David Emmanuel Daniel Europaeus (01.12.1820-15.10.1884)
Joulun odotus alkaa!
Isä pullossa
Juuri paremmin ei olisi voitu otsikoida tähän aihepiiriin liittyen teosta, joka kertoo alkoholismista sairautena. Johanna Pohjolan (s. 1977) tietoteos Isä pullossa – Matka alkoholistin mieleen ja maailmaan on todellisuuteen pohjautuva, alkoholistin perheessä lapsuutensa ja nuoruutensa kasvaneen kokijan näkökulma. Lisänsä siihen tuovat viidessä eri päihdehoitolaitoksessa tehty taustatyö ja keskustelut sekä toipuvien alkoholistien että päihdetyön ammattilaisten ja eri asiantuntijoiden kanssa. Isä pullossa symboliikka kuvaa sattuvasti tätä sairautta, josta sanotaan, että vaikka siitä kuinka yrittäisi pyristellä vapaaksi, sen kynsistä irtautuminen omin voimin on äärimmäisen vaikeata.
Millainen sairaus alkoholismi sitten on? Nykyisin jo myönnetään, että se on juovan yksilön ohella koko perheen sairaus, koska siihen liittyy niin paljon kärsimystä, pelkoa, häpeää ja salailua, semminkin, jos kyseessä on ammatissaan menestyvä perheenisä, kuten tässä tapauksessa – ylilääkärinä toimiva erikoislääkäri – joka valkoisia valheita viljellen kykeni ”salaamaan juomisensa” vuosikymmeniä. Tosin ennen pitkää juominen alkoi näkyä sekä ulkoisesti että myös taloudessa, koska riippuvuus ylitti taloudenpidon realiteetit.
”Mitä pidemmälle alkoholismi eteni, sitä vähemmän rahaa isällä jäi säästöön. Jossain vaiheessa hän alkoi juoda velaksi, ja viimeisinä vuosinaan hänellä oli useampia luottokortteja ja pankkilainoja. Lääkärinpalkkiot menivät maksueriin, ja lääkäri itse eli kädestä suuhun.”
Kirjan parasta antia on se, että se ei syyllistä tällaista sairautta kantavaa, kärsivää ihmistä, vaan pyrkii kaikesta huolimatta ymmärtämään sairauden syitä ja seurauksia. Tilaa annetaan myös surulle, jota välttämättä kokee jokainen sellaisessa perheessä elänyt, joka suree läheisensä kohtaloa ja niitä käyttämättömiä mahdollisuuksia, jotka alkoholismi on tältä ihmiseltä ja hänen lähipiiriltään tuhonnut.
Suon villi laulu
Pitänee ensin ihan tutkia, millainen maasto on marskimaa, jolle alueelle sijoittuvasta tarinasta kerrotaan amerikkalaisen biologin, Delia Owensin (s. 1949) bestselleriksikin yltäneessä esikoisromaanissa Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing) vuodelta 2018. Kirja on tänä vuonna ilmestynyt suomeksi Maria Lyytisen suomentamana.
“Marskimaa, myös marski, suolamarski, on alava lietemaa, joka suuren osan ajasta jää veden alle. Pohjanmeren rannikkoalueilla on runsaasti marskimaata, joka jää nousuveden alle. Marskialueita on myös makeanveden seuduilla, varsinkin Pohjois-Amerikassa. Marskialueet ovat eläimistölle hyvin tärkeitä niillä tarjolla olevan runsaan ravinnon vuoksi. Marskimaiden kasvisto on suolavettä kestävää.” (www.wikipedia.fi)
Sellaisella soistoalueella elää Kya, pieni tyttö, perheineen, johon kuuluu äiti, liuta sisaruksia ja juoppo ja aggressiivinen sotaveteraani-isä, joka kaiken muualla menetettyään on tuonut perheensä rähjäiseen synnyinkotiinsa Pohjois-Carolinan suoalueelle, jossa elävät vain muualta karkotetut ja elämässään epäonnistuneet ihmiset. Sisarukset, isoveli Jodieta lukuun ottamatta, ovat jo paikalta paenneet, kuka minnekin, ja pian häipyy myös äiti ja Jodie, ja Kya jää yksin isänsä kanssa. Isästä ei juuri turvaa ole ja hänkin katoaa, joten Kya kasvaa nuoreksi, viehättäväksi naiseksi eläen luonnon armoilla ja siihen sopeutuen. Hänestä kehkeytyy ilmiömäinen luonnon tuntija ja varsinainen selviytyjä, mutta yksinäinen ja eristäytynyt. Onneksi ystäväksi ilmaantuu läheisen kylän äitinsä ja sisarensa menettänyt huolehtiva poika, Tate, joka alkaa opettaa Kyalle ihmisten tapoja, kuten lukutaitoa. Yhdessä he tutustuvat ympäröivään luontoon ja sen ihmeellisyyksiin.
