Uuno Kailas, 120 vuotta 29.3.

Uuno Kailas (29.03.1901-22.03.1933)

KARAVAANI

Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä, / karavaani-heimoa retkellä elämän.
Ja ei tule koskaan loppua matkallemme, / vaelsimmepa auringon alla tai pimeän.

Yli ikuisuuden hietikon valkenevat / monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin;
me nauramme, juomme ja suutelemme - taikka / sudet tuskan saartavat meitä laumoin nälkäisin.

Vaan eteenpäin, ohi päivien kaikenlaisten / karavaania vie iankaikkinen kaipaus.
Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme, / ja sen määränä lienee vain jokin kangastus.

Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta, / kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan.
Vaan katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat, / nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.

Mit' on parhaintamme syntynyt rakkaudesta, / rikastuttaen, kaunistaen elämää,
tomustamme se erkanee ja ikuisesti / karavaani-heimon sielussa kimmeltää.

Näin uusia polvia entiset saattelevat - / tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen,
näyt yhteiset, sama kaipaus kauemmaksi / ja Kohtalo matkasauvana kaikkien.

                                 Uuno Kailas: Karavaani, Silmästä silmään, 1926

Palmusunnuntai 28.03.

Kutsu minut

Ida Pimenoffin (s. 1977) esikoisromaani Kutsu minut kertoo kyllä elämän olosuhteiden vahvuuteen pakottamista naisistakin, mutta ennen kaikkea se kertoo siitä puutteesta, joka lapselle aiheutuu, jos lapsen isä joistain erityisistä syistä joutuu olosuhteiden vuoksi kieltämään tai jos hän haluaa unohtaa isyytensä ja kieltää siihen liittyvät sekä fyysiset että moraaliset velvollisuudet.

Sattumoisin Veran sukuun on osunut miehiä, joilla on ollut erilaisia vaikeuksia kohdata omaa isyytensä, ja se on herättänyt syviä ja traumaattisia tuntemuksia useammankin sukupolven ketjussa. Veran kohdalla hän itse tietää, kuka hänen isänsä on, vaikka tämä ei olekaan perheessä mukana, ja yrittää pitää yhteyttä yllä, joskin isä toteuttaa sitä omilla ehdoillaan, ei lapsensa toiveiden mukaan. Veran oma lapsi syntyy parisuhteeseen, mutta hänkin on vähällä menettää suhteen isäänsä, ja Veran mummi taas on menettänyt oman isänsä menneen ajan vaatimusten ja säätyerojen vuoksi. Millaisia aukkoja tällainen menetys jättää mieleen lapselle, joka saattaa ajatella, että vika on hänessä itsessään? Voiko ihminen aikuisenakaan oppia hyväksymään menetyksensä?

”Huuhtelin vielä kerran hiukseni, käänsin kasvoni kohti lämmintä vesisuihkua. Tajusin, että toisin kuin olin luullut, ei minun isälleni tarvinnut antaa anteeksi – minun tarvitsi antaa anteeksi sisälläni olevalle lapselle. Nähdä hänen kaipauksensa, hyväksyä, että hän tulisi aina olemaan siellä, minussa. Vain sillä tavalla saatoin päästä eteenpäin.”

Minna Canthin ja tasa-arvon päivä 19.3.

Suomalainen, liputuspäivän ansainnut kirjailija Minna Canth (1844-1897) ja englantilainen näyttelijä Gary Grant (1904-1986), sukunimet rimmaavat vain niin hulvattoman hyvin yhteen, että on ihan pakko taas loruilla!

Kansainvälinen kierrätyspäivä 18.3.

Luontokin kierrättää - miksi en siis minäkin, osa luontoa!

