Menetyksen äärellä

”Resilienssi syntyy siitä, että kerryttää kokemusta. Niinkö se menee? Sitäkö se tarkoittaa? Sinusta tuli totaaliyksinhuoltaja, leski ja edunvalvoja, perintöveroasiantuntija, kiinteistövälittäjä ja kasvatustieteilijä. Jo Epikuros tiesi: kuolema ei meitä liikuta.”

Sanni Isometsän (s. 1985) esikoisromaani Katoamiskertomus kuvaa hyvin leskeksi ja pienen lapsen huoltajaksi jääneen päähenkilön hämmennystä ja avuttomuutta yllättäen sattuneen menetyksen jälkeen. Osassa tarinaa teoksessa käytetään päähenkilöstä toista persoonaa, yhtä etäännyttämisen keinoa; kuin katsoisi itseään ulkopuolisena, kun tapahtunut asia on liian tuore tajuttavaksi.

Läheisen ihmisen menetys nostaa kertojassa esiin myös lapsuudessa tapahtuneen traumaattisen menetyksen; isän kuoleman, joka on aikanaan jouduttu painamaan puhumattomaksi.  Nyt sekin on alkanut vaatia omalta osaltaan selvittämistä ja avoimuutta.

Ja kuitenkin: ”Selviytymisen kauhu on sitä, että päättää elää, vaikka kaikki ympärillä tuhoutuu; kun tajuaa, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin jatkaa.” Siinä on lopulta tämänkin teoksen realistinen perusajatus.

Niin metsä vastaa kuin sinne...

Erkki Lähteen ja Silja Konosen kirja Uuden ajan metsäopas – Aito jatkuva kasvatus liittyy ensi-iltansa elokuussa 2026 saaneeseen Jari Kokon dokumenttielokuvaan Metsäsota ja rauha sekä Erkki Lähteen elämäkertaan. Elokuva nähdään syyskuussa myös Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla ja teatteri Orionissa.

Ei tänään

Itsellinen, perheetön antikvariaatin pitäjä, 50-kymppinen Lasse, viettää 1990-luvun lopulla tavanomaisia, tylsiäkin arkipäiviä omistamassaan helsinkiläisessä antikvariaatissa yhdessä apulaisensa, nuoren Hanssonin kanssa. Eräänä päivänä liikkeeseen astuu nuoruuden ihastus Marja parinkymmenen vuoden takaa. Sattumaako?

Marja on ollut edustusrouva, kahden nuoren miehen äiti Haukilahdesta, ja eroamassa pitkästä avioliitostaan menestyvän uramiehen kanssa. Tapaaminen Lassen kanssa johtaa heidät nopeasti suhteeseen ja sen myötä ristiriitatilanteisiin, joita välttämättä alkaa ilmetä. Molempien osapuolten oman elämän joidenkin asioiden kertomatta jättäminenkin alkavat vaikuttaa suhteeseen.

Tätä suhdetta lähes 70-vuotiaalla Lassella on aikaa miettiä nyt, kun hän on jo luopunut liikkeestään ja Hansson on ottanut siitä vastuun. Lasse muistelee myös oman ja Marjan lapsuuden perheen ja lähtökohtien eroavuuksia; millaisia edellytyksiä suhteella siinä mielessä oli kehittyä. Lasse oli aina tuntenut tarvetta pitää huomaamatonta, mutta silti olemassa olevaa reviiriä ympärillään itseään suojellakseen, toisaalta se teki hänestä yksinäisen.

Lassen tapa analysoida itseään kuulostaa varsin tutulta: ”Ymmärrys omista teostaan ja toimintansa motiiveista, siinä määrin kuin sitä ylipäätään on, tulee elämässä aina liian myöhään, vasta kun teot on jo tehty. Sitä ei voi muuttaa. Sille ei mahda mitään.”

Juha Itkosen romaanin nimi Huomenna kerron kaiken on avain teoksen ymmärtämiseen. Tuossa se olisi, käsivarren mitan päässä, mutta tohdinko ja haluanko ottaa sen vastaan, on päähenkilö Lassen tuhannen taalan kysymys.