Kirjan juoni alkaa siitä, kun marskimaalta löytyy läheisen kylän suositun miehen, Chasen, ruumis, ja aletaan selvittää, kuka mahtaa olla murhaaja. Katseet kohdistuvat Kyaan, Rämelikkaan, joksi häntä kylällä kutsutaan hänen epämääräisen elämäntapansa vuoksi. Tarina soljuu vuoroin murhatutkintaa, vuoroin Kyan kasvutarinaa kuvaten aika juohevasti, joten ei kait se ihme ole, että niin moni lukija on tähän opukseen sisintään myöten ottaantunut.
Lapsen oikeuksien päivä 20.11.
Alexandra Frosterus-Såltin (1837-1916): Pikku suruja (1864)
Sinä olet suruni - Kertomus sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta
”Hänen äitinsä kantaa sotalapsen kohtaloa, ja hän kertoo äidin levottomuudesta. Siitä kuinka äiti torjuu hänet ja että hän on koko ikänsä kaivannut epätoivoisesti sitoutumista. Minä kerron isästä, riidoista ja stressistä, koska hän ei ole koskaan pystynyt osoittamaan heikkoutta eikä nähnyt minua, kun olen ollut surullinen. Me kaksi sotalapsen lasta vahvistamme vanhempiemme vammat toisissamme.”
Anna Takanen (s. 1968) kertoo teoksessaan Sinä olet suruni – Kertomus sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta isästään Timosta, sotalapsesta, ja itsestään, sotalapsen tyttärestä Annasta, joka pyrkii ymmärtämään isänsä traumaa ja isän historiasta johtuen myös omaa tuntematonta arpeaan. Käsikirjoituksen on suomentanut Leena Vallisaari.
Timo on lähetetty Kuorevedeltä isän kaaduttua jatkosodassa sotalapseksi Ruotsiin vuonna 1942 tarkoituksena, että hän on siellä hoidossa ja turvassa vain sodan loppumiseen saakka. Sota päättyy, mutta Timon paluusta kotiin ei tule mitään, ja lopulta hän päättää jäädä Ruotsiin kokonaan. Välit suomalaiseen sukuun kuitenkin säilyvät vielä sittenkin, kun Timo avioituu Ruotsissa ja perustaa perheen.
Timon mieleen on kuitenkin jäänyt selvittämätön kysymys siitä, miksi häntä ei haettu takaisin kotiin sodan päätyttyä, vaikka niin luvattiin. Jälkikäteen hän yrittää käsitellä sitä sekä itsekseen ja asiakirjojen avulla että tapaamalla suomalaista perhettään ja pitämällä yhteyttä sukulaisiin, vaikka yhteistä kieltäkään ei oikein enää ole. Jotain jää lukitun mielen taakse piiloon myös tyttäreltä, joka yrittää aikuisena tutustua isäänsä ja saada selkoa isän taustasta. Sukupolvesta toiseen sodan kaiken kattavan traagisuuden sisällä kulkee vielä sen sisään syntyneitä tragedioita - noin 80 000 suomalaisen lapsen sodan jaloista aikoinaan Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan siirtäminen ja sen pitkäaikaiset vaikutukset - niin kuin tämäkin on monella tapaa ollut.
Tytöt - Suomalaisen tasa-arvon perusteet
Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö ovat tänä ’tytöttelyn’ mitätöinniksi kokemisen aikana ehkä hieman provosoivastikin nimenneet äskettäin ilmestyneen tietoteoksensa Tytöt – Suomalaisen tasa-arvon perusteet tämän hetken terävintä kärkeä olevista naisvaikuttajista. Puhutaan joulukuussa vuonna 2019 virkaan astuneesta hallituksesta: Sanna Marinista, Anna-Maja Henrikssonista, Li Anderssonista, Maria Ohisalosta ja Katri Kulmunista, joka sittemmin erosi hallituksesta. Mutta lähtökohta oli tämä; viisi älykästä ja kouluttautunutta naista päättämässä Suomen valtion virallisista asioista.
Kirjassaan Kaarenoja ja Rämö perkaavat perusteita tällaiselle mahdollisuudelle ja toteavat, että joskin sattumalla ja onnella on ollut pientä tekoa pelissä, niin suurin työ tämän mahdollisuuden esille tuloon on tehty tasa-arvoasioissa aikaisempina vuosikymmeninä ja jo viime vuosisadan alkupuolella ja jopa sitä ennen, kun piti oppia lukemaan, osallistua kinkereille ja päästä ripille ja naimisiin. Yksi tärkeimmistä virstanpylväistä – mikä moderni sana tässä yhteydessä! – on peruskoulu-uudistus 1960-luvun lopulla, ja se mahdollisti varattomien ja vähävaraistenkin perheiden lasten ja erityisesti tyttöjen koulutielle astumisen.