Apua tunteiden käsittelyyn

Pertti Simulan (s. 1946) terapiatyössä tehtyihin havaintoihin ja kokemuksiin perustuva teos Miten kohdata vihaa ja ilkeyttä – Keinot vaikeisiin tilanteisiin ovat kirjoittajan pitkällisen yhteistyön tulosta eri toimijoiden ja asiakkaiden kanssa Brasiliassa, USA:ssa, Ruotsissa ja Suomessa.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee tunteita ja niiden kontrollointia, toinen osa sitä, miten päästä kilpailuasetelmasta tekemään yhteistyötä, kolmas osa ihmisen ja yhteisön kohtaamisen työkaluja ja neljännessä osassa käsitellään käytännön esimerkein tavallisia kodissa, koulussa, työpaikalla ja yleensä elämässä esiintyviä ongelmatilanteita.

Kirjoittaja on ollut 1970-luvulla teollisuuslaitoksen hankintapäällikkönä Brasiliassa ja todennut siellä hyvien ihmissuhteiden ison vaikutuksen töiden sujumiseen. Opiskeltuaan Brasiliassa ja New Yorkissa psykoanalyytikoksi Simula siirtyi Brasiliassa eri vaiheiden jälkeen vähitellen Maattomien maatyöläisten liikkeen kehitystyöhön teemoinaan ihmissuhteet ja yhteistyö jatkaen samalla työtään myös Ruotsissa ja Suomessa. Simulan kirjoittama on myös tämän kirjan ilmestymisen jälkeen valmistunut teos Käsikirja ihmiselle.

Lucia Berlinistä edelleen

Jeff Berlin on koonnut teokseen Kotiinpaluu – Muistoja, kuvia, kirjeitä äitinsä, amerikkalaisen kirjailijan Lucia Berlinin (1936-2004) elämää ensimmäisten kolmen vuosikymmenen ajalta. Kirjan alkuosa – Kotiinpaluu – kertoo Lucia Berlinin suulla hänen lapsuudestaan useissa eri asuinpaikoissa – Alaska, Montana, Idaho, Teksas, Arizona, Chile, New Mexico ja niin edelleen, joissa asuttiin ensin isän kaivosinsinöörin työn takia. Berlinin aikuisuudessa asuinpaikan vaihto johtui milloin mistäkin seikasta, niin että reissaamista perheen kanssa paikasta toiseen riitti. Teoksen puolivälissä on jakso Kotini vuosien varrelta: aina jotain vikaa, jossa luetellaan kymmeniä paikkoja ja osavaltioita, joissa Berlin lapsineen asui elämänsä aikana. Lucia Berlin oli ollut myös erityisen innokas kirjeiden kirjoittaja, ja niistä on koottu edustava otos Valitut kirjeet 1944-1965 kirjan loppuosaan.

Kirjan on suomentanut Kristiina Drews, kuten muutkin Berlinin suomennetut teokset Siivoojan käsikirja (KT 19.02.2018), Tanssia ruusuilla ja Ilta paratiisissa.

Kansainvälinen naistenpäivä 8.3.

Kansainvälisen naistenpäivän ja YLE Areenassa parhaillaan nähtävillä olevan elämäkertaelokuvan tiimoilta palattiin ranskalaisen kirjailijan Sidonie-Gabrielle Coletten (1873-1954) kirjoittamiin teoksiin. Ensimmäisistä, viime vuosisadan alussa kirjoitetuista, Claudinesta kertovista tarinoista kunnian sai ensin hänen aviomiehensä. Sodan aikana ristiriitojakin kommenteillaan herättänyt kirjailija kirjoitti sittemmin omalla nimellään kymmeniä teoksia, ja oli ehdolla vuonna 1948 jopa Nobel-palkinnon saajaksi. Elämänsä aikana Colette toimi myös näyttelijänä, teatterikriitikkona, toimittajana ja kolumnistina. (www.wikipedia.fi)

Kirjailijan elämäkertaan voi siis juuri nyt tutustua myös YLE Areenassa, jossa on hänen elämästään kertova elokuva Colette pääosassa Keira Knigthley vuodelta 2018.

Maailman kirjapäivä 4.3.