Syksyä odotellessa

Mahdollisuus kokea elämässä vielä kerran huumaava ihastuminen ja rakkaus ovat aivan Lilin, teoksen vanhenevan päähenkilön ulottuvilla, kun hän on tavannut työnsä parissa hurmaavan nuoren ranskalaisen Mariuksen.

On elokuu ja luonto on kypsimmillään ennen syksyn tuloa ja kaiken kuihtumista. Lili viettää aikaa puutarhamökillään kaupungin keskustassa yhdessä vanhan koiransa Rauhan kanssa ja parin läheisen ihmisen piirissä. Hän ei ollut koskaan ajatellut enää rakastuvansa tai rakastavansa muita kuin lapsiaan:

”Se tila, johon hän aina oli joutunut rakkauden vuoksi: hätä, pelko, turvattomuus. Olemisen reunamille suistuminen, jatkuva hylätyksi tulemisen odotus.”

Ja kuitenkin; mitään muuta hän ei tänään odottanut enemmän kuin Mariuksen saapumista vielä kerran ennen kuin tämä lähtisi kotimaahansa takaisin. Odotellessaan hän muistelee ensimmäistä suurta ihastustaan, runoilijaa, jonka kanssa Pariisissa vietetty intensiivinen aika vaikutti merkittävästi hänen elämäänsä.

Sirpa Kähkösen romaani Marius kertoo niistä hatarista toiveista ja odotuksista, mitä ihminen - lähes iästä riippumatta - usein elättelee mielessään.  Voisiko odottamisen kokea myös niin, että onnea on jo se, jos voi odottaa. Miten kävisi, jos ei enää voisi odottaa mitään. Jos mahdollisuus johonkin tuntemattomaan olisi kuitenkin olemassa, toisiko se toivoa, vaikka niin ei tapahtuisikaan.

Sirpa Kähkönen on tarttunut haastavaan aiheeseen ja käsittelee sitä kunnialla. Lukukokemus kerrassaan.

Täydellisyyttä havittelemassa

Vincenzo Latronicon romaani Täydellistä (Le perfezioni) kuvaa nuorta pariskuntaa, joka on muuttanut Berliiniin tehdäkseen siellä, inspiroivien ihmisten kansoittamassa yhteisössä, omaa luovaa työtään graafisina suunnittelijoina; mitä se nyt sitten kulloinkin merkitsikään. He olivat onnekkaasti aikoinaan tutustuneet internetin maailmaan ajoissa ja saaneet työkalut toimia alalla. Kotiseutu eteläisessä Euroopassa tuntui nuhjuiselta ja jälkijättöiseltä paikalta verrattuna siihen kaikkeen uuteen, mitä trendikkäällä suurkaupungilla oli tarjota.

Kuplassa eläminen ja päivästä toiseen toistuva elämyshakuinen elämä alkaa kuitenkin vähä vähältä uuvuttaa, varsinkin, kun kaupungin historiastakaan ei saa irti juuri mitään. ”Miten ihmeessä tämä on heistä joskus ollut mielenkiintoista?” he alkavat kysellä omaan työhönsäkin viitaten. Onneksi yllättäen tarjoutuukin pakokeino; perintönä saatu maatila, jonne voi mennä harjoittamaan maatilamatkailua.

Leena Rantasen suomentama Latronicon teos kuvaa vieraantunutta elämää niin sarkastisesti, että lukijalle jää hälytysnappi päälle kirjan luettuaankin; tällaiseksiko maailma oikeasti on menossa. Lopun keinotekoinen ja muodikas ratkaisu, että muutetaan maalle, niin kaikki järjestyy, on sekin kuin piste iin päällä onttoudessaan.

