Minna Canthin päivä 19.3.

Kun Minna Canthista (1844-1897), Suomen toistaiseksi ainoasta liputuspäivän saaneesta naisesta, on kerrottu Kirjatimpurissa vuosittain 19.3. näitä yleisesti tiedossa olevia kirjallisia aatoksia (KT arkisto), niin harrastetaanpa taas tautologiaa ja lainataan Kirjatimpuria maaliskuulta viiden vuoden takaa, siis vuodelta 2015:

Minna Canth ja Gary Grant!

Oot Minna esikuva suomalaisen naisen; / meille mallin loit  ja jesses minkälaisen!!! / Päätit opiskella asioita muita / kuin käsinkirjontaa ja kangaspuita. / Onneksi isäs antoi luvan koulutielle / ja pääsi päässäs valtaan sekin mielle, / niin että seminaariin tiesi johti. / Se veikin sua miestäs Johania kohti. / No, Johan delas, voimat petti /  ja sulle käsiin jäikin koko setti: / seitsemän niin pientä piimäsuuta. / Suunniteltava taas oli muuta / kuin perheenäidin tylsää taivallusta. / Ja vaikka taivas silloin saattoi olla musta, / juurilles kauppaan talsit ääreen langan, käsityön. / Lasten nukkuessa, kamarissas läpi yön / kirjoitit niin vankkaa sanomista, / et herrat Helsinginkin mietti, mistä tuutista / tuo eukko truuttaa koko ajan lisää, / vaikk’ ei oo lapsillansa edes isää. / Niin syntyi Anna-Liisa, Kauppa-Lopo, monet muut, / ja alkoivat nappasta myös lasten suut, / kun liikebisnes pyöri mukavasti, / ja kirjailijat Helsingistä asti / väännälsivät salonkisi rauhaan. / No Helsingissä joku alkoi pauhaan, / ett Minnan uskallusta täytyy rajoittaa, / ja draamat myöhemmiksi ajoittaa, / kun aika ei oo vielä kypsäks tullut. / Vaan Minna nosti valoon heikot, hullut / ja antoi äänen hiljaa kärsiville. / Nyt malja nouskoon, lippu salkoon Minna Canthille!/

Tulevaisuuden lukujärjestys

”Mitä toivoisin, että minulle opetettaisiin, jos olisin nyt koulussa?” kysyy Perttu Pölönen, sävelkellon keksinyt ja Euroopan 35 lupaavimman nuoren innovaattorin joukkoon valittu mies ja vastaa kirjassaan Tulevaisuuden lukujärjestys, että “kannattaa keskittyä niihin taitoihin, jotka kantavat vielä 20 vuoden jälkeen”. Pölösen mukaan ”työ on siirtynyt lihaksista päähän ja päästä sydämeen”, ja ihmisen tulisi nyt ja tulevaisuudessa keskittyä pehmeisiin taitoihin ja humanistisiin aineisiin, koska vain niiden avulla ihminen pystyy päihittämään koneen.

Tulevaisuuden lukujärjestys - Pölösen kirjoittamasta vain osia lainaten - koostuu seuraavista ‘oppitunneista’:

Tulevaisuus ja teknologiat -tuntien merkittävin työkalu on mielikuvitus ja kaiken lähtökohtana inhimillisyys.

Uteliaisuus ja kokeilu -tunnilla pitää uskaltaa tehdä kysymyksiä ja ihmetellä ja olla pelkäämättä häpeää.

Luovuus ja improvisaatio -tuntien antia on muiden muassa se, että ”luovaa prosessia on vaikea automatisoida, koska sen lopputulos on tuntematon”.

Ongelmanratkaisutaidot ja sopeutumiskyky -tunnilla vaaditaan optimistista asennetta. Asiantuntijuus ei ole enää kiinni iästä, vaan asenteesta ja uuden oppimisen halusta. Oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen on hedelmällistä.

Intohimot ja luonne -metataitojen tunnilla kehotetaan toteuttamaan omaa itseä monipuolisesti ja kehittämään eri roolejaan.

Kommunikaatio ja tarinankerronta on entistä tärkeämpää, koska tarinoilla luodaan yhteyksiä ihmisten välille.

Kriittinen ajattelu ja tulkinta vaatii kysymään ja kyseenalaistamaan valmiita vastauksia ja luottamaan kysyviin henkilöihin vastauksia antavia enemmän.

Yrittäjyys ja tiimityöskentely -tunnilla puhutaan vastuunkannosta, oma-aloitteisuudesta ja itsensä johtamisesta. Yrittäjäasennetta tarvitaan tulevaisuudessa jokaiselta.

Pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys – tuntien opetusta on esimerkiksi se, että ei väsy pienistä eikä anna onnellisuuden tavoittelun hämätä itseään.

Hyvinvointi ja itsetuntemus – tunnilla opitaan vaikkapa, että pitää ulkoiluttaa aivojaan, luopua kontrollista ja olla rohkea eikä vertailla itseään muihin.

Myötätunto ja rehellisyys – tuntien antia on toisen ihmisen asemaan asettautumisen merkitys ja rehellisyys ihmissuhteissa.

Moraalinen rohkeus ja etiikka -tunnilla kehotetaan tekemään ”sellaisia asioita, joista isovanhempasi olisivat ylpeitä ja lastenlapsesi kiitollisia”.

Ja viimeisenä seuraa sitten jälki-istuntoa: Perttu Pölösen mukaan maailman parantaminen onnistuu parhaiten rakastamalla elämää ja ihmisiä, koska teknologia ja koneet eivät tätä taitoa osaa.