Margarita

Piti ensin lukea pitkään Anni Kytömäen uusinta romaania Margarita, ennen kuin kävi selville, mistä romaani on saanut nimensä. Kerrotaanpa se nyt tässä heti alkuun; Margaritana margaritifera on jokihelmisimpukan tieteellinen nimi. Kuin enteellisesti Margarita on myös kirjan päähenkilön, Sennin, toinen etunimi.

Tarina liikkuu monessa eri tasossa 1940-luvun lopun ja 1950-luvun aikana. On Senni, isänsä hierojanammatin opetellut nuori nainen, joka on töissä kauppalan kylpylässä, ja Sennin Petsamoon muutosta haaveileva perhe. On Vehkasalon suuressa aarniometsässä sijaitseva Sarakorven mökki, josta muodostuu Sennille erityinen paikka. On Aaro ja Mikko, Sennille merkittävät miehet, ja luonnontutkija Kairamaa ja hänen poikansa Antti, jotka jokainen omalla tavallaan luovat Sennin elämälle aivan uusia suuntia. Tämän teoksen kantava teema on aarniometsien merkitys ja jokihelmisimpukoiden tulevaisuus ja niiden elinmahdollisuudet vesien laadun heikentyessä ja purojen perkaamisen vuoksi. Jokihelmisimpukoiden uhanalaiseen tilanteeseen on onneksi herätty ja toimiinkin on ryhdytty; kantaa yritetään parantaa koko ajan (www.yle.fi/uutiset 2.3.2021).

Kytömäen aiemmin kirjoittamia romaaneja ovat Kultarinta ja Kivitasku. Mainittakoon vielä, että Margarita-tiiliskiviromaanin painopaperi on kuitua, josta puolet on kierrätysmateriaalia ja puolet FSC-sertifioitua metsää, kulttuuri- ja ympäristöteko tämä kirja on siis ihan konkreettisesti. Teos voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020.

Kalevalan päivä ja suomalaisen kulttuurin päivä 28.2.

Ololonkos teleleillä nililinkuin meleleillä kililissan pololoikia pululussissa?

Soiva kansanlaulukirja on oikein sovelias teos näin suomalaisen kulttuurin päivän kirjaksi. Kirja sisältää Freija-yhtyeen (Arto Anttila, Maija Karhinen-Ilo, Matti Laitinen, Lassi Logrén) säestämät 35 suomalaista kansanlaulua. Kansanlaulujen aateliin ehdottomasti kuuluvien, elämän syvällisistä perusasioista kertovien Hiluhiluhiluhilu, Hansvilivilivili, Tirlirlittiä tuiturluttia ja Hetkunketkun kelikeliketkun - rallatusten lisäksi kirjasta löytyvät juuri ne korvaan helposti tarttuvat ja tutut sävelmät, joita vain toivoa saattaa. Ja eikun laulamaan! Kirjan on kuvittanut Päivi Arenius.

Onni

Mikko Viljanen (s. 1976) on jäänyt aiemmin jostain syystä – josta voi osoitella lähinnä kai itseään – uuden tuntuiseksi kirjalliseksi nimeksi, kunnes nyt käsiin osui hänen jo neljäs romaaninsa Onni.  Teos kertoo Onni-nimisestä viisihenkisen perheen pojasta, hänen lapsuudestaan Amerikassa ja nuoruudestaan ja aikuisuudestaan Suomessa Onnin itsensä ja pikkuveli Oskarin kuvaamana.

Perhe muuttaa suurin toivein isän akateemisen työn vuoksi rapakon taakse ja alkaa kasata elämää siellä. Isä käy töissä, äiti hoitaa kodin, veljekset käyvät koulua ja isosisko Johanna haaveilee urasta musiikin parissa. Jotain tässä täydellisen tuntuisessa elämässä on kuitenkin menossa rikki ja lopulta sitten särkyykin.

