Tuhkaan piirretty maa

Kirjan alussa eletään takaumaa ja ollaan vuonna 1944 Inarissa, jonne Väinö Remes on saksankielentaitoisena lähetetty saksalaisten ylläpitämälle vankileirille tulkiksi. Hän alkaa kirjoittaa päiväkirjaa näkemästään ja kokemastaan, ja vankileirin karmea todellisuus alkaa hiljalleen paljastua miehelle hänen huomattuaan, miten vankeja kohdellaan ja miten heitä luokitellaan.

Nykyhetki alkaa Enontekiöltä juuri sodan loputtua vuonna 1947, kun Inkeri Lindqvist parkkeeraa huonoilla teillä kovia kokeneen autonsa Enontekiölle yksinäisen talon pihaan. Hän, afrikkalaiseenkin elämäntapaan tutustunut valokuvaaja ja toimittaja, on tullut paikkakunnalle kirjoittamaan lehtijuttuja Lapin uudelleenrakentamisesta sodan jälkeen. Vastassa on vanha mies Piera, joka on myynyt hänelle tämän talon, miehen lapsenlapsi Bigga-Marja ja vähäpuheinen talon vuokralainen Olavi, joka haluaa jatkaa asumistaan talossa, kuten ennenkin. Kylässä on myös muualta tulleita talkoolaisia, jotka ovat tulleet auttamaan kirkon uudelleen rakentamisessa.

Vähitellen kyläläisille alkaa selvitä, miksi Inkeri on tullut Lappiin ja millä asialla, ja Inkerinkin etsimä totuus alkaa paljastua. Myös lappilainen sodanjälkeinen todellisuus ja saksalaisen vankileirin salaisuudet tulevat hiljalleen päivänvaloon. Inkeri yrittää selvittää tapahtuneita asioita kuulemansa lauseparin voimalla: ”Opettele tietämään mitä haluat. Sen jälkeen opettele vaatimaan sitä.

Tuhkaan piirretty maa on Petra Rautiaisen (s. 1988) esikoisromaani ja on kerrassaan lukijansa koukuttava. Lapin sota ja saksalaisten yhteys Suomeen on alkanut herättää mielenkiintoa, kuten myös Tommi Kinnusen uusimmassa romaanissa Ei kertonut katuvansa (KT 07.09.2020), joka liippaa tosi läheltä tätä aihepiiriä. Fiktiolla on taipumus usein dokumentointia elävämmin kertoa jostain jo koetusta ajasta, kun kokemus voi koskettaa inhimillisiä, tuntevia yksilöitä.

Tuhkaan piirretty maa.jpeg

"Kun vähän on jo tarpeeksi, niin kylliksi on jo liikaa."

Miina ja Mikko markkinoella

Miina ja Mikko ne markkinoelle / ajovat liinakkotammalla. / Miina se männessä piätäsä kampas / pässinsarvikammalla.

Mikko kun kiskas ohjaksista / niin Miina se sylliin kutjahti. / Mitähän ne lie siinä tehnykkää, / kun suut niillä mukavasti mutjahti.

Tamma se juosta jolokuttelj / ja kaapuntii sitä matkattiin. / Siellä sitä lystiä piettiin niin, / että Miina ihan naaroo katkatti.

Ensin ne kansankeittijössä / söevät alatoopija, / sitten ne lähtivät kahvilaan, / jossa soettivat rammahvoonija.

Mikko tilas kymmenen ranskanleepee / ja limunaatimehua, / ja Miinalle sano, että: - Minä kyllä maksan, otappas pikkusen rehua.

Viijentoesta pennin rintarossin / Mikko meenas ostoo hallista, / mut Miina jo kieltel: - Elä sinä tärvee, / näkkyypä olovan kallista.

Kottiin lähtiissä Miina ja Mikko / ne kihlat ostoo mätkäätti, / eikä siinä kaavan kestännää, / kun pappi ne vihkijä rätkäätti.

  Miina ja Mikko markkinoilla, sanat Tatu Pekkarinen, kansansävel, Savolainen laulukirja, 1984

Varianssi – Lataa itsesi täyteen energiaa

Mitä pitäisi tehdä, kun syksy alkaa hiipiä luonnon lisäksi mieleen ja sieluun ja tavallinen ja ennen kutakuinkin normaali elämä on lähes kiellettyä koronaviruksen edelleen riivatessa vähän joka puolella? Mitä pitäisi tehdä, kun huomaa, että energiataso laskee lähes alavireiseksi eikä jaksaisi lähteä enää edes päivittäiselle korttelilenkille, kun sekin tuntuu itsensä hengiltä rääkkäämiseltä? Auttaisiko tähän hätään joku ohjekirja, vaikka Petteri Kilpisen ja Antti Hagqvistin kirjoittama kirja Varianssi – Lataa itsesi täyteen energiaa. No, yrittänyttä ei laiteta, sanoo vanha kansa, joten tutustutaanpa aiheeseen.