Louisia jälleen - eikä turhaan

Édouard Louis (s. 1992), vanhempiensa antaman nimen perusteella alun perin Eddy Bellegueule, päättää muuttaa nuorena kaiken siihenastisessa elämässään, koska kasvaminen ympäristössä, joka torjui hänet ja tarjosi hänelle enimmäkseen näköalattomuutta ja puutetta, osoittautui hänelle sietämättömäksi. Louisin kirja Muutos: metodi (Changer: méthode) koostuu tästä vuosia kestäneestä ja uuvuttavasta prosessista, jonka lopputulemana hän ryhtyy kirjoittamaan siitä, mitä tuon prosessin läpikäyminen on merkinnyt hänelle ihmisenä sekä suhteessa taustaansa ja kirjalliseeen uraansa.

Aggressio lapsuudessa koetusta pilkasta ja elämän antamista laihoista eväistä antaa kirjoittajalle voimavaroja, joiden ja myös ymmärtävien ihmisten avulla hän ponnistaa eteenpäin. Pääsy lukioon, joka kotipaikkakunnan nuorille oli harvinaista, on ensimmäinen askel vapauteen. Ystävystyminen Elenan ja muiden eri maailmassa elävien ihmisten kanssa avaa tietä uuteen todellisuuteen. Siihen tutustuttuaan eri yhteiskuntaluokkien epätasa-arvoisuudelta ei voi enää ummistaa silmiään; kysymykset oikeudenmukaisuudesta heräävät ja ymmärrys omaa taustaa kohtaan alkaa lisääntyä.

Louis on kirjoittanut omasta elämästään useita romaaneja, joista jo ensimmäinen Ei enää Eddy teki hänestä kuuluisan. Muita suomennettuja teoksia nyt puheena olevan lisäksi ovat Väkivallan historia, Kuka tappoi isäni, Naisen taistelut ja muodonmuutokset, Monique pakenee ja viimeisin on tänä vuonna suomennettuna ilmestynyt Luhistuminen. Lotta Toivanen on suomentanut kaikki mainitut teokset.

Tarttumapintaa tiiliskiveen

Jälleen kerran - ei muisteta, monesko se on - yritetään tarttua tämänlaatuiseen tiiliskiveen ja saada se heittämällä haltuun. Muistan kerroista päätellen temppu ei taida tälläkään kerralla onnistua. Yritetään silti, koska wanha kansakin sanoo, että ‘yrittänyttä ei laiteta’.

Painumia

Anteeksi antamisesta ja ymmärtämisestä ainakin - vaikka kaikkea kokemaansa ei voisikaan unohtaa - puhuu Iisa Pajulan (s. 1979) esikoisromaani Pehmeitä kohtia.

Jenny on joutunut kesken oman ihmissuhdekriisinsä hankalaan tilanteeseen; hänen äitinsä Saara on sairastunut ulkomailla ja Jennyn on mentävä kesämökille etsimään äidin hoitotahtoa. Jenny itse kipuilee rakkaussuhteessa varattuun mieheen, joka ei näytä tietävän, mitä oikein haluaa; paluuta entiseen vai uutta alkua Jennyn kanssa.

Vuorokauden kestävässä tarinassa lukija voi seurata Jennyn mielen liikkeitä, kun hän yrittää selviytyä raastavien tunteidensa kanssa. Myllerrykseen sekoittuu myös muistoja kesämökiltä. Yllättäen Jenny löytää Saaran menneiden vuosien päiväkirjan, jossa Jennyn äiti kipuilee oman kielletyn rakkautensa kanssa. Se oli aikanaan johtanut Jennyn vanhempien eroon ja isän katkeruuteen äitiä kohtaan. Kesämökille tulee käväisemään myös Jennyn kouluaikainen tuttava, joka on jäänyt paikkakunnalle asumaan. Hänen tuomansa tieto avaa Jennyn silmät tajuamaan äidinkin vaikuttimia suhteessa isään.

”Oli olemassa erityinen kraatteri, joka syntyi, kun maaperään pudotettiin rakastuneiden yhteinen johtopäätös vaihtaa menneet elämänsä uuteen, yhteiseen elämään. Jäljelle jääneiden tehtäväksi jäi kaivautua esiin kraatterin reunamilta.”

