Valaanluiset koskettimet

Rakel Liehun (s.1939) uusin teos on romaani ja ’elämäkerta’ pianonrakentaja Ivar Fjodorovitsin Pietarissa vuonna 1825 rakentamasta mustasta antiikkipianosta ja sen veljestä, valkoisesta pianosta. Se on myös kertomus musiikista ja tytöstä, joka elää lapsuuttaan suomalaisella erämaaseudulla itärajan pinnassa ja saa syvimmät taiteelliset vaikutteensa ympäröivästä luonnosta ja äitinsä musikaalisuudesta. Isä on ammatiltaan pappi, ja sen vuoksi perhe asuu seurakunnan tilavassa pappilassa.

Tytön äiti on hankkinut pappilaan käytetyn pianon ja nauttii sen soittamisesta. Pianon itsensä kertomana lukija tutustuu sen moniin eri omistajiin ja heidän kohtaloihinsa ympäri Eurooppaa ja myös pianoveljen, Leningradin piirityksen keskellä olevan valkean pianon kohtaloon. Soittimen kuvaamana lukijalle myös selviää, millaiset ovat olleet sen nykyisen omistajaperheen moninaiset vaiheet viime vuosisadan puolivälin ankarien vuosien tietämillä.

Hiihtäjän virsiä

Minä hiihtelen hankia hiljakseen, / jo aurinko maillehen vaipuu,
minun mieleni käy niin murheiseks, / minun rintani täyttää kaipuu.
Latu vitkaan vie. / Vai vääräkö lie? / Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.

Ja kuusien varjot ne tummentuu. / Minä annan aattehen luistaa.
Ja jos minä korpehen kaadun näin, / mua tokkohan kukaan muistaa?
Kylä kaukana on. / Nyt lepohon / ei aikaa vielä, ei aattelohon.

Olen hiihtänyt metsää, järveä / ja rimpeä rannatonta,
olen laskenut rinteitä laaksojen / ja kohonnut vuorta monta
ja vuorien taa / mun jäi kotomaa, / mut voimani, voimani raukeaa.

Olen vierinyt maita ma vieraita / ja ottanut merkkejä puista,
olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut / ja levänneeni en muista.
Mut määräni pää / yhä loitoksi jää. / Mun on niin kylmä, mua väsyttää.

Ne nousevat lapsuusmuistot nuo, / ne aukee maailmat armaat,
näen silmät mä äitini lempeän taas / ja taattoni hapset harmaat.
Se vast’ oli mies! / Se taruja ties, / kun joutui ilta ja leimusi lies.

Minä hiihtelen hankia hiljakseen. / Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Koti mullako ollut ja siskot ois / vai oisko se ollut unta?
Miten korvessa näin / nyt yksinäin / minä hiihtäisin? Missä on ystäväin?

Ei, enhän mä korpea hiihdäkään, / minä hiihdänhän siskojen kanssa,
koti tuolla se vilkkuvi kultainen, / tuli taasen on takassansa,
emo huolella käy, / eikö lapsia näy, / kun ilta jo hangilla hämärtäy.

Elä murehdi turhia, äitini mun, / me tullaan, tullaanhan kyllä,
me tulemme poskin niin lämpimin, / meill’ onhan villaista yllä,
ja jos kylmäksi jää / sormi yks tai tää, / sun suukkosi kyllä sen lämmittää.

Me hiihdämme alta ikkunan, / me katsomme salaa sisään:
Isä pitkää piippua polttelee, / emo takkahan halkoja lisää.
Hei, hip hip huraa! / kaikk’ kerrassaan! / Ovi auki ja äidin helmahan vaan.

Ja kuusien varjot ne tummentuu. / Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Joko kotihin korpien hiihtäjä sai / vai ollutko lie vain unta?
Uni tuskat vie. / Päivä loppunut lie / ja loppunut yksin hiihtäjän tie.

Eino Leino (1878-1926): Yksin hiihtäjä, kokoelmasta Hiihtäjän virsiä, 1900

James Hollisia tuplaten

James Hollis, amerikkalainen jungilainen psykoanalyytikko, haluaa kysyä ihmiseltä, joka on kiinnittänyt huomionsa kirjaan Kenen elämää elät? Löydä oma tiesi keski-iästä eteenpäin, miksi kyseinen henkilö on tarttunut tähän hänen kirjoittamaansa teokseen. Mikä on herättänyt lukijan kiinnostuksen? Onko näkökulma elämään kadoksissa ja tarvetta löytää uusia merkityksiä? Onko lukija elänyt jonkun toisen viitoittamaa elämää?

”Yleensä vasta kun turvallisuuden ja riskin välisestä kahtiajaosta aiheutuu riittävän tuskallisia oireita, joita emme enää kykene lääkitsemään emmekä jättämään huomiotta, ja kun ego on joutunut nöyrtymään kaikkivaltiuden fantasiastaan, me alamme avautua muille mahdollisuuksille.”