Mitäs se sana varianssi tarkoittikaan? Tässä kirjassa varianssilla tarkoitetaan sitä, miten kyetä asettamaan oma kuormituksen ja palautumisen suhde sellaiselle tasolle, jossa suorituskyky kohenee eli miten kyetä saamaan aikaan työn ja työstä toipumisen vaihtelua niin, että onnistuu samalla lisäämään elämisen energiaa. Se onkin varmaan monia kiireen vaivaamia ihmisiä kiinnostava kysymys.

Kilpinen ja Hagqvist ovat sitä mieltä, että kaikki lähtee pienistä asioista ja päivittäisistä valinnoista ja tavoista, joita ihminen tekee elämässään. Kyse on siis ajankäytön ja asioiden uudenlaisesta järjestelystä. Kirjoittajat huomioivat myös sen, että ihminen yleensä vastustaa muutosta, olipa se minkälainen tahansa, ja toisaalta he kertovat sen tosiasian, että saavuttaakseen jotain uutta pitää pystyä myös luopumaan jostain vanhasta urautumasta, koska vuorokaudessa oleva tuntimäärä on aina sama.

Kirja kiinnittää huomionsa erilaisiin energiatasoihin ja niihin vaikuttamiseen: ajatusten energia, emotionaalinen energia, fysiologinen energia, sosiaalinen energia ja henkinen energia. Lopuksi puhutaan muutoksen tekemisen vaikeudesta, siitä, miten muutoksessa voi kuitenkin onnistua ja annetaan myös käytännön esimerkkejä ja ohjeita ”uuteen normaaliin”.

Varianssi.jpeg

Utelias mieli - Claes Anderssonin elämä

Claes Anderssonin (1937-2019) elämäkerran Utelias mieli kokoamisen Riitta Kylänpää (s. 1957) aloitti syksyllä vuonna 2018 ja se valmistui vuoden 2020 alussa puolisen vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Lähteet perustuvat kirjailijan itsensä, omaisten, ystävien ja työtovereiden antamiin haastatteluihin, perusteelliseen tuotantoon tutustumiseen ja kirjailijan pitämiin luentoihin ja puheisiin sekä lehtihaastatteluihin.

Muistelmateos etenee kronologisesti; lapsuus ja nuoruus 1930-luvun lopulla ja 1940-luvulla, nuori aikuisuus 1950-luvulla urheilu- ja soittoharrastuksineen, lääketieteen opinnot ja runous, 1960-luvulla opiskelijaelämä ja perheellistyminen, 1970-luvulla kiireinen työ- ja yksityiselämä, 1980- ja 1990-luvuilla ura poliitikkona, 2000-luvulla erityisesti luennoimiseen ja luovaan työhön keskittyminen. Anderssonin kirjoittama runous kulkee mukana teoksen ajallisessa jatkumossa ja kuvaa osuvasti kunkin koetun ajan merkittäviä kysymyksiä. Hyvin tehdyssä elämäkerrassa, kuten tässä, lahjakkaan ja karismaattisen henkilön persoonallisuus piirtyy kokonaisuudessaan valo- ja varjopuolineen, ja sellaisen luettuaan ymmärtää, että elämä kaikkinensa, tarjosipa se millaisia kokemuksia tahansa, on jokaisen henkilön itsensä kohdalla onnellisimmillaan eheä kokemus. 

Epätoivo on ihan liian suuri / sana, mutta en tiedä… Koska suru on / parantumaton, se ei mene koskaan ohi / Siinä sen voima, sen hedelmällisyys sille / mikä ei vielä ole tuhoutunut sisällämme / Sillä jolla ei ole surua ei ole mitään / Se jolla ei ole surua saattaa ryhtyä / mihin tahansa! Ketä kohtaan tahansa! / Se jolla ei ole surua ei ole koskaan kadottanut / mitään, koskaan omistanut mitään / Tuskaa ja sovitusta ei ole sillä / jolla ei ole koskaan ollut surua Ja runo kasvaa vain surusta, siitä / surusta / jolle on suotu sija ilon rattaannavassa, / kirkastua siinä katseeksi ja anteeksiannoksi

  Claes Andersson: runokokoelmasta Under, Ihmeitä (1984), suom. Pentti Saaritsa

Utelias mieli.jpeg

Hengittämisen taito

Hengittämisen taito on Joel Haahtelan kahdestoista teos ja jatkaa taattua linjaa siinä mielessä, että aina kun ottaa uuden Haahtelan kirjoittaman kirjan kouraansa, tietää, että ei pety kertomuksen syvällisyyden suhteen.

