Hiljaisen viikon sanomaa

Monenlaista ajateltavaa tälle viikolle tuli, kun luettiin Kalle Mäenpään kirjoittama Katso ihmistä – Poliisi pahan ja pyhän äärellä -teos. Kirjassaan Mäenpää kertoo Porin seudulla työskentelystä ja töiden herättämistä ajatuksista ja tunteista ensin rikospoliisina, sitten papin tehtävässä ja myöhemmin terapeuttina.

Mäenpää toteaa kirjassaan jo lapsuudessaan saamistaan elämän eväistä: ”Jo varhain opin, että jokainen ihminen ansaitsee tulla kohdatuksi arvokkaana ja tärkeänä, riippumatta siitä, mitä hän on kokenut tai tehnyt. Näin kuinka käsi voi nostaa, sana kantaa ja lämpö murtaa jään. Kuinka tuki, apu ja rohkaisu voivat nostaa ihmisen pohjalta ja muuttaa hänen tarinansa suunnan.”

Kuin mottona ajatuksilleen Mäenpää siteeraa teoksensa alussa Hjalmar Söderbergin Tohtori Glasia (suom. Kyllikki Villa):”Ihminen haluaa olla rakastettu, sen puuttuessa ihailtu, sen puuttuessa pelätty, sen puuttuessa ylenkatsottu ja inhottu. Ihminen haluaa herättää toisissa jonkinlaisia tunteita. Sielu jäätyy tyhjiössä ja haluaa yhteyttä toisiin hinnalla millä hyvänsä.”

Työtytöistä

Sinikka Paavilaisen tietoteos Työtytöt – Tytöt isänmaan palveluksessa 1941–1945 kertoo nuorista - 17-vuotiaista 25-vuoden ikäisiin - naisista, jotka osallistuivat sotavuosina vapaaehtoisille työpalveluleireille eri puolilla Suomea. Heitä oli noin 1 500. Naiset olivat kotoisin sekä maalta että kaupungeista, eri yhteiskuntaluokista ja he edustivat eri ammattialoja. Usein he olivat juuri koulunsa lopettaneita, opiskelijoita tai työelämään siirtyneitä, he halusivat ehkä vielä aikaa miettiä mahdollista tulevaisuuttaan ja samalla olla mukana auttamassa isänmaata sodan aikana. Oli myös siirtoväen mukana tulleita nuoria, joille ei vielä ollut löytynyt sopivaa tekemistä.

Leireillä tapahtuneen kuusi kuukautta kestäneen koulutuksen jälkeen tytöt ohjattiin yleensä kunkin seudun vähävaraisten pienten tilojen emäntien avuksi. Miesten ollessa rintamalla työtytöt auttoivat maa- ja peltotöissä, laittoivat ruokaa, toimivat kodeissa lasten- ja vanhusten hoitajina, pesivät pyykkiä ja auttoivat navetalla. Joskus he joutuivat töihin sotatoimialueillekin ja osallistuivat myös evakkojen kuljetuksiin.

Itäsuomalaista todellisuutta 1900-luvun alkupuolelta

Ivar Aleksander Ekström (1891–1971), A. Ahlström Oy:n metsätyömaiden palkanmaksajana työskennellyt metsäteknikko ja valokuvaaja, kuvasi kierrellessään Savon, Kainuun ja Pohjois-Karjalan syrjäseutujen torpparien ja mäkitupalaisten elämää 1900-luvun alkupuolella ja koosti niistä kokoelman “Metsäkansa”. Hän työsti kuvistaan myös kokoelmaa ”Maakansa”, joka ei kuitenkaan ehtinyt valmistua kokonaisuudeksi. Kaikki Ekströmin kuvat, noin 9 000 negatiivia, ovat Varkauden museon omistuksessa.