Teos sisältää runsaasti mielenkiintoisia oivalluksia, joita tulee joskus iltapuhteina pohtineeksi, kun oikein on vetänyt kaikista ovista ja tupruttanut lunta tupaan jokaisesta avoimesta räppänästä, sekä fyysisesti että noin kuvaannollisesti lausuen.

James Hollisilta on saatavissa toinenkin suomennettu kirja Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa, Pimeän puolemme ymmärtäminen. Se avaa lukijalle nähtäväksi jungilaista varjon dynamiikkaa:

 ”Varjo muodostuu kaikista niistä olemuksemme puolista, jotka saavat meidät tuntemaan olomme epämukavaksi omassa itsessämme. Varjo ei ole pelkästään sitä, mikä on tiedostamatonta, se on sitä, mikä häiritsee ja estää meitä kokemasta itseämme sellaisena kuin toivoisimme.”

Suomalaisessa kirjallisuudessa varjon merkityksestä on aiemmin puhunut muiden muassa teologi Martti Lindqvist kirjassaan Auttajan varjo. Molemmat James Hollisin kirjat on suomentanut Ritva Hellsten.

Pave Maijanen (1950-2021)

Jos kirjoittaisin sulle pienen kirjeen / ja veisin sen laatikkoon, / avaisitko sen ja lukisitko loppuun, lukisitko loppuun? / Tuntisitko vielä vanhan kaipauksen? / Olisitko valmis mut kohtaamaan? / Tulisitko asemalle mua vastaan, tulisitko vastaan?

Lähtisitkö silloin kanssani järvelle? / Sulle sukeltaisin helmen valkean. / Istuisitko kanssani keskipenkille? / Vastaisitko hellään suudelmaan?

Tunnetko sä kuinka syksy lähenee? / Huomaatko sä ilman viilenneen? / Näetkö sä linnut, / jotka lentää kauas pois?

Tuntisitko vielä vanhan kaipauksen? / Olisitko valmis mut kohtaamaan? / Tulisitko asemalle mua vastaan, tulisitko vastaan?

Lähtisitkö silloin kanssani järvelle? / Sulle sukeltaisin helmen valkean. / Istuisitko kanssani keskipenkille? / Vastaisitko hellään suudelmaan?

Pave Maijanen: Lähtisitkö?

Tää niitä aamuja on, kun en tiedä, / kannattaako nousta vai jäädä, / vetää peitto yli pään / ja hautautua alle kivisen kuoren. / Aamuyössä sydän yksin lyö / eikä pääse läpi surujen vuoren. / Pelko pimeyttä pitkin liikkuu. / Tuntuu niin kuin päivää ei tulisikaan.

Ja silloin, kun henkäys aamutuulen / jokin täyttää tämän pienen huoneen. / Se mut viimeinkin herättää.

Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä, / ei voimiaan säästä. / Minut pystyyn kiskaisee. / Elämän nälkä istuu olkapäällä, / käskee, lähde jo täältä. / Mua eteenpäin rohkaisee. / Elämän nälkä eteenpäin rohkaisee.

Verhot sivuun liukuu ja katson, / kuinka valo pois työntää varjon, / joka sieluni yöhön kietoi. / Vaikka irti siitä päästä tahdoin, / kun olin maahan lyöty eikä kukaan / voinut yli syvän virran mua kantaa. / Elämä välissä taivaan ja maan / elämä syksyyni valonsa tuo.

Ja silloin, kun henkäys aamutuulen / se täyttää tämän pienen huoneen. / Se mut viimeinkin herättää. / Elämän nälkä ...

Pave Maijanen: Elämän nälkä

Varjonyrkkeilyä

Varjonyrkkeilijä on itsekin thainyrkkeilijänä ottelevan Inga Maggan (s. 1983) esikoisromaani, joka kertoo kilpaurheilun pimeämmästä puolesta ja siitä, millaisiin kokemuksiin lapsena, teini-iässä aloitettu aktiivinen kilpaurheilu voi nuoren tytön ikävimmillään johtaa.

Kirjan nykyhetkessä Lola on nälkävyötään kiristävä graafikko, joka yrittää hankkia niukkaa leipäänsä myös työväenopiston grafiikan iltakursseja ohjaamalla. Kurssille hakeutuu ihmisiä monista erilaisista ammateista ja lähtökohdista, ja sinne tulee sattumalta myös Rebekka, Lolan entisen nyrkkeilyvalmentajan viehättävä ja nyrkkeilyssä voittoja kahminut tytär, jota hänen isänsä valmentaa.

”Yleensä ihmisellä on elämässään yksi merkittävä esille pyrkivä tarina, joka seuraa häntä kuin varjo, riivaa mieltä. Tällaisesta tarinasta tuttu aihe heijastuu ensimmäisenä taiteeseen. Taiteilijan on mietittävä, millä tavalla aiheensa näkee.”

