Huutolaisten kohtelusta

Yllättävän vähän aikaa - vain noin 100 vuotta - on kulunut siitä, kun Suomessakin kunnat huutokauppasivat maalaistaloihin lapsia, sairaita ihmisiä tai vanhuksia, joilla ei ollut paikkaa, minne mennä. Yksittäisen huudon voitti se talous, joka otti kyseisen henkilön vastuulleen vuodeksi mahdollisimman pienellä summalla. Huutolaisuus eli huudettavaksi joutuminen koettiin yleensä häpeäksi, vaikka se ei ollut ihmisen oma vika; taustalla oli aina köyhyyttä, suuria menetyksiä ja vastoinkäymisiä. Huutolaisen kohtelu riippui talonväen suhtautumisesta tulokkaaseen, mutta hyvin usein se oli kylmäkiskoista ja julmaa. Järjestelmä toimi Ruotsissa ja Suomessa 1800-luvulta 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille.

Näistä kokemuksista Jouko Halmekoski (s. 1937) on koonnut teoksen Orjamarkkinat – Huutolaislasten kohtaloita Suomessa. Teoksessa on 25 erilaista tarinaa ja niiden aineisto koostuu kirjoittajan aiheeseensa saamista kirjeistä ja sähköposteista ja hänen tekemistään haastatteluista. Olipahan karua mutta terveellistä luettavaa niin lasten, sairaiden kuin vanhustenkin oikeuksien näkökulmasta.

Ja nythän on taasen helluntai

Ja nythän on taasen helluntai, / kevät tautisen talven voitti. / Pihatuomi jo eilen kukkaset sai, / sitä saunan sirkkakin soitti: nyt on helluntai, / suvisunnuntai, / nyt on kukkien armain aika.

Sinitaivoja linnut kaiuttaa, / rusopilvet soutavat vettä. / Vesiperhot, hyttiset piiriin saa / ja mettiset etsivät mettä: nyt on helluntai, / suvisunnuntai, / nyt on laulun ja soiton aika!

 Iloliekit lautoilla leiskahtaa, / pyhävenheet veikaten luistaa. / Kukin kuutamokultaa etsiä saa, / joil' ei oo, sekin entistä muistaa: nyt on helluntai, / suvisunnuntai, / nyt on leikin ja lemmen aika!

Pojat tuomen oksia kantaa vaan, / kuka painuisi pimeään loukkoon. / Nyt laulelemaan, nyt naurelemaan / iloparvessa neitojen joukkoon: nyt on helluntai, / suvisunnuntai, / nyt on teiskuvan tanhun aika!

 Nyt naapuri naapurin kättä lyö, / ei vanhoja riitoja kaiva. / Maa vihreä on sekä valkea yö, / sai palkkion touvon vaiva: nyt on helluntai, / suvisunnuntai, / sopujuhlan ja rauhan aika!

Suru murtunut mullasta nousta / kevät toiveen taimia kantaa. / Elo pyytää, kutsuu, hurmaa ja soi / ja se lupaa onnea antaa: nyt on helluntai, / suvisunnuntai, / nyt on nuoruuden suurin aika!

Ja nythän on taasen helluntai, sanat: Larin Kyösti (Karl Gustaf Larson, 1873–1948), Kylän lauluja, sävel: Erkki Melartin (1875–1937)

kuva: Kirjatimpuri

Kauneudenrakastaja

Kirjailija Helvi Hämäläisestä (1907–1998) on julkaistu aiemmin sekä muistelmateos (1993) että hänen itsensä valikoimat päiväkirjat (1994), mutta Hämäläisen laaja yksityisten päiväkirjojen ja kirjoitusten kokoelma avautui tutkittavaksi vasta 25 vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2023.

Minna Maijala (s. 1975) on tutustunut tähänkin aineistoon ja kirjoittanut vaiheikkaasta ja ajoittain suurta kirjailijan yksinäisyyttä kokeneesta Hämäläisestä kriittisen elämäkerran Helvi Hämäläinen – Kauneudenrakastaja.

Maijala johdattelee lukijansa Hämäläisen niukoissa oloissa eletyistä lapsuus- ja nuoruusvuosista kirjailijan kutsumuksen selkeytymiseen ja oman identiteetin vahvistumiseen. Merkittävän ajan Hämäläisen elämässä muodostaa suhde runoilija Olavi Paavolaiseen ja teoksen Säädyllinen murhenäytelmä kirjoittaminen. 1900-luvun suuret mullistukset vaikuttavat voimakkaasti Hämäläisen elämään ja ajatteluun. Maijala toteaa, että Hämäläisen oman elämäntarinan ohella päiväkirjat ovat merkittäviä myös Suomen lähihistoriasta kiinnostuneille.