Hiilikosta röhköseen

Kysymys: Mitä tarkoittavat ekryörä, hiilikko, hytisevä, jälttä, karuska, kouhaatus, kuprossi, lihvo, punsa, röhkönen, sipatti ja tikkutollo? Vastaus: No nehän ovat ihan tuiki tavallisia savolaisia ruokalajeja.

Nämä eksoottisilta kuulostavat ruokalajit löytyivät Bertta Räsäsen kokoamasta ja Eila Ollikaisen toimittamasta teoksesta Savolainen keittokirja. Bertta Räsänen (1921–1994), omankin työnsä vuoksi asiaan vihkiytynyt ammattilainen, oli kerännyt koko elämänsä ajan maakunnallisia reseptejä nimenomaan perinneruokien osalta. Kaskenpolton osanneet savolaiset tiesivät, miten nauriista ja ohrasta saadaan hengissä pitävää ruokaa, ja sitten, kun ruis tuli osaksi viljelyskasveja ja kalaa saatiin tuhansien järvien maan itäosien monista järvistä ja lammista, alkoi ruokakulttuurikin kehittyä.

Räsäsen kirja on koottu kalenterin mukaisesti eri vuodenaikoina saatavien raaka-aineiden, kuten viljan, marjojen, kalan ja lihojen saatavuuden mukaan. Elettiin suurelta osin omavaraistaloudessa, joten vuodenaika oli pakkokin ottaa huomioon. Kirjassa kerrotaan myös erilaisista juhlista ja niiden ruokaperinteistä ja teoksen lopussa on ruokareseptejä ja teko-ohjeita. Vaikka ei nyt juuri tänään alkaisikaan kokkailla tikkutolloa, niin lukukokemuksena tämä, jo aikaakin nähnyt teos, on mieltä nostattava, kuten taikinatkin aina ovat.

Taiteilijaelämää

Noora Vaaralan (s. 1981) kirjoittama elämäkertateos Sarviini puhkeaa lehti – Ihmeellinen Reidar Särestöniemi lainaa otsikkoonsa taiteilijan itsensä kirjoittamaa kuvausta innoittavan ihmissuhteen löytymisestä.

Reidar Särestöniemi (1925–1981) oli kotoisin Kittilän Kaukosen kylästä ja hänen ateljeensakin oli siellä, kuten edelleenkin on. Taiteilija opiskeli kyllä Helsingissä ja sen aikaisessa Leningradissa, mutta veri veti takaisin taiteen juurilähteille, joista hän ammensi tuotantonsa. Eläessään Särestöniemi herätti etenkin perinteisen taidemaailman piireissä ristiriitaisia ajatuksia, tunteita ja syrjintääkin, kuten kirjan kirjoittaja toteaa. Kuuluminen vähemmistöön ei Särestöniemen elinaikana myöskään helpottanut suhtautumista, vaikka asiasta vaiettiinkin.

Kirjan mukaan Särestöniemi oli - maallikon mielestä oikeastaan yllättävää, jos ajattelee hänen alkukantaisia teoksiaan - myös taiteen väärentäjien listoilla, ja silti monet hankkivat hänen taulujaan arvioimatta niiden alkuperäisyyttä. Kuinka ollakaan, juuri nytkin parhaillaan avoinna olevasta Särestöniemen töiden taidenäyttelystä on löydetty jälleen yksi teos, jota epäillään väärennetyksi.

Vaaralan kirja tuo esiin pohjoisen taiteilijan elämän ristiriitaisuuden ja myös taiteellisen tunnustuksen saamisen tärkeyden. Vaikka vaikutusvaltaisia politiikan parista ja muualta löytyneitä ystäviä olikin kosolti, myös taiteen puolelta tullut hyväksyntä olisi ollut tarpeen. Kulttuurihistoriallisesti arvokasta on, että Särestöniemen koti ja museo saatiin pelastetuksi, ja että tähänkin työhön osallistuneiden ponnistelut tulevat kirjassa huomioiduiksi.

