Helluntai 23.5.

Tänä helluntaina ratsastetaankin vanhoilla viisauksilla ja lainataan Kirjatimpuria vuodelta 2016, kun nämä menneet viisaudet eivät ole kovin muuttuvaista sorttia:

Jos ei heilaa helluntaina, niin juhannuksena on jonoa, kertoo nykyinen viisaus. Vanha kansa taas toteaa, että - Jolla on heila helluntaina, sillä on lapsi laskiaisena. Perheen perustamisesta tässä yhteydessä vanha kansa ei tosin virka mitään, mutta se lieneekin kuriositeetti helluntaisen iloleikin rinnalla.

Vanha kansa tietää helluntaista monta muutakin suurta ja vielä suurempaa viisautta: - Kun on helle helluntaina, niin on pakkanen Paavalina, tai - Helluntai hempeimmillään, paarmat pahimmillaan, tai - Liiku likka helluntaina, juhannussa et jouva, tai - Kun ois aina kesä ja helluntai eikä koskaan talvi ja maanantai!

Larin-Kyösti on rikastuttanut suomalaista runoperinnettä erityisesti juhlapäivärunoillaan, jotka edelleen elävät kansan karttuisissa ja kurttuisissa käsissä tunnettuina lauluina. Seuraavassa jälleen yksi otos tämän varhaisen luontobongailijan tarkoista havainnoista, jotka Oskar Merikanto on tulkinnut musiikiksi:

”Ja nythän on taasen helluntai, kevät tautisen talven voitti. Pihatuomi jo eilen kukkaset sai, sitä saunan sirkkakin soitti. Nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on kukkien armain aika.

Sinitaivoja linnut kaiuttaa, rusopilvet soutavat vettä.  Vesiperhot, hyttyset piiriin saa ja mettiset etsivät mettä. Nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on laulun ja soiton aika.

Suru murtunut mullasta nousta voi. Kevät toiveen taimia kantaa. Elo pyytää, kutsuu, hurmaa ja soi, ja se lupaa onnea antaa. Nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on nuoruuden suuri aika.”

Nainen joka rakasti hyönteisiä

Seija Ahavan (s. 1974) neljäs romaani Nainen joka rakasti hyönteisiä pakottaa lukijansa polvilleen ja jopa ihan köntsälleenkin maaemon puoleen tutkimaan luonnon pienimpiä, tuskin silmillä nähtäviä eliöitä ja ötököitä, niiden syntymää, elämää ja elämän päättymistä.

Maria syntyy 1600-luvulla noitavainojen aikaan ja menettää varhaisessa vaiheessa oman isänsä. Isäpuoleksi Marialle tulee taidemaalari, joka antaa lahjakkaan tytön maalata ja piirtää vapaasti, myös isoäidin loitsut ja taiat jäävät lapsuudesta Marian mieleen. Tyttö kiinnostuu myös pienistä ötököistä ja hyönteisistä, kerää, tarkkailee ja piirtää niitä, vaikka läheiset eivät siitä aina pidäkään. Nuorena Maria avioituu isäpuolensa oppilaan kanssa ja synnyttää tälle kaksi lastakin, mutta hän huomaa pitävänsä hyönteisistä enemmän kuin ihmisistä. Luontoharrastuksensa vuoksi Mariaa aletaan myös väheksyä ja pilkata ja häntä pidetään omituisena.

Maria siirtyy vuosisadasta ja paikasta toiseen ja lukija Marian mukana. Marialla on maalaustarvikkeet, joilla hän elättää itsensä eri paikoissa, ja ehtymätön rakkaus ja mielenkiinto hyönteisiä kohtaan, joita Maria kukka-aiheiden lisäksi kuvaa edelleen. Muutot tapahtuvat Euroopassa maasta toiseen, kulttuurista toiseen ja lopulta Japanin kautta takaisin Eurooppaan, jolloin eletäänkin jo nykyaikaa.

Ahavalta on aiemmin ilmestynyt kolme romaania: Eksyneen muistikirja (2010), Taivaalta tippuvat asiat (2015) ja Ennen kuin mieheni katoaa (2017).