Monet menneet naisvaikuttajat mainitaan, heidän joukossaan Lucina Hagman, Dagmar Neovius, Hedvig ja Maiju Gebhard, Miina Sillanpää ja monet muut. Mutta muutosta ei selittänyt vain naisten toiminta; ratkaisevaa on ollut se, miten suomalaiset miehet ovat eri aikoina näihin uudistuksiin suhtautuneet ja niitä tukeneet. Kirjaan haastatellun Vappu Taipaleen kommenttia vapaasti siteeraten: ”Suomalaisen tasa-arvon yksi salaisuus ovat miehet.”
William Blake (1757-1827)
Äskettäin luetun Olga Tokarczukin romaanin innoittamana kaivettiin esiin mielenkiintoinen menneiden vuosien kirjailija, taidemaalari, graafikko ja mystikko William Blake (1757-1827).
Viattomuuden ja kokemuksen lauluja – Osoitus ihmissielun kahdesta vastakkaisesta luonnosta -teoksen runot ja alkutekstin Taivaisia näkyjä on suomentanut Niilo Rantala. Songs of Innocence (1789) ja Songs of Experience (1794?) -kokoelmat ovat ilmestyneet alun perin yhteisniteenä vuonna 1794. Kirjan johdatuksen William Blake – ristiriidan apostoli on kirjoittanut filosofi Torsti Lehtinen ja taiteilijan tuotantoa kuvaavan esseen Olemassaolon puhtaassa ytimessä Pertti ”Veltto” Virtanen. Kirjan kuvitus on Blaken alkuperäisestä teoksesta. Tailteilijan elämästä ja ajatusmaailmasta on kirjoittanut myös runoilija Risto Ahti teoksessaan William Blake & Vimmainen Genius.
Tiikeri (The tiger)
Tiikeri! Oi tulinen / lieska yössä metsien! / Kenen käsi kuoloton / symmetriasi luonut on?
Takaa minkä syvyyden / paloi silmäsi etäinen? / Millä siivin nousten hän / otti tulen elävän?
Voima, taito millainen / punoi jänteet sydämen? / Kun se alkoi lyödä, niin / kenen käsiin hirmuisiin?
Missä ahjo? Vasarat / jotka aivot takoivat? / Kuka sulki kauhut pään / otteeseensa hirveään?
Syöksivät tähdet peitsiään, / kastaen taivaan kyynelillään. / Hymynkö hän työlleen soi? / Hänkö Karitsankin loi?
Tiikeri! Oi tulinen / lieska yössä metsien! / Kenen käsi rohkeni / luoda symmetriasi?
William Blake: Tiikeri, suom. Aale Tynni, teoksessa Tuhat laulujen vuotta - Valikoima länsimaista lyriikkaa
Uni (A dream)
Kerran unta nähdessäin / varjot kulki edelläin; / muurahainen, siellä nyt, / tieltään raukka eksynyt…
… peloissaan ja huolissaan, / nääntyneenä matkoistaan / kertoi suuren surun sen: täältä kotiin löydä en! ”Voi mun lapsikatrastain – kuulla voivatko mua lain? / Näinkö tuulet maailman / pois vie kaikkein rakkaimman?”
Säälien mä katsoin vain / muurahaista, vuoteestain - / Silloin kiiltomadon näin; / Luotsin öitten synkimpäin…
Lausui hän: ”Tien valaisen – tiedän reitin salaisen; / seuratkaa, mä aamuun vien!” / Muurahainenkin löytää tien…
Löytää tien voi yllättäin / pieninkin, sen äsken näin! / Tuulet vaikka tuivertaa / toivoaan ei jättää saa! Toivoaan ei jättää saa!
Blake, William: Uni (A dream), suomennos Hector
Toni Edelmann – Hector: William Blake – Viattomuuden lauluja, Sibelius-lukion kamarikuoro ja soitinyhtye solisteineen, CD-levy
Isänpäivä 08.11.
Isä ja lapsi
Lapsi:
Kerrohan isä oi, onko pyöreä maa/ eikö onnensa lintua myös kiinni saa?
Miksi taivas niin kaunis ja siintävä on? / Sano, ootko sä toisinaan myös onneton?
Kerrohan, missä aurinko nukkua saa? Onko tuutuna sen meri, taivas vai maa?
Miksi pääse en lintujen luo lentämään? / Miksi kyyneleet nuo, isä, silmissäs nään?
Isä:
Pienoinen, kerron sen, niin on pyöreä maa. / Onnen linnunkin kyllä sä voit saavuttaa.
Siksi taivas on kaunis ja siintävä niin, / ettei lintusi joutua voi kadoksiin.
Mutta aurinko ei nuku vaipuessaan, / tietä kuulle ja tähdille antaa se vaan,
ja jos lentää sä voisit, ei lintuja ois. / Kyyneleittä en kuunnella sanojas vois.
Lapsi:
Jos on maa aivan niin kuin on palloni mun, / kierrän sen, onnen tuon sitten syliisi sun.
Isä:
Pienoinen, sitä ei löydä kulkiessaan, / kerran luoksesi lintuna lentää se vaan.
Lapsi:
Missä sen pesä on, kunhan neuvoisit sen, / syliis toisin ja pois sitä päästäisi en.
