Pieniä muutoksia

Taas päästään iloitsemaan Claire Keeganin (s. 1968) läpitunkevasta katseesta, kun tarkastellaan ihmismielen vinkuroita. Kirja Aivan viime hetkellä – Kertomuksia naisista ja miehistä sisältää kolme tarinaa: Aivan viime hetkellä, Pitkä ja tuskallinen kuolema ja Antarktis. Osansa saavat niin naiset kuin miehetkin. Tarinat on suomentanut Kristiina Rikman.

Aivan viime hetkellä -kertomuksessa Cathal on hieman vastentahtoisesti lähtemässä töistään virastosta pitkän viikonlopun viettoon kotiin ”ottamaan rennosti”.  Jo etukäteen kotiin palatessaan mies tietää, mikä siellä odottaa.

Pitkä ja tuskallinen kuolema -tarinassa kuvataan naista, joka on pääsyt pariksi viikoksi työskentelemään Heinrich Böll -residenssiin ja on asiasta kovin otettu. Pian paikalle saavuttuaan hän saa puhelun, joka muuttaa hänen suunnitelmiaan.

Antarktis-novelli kertoo naisesta, joka haluaa kokea kielletyn suhteen, vaikka on perheellinen ja naimisissa. Hän lähtee viikonloppumatkalle pois kotoa ja tapaakin toiveisiinsa sopivan henkilön. Tapaaminen eteneekin uusiin mittasuhteisiin.

Kalterien toisella puolella

Johanna Annolan Raitahameessa – Naisvangin arki 1800-luvun Suomessa -teos on osa Suomen Akatemian rahoittamaa projektia. Se kertoo 1800-luvun kolmen naisvankilan, Turun kehruuhuoneen, Lappeenrannan kehruuhuoneen ja Hämeenlinnan kuritushuoneen ja työvankilan, asukkaista ja historiasta tarkastelualueenaan naisvangit 1820-luvulta 1920-luvulle saakka. Kirjassa voi tutustua naisten, erityisesti köyhien nuorten naisten surkeaan oikeudelliseen asemaan silloisessa yhteiskunnassa ja niihin syihin, joiden takia naiset joutuivat vangituiksi.

Kuusamoon

Tommi Kinnunen (s. 1973) on uusimmassa teoksessaan Pitkä aukea palannut Kuusamoon. Teoksen näkökulma on ikääntyneen Johanneksen, joka elää viimeisiä aikojaan hoitokodissa ja muistelee vaimoaan. Mies on viettänyt koko elämänsä lapsuutensa maisemissa. Sinne hänet on sitonut osin ammatti, valokuvaus, jonka hän on pienestä pitäen oppinut äidiltä, jonka kanssa hän on pitänyt kuvaamoa kylän keskustassa. Isä on ollut ristiriitainen hahmo, joka on menehtynyt traagisesti.

Lapsuusperheen riitaisuus, ahdasmielisyys ja periytyneet traumat ovat vaikuttaneet nuoreen Johannekseen syvästi. Hän tapaa kuitenkin elämänsä rakkauden, Kaarinan, joka on kotoisin kaukaa Pohjanmaalta ja joka tuo valoa, onnea ja oman perheen Johanneksen elämään. Johanneksen elämäänsä katkeroitunut äiti tekee arkielämästä monin tavoin vaikeaa, mutta vaihtoehtoja tehdä isoja muutoksia ei näytä ilmaantuvan, vaikka usein eletäänkin tunnelmissa, että ”sitten kun”… Ja elämä on tässä ja nyt.

”Jossakin kaukana on herännyt tikka. Se koputtelee itselleen aamiaista jäätyneen petäjän kyljestä. Minäkin haukkaan palan eväsleipää. Rauhan tunne leviää koko vartaloon. Ei ole kiire. Mieheksi kasvaminen ei ole vahvaksi tulemista, vaan epävarmuuden sietämistä. Voimakas ei olekaan nuoruuden tunnossa rehentelevä nuori kolli, vaan hiljainen keski-ikäinen mies, joka tietää, millainen maailma on, ja osaa arvata, mihin asiat seuraavaksi johtavat. Varmuus on sen hyväksymistä, ettei aina osaa tai tiedä.”