Helvi Hämäläinen sai Finlandia-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1988 teoksestaan Sukupolveni unta.

Kirja jota etsit

Japanista kotoisin olevan Sawako Natorin teos Kirja jota etsit kertoo erityisestä pienellä juna-asemalla sijaitsevasta kirjakaupasta, jonka erikoisuus on se, että sieltä voi saada käsiinsä juuri sen kirjan, jonka haluaisi lukea. Tarkemmin sanoen kirjakaupasta voikin löytyä sellainen kirja, jonka jokin henkilö siinä tilanteessa kaikkein eniten tarvitsee. Teos rakentuu neljästä toisiinsa kiinteästi liittyvästä jaksosta. Kirjan on suomentanut Raisa Porrasmaa.

Tarinan minä-kertoja, joka on mennyt sinne etsimään tiettyä isänsä esittelemää kirjaa, saakin yllättäen pestin kirjakaupan apulaiseksi. Samalla hänelle selviää, millainen kirjakauppa todellisuudessa on.

Kirja korostaa lukemisen merkitystä ja sen henkilökohtaisuutta. Kuten kaupan myymäläpäällikkö toteaakin: ”Lukeminen on äärimmäisen henkilökohtainen kokemus. On katsos itsestään selvää, että eri asiat resonoivat eri ihmisissä. Lukijalla ei ole velvollisuutta ponnistella saadakseen ammennettua kirjasta kirjailijan toiveiden mukaisia ajatuksia tai aiheita. Jokainen voi lukea niin kuin mielii. Tulkintojen ei tarvitse olla samoja kuin jollakulla toisella.”

Snellmanin päivä 12.5.

J. V. Snellmanin (12.5.1806–4.7.1881) päivää eli suomalaisuuden päivää vietetään 12. päivänä toukokuuta.

Lauantaiseura, A. Haartmanin piirros vuodelta 1907, vas. Elias Lönnrot, Fredrik Cygnaeus, Fredr. Tengström, J. J. Nordström, B. O. Lille, J. V. Snellman, J. J. Nervander, A. A. Laurel.

Leffaa pukkaa: Primavera

Damiano Michieletton ohjaama, 1700-lukuun sijoittuva elokuva Primavera kertoo Venetsiassa sijaitsevassa Pietan orpokodissa asuvasta nuoresta Ceciliasta (Tecla Insolia). Kovaan kuriin tottuneille tytöille opetetaan talossa luku- ja kirjoitustaito ja he saavat opiskella musiikkia ja soittamista. Tytöt käyvät soittamassa ja laulamassa Venetsian ja Euroopan kuninkaallisille ja aatelisille seurapiireille, mutta naamioituneina ja ristikkojen takana, joten heitä ei voi nähdä, ainoastaan kuulla. Mahdollisuus päästä Pietan suljetusta laitoksesta pois on avioitua jonkun talon valitseman varakkaan miehen kanssa.

Pietan orkesterin opettajaksi valitaan sairaalloinen Antonio Vivaldi (Michele Rondino). Vivaldi huomaa Cecilian lahjakkuuden ja valitsee hänet orkesterin ykkösviulistiksi. Cecilia haluaisi soittaa jatkossakin, mutta orpokoti on solminut hänestä jo rahallisen avioitumislupauksen. Tästä elokuva kehittelee draaman kaarta Cecilian vähille vaihtoehdoille.

Barokkimusiikin merkittäviin nimiin lukeutuva Antonio Vivaldi (1678–1741) on tunnettu erityisesti Neljä vuodenaikaa -teoksestaan. Vivaldi eli loppuelämänsä köyhyydessä ja unohdettiin, mutta 1900-luvulla hänen musiikkinsa löydettiin uudelleen. Varsinkin klassisen musiikin ystäville elokuva tarjoaa viihdyttävän parituntisen.

Evakon päivä 20.4.

Illalla kun äiti peitti mua nukkumaan, en aavistanut mitä aamu tuopi tullessaan. Yöllä oli metsään tullut julma tykkipatteri, evakoiden tumma rivi tiellä hiljaa vaelsi.