Perhe palaa Suomeen vanhaan tuttuun mummolaan asumaan, mutta eivät kuitenkaan kaikki; isä on edelleen entisessä työpaikassaan. Muu perhe on uudessa elämäntilanteessa, äiti yksin, isä hukassa, tytär toipilaana, Oskari saa lisänimen Olematon ja Onni, hän yrittää selviytyä nuoruutensa kiihkeistä vuosista ja perheen kuormittavista salaisuuksista. Mistä asioista elämässä luodaan merkitykset, mistä parhaat jaksamiseen tarvittavat ainekset?

Romaanissa kertojan ääni tuntuu vahvistavan, että kukaan tässä perheessä ei ole kotonaan missään; kaikki ovat jossain määrin kadoksissa toistensa sisässä tai lomassa ja henkisesti irrallaan. Mikä tässä jonkinasteisessa lohduttomuudessa tuo kuitenkin lohtua, on se, että lopulta palataan juurilleen, niille sijoille, joilta lähdettiin, ja siellä, viimeistään, on mahdollista saavuttaa edes osittainen rauha itsensä ja maailman kanssa.

Mielenkiinnolla odotellaan seuraavaa, itsestään selvyyksistä vapaana olevaa ihmisen irrallisuuden kuvausta, jossa Onnin kirjoittaja näyttää olevan ilahduttavan vahvoilla. Aiemmat Viljasen julkaisemat romaanit ovat Todennäkyjä, Maan paino ja Ensimmäinen elämä.

Tuohelan kylässä

Teokset Tuohelan kylän väki ja Kohtalon voimaa – elämää Tuohelassa ovat elämäntyönsä ihan toisella saralla, nimittäin lääketieteessä, tehneen arkkiatri Risto Pelkosen (s. 1931) käsialaa. Ne ovat saaneet alkunsa kesästä, jolloin kova myrsky oli kaatanut lähimetsässä suuria honkia ja niiden korjuun jäljiltä oli maahan jäänyt paljon ruskeita kaarnanpaloja, jotka Pelkonen oli poiminut reppuunsa ajatellen, että ehkä niille olisi jossain myöhemmin käyttöä. Ja olihan sitä ilmaantunutkin.

Pelkonen alkoi veistää lapsenlapsilleen kaarnaukkoja ja -akkoja, joilla nämä saivat kesäisin leikkiä. Niistä kehkeytyikin sitten vuosien harrastus, josta syntyi lopulta kokonainen Koivakan kunnan Tuohelan kylä asujamistoineen, joihin kuului monenlaista persoonaa ja sukankuluttajaa ja jotka ovat päässeet myöhemmin matkailemaan maakuntiin ja jopa ulkomaille erilaisiin ITE-taiteen katselmuksiin.

Pelkosen mukaan kaarnan ominaisuuden mukaan kaarnahahmot täytyy veistää seisoviksi; pää, vartalo ja reidet tehdään yhdestä kappaleesta, käsivarret, kädet, sääret ja jalkaterät eri paloista.  Hän on käyttänyt kaikkia luonnossa irrallaan olevia materiaaleja: kaarnaa, tuohta, tappuraa, pellavaa ja naavaa ja lisäksi kierrätysmateriaaleja luodessaan hahmon ja hänelle henkilöllisyyden ja tarinan. Kivikkoisia ja haastavia, mutta toiveikkaita ja liikuttaviakin elämänkohtaloita Pelkonen on kehitellyt 1950-lukulaisille kyläläisilleen.

Terve, laskiaistiistai! 16.02.

Helmikuu on tullut, tulleet valkohanget, / pakkasherra nurkissa jo paukuttaa. / Kaikki, jotka elää. unestansa herää, / suksin kelkoin hangelle he kiiruhtaa. / Norja suksi jalkaan, joutukaa! / Kukapa se ensimmäisnä kiiruhtaa? / Punaposket hohtaa, laulut soi! / Laskiainen kaiken tämän riemun toi!