Ilja Repin Ateneumissa

Käytiinpä tutustumassa henkevään ja monikulttuuriseen slaavilaiseen sielunmaisemaan eikä tullut matkailu järin kalliiksi. Ateneumissa nimittäin on nähtävillä laaja taiteilija Ilja Repinin (1844-1930) näyttely 27.04.-29.08.2021 välisen ajan, joten hyvin vielä ennättää, jos ei ole aiemmin huomannut kyseistä tapahtumaa.

Esillä on yli 140 maalausta ja paperipohjaista teosta ja mukana on monia sellaisia tuttuja maalauksia, joita on voinut löytää joko eri gallerioista tai sitten vaikka taidekirjojen kuvista. Mukana ovat muiden muassa alla näkyvät taulut, ja muhkea liuta muita yhtä vaikuttavia. Ateneumin näyttelyn on kuratoinut intendentti Timo Huusko, ja Suomesta näyttely siirtyy syksyllä Pariisiin.

Nytpä alkaakin siis taas olla museokortille käyttöä, jippijaijaijai! Jos ikävästä ja kaikki taidemuseotkin sulkeneesta korona-ajasta pitäisi jotain hyvää keksiä, niin tähänkin näyttelyyn liput oli pitänyt varata etukäteen ja porukkaa päästettiin sisään vain tietty määrä kerrallaan. Se toi asiakkaille mukanaan sellaisen ylellisyyden, että saattoi rauhassa tutustua kaikkiin taideteoksiin, kun tungosta ei ollut lainkaan; taidemuseoillehan se ei pidemmän päälle lyö leiville ollenkaan.

Ilja Repin: Omakuva, (1877)

Ilja Repin: Volgan lautturit, (1870-1873)

Ilja Repin: Zaporogit kirjoittamassa pilkkakirjettä Turkin sulttaanille, (1880-1891)

Ilja Repin: Onkijatyttö, (1874)

Ilja Repin: Mikä vapaus, (1903)

Helatorstai, Kukan ja Flooran päivä 13.5.

Hanami-kukkatsunami parhaillaan Kukan päivänä 13.5.!

J. V. Snellmanin päivä 12.5.

Johan Vilhelm Snellmanin (1806-1881) kuolemasta on kulunut tänä vuonna 140 vuotta. Kansallisfilosofi ja fennomaani Snellmanista puhuttaessa viitataan aina hänen suureen innostukseensa suomen kieleen ja suomalaisten omaan rahaan, markkaan.

Millaisia edellytyksiä menestyä omasivat sen ajan naiset? Snellmanin oma äiti Maria oli kuollut 34-vuotiaana vuonna 1814 lapsivuoteeseen kuudennetta lasta synnyttäessään, Snellmanin vaimo Johanna samoin 29-vuotiaana vuonna 1857.  Naisen tärkein rooli oli olla kodin hengetär ja synnyttää uusi sukupolvi. Minna Canthilta (1844-1897) puolestaan kuoli mies vuonna 1879 ja hänkin jäi seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi.

Suomen kielen riemulaulu

Niin kuin tuuli, joka hongistossa huokuu, / niin kuin heinä, joka heiluu, nuorna nuokuu, / niin kuin aalto, kun se loiskein rantaa kaulaa, / niin kuin leivo, kun se kevätvirttään laulaa / – niin soipi, huminoipi suomen kieli, / viiskielisen kantelomme kaiku!

Niin kun helmi, joka kuoressansa päilyy, / niin kuin aarre, joka suojassansa säilyy, / niin kuin kosken pauhanteissa paasikivi, / niin kuin taivahalla kiintotähtein rivi / – niin säilyy, säihkyy, kestää suomen kieli, / ei arvoltaan konsanaan se väisty!

Ilmari Kianto (1874 -1970), Suomen kielen riemulaulu, säv. Otto Kotilainen

Snellmanin markkojen nostalgiaa. Nyt ne ovat vain nippu paperia.

Hyvää äitienpäivää ja Eurooppa-päivää kans!

