Leffaa pukkaa: Primavera

Damiano Michieletton ohjaama, 1700-lukuun sijoittuva elokuva Primavera kertoo Venetsiassa sijaitsevassa Pietan orpokodissa asuvasta nuoresta Ceciliasta (Tecla Insolia). Kovaan kuriin tottuneille tytöille opetetaan talossa luku- ja kirjoitustaito ja he saavat opiskella musiikkia ja soittamista. Tytöt käyvät soittamassa ja laulamassa Venetsian ja Euroopan kuninkaallisille ja aatelisille seurapiireille, mutta naamioituneina ja ristikkojen takana, joten heitä ei voi nähdä, ainoastaan kuulla. Mahdollisuus päästä Pietan suljetusta laitoksesta pois on avioitua jonkun talon valitseman varakkaan miehen kanssa.

Pietan orkesterin opettajaksi valitaan sairaalloinen Antonio Vivaldi (Michele Rondino). Vivaldi huomaa Cecilian lahjakkuuden ja valitsee hänet orkesterin ykkösviulistiksi. Cecilia haluaisi soittaa jatkossakin, mutta orpokoti on solminut hänestä jo rahallisen avioitumislupauksen. Tästä elokuva kehittelee draaman kaarta Cecilian vähille vaihtoehdoille.

Barokkimusiikin merkittäviin nimiin lukeutuva Antonio Vivaldi (1678–1741) on tunnettu erityisesti Neljä vuodenaikaa -teoksestaan. Vivaldi eli loppuelämänsä köyhyydessä ja unohdettiin, mutta 1900-luvulla hänen musiikkinsa löydettiin uudelleen. Varsinkin klassisen musiikin ystäville elokuva tarjoaa viihdyttävän parituntisen.

Evakon päivä 20.4.

Illalla kun äiti peitti mua nukkumaan, en aavistanut mitä aamu tuopi tullessaan. Yöllä oli metsään tullut julma tykkipatteri, evakoiden tumma rivi tiellä hiljaa vaelsi.

Selvään kuului sodan pauhu rajan pinnassa. Epävarmuus jäyti karjalaisten rinnassa. Varttitunti lähtöaikaa meille silloin annettiin. Naapurimme heinäkärriin kalliit nyytit kannettiin.

Häipyi rakkaat mannut sekä kotikujan pää. Sinne kattoin päälle oma taivasläntti jää. Kyyneleiden määrää en vain enää ole muistanut. Karjalaisten elon tahtoa ei sota suistanut.

Meitä vastaan marssi Suomen nuoret soturit. Heitä johti lapsenkasvoiset nuo vänrikit. Moni kulki silloin elämässään viime retkensä päätä kohden vakaana, kuin aavistaisi hetkensä.

 Tietyömiehet kysyivät et "Mikä matkan pää?" "A, kuhan päästään perille, se silloin selviää". Isäntä se jätti heille vielä porsaslaatikon. Lisäsi "Vot, tässä leivän päälle särvintä viel on".

 Asemalla evakoita junaan lastattiin. Virkamiesten kysymyksiin tarkkaan vastattiin. Eräs äiti sanoi "Tässä on mun koko omaisuus, viisi pientä lasta sekä vielä kahvipannu uus".

 Aamuyöllä pieni veli syntyi junassa. Se oli ryppyinen ja vielä silmät ummessa. Lotat toivat taivaanmannaa, kuumaa kauravelliä, tahtoivat he meitä poloisia vielä helliä.

 Kolmen päivän päästä oltiin päätepaikassa. Karjalainen kansa seisoi huutokaupassa. Isännät kun evakoita sinne kyytiin mättivät, viisi lasta sekä äidin sinne tielle jättivät.

 Mekin mentiin siitä kunnantaloon asumaan. Vuoden päästä päästiin omaan mökkiin muuttamaan. Kirje tuli isältä "Mie pääsen pian siviiliin". Tulikin ja kirkon viereen sankarhautaan siunattiin.

 Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti, niin uuden elon alkamista kiurut säesti. Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla. Kerroin hälle kuinka kaunis oli kerran Karjala.

  Evakon laulu, sanat ja sävel Veikko Lavi (1912–1996), perustuu mestaripelimanni Pertti ”Pepe” Husun (1924–2025) kertomiin elämänvaiheisiin

Yhteisöllisyyden merkityksestä

The Care Collective -ryhmän (Andreas Chatzidakis, Jamie Hakim, Jo Littler, Catherine Rottenberg & Lynne Segal) kirjoittama Hoivamanifesti – Keskinäisen riippuvuuden politiikka (The Care Manifesto. The Politics of Interdependence) paneutuu politiikkaan, jolla nykyajan ihmisen yksinäisyyttä ja yksin pärjäämisen vaatimusta voitaisiin vähentää.

Ryhmän visiona olisi luoda hoivaavia yhteisöjä, jotka rakentuisivat neljästä eri elementistä; vastavuoroisesta tuesta, julkisesta tilasta, jaetuista resursseista ja paikallisesta demokratiasta. Hoivaavuus tulisi ulottaa koko elämän alueelle; hoivaavaan politiikkaan, yhteisöön, valtioon, talouteen ja maailmasta huolehtimiseen. Kirjan ovat suomentaneet Elina Halttunen-Riikonen ja Anna Ovaska.

Sahra Wagenknechtin teos Yhteisöllisyyden manifesti (Die Selbstgerechten. Mein Gegenprogramm - für Gemeinsinn und Zusammenhalt), (suom. Riikka Johanna Uhlig), puhuu myös yhteisöllisten arvojen kunnioituksesta ja niiden puolesta. Kirjoittaja tähdentää:

“Arvot ja sosioekonomiset tavoitteet kuuluvat yhteen. Perinteiset yhteisölliset arvot eivät ole taantumuksellisia eivätkä aikansa eläneitä vaan välttämätön perusta politiikalle, jonka pyrkimyksenä on parantaa yhteiskunnan vakautta ja oikaista markkinoiden tuloksia.”

Toiveikasta pääsiäistä!

Joel Haahtela: Talvikappeli

Eletään vuotta 1348 ruton riehuessa Pohjois-Italiassa. Freskomaalari, kirjan minäkertoja, on aloittanut työn uuden kappelin freskojen maalarina apunaan veljekset, kaksi orvoksi jäänyttä nuorta miestä. Työhön on kertojan palkannut ruhtinas, joka toivoo kappelin rakennuttamalla näin sovittavansa elämänsä aikana tekemänsä synnit.

Maalari on suunnitellut kappelin seinille kuusi erilaista kuvaa; vasemmalle puolelle kappelia viimeinen ehtoollinen, Jeesuksen rukous Getsemanessa ja kavaltaminen ja vangitseminen yössä, oikealle puolelle tyhjän haudan ihme, ristiinnaulitseminen ja ristin kantaminen Golgatalle. Alttaripäätyyn on vielä tulossa ruhtinaan toivomuksesta viimeinen tuomio.

Yllättäen hidasta työtä seuraamaan ilmestyy nainen, joka istuu kappelin hämärässä puhumattomana, kuten on ollut viimeiset kaksi vuottakin. Maalari ei tarkalleen tiedä naisen taustaa, vaikka onkin kuullut erilaisia huhuja paikallisilta. Myös työn tekijällä itsellään tuntuu olevan salaisuuksia kannettavanaan. Ja miksi mies maalaa freskoon omat kasvonsa Juudaksen kasvoiksi? Mistä syystä alttaripäädyn maalauksen aihe lopulta vaihtuu?

Joel Haahtelan (s. 1972) Talvikappeli-teoksen verkkainen eteneminen suo lukijalle tarinan seuraamisen lomassa myös sen, että kiireettä ehtii pohtia teoksen ajatuksia herättävää sanomaa syyllisyydestä ja sovituksesta.