Jotta tulevaisuus ja sen uhkakuvat eivät veisi puhtia toiminnalta, Pölönen neuvoo olemaan kiinni ajassa ja pysymään vuorovaikutuksessa muiden kanssa, koska yhdessä tekeminen vähentää pelkoja tulevaisuutta kohtaan. Jos tänä työelämän tiukkojen arvojen aikana haluaa jotain toisenlaista ajateltavaa, niin tässä on tarjolla nuorta voimaa ja tulevaisuudenuskoa mahdollistavaa meininkiä!

Äitiä ikävä ja Isän kädestä

Teoksessaan Äitiä ikävä Eero Huovinen (s. 1944) muistelee rakasta Aili-äitiään, joka menehtyi ankaraan sairauteen lastensa ollessa vielä pieniä; Eero yhdeksän-, Matti kahdeksan- ja Sakari kolmevuotias.  Ammatissaan taitava hammaslääkäri elää pienten poikiensa kanssa arkea Helsingin Malminkadulla, jossa asutaan äidin kotona äidin vanhempien asuessa samassa huoneistossa. Isä teologi ja historioitsija Lauri on paljon poissa, ensin matkasaarnaajana liikkuen ympäri Suomea, sitten ulkomailla tekemässä tutkimusta. Sama vauhti jatkuu vaimon kuoleman jälkeen, myöhemmälläkin iällä, kuten Huovinen kirjassaan toteaakin: ”Sitoutunut pappi, kalenteri täynnä, aina menossa, pää täynnä ajatuksia”.  Vaimo ja mies kirjoittavat toisilleen paljon kirjeitä, joissa he kertovat omasta arjestaan, mies työstään ja tutkimuksistaan ja vaimo lähinnä perheen ja poikiensa elämästä ja tapahtumista. Aviopuolisoiden välit ovat rakkaat ja läheiset ja he arvostavat toistensa pyrkimyksiä.

Teoksen kuvaus siitä, miten hiljainen ja sulkeutunut suomalainen mies on tottunut käsittelemään surua, olipa hän sitten poika tai aikuinen mies, tuntuu aika yleispätevältä ainakin 1950-luvulle ajateltuna. Suru naamioituu kiireeseen, toimintaan ja myös asian käsittelyn kieltämiseen. Kun poika haluaa tietää äidistä enemmän, isä toteaa, että mitään kerrottavaa tai dokumentteja ei ole. Isän kuoleman jälkeen, 40 vuotta myöhemmin, isän jäämistöstä löytyi kuitenkin runsaasti aineistoa, kirjeitä, valokuvia, muistilappuja, piirroksia, tarinoita, jotka avaavat lohdullisen mahdollisuuden tutustua uudella tavalla äitiin ja myös isään ja surra pohjia myöden tätä aikanaan surematta jäänyttä suurta menetystä.

Perheen nuorimman pojan, kolmevuotiaana äitinsä menettäneen Sakari Huovisen (s. 1951) samaan aikaan ilmestynyt teos Isän kädestä valottaa perhehistoriaa osin tämän saman aineiston avulla isän elämää tutkien. Millä tavoin kolmen pojan isä oli kiinni työssään, urassaan ja perheessään, ja miten hän koetti selviytyä vaimonsa sairastumisesta ja kuolemasta ja sen jälkeen oman ja poikiensa surun kannatteluyrityksistä? Miten pojat oman isänsä kokivat?

Poikien isän elämää on voimakkaasti leimannut nuoruusvuosina sairastettu keuhkotauti, jonka johdosta nuori mies joutuu oleskelemaan Heinolan parantolassa. Siellä hän kokee suurta ahdistusta sairastumisestaan ja arvelee, että se on rangaistus syntisestä elämästä. Syvällinen ajattelu tulee osaksi elämää myös paranemisen jälkeen ja jatkuu koko elämän ajan. Kiinnostus historiaan ja uskonnollisuus tuovat motivaatiota opiskeluun ja uralla etenemiseen. Se vie miehen myös usein pitkiksi ajoiksi eroon perheestään; usein toistuville saarnamatkoille eri puolille Suomea ja opintoihin ulkomaille. Miten kasvavat pojat kokevat suhteensa toistuvasti poissa olevaan, etäiseen isään ja mikä merkitys äidin toiminnalla näinä aikoina on, nousee teoksessa merkittävänä esiin. Sitten kun tämä lasten elämän läheisin ja kantava ihminen sairastuu ja menehtyy, menetys on kouriintuntuva.

Poikien menetyksen suuruutta - lukijan tuntuman mukaan lopulta sekä äidittömyyttä että myös isättömyyttä isän kadotessa puhumattomuuteensa - kuvaa hyvin Eero Huovisen toteamus: ”Äiti ei kadonnut vain sen vuoksi, että hän kuoli. Pian hän alkoi toistamiseen kadota, nyt sen vuoksi, että hänen muistonsa haalistui. Yksinoikeus äitiin jäi isälle. Isä suri ja suri yksin. Menetys oli niin kauhea, että hän mykistyi eikä kertonut äidistä juuri mitään. Isän silmät sen ajan valokuvissa ovat lasimaiset, katse on tyhjä ja autio. Mies murtui, vaikeni ja kapseloi muistonsa. Hän kesti rakkaimpansa kuoleman sulkeutumalla. Meistä pojista tuli ulkopuolisia, äidittömiä.”