Lapsuusaikana kovasti sairastellut poika on menettänyt yhteyden kreikkalaiseen isäänsä jo silloin, isä on muuttanut ulkomaille eikä ole pitänyt yhteyttä perheeseensä. Aikuistuttuaan poika päättää lähteä etsimään kaipaamaansa isää ja matkustaa Kreikkaan, jonne tietää isänsä muuttaneen. Kreikasta löytyy vielä ihmisiä, jotka osaavat neuvoa nuorta miestä hänen etsinnöissään ja hän saa lahjaksi jopa edesmenneen setänsä takin, joka osoittautuu myöhemmin isän takiksi. Takki on kuin symboli sille turvalle, jota suvun miesten olisi voinut ajatella pojalle merkitsevän. Matkallaan mies pohtii isää ja hänen merkitystään ja menettämistään monin eri tavoin ja erityisesti sitä, millaisia vaikutuksia sillä lapsuudessa oli hänen elämäänsä.

Suljin isän mielestäni pois, mutta ei hän silti hävinnyt, vaan muuttui varjoksi, jolla ei ollut enää nimeä. Ja varjo eli minussa kuin kameleontti, joka muovaili päivittäin uuden muotonsa häpeästä, syyllisyydestä tai epätoivosta. Se muuttui hiljaa kyteväksi vihaksi, joka väsymättä etsi kohdettaan, kunnes viimein löysi vain oman hylätyn sydämensä.

Isä löytyy kaukaiselta Kreikan saarelta kolmen miehen muodostamasta uskonnollisesta ja äärimmäisen askeettisesta yhteisöstä. Nuori mies jää joiksikin kuukausiksi saarelle ja tutustuu uudelleen isäänsä ja samalla myös saaren yhteisön sisäiseen maailmaan. Niin kuin isän takki, myös selvyys siitä, miksi isä jätti hänet ja perheensä, tuo miehelle uutta rauhaa ja turvallisuutta elämään. Sisältä rikki menneen isän kohtaaminen saa miehen ymmärtämään ja hyväksymään myös oman haavoittuvuutensa ja auttaa häntä itseään kohti huomista.

Hengittämisen taito.jpeg

Työttömyydestä, työstä ja työssä jaksamisesta

Kirsti Lempiäisen ja Tiina Silvastin vuonna 2014 toimittamaa ja julkaisemaa tietoteosta Eriarvoisuuden rakenteet – Haurastuvat työmarkkinat Suomessa käytetään kurssikirjana useissa yliopistoissa, mutta on kirjassa kyllä ajattelemisen aihetta kenelle tahansa asiasta kiinnostuneelle lukijalle. Erityisen ajankohtaista se on nyt, kun virusepidemia näyttää aiheuttavan melkoisia vaikeuksia suomalaisille yrityksille ja sitä kautta myös kaikille kansalaisille, niin työllisille, työttömille kuin työvoiman kuulumattomillekin. 

Kirjan artikkeleissa pohditaan seuraavia asioita: “Eriarvoisuuden uudet paikat, Keskiluokkaistuuko Suomi, Työttömien liike, Työtä vailla olevat nuoret, Maataloudesta luopuneet, Akateeminen työ, toimijuus ja sukupuoli ja Työttömän työnhakijan mahdoton mahdollisuus”.

Ulla Kinnusen, Taru Feldtin ja Saija Maunon vuonna 2005 toimittama teos Työ leipälajina – Työhyvinvoinnin psykologiset perusteet paneutuu otsikkonsa mukaan erityisesti työssä jaksamiseen tavoitteenaan lisätä ymmärrystä tätä ilmiötä kohtaan; kirja on käytössä myös kurssi- ja käsikirjana.

Tämän kirjan artikkelien pohdinnat koskevat seuraavia asioita: muuttuva työelämä, työhyvinvointi ja yksilöllisyys, organisaatio ja sen yhteys työhyvinvointiin, työhön liittyvä epävarmuus, työttömyys ja niiden aiheuttamat muutoksen hyvinvointiin, perhe-elämän ja työn välinen suhde ja työhyvinvoinnin parantaminen.

Eriarvoisuuden rakenteet.jpeg
Työ leipälajina.jpeg

Ei kertonut katuvansa

Varsin kertomustensa mukaan koukuttava on tämä tarinaniskijä, joka lehtihaastattelujen mukaan menee mieluummin äidinkielen opettajien kokouksiin kuin kirjailijakokkareille. Kyseessä on neljännen romaaninsa Ei kertonut katuvansa julkaissut Tommi Kinnunen, jonka kaikki aiemmatkin teokset: Neljäntienristeys (2014), Lopotti (2016) ja Pintti (2018), ovat olleet myyntimenestyksiä.

Tämä viimeisin kirja kertoo viidestä eri-ikäisestä naisesta, jotka alkukesästä vuonna 1945 lähtevät kävellen norjalaiselta vankileiriltä kohti kotimaata, Suomen Lappia ja sen sodan tuhoamaa todellisuutta. Mitä heille on sitä ennen tapahtunut, miksi he ovat olleet Norjassa, ja mitä tapahtuu matkan aikana ja sen jälkeen, selviää lukijalle vähitellen rivien välistä. Selväksi käy myös sekin, että paluu takaisin ei välttämättä ole helppoa ja yksinkertaista.