Hiljaisen viikon sanomaa

Monenlaista ajateltavaa tälle viikolle tuli, kun luettiin Kalle Mäenpään kirjoittama Katso ihmistä – Poliisi pahan ja pyhän äärellä -teos. Kirjassaan Mäenpää kertoo Porin seudulla työskentelystä ja töiden herättämistä ajatuksista ja tunteista ensin rikospoliisina, sitten papin tehtävässä ja myöhemmin terapeuttina.

Mäenpää toteaa kirjassaan jo lapsuudessaan saamistaan elämän eväistä: ”Jo varhain opin, että jokainen ihminen ansaitsee tulla kohdatuksi arvokkaana ja tärkeänä, riippumatta siitä, mitä hän on kokenut tai tehnyt. Näin kuinka käsi voi nostaa, sana kantaa ja lämpö murtaa jään. Kuinka tuki, apu ja rohkaisu voivat nostaa ihmisen pohjalta ja muuttaa hänen tarinansa suunnan.”

Kuin mottona ajatuksilleen Mäenpää siteeraa teoksensa alussa Hjalmar Söderbergin Tohtori Glasia (suom. Kyllikki Villa):”Ihminen haluaa olla rakastettu, sen puuttuessa ihailtu, sen puuttuessa pelätty, sen puuttuessa ylenkatsottu ja inhottu. Ihminen haluaa herättää toisissa jonkinlaisia tunteita. Sielu jäätyy tyhjiössä ja haluaa yhteyttä toisiin hinnalla millä hyvänsä.”

Työtytöistä

Sinikka Paavilaisen tietoteos Työtytöt – Tytöt isänmaan palveluksessa 1941–1945 kertoo nuorista - 17-vuotiaista 25-vuoden ikäisiin - naisista, jotka osallistuivat sotavuosina vapaaehtoisille työpalveluleireille eri puolilla Suomea. Heitä oli noin 1 500. Naiset olivat kotoisin sekä maalta että kaupungeista, eri yhteiskuntaluokista ja he edustivat eri ammattialoja. Usein he olivat juuri koulunsa lopettaneita, opiskelijoita tai työelämään siirtyneitä, he halusivat ehkä vielä aikaa miettiä mahdollista tulevaisuuttaan ja samalla olla mukana auttamassa isänmaata sodan aikana. Oli myös siirtoväen mukana tulleita nuoria, joille ei vielä ollut löytynyt sopivaa tekemistä.

Leireillä tapahtuneen kuusi kuukautta kestäneen koulutuksen jälkeen tytöt ohjattiin yleensä kunkin seudun vähävaraisten pienten tilojen emäntien avuksi. Miesten ollessa rintamalla työtytöt auttoivat maa- ja peltotöissä, laittoivat ruokaa, toimivat kodeissa lasten- ja vanhusten hoitajina, pesivät pyykkiä ja auttoivat navetalla. Joskus he joutuivat töihin sotatoimialueillekin ja osallistuivat myös evakkojen kuljetuksiin.

Itäsuomalaista todellisuutta 1900-luvun alkupuolelta

Ivar Aleksander Ekström (1891–1971), A. Ahlström Oy:n metsätyömaiden palkanmaksajana työskennellyt metsäteknikko ja valokuvaaja, kuvasi kierrellessään Savon, Kainuun ja Pohjois-Karjalan syrjäseutujen torpparien ja mäkitupalaisten elämää 1900-luvun alkupuolella ja koosti niistä kokoelman “Metsäkansa”. Hän työsti kuvistaan myös kokoelmaa ”Maakansa”, joka ei kuitenkaan ehtinyt valmistua kokonaisuudeksi. Kaikki Ekströmin kuvat, noin 9 000 negatiivia, ovat Varkauden museon omistuksessa.