Isä:
Pienoinen, se on piilossa sydämen vain / ja sen löysin mä silloin, kun sinut mä sain.
Isä ja lapsi (Daddy dear) sävel ja sanat: Shanklin Wayne, suom. Puhtila Sauvo
Vincent van Gogh (1853-1890)
Didrichsenin taidemuseossa Kuusisaaressa on 05.09.2020-31.01.2021 välisen ajan hollantilaisen taidemaalarin Vincent van Goghin piirroksia vuosilta 1881-1885. Teokset ovat lainassa hollantilaisesta Kröller-Müller -museosta. Myös Goghin omakuva ja Ateneumissa yleensä nähtävissä oleva katunäkymä Katu, Auvers-sur-Oise ovat esillä.
Taiteilijan elämäkertaa muistellessa voi kaivaa klassikkohyllystä Irving Stonen kirjoittaman, van Goghista kertovan romaanin Hän rakasti elämää. Sen ovat suomentaneet Aune Eskola ja Helka Varho. Kirjan painovuosi näyttää olevan 1939, mutta sisältö - sehän on ikituore.
Alakerran juhlanäyttelyssä, joka on avoinna 05.09.2020-02.05.2021 Didrichsenin taidemuseon 55-vuotisjuhlan kunniaksi, voi myös nähdä helmiä, mm. Salvador Dalilta ja Pablo Picassolta. Kannattaa poiketa – turvavälein ja kasvomaskein varustettuna.
Vincent van Gogh (1853-1890), omakuva
Poika ja sirppi, 1881
Kuokkiva maanviljelijä, 1885
Pajujen reunustama tie, 1881
Mullojoki, 1950
Jenni Linturin uusin romaani Mullojoki, 1950 lähtee taas liikkeelle Malmilta, josta Linturi on aiemminkin kertonut romaaneissaan Malmi, 1917 ja Jälleenrakennus (KT 13.06.2017).
Eletään sodan jälkeistä niukkaa aikaa vuodesta 1950 lähtien. Martta on perheen palvelijan tytär, nuori ja jopa kaunis, kuten Olavikin, perheen nuorimies, on pannut merkille. Ja tapahtuu se kaikkein vähiten toivottu ja eniten arvattu, jonka seurauksena Ingeborg, Olavin äiti, velvoittaa poikansa menemään naimisiin Martan kanssa. Ingeborg myy osansa sukutalo Grännaksesta Malmilta ja lunastaa rahoilla suvun vanhan kotitilan Heikkilän Mullojoelta itselleen ja Olavin tulevalle perheelle. Sinne muuttaa suoraan sairaalasta myös Olavin vammautunut ja silloin tuoreen sairaanhoidollisen uutuuden, lobotomialeikkauksen, kokenut veli Kalevi.
Olavin kehnosti alkaneet, äidin rahallisesti tukemat filosofian opinnot yliopistossa eivät suju paremmin jatkossakaan ja hän ottaa vuodeksi opettajan paikan Mullojoen keskikoulusta ajatellen, että sillä tavoin hän voi elättää perheensä, kun kaikki on kuitenkin vain väliaikaista. Väliaikaisesta työstä kehittyy hiljalleen pysyvä ratkaisu ilman pätevöitymistä tähänkään haasteeseen.
Martta, joka ei ole osannut odottaa elämältä ihmeitä, tyytyy osaansa nurkumatta. Hän on edelleen perheen - miehensä, tämän veljen ja äidin - palvelija, nyt myös tuore äiti. Martta ystävystyy Annan, naapurihuvilan taiteilijan, Olavin sedän, kolmanne vaimon kanssa, ja naiset jakavat keskenään yksityisiä asioitaan. Martta on aina valmis unohtamaan suhteessaan kokemansa vääryydet ja antaa kaiken anteeksi, kunhan vain Olavi ei häntä jätä.
Linturi kuvaa perheen ja suvun elämää asettumisena johonkin, josta ei oikein saa otetta, mutta josta ei juuri pysty pyristelemään vastaakaan, kun ei jostain löydy tarpeeksi voimakasta sytykettä. Jotenkin asiat vain putoavat omiin uomiinsa, ja tapahtumat seuraavat toisiaan kuin ennalta määrättyinä. Tavanomaisuuden ahdistusta ja toisaalta sen tuomaa turvaa, kohtalonsa hyväksymistä ja sietämistä kuljetetaan lukijan tunnistettavissa kertomuksen rivien välissä, ja eletään, päivä kerrallaan, rinnan ahdistusten ja anteeksiannon kanssa, kuten romaanin alun nykyhetken kuvauksessa todetaankin: ”On vain yksi asia, jota Martta ei ole antanut Olaville anteeksi. Sitä että tämä ei pysynyt hengissä.”