Lukijaa tietenkin kiinnostaa, pääsevätkö kaikki perille ja millainen on vastaanotto kotimaisemissa ja onko siellä yleensä ketään tai mitään jäljellä. Eipäs kerrotakaan tarkemmin, minne kukin on menossa, pääsevätkö kaikki perille ja millainen vastaanotto on, mutta tälle patikkamatkalle kannattaa kyllä lähteä mukaan. Samalla saattaa ehkä paremmin aikalaisten mukana tuomitsemisen sijaan oppia ymmärtämään sota-aikana tehtyjä ratkaisuja, sattumaa ja syyllisyyttä, ja niistä seuranneita satuttavia kohtaloita.

Hän oli kulkenut matkan, jota tulisi pitämään mitta-asteikkona muille elämänsä tapahtumille. Hän oli voittanut kuolemanpelon ja hukkumisen pelon ja metsään jäätymisen sekä nälkään kuolemisen pelot. Koko loppuikänsä hän tulisi muistamaan tämän matkan ja suhteuttaisi siihen sekä todelliset että oletetut vastoinkäymiset.”

Ei kertonut katuvansa.jpeg

Elizabeth Bishop: Kala

Sain valtavan kalan / ja vedin sen veneen laitaan / puoliksi ulos vedestä, koukku / lujasti suupielessä. / Se ei tapellut vastaan. / Se ei ollut lainkaan tapellut. / Se riippui, ähkyvä paino, / kolhittuna, arvokkaana / ja vaatimattomana. Siellä täällä / sen ruskea nahka roikkui palkeenkielinä / kuin vanha tapetti, / ja nahan tummanruskea kuviot / olivat kuin tapettia: / puhjenneen ruusun muotoiset, ajan mittaan / himmenneet ja tahraantuneet kuviot. / Siimajalkaiset täplittivät sitä, / kauniit kalkkiruusukkeet, / ja siinä kuhisi pieniä valkeita meritäitä, / ja alla roikkui / pari kolme vihreää leväriepua. / Kun sen kidukset riehkivät / kauheaa happea / - pelottavat kidukset, / verestä raikkaat ja verekset / ja kipeästi haavoittavat - / ajattelin karkeaa, valkoista, / sulkamaisesti pakattua lihaa, / isoja ruotoja, pikkuruotoja, / hohtavien sisälmysten / räikeänpunaisia ja mustia värejä, / ja vaaleanpunaista uimarakkoa / kuin suurta pionia. / Katsoin sen silmiin / jotka olivat omiani paljon suuremmat / mutta litteämmät ja kellastuneet, / iirikset oli kääritty / vanhojen ja naarmuisten / liivatelinssien läpi nähtyyn / mustuneeseen tinapaperiin. / Ne liikahtivat vähän, eivät / vastatakseen katseeseeni. / - Se oli pikemminkin / olion kallistumista valoa kohti. / Ihailin sen juroa naamaa, / kidan koneistoa, / ja sitten näin / että alahuulesta / - jos sitä nyt huuleksi voi kutsua - / julmasta, märästä ja aseen kaltaisesta, / roikkui viisi vanhaa siimanpätkää / tai neljä plus yksi metallilanka / jossa leikari oli yhä kiinni / ja kaikki niiden viisi suurta / suuhun kasvanutta koukkua. / Vihreä siima, siitä päästä rispaantunut / josta kala sen katkaisi, kaksi paksumpaa siimaa / ja ohut musta säie / yhä kiharalla siitä pingotuksesta ja nykäisystä, / joka ne katkaisi ja päästi kalan vapaaksi. / Kuin mitalit nauhoineen, / viisikarvainen viisauden parta / suikersi kuluneena ja epäröiden / sen särkevästä leuasta. / Tuijotin ja tuijotin, / ja voitto täytti pienen vuokraveneen / pilssivesilätäköstä / - minne öljy oli levinnyt sateenkaareksi / ruostuneen moottorin ympärille - / oranssiksi ruostuneeseen äyskäriin, / auringossa halkeilleisiin tuhtoihin, / hankaimien lenkkeihin, / reelinkeihin, - kunnes kaikki oli / yhtä sateenkaarta, sateenkaarta! / Ja annoin kalan mennä.