Miksi Lola on opiskellut taiteilijaksi ja jättänyt kokonaan nyrkkeilyn, jota ilman hän ei nuoruudessaan olisi voinut edes ajatella elävänsä ? Se oli hänen henkireikänsä kylällä, jolta puuttuivat monet muut harrastusmahdollisuudet ja jonka pariin hän pääsi pakenemaan lapsuuskodin ahdistavaa ilmapiiriä. Hän halusi myös tehdä vaikutuksen raamikkaaseen valmentaja Barreen, joka ei näyttänyt edes huomaavan heiveröistä tyttöä. Äärimmäisen itsensä rääkkäämisen seurauksena valmentaja vihdoin havaitsi tytön kilpailuasenteen ja otti hänet erityiseen suojelukseensa.

Teoksen läpi kulkeva teema on kysymys valmentajan ehdottomasta vastuusta koko ajan silloin, kun valmennettavana on lapsia ja nuoria, jotka luottavat sokeasti kaikkeen siihen, mitä valmentaja sanoo tai tekee tai miten hän osoittaa luottamustaan valmennettavaan. Mitkä ovat valmentajan todelliset motiivit tehdä omaa työtään, mille ne perustuvat ja mitä niistä seuraa? Kuka kontrolloi tällaista toimintaa, kun on kyse lapsista ja nuorista ihmisistä, joilla on intoa ja energiaa koviin suorituksiin, mutta joilta puuttuu vielä elämänkokemuksen tuomaa kriittistä arvostelukykyä?

Pyryttää, pyryttää

Pyry, pyry, pyry, hei! / Mistä tulit sinä tänne?
Tuntureilta Lapin maan, / ja olen ystävänne,
vaikk’ onkin rintain lunta vaan.

Pyry, pyry, pyry hei! / Miksi tuiskus ovat julmat?
Kiire mulla ompi niin, / kun maat ja metsäkulmat
mun täytyy peittää nietoksiin.

Pyry, pyry, pyry, hei! / Konsa lähdet maasta tästä?
Kevätajan leuto sää, / kun saapuu etelästä,
mua kutsuu pohjan aava jää.

sävel ja sanat Martti Hela (1890-1965): Pyry

Kyyttöjä ja kuvanveistoa

Eipä ole mikään ihme, että kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkän taiteilemat lehmät ja vasikat ovat niin täydellisen aidon ja elävän näköisiä. Jo kolmen vanhana Miina vietti aikaansa vasikkakarsinassa, jonne hänen äitinsä kiikutti villin pikkutytön ehtiäkseen tehdä vähän muitakin töitänsä. Tämän jutun ja erittäin paljon muutakin voi lukea Lamppu Laamasen kirjoittamasta muistelmateoksesta Äkkijyrkkä – Jumala ja erotiikka.

Miina Äkkijyrkkä, alkuperäiseltä nimeltään Riitta Loiva, syntyi pohjoissavolaiseen körttiläisperheeseen vuonna 1949, samana vuonna, kun suomenkarjayhdistykset lakkautettiin. Äkkijyrkkä pitääkin körttiläisyyttä parhaana asiana lapsuusympäristönsä antimista, koska omien sanojensa mukaan ”ihminen vailla hengellisyyttä joutuu hyvin usein pulaan, ei ymmärrä asioita, on avuton, on vajavainen ja kaikin tavoin erehtyväinen”.

Miinan isä oli taiteilijasielu, hempeämielinen kanttori, ja äiti oli tomera karjakko, joka hoiti kylän navettoihin liittyvät asiat ja eläinten hoidon tarpeen niin vaatiessa. Koti opetti Miinan ja hänen neljä sisarustaan kovaan kuriin ja rankkaan työntekoon, johon tottuminen auttoi myöhemminkin työskentelyssä sekä raskaiden taidemateriaalien että myös karjanhoidon kanssa. Äkkijyrkän elämä ei ole kirjan perusteella tainnut olla niitä tavanomaisimpia ja kirja antaakin hyvä kuvan siitä, millaista voimaa, sisua ja vapaudenkaipuuta on tarvittu maaseudun lahjakkuusreservistä kuvataiteilijaksi ja tunnettuihin taiteilijapiireihin ponnistamiseen Suomen kokoisessa maassa.

Taiteen tekemisen kovista edellytyksistä ja vaatimuksista Äkkijyrkkä sanoo: ”Superego ei nouse itsestään, sitä pitää nostattaa ja sitten mennään hulluuden puolelle ja sieltä ei välttämättä enää ole tulemista tavallisten ihmisten puolelle. Semmosten rajatilojen kanssa joutuu työskentelemään, niitä tarvii herkkyydekseen ja niitä on ihan pakko pitää yllä koska muuten ei synny yhtään mitään.”