Molempia kirjoja lukiessa tulee ajatelleeksi, miten tärkeää olisi, että jokainen ihminen voisi jättää perinnöksi lapsilleen sellaista aineistoa, jonka pohjalta jälkipolvet voisivat paikata elämässään niitä aukkoja, joita lapsuuden tutkimattomista tapahtumista usein jää. Kirjoittamalla tuntemuksistaan ja tutustumalla uudelleen vanhempiinsa tällaisten aineistojen avulla olisi mahdollista käsittää heidän tekemiään ratkaisuja, eheytyä itsekin ja ymmärtää itsestään niitä puolia, jotka kenties joskus ovat jääneet trauman taakse pimentoon.

Sitten alkoi sade

Yksi vetävän romaanin tunnusmerkkejä on se, että kun kirjan sivut alkavat osoittaa loppumisen merkkejä, lukijan tekee mieli huutaa päähenkilöiden perään: - Oottakkee! Elekää nyt jättäkö! Tarina on imaissut niin voimakkaasti mukaansa, että tuntuu surkealta lopettaa kirja ja päästää henkilöt elämään omaa elämäänsä. Tällaiseen henkilöidensä elävyyteen kykenevä kirjailija on suosionsa ansainnut, ja Laura Lähteenmäki (s. 1973) näyttää olevan yksi heistä. Kuten tämä tuore romaani Sitten alkoi sade, myös hänen aiemmin julkaistu romaaninsa Korkea aika (KT 12.06.2016) sai aikaan jotakuinkin samanlaisen tunnelman.

Paula on työhönsä jo melko leipääntynyt, ikääntynyt psykoterapeutti, leski, joka on tottunut itselliseen ja vapaaseen elämäänsä. Hän asuu aviomieheltä perityssä vanhassa talossa maalla ja miettii mennyttä – osin väljähtänyttäkin - elämää miehensä kanssa. Työ ei oikein enää anna sisältöä, se tuntuu jo puuduttavalta; hän osaa hommansa, kuuntelun ja kysymysten teon, yllätyksiä ei ole luvassa siltä puolelta. Paitsi se yksi asiakas silloin aikoinaan, joka käänsi Paulan maailman ylösalaisin.

Tyttären perhe käy kylässä, tyttären miehestäkin on aikojen kuluessa tullut Paulalle läheinen, ja Paula hoitaa lapsenlapsiaan mielellään. Kun tytär yllättäen kertoo, että heille tulee ero, Paula joutuu käsittelemään myös omalta kohdaltaan riipaisevat tuntemukset ja läheisten ihmisten menetyksen, ja joutuu tutustumaan uusiin ja outoihin kumppaneihin. Mikään ei ole enää ennallaan. Jotain muutakin on tapahtunut, koska välit entiseen naispuoliseen ystävään ovat katkenneet vuosia sitten. Tämän Eeva-ystävän kanssa viettämiään hauskoja aikoja Paula kuitenkin usein muistelee. Naapuriin muuttaa kuitenkin lähes saman ikäinen ja samassa elämäntilanteessa oleva nainen, jonka kanssa viriää hiljalleen syvenevä yhteys.

Toinen juonikuvio on Espanja ja sinne Afrikasta rantautunut, peloissaan oleva nuori nainen. Hän tapaa haavoittuvassa tilanteessaan vanhemman naisen, joka ottaa hänet suojelukseensa. Nuoren naisen  tarinaa seurataan vuorotellen polveillen Paulan kertomuksen kanssa, ja lopulta selviääkin, miksi.

Kirja kertoo eleettömästi tapahtumista, jotka suistavat ihmiset yllättäen raiteiltaan ja asettavat entiset kuviot täysin uuteen valaistukseen. Miten pysyä muutoksessa kutakuinkin hengissä ja tolpillaan?

Kansainvälinen naistenpäivä 8.3.

Aurinkoista naistenpäivää!

Kotilieden kansikuva vuodelta 1926, numero 19

Hätäkös tässä...

Pasi Klemettisen toimittama sutkauksia ja sananparsia sisältävä kirja Hätäkös tässä matalassa kaivossa! (- kun ei ole kaulaankaan vettä) on hauskaa luettavaa. Sutkaukset ja sananparret on poimittu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston Vähäisiä keräelmiä -kokoelmasta. Kirjoittaja kertoo, että sanaparsissa itäsuomalaiset suosivat usein huumoria, jolla vastoinkäyminen muunnetaan leikiksi kuten edellisessä sutkauksessa, länsisuomalaiset taas vitsailevat vaikkapa kerskailusta, kuten Komeesti pihaan, vaikka tiellä kontattas. Sananparren avulla vastuu siirtyy puhujalta kuulijoille, kuten on usein sanottu myös savolaisten puheesta.

Sananparsien pääryhmät ovat fraasit eli puheenparret (mm. vertaukset ja kiertoilmaukset), sananlaskut ja sutkaukset. Koskeeko muuallekin kun joka paikkaan? kysytään Hankasalmella ja Kestilän seudulla todetaan, että Isot rosvot päältä kattoo, kun pieniä piiskataan. Vilppulasta on kotoisin sanonta: Voi se olla hoo, sanoi Korpisaari ässää, joka viittaa arkisesti joko lukutaidon heikkouteen tai huonoon näköön, mutta se kertoo myös kuulijalle, että mikään tässä maailmassa ei ole ihan varmaa. Kansa on usein osannut valita oikeat sanat sopivaan tilanteeseen; kysehän on ennen kaikkea tilannekomiikasta ja huumorista, jolla onnistutaan keventämään joskus hankaliakin tilanteita.