Terve, laskiainen, vanha ystäväinen, / lumikenkä, valkoparta huurteinen! / Sua odotimme, siksi riemuitsemme, / käyös ukko piirihin nyt kanssamme! / Kodin mäki varmaan aamulla / suksimäen parahimman tarjoaa! / Pullat sekä kahvit kutsuu, oi! / Laskiainen kaiken tämän riemun toi!

Hepo juokse, virkku, helkyttele tiuku, / siskot, veljet ajelulle kiiruhtaa! / Sinisilmät välkkää, laulut, naurut helkkää, / työt ja toimet hetkeksi näin unhottaa! / Siispä suksi jalkaan, joutukaa, / kukapa se ensimmäisnä kiiruhtaa! / Punaposket hohtaa, laulut soi! Laskiainen kaiken tämän riemun toi!

                                 Terve, laskiainen, sävel: ruotsalainen kansansävelmä, sanat: S.V.

Kuva: Kirjatimpuri

Ystävänpäivä 14.02.

Talon naurishautahan mennet / oli kuomat kurki ja kettu. / Mitäs, kasvismurkina terveellinen / kun eteen oli valmistettu!

Sanoi kettu: ”Lihaa – kun sitä ei saa - /mun terveytein ei kärsi.” / Ja kurki myönsi totuuden / ja naurista syödä järsi.

Mut kuinkas kävi: tuli kuoppahan / mies kuokkavierahaksi. / Suut auki kesken aterian / jäi noloina kuomaa kaksi.

Hyvät neuvot siin’ oli kallihit. / Oli menty kuin mentykin loukkuun. / ”Yks tuuma on luja”, sanoi kurki vaan / ja silmää iski ja koukkuun

kuin saanut ois sydänhalvauksen / heti heittihe kuolleheksi. / Ja kettukin taammas hivuuntui, / kun kurjen juonen keksi.

Peli piti: kävi kurkea kaulukseen / mies sanoin: ”Sain kurjen tuosta.” / Tämä vilkutti henkitoreissaan / vielä ketulle: ”Nyt ala juosta!”

Ja kettuko siin’ olis aikaillut! / Hui, hai, se jo juosta painaa! / Mies rynkäsi jälessä, hangelle / sen heittäin kurkivainaan.

Mut vainaja heräskin henkihin! / Pois veljet vilistivät. / ”Yks tuuma on luja”, huus kurki vaan / ja molemmat livistivät.

Mitä tämäkin tarina opettaa? Sitä vaan: mitä yksin toimin / ei aikaan saa ees viisaskaan, / se saadaan yhteisvoimin.

Lauri Pohjanpää, Metsän satuja: Yhteisvoimin

Tulevaisuuden identiteetit

Perttu Pölönen, viime vuonna esikoiskirjansa Tulevaisuuden lukujärjestys (KT 16.03.2020) julkaissut kouluttaja ja innovaattori, on ahkeroinut taas ja kirjoittanut toisenkin kirjan Tulevaisuuden identiteetit, jonka aihepiirit sivuavat hieman edellisenkin teoksen aiheita.

Pölönen aloittaa kirjansa hauskalla anekdootilla siitä, kun hänellä oli kiire päästä Vantaan lentokentältä itsenäisyysjuhliin, jotka pidettiin vuonna 2013 Tampereella ja jonne hän kiiruhti veljensä avustamana myöhästyneen lennon jälkeen. Kyytinä oli perheen vanha Peugeot, jolla oli eri aikoina rahdattu puuklapeja myytäväksi naapureille, ja auto oli myös sen kuntoinen. Siellä juhliin menevien Mersujen, Bemareiden, Audien ja Jaguarien jonossa oli käväissyt mielessä, olisiko viime metreillä sittenkin pitänyt vaihtaa taksiin. Joka tapauksessa identiteetti-aiheen aluksi tämä tositarina oli oikein hykerryttävä; kuka minä olen?