Elizabeth Bishop: Kala, kokoelmasta Matkakysymyksiä, suom. Helena Sinervo

  Lisää Bishopia: Kirjatimpurin arkisto 21.04.2017: Sestiini

Matkakysymyksiä.jpeg

Pako yli Suomenlahden

Eero Haapasen kirjoittama kiinnostava  tietoteos Pako yli Suomenlahden – Ihmissalakuljetus Virosta Suomeen 1940-1944 kertoo otsikkonsa mukaisesti virolaisista, jotka ylittivät Suomenlahden kyseisinä vuosina pelätessään Saksan ja Neuvostoliiton miehityksiä. Mutta kun nykyisenlaisesta reittiliikenteestä ei silloin edes uneksittu, millä kyydillä he sitten Uudenmaan rannikolle oikein saapuivat?

Aiemmin, kieltolain voimassa ollessa, salakuljettajat kuljettivat yösydämellä pirtua pienillä avoveneillään Virosta Suomeen. Näiden veneiden käyttötarkoitus muuttui miehityksen myötä, ja niillä alettiin kuljettaa nyt virolaisia, naisia, lapsia ja miehiä, turvaan. Osa matkalaisista tuli Suomeen myös liittyäkseen Suomen armeijaan ja heitä alettiin kutsua nimellä ”Suomi-pojat”. Vaarallisen, monia riskejä sisältäneen pakomatkan jälkeen veneet rantautuivat lähinnä Helsingin itäpuolella sijaitseville, kauimpana rannikosta oleville saarille. Ilmaista matkanteko ei kuitenkaan ollut, vaan matkasta jouduttiin maksamaan kovia summia, ja jos rahaa ei ollut, muukin arvokas omaisuus kelpasi kuljettajille. Monet virolaisista jatkoivat vielä myöhemmin matkaansa Ruotsin puolelle, koska he kokivat Suomen turvattomaksi siihen aikaan, ja Ruotsistakin saatettiin jatkaa vielä matkaa kohti turvallisempaa Amerikan mannerta. Kirja kertoo myös monien Suomenlahden ylittäneiden henkilöiden myöhemmistäkin elämänvaiheista.

Pako yli Suomenlahden.jpeg

Rajamaa

Mies ja nainen ajavat kolarin Lapissa lomalla ollessaan, mutta selviävät siitä järkytyksellä ja melko pienin vammoin. He pysähtyvät kuitenkin ennen kotiin paluutaan vetämään henkeä paikkakunnalla olevaan yksinäiseen lomakylään, joiden työntekijöihin he puoliväkisinkin joutuvat tutustumaan siinä asioidessaan.

Näin lähtee liikkeelle Terhi Kokkosen kirjoittama esikoisromaani, psykologinen trilleri Rajamaa. Se kertoo hiljalleen tihenevin äänenpainoin Karosta ja Ristosta ja heidän loppusuoralla olevasta, natisevasta liitostaan. Mikään ei tässä maailmankolkassa oikein ole sitä, miltä päällisin puolin näyttää ja pois lähteminen, sekä liitosta että paikkakunnalta, tuntuu vaikeutuvan sitä mukaa kuin päivät kuluvat. Myös seudulla asuvat ihmiset tuntuvat pudonneen sinne kuka mistäkin, sen aidommin oivaltamatta, minne ovat joutuneet. Ollaan välitilassa, jossa saattaa tapahtua mitä tahansa, niin kuin tässä viikon aikajakson käsittävässä romaanissa ehtii tapahtuakin.

Rajamaa.jpeg

Mihin täällä voi mennä

Nyt tulee ilosanoma hyvän novellin ystäville; Mihin täällä voi mennä on novellistiikkaa oivallisimmillaan, kirjoittajana Marko Järvikallas (s. 1970).

Kertomuksessa Vaatteet nainen poistaa tavaroita kodistaan ja vie ne jätesäkissä roskakatokseen, mutta kun hän huomaa jonkun toisen ottaneen ne sieltä käyttöönsä, nainen alkaakin vahtia tätä ja lopulta vaatia vaatteita takaisin itselleen. Elämä ja yöt kuvaa unetonta miestä, jota menneisyyden haamut vaivaavat ja johon hän yrittää löytää apua nuoren meedion avulla. Kun minä istun, sinä seisot kertoo myymälävarkaasta, jota nuori myyjä ei narauta, vaan antaa hänen roikkua löysässä hirressä, kunnes myöhemmin sattuu jotain, joka muuttaa tapahtumien suunnan.  Koirat kertoo naisesta, joka tutustuu mieheen, jolla on kaksi koiraa, Tytär on sydämen sulattava tarina henkilöstä, joka rakastaa lapsenlastaan ja on tästä huolissaan ja Paljaat huoneet kuvaa nuoren miehen ristiriitaista mielenmaisemaa., ja näiden kertomusten lisäksi vielä monia muitakin.

Kokoelma on täynnä elämän absurdeja nyrjähdyksiä, jotka paljastavat, miten heikoilla jäillä rationaalinen ja älykäskin ihminen usein liikkuu tunteidensa vietävänä. Jostain luopumisen dynamiikka, vaille ja osattomaksi jäämisen kokemus, menneeseen tarrautuminen, pelonsekainen ihmetys tulevasta, rakastamisen vaikeus ja välttämättömyys; niistäkö se rakentuu tämä kokonaisuus, jota elämäksi kutsutaan.