Westend

Eletään 1980-luvun nousukauden aikaa. Tytär Elina on kymmenen korvilla, perheensä ainoa lapsi ja isän tyttö. Asutaan Tapiolassa pienessä kaksiossa ja ollaan onnellisia, vaikka rahaakaan ei ole, mutta unelma paremmasta huomisesta elää.

Elinan äiti on opintonsa kesken jättänyt taidehistorian opiskelija, isä on insinööri ja yrittäjä, joka on valmistuttuaan perustanut rakennusfirman. Hän rakentaa myös tyttärelleen pahvista ja tulitikuista kokonaisen kylän, jonka laidalla lainehtii pahvinen meri ja meressä on punavalkoinen majakka, jonne isä vetää jopa sähköt. Majakan lamppu vilkkuu pariston avulla. Majakasta muodostuu tyttärelle lapsuuden aarre, josta hän ei raaski luopua myöhemminkään. Se kannattelee häntä myös myöhemmissä vaikeissa oloissa.

Firmalla menee koko ajan paremmin ja pian perhe muuttaa omakotitaloon ylelliseen Espoon Westendiin ja tutustuu lähistöllä asuvaan Forsholmin perheeseen, jonka tyttärestä Sandrasta Elina saa itselleen tosiystävän ensi kertaa elämässään. Perheen äiti on vaurasta aatelissukua ja isä kansainvälistä uraa tekevä maailmanmies. Elinan ja Sandran perhe alkaa viettää aikaa keskenään, kun Elinan isän yritys kukoistaa ja laajenee, hankitaan muskelivenekin. Asuntojen hinnat jatkavat nousuaan ja rakennusbuumi on huipussaan, mutta varoitusmerkkejäkin alkaa olla ilmassa. Pankit tuputtavat yrittäjille lisää lainaa.

Sitten tulee 1990-luvun alun romahdus vain yhden vuoden aikana; pankit kaatuvat, markka devalvoidaan, yrittäjät menettävät omaisuutensa, kun ovat taanneet kotejaan lainojensa vakuudeksi. Elinan isä, joka on luottanut omiin kykyihinsä ja ahkeruuteen, menettää firman ohessa perheensä koko omaisuuden ja uskon tulevaisuuteen. Muutetaan Matinkylään vuokralle ja äiti yrittää elättää perhettä omalla työllään tulkkina. Isä masentuu ja alkoholisoituu. Kattavana on häpeän tunne siitä, että epäonnistui. Forsholmeille lama ei ole ongelma, koska heidän varakkuutensa perustuu perittyyn rahaan ja vakaaseen toimeentuloon. Ystävyys Elinan perheen kanssa kyseenalaistetaan.

Romaanin kirjoittajan Suvi Vaarlan (s. 1974) Westend on niin hyvä ajankuva 1980- ja 1990-lukujen myllerryksestä ja niiden seurauksista, että sen melkein soisi olevan kurssikirjana kansantalous- ja taloustieteen opinnoissa. Se on havainnollinen ja uskottava kertomus siitä, miten vauhtisokeus saattaa iskeä yrittäjään, miten lama- ja nousukausi vuorottelevat ja mikä merkitys vauraudella - perityllä tai itse ansaitulla - on ihmisten välisissä suhteissa. Sen lisäksi se kertoo koskettavalla tavalla, millaiseen myllytykseen ihminen saattaa joutua yhteiskunnassa tapahtuvien suurten taloudellisten muutosten keskellä ja mikä on perheen merkitys tässä tilanteessa. ”Kaikki mikä ihmiselle annetaan, voidaan myös ottaa pois.”

Karkauspäivä 29.2.

Tänään 29.2. vietetään taas piiitkän neljän vuoden tauon jälkeen karkauspäivää, mutta minkä ihmeen takia tällainen ylimääräinen päivä on kalenterissa? Tietoviisaat kertovat, että kalenteri saadaan tämän yhden päivän avulla toimimaan yhdessä maapallon kierron mukaan, koska yhden vuoden pituus on pilkulleen mitattuna kuulemma 365,242 päivää ja vuodessa normaalisti on 365 päivää. Nuo ylimääräiset kymmenes-, sadas- ja tuhannesosat saadaan ujutettua siis tähän yhteen ylimääräisen päivään ja pysytään maapallon menossa mukana. Hyvä meille tavan tallaajille, kun ovat tuonkin jotkut keksineet. Miksi se sitten on juuri helmikuussa, johtuu siitä, että roomalaisen ajanlaskun mukaan vuosi vaihtuu helmikuun lopussa ja jo Julius Caesar noin vuonna 45 eKr. kalenteria uudistaessaan otti käyttöön karkauspäivän. Ave Caesar! Repetitio mater studiorum est!

Karkauspäivän perinteisiin suomalaisissa oloissa kuuluu kangaskauppaan meno - siis, jos ei suostu jonkun naispuolisen henkilön kyseisenä päivänä lausahtamaan kosintaan; muussa tapauksessa taas pääsee/joutuu naimisiin tai vähintään kihloihin tai avoliittoon, jotka eivät ole huonoja vaihtoehtoja nekään tänä alhaisen syntyvyyden ryvettäminä aikoina. Mutta miten miespuoliset henkilöt sitten voisivat tänä päivänä toimia omaehtoisesti kyseiseen suuntaan, sitä ei kerrota, mutta tasa-arvon nimissä tuotakin asiaa on hyvä jo alustavasti pohtia.     