Kun joskus varjoon taivaltaa / ja loiste lämmin kaikkoaa, / niin äidin äänen jostain kaukaa kuulen.
Se lohduttaen lausuu näin; / oi, lapsein katso valoon päin, / sen loisteen huomaat ymmärtäen, käy hohde siivin myötätuuleen.
Kai joskus tuntuu elo tää, / jää aivan ilman sävelmää, / sä etsijälleen soinnut nää, / ne lapsein, löytävän sun luulen.

Niin kaukaa takaa tähtien, mua ohjaa ääni lämpöinen, / kai äidin silmät aina valvoo lastaan.
Kun maailmalla samoaa sua kenties joku rakastaa, / pois lähdet, tyhjyys palajaa. / On rakkaus äidin totta ainoastaan.

Äitini pienoinen, en sua mä nää, / mut säilyvää on rakkaus tää.
Se sieluun jää, pois katoaa yön musta maa, / sun muistos saa sen kirkastaa.

Niin kaukaa takaa tähtien, mua ohjaa ääni lämpöinen, / kai äidin silmät aina valvoo lastaan.
Kun maailmalla samoaa sua kenties joku rakastaa, / pois lähdet, tyhjyys palajaa. / On rakkaus äidin totta ainoastaan.

Äitini pienoinen, en sua mä nää, / mut säilyvää on rakkaus tää.
Se sieluun jää, pois katoaa yön musta maa, / sun muistos saa sen kirkastaa.
Unholaan et jää, et jää, sä äiti milloinkaan.

  Äiti, La Mama, suomennos Tuula Valkama

Kotilieden kansikuva vuodelta 1926.

Itsetuntemus ja työelämä

Marjo Pennosen uunituore työelämän opas Itsetuntemuksesta apua työhyvinvointiin vastuuttaa työhyvinvoinnista kaikkia siihen liittyviä tahoja, niin työnantajia, esimiehiä, työtovereita kuin itse työntekijöitäkin. Oppaan mukaan ei riitä, että itse työpaikka luo turvalliset ja hyvät olosuhteet työn tekemiselle, myös työntekijän on otettava vastuu omasta toiminnastaan. Kirja keskittyykin nimenomaan tähän oman vastuun ottamiseen ja yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa positiivisesti oman työnsä sisältöön.

Oppaassa puhutaan seuraavista isoista aihepiireistä: itsetuntemus, työhyvinvointi, terveys ja toimintakyky, osaaminen, arvot, asenteet ja motivaatio, johtaminen, työyhteisö ja työolot, persoonallisuus, itsetunto, ajatukset ja tunteet ja lopuksi neuvotaan myös keinoja kuormittavan tilanteen muuttamiseksi. Aihepiirien käsittelyn yhteydessä esitetään kysymyksiä, joita jokainen voi mielessään pohtia juuri tähän alueeseen liittyen.

Paljon on tässä teoksessa ennaltakin tuttua ja luettua, mutta onko sittenkin usein niin, että työelämän tuoksinassa tuppaavat monet oleelliset asiat unohtumaan ja sen vuoksi on ihan paikallaan lukea tällaisia oppaita silloin tällöin ihan palauttaakseen mieleen, mitä oikein olikaan tekemässä. Asiaa on lukea tällaisia oppaita siinäkin tapauksessa, jos huomaa, että työpaikalla ei näytä järjestyvän mahdollisuutta itse vaikuttaa omaan työhyvinvointiinsa; sellaisiakin työpaikkoja kun ikävä kyllä kuitenkin edelleen on. Näissä tapauksissa pohdinta voisi nostaa esiin ajatuksia vaikka jaloillaan äänestämisestä, jos sellainen on mahdollisuuksien ja maantieteen rajoissa.

Järjettömiä asioita

Saara Turusen kolmas romaani Järjettömiä asioita kertoo juuri siitä, mistä kirjan nimikin; asioista, jotka saattavat vaikuttaa aika lailla järjettömiltä, mutta siitä huolimatta ovat kertojalle totisinta totta.