Aja aurasi vainajain luitten yli
Janina-niminen nainen asuu yksin jossain Puolan ja Tšekin rajaseudulla pienessä kylässä omassa talossaan, kääntää työkseen William Blaken (1757-1827) runoja ja pitää talvisin huolta kesäasukkaiden taloista ja huviloista. Hänellä on erikoinen harrastus, astrologia, jonka ennustuksiin hän uskoo täysin. Kylässä asuu talvisin vain tämä nainen, Isojalka ja Outolintu, jotka nimet nainen on naapureilleen antanut, koska hän ei pidä ihmisille annetuista etu- ja sukunimistä, ei omastaankaan.
Olga Tokarczukin (s. 1962) kirjoittaman romaanin Aja aurasi vainajain luitten yli juoni lähtee liikkeelle siitä, että Isojalka löytyy kotoaan kuolleena, ja kylässä asuvat Outolintu ja nainen yrittävät arvailla, mihin hän menehtyi ja että oliko kuolema luonnollinen. Tästä kehkeytyy tarina, joka vetäisee mukaansa sillä tempolla, että on pakko pysyä mukana ihan loppuun saakka, jotta koko mysteeri selviää.
Älyllisen ilotulituksen ohella Tokarczuk pakottaa lukijansa ottamaan kantaa ajankohtaiseen luonnon suojeluun; onko meillä oikeus saalistaa eläimiä, myöskään niitä, joita ihmisen aikaisemman toiminnan vuoksi on jo liikaa luonnossa. Onko oikeus hakata metsää, joka on monen eläinlajin asuinpaikka ja jossa piileskelee kaikenlaisia eliöitä, joiden merkitystä muille lajeille emme edes tiedä? Kenellä on oikeus harjoittaa kaivostoimintaa, josta saattavat hyötyä vain harvat ja joka saattaa tuhota elinympäristön? Ja kenellä on oikeus yrittää estää luonnolle, ihmisille ja eläimille koituvat haitat ja kärsimykset?
Kirjan on suomentanut Tapani Kärkkäinen. Teoksen William Blake -sitaateista vastaavat Tuomas Anhava ja Marianna Kurtto. Puolalainen Olga Tokarczuk sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon tuotannostaan vuonna 2018.
Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
”Kaikki täällä kaipaavat ja mantereella myös. Siitä ihminen on saanut alkunsa: kaipauksesta. Koko elämä on kaipausta, ja kaipaukseen se myös päättyy. Kaksi ihmistä hakeutuu yhteen silkasta kaipauksesta, kaipauksen takia he yhtyvät, kuvittelevat pystyvänsä tunkeutumaan toistensa sisään piiloon. Tule suojaani! Eihän se ole mahdollista, pelkkä pikainen käynti on, yritys vain, sillä kukaan ei ole suojassa yksinäisyydeltä. Kuinka me huijaammekaan itseämme ja toisiamme antamalla kaipaukselle toisia nimiä, kuten rakkaus. Yhteenkuuluvuuden tunne on hetken lohtu. Rakkaus sumentaa ajattelun ja huumaa tuntemasta kipua. Sitä elämä on kaikille kaikkialla: kipua ja kaipausta. Ja Rakkaus. Niin, mitä muuta se on kuin hulluutta?”
Näin puhuu Katja Kaukosen uusimmassa romaanissa Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan Morsian, yksi saarelle joutuneista ihmisistä, mielipuoliksi ja hairahtuneiksi leimattujen naisten eristämiseen tarkoitetulla Tiiralinnan saarella, jossa asuu henkilökunnan: johtajan, emännän, talonmiehen ja apuvoimien, lisäksi vain tavallisesta elämänkulusta mantereelta karkotettuja naisia.
Teos herättää miettimään menneiden aikojen suhdetta nykyaikaan ja kaikkea sitä tietoa mielenterveydestä, yksilön oikeuksista ja vapauden rajoittamisesta, jota nyt on saatavilla, ja oivallusta siitä, mistä lähteestä niin kutsuttu ”hulluus” varsinaisesti kumpuaakaan. Onko perheen sisäinen dynamiikka sairastuttanut ihmisen? Vai onko yhteiskunta niin suvaitsematon, vaativa ja sairaalloinen, että haavoittuvimmat yksilöt eivät sitä kestä? Millaisia vääryyksiä tällaiset ihmiset ovat elämässään saattaneet joutua kohtaamaan jo lapsuudessaan? Ja millaiset alitajuiset pelot ovat vaikuttamassa määrättyjen rangaistusten taustalla? Mitä yhteiskunnasta eristäminen yksilön kohdalla on merkinnyt ja saattaa merkitä, jos asiantuntevaa apua ei ole saatavilla? Ja toisaalta, onko mahdollista, että pakon sanelema eristys ulkomaailmasta soisi ja olisi suonut jollekin yksilölle jopa mahdollisuuden koota itseään ensimmäistä kertaa elämässään? Että elämän olosuhteet normaalielämässä ovat olleet paljon ankarammat? Ja miltä tulevaisuus näyttää?
Monet kysymykset jäävät askarruttamaan Katja Kaukosen teoksen lukemisen jälkeen. Selviä vastauksia kysymyksiin ei ehkä ole, mutta ainakin käy selväksi, että maailman ja elämän ei voi koskaan olettaa olevan mustavalkoinen.