Mihin täällä voi mennä.jpeg

Pim! Olet luova.

Luovilla aloilla pitkään työskennelleiden Paavo Järvilehdon ja Lauri Järvilehdon kirjoittama tietoteos Pim! Olet luova jakaa kirjoittajiensa kokemuksia luovuuden parissa ja niistä poikineita vinkkejä, kuinka jokainen voi syventää omaa luovuuttaan.

Kirjoittajat esittävät kirjassaan kysymyksiä, kuten Miksi pitäisi olla luova? Miten meidät huijattiin uskomaan, että emme ole luovia? Mitä luovuus on? Miten luova prosessi etenee? Miksi aloittaa luova prosessi? ja pyrkivät myös omalta osaltaan vastaamaan niihin.  ”Pinnan alle sukelletaan kysymällä kysymyksiä. Luovan ajattelijan yksi tärkeimmistä työkaluista onkin siksi kysymysmerkki”, he kirjassaan toteavat.

Kirjassa kerrotaan erilaisia yksityiskohtia luovan työn menetelmistä ja annetaan osviittaa ja käytännön esimerkkejä eri aloilta, miten edetä tässä prosessissa. Kirjaa lukiessa melkein hengästyttää; aika paljon pitäisi tehdä ja jaksaa oman luovuutensa ylläpitämiseksi. Tuleen ei ainakaan saa jäädä makaamaan, vaan pitää olla hereillä ja ruokkia luovuuttaan sekä yksin että yhdessä muiden kanssa, jos siitä aikoo elämässään jotain ammentaa.

Pim! Olet luova.jpeg

Kokonainen elämä

Fyysisesti voimakas, toista jalkaansa ontuva maatyöläinen Andreas Egger nostaa eräänä talvisena päivänä korkealla vuoristossa harteilleen Sarvi-Hanneksen, kuoleman kielissä olevan vuohipaimenen, ja lähtee kantamaan häntä alas laaksoon ja sairaalaan, joka sijaitsee kilometrien mittaisen, vaikeakulkuisen ja lumihangen alle jääneen polun päässä. Tästä alkaa tarina, saksalaisen Robert Seethalerin kirjoittama romaani Kokonainen elämä, jonka on ansiokkaasti suomentanut Raimo Salminen.

Andreas Egger on tullut laaksoon noin nelivuotiaana, tarkkaa tietoa iästä ei ole kenelläkään. Hänet on otettu ottopojaksi suurtilallisen perheeseen, mutta olo ei lapsuudessa ole kovin auvoista ja hän saa tuntea nahoissaan, että hänet on otettu perheen elätiksi silkasta armosta – ja siitä pienestä rahasummasta, joka hänellä oli kaulakukkarossa laaksoon tullessaan.

Egger elää koko elämänsä pääosin laaksossa ja vuoristossa, sodan aikana hänet kutsutaan myös sotapalvelukseen. Rakkauskin löytyy kotikylästä, Marie, jonka kanssa suunnitellaan korutonta tulevaisuutta. Suuret mullistukset muuttavat laakson kyläläisten elämää monilla tavoin ja aika, se kulkee kulkuaan yhä vinhempaan tahtiin ja tekee tehtävänsä.

”Hän muisteli lapsuuttaan, harvoja kouluvuosiaan, jotka olivat silloin jatkuneet hänen edessään loputtoman pitkälle mutta tuntuivat nyt lyhyiltä ja ohimeneviltä kuin silmänräpäykset. Aika ylipäänsä sai hänet ymmälleen. Menneisyys näytti mutkittelevan joka suuntaan ja tapahtumien kulku meni sekaisin hänen muistissaan tai sitten sai erikoisella tapaa aivan uuden muodon ja merkittävyyden.”

Ihan huikea on tämä yksinkertaisuudessaan taidokas ja konstailematon tarina yhden maailmaan sattumalta syntyneen ihmislapsen joskus traagisesta, joskus onnentäyteisestä elämänkaaresta.

IMG_9467.jpeg

Kunnia

Otettiinpa tutustumisen kohteeksi kanadalaisen Rachel Kuskin trilogian päätösosa Kunnia, kun kerran oli saatu luettua trilogian aiemmatkin osat Ääriviivat (KT 23.05.2019) ja Siirtymä (26.11.2019), kaikki Kaisa Katteluksen suomentamina.