Lähde: Juhlat alkakoot! (toim. Anu Seljavaara ja Päivi Kärjä)

Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä 28.2.

Kalevala, Ensimmäinen runo, kuvitus Akseli Gallen-Kallela

Velalla koreasti

Näin Kalevalan versus kalavelan versus suomalaisen kulttuurin päivän lähestyessä muistellaan erilaisia kansan- ja kaupunkiperinteeseenkin liittyviä velka-aiheita. - Veli on velka otettaessa, veljenpoika maksettaessa, sanoo vanha kansa vähän eri puolilla Suomea ja tietää. - Ei nälkäinen velasta välitä, kun vaan saisi syödä, sanotaan Uskelassa. - Kyllä elävältä aina velkansa saa, todetaan Pieksämäellä. Sysmässä taas havaitaan: - Rikkaalla on kaikkea, sillä on velkaakin. Viljakkalan suunnalla ollaan aika skeptisiä: - Takaa mies, maksa velka! Heinolassa suhtaudutaan aika epäilevästi velan antajaa kohtaan: - Tuvassa köyhä velan antaa, porstuassa sen pois ottaa. - Velka on hyvä renki, mutta huono isäntä! näin sanotaan toki myös tulesta. Kaikille lohdutukseksi olkoon kuitenkin vielä tämä vanhan kansan sanonta: - Sehän se velat maksaa, joka viimeisenä maailmaan jää! - Tee velka, osta Volga, Volga loppuu ennen kuin velka, varoittivat säntilliset ennen vanhaan innokkaita autonostajia. Näillä mennään ja kaiken kaikkiaan: - Joskus maksetaan takaisin potut pottuina, vaikka olisikin Matti kukkarossa.

Mytologian voimalla

Me täytytään valosta on joensuulaisen, Helsingissä asuvan taideterapeutin Annastiina Stormin (s. 1978) esikoisromaani.

Kirjan nimen nähdessään saattaa ajatella, että tässäpä onkin oikein hyvän mielen kirja; täynnä valoa ja aurinkoa ja lapsuuden ihania leikkejä eikä pilvenhattaraakaan taivaalla aurinkoa sumentamassa. No, totuus on tarua ihmeellisempää; ei tarina olekaan läpeensä niin valoisa, vaikka valoakin kyllä näkyy tunnelin päässä, kun oikein tarkkaan tiirailee.

Teos kertoo oman elämänsä kriiseissä kamppailevista vanhemmista; äiti käy vuorotöissä sairaalassa, on uupunut, ja lopulta joutuu tai pääsee hoitoon. Isän vanhemmuus on jostain syystä hukassa ja hän kulkee omilla tietymättömillä retkillään ja jättää lapset, Siljan ja pikkuveli Santun, selviämään kahdestaan, miten he vain kykenevät. Kertoja vaihtuu ja vaihtuu satukin ja satujen ja mielikuvitusleikkien voimin perheen lapsetkin selviävät päivästä toiseen. Taustalla häärivät mummi Eeva, joka on aika väsynyt palvelemaan ikääntyvää miestään, lempeää Veijo-ukkia, ja suree elämätöntä elämäänsä, ja Mervi, äidin iloluontoinen sisar, mutta he yhdessä edustavat lapsille kuitenkin turvaa ja jatkuvuutta yllättäviä käänteitä käsittävässä maailmassa.

Luettiinpa sitten vielä toinenkin, ihan tuore teos tältä kirjoittajalta. Kerro kerro -romaani kertoo parisuhteessa pitkään olleesta, mutta lapsettomasta kirjailijasta, joka lähtee uutta teosta varten tutkimaan äitinsä salaperäistä menneisyyttä tämän ensimmäiselle työpaikkaseudulle. Kyseinen kylä elää omaa elämäänsä kaukana kaikesta ja sitä verhoaa mystinen tunnelma – siltä se tuntuu ainakin kirjailijan mielestä. Hänen tulonsa tiedetään jo ennalta ja häntä tarkkaillaan myös motellissa, jossa hän asuu.

Teos on kolmen naisen, vanhan Alisan, Lumikin ja nuoren Alisan sukupolvitarina, ja se kuvaa salailusta ja peittelystä kumpuavaa ahdistusta, joka siirtyy sukupolvelta toiselle ja jossain vaiheessa vaatii selvittämistä. Useiden satujen lukijalle ennalta tuttu tematiikka palvelee kerrontaa ikään kuin antaen tietoa kunkin henkilön merkityksestä suvustaan puuttuvia tietoja etsivälle Alisalle.

Tällainen Kadonneen jäljillä -idea on tuttu myös TV-sarjoista, mutta jos miettii, miksi sarjaa ja samasta aihepiiristä kertovaa romaania on vaikea verrata keskenään, niin erona on se, että sarja kertoo usein tunnissa koko konkreettisen etsintämatkan ja lopputuloksen, jonka jälkeen tarinan voi helposti unohtaa. Hidaslukuisessa romaanissa joutuu lähes pakosti analysoimaan henkilöiden tunnekokemuksia, muistoja, tapahtumia, jotka jäävät vaivaamaan pitkäksi aikaa myös lukemisen jälkeen ja innostavat lukijaa pohtimaan tapahtunutta myös oman elämänsä kokemuksiin peilautuen.

Harva meistä on rautaa...