Onnellisten lasten salaisuudet
Jokainen vanhempi varmaan toivoo sitä, että hänen lapsensa voisivat kokea onnellisuutta, tasapainoisuutta ja selviämisen uskoa sekä lapsuudessa että myöhemminkin monissa eri tilanteissa, joita elämä kaikille tuo tullessaan.
Onnellisten lasten salaisuudet -kirjan kirjoittanut Pirjo Suhonen on asettanut kirjansa tavoitteeksi mahdollistaa lukijoitaan havaitsemaan niitä seikkoja, joilla lapsen arjen onnellisuutta voidaan lisätä. Kirjassa puhutaan tärkeistä asioista, kuten lapsen tuntemisesta, kuulemisesta ja yksilönä hyväksymisestä. Arvostetaan kodin hyvää henkeä, tunteiden tunnistamista ja hellyyttä rutiineja ja rajoja unohtamatta. Neuvotaan myös siinä, millä tavoin aikuisena toimimalla lapsesta voisi kasvaa itseään arvostava ihminen, joka uskaltaa kokeilla omia siipiään. Jokaisen luvun taustatukena on käytetty suomalaisia tunnettuja kasvatuksen asiantuntijoita. Tuomas Peltomaan kauniit valokuvat ja Tom Backströmin upea graafinen suunnittelu tekevät kirjasta hyvien osviittojen lisäksi myös sopivan lahjakirjan pienten lasten vanhemmille.
Jostakin olen tullut
“Kaunoiseni kantamaiseni, ihana imettämäiseni / laulajaiseni laatijaiseni, sukuvirren suoltajaiseni / siut sivelen saippualla, hunajalla huonot kohdat / virsistä venosen veistän, lauluillani virtaan lasken, / lastulle laatijani laittelen, lähteen veteen lähetän / mustarastaitten mukana, Tuonen joutsenen johdattamana / Tuon puoleisehen tuutimahan, kesäyöhön keinumahan.”
Tämän kirjoittamansa itkuvirren sanoin saattelee Liisa Isotalo (s. 1952) biologisen äitinsä viimeiselle matkalle omaelämäkerrallisessa romaanissaan Jostakin olen tullut.
Paula, kirjan päähenkilö, on syntynyt olympiavuonna ja asuu Helsingissä. Teos alkaa siitä, kun hän nuorena aikuisena hakee itselleen virkatodistusta ja huomaa, että hänen saamassaan paperissa on tuttua vain syntymäpäivä ja -vuosi, kaikki muu; nimet, paikat, alkuperä, ovat vieraita. Tästä alkaa Paulan elämänmittainen etsintä; kuka minä olen, mistä olen tullut, ketkä ovat oikeita sukulaisiani.
Etsintä alkaa tuottaa hiljalleen tulosta ja asioita vähitellen selvitä, kun jaksaa sisukkaasti kaivella, vaikka monet tahot haluaisivatkin mieluummin unohtaa ne. Löytyy monen sukupolven ketju jo lapsuudessa kaltoin kohdeltuja, osattomia naisia vailla oikeuksia - edes omaan kehoonsa. Löytyy uupumista ja periksi antamista epäinhimillisissä elämäntilanteissa. Mutta löytyy myös yllättävää sisua ja voimaa oloissa, joissa sitä ei osaisi edes etsiä ja joiden varassa voi silti suhtautua toiveikkaasti tulevaisuuteen. Ja laulu; se kannattelee yli ahdistustenkin.
Tämänkin teoksen kohdalla tulee mieleen taakkasiirtymä, josta jo psykoanalyytikko Martti Siirala on puhunut ja kirjoittanut. Eli pelkistäen, että jokainen uusi sukupolvi joutuu kantamaan edellisten sukupolvien taakkoja, ellei niitä ole onnistuneesti jossain vaiheessa saatu käsitellyksi ja siten voitu lieventää.
Kari Tapion elämäkerta
Antti Heikkinen (s. 1985) on omien romaaniensa: Pihkatappi, Matkamies maan, Mummo, Kehveli ja Maaseudun tulevaisuus, kirjoittamisen lisäksi kunnostautunut merkittävien suomalaisten henkilöiden elämäntarinoiden kirjoittajana. Juice Leskinen, Heikki Turunen, Jaakko Teppo ja Kalle Päätalo ovat saaneet elämäntarinansa hänen kertomanaan, ja äskettäin on ilmestynyt viimeisin, Kari Tapiosta kertova teos Kari Tapio – Elämä.
Kuten Heikkinen esipuheessaan kertoo, saatuaan kustantajalta ehdotuksen kirjoittaa elämäkerta Kari Tapiosta (1945-2010) hän harkitsi kotvan suostumustaan, koska ajatteli, voisiko olla enää mitään uutta kerrottavaa miehestä, josta oli kerrottu jo lähes kaikki mahdollinen. Kirjoittaja päätti kuitenkin ottaa haasteen vastaan ihmisenä, joka tutustuu tähän kuuluisaan laulajaan, ei niinkään tietokirjailijan ominaisuudessa. Sellaisenaan kirjoittajan lukijaa kohtaan tuttavallinen ote toimii oikein hyvin.