Pirttiviljelyä, Kiuruvesi, 1924

Työntekoa, Vuolijoki, 1916

Lunta omiksi tarpeiksi, Kuopio, 1960

Myyttisten naishahmojen pauloissa

Emmi Itärannan (s. 1976) uusin teos Lumenlaulaja sukeltaa suoraan kansanperinteen syvään päähän ja nostaa esiin erityisesti voimallisen ja myyttisen naishahmon Louhen ja hänen historiansa. Itärannan aiemmin julkaistuja teoksia ovat Teemestarin kirja, Kuunpäivän kirjeet ja Kudottujen kujien kaupunki.

Luopumisen surua

Tomi Kontion (s.1966) teos Koira nimeltä Kissa hyvästelee ystävän voitti vuonna 2025 lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Teossarjassa, joista tämä on viimeinen, esiintyy kolme ystävää; koira, jonka nimi on Kissa, kissa, jonka nimi on Koira ja Näätä, joka on vanhemmanpuoleinen ihminen. He asuvat yhdessä sataman laidalla hylätyssä kontissa.

Yhtenä virikkeenä kolmikolla on vanha kuperaruutuinen televisio, joka ei toimi. Ei sen ole tarkoituskaan toimia, sitä vain katsellaan ja kuvitellaan asioita ruudun pinnalle.

”Me katsomme tyhjää ruutua ja yhtäkkiä se alkaa elää”, Näätä sanoo. ”Mutta voi miten surullista on nähdä metrossa ihmisiä, joita ruutu katsoo ja imee heidät tyhjiksi.”

Kevään saapuessa Näätä pyytää Kissaa ja Koiraa saattajikseen matkalle, jolta hän ei enää palaa. Mutta Näätä tietää, että hänen ystävänsä selviävät kyllä keskinäisen rakkautensa voimalla ja pääsevät hyvään kotiin Tiikerin luo.

Teos käsittelee luopumisen surua, mutta se on lohdullinen ja sopii kaikenikäisille. Kirjan, kuten sarjan aiemmatkin julkaistut teokset, on kuvittanut Elina Varsta.

Tarinaa Irlannista

Claire Keeganin (s. 1968) elettömät ja lyhyehköt tarinat eivät selity sillä, etteikö asiaa olisi senkin edestä. Kirjassaan Kasvatti (Foster) Keegan kuvaa pientä tyttöä, jonka isä vie ennalta määräämättömäksi ajaksi vanhemman pariskunnan hoiviin. Tytön kotona on jo ennestään monta lasta ja uusi on tulossa eikä vanhemmilla ole aikaa eikä kykyä vastata lapsen läheisyyden tarpeisiin.

Pariskunnan luona tyttö saa osakseen huomiota ja lämpöä ja hänessä alkaa herätä luottamusta aikuisia kohtaan. Samalla hän saa myös hiljaista tietoa pariskunnan omasta elämästä ja menetyksistä. Ennen pitkää koittaa tuskallinen hetki, jolloin tyttären on aika palata kotiin.

Kirjan pohjalta on valmistunut myös elokuva Hiljainen tyttö, joka oli Irlannin Oscar-ehdokas vuonna 2022.

Kirjassaan Nämä pienet asiat (Small Things Like These) Claire Keegan kertoo kotimaassaan arasta aiheesta; Irlannin katolisen kirkon ylläpitämistä naisten työlaitoksista, jotka lakkautettiin vuonna 1996. Näihin laitoksiin joutuneille naisille elämä saattoi osoittautua hyvin ankaraksi.

Elämässään hyvin selviytynyt, perheellinen polttoaineiden välittäjä Bill Furlong tapaa hiiliä läheiseen luostariin toimittaessaan nuoren tytön, jonka vaikea kohtalo ei jätä häntä rauhaan. Furlong joutuu käsittelemään mielessään sitä epätasa-arvoa, joka näyttäytyy konkreettisesti hänen omien, hyvinvoivien lastensa ja hänen tapaamansa tytön välillä, ja tekee oman, närkästystäkin herättävän ratkaisunsa.