Äkkijyrkkä tunnetaan, paitsi lehmä- ja vasikkaveistoksistaan, myös suomenkarjan suojelijana. Teoksen lopussa on Roni Kantolan kokoama liite Kyytöt ja Miina Äkkijyrkkä, jossa kootaan yhteen Äkkijyrkän eri vuosikymmeninä tekemä työ itäsuomalaisen nautakarjan eli kyyttöjen suojelemiseksi.

Kell' onni on, se onnen kätkeköön...

Elä onnellisemmin – Käytännön opas onnellisuuteen, menestykseen ja hyvinvointiin vaikuttaa teokselta, joka pitää lukea heti ensimmäiseksi kirjaksi vuoden alussa, niin että voi sitten jälkikäteen miettiä, minkälaisia lupauksia vuoden aikana tuli vääjäämättä rikkoneeksi.  Kirjan kirjoittaja Emma Seppälä työskentelee jenkkiläisessä yliopistossa erikoisalanaan onnellisuuden psykologia. Seppälän kirjan on suomentanut Sanna Lönnfors.

Kirjan kannessa luvataan sen perustuvan uusimpaan tutkimukseen onnellisuudesta. Sen sisältöotsikot vaikuttavat mielenkiintoisilta: Lakkaa jahtaamasta tulevaisuutta, Vähennä kierroksia, Säännöstele energiaasi, Saa enemmän aikaan tekemättä mitään, Nauti onnellisesta parisuhteesta … itsesi kanssa ja Ystävällisyyden tärkeys. No jos ihan rehellisyyden nimissä sanotaan, niin eivät nämä otsikot ja niiden sisällöt ihan rakettitiedettä ole, jos vertaa niitä muihin aiemmin ilmestyneisiin, onnellisuusohjeita välittäviin kirjoihin. Mutta toisaalta; tällaisia oppaita sinnikkäästi ajasta toiseen selaamalla voi lopputulos kuitenkin olla positiivinen, jos yksilö joskus ymmärtää, että omaa päätään samaan seinään verille hakkaamisen sijaan voi elämässään tehdä joitakin – joskin pienen pieniä, mutta lopulta merkittäviä – muutoksia ennen kuin ehtii tuhota henkisen ja fyysisen terveytensä hampaat irvessä elämänsä pakkosuorittamisella.

Toiveikasta vuotta 2021!

Mistä, mihin, minkä vuoksi - / sanat turhat tuuleen juoksi, / joutivat ne, asun tässä / pehmeässä hämärässä, / lämpimässä. / Enempää en elämässä / toivo, hyvä näin ja tässä.

Vaiti olla, olla pieni / niin kuin pensas, ruoho, sieni, / matala ja pitkin maata, / puolet ilmaa, puolet maata, / olla valo varjon luova, / olla varjo säteen juova, / liikkumatta, joka tiellä, / yhtä aikaa täällä, siellä, / maailmat saan kaikki tässä.

Neljä seinää, huone ahdas - / silmäluomiin taikatahdas / sivelty lie sormenpäillä.

Lumikarhu pitää majaa / jäisen hongan rungon alla. / Nukkumalla, nukkumalla / puhkee silmu, laulaa lehti.

Aamu ehti. / Mittani on vielä vajaa, / vielä matkaa, vielä matkaa / spiraalina tietä jatkaa, / kaiken kiertokulku käydä.

Vyöryy meri akkunasta, / kalat oudot sisään uivat, / keinuu levä, keinuu laiva / lastinansa tuska, vaiva, / hätä mielen maailmasta.

Ajatukset viljaa puivat. / siellä, mistä korsi nousi, / missä laiho verkkaan varttui, / sato kerran laariin karttui, / ihmisnälkään avosuuhun / onko leivänkyrsää antaa / tyhjään pöytään. / Tyhjäksikö kerran löytään / säkki, johon jauhan näitä / laihan pellon tähkäpäitä.

Käpy elää, siemen itää, / sitä kädessänsä pitää / lahja on. Se kasvaa puuksi, / lehdet saa ja muuttuu muuksi. / Se on lintu, se on mato, / siipisulka, kaiken kato, / se on meri, se on pelto.

Vahvemmaksi sydän melto / kasva niissä, kasva tässä / syntymisen hämärässä. / Ennen elit elämättä. / Nyt on kehtos kaksi kättä.

Helvi Juvonen: Kasvaminen, kokoelmasta Kääpiöpuu, 1949

Joulupukki - Tuhatvuotinen arvoitus

Mitäpä olisi joulu ilman joulupukkia, joka tuo nykyisin lahjat sekä kilteille että vähemmän kilteille lapsille ja aikuisillekin, useimmiten. Mutta mistä ihmeestä tuo joulupukki on keskuuteemme ja kansanperinteeseemme ilmestynyt? Tyhjästäkö?