Selvään kuului sodan pauhu rajan pinnassa. Epävarmuus jäyti karjalaisten rinnassa. Varttitunti lähtöaikaa meille silloin annettiin. Naapurimme heinäkärriin kalliit nyytit kannettiin.

Häipyi rakkaat mannut sekä kotikujan pää. Sinne kattoin päälle oma taivasläntti jää. Kyyneleiden määrää en vain enää ole muistanut. Karjalaisten elon tahtoa ei sota suistanut.

Meitä vastaan marssi Suomen nuoret soturit. Heitä johti lapsenkasvoiset nuo vänrikit. Moni kulki silloin elämässään viime retkensä päätä kohden vakaana, kuin aavistaisi hetkensä.

 Tietyömiehet kysyivät et "Mikä matkan pää?" "A, kuhan päästään perille, se silloin selviää". Isäntä se jätti heille vielä porsaslaatikon. Lisäsi "Vot, tässä leivän päälle särvintä viel on".

 Asemalla evakoita junaan lastattiin. Virkamiesten kysymyksiin tarkkaan vastattiin. Eräs äiti sanoi "Tässä on mun koko omaisuus, viisi pientä lasta sekä vielä kahvipannu uus".

 Aamuyöllä pieni veli syntyi junassa. Se oli ryppyinen ja vielä silmät ummessa. Lotat toivat taivaanmannaa, kuumaa kauravelliä, tahtoivat he meitä poloisia vielä helliä.

 Kolmen päivän päästä oltiin päätepaikassa. Karjalainen kansa seisoi huutokaupassa. Isännät kun evakoita sinne kyytiin mättivät, viisi lasta sekä äidin sinne tielle jättivät.

 Mekin mentiin siitä kunnantaloon asumaan. Vuoden päästä päästiin omaan mökkiin muuttamaan. Kirje tuli isältä "Mie pääsen pian siviiliin". Tulikin ja kirkon viereen sankarhautaan siunattiin.

 Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti, niin uuden elon alkamista kiurut säesti. Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla. Kerroin hälle kuinka kaunis oli kerran Karjala.

  Evakon laulu, sanat ja sävel Veikko Lavi (1912–1996), perustuu mestaripelimanni Pertti ”Pepe” Husun (1924–2025) kertomiin elämänvaiheisiin

Yhteisöllisyyden merkityksestä

The Care Collective -ryhmän (Andreas Chatzidakis, Jamie Hakim, Jo Littler, Catherine Rottenberg & Lynne Segal) kirjoittama Hoivamanifesti – Keskinäisen riippuvuuden politiikka (The Care Manifesto. The Politics of Interdependence) paneutuu politiikkaan, jolla nykyajan ihmisen yksinäisyyttä ja yksin pärjäämisen vaatimusta voitaisiin vähentää.

Ryhmän visiona olisi luoda hoivaavia yhteisöjä, jotka rakentuisivat neljästä eri elementistä; vastavuoroisesta tuesta, julkisesta tilasta, jaetuista resursseista ja paikallisesta demokratiasta. Hoivaavuus tulisi ulottaa koko elämän alueelle; hoivaavaan politiikkaan, yhteisöön, valtioon, talouteen ja maailmasta huolehtimiseen. Kirjan ovat suomentaneet Elina Halttunen-Riikonen ja Anna Ovaska.

Sahra Wagenknechtin teos Yhteisöllisyyden manifesti (Die Selbstgerechten. Mein Gegenprogramm - für Gemeinsinn und Zusammenhalt), (suom. Riikka Johanna Uhlig), puhuu myös yhteisöllisten arvojen kunnioituksesta ja niiden puolesta. Kirjoittaja tähdentää:

“Arvot ja sosioekonomiset tavoitteet kuuluvat yhteen. Perinteiset yhteisölliset arvot eivät ole taantumuksellisia eivätkä aikansa eläneitä vaan välttämätön perusta politiikalle, jonka pyrkimyksenä on parantaa yhteiskunnan vakautta ja oikaista markkinoiden tuloksia.”

Toiveikasta pääsiäistä!

Joel Haahtela: Talvikappeli

Eletään vuotta 1348 ruton riehuessa Pohjois-Italiassa. Freskomaalari, kirjan minäkertoja, on aloittanut työn uuden kappelin freskojen maalarina apunaan veljekset, kaksi orvoksi jäänyttä nuorta miestä. Työhön on kertojan palkannut ruhtinas, joka toivoo kappelin rakennuttamalla näin sovittavansa elämänsä aikana tekemänsä synnit.