Teos lähtee siitä, että minä-kertoja ihastuu ensin espanjan kieleen ja hankkiutuu opinnoissaan kansainväliseen vaihtoon Barcelonaan. Siellä hän tapaa miehen, johon oikopäätä ihastuu. Se on sitten menoa, vaikka mitään takeita parisuhteen kestävyydestä näin pitkän välimatkan kyseessä ollen ei olekaan. Kertoja palaakin jossain vaiheessa kotimaan ankeuteen, mutta joutuu seilaamaan Suomen ja Espanjan väliä yhä uudelleen ja uudelleen, sillä rakkaus ei kysele, miksi.

Eroakin yritetään, mutta siitä ei tule mitään. Suhteessa alkaa tapahtua syvenemistä monella eri tasolla; miehen sukulaiset tulevat tutuiksi, on perhepiiriin liittyviä asioita, jotka pakottavat osallistumaan ja ottamaan kantaa; alkaa sopeutuminen todellisuuteen, joka alussa vaikutti aika epämääräiseltä ja mahdottomalta.

Kirjan kertoja yrittää samalla paneutua kirjoittajantyöhönsä ja ymmärtää sen, mitä se vaatii:

”Alan hahmottaa karvaalla tavalla, ettei mitään sellaista uraa ole olemassakaan, johon olen uskonut ja kouluttautunut. Taiteen tekeminen vaatii ainoastaan sen, että sitä tehdään, puitteilla ei lopulta ole merkitystä. Ja kirjoittajan elämässä on se erikoinen puoli, että kun yksi työ tulee valmiiksi, joutuu taas aloittamaan alusta. Yhden työn tekeminen ei anna minkäänlaisia lupauksia seuraavan onnistumisesta tai edes siitä, että uutta saisi koskaan tehdyksi. Kirjoittaminen on sentyyppinen työ, jossa ei saa ylennystä, ei lomarahaa eikä ikälisää, vaikka kuinka monta sivua olisi tullut jo valmiiksi. Tulevaisuus siintää edessä aina yhtä tyhjänä ja uuden teoksen ainekset on löydyttävä juuri tuosta tyhjyydestä.”

Turusen aiemmin kirjoittamat romaanit Sivuhenkilö (KT 24.03.2018) ja Rakkaudenhirviö (KT 13.04.2016) käsittelevät periaatteessa samoja kysymyksiä kuin tämäkin; miten olla aidosti osallisena omassa elämässään ja samalla yrittää tehdä tästä todellisuudesta luovaa työtä, joka taas omalta osaltaan vaatisi välimatkan pitämistä. Tyylilajina tällainen ”kerronpa, mitä minulle tapahtuu ja mitä tunnen” on vaativa ja raskas laji. Lukijalle saattaa tulla jopa käsitys siitä, että kirjoittaja on yhtä kuin hänen kertojansa, johon ansaan ei kannata langeta. Kirjailijalla on kuitenkin aina oma yksityinen maailmansa, jonne lukijalla ei ole asiaa, ja se on sekä kirjoittajan että lukijan pelastus.

Vanha kevätlaulu, Walpuria 1.5.!

Murheesi suista, ilmasta puista soi riemuvirsi, tuoksuu jo maa! Kas virta vielä tanssiipi tiellä, päin merta mennen noin vaahtoaa! Nyt rintaraukka riemusta lyö, jäi kauas taakse talvemme yö! Murheesi suista, ilmasta, puista soi riemuvirsi, tuoksuu jo maa!

Muistoissa mulla, - myös ehkä sulla, - lie musta häivä, kaikk´unholaan! Loukkoon jo huolet, pois varjopuolet, aurinko armas luo loistoaan! Nuoruutta soipi viidat ja haat, nuoruutta niissä itsekin saat! Siis riemumiellä laula sä siellä; nuoruus on suurin lahjoista maan!

              Martti Korpilahti, Vanha kevätlaulu, ruotsalainen kansansävelmä

Kansallinen veteraanipäivä 27.4.

Ken lukee heidän hikensä ja päivätyönsä vaivat? / He osaksensa kylvön sai, kun lapset heelmän saivat, / he ojat soihin kaivaneet on syvään, / ja kussa heidän lapsensa nyt kulkee valtateitä, / he kirves käessä kulkeneet on paljon ennen meitä, / ja luottain lasten huomispäivään hyvään.