Wiisasten juomasta

Wiina on viisasten juoma, sanoo wanha kansa ja tietää. Ludvig Holbergin kirjoittama, vuodelta 1722 peräisin oleva juopottelusta kertova Jeppe Niilonpoika on sekin edelleen ajankohtainen. Tästä teoksesta kansan suussakin edelleen pyörii kysymys ’miksi Jeppe juo?’. Yli 300 vuotta on mennyt; joko on saatu vastaus tähän kysymykseen?

Johanna Aatsalon (s. 1967) kirja 2784 päivää teos kuvaa läheisten elämää alkoholiriippuvuuteen sairastuneen kumppanin kanssa. Mieluisan uuden kumppanin tapaamisen jälkeen jo ensimmäiset repsahdukset tuovat suhteeseen shokkireaktion, mutta kun lupauksiin halutaan uskoa, niin yhteinen matka jatkuu. Uusperhe sairastuu omalla tavallaan; tukee, salailee, ymmärtää ja kannattelee, ja suhteen alun hyvä energia alkaa valua yhden aikuisen koossa pitämiseen.

Se tiedetään, että alkoholismi ei katso yhteiskuntaluokkaa eikä varallisuutta. Tässäkin kuvauksessa sairastunut on selvin päin ollessaan yhteisössään menestynyt ja mitä hurmaavin ihminen. Vaikka liikakäyttäjä haluaisi itsekin lopettaa, se on kovan työn takana, vaatii oman tilansa hyväksymisen eikä sittenkään aina onnistu. Kantavia ajatuksia kirjassa herää kuitenkin siitä, että paraneminen on mahdollista muiden tuella, ja sairastuneen läheisten on mahdollista elää omaa elämäänsä yhden sairaudesta huolimatta. Muiden tuella sekin, ja hyvä niin; olemme täällä toisiamme varten.

Laiturilla lähtöä tekemässä

”Einarin sisäpuolella on arpikudosta. Osa ruhjoutumasta on samankaltaista kuin minun ruhjeeni, mutta osa kivusta on hänen syvintä yksityisyyttään. Minunkin yksityisyydessäni on suru, jota Einar ei tunne, vanha musta koira. Se istuu huoneen nurkassa ja läähättää. Joskus öisin se ulvoo. Joskus se ravaa edestakaisin katolla.”

Hanna ja Einar, kaksi ikääntynyttä, kauan yhdessä ollutta taitelijaa - toinen runoilija, toinen taidemaalari - on elänyt vanhassa merenrantahuvilassaan vuosikymmeniä, mutta nyt on tullut aika sanoa talolle hyvästit. Kumpikaan ei jaksa enää pitää taloa kunnossa eikä hoitaa puutarhaa. Valmiiksi on jo etsitty asunto kaupungista, mutta sitä ennen on kestettävä tähänastisesta elämästä luovuttamisen tuska ja kaikki siihen pakkautuneet vellovat tunteet.

Kristiina Wallinin toinen romaani Laituri kuvaa vanhenevien, toisensa melko hyvin tuntevien ihmisten hidasta elämää ja yhteisiä ja erillisiä tuntemuksia osuvasti, ottaen lukijan intensiivisesti mukaan kokemuksiin. Sen vuoksi kirjan sisältö on, paitsi puhdistava, myös lukijalle keskittymistä vaativa asia. Nyt ei riennetä eteenpäin hiukset liehuen, nyt pysähdytään tämän asian äärelle, vaikka se toisikin mukanaan vaikeita tunteita.

”Einar tietää, että Hanna vaeltaa öisin vainajien kanssa, haalii ympärilleen menneet sukupolvet ja puhuu hiljaisella äänellä heille, joita ei enää ole. Hänelle tämän- ja tuonpuoleisen välinen raja on huokoinen, ei hän kiinnity juuri-nyt-olevaan samalla tavalla kuin Einar. Vaikka Einar huutaa pimeään, hänen vainajansa eivät vastaa.”

Eeva Kilpi (1928–2026)

Eeva Kilpi 18.2.1928–27.6.2026

 

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.

Ajattele: - Miten erikoinen kokemus.

Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,

vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän…

 

    Eeva Kilpi: 6, katkelma teoksesta Ennen kuolemaa, VII, Metsästä (1982)