Maalari on suunnitellut kappelin seinille kuusi erilaista kuvaa; vasemmalle puolelle kappelia viimeinen ehtoollinen, Jeesuksen rukous Getsemanessa ja kavaltaminen ja vangitseminen yössä, oikealle puolelle tyhjän haudan ihme, ristiinnaulitseminen ja ristin kantaminen Golgatalle. Alttaripäätyyn on vielä tulossa ruhtinaan toivomuksesta viimeinen tuomio.

Yllättäen hidasta työtä seuraamaan ilmestyy nainen, joka istuu kappelin hämärässä puhumattomana, kuten on ollut viimeiset kaksi vuottakin. Maalari ei tarkalleen tiedä naisen taustaa, vaikka onkin kuullut erilaisia huhuja paikallisilta. Myös työn tekijällä itsellään tuntuu olevan salaisuuksia kannettavanaan. Ja miksi mies maalaa freskoon omat kasvonsa Juudaksen kasvoiksi? Mistä syystä alttaripäädyn maalauksen aihe lopulta vaihtuu?

Joel Haahtelan (s. 1972) Talvikappeli-teoksen verkkainen eteneminen suo lukijalle tarinan seuraamisen lomassa myös sen, että kiireettä ehtii pohtia teoksen ajatuksia herättävää sanomaa syyllisyydestä ja sovituksesta.

Hiljaisen viikon sanomaa

Monenlaista ajateltavaa tälle viikolle tuli, kun luettiin Kalle Mäenpään kirjoittama Katso ihmistä – Poliisi pahan ja pyhän äärellä -teos. Kirjassaan Mäenpää kertoo Porin seudulla työskentelystä ja töiden herättämistä ajatuksista ja tunteista ensin rikospoliisina, sitten papin tehtävässä ja myöhemmin terapeuttina.

Mäenpää toteaa kirjassaan jo lapsuudessaan saamistaan elämän eväistä: ”Jo varhain opin, että jokainen ihminen ansaitsee tulla kohdatuksi arvokkaana ja tärkeänä, riippumatta siitä, mitä hän on kokenut tai tehnyt. Näin kuinka käsi voi nostaa, sana kantaa ja lämpö murtaa jään. Kuinka tuki, apu ja rohkaisu voivat nostaa ihmisen pohjalta ja muuttaa hänen tarinansa suunnan.”

Kuin mottona ajatuksilleen Mäenpää siteeraa teoksensa alussa Hjalmar Söderbergin Tohtori Glasia (suom. Kyllikki Villa):”Ihminen haluaa olla rakastettu, sen puuttuessa ihailtu, sen puuttuessa pelätty, sen puuttuessa ylenkatsottu ja inhottu. Ihminen haluaa herättää toisissa jonkinlaisia tunteita. Sielu jäätyy tyhjiössä ja haluaa yhteyttä toisiin hinnalla millä hyvänsä.”

Työtytöistä

Sinikka Paavilaisen tietoteos Työtytöt – Tytöt isänmaan palveluksessa 1941–1945 kertoo nuorista - 17-vuotiaista 25-vuoden ikäisiin - naisista, jotka osallistuivat sotavuosina vapaaehtoisille työpalveluleireille eri puolilla Suomea. Heitä oli noin 1 500. Naiset olivat kotoisin sekä maalta että kaupungeista, eri yhteiskuntaluokista ja he edustivat eri ammattialoja. Usein he olivat juuri koulunsa lopettaneita, opiskelijoita tai työelämään siirtyneitä, he halusivat ehkä vielä aikaa miettiä mahdollista tulevaisuuttaan ja samalla olla mukana auttamassa isänmaata sodan aikana. Oli myös siirtoväen mukana tulleita nuoria, joille ei vielä ollut löytynyt sopivaa tekemistä.

Leireillä tapahtuneen kuusi kuukautta kestäneen koulutuksen jälkeen tytöt ohjattiin yleensä kunkin seudun vähävaraisten pienten tilojen emäntien avuksi. Miesten ollessa rintamalla työtytöt auttoivat maa- ja peltotöissä, laittoivat ruokaa, toimivat kodeissa lasten- ja vanhusten hoitajina, pesivät pyykkiä ja auttoivat navetalla. Joskus he joutuivat töihin sotatoimialueillekin ja osallistuivat myös evakkojen kuljetuksiin.