Édouard Louis (s. 1992) on aiemmissa sosiologisesta todellisuudesta kertovissa romaaneissaan kirjoittanut itsestään, isästään ja äidistään, ja nyt on isoveljen vuoro. Kirjan on suomentanut, kuten aiemmatkin Louisin romaanit, Lotta Toivanen.
Minä-kertoja on saanut äidiltään viestin, että hänen alkoholisoitunut isoveljensä, jota kertoja ei ole tavannut vuosikymmeneen, on kuollut 38-vuotiaana. Kirja alkaa kertojan turtumuksesta hänen saatuaan kuulla suru-uutisen: ”Kun kuulin veljeni kuolemasta, en tuntenut mitään. En surua, en epätoivoa, en iloa, en mielihyvää. Otin uutisen vastaan kuin säätiedotuksen tai jonkun, kenen tahansa selostuksen iltapäiväisestä kaupassakäynnistään.”
Kertojan väkivaltainen isä, isoveljen isäpuoli, halveksii poikapuoltaan avoimesti. Pojan oma isä oli hylännyt tämän jo lapsena, ja siitä isoveli ei ollut koskaan täysin toipunut. Louis valottaa tarkasti niitä aikoja, kun isoveljen elämä alkaa luisua alamäkeä, hitaasti mutta varmasti. Perheen aikuisten ja ympäröivän yhteisön kyvyttömyys auttaa poikaa sysää häntä yhä pidemmälle todellisuuden ja kuvitelmien ristiriitaan. Miten tuleekin mieleen wanhan kansan sanonta: jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia. Jälleen kerran Louis tarjoaa hyytävää luettavaa, josta lukijalle jää silti kirkas olo; ei ole huttua tämän teoksen todellisuus.