… ja senpä vuoksi kannattaakin seuraavalla Seurasaaren ulkoiluretkellä piipahtaa Läntisessä Pukkisaaressa sijaitsevassa Rautakautisessa kauppakylässä. Seurasaaren toisen puusillan vieressä oikealla on ilmoitustaulu, jossa paikasta kerrotaan. Polkua Itäisen Pukkisaaren kautta talsimalla pääsee pitkospuille, joita pitkin saareen pääsee, ellei luiskahda liukkaalla kelillä jorpakkoon. Pieni pihapiiri esittelee kaupankäyntiä ja myös rautakauden aikaisia rakennustekniikoita, joten vierailu sinne sopii hyvin myös timpurointia harrastavalle. Kauppakylän rakennusten huolto ja kunnostus tapahtuu sekä talkoovoimin että Sommelo ry:n ja Helsingin kaupungin tuella.

Ystävänpäivä 14.2.

Mistä tunnet sä ystävän? / Onko oikea sulle hän? / Anna meren se selvittää, kuka viereesi jää. / Ja jos silloin, kun myrsky soi, / vain sun kumppanis vaikeroi, / vene lähimpään rantaan vie. / Jääköön pois, mikä lie.

Mistä tunnet sä ystävän? / Onko oikea sulle hän? / Anna tunturin selvittää, kuka viereesi jää. / Kun on kaukana kaikki muut, / ja kun päättyvät pitkospuut, / kuka rinnallas ruikuttaa / takaisin mennä saa.

Mistä tunnet sä ystävän? / Onko oikea sulle hän? / Ajat ankeimmat selvittää, / kuka viereesi jää. / Kun on sinulla vaikeaa, / ja kun tarvitset auttajaa, / silloin ystävyys punnitaan. / Menee muut menojaan.

Siitä tunnet sä ystävän, / kun on vierelläs vielä hän. / Turhat tuttavat silloin ois / hävinneet pian pois.

Ystävän laulu, sanat ja sävel Vladimir Vysotski (1938-1980), suom. sanat Juha Vainio, esittäjä Arja Saijonmaa, alkup. elokuvasta Vertikal, 1967

 

Pikku naisia

Tulipahan nyt pieni myönteinen ongelma, kun piti miettiä, laitetaanko Pikku naisia -elokuvasta kertova juttu myös Pikkutimpurin puolelle. Molempi parempi, jos muistaa taannoista leffateatterin katsojaprofiilia; äidit ja tyttäret sulassa sovussa, ja joku rohkea mieskin uskaltautunut katsomaan tätä nuorten naisten eri mahdollisuuksia ja rooleja pohtivaa elokuvaa, josta riittää ammennettavaa myös nykypäivän pohdintoihin.

Pikku naisia on alun perin Louisa May Alcottin kirjoittama romaani, joka kertoo kirjailijan omasta lapsuudesta lähellä Bostonia. Teos oli alun perin kaksiosainen ja myöhemmin se ilmestyi yhtenä osana vuonna 1880. Kirja kertoo neljän sisaruksen, Megin, Jon, Bethin ja Amyn perheestä, heidän elämästään ja tulevaisuuden haaveistaan. Äiti yrittää luotsata villiä tyttölaumaa pysymään edes jossain kuosissa isän ollessa koko ajan poissa rintamapappina Yhdysvaltain sisällissodassa.

Onkohan kukaan elokuvan ystävä välttynyt näkemästä ainakin jotain versiota tästä kirjasta tehtyä elokuvaa, se on nimittäin filmattu aiemminkin useita kertoja ja vielä nyt tämä parhaillaan katsottavana pyörivä, jonka on ohjannut näyttelijä, käsikirjoittaja Greta Gerwig. Leffaan on satsattu hyvä näyttelijäkattaus; mukana ovat niin Saoirse Ronan, Emma Watson, Florence Pugh, Eliza Scanlon, Meryl Streep ja juuri tänä vuonna elokuvasta Marriage Story naissivuosan Oscarin pokannut Laura Dern, joka Pikku naisia -elokuvassa esittää tyttöjen äitiä. Laurieta, naapurin varakasta nuorta miestä esittää Timothée Chalamet. Elokuva sai parhaan puvustuksen Oscar-palkinnon.

Lukurauhan päivä, helmikuun 2. sunnuntai

Tänään on Suomen Kirjasäätiön lanseeraama ja kaikelle kansalle julistama Lukurauhan päivä, jota vietetään aina helmikuun toisena sunnuntaina ja jolloin jokainen halutessaan ja ihan luvallisesti voi rauhoittaa vaikka koko päivän kirjojen lukemiseen - jos olosuhteet ovat siihen otolliset. Lukurauhan varmistamiseksi kannattaa noudattaa Lukurauhan lain kuutta pykälää, jotka on lueteltu seuraavassa:

1 § Lukurauha koskee kaikenlaisia kirjoja ja kaikkia lukupaikkoja.

2 § Yhdessä lukeminen on sallittu.

3 § Yksin lukeminen on sallittu.

4 § Toisille lukeminen on sallittu.              

5 § Toisen lukurauhan häiritseminen on kielletty.

6 § Oman lukurauhan häiritseminen toissijaisilla toiminnoilla on ankarasti kielletty.

Täälläkin ryhdyttiin siis tuumasta toimeen ja toiseen ja nyt kannatellaan jo hyppysissä Annastiina Stormin romaania Me täytytään valosta, josta kuuluu lisää sitten myöhemmin, kunhan päästään takakanteen saakka.

Saamelaisten kansallispäivä 6.2.

Johan Ludvig Runeberg 5.2.