”Monien valintojen keskellä voi olla vaikea tehdä suuria päätöksiä, mutta sitoutuminen tuo tutkitusti mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä. Kaikkia valintoja ei voi siirtää tulevaisuuteen”, sanoo kirjoittaja ja taitaa olla aika oikeassa. ”Oletko sinä kenties mahdollistaja, innostaja, kiteyttäjä tai kirkastaja – vai jotain muuta?” kysyy Pölönen teoksensa Taitotittelit-osuudessa. Taitotittelien yhteydessä hän puhuu erilaisista ominaisuuksia kuvaavista ja-jä -rooleista: kirkastaja, yhteyttäjä, komponeeraaja, vaalija, värittäjä, joustavoittaja, aistittaja, ja neuvoo lopuksi jokaista keksimään itse tittelinsä. Kysehän viime kädessä on siis siitä, että on oman elämänsä toimija, ja identiteetti kannattaa rakentaa sen kautta, millaisia taitoja hallitsee eikä välttämättä hankkimansa ammatin perusteella.

Lopuksi Pölönen muistuttaa: ”Identiteettiä kannattaa etsiä, mutta sen löytäminen ei ole tavoite, vaan sivutuote. Älä ole enemmän kuin mihin pystyt sitoutumaan, mutta älä myöskään aliarvioi mahdollisuuksiasi. Ole se, mikä jaksat olla.”

Sylvia Plath ja lastenkirjallisuus

Sylvia Plath (1932-1963) oli paitsi lyhyen elämän ja surullisen kohtalon kokenut, myös Britanniaan asumaan muuttanut ja englantilaisen runoilija Ted Hughesin kanssa avioitunut amerikkalaisen runokielen uudistaja. Joitakin Plathin runoista löytyy myös näiltä sivuilta (KT 21.08.2018, KT 20.11.2019). Runouden lisäksi Sylvia Plath oli myös lastenkirjailija, jonka teoksista kaksi on Hannu Kankaanpään suomentamia. 

Sänkyjen kirja (The Bed Book) on Quentin Blaken hauskasti kuvittama runoteos, joka kertoo erilaisista mukavista sängyistä, joissa voi tehdä paljon muutakin kuin vain nukkua. Salaperäinen puku (The It-Doesn´t-Matter-Suit) kertoo Vili-nimisestä pojasta, veljessarjan nuorimmasta, joka haaveilee hienosta puvusta. Sellainen tuleekin yllättäen postissa, mutta isä ja kaikki kuusi Vilin vanhempaa veljestä haluaisivat puvun, joten Vilille meinaa jäädä luu käteen. Miten tarina päättyykään? Kirjan on kuvittanut Rotraut Susanne Berner.

Saamelaisten kansallispäivä 06.02.

Hyvää saamelaisten kansallispäivää kaikille!

Pohjoissaame: Buori sámi álbmotbeaivvi buohkaide!
Inarinsaame: Pyeri säämi aalmugpeivi puohháid!
Koltansaame: Šiõǥǥ saaʹmi meersažpeiʹvv pukid!

                                       (lähde: www.samediggi.fi)

J. L. Runebergin päivä, ja hänen rouvansa myös

No nytpä, kun taas vietämme Jussi Lutviikin ynnäs hänen rouvansa juhlapäivää, onkin oivallinen hetki tutustua samalla kaikkia meitä kiinnostavaan runomittaan, nimittäin heksametriin, jolla kirjailija itse kirjoitteli säkeitään, ainakin viime vuonna täällä esitellyn Hirvenhiihtäjät ja nyt esillä olevan kolmilauluisen romanttisen kesäyön runoelman Hanna, jonka ruotsinkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1836. 