Tommi Kinnusen kirja kuvaa paikoilleen juurtuneen ja luonnosta ja pienistä onnen hetkistä läheisten kanssa nauttimaan oppineiden ihmisten elämää ja arjen eleetöntä, syvää rakkautta. Se on myös kunnianosoitus sille hiljaiselle enemmistölle ihmisiä, jotka eivät tee itsestään ja toimistaan numeroa, vaan tekevät sen, mikä on tehtäväksi asettunut.

Menetyksen äärellä

”Resilienssi syntyy siitä, että kerryttää kokemusta. Niinkö se menee? Sitäkö se tarkoittaa? Sinusta tuli totaaliyksinhuoltaja, leski ja edunvalvoja, perintöveroasiantuntija, kiinteistövälittäjä ja kasvatustieteilijä. Jo Epikuros tiesi: kuolema ei meitä liikuta.”

Sanni Isometsän (s. 1985) esikoisromaani Katoamiskertomus kuvaa hyvin leskeksi ja pienen lapsen huoltajaksi jääneen päähenkilön hämmennystä ja avuttomuutta yllättäen sattuneen menetyksen jälkeen. Osassa tarinaa teoksessa käytetään päähenkilöstä toista persoonaa, yhtä etäännyttämisen keinoa; kuin katsoisi itseään ulkopuolisena, kun tapahtunut asia on liian tuore tajuttavaksi.

Läheisen ihmisen menetys nostaa kertojassa esiin myös lapsuudessa tapahtuneen traumaattisen menetyksen; isän kuoleman, joka on aikanaan jouduttu painamaan puhumattomaksi.  Nyt sekin on alkanut vaatia omalta osaltaan selvittämistä ja avoimuutta.

Ja kuitenkin: ”Selviytymisen kauhu on sitä, että päättää elää, vaikka kaikki ympärillä tuhoutuu; kun tajuaa, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin jatkaa.” Siinä on lopulta tämänkin teoksen realistinen perusajatus.

Niin metsä vastaa kuin sinne...

Erkki Lähteen ja Silja Konosen kirja Uuden ajan metsäopas – Aito jatkuva kasvatus liittyy ensi-iltansa elokuussa 2026 saaneeseen Jari Kokon dokumenttielokuvaan Metsäsota ja rauha sekä Erkki Lähteen elämäkertaan. Elokuva nähdään syyskuussa myös Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla ja teatteri Orionissa.

Ei tänään

Itsellinen, perheetön antikvariaatin pitäjä, 50-kymppinen Lasse, viettää 1990-luvun lopulla tavanomaisia, tylsiäkin arkipäiviä omistamassaan helsinkiläisessä antikvariaatissa yhdessä apulaisensa, nuoren Hanssonin kanssa. Eräänä päivänä liikkeeseen astuu nuoruuden ihastus Marja parinkymmenen vuoden takaa. Sattumaako?

Marja on ollut edustusrouva, kahden nuoren miehen äiti Haukilahdesta, ja eroamassa pitkästä avioliitostaan menestyvän uramiehen kanssa. Tapaaminen Lassen kanssa johtaa heidät nopeasti suhteeseen ja sen myötä ristiriitatilanteisiin, joita välttämättä alkaa ilmetä. Molempien osapuolten oman elämän joidenkin asioiden kertomatta jättäminenkin alkavat vaikuttaa suhteeseen.

Tätä suhdetta lähes 70-vuotiaalla Lassella on aikaa miettiä nyt, kun hän on jo luopunut liikkeestään ja Hansson on ottanut siitä vastuun. Lasse muistelee myös oman ja Marjan lapsuuden perheen ja lähtökohtien eroavuuksia; millaisia edellytyksiä suhteella siinä mielessä oli kehittyä. Lasse oli aina tuntenut tarvetta pitää huomaamatonta, mutta silti olemassa olevaa reviiriä ympärillään itseään suojellakseen, toisaalta se teki hänestä yksinäisen.

Lassen tapa analysoida itseään kuulostaa varsin tutulta: ”Ymmärrys omista teostaan ja toimintansa motiiveista, siinä määrin kuin sitä ylipäätään on, tulee elämässä aina liian myöhään, vasta kun teot on jo tehty. Sitä ei voi muuttaa. Sille ei mahda mitään.”

Juha Itkosen romaanin nimi Huomenna kerron kaiken on avain teoksen ymmärtämiseen. Tuossa se olisi, käsivarren mitan päässä, mutta tohdinko ja haluanko ottaa sen vastaan, on päähenkilö Lassen tuhannen taalan kysymys.

Syksyä odotellessa

Mahdollisuus kokea elämässä vielä kerran huumaava ihastuminen ja rakkaus ovat aivan Lilin, teoksen vanhenevan päähenkilön ulottuvilla, kun hän on tavannut työnsä parissa hurmaavan nuoren ranskalaisen Mariuksen.

On elokuu ja luonto on kypsimmillään ennen syksyn tuloa ja kaiken kuihtumista. Lili viettää aikaa puutarhamökillään kaupungin keskustassa yhdessä vanhan koiransa Rauhan kanssa ja parin läheisen ihmisen piirissä. Hän ei ollut koskaan ajatellut enää rakastuvansa tai rakastavansa muita kuin lapsiaan:

”Se tila, johon hän aina oli joutunut rakkauden vuoksi: hätä, pelko, turvattomuus. Olemisen reunamille suistuminen, jatkuva hylätyksi tulemisen odotus.”

Ja kuitenkin; mitään muuta hän ei tänään odottanut enemmän kuin Mariuksen saapumista vielä kerran ennen kuin tämä lähtisi kotimaahansa takaisin. Odotellessaan hän muistelee ensimmäistä suurta ihastustaan, runoilijaa, jonka kanssa Pariisissa vietetty intensiivinen aika vaikutti merkittävästi hänen elämäänsä.

Sirpa Kähkösen romaani Marius kertoo niistä hatarista toiveista ja odotuksista, mitä ihminen - lähes iästä riippumatta - usein elättelee mielessään.  Voisiko odottamisen kokea myös niin, että onnea on jo se, jos voi odottaa. Miten kävisi, jos ei enää voisi odottaa mitään. Jos mahdollisuus johonkin tuntemattomaan olisi kuitenkin olemassa, toisiko se toivoa, vaikka niin ei tapahtuisikaan.

Sirpa Kähkönen on tarttunut haastavaan aiheeseen ja käsittelee sitä kunnialla. Lukukokemus kerrassaan.

Täydellisyyttä havittelemassa

Vincenzo Latronicon romaani Täydellistä (Le perfezioni) kuvaa nuorta pariskuntaa, joka on muuttanut Berliiniin tehdäkseen siellä, inspiroivien ihmisten kansoittamassa yhteisössä, omaa luovaa työtään graafisina suunnittelijoina; mitä se nyt sitten kulloinkin merkitsikään. He olivat onnekkaasti aikoinaan tutustuneet internetin maailmaan ajoissa ja saaneet työkalut toimia alalla. Kotiseutu eteläisessä Euroopassa tuntui nuhjuiselta ja jälkijättöiseltä paikalta verrattuna siihen kaikkeen uuteen, mitä trendikkäällä suurkaupungilla oli tarjota.

Kuplassa eläminen ja päivästä toiseen toistuva elämyshakuinen elämä alkaa kuitenkin vähä vähältä uuvuttaa, varsinkin, kun kaupungin historiastakaan ei saa irti juuri mitään. ”Miten ihmeessä tämä on heistä joskus ollut mielenkiintoista?” he alkavat kysellä omaan työhönsäkin viitaten. Onneksi yllättäen tarjoutuukin pakokeino; perintönä saatu maatila, jonne voi mennä harjoittamaan maatilamatkailua.

Leena Rantasen suomentama Latronicon teos kuvaa vieraantunutta elämää niin sarkastisesti, että lukijalle jää hälytysnappi päälle kirjan luettuaankin; tällaiseksiko maailma oikeasti on menossa. Lopun keinotekoinen ja muodikas ratkaisu, että muutetaan maalle, niin kaikki järjestyy, on sekin kuin piste iin päällä onttoudessaan.

Louisia jälleen - eikä turhaan

Édouard Louis (s. 1992), vanhempiensa antaman nimen perusteella alun perin Eddy Bellegueule, päättää muuttaa nuorena kaiken siihenastisessa elämässään, koska kasvaminen ympäristössä, joka torjui hänet ja tarjosi hänelle enimmäkseen näköalattomuutta ja puutetta, osoittautui hänelle sietämättömäksi. Louisin kirja Muutos: metodi (Changer: méthode) koostuu tästä vuosia kestäneestä ja uuvuttavasta prosessista, jonka lopputulemana hän ryhtyy kirjoittamaan siitä, mitä tuon prosessin läpikäyminen on merkinnyt hänelle ihmisenä sekä suhteessa taustaansa ja kirjalliseeen uraansa.

Aggressio lapsuudessa koetusta pilkasta ja elämän antamista laihoista eväistä antaa kirjoittajalle voimavaroja, joiden ja myös ymmärtävien ihmisten avulla hän ponnistaa eteenpäin. Pääsy lukioon, joka kotipaikkakunnan nuorille oli harvinaista, on ensimmäinen askel vapauteen. Ystävystyminen Elenan ja muiden eri maailmassa elävien ihmisten kanssa avaa tietä uuteen todellisuuteen. Siihen tutustuttuaan eri yhteiskuntaluokkien epätasa-arvoisuudelta ei voi enää ummistaa silmiään; kysymykset oikeudenmukaisuudesta heräävät ja ymmärrys omaa taustaa kohtaan alkaa lisääntyä.

Louis on kirjoittanut omasta elämästään useita romaaneja, joista jo ensimmäinen Ei enää Eddy teki hänestä kuuluisan. Muita suomennettuja teoksia nyt puheena olevan lisäksi ovat Väkivallan historia, Kuka tappoi isäni, Naisen taistelut ja muodonmuutokset, Monique pakenee ja viimeisin on tänä vuonna suomennettuna ilmestynyt Luhistuminen. Lotta Toivanen on suomentanut kaikki mainitut teokset.

Tarttumapintaa tiiliskiveen

Jälleen kerran - ei muisteta, monesko se on - yritetään tarttua tämänlaatuiseen tiiliskiveen ja saada se heittämällä haltuun. Muistan kerroista päätellen temppu ei taida tälläkään kerralla onnistua. Yritetään silti, koska wanha kansakin sanoo, että ‘yrittänyttä ei laiteta’.

Painumia

Anteeksi antamisesta ja ymmärtämisestä ainakin - vaikka kaikkea kokemaansa ei voisikaan unohtaa - puhuu Iisa Pajulan (s. 1979) esikoisromaani Pehmeitä kohtia.

Jenny on joutunut kesken oman ihmissuhdekriisinsä hankalaan tilanteeseen; hänen äitinsä Saara on sairastunut ulkomailla ja Jennyn on mentävä kesämökille etsimään äidin hoitotahtoa. Jenny itse kipuilee rakkaussuhteessa varattuun mieheen, joka ei näytä tietävän, mitä oikein haluaa; paluuta entiseen vai uutta alkua Jennyn kanssa.

Vuorokauden kestävässä tarinassa lukija voi seurata Jennyn mielen liikkeitä, kun hän yrittää selviytyä raastavien tunteidensa kanssa. Myllerrykseen sekoittuu myös muistoja kesämökiltä. Yllättäen Jenny löytää Saaran menneiden vuosien päiväkirjan, jossa Jennyn äiti kipuilee oman kielletyn rakkautensa kanssa. Se oli aikanaan johtanut Jennyn vanhempien eroon ja isän katkeruuteen äitiä kohtaan. Kesämökille tulee käväisemään myös Jennyn kouluaikainen tuttava, joka on jäänyt paikkakunnalle asumaan. Hänen tuomansa tieto avaa Jennyn silmät tajuamaan äidinkin vaikuttimia suhteessa isään.

”Oli olemassa erityinen kraatteri, joka syntyi, kun maaperään pudotettiin rakastuneiden yhteinen johtopäätös vaihtaa menneet elämänsä uuteen, yhteiseen elämään. Jäljelle jääneiden tehtäväksi jäi kaivautua esiin kraatterin reunamilta.”

Hiilikosta röhköseen

Kysymys: Mitä tarkoittavat ekryörä, hiilikko, hytisevä, jälttä, karuska, kouhaatus, kuprossi, lihvo, punsa, röhkönen, sipatti ja tikkutollo? Vastaus: No nehän ovat ihan tuiki tavallisia savolaisia ruokalajeja.

Nämä eksoottisilta kuulostavat ruokalajit löytyivät Bertta Räsäsen kokoamasta ja Eila Ollikaisen toimittamasta teoksesta Savolainen keittokirja. Bertta Räsänen (1921–1994), omankin työnsä vuoksi asiaan vihkiytynyt ammattilainen, oli kerännyt koko elämänsä ajan maakunnallisia reseptejä nimenomaan perinneruokien osalta. Kaskenpolton osanneet savolaiset tiesivät, miten nauriista ja ohrasta saadaan hengissä pitävää ruokaa, ja sitten, kun ruis tuli osaksi viljelyskasveja ja kalaa saatiin tuhansien järvien maan itäosien monista järvistä ja lammista, alkoi ruokakulttuurikin kehittyä.

Räsäsen kirja on koottu kalenterin mukaisesti eri vuodenaikoina saatavien raaka-aineiden, kuten viljan, marjojen, kalan ja lihojen saatavuuden mukaan. Elettiin suurelta osin omavaraistaloudessa, joten vuodenaika oli pakkokin ottaa huomioon. Kirjassa kerrotaan myös erilaisista juhlista ja niiden ruokaperinteistä ja teoksen lopussa on ruokareseptejä ja teko-ohjeita. Vaikka ei nyt juuri tänään alkaisikaan kokkailla tikkutolloa, niin lukukokemuksena tämä, jo aikaakin nähnyt teos, on mieltä nostattava, kuten taikinatkin aina ovat.

Taiteilijaelämää

Noora Vaaralan (s. 1981) kirjoittama elämäkertateos Sarviini puhkeaa lehti – Ihmeellinen Reidar Särestöniemi lainaa otsikkoonsa taiteilijan itsensä kirjoittamaa kuvausta innoittavan ihmissuhteen löytymisestä.

Reidar Särestöniemi (1925–1981) oli kotoisin Kittilän Kaukosen kylästä ja hänen ateljeensakin oli siellä, kuten edelleenkin on. Taiteilija opiskeli kyllä Helsingissä ja sen aikaisessa Leningradissa, mutta veri veti takaisin taiteen juurilähteille, joista hän ammensi tuotantonsa. Eläessään Särestöniemi herätti etenkin perinteisen taidemaailman piireissä ristiriitaisia ajatuksia, tunteita ja syrjintääkin, kuten kirjan kirjoittaja toteaa. Kuuluminen vähemmistöön ei Särestöniemen elinaikana myöskään helpottanut suhtautumista, vaikka asiasta vaiettiinkin.

Kirjan mukaan Särestöniemi oli - maallikon mielestä oikeastaan yllättävää, jos ajattelee hänen alkukantaisia teoksiaan - myös taiteen väärentäjien listoilla, ja silti monet hankkivat hänen taulujaan arvioimatta niiden alkuperäisyyttä. Kuinka ollakaan, juuri nytkin parhaillaan avoinna olevasta Särestöniemen töiden taidenäyttelystä on löydetty jälleen yksi teos, jota epäillään väärennetyksi.

Vaaralan kirja tuo esiin pohjoisen taiteilijan elämän ristiriitaisuuden ja myös taiteellisen tunnustuksen saamisen tärkeyden. Vaikka vaikutusvaltaisia politiikan parista ja muualta löytyneitä ystäviä olikin kosolti, myös taiteen puolelta tullut hyväksyntä olisi ollut tarpeen. Kulttuurihistoriallisesti arvokasta on, että Särestöniemen koti ja museo saatiin pelastetuksi, ja että tähänkin työhön osallistuneiden ponnistelut tulevat kirjassa huomioiduiksi.