Siitä on ottanut selkoa Eero Perunka tuoreessa kirjassaan Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus. Liikkeelle lähdetään Pyhän Nikolauksen tarusta noin 1700 vuotta sitten, siirrytään St. Nicolauksesta ja Sinterklaasista Santa Clausin kautta vuohipukkiin, kekri-, joulu- ja nuuttipukkiin ja meidän nykyiseen joulupukkiimme Lapin Korvatunturilla, ja pohditaan myös ’superperheen ainoan naisen’, joulupukin muorin, ja tonttujenkin osuutta tässä tarinoiden jatkumossa.

Millä tavoin hyvä ja paha pukki erosivat toisistaan? Kuinka joulupukki ajeli porollaan suomalaisten lasten sydämiin Markus-sedän aikoinaan innoittamana? Puhutaan myös jouluisen sesonkityön hankaluudesta ja joulupukin melko pitkästä loma-ajasta ja paljon muistakin tähän ilmestykseen liittyvistä asioista.

Lahjojen osuuskin on ollut eri aikoina hyvin erilainen vihtapaketista lähtien. Tekstissä kerrotaan, kuinka sotien jälkeinen ruoka-aineiden saatavuuden rajoittaminen purettiin Suomessa vähitellen 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkupuolella, joten esimerkiksi sokerin ja kahvin säännöstely päättyi vasta vuoden 1954 alkupuolella. Pelonsekaisessa jännityksessä ja täpinöissä olivat tuona jouluna varmaan lasten lisäksi myös aikuiset, kun eivät voineet etukäteen olla varmoja, tuoko se pukki korviketta vai tällä kertaa ihan oikeata kahvia?

Seitsemän veljestä; Impivaaran joulu

… On joulu-ilta. Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta tullut lumi peittää vuoret ja laaksot. Kuuluu metsästä hiljainen kohina, teeri illastaa urpuisessa koivussa, tilhiparvi punoittavassa pihlajassa, ja harakka, männistön kärkäs neito, kantelee varpuja vastaisen pesänsä perusteeksi. Niin mökissä kuin komeassa kartanossa on iloa ja rauhaa, niin myös veljesten pirtissä Impivaaran aholla. Ulkopuolella sen ovea näet olkikuorman, jonka Valko on vetänyt Viertolan kartanosta joulun kunnioiksi pirtin laattialle. Ei tainneet veljekset täälläkään unohtaa jouluolkien kahinata, joka oli ihanin muistonsa lapsuuden ajoista.

Mutta pirtistä kuuluu löylyn kohina kiukaan kuumilta kiviltä ja pehmeitten vihtojen hutkina. Ottavat nyt veljekset ankaran joulukylvyn. Ja koska viimein polttavan helteinen löylytys oli päätetty, astuivat he alas, pukivat päällensä ja istuivat levähtämään palkeille, jotka rahien verosta olivat asetetut pitkin seiniä. Siinä he istuivat, puhallellen ja vuodattaen hikeä. Loimottava päre valkaisi huonetta; Valko hinkalossaan rouskutteli kauroja, koska oli muistettu hänenkin jouluansa; torkkuen ja haukoitellen istui orrellansa kukko; Killi ja Kiiski, leu’at käpälillään, makasivat lähellä uunia, ja Juhanin polvilla kehräili entinen Jukolan vanha, vesiharmaa kissa.

Rupesivat viimein Timo ja Simeoni rakentelemaan ehtoollista; mutta muut nostelivat lyhteitä sisään. Aukaisivat he siteet, levittelivät oljet permannolle noin korttelin paksulta, mutta paksummalta parvelle vielä, jossa he tavallisesti viettivät iltansa ja yönsä…

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä kannen kuva: Jorma Komulainen

Joulukuusi 24.12.

On syvä kuusen vihreys, / heleät liekit kynttiläin. / Omenain painon kantaen / taas oksa taipuu, / ja kuusen alta / jo tonttu viittoo / ja nyökkää suippolakkipäin. /

Näetkö, kuusen alla / on nuken olkihattu / ja päitset Ruskon. / Hämystä oksain nousevat / esille vuodet, / jo menneet palaamattomiin. / Ne hymyn tuovat suulle / jo saavat silmän kyyneliin. / Putosi paljon meistä pois / ja paljon saimme, / puettiin iloon mieli / ja ilosta se riisuttiin. / Elämä koski meihin järkyttäin. / Vavahtaa myöskin kuusi, / kun paino pannaan / sen oksiin hiljaisiin. /

Salaisuus, ihme joulun - / en tiedä, ymmärränkö sen. / Lymysi tonttu aina, / en tiennyt, näinkö vaiko en. / Vain viittaus ja liike - / hyvyyden, valon, lämmön / tajusin heltyen. /

Etäällä tähti kiertää, / kimaltaa korkealla kuu. / Valaise lempeästi / nyt maata, joulupuu! / Suo lohdutus ja lämpö / valojen pienten, tuikkivain. / Kumarru, oksa nöyrä, / iloa kannattain.