He ajan tullen nukkuneet on tyynesti ja hiljaa, / nyt kasvaa heidän haudoillansa teräisätä viljaa, / ja lapsillaan on leppeämpi huomen. / Ja valon juovat taivahalla nousee ajan yöstä, / ja kauniin hengen laihot itää isiemme työstä. / Tää tarina on nousennasta Suomen.

V. A. Koskenniemi, Isäin ääni, säv. Heino Kaski

Pohjan satakieli

Se lauloi illasta puoliyöhön, / ja taas, kun leimahti koilliseen / uus liekki uusine toiveineen, /
se heräsi, laulaja, laulajan työhön / ja oksalla nuoren omenapuun / koko suvisen kuun / se sepitti säkeitä armaalleen.

Yli perunamaan, läpi ikkunain / se laulu helisi, helisi vain, / ei näkynyt laulajaa. /
Satakieli se on! minä julistin. / He nauroivat, isä ja äitikin: / Voi lapsi parka, ei koskaan saa / piha tämmöinen sellaista kunniaa: / mikä lienee pesätön peipponen!

Olin onneton, puolesta laulun sen / vain itkua vailla, kun häveten / pojansilmin uhmasta liekehtivin / ulos tölmäsin hullussa hurmiossa / ja hiivin suojassa pensasrivin / kuin kissa syvässä ruohikossa /
ja, laulajan kunnian tähden / kiven sieppasin maasta ja - osuipas! /
Miten onkaan Jumala avulias / ja altis luodun mieli. /

Minä onnekas / sain todistaa kaikkien nähden: /
se oli satakieli.

Lauri Viita, Pohjan satakieli, Käppyräinen (1954)

Polta nämä kirjeet

Sattuipa kouraan aikaisempikin ruotsalaisen Alex Schulmanin (s. 1976) teos Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev), josta mainittiin aiemmin tässä kuussa Schulmanin Eloonjääneet-teoksen arvioinnissa. Schulman on kuvannut useissa kirjoissaan perheenjäsenten välisiä suhteita, ja nyt juuri luetussa kyseessä on kuuluisien isovanhempien, kirjailija Sven Stolpen (1905-1996) ja hänen vaimonsa kääntäjä ja kirjailija Karin Stolpen (1907-2003) välinen suhde. Tätä suhdetta hiersi hankalasti rakkaussuhde Karin-vaimon ja kirjailija Olof  Lagercrantzin (1911-2002) välillä.  

Aikuinen kirjailija Alex haluaa selvittää, miksi hänen sisällään on niin paljon vihaa, mistä se oikein kumpuaa, ja hän alkaa selvittää sukunsa menneitä vaiheita. Nuori Alex on vieraillut usein isovanhempiensa Svenin ja Karinin luona, tarkkaillut heidän viileitä välejään – joissa Sven on usein käskijä ja Karin tottelija - ja joutunut joskus välienselvittelyn todistajaksikin. Isoisä on ollut lapsenlapsilleen mielenkiintoinen, mutta äkkiväärä vaari ja isoäiti taas ymmärtäväinen hyväksyjä ja myötäilijä. Miksi Karin on lopulta valinnut avioliitossaan sen roolin, jossa hän elää, ja mitkä kaikki asiat ovat vaikuttaneet Svenin käytökseen, joutuu lukijakin kysymään. Aikuinen Alex alkaa kuitenkin ymmärtää omia vihantunteitaan, ja pyrkii työstämään asiaa omassa elämässään. Kirjan on suomentanut Jaana Nikula.

Prinsessa Pikkiriikki

Hannele Lampelan kirjoittama lasten kuvakirjasarja Prinsessa Pikkiriikistä on saanut uuden lisän Prinsessa Pikkiriikki valloittaa maailman. Kirjat ovat Ninka Reitun kuvittamia.