Teosta varten Heikkisen käytössä ovat olleet Kari Tapio Jalkasen eli Kari Tapion kotiarkiston dokumentit: päiväkirjat, kirjeet, valokuvat, kortit, muistiinpanot ja lehtileikkeet. Sen lisäksi haastatteluja ovat antaneet lukuisat laulajan tunteneet ihmiset ja työtoverit. Laajan aineiston pohjalta on koostunut uskottava tarina kansan rakastaman laulajan elämästä, mutta myös menestyksen mukanaan tuomista varjopuolista.
Olin kulkenut maata ja merta / nähnyt melkein mä helvetin. / Ehkä suonissain virtaavaa verta / joskus liikaa mä myös laimensin.
Olin vannonut myös joka kerta / kautta suojelusenkelin: / Seilaan viimeistä kyynelten merta. / Sisimpäin minä näin vaimensin.
Valoon päin nyt varjoista kuljen, / yksin siihen en pystyisikään. / Ja jos hetkeksi silmäni suljen, / mä hänen kulkevan vierellä nään.
Valoon päin nyt varjoista kuljen, / nöyrin mielin oon päättänyt tään. / Ja kun viimeksi silmäni suljen, / mä hänen suojaansa ainiaaks jään.
Näitä arpia en enää peitä, / ne on aarteita sittenkin. / Ilman niitä ja mun kyyneleitä / yössä yksin nyt vain olisin.
Siitä kiitänkin jokainen ilta, / kun mä tyynylle painan pään. / Vihdoin alla on kestävä silta, / jota kuljen mä taas elämään…
Valoon päin, sanat Kari Tapio, sävel Veikko Samuli
Isän varjo
Kimmo Oksanen kirjoittaa uusimmassa teoksessaan Isän varjo perheensä ja isänsä historiasta peilaten sitä elämänhistoriaansa ja siihen, miten se on hänen omaan elämäänsä vaikuttanut.
”Varjon sanotaan seuraavan ihmistä, mutta oma varjoni on kulkenut edelläni. Arvelen, että lopuksi varjo ohjaa minua sinne, missä varjoja ei ole. Varjoa ei voi puristaa, sitä ei voi kuristaa, sitä ei voi tappaa. Kun varjo näyttäytyy, sille voi tarjota kättään ja kenties sanoa kohteliaasti päivää. Mutta koko ajan sitä on syytä pitää silmällä.”
Isällä oli useita kuorma-autoja ja kuljetusyritys, jonka hän joutui lopettamaan, kun ajoja ei enää ollut. Samalla monilapsinen perhe menetti kotinsa ja kaiken omaisuutensa ja joutui muuttamaan maalta kaupunkiin ja vuokralaiseksi epämääräisiin ja tiheästi vaihtuviin asuntoihin kirjoittajan ollessa silloin alle 10-vuotias. Äiti, joka oli ollut kotona lapsia hoitamassa, putosi tällöin kouluttamattomana aivan toisenlaiseen todellisuuteen, mitä oli naimisiin mennessään ajatellut. Lapset, jotka eivät ole syypäitä mihinkään, joutuvat usein todistajiksi tapahtumiin, joita he eivät voi millään tavalla käsittää. Vasta myöhemmin, aikuisiällä, alkaa ehkä huomata, että jotain on, joka on pakko selvittää selvitäkseen itse eteenpäin.
”Lapsille jää sisään tuntematon tyhjä tila, arvoitus, joka ei koskaan avaudu, jos sitä ei avata. Se lähettää meille signaaleja loppuelämämme, emmekä saa niistä kiinni.”
Kyvyttömyyden omien tunteidensa, menetystensä ja epäonnistumisensa käsittelyssä ja siitä aiheutuneen häpeän, uhriutumisen ja katkeruuden isässään havainneena Oksanen kirjoittaa:
”Kosketetuksi tulemisen pelko on voimakas. On väistettävä, jo etukäteen ennen kuin kukaan ehtii. Kun ei halua tulla rakastetuksi, on jo kaukana ulottumattomissa. Jollakin kierolla tavalla kyvyttömyys ottaa vastaan rakkautta saa uuden muodon sellaisten satuttamisena, jotka haluavat vain antaa.”
Omaa historiaansa pohtiessaan Oksanen tulee pohdinnoissaan selkeään tulokseen, joka yhdistänee hyvin monia suomalaisia sodanjälkeisiä sukupolvia, jotka vieläkin kipuilevat käsittelemättä jääneiden tuntemusten kanssa:
”Isä, minun täytyy tuntea sinut, jotta tuntisin itseni. Sinä asut minun sisässäni. Minua uhkaavat samat pelot, jotka uhkasivat sinua. Jos vaikenen niistä, ne eivät poistu.”