Näin Runebergin (1804-1877) päivän kunniaksi vilkaistiin takavuosien Kirjatimpurin kirjoituksia Jussi Lutviikista. Vuonna 2015 hehkutettiin hänen älykästä ja ahkeraa vaimoaan Fredrikaa. Sen jälkeen käytiin Saarijärvellä ihastelemassa Paavon luonnikasta, ahkeraa ja anteliasta käytöstä vuonna 2016, ja Lähteellä vierailtiin vuonna 2017. Sitten bongattiin se ‘illanruskon auermaan’ lentävä Joutsen vuonna 2018 ja Iisalmen Koljonvirran häränsilmien luona käytiin äimistelemässä Sven Dufvan isänmaanrakkautta vuonna 2019. Kirjahyllyn uumenista löytyi vielä opus, josta nyt loihetaan lausumaan muutama sananen.

Elgskyttarne - Hirvenhiihtäjät -eepos vuodelta 1832 on Johan Ludvig Runebergin heksametrimittaan kirjoitettu esikoisrunoelma, joka kertoo erämaapitäjässä asuvan tavallisen köyhän kansan elämästä ja jonka katsotaan olleen alkuna koko suomalaisen kirjallisuuden kansankuvaukselle. Hirvenhiihtoakin tässä eepoksessa harrastetaan, mutta keskeiselle sijalle nousee kuitenkin, mikäpä muukaan kuin rakkaus. Runeberg kirjoitti tuotantonsa ruotsiksi, ja sitä on suomentanut esimerkiksi Malakias Costiander, Elias Lönnrot, Otto Manninen ja Teivas Oksala.

”Torpass’ iltanen äsken ol’ ollut. Pintava pöytä / siin’ oli tähteineen: läpileivänkantoja, tuoppiin / kaljaa, kuppeihin perunoita ja muikkuja jäänyt. / Lämpöä tulvillaan tupa läikkyi, räiskyvä hiillos / paahteli heltein herttaisin, laen sauhua täyteen / ryöhysi, pilvestään joka pilkahtaa pärepinkkain / tuskin salli ja reen päält’ ortten, kussa ne kuivui. / Vaan savu tumma se ylhääll’ ui, pärevalkeat alla / loimua loi, niin sain valon ehtootyöt salokansan, / vuodett’ Anna kun itselleen, emo toimeva torpan, / arvon miehelleen teki myös, liki muuria huuhtoi / mustaa kattilataan tytär itsekseen hyräellen / mielissään runojaan, ovinurkass’ uuttera poika, / reipas mies, parivarsoilleen tömisytteleville / altaaseen hyväliitteiseen apesilppuja ahtoi.”

Hirvenhiihtäjät, 1. laulu, suom. Otto Manninen

Aamu-tunnelmia 2.2.

Aamulaulu

Kaiu, kaiu lauluni, / kaiu korkealle! / Aamu koittaa, aalto käy / rannan raidan alle.

Nuku, nuku, sydämein, / nuku nuorta unta! / Katso, kuinka havajaa / koko luomakunta!

Lennä, lennä lempeni, / lennä yli vuorten! / Ei ne estä vuoretkaan / lempimistä nuorten.

                                 Aamulaulu, sanat Eino Leino, sävel Toivo Kuula

Aamulla varhain

Aamulla varhain, kun aurinko nousi, / kun minä unestani heräsin,
sydämeni oli niin surusta raskas, / miksi sä kultani hyljäsit mun. / Sydämeni oli niin surusta raskas, / miksi sä kultani hyljäsit mun.

En minä tahtonut uskoa lainkaan / noihin silmiisi sinisiin.
Mutta kun tie oli ollut niin pitkä, / monista murheista lupauksiin. / Mutta kun tie oli ollut niin pitkä, / monista murheista lupauksiin.

Yö oli kaunis ja äänesi hellä, / kaiken nähdä sain uudestaan.
Riemuiten annoin mä sieluni sulle, / miksi sitä et huolinutkaan. / Riemuiten annoin mä sieluni sulle, / miksi sitä et huolinnutkaan.

Miksi sä hyljäsit toisen tähden, / miksi mun uneni loppua sai.
Sydämeni on nyt surusta raskas, / kun sinä kultani hyljäsit mun. / Sydämeni on nyt surusta raskas, / kun sinä kultani hyljäsit mun.

                                   Aamulla varhain, sanat V.A. Koskenniemi, sävel Jean Sibelius

 Aamu toi ilta vei

Sua muistan vielä useinkin yksin kun mä oon. / Kuin kynttilä on elämämme tää. / Vain pieni tuuli joskus voi liekin sammuttaa, / taas toisinaan se myrskyn kestää voi.

Sä olit yksi kukka vain minun tarhassain. / Oli terälehdet juuri auenneet. / Niin kaunista en kukkaa voi koskaan unhoittaa. / Sen kesän olit minun kokonaan.

Minkä aamu toi, sen ilta aina vei. / Näin elin nuoruuteni parhaimman. / Niin jäi mun ystävät, mut jäin myös itsekin. / Oli syksy tullut myös mun elämään.

Nyt katson käsiin vanhoihin ja töihin tehtyihin. / Ne kyyneleistä täyttyis, tunnen sen. / Tää aika elämästä on vuoro itkuun mun, / ja silloin laskut maksettava on.

Minkä aamu toi, sen ilta aina vei. / Näin elin nuoruuteni parhaimman. / Niin jäi mun ystävät, mut jäin myös itsekin. / Oli syksy tullut myös mun elämään.