Pirttiviljelyä, Kiuruvesi, 1924

Työntekoa, Vuolijoki, 1916

Lunta omiksi tarpeiksi, Kuopio, 1960

Myyttisten naishahmojen pauloissa

Emmi Itärannan (s. 1976) uusin teos Lumenlaulaja sukeltaa suoraan kansanperinteen syvään päähän ja nostaa esiin erityisesti voimallisen ja myyttisen naishahmon Louhen ja hänen historiansa. Itärannan aiemmin julkaistuja teoksia ovat Teemestarin kirja, Kuunpäivän kirjeet ja Kudottujen kujien kaupunki.

Luopumisen surua

Tomi Kontion (s.1966) teos Koira nimeltä Kissa hyvästelee ystävän voitti vuonna 2025 lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Teossarjassa, joista tämä on viimeinen, esiintyy kolme ystävää; koira, jonka nimi on Kissa, kissa, jonka nimi on Koira ja Näätä, joka on vanhemmanpuoleinen ihminen. He asuvat yhdessä sataman laidalla hylätyssä kontissa.

Yhtenä virikkeenä kolmikolla on vanha kuperaruutuinen televisio, joka ei toimi. Ei sen ole tarkoituskaan toimia, sitä vain katsellaan ja kuvitellaan asioita ruudun pinnalle.

”Me katsomme tyhjää ruutua ja yhtäkkiä se alkaa elää”, Näätä sanoo. ”Mutta voi miten surullista on nähdä metrossa ihmisiä, joita ruutu katsoo ja imee heidät tyhjiksi.”

Kevään saapuessa Näätä pyytää Kissaa ja Koiraa saattajikseen matkalle, jolta hän ei enää palaa. Mutta Näätä tietää, että hänen ystävänsä selviävät kyllä keskinäisen rakkautensa voimalla ja pääsevät hyvään kotiin Tiikerin luo.

Teos käsittelee luopumisen surua, mutta se on lohdullinen ja sopii kaikenikäisille. Kirjan, kuten sarjan aiemmatkin julkaistut teokset, on kuvittanut Elina Varsta.

Tarinaa Irlannista

Claire Keeganin (s. 1968) elettömät ja lyhyehköt tarinat eivät selity sillä, etteikö asiaa olisi senkin edestä. Kirjassaan Kasvatti (Foster) Keegan kuvaa pientä tyttöä, jonka isä vie ennalta määräämättömäksi ajaksi vanhemman pariskunnan hoiviin. Tytön kotona on jo ennestään monta lasta ja uusi on tulossa eikä vanhemmilla ole aikaa eikä kykyä vastata lapsen läheisyyden tarpeisiin.

Pariskunnan luona tyttö saa osakseen huomiota ja lämpöä ja hänessä alkaa herätä luottamusta aikuisia kohtaan. Samalla hän saa myös hiljaista tietoa pariskunnan omasta elämästä ja menetyksistä. Ennen pitkää koittaa tuskallinen hetki, jolloin tyttären on aika palata kotiin.

Kirjan pohjalta on valmistunut myös elokuva Hiljainen tyttö, joka oli Irlannin Oscar-ehdokas vuonna 2022.

Kirjassaan Nämä pienet asiat (Small Things Like These) Claire Keegan kertoo kotimaassaan arasta aiheesta; Irlannin katolisen kirkon ylläpitämistä naisten työlaitoksista, jotka lakkautettiin vuonna 1996. Näihin laitoksiin joutuneille naisille elämä saattoi osoittautua hyvin ankaraksi.

Elämässään hyvin selviytynyt, perheellinen polttoaineiden välittäjä Bill Furlong tapaa hiiliä läheiseen luostariin toimittaessaan nuoren tytön, jonka vaikea kohtalo ei jätä häntä rauhaan. Furlong joutuu käsittelemään mielessään sitä epätasa-arvoa, joka näyttäytyy konkreettisesti hänen omien, hyvinvoivien lastensa ja hänen tapaamansa tytön välillä, ja tekee oman, närkästystäkin herättävän ratkaisunsa.

Molemmat kirjat on suomentanut Kristiina Rikman.