Heksametri on siis periaatteessa kuuden runojalan säe tyyliin: pitkä-lyhyt-lyhyt / pitkä-lyhyt-lyhyt / pitkä-lyhyt-lyhyt / pitkä-lyhyt-lyhyt / pitkä-lyhyt-lyhyt / pitkä-pitkä. Ja tästä se lähtee:

”Riemukas saapui taas juhannus. Oli ehtinyt länteen / päivä ja hohdettaan loi maalaispappilan ylle, / kun talo vanhana heijastui kotivalkaman peiliin. / Kammarin ikkunan luona nyt arvon pastori istui, / piippua poltteli, myös odotellen katseli tielle / joskus huitaisten kädellään pois sankean sauhun. / Riemuin hän Turun kaupungista jo saapuvan muisti / taas pojan ainoan, kun tätä kaivannut oli vuoden. / ”Jos sinä tutkinnon hyvin mainein suoritat siellä, / niin kesävieraakses tuo toki joku kumppani köyhä, / muutoin nuorena voit ikävystyä vanhojen seuraan.” / Näin oli kirjoitellut ja nyt hän piippua poltti / vartoen kumpaakin, toki ainoataan yli muiden.”

Mikä poljento! ”Teoksen on suomentanut Teivas Oksala ja hänen kirjan lopussa olevan ohjeensa mukaan heksametrinen teksti olisi luettava aina ääneen, kuten näitä tekstejä antiikinkin aikana luettiin. Jos on päässyt unohtumaan, niin muihin Runebergin ja hänen vaimonsa teoksiin voi tutustua vilkaisemalla arkistosta vaikkapa Kirjatimpurin aiempien vuosien tekstejä, jotka on julkaistu aina helmikuun 5. päivänä.

Haastetta helmikuulle

Jotta ei taas mentäisi heti alkuvuodesta siitä, mistä aita on matalin eikä suorinta tietä sinne, missä ruoho on vihreintä – tiedoksi; se on naapurin puolella, siellä missä on neliöitä ja luntakin tällä hetkellä eniten - niin otettiinpa helmikuun haasteeksi joulupukin lahjapussukassaan tuomat historiantutkija Yuval Noah Hararin (s. 1976) kirjoittamat teokset Sapiens -Ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus – Huomisen lyhyt historia, jotka molemmat on suomentanut Jaana Iso-Markku. Kansilehden kertoman mukaan kirjat on julkaistu lähes 40 eri kielellä, niin että jokunen muukin on päässyt tutustumaan teoksiin omalla kielellään suomalaisten lukijoiden lisäksi.

Ensin pitänee varovasti lähestyä näitä paksuja opuksia ihan sisällysluetteloa tutkimalla: Sapiens-teoksessa liikkeelle lähdetään kognitiivisesta vallankumouksesta ja siirrytään maanviljelyn vallankumoukseen, josta Harari toteaa, että se on historian suurin huijaus, jonka syyllisiä ovat muutamat kasvilajit, joiden joukossa ovat vehnä, riisi ja peruna. Kolmas osa on otsikoitu Ihmiskunnan yhdentyminen ja neljäs on Tieteellinen vallankumous. Viidennen osan Jälkisanoissa kirjoittaja toteaa ihmisen pyrkivän lähes epätoivoisesti luomakunnan jumaluuteen, mutta että homo sapiensin pelikentän rajat alkavat kuitenkin olla jo selvästi näkyvissä, niin että ihan kaikkea ei ole luomakunnassa mahdollista saada, rahallakaan.

Homo Deus -teos lähtee siitä, mitä ihmiskunnalle tapahtuu kolmannen vuosituhannen alussa ja esittelee ihmisen uuden tehtävälistan. Teos on jaettu kolmeen osaan, niihin näkymiin, mitä homo sapiensille tapahtuu; se valloittaa maailman, sitten; antaa maailmalle merkityksen ja viimein; menettää kontrollin. Tällöin puhutaan jo meidänkin aikamme polttavasta asiasta, nimittäin siitä, että äly on eriytymässä tietoisuudesta. Viimeinen kysymys nostaakin jo tuskan hien ohimoille ja kuuluu: Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, politiikalle ja jokapäiväiselle elämälle, kun ei-tietoiset mutta hyvin älykkäät algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse?