä ilman kirjoittamisen paloa rajoittavaa kriittistä tarkastelua. Kritiikillekin on paikkansa, mutta vasta sitten, kun tekstiä aletaan muokata ja edistää. Teos on viihdyttävä ja helppolukuinen, ja kirjailija kertoo siinä myös avoimesti omista kirjoittajankokemuksistaan. Kirjan on suomentanut Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen.

Kirjassaan Lukeva mieli – Tekstin arkkitehtuuria etsimässä Goldberg ohjaa kirjoittajaa oman tekstin muokkaamisessa ja tekstin rakenteen hahmottamisessa. Kirjoittaja toteaakin, että ”Kun saa kokemusta kirjoittajan työstä, rakenne kasvaa kirjoittajaan, ja on helppo kertoa tarina genren edellyttämällä tavalla.” Kirjan ovat suomentaneet Niina Hakalahti ja Jyrki Tuulari.

Goldbergin kirjoittamia oppaita ovat myös Luihin ja ytimiin – Kirja kirjoittajalle, jonka ovat suomentaneet Niina Hakalahti, Jyrki Tuulari ja Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen ja Hyvä kaukainen ystävä – Kuinka kirjoittaa elämäntarina, jonka on suomentanut Marja Riitta Vainikkala.

Kuinka kirjoittaa elämäntarina.jpeg
Lukeva mieli.jpeg
Goldberg Avoin mieli.jpeg

Hallin Janne ja muita kuuluisuuksia

Suomen maakuntien historioista löytyy monia mielenkiintoisia hahmoja, jotka ovat kirvoittaneet usein myös taiteilijoiden mielikuvituksen liikkeelle. Yksi heistä on Kuorevedeltä Hallin Janne, josta on kerrottu monenlaisia tarinoita, samalta suunnalta on kotoisin myös kuuluisa Jämsän äijäkin. Eino Leino on aikoinaan riimitellyt Hallin Jannen ja Mantan epäsuhtaisesta rakkaudesta seuraavanlaisen sikermän:

Rekilaulu taikka yksi surullinen tarina pappilan Mantasta ja Hallin Jannen uusista kulkusista

Hei, Hallin Jannen varsa se juoksi sitä Kuoreveden jäätä / ja pappilan Mantan hiukset on kammattu kahdelle puolen päätä.

Hei, Hallin Janne on hampuusi ja mittaa maailman rantaa, / pappilan Manta se jupparöijyssä vieraille kahvia kantaa.

Hallin Janne se hoilottaa ja jalka on ulkona reestä, / pappilan Manta se punastua voi Hallin Jannenkin eestä.

Pappilan Manta se punastelee, kun Hallin Janne hoilaa: / ”Ja et sinä turhassa istu tyttö, kun istut polvilla noilla!”

Pappilan Manta se katsehensa niin kauniisti alas luopi. / Hallin Janne se kaupungista ne kulkuset uudet tuopi.

Hei, Hallin Janne se ajelee sen Mantansa ikkunan alla. / Elämänlanka ja palsami kasvaa Mantan ikkunalla.

Hei, Hallin Janne se helistää niitä herrain kulkusia. / Pappilan Manta se kuuntelee ja vinkuvan luuli sian.

Hei, Hallin Janne se helistää ja vieno on Jannen vaski. / Pappilan Manta se purtilohon piimävelliä laski.

Hallin Janne se hoilottaa, että ”Tule sinä tyttö rekeen!” / Pappilan Manta se purtilon pistää Hallin Jannen eteen.

Silloin se katkesi palsamipuu ja Manta oli pahoillansa. / Janne se hoilasi: ”Kuinkapa lie sen elämänlangankin kanssa!”

Ja Hallin Janne se hoilottaa ja Hallin Janne se juopi. / Pappilan Manta se katsehensa niin kauniisti alas luopi.

Hallin Janne on hampuusi ja puistaa pullon kaulaa. / Ja toinen kun tulevi hoilottaja, niin sille hän laulun laulaa:

”Hei, rakkaus se on kuin palsamipuu ja laulu kuin elämänlanka! – / Mut kukapa sen uskoi sen tytön pilkan niin kovasti koskevankaan?”