Kirjailija on saanut maailmalla suitsutusta uudenlaisesta romaanin kerrontatavasta, joka näissä kaikissa kolmessa kirjassa näyttäytyy lukijalle samansuuntaisella tavalla. Tarinan kertoja, kirjailija, liikkuu sujuvasti paikasta toiseen erilaisissa seminaareissa ja kirjallisissa tapahtumissa ja juttelee erilaisten, eri yhteyksissä tapaamiensa ihmisten kanssa. Nämä ihmiset kuvataan ulkoiselta olemukseltaan ja tavoiltaan hyvin tarkasti ja kertoja tallentaa kaiken, myös heidän puheensa ja kertomansa tarinat. Tällä tavoin kirjassa tavataan liuta ihmisiä, jotka sattumalta ovat tarinan kirjoittajan kohdanneet tai päinvastoin; tässä viimeisessä kirjassa he ovat kirjallisuusfestivaalille osallistuneita kirjallisuuden alan ammattilaisia, joita muistetaan myös ironisoida, joukossa kirjan kertojakin.

Johtuneeko syvällisen tarinan kaipauksesta vai mistä, mutta tällaiseen rakenteelliseen ratkaisuun kolmen teoksen voimin tutustuttuaan voi kyllä todeta, että poikkeukset ovat aina virkistäviä, mutta mikään ei silti taida voittaa sellaista teosta, jossa jaksetaan paneutua harvalla seulalla valittujen henkilöiden kokonaiseen maailmaan ja kuljettaa juonta teeman ja motiivin antamin evästyksin.

Kunnia.jpeg

Miksi en kirjoittaisi?

Niin, miksipä en? Vanhan sanonnan mukaan Lyytikin kirjoitti heti, kun sai kynän ja paperia. Päivi Haanpää ja Terhi Rannela ainakin kannustavat siihen kirjassaan Miksi en kirjoittaisi?, joka eksyi taas pitkästä aikaa erilaisia kirjoittajaoppaita ainakin kahden metrin kepillä karttelevaan käteen. Niistä kun tuppaa tulemaan juuri senlaatuisia esteitä kirjoittajan tielle, että sen jälkeen miettii jo, miksi en kirjoita, joka on tämänkin teoksen yksi alaotsikoista.

Tässä kirjassapa lähestytäänkin aihetta henkilökohtaisemmin ja luvataan, että ”ei anneta neuvoja, vaan pyritään innostamaan omakohtaisilla esimerkeillä”. Tekijät ohjeistavat koppaamaan kirjan mehukkaimmat ajatukset, väittämään vastaan ja kokeilemaan ja olemaan myös kriittinen.

Kirjan eri luvut kertovat innostavasti, miten kirjoittamiseen kannattaa suhtautua. Sanat valloilleen, Kirjoittajan arki, Pidä huolta luovuudestasi ja Ilman lukemista ei ole kirjoittamista – osioissa kuvataan monia niitä asioita, jotka kirjoittamiseen ja sen mahdollistumiseen tai puuttumiseen liittyvät. Opuksen luettuaan alkaa jopa tuntua siltä, että josko sittenkin yrittäisi väännältää jotain kirjallista sanottavaa, jos ei muuta niin päiväkirjaa omaan käyttöön tai muiden iloksi ja kauhuksi tai vaikka vain pieniä kiitoslauseita siitä, että saa olla elossa ja nousta aina uuteen ja ihmeelliseen päivään.

Miksi en kirjoittaisi?.jpeg

Pikkutimpuri: Vattumato

Sakari Topeliuksen (1818-1898) iki-ihana kertomus Vattumato sisältää tärkeitä opetuksia, kuten lähes kaikki muutkin Topeliuksen lapsille suunnatut tarinat, joihin voi halutessaan tutustua ahmimalla vaikka koko Lukemisia lapsille -kokoelman.

Vattumato kertoo kahdesta pienestä tytöstä, Ainasta ja Tessasta. Metsävadelmia puhdistaessaan tytöt löytävät vatun sisältä madon, joka ensin inhottaa heitä ja isosiskoa ja veljeä, mutta sitten tytöt päättävät pelastaa sen ja vievät madon linnuilta piiloon vattupensaan alle.

Innoissaan hyvistä marjoista tytöt lähtevät vielä kahdestaan marjaan ja kulkevat syvälle metsään, josta he löytävät mahtavan vattusaaliin. He poimivat korinsa täyteen ja vielä essun helmaankin, mutta kun on kotiinlähdön aika, tytöt huomaavatkin eksyneensä. Ei auta muu kuin jäädä metsään yöksi.

Yllättäen ihmeellisiä lahjoja ilmestyy jostakin heidän eteensä; ruokaa ja juomaa, sänkykin pellavalakanoin pedattuna. Tytöt ihmettelevät, mistä ne ilmestyivät, mutta nukkuvat silti melko huolettomina metsässä seuraavan yön. Aamulla on taas herkullinen aamiainen tarjolla. Pian paljastuu, kuka lahjat on toimittanut; vattukuningas, jonka he kiikuttivat edellisenä päivänä takaisin pusikkoon ja joka nyt palkitsee heidät siitä hyvästä. että tytöt pelastivat turvattoman luontokappaleen, vattumadoksi välillä muuntautuneen kuninkaan.