Aale Tynni. Joulukuusi, kokoelmasta Torni virrassa, 1954

Neljäs adventti 20.12.

Väinö Linna 20.12.1920-21.04.1992 (20.12.2020 100 vuotta)

Pojat pojat pojat

Henna Helne, itsekin kahden pienen pojan äiti, on avannut uusinta tarjolla olevaa tietoa pojista ja myös muuttuneista vanhemmuuden vaatimuksista teoksessaan Pojat pojat pojat – Kirja poikien äideille. Kirjan mukaan Suomessa on lähes 70 000 pelkästään poikalapsista koostuvaa perhettä. Teoksessa mietitään, onko tarpeen lainkaan erotella vanhemmuutta sen perusteella, mitä sukupuolta syntyneet lapset ovat tai onko poikien kasvattamisessa oltava tiettyjä erityistaitoja. Kun artikkeleihin tarkemmin tutustuu, vaikuttuu kyllä, että ei siitä nyt mitään haittaakaan ole.

Kirjassa pohditaan muitakin hyviä kysymyksiä, kuten onko äidin ja pojan välillä jonkinlainen myyttinen suhde, miten sukupuolisensitiivisyys toteutuu kasvatuksessa ja ovatko pojat alttiimpia ongelmille kuin tytöt. Keskustelua herätetään myös aiheesta lastenvaatteiden ja lelujen sukupuolittuneisuus, sateenkaariperheen poikien kasvatus, poikien maailma ja ystävyyssuhteet ja irtautuminen äidistä ja pojan oman identiteetin löytyminen. Jos Sigmund Freudiin on vielä uskominen, tuo viimeksi mainittu äidistä irtautuminen saattaa osoittautua kovinkin tuskalliseksi ja viedä aikaa enemmän kuin tovin ja tuokion. Miten toimia, että ei tule kasvattaneeksi sen enempää “mammanpoikia” kuin “kuningaspoikiakaan”, joista kirjassa puhutaan, vaan itsensä, elämän ja muiden ihmisten kanssa toimeen tulevia aikuisia? Ja ovatko nämä mainitut kliseet enää edes ollenkaan tätä päivää?

Parinkymmenen ammatillisen asiantuntijan lisäksi teoksessa on haastateltu kuutta kokemusasiantuntijaa, naisia, jotka kertovat omista kokemuksistaan eri-ikäisten poikalasten äitinä.

Perintö

Männä vuosina jo päätettiin, että tiiliskiven kokoisiin kronikoihin ei enää kosketa, kun ajateltiin, että periaatteessa tarina kuin tarina pitäisi saada kerrottua alle kolmellasadalla sivulla, muuten on ongelma tekstin tiivistämisessä ja editoinnissa. Tai sitten pitäisi kirjoittaa useampia kirjoja. Vaan kuinkas kävikään – yllärin pylläri – tässä sitä nyt on luettu reippaat viisisataa sivua käsittävä teos ihan ohimennen. Joten koskaan ei kannata sanoa ei koskaan, koska se joskus ja usein odottaa jo ihan nurkan takana.

Perintö (Testamente) on ruotsalaisen, pohjoissuomalaisia juuria omaavan Nina Wähän (s. 1979) kirjoittama ronski perhetarina, jossa on luonteita ja tapahtumia juuri niin paljon kuin on perheessä henkilöitäkin; isän ja äidin lisäksi neljätoista syntynyttä lasta, joista kaksi on kuollut lapsena. Ja kuten kuvitella saattaa, jokaisella perheenjäsenellä on omat piirteensä ja omituisuutensa, jotka ovat saaneet alkunsa osin villistä, pimeästä pohjolasta ja osin isältä ja äidiltä sukupolvien saatossa perityistä ominaisuuksista. Kirjan on suomentanut Sanna Manninen.

Perheen äiti karjalainen Siiri ja Tornionjokilaaksosta kotoisin oleva isä Pentti ovat tavanneet sota-aikana Karjalassa ja perustaneet perheen isän kotiseudulle, jonne Siiri yrittää kotiutua. Lapsia syntyy tiuhaan tahtiin, ja joku heistä menetetäänkin ajan saatossa. Eletään 1980-lukua. Anni, vanhin tytär, joka on aikoinaan paennut kodin ilmapiiriä Tukholmaan, tulee käymään kotiseudulla. Käy ilmi, että lapset ovat päättäneet, että äidin ja heidän oma mittansa on täysi isän piittaamatonta ja töykeää käytöstä heitä kaikkia kohtaan. Äidin pitää erota.