Pikkiriikki asuu Omenakylässä äidin, isän ja pikkuveljen, Rasittavan Urpon, kanssa. Perheellä on Makkara-niminen koira ja Pikkiriikillä sen lisäksi vielä kaksi ystävää, Pöjöläinen ja Eetu. Omenakylä on turvallinen paikka asua, mutta silti Pikkiriikki ei ole saanut vielä mennä kotipihasta yksin Omenakylälle. Vasta syntymäpäivänään hän saa lahjaksi repun ja luvan lähteä tutkimaan Omenakylää yhdessä Pöjöläisen ja Makkaran kanssa.

Matkalta löytyy uusia ystäviä; Joki-Peikko -täti sillan alta ja Mutku, Sitku ja Eiku -sisarukset hylätyn talon luota. Kaverukset käyvät herkuttelemassa Kanelikierteen tädin pullakaupassa, yhdessä kolmesta kylällä olevasta kaupasta. Kylässä he huomaavat, että jotkut aikuiset käyttäytyvät huonosti toisiaan kohtaan, ja he päättävät perustaa prinsessakoulun aikuisille ja vähän toisilleenkin; siellä opetetaan kaikenlaisia hyviä taitoja ja tapoja, ja kukin saa olla vuorollaan opettajana, näin jokaisella säilyy hyvä mieli.

Paljastus

Jos nyt äkkiseltään haluaisi tutustua hankaliin ja ei-toivottuihin piiirteisiin omassa luonteessaan – ja kukapa ei haluaisi! – niin kannattaa lukea italialaisen Domenico Starnonen uusin romaani Paljastus (Confidenza). Se kertoo lukion kirjallisuudenopettajan ja häneen ihastuneen oppilaan lukiovuosien jälkeen syntyneestä lyhyestä suhteesta. Sen kuluessa he kumpikin paljastavat toisilleen yhden asian, jota he häpeävät ja se sitoo heidät yhteen loppuelämän ajaksi. Heidän tiensä eroavat myöhemmin ja sen jälkeen pelkona on häpeällisen tunnustuksen tuleminen julki jossain elämän vaiheessa, erityisesti silloin, kun kokee, että alkaa olla liian paljon menetettävää.

Kirja kuvaa hyvin, millaisia käsityksiä ihmisillä on ensin itsestään ja sitten toisistaan, ja miten ne eroavat niistä käsityksistä, joita toiset ihmiset luovat läheisistään ja itsestään, riippuen kunkin kyvystä syvälliseen itseanalyysiin. Mikä elämässä on oikeasti moraalista, mikä moraalitonta käyttäytymistä? Kuinka paljon kukin pettää itseään ja antaa toisten mielipiteiden johdatella omaa elämäänsä suuntaan, jossa joutuu lopulta koko ajan taiteilemaan veitsen terällä paljastumisen pelossa?

Starnonen kirjoja on suomennettu aikaisemminkin, nimittäin teokset Solmut (KT 07.10.2018) ja Kepponen, ja nyt sitten tämä Paljastus. Kaikki teokset on suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä.

Kynnöksellä

Nyt on taas se aika vuodesta, kun mennään kynnöspellon laitaan haistelemaan mullan tuoksua samalla, kun tiiraillaan pellon yllä lurittelevia kiuruja ja muita kevään paluumuuttajia. Vaikka ei itse omistaisi maata eekkeriäkään, voi lausua ääneen seuraavia runoloitsuja, niin että pellon kasvu - väliäkö hällä, kuka sen sattuu omistamaankaan - on niiltäkin osin turvattu.

Maamiehen toukolaulu

Penkoilin peltoa aamusta asti. / Taivas se kylvöni satehella kasti.
Nousisko siitä lapsille muruja. / Nousisko siitä lapsille suruja?

Turpeita käännän, ojitan, äistän, / hengitän tuoksua laihon tähkäpäistä.
Iltaisen ruskon kirkkaassa kullassa / jyväni itää mulla mustassa mullassa.

Peltoni liepeillä huokaa halla. / Huoli on toukoni, toivojeni alla.
Pelto on pala omasta mun rinnasta. / Pelto on osa onneni hinnasta.