Maija Karman valloittava kuvitus tuo tähän kuvakirjaan todellisen luonnonystävän tunnelman ja sellaisen olon, että vattupuskaan menoa on nyt jo vauhdilla kiritettävä. Tänä vuonnahan saalis on ennätyksellisen runsas.

Vattumato.jpeg
Vattumato2.jpeg

250 ilmastotekoa

Ilmastonmuutos on tämän päivän tosiasia, jonka mielellään haluaisi unohtaa, mutta tilanne ei unohtamalla korjaudu, ainakaan ilmastoasioita tuntevilta asiantuntijoilta kantautuvien tosiasioiden valossa. Jotain tarttis tehrä, meitin jokaisen, ja viipymättä. Rinna Saramäki on omalta osaltaan tarttunut härkää sarvista ja koonnut kirjan kaikista niistä tiedossa olevista toimista, joiden avulla jokainen Telluksestaan huolta kantava voi tehdä muutoksia omassa arjessaan ilmaston hyväksi. Kirjan ydinlauseena onkin selvittää jokaisen yksilön kannalta vaikutuksiltaan suurimmat teot ja tehdä ainakin ne muutokset omassa elämässään.

250 ilmastotekoa, joilla pelastat maailman kertoo konkreettisista askeleista, joiden avulla voi omalta osaltaan vähentää omaansa ja samalla koko Suomen hiilijalanjälkeä. Ensimmäisenä lukuna on ehkä se kaikkein tärkein ja samalla vaikein, kun olisi muutettava omia, joskus melko pinttyneitäkin totuttuja ajatusmalleja ja tekoja. Jokaisen kirjan luvun jäljessä on symboleita kuvaamassa, millainen toiminta on kyseessä. Esimerkiksi ”Hahmota mittakaava” - kohdassa voi itse vertailla, mikä kyseenä olevan aiheen toiminta omassa elämässä kuluttaa ilmastoa eniten, mikä vähiten.

Kirjassa puhutaan asumisesta, rakennuksista, luonnon säästämisestä, pukeutumisesta, yhteisön merkityksestä, jätehuollosta, kierrätyksestä, kulutustottumuksista, liikenteestä, matkailusta, tuotannosta, työstä, ruokailuasioista, sähköstä ja elektroniikasta, joten jokaiselle halukkaalle löytynee jokin kohde, jonka voi panna omalta osaltaan harkintaan ja uusiksi. Lopussa pyydetään vielä vakavasti pohtimaan, mitä tulevaisuutemme saattaa tuoda tullessaan.  Kirjoittaja toteaa, että ”vitkuttelukin on valinta”, joten lukija voi mielessään päätellä, onko itselläkään siihen varaa, jos ajattelee vaikka tulevia sukupolvia. Herättelevä, asiallinen ja konkreettinen kirja monine asiantuntijalähteineen on tämä Saramäen kirja.

IMG_9425.jpeg

Tommy Hellsten: Muutoksesta

”Sinä päivänä minä / rukoilin hädissäni: / Vaadin vapautusta kasvusta. / Näinhän selvästi / että minulta odotetaan nyt liikaa.

Ei epäilystäkään - / tästä en ikinä selviä, en siis edes yritä. / Ja kaikki hiireni seisoivat rivissä / paras univormunsa yllään. / Kuinka ylpeänä heitä katselinkaan.

Elämä vaatii nyt mahdottomia / - sanoin saatuani audienssin - / pitää ymmärtää / etten minä ole mikään sankari / vaan aivan tavallinen, / arkitavallinen.

Kiltillä on erivapaudet, jatkoin juhlallisesti / ja vetosin vettävaluvaan ansiolistaani. / Silloin hiiret tekivät asennon / ja näyttivät tosi rohkeilta. / Kyllä me nyt teemme vaikutuksen, / sanoin hiljaa ja suunnittelin jo mielessäni juhlia.

Mutta totisesti silmäni rävähtivät auki / kun kaikki hiireni ajettiin ulos / säälimättä ja kovakouraisesti / ja minulle osoitettiin tiikerihäkkiä / ja sanottiin: Menepä tuonne / ja tutustu keltaiseen tiikeriin.

Minä yritin nauraa enkä edes katsonut sitä. / Mutta nauruni oli nyt veltto / sillä hiiriäni ei enää näkynyt. / En usko koskaan olleeni niin yksin / - vain minä ja keltainen tiikeri.

Sitten muistin avaimen, / sen joka oli taskussani / ja jota olin aina kantanut mukanani, / ja yhtäkkiä ymmärsin. / Yhtäkkiä ymmärsin.

Minä katsoin tiikeriä suoraan silmiin / ja vavisten kosketin / avainta taskussani.”

Tommy Hellstenin kirjasta Muutos, luvusta Tiikerihäkki

Muutos.jpeg