Perintö ei niinkään kerro rahasta tai omaisuuden jaosta, vaan siitä, millaisen henkisen kuorman jälkipolvi saa kannettavakseen sellaisesta lapsuudesta, jossa asioita ei ole voitu selvittää eikä perheenjäsenten ominaislaatua ole voitu huomioida. Yksi arvaamaton henkilö on päässyt pelolla hallitessaan muiden niskan päälle, koska ei oman kokemuksensa mukaan ole tullut kuulluksi omine tarpeineen eikä ole kyennyt itse muuttumaan. Kirjavien sattumusten ja vaiheiden jälkeen kronikka päättyy jälleen Anniin:

”…Hän ei ollut enää sidoksissa menneisyyteensä vaan kytköksissä nykyhetkeen, tulevaisuuteen ja perintöön, ei siihen joka oli mukana kuljetettava taakka, vaan siihen jota hän välittäisi aktiivisesti minulle ja minun lapsilleni ja lastenlapsilleni ja niin edelleen sukupolvesta toiseen. Sillä me emme ole menneisyydelle mitään muuta velkaa kuin sen, että todistamme siitä emmekä koskaan unohda mitä on tapahtunut ja mitä tiedämme, ja että kerromme siitä eteenpäin jotta lapset, syntymättömät lapset ja ne lapset jotka elävät kauan sen jälkeen kun me olemme poissa, saavat osansa meidän perinnöstämme.”

Juuri vähän aikaa sitten luettiin Anna Takasen teos Sinä olet suruni (KT 17.11.2020) isästään, sotalapsena Ruotsiin lähetetystä Timosta, joka jäi sille tielleen, mutta joka kokemus iskostui lähtemättömästi isän mieleen ja sitä kautta tyttärenkin muistoksi. Voisiko tästä tehdä arvelun siitä, että nimenomaan Ruotsiin muuttaminen joko sodan jaloista, työn saantiin tai pakoon ankeaa todellisuutta on jättänyt voimalliset ja kivuliaatkin jälkensä moniin sinne lähteneisiin suomalaisiin ja vaikuttanut myös heidän jälkeläisiinsä. Lähtö kun on ollut usein pakon sanelema eikä vain vapaaehtoinen ratkaisu. Kaiken myötäkarvaan sujumisestahan ei synny kunnon draamaa, mutta vanhempien ankarat kokemukset näyttäisivät tuoneen sinne muuttaneiden omien jälkeläisten mieliin rosoisuutta, joka on tukenut ja innoittanut taiteellista luomiskykyä ja pannut kertomaan edellisen sukupolven tarinaa. Se ei ole lainkaan vähän se, ja saavathan kirjallisuudesta kiinnostuneet naapurimaalaisetkin taas samalla vahvistusta suomalaisten omaperäisestä ja työteliäästä metsäläislaadusta, joka aikoinaankin pani sanomaan usein: En finne igen.

Lucian päivä 13.12.

Santa Lucia
Sul mare luccica l’astro d’argento. / Placida è l’onda, prospero è il vento.
Sul mare luccica l’astro d’argento. / Placida è l’onda, prospero è il vento.
Venite all’agile barchetta mia, / Santa Lucia! Santa Lucia!
Venite all’agile barchetta mia, / Santa Lucia! Santa Lucia!

Con questo zeffiro, così soave, / Oh, com’è bello star sulla nave!
Con questo zeffiro, così soave, / Oh, com’è bello star sulla nave!
Su passegieri, venite via! / Santa Lucia! Santa Lucia!
Su passegieri, venite via! / Santa Lucia! Santa Lucia!

In fra le tende, bandir la cena / In una sera così serena,
In fra le tende, bandir la cena / In una sera così serena,
Chi non dimanda, chi non desia. / Santa Lucia! Santa Lucia!
Chi non dimanda, chi non desia. / Santa Lucia! Santa Lucia!

Mare sì placida, vento sì caro, / Scordar fa i triboli al marinaro,
Mare sì placida, vento sì caro, / Scordar fa i triboli al marinaro,
E va gridando con allegria, / Santa Lucia! Santa Lucia!
E va gridando con allegria, / Santa Lucia! Santa Lucia!

O dolce Napoli, o suol beato, / Ove sorridere volle il creato,
O dolce Napoli, o suol beato, / Ove sorridere volle il creato,
Tu sei l'impero dell’armonia, / Santa Lucia! Santa Lucia!
Tu sei l'impero dell’armonia, / Santa Lucia! Santa Lucia!

Or che tardate? Bella è la sera. / Spira un’auretta fresca e leggiera.
Or che tardate? Bella è la sera. / Spira un’auretta fresca e leggiera.
Venite all’agile barchetta mia, / Santa Lucia! Santa Lucia!
Venite all’agile barchetta mia, / Santa Lucia! Santa Lucia!