Eino Leino: Rekilaulu, Sata ja yksi laulua (1898)

Banksy, Leinonen, Tuori ja klassikot Mäntässä

Mentiinpä ihan kokeeksi heti aamusta Serlachiuksen Mäntän taidemuseo Göstan paviljongin eteen seisoskelemaan, josko päästäisiin katsomaan Banksy, A visual protest -näyttelyä, koska netistä varattavat liput oli jo aika päiviä sitten jaettu loppuun. Ja onnistuihan se jonottamalla eikä tarvinnut kauankaan seisoa. Kannattaa siis yrittää sisään pääsyä silläkin tavalla, jos haluaa nähdä tämän kuuluisan graffititaiteilijan töitä ja vielä runsaasti samassa paikassa; yli sata teosta ja Banksyn urasta kertovaa muutakin esineistöä. Näyttelyn on kuratoinut Gianni Mercurio ja se on avoinna 10. lokakuuta 2021 saakka.

Banksy on tuntematon tekijä, kukaan ei kai tarkkaan tiedä tekijän henkilöllisyyttä, tiedetään vain, että hän on Bristolista kotoisin ja hänen töitään ilmestyy joskus vain yhtäkkiä sinne tänne seiniin ja katujen varsille eri puolille maailmaa. Banksy käyttää töissään usein yllättäviä yhteyksiä ja hänen työnsä ovat yhteiskunnallisiin ilmiöihin kantaa ottavia. Taidemuseossa ei voinut kuvata Banksyn töitä, joten tässä yhteydessä niistä ei ole kuvia.

Paviljongissa on myös Jani Leinosen (s. 1978) lasimaalaustekniikoilla valmistettu tilateos Totuus – The Truth, jonka ääressä katsoja joutuu väkisinkin miettimään, millaisia jälkikuvia yritysmainonta aivokerroksiimme sysääkään.

Santeri Tuorin (s.1970) mielenkiintoisia puita ja pilviä kuvaavia valokuvateoksia pääsee katsomaan Göstan paviljonkiin 6. maaliskuuta 2022 saakka. Tämän näyttelyn on kuratoinut Tarja Talvitie.

Vanhassa taidemuseo Göstassa on esillä aina yhtä elähdyttäviä klassikoita, varsinkin nyt, kun vihdoin alkaa tunnelin päässä häämöttää kesän valoa pitkän ja pimeän koronatalven jälkeen. Tämän ripustuksen on suunnitellut Veikko Halmetoja.

Taidemuseo Göstan paviljonki, Mänttä-Vilppula

Taidemuseo Göstan paviljonki, Mänttä-Vilppula

Marcus Collin (1882-1966): Kauppatorilta

Marcus Collin (1882-1966): Kauppatorilta

Akseli Gallen-Kallela: (1865-1931): Probleemi (Symposion)

Akseli Gallen-Kallela: (1865-1931): Probleemi (Symposion)

Jani Leinonen (s. 1978): Totuus - The Truth, osa tilateoksesta

Jani Leinonen (s. 1978): Totuus - The Truth, osa tilateoksesta

Tulilintu

Tulilintu on paitsi Igor Stravinskyn säveltämä baletti, myös Tuomi Kariniemen kirjoittama esikoisromaani, jonka läpäisevänä juonena on kahden toisilleen melko vastakkaisen luonteen omaavan ihmisen parisuhde. Pasi on antropologi, joka on valinnut viipyilevän ammattinsa osin vastalauseena isänsä liiallisille vaatimuksille, Maarit taas liike-elämään suuntautunut uraohjus, jolle sukupuoli ei koskaan ole asettanut esteitä edetä työelämässä.

Työnään yliopistolla Pasi on alkanut tutkia hikikomoreita, japanilaisia nuoria aikuisia, jotka eivät halua poistua kotoaan eivätkä tavata ketään. He asuvat tavallisesti vanhempiensa ylläpitämänä lapsuudenkotinsa yhdessä huoneessa yksinään sieltä poistumatta, ja elävät omassa internetin ja pelien maailmassaan. Perhe yleensä häpeää tällaista tilannetta, mutta siitä ei mielellään puhuta ylläpidon edelleen jatkuessa.

Romaani elää Pasin ja Maaritin minä-kertojan energialla, samalla kun hikikomori-hahmoihin tutustuminen avaa omalla tavallaan rinnakkaistodellisuutta kuvaten läheisten ihmisten - kulttuurista riippumatta - kyvyttömyyttä nähdä perheenjäsentensä sisäistä maailmaa. Pasin yksinkertaisen ja mutkattoman elämän toive verrattuna Maaritin työelämän triumfeihin kriisiyttää parisuhteen, ja kumpikin valitsee pakotiensä tästä tilanteesta omalla tavallaan. Löytyykö yhteinen sävel vielä jostain?

Tulilintu.jpeg

Nyt kevät on!

Nyt kevät on

Tuuli hiljaa henkäilee, aalto vapaa välkkyilee. / Pikkulintu suruton laulelee: - Nyt kevät on! / Vuokko kaino kuvussaan, avaa silmät unestaan. / Kaunokukat hymyten nousee kasteniityllen.

Pursi kaunis kiikuttaa sorjasti sen soutajaa. / Maamies peltoon pehmeään kylvää kyntää siementään. / Lapset kukkakimpuillaan koristavat hiuksiaan. / Riemulaulu verraton kaikuvi: - Nyt kevät on!

                                                          Bellman Carl Michael, Solen glimmar blank och trind, suom. Olli Vuorinen

Viimeinkin Verta tihkuva ruusu

Olof Lagercrantzista

Olof Lagercrantzista puhuttiin Kirjatimpurissa 22. huhtikuuta tänä vuonna samassa yhteydessä, kun oli kyse ruotsalaisen Alex Schulmanin kirjoittamasta romaanista Polta nämä kirjeet, joka kertoi Schulmanin isovanhempien avioliitosta ja sitä varjostaneesta triangelidraamasta isoäidin ja Lagercrantzin ihastuttua syvästi toisiinsa.

Ruotsalainen Olof Lagercrantz (1911-2002) oli ammatiltaan toimittaja, monipuolinen kulttuuripersoona ja runoilija, jolta on ilmestynyt neljä runokokoelmaa: Den döda fågeln, Den enda sommaren, Dikter från mossen ja Linjer. Koska runoilijan isä oli osakkaana turveyhtiössä, perhe joutui asumaan suon tuntumassa ja siksi lapsuuden suomaisemalla oli suuri merkitys runoilijalle. Sairastuttuaan nuorena vakavasti hän päätyi hankkimaan itselleen kirjallisuuteen liittyvän ammatin. Lagercrantzin oheisten kokoelmien esittelyn ja runojen suomennokset on tehnyt Teuvo Littunen.

Kesäiltana suolla

Laskeutuu yö ylle tumman maan. / Mättäikkö usvaan jo vajoo. / Ruovikkoon sorsa käy nukkumaan / ja loistaen oksat hajoo. / Huuhkajat kuovin heräämään saa, / se tepastaa, kaulaansa ojentaa / suunnaten nokkansa kuuhun.

Vielä on lämmin ja lempeä maa / mutta kylmänä taivas kaartuu / hiustesi ylle ja niskasi taa, / pian kätesi ruohikkoon huurtuu, / ja niin kuin yöllinen eläin tuo / tikittää ranteessas, / aikaa juo / kello ikuisen kyltymätön.

Kello elon tai kuolon, tunnit se vie. / Kohta järvet taas tyhjyyttään päilyy. / Kuoveja kutsuu jo etelän tie, / enää kukinnot ohdakkeen säilyy. / Vielä syksyllä pysytkö lähelläin, / sinä muukalainen, rakas ystäväin, / joka hengität vierellä hiljaa?

Olof Lagercrantz, Kesäiltana suolla, Sommarkväll på mossen

Vihdoinkin Verta tihkuva ruusu.jpeg