Itsensä peilin eteen asettaminen ei tunnetusti ole kenellekään kovin mairittelevaa, sillä ihmisiä me kaikki olemme. Tässä yhteydessä tulee mieleen myös Kimmo Oksasen aiemmin kirjottama teos Kasvonsa menettänyt mies (KT arkisto 15.04.2015), joka nimensäkin perusteella symbolisesti kuvaa myös rakasta isää, jonka kanssa sopuun pääseminen on oman elämänpolun hyväksymisen kannalta ensiarvoisen tärkeää.
Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä 10.10.
Tässä blogissa on yritetty ahkerasti muistaa Aleksis Kiveä (1834-1872) hänen merkkipäivänään 10.10. Löytyy Metsämiehen laulua, Sunnuntaita, Makeasti oravaista ja Seitsemän veljeksen alkusanoja, jos selaa arkistoa taakse päin lokakuisen merkkipäivän kohdalle. Vuonna 2016 maestro itse Helsingin Rautatientorilla istuskellessaan loihe lausumaan kursiivilla painettua, omintakeista sanontaansa, joka menee näin (KT 10.10.2016):
Täss’ halavan himmeän alla istun ja varpaita paleltaa.
Ei nuttua kunnollista, ja päätäin syysvihuri kuumottaa.
Jos Oksanen nyt näkis, hän varmaan säälisi Stenvallia,
Katuis’ kovia tuomioitaan ja kantais’ steissiltä lattekahvia.
Täll’ seudull’ ryske ja pauhina ankar tienoissa ympär käy,
kun stadia tiivistetään, ei niittua viherjäistä missään näy.
Mut kanervainen kangas, niittu hohtavainen yhä houkuttaa.
Kaukametsä ilmanrannall’ siell’ niin kutsuvasti odottaa.
Katsannoll' tyynell', kaukana pelvost istun ma aikani tässä,
Lopulta mullekin kai käy hyvin, niin kuin usein käy elämässä.
Mun impeni valkea liina tuoll’ jo tuulessa liehahtaa.
Mä syliini kierron immen, saan helmaansa uinahtaa.
(kursivointien copyright Aleksis Kivi)
Revonhäntiä tyyrpuurissa
Ne leimuaa, ne loimuaa, ne roihuaa ja lyö, / ne paistavat kuin patsahat ja välkkyvät kuin vyö!
Ne liitävät, ne lentävät, ne laukkaa, läähättää, / ne korskuvat kuin konkarit, joit’ urhot kiidättää!
Ne liehuvat, ne riehuvat, ne soutelee ja soi, / ne heijailee kuin enkelit tai aallot ailakoi.
Ne hiipivät, ne kiipivät, ne kisaellen käy, / ne sukeltavat pilvihin, / niin ettei niitä näy.
Ne tummuvat, ne sammuvat, ne repeevät kuin jää, / ne kirkastuvat kilvan taas ja yöhön rynnistää!
Revontulten leikki, sanat Ilmari Kianto, kansansävelmä
Alastalon salista Ylistalon vintille - ja takaisin
No, nyt on kaikille tarjolla ihan ilmaiseksi kuunneltavaksi se suomalainen tunnettu teos Alastalon salissa, jonka jokainen kirjafriikki ilmoittaisi mielellään lukeneensa, mutta kun ei ole jaksanut kuunnella loputonta jahkaamista, niin moni on jättänyt jossain vaiheessa kesken ja päättänytkin sen sijaan lukea ranskalaisen Pierre Bayardin vuonna 2007 julkaiseman satiirisen teoksen Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut, kun Volter Kilven teoksesta kumminkin usein henkilökohtaista arviointia kysytään, kuten merkittävistä romaaneista yleensäkin. Jos äskeinen virke tuntui lukijasta aivan liian pitkältä, niin se nyt ei ole mitään verrattuna Volter Kilven polveileviin lausahduksiin, jossa lukija pisteen vihdoin virkkeen lopusta löydettyään ei enää muista, mitä virkkeen alkuosassa tapahtuikaan.
Alastalon salissa on siis Volter Kilven (1874-1939) omaperäinen, vuonna 1933 ilmestynyt 800-sivuinen, kuuden tunnin aikaa koskeva teos, ja nyt sen voi kuunnella 31 jakson jatkokertomuksena YLEn Areenasta, jos pää kestää - ja kestäähän se. Teoksen lukee Esko Salervo. Samaan sarjaan monissa yhteyksissä luetaan kuuluvan myös James Joycen romaani Odysseus, jonka lukeminen saattaa aiheuttaa jossain vaiheessa opusta samantyyppisen ahdistuksen, sellaisen, että siitä vapautumiseen tarvitaan kolme metsäretkeä ja kalareissu siihen päälle eikä meinaa sittenkään helpottaa. Mutta sen jälkeen saattaakin hämmästyksekseen havaita, että pääkopassa on tapahtunut jonkinlaista ihmeellistä seestymistä - tai sitten ei.