Santa Lucia, napolilainen kansanlaulu, säv. Teodoro Cottrau, suomennos V. Arti (1885-1963), Soi iltakellot (www.wikipedia.fi)

Hugo Simberg (1873-1917)

Ajatusten lukemisen taito

”Se kaikki, mitä en koskaan sano, / sinun, rakkaani, täytyy ymmärtää. / Sinun täytyy selkeästi se nähdä, / mikä minulle on vain hämärää.”

Kirjallisuuden klassikon Aale Tynnin erään runon alussa rakastettu pannaan melko ahtaalle toiveiden ja odotusten suhteen. Voi olla, että tulisi suru puseroon molemmille ainakin nykyisessä, kiireisessä arkielämässä, kun odotukset eivät täytykään. Useinhan sitä silti toivotaan, että toinen ymmärtäisi oman tunnetilan ilman, että kaikki pitää vääntää rautakangesta.

Mutta eipä surra; kun hätä on suurin, on apukin lähellä, sanoo vanha kansa ja tietää. Onneksi tähänkin haasteeseen löytyy kirjallisuudesta vastauksia; ruotsalainen Henrik Fexeus (s. 1971) on mennyt ja päivittänyt ajantasaiseksi vuodelta 2007 olevan kirjansa Ajatusten lukemisen taito – Opi ymmärtämään muita kehonkieltä tulkitsemalla.  

Fexeus etenee ajatusten luvun käsitteen määrittelystä ihmisten välisen yhteyden luomiseen, tiedostamattoman viestinnän tietoisesta käyttämisestä aistimuksiin ja tunteisiin. Puhutaan ajatustenluvusta ja ristiriitaisista viesteistä, tiedostamattomasta flirttailusta, suggestiomenetelmistä ja huomaamattomasta vaikuttamisesta, tunnetilojen aikaansaamisesta ja vaikuttavista esityksistä. Havainnollistavilla kuvilla osoitetaan erilaisia ilmeitä, joista voi tehdä päättelyjä toisen ihmisen tunnetilasta. Jos nyt kirjan luettuaan ei ihan pystykään täysin lukemaan toisen ihmisen ajatuksia, niin hyvässä lykyssä voi ainakin oivaltaa jotain uutta kanssakärsijän käytöksestä ja näin parantaa hiipuvaa vuorovaikutusta piirun verran. Kirjan on suomentanut Kirsi Kokkonen.

Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivä 08.12.

Itsenäisyyspäivä 06.12.

Suomalainen

Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.

Jorma Etto: Suomalainen

Ilmastoja

Jos haluaa saattaa mielensä epävarmaan ja hämmentyneeseen tilaan ja siirtyä kunnolla pitkäksi toviksi epämukavuusalueelle, niin kannattaa ottaa lukemiseksi amerikkalaisen Jenny Offillin uusin suomennettu romaani Ilmastoja (Weather). Suomennoksen on tehnyt Marja Luoma.

Teoksen päähenkilö Lizzie asuu miehensä ja poikansa kanssa Brooklynissä, käy töissä ja yrittää huolehtia myös veljestään, joka toistuvasti retkahtaa aineisiin ja on riippuvainen sisarensa antamasta henkisestä ja muustakin tuesta. Tätä päivää ja monikulttuurista maailmaa kuvaavan ja vaihtelevatunnelmaisen parisuhde-elämän rinnalla kulkee huoli ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä ihmiskunnalle tulevaisuudessa tapahtuu. Rakenteellisesti tähän epävarmaan vaikutelmaan on päästy kursivoitujen kommenttien avulla ja hajottamalla tekstin rakennetta pieniin tapahtumiin niin, että tuntuu jopa haastavalta saada tekstistä otetta. Tämä vaikuttaa tarkkaan mietityltä tehokeinolta, koska se tuottaa niin paljon hämmennystä ja epätietoisuutta - aivan kuin koko ilmastonmuutosta käsittelevä tulevaisuuskin.

”Jostain syystä minut on sijoitettu pöydässä kauas Sylviasta. Olen ansassa nuoren tekno-optimistin vieressä. Hän selittää, että nykyteknologia lakkaa tuntumasta oudolta, kun se sukupolvi, joka ei kasvanut siihen, viimein ikääntyy ja lakkaa osallistumasta keskusteluun. Siis kuolee, hän varmaan tarkoittaa. --- Hänen keskeinen pointtinsa on, että keskuudestamme poistuvat pikkuhiljaa kaikki ne, joita lajien häviäminen harmittaa, ja sen jälkeen ei enää puhuta siitä mitä on menetetty, vaan siitä mitä on saatu.”

Offillilta on aiemmin ilmestynyt teos Syvien pohdintojen jaosto, joka sekään ei päästänyt lukijaansa pinteestä turhan heppoisesti. (KT 11.12.2018)