Molemmat kirjat on suomentanut Kristiina Rikman.

laskiaistiistai 17.2.

Yksi on Tuomas Tuppurainen, toinen Taavetti Tappurainen, vallan viisasta väkeä; laskevat kopalla ja kontilla mäkeä!

Teuvo Pakkala: Viisasta väkeä (Aapinen, 1908)

Taunon kelkka, kuvittanut Helga Sjöstedt, kirjasta Luen ja kerron (Kemilä, Dagmar - Kuosmanen, Paavo)

Talvilomatekemistä: Tiedettä ja tekniikkaa näytillä

Helsingin Vanhassakaupungissa sijaitsee Tekniikan museo, vuonna 1969 perustettu valtakunnallinen vastuumuseo. Museossa voi tutustua sekä suomalaiseen tekniikan alan historiaan että uumoilla sen tulevaisuutta. Ilmaisena bonuksena museon vieressä kohisee vielä Vanhankaupungin koski. Paikka on ajatuksia herättävä retkikohde kaikenikäisille vauvelista vaariin, muoriin ja nuoriin.

Toinen kiinnostava vierailukohde on Vantaalla Aviapoliksessa sijaitsevaa Suomen ilmailumuseo, joka sekin on valtakunnallinen vastuumuseo. Sinne kannattaa piipahtaa myös ihmettelemään tekniikan saavutuksia. Lentokonesimulaattoriakin voi kokeilla.

Molempiin museoihin pääsee vilauttamalla museokorttia tai pienellä pääsymaksulla. Torstaina Tekniikan museossa on maksa mitä haluat -päivä.

Tässä se entinen perheauto nyt lepää. Kuvat: Kirjatimpuri

Oi niitä lankapuhelinaikoja!

suomalainen Toroidion 1MW Concept -auto, teho 1MW

Valvojaisissa

Riko Saatsin romaani Yönistujat sijoittuu ajallisesti 1950-luvun alkuun ja paikallisesti Karjalan Suistamolta Nurmekseen evakkoon joutuneen Feodorin ja Nastin monilapsisen perheen elämään, johon kuuluu myös Tatjana-mummu. Kodin tavat ja kieli poikkeavat naapureista. Kertojan äänenä kuullaan perheen äitiä. 

”Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikallisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestä, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret, joista kallisarvoisin sisin oli puhallettu ulos. Kuorta saattoi kyllä aina maalata kuin pääsiäisen alla jos minkä asuinpaikan väreihin. Mutta kerran valutettu muna pysyi tyhjänä, vaikka kuorta miten yritti koristella.” Näin oli Feodor todennut Nastille, joka yritti hiljaisesti sopeutua ja ajatella asiaa lastensa tulevaisuuden kannalta.

Pitkän ja kokemuksista raskaan elämän jälkeen Tatjana-mummu siirtyy yläilmaisiin. Vanhojen tapojen mukaan seuraavana yönä pidetään ruumiinvalvojaiset, joihin kutsutaan tuttua väkeä kylältä. Hämmennystä perheessä herättävät hautajaiset järjestyvät seuraavaksi päiväksi.

Miten säilyttää oma identiteetti, kieli ja tavat vieraaksi koetussa ympäristössä? Ottaako vastaan epäluulo, jota se valtaväestössä saattaa aiheuttaa, vai yrittääkö opetella uusia tapoja olla ja elää jonkinlaisessa välitilassa? Miten suojella lapsia, jotka sopeutuvat kyllä nopeasti uuteen, mutta joilla ei vielä ole aikuisen valmiuksia seisoa aiemmin omaksutun identiteettinsä varassa? Mikä on tällöin pienenkin, mutta omaksi koetun yhteisön merkitys tukena ja turvana?