Maamiehen toukolaulu, san. Larin Kyösti, säv. Erkki Melartin

Kyntäjän laulu

Tätä peltoa kynteli taattoni mun / ja kynteli taaton taatto.
Se ostettu otsin on helmeilevin, / ilon tuskan se tuttua maata.

Tätä astun mä nyt eikä kenkään mua / pois aurani jäljiltä saata.
Taas kypsempi kynnös jälkeeni jää, / tuhatmuistojen pyhää maata.

Kyntäjän laulu, san. Eero Eerola, suomalainen kansansävel

Nuorten maamiesten laulu

Maamiehiä meistäpä tulkoon vaan, / niin, miehiä, mitkä ei pelkää
työn kultaisen tarttua kuokkaan kiinni, / ja joilla on sitkeetä selkää.

Maamiehiä meistäpä tulkoon vaan, / niin, miehiä, auran ja mielen.
Me tahdomme oppia ymmärtämään / sen peltojen pyhän kielen.

Me tahdomme oppia rakastamaan / ain peltojen tuoksua, multaa,
ja maasta, niin maastamme kaivamme / elon kotoisen onnen kultaa.

Nuorten maamiesten laulu, san. Eero Eerola, säv. Erkki Melartin

 Talonpoika taitava

Talonpoika, taitava / elon etsinnöissä, / ole aina alkava / päivät pellon töissä.
Näissä voimas näytä, / kaikki hyvin käytä, / aina työsi täytä / urhollisesti.

Ei omalla pellolla / aura paljon paina; / mies on itse ilolla / ahkera siell' aina.
Vaimo, kuva valon, / onpi turva talon, / ruokkii joukon jalon / toimellisesti.

Tämä sääty suuri on, / suuri Suomen kansa, / eikä ole osaton / perhe pellollansa.
Itse täytän aitan, / leivän paksun laitan, / toisellekin taitan / riemullisesti.

Talonpoika taitava, san. Jaakko Juteini (1781-1855), säv. Ecce novum gaudium, Carminalia selecta

Mikael Agricolan päivä 09.04.

Mikael Agricolan päivä 9.4.

Coco loondo nyt wircopi.

Meri, maa, ja taiuas ihastupi.

Iloijtkan sijs wanha ia nuori.

Linnut laulauat, ia maa on toore.

Kylue, ia äle yrtit säästä,

äle kedhest ja kesiwardhest werda pääste.

                                 Simo Heininen: Mikael Agricola, Elämä ja teokset, s. 202

Eloonjääneet

Näin lukuviikon kunniaksi temmattiin kouraan vaihteeksi pohjoismaalaista kirjallisuutta. Ruotsalaisen Alex Schulmanin (s. 1976) romaani Eloonjääneet (Överlevarna) on hänen kolmas suomennettu romaaninsa, suomennos on Jaana Nikulan. Muut aiemmin suomennetut ovat Unohda minut (Glöm mig) ja Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev). Schulman on kirjoittanut kaiken kaikkiaan viisi teosta, jotka kertovat perheenjäsenten välisistä suhteista.

Perheen pojat; vanhin Nils, keskimmäinen Benjamin ja nuorin Pierre, ovat kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen palanneet perheen kesämökille, joka sijaitsee kaukana siitä kaupungista, jossa he tavallisesti asuvat. Paluun aihe on äiti, joka on viimeisenä toiveenaan halunnut, että kuoleman jälkeen hänen tuhkansa siroteltaisiin kesämökin järven rantaan.

”Haluan, että teette sen itsenne tähden. Menkää autolla, ajakaa pidempää reittiä. Haluan kuvitella teidät yhdessä. Olette tuntikausia autossa, sitten kolmisin järvellä ja illalla menette saunaan, olette keskenänne eikä kukaan ole kuulemassa. Haluan että te teette sen mitä me emme koskaan tehneet: puhutte toisillenne.”