                                                   Aamu toi ilta vei, sanat ja sävel Veikko Juntunen, esittäjä Jamppa Tuominen

Aamu

Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin, / niin lämpimänä vasten oot sä minun kylkeäin. Siihen mä jään. Sä tuot niin hiljaa kätes kädellein. / Sanot kultasein, mä näin tahdon olla vain.

Mun huuliani etsien sä harot hiuksiain ja sulat suudelmaan. / Vain hyvänolon hiipivän mä tunnen suonissain. Odotan vaan. Sä viet mun hiljaa niin kuin varoen / ja mä myötäilen, ja näin tahdon olla vain.

Ei saa tätä tunnelmaa, kun vain aamuisin, / näin aloittaa mä päiväni tahdonkin. / Ja syttyä sun kanssasi näin päivääni päin hiljalleen.

Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin, / niin lämpimänä vasten oot sä minun kylkeäin. Siihen mä jään. Sä tuot niin hiljaa kätes kädellein. / Sanot kultasein, mä näin tahdon olla vain.

                                         Aamu, sanat Vexi Salmi, sävel Markku Johansson, esittäjä Pepe Willberg

 Rakkauden aamu

Ei vilpitön, sana rakkauden, sisältää voi väärää. / Sano minne mä käyn, mitä tehdä mä voin, ja se tieni määrää. / Olin outo eilen, nyt saan jo sinuun luottaa. / Mitä sattui eilen, nyt suuren ilon tuottaa. / Teko pienikin, teko rakkauden, luo toivon uuteen. / Sinä lyhdyksi jäit yöhön onnettomaan, valon toit ikuisuuteen. / Ethän rakkain pelkää vaikka huolta riittää. / Älä vuoksein pelkää, voin käden kätees liittää.

Vaaroja en mä nää. / Pois taivaalta pilvet häviää. / Eestäni löytää mä saan / kanssasi maan niin kauniin.

Minä nauraa voin, minä itkeä voin, minä toivees täytän. / Minun rakkautein sua kohtaan ei kuole pois, sen näytän. / Kerro sä myös joskus, miksi mulle teit näin. / Kerro miksi onneen miehen oudon veit näin.

Vaaroja en mä nää. / Pois taivaalta pilvet häviää. / Eestäni löytää mä saan / kanssasi maan niin kauniin.

Kuolla vuoksesi voin, elää vuoksesi voin, teen vuokses kaiken. / Kuolla vuoksesi voin, elää vuoksesi voin, saat aivan kaiken. / Kuolla vuoksesi voin, elää vuoksesi voin, teen vuokses kaiken.

                                  Rakkauden aamu, sanat Pertti Reponen, sävel Camilo Blanes Cortés, esittäjä Juhani Markola

Favén Mauri, Sarastus, 1967

Jörn Donner (1933-2020)

Jörn Donnerin kahdeksan periaatetta:

1.     Nuku hyvin, etenkin päivisin, ja päivittäin.

2.     Harrasta laiskuutta. Muista, että aivot toimivat tosikunnolla vain korkeintaan neljä tuntia päivässä.

3.     Älä ”seurustele”. Yksin ollessa keksii enemmän.

4.     Älä tuhlaa aikaasi autojonossa, television ääressä.

5.     Lue sanomalehtiä ja kirjoja.

6.     Syö kalaa ja vihanneksia.

7.     Juo alkoholia säännöllisesti, mutta kohtuullisesti.

8.     Ole utelias, kuin kettu.

Tove Jansson, Mystinen maisema, n. 1930

Leffaa pukkaa: Fabiennen muistelmat

Catherine Deneuve ja Juliette Binoche pistävät parastaan elokuvassa Fabiennen muistelmat, joka kertoo ikääntyvästä filmidiivasta Fabiennesta (Deneuve), jonka juuri ilmestyneitä muistelmia tytär Lumir (Binoche) pikku tyttärensä Charlotten (Clémentine Grenier) ja keskinkertaisen näyttelijän, alkoholiongelmaisen miehensä (Ethan Hawke) kanssa saapuu New Yorkista Pariisiin juhlistamaan. Ihanassa ja tilavassa pariisilaiskodissa asuu sekä Fabiennen asiainhoitaja että diivan nykyinen kumppani, ja myös tyttären isä Pierre piipahtaa paikalla. Hänen nimiinsä on ristitty myös pihalla asustava vanha kilpikonna. Koti sijaitsee puistossa, jonka takana on vankila, ja sellainen tuntuma vaikuttaa leimanneen nyt aikuisen Lumir-tyttären koko lapsuutta ja nuoruutta. Äiti ja tytär muistavat tyttären lapsuuden aikaiset asiat täysin eri tavalla. Lisänä painolastissa on mukana lahjakas, traagisesti menehtynyt näyttelijäkollega, jonka molemmat muistavat ja jonka olemus on herättänyt hyvin ristiriitaisia tunteita.

Elokuvassa ollaan näyttelemisen ja yleensä taiteen tekemisen peruskysymysten äärellä. Miten vahvoihin tulkintoihin näyttelijän on roolissaan kyettävä – ja vaaditaanko sitä aina? Miten käy läheisten ihmisten, kun näytteleminen ja taiteen tekeminen menee perheen ja lasten edelle? Kuinka paljon voi uhrata itsestään taiteen alttarille – ja onko se sen arvoista? Onko mahdollista taiteellisen työn lisäksi olla siedettävä myös läheistensä elämässä? Miten kestää lahjakkaiden ihmisten välinen kateus? Missä vaiheessa on aika antaa anteeksi läheisille tehdyt virheet?

Elokuva on käsikirjoittanut ja ohjannut Kore-eda Hirokazu.