Painavaa asiaa

On kaikille hyväksi, että yhteiskunnassa löytyy ihmisiä, jotka uskaltavat kyseenalaistaa monella tapaa jo vallalla olevia käsityksiä siitä, mikä on hyväksyttävää ja uskaltavat sanoa myös ääneen, mihin suuntaan pitäisi edetä, jotta korjausliike olisi mahdollinen.

Liisa Keltikangas-Järvisen uusin teos Itsekkyyden aika – Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin vastaa otsikkonsa esittämään kysymykseen kuvaamalla niitä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia, joita melko lyhyessä ajassa – muutaman kymmenen vuoden kuluessa - on yhteiskunnassa tapahtunut.

Kirjoittaja kuvaa sitä, miltä tämän päivän yltiöyksilöllisyys näyttää, miten itsekkyyttä vahvistava kasvatus ja kulttuuri yksilöön vaikuttaa ja millaisia seurauksia yksilölle ja koko yhteiskunnalle on näistä seurannut. Myös somen sekä mahdollisuuksista että uhasta ihmisten elämään Keltikangas-Järvinen puhuu. Kirjoittajan mukaan toivoa on kuitenkin vielä jäljellä, vaikka paluuta entisiin aikoihin ei enää olekaan. Tarvitaan osin vanhojakin, mutta myös aivan uusia keinoja pitää kaikki kanssaeläjät yhteisten rattaiden kyydissä. Se on koko yhteiskunnan etu.

Lähtökohdaksi uudelle alulle kirjoittaja tarjoaa yhteisöllisyyden ja sosiaalisuuden palauttamista juuri tähän aikaan sopivalla tavalla. Päättäjien pitäisi ymmärtää, että poliittiset ratkaisut eivät voi perustua pelkästään taloudellisuuteen, vaan niiden on oltava sellaisia arvovalintoja, joiden avulla ihmisten, ja erityisesti kasvavien lasten ja nuorten, psyykkinen terveys ja hankalienkin asioiden sietokyky pysyvät hallinnassa.

Vielä niitä honkia humisee...

Arto Paasilinnan kirjoittama ja Raimo Sallisen upeasti kuvittama teos Sadan vuoden savotta vuodelta 2003 kuvaa lähes runolliseen sävyyn 1800-luvulta 1950-luvulle ulottunutta työmiesten ja -hevosten raadantaa savotoilla vaikeissa oloissa, kun rakentaminen ja paperitehtaat tarvitsivat raaka-ainetta lisääntyviin tarpeisiinsa.

Kirjan tarina kulkee kaskeamisen ja tervanpolton kautta varsinaiseen tukkilaiselämään. Tukkilaisromantiikan nostivat yleiseen tietoisuuteen vanhat suomalaiset elokuvat, mutta tosielämä taisi olla romantiikasta kaukana. Kun savotta saatiin päätökseensä, savottalaisen kunto saattoi kotiin mennessä olla ainakin yhtä huono kuin näännyksiin ajetun savottahevosenkin. Puhumattakaan lentojätkistä, joilla ei välttämättä ollut vakinaista asuntoa, vaan jotka jäivät tukkilaiskämpille odottamaan kesää ja pöllien uiton alkamista.

Markku Pölösen ohjaama, Veikko Huovisen kirjaan perustuva elokuva Koirankynnen leikkaaja vuodelta 2004 kuvaa sekin savottalaisten elämää 1900-luvun alkupuolen metsä-Suomessa. Sitten tulivat metsäkoneet ja savottojen työmiehet siirtyivät kuka minnekin työn perässä tai olivat kenties jo menettäneet terveytensä ja työkykynsä ankaran fyysisessä työssä. Mitähän mahtaisikaan ajatella viime vuosisadan petkele ja parkkuurauta kädessään seisova tukkilainen tästä nykyisestä tietokoneohjatusta puunpoiminnasta?

Larin-Kyösti: Vielä niitä honkia humisee, Teuvo Pakkalan näytelmään Tukkijoella, sävellys Oskar Merikanto