Ja pojat lähtevät, autolla, kuten äiti on toivonut. Samalla aika alkaa kulkea taaksepäin ja takaumat lapsuudesta seuraavat toistaan, siihen päivään, jolloin kesämökillä tapahtuu onnettomuus ja mikään ei enää ole niin kuin ennen. Schulman kuvaa tarkasti ja ansiokkaasti perheenjäsenten välistä riippuvuutta, erityisesti lasten asettumista perheessä tietyn roolin kantajaksi ja kuvaa myös vaikeutta päästä tästä omaksutusta roolista aikuisenakaan eroon, vaikka perhesuhteet muuttuisivat. Kirjan viimeisillä sivuilla tapahtuva yllättävä käänne hämmentää kyllä jonkin verran, kun muuten eheä teos olisi ansiokas ihan sellaisenaan.  

Aurinkoista pääsiäistä!

Mitä kärsimys opettaa elämästä?

Pitkäperjantain hartaaseen teemaan sopii hyvin Annu Hauhon kirjoittama teos Mitä kärsimys opettaa elämästä?  Hauholla on pitkä kokemus etiikan, vastuullisuuden ja arvotietoisuuden kouluttajana sosiaali- ja terveysalalla. Kirja pyrkii tarjoamaan eväitä kärsivän ihmisen toimintakyvyn ymmärtämiseen ja eksistentiaalisten kysymysten käsittelyyn.

”Kärsimyskokemus muistuttaa oman olemassaolomme olevan todellista. Se saa meidät polvilleen sen kysymyksen edessä, onko kärsimyksen täyttämä todellisuus enää arvokasta. Silti oleminen sellaisenaan vielä on. Ja jos oleminen on arvokasta, niin kärsimyskin on.”

Kirjoittaja toteaa myös: ”Kun viittaan kärsimykseen, viittaan näin myös toivoon. Kun kuljetan sinua ahdistuksen poluille, haluan tasoittaa tietäsi lohdutukseen. Mikään näistä ei ole vierasta ihmiselle. Kirjan jokaisen luvun sisään olen kutonut keinoja lievittää kärsimystä. Niitä jokainen voi löytää kärsimyksen kohdatessa itsestään tai ottaa käyttöönsä lohduttaessaan toisia kärsiviä.”

Kirjassa käsitellään kärsimyksen monimuotoisuutta seuraavien otsikoiden alla: Mitä kärsimys voi olla? Kärsimyksen monet ilmenemismuodot, Miten nähdä kärsimys, lohduttaa kärsivää ja tuntea lohtua? Arvotietoisuus olemisen ja kärsimyksen havaitsemisessa, Kärsimyksen lievittäminen ja Käsitys kuolemasta vaikuttaa elämään. Loppusanoissaan Hauho toteaa:

”Elämänhistorian, ympäristön, oman kehon ja ajan keskinäisten suhteiden näkyviksi tekeminen ja niiden ymmärtäminen luovat mahdollisuuden minän eheytymiselle ja olemisen kärsimyksen lievittymiselle. Vaikka vastasyntynytkin voi kokea kärsimystä, iäkkäämmällä ihmisellä on paremmat edellytykset hahmottaa kärsimystä elämänkokemuksensa ansiosta. Kaikki tarvitsevat toista ihmistä kärsimyksen lievittymisessä.”

Mustista lampaista, kiirastorstaina

Mustia lampaita pestään / purossa päivittäin, / sillä maailman keisari itse / on julistanut näin / - rannalla korkealla - :

”Joka mustista lampaistani / saa villan valkean, / hän on perivä valtakunnan / ja naiva prinsessan” / -rannalla korkealla - .

Sama juttu Pekingissä / kuin Madridissakin, / tämä laulu on Lontoon laulu / ja laulu Berliinin / - rannalla korkealla - .

Ja kaikki mustat lampaat / puron varteen ajettiin, / minä hankasin yötä päivää / itseni väsyksiin / - rannalla korkealla - .

Ja nöyrästi musta lammas / pesuun alistui, / ja paljon mustaa villaa / pois puroa pitkin ui / - rannalla korkealla - .

Vain yksi päätänsä nosti / ja asetti kysymyksen: / ”Miksi on mustan lampaan / oltava valkoinen?” – rannalla korkealla - .

Aale Tynni, Balladeja ja romansseja (1967): Mustista lampaista