Laululyriikkaa synkeään syksyyn

Miten olisikaan yhdeltä osa-alueeltaan köyhäksi jäänyt pohjoinen lyriikkamme - etenkin laululyriikka – jollei olisi tätä nuppia rutistavaa syksyaikaa, siis syyskuusta marraskuun loppuun. Sen jälkeen alkaa taas päässä pelata, kun joulu lähenee ja jouluvalot syttyvät joka torppaan, terassille ja ulkohuussiinkin. Ja ihan luvallisesti juuri nyt on se aika, jolloin voi kulkea reppu maata laahaten kotoa minne meneekin ja takaisin ja hautautua sitten vyllien alle jurottamaan ja pitämään pitkää ettonetta. Tällaista ylellisyyttä ei ole suotu etelän kansoille, joten otetaan kaikki irti tästä vuodenajasta!

Syyskuu              Hector

Nuo huokaukset tuulien / taas rannat kuulla saa / Ja lapset koulutiensä aloittaa...
On kurjet suon jo jättäneet, / on metsät vaienneet / Ja kaupunkien kasvot kylmenneet...

Syyskuu, syyskuu... minne hänet vei? / Syyskuu, syyskuu... tuuli vastaa ei...

Mä kirjastoihin iltaisin / niin monta matkaa teen / ja lainaan samat kirjat uudelleen...
Mä teetä kanssa Tsehovin / oon juonut iltaisin / ja aamuisin käyn seuraan Leninin...

Syyskuu, syyskuu... minne hänet vei? / Syyskuu, syyskuu... tuuli vastaa ei...

Syyskuu      Neljänsuora  

Vaikk' ei meistä kumpikaan, sitä ääneen sanoiskaan / on syyskuu saapunut, rannan baarit suljetut / tyhjää merta tuijottaa. / Ei huvipuistokaan, tänään avaa porttejaan / karusellin hevoset, kilpa-autot punaiset / harmaa sade haalistaa.

Kuka tietää minne meidät vie tää syyskuu. /  On kesä lämmin muisto vaan. / Turhaan kaipaan kadonnutta aikaa. / Syyskuu meidät erillemme kuljettaa.

On koulut alkaneet, kuulen lasten askeleet / pitkin jalkakäytävää. /  En sua täällä nää, jossain muualla sä meet. / Ja ehkä tiemme jälleen kohtaa, ehkä tästä selvitään. / Jossain aurinkokin hohtaa, vaikka en sitä nää.

Kuka tietää minne…

Syyskuu       Neljä ruusua

Kylmenee, kesä loppuu liian varhain / Hälvenee, odotukset toiveet haihtuu.
Vielä meen ennen auringon laskua meren rantaan / katselen, palelen.

Jos kaikki ois kääntynyt päin parhain / rauhan lois, kun kesä syksyyn vaihtuu.
Pelkäsin, kun yö alkoi ennen aikojaan / ja aamua sai odottaa.

Luulin kai, että savusauna mut puhdistais / ja ihollain ois sen tuoksu ikuinen. / Luulin kai, että mato-ongella onnen sais / ja huulillain ois hymy ainainen.

Piirtelen käsi poskella taivaanrantaa. / Kuuntelen, kun sade hakkaa peltikattoa.
Muistelen, mitä kaikkea piti tehdäkään / ja kohta on syyskuu.

Luulin kai, että savusauna mut puhdistais…

Ikävä lokakuu    Hausmylly

Syksyn tuulissa hiljenemme. / Pisaroina muistot putoilee.
Pilvet matelevat ylitsemme. / Kaikki värit taittuu harmaaseen.

Syksy saapuu / ja kuukin tanssii kasvoillasi kylmää tanssiaan.
Lähtisitkö todellakin kanssani / tänä yönä taivaan ostamaan.
Minä olen valmis, juostaanko kii. / Minulla on ikävä lokakuu.
Ikäväni sinuun aina lokakuun tullen / täysikuusta heijastuu.

Huoneestani seinät yöhön haihtuu. / Mulla on / ikävä lokakuu.

Taas syksy tää mut yllättää. / Ei kesän muistot mieleen jää.
Sua halusin, sua kaipasin. / Tää syksy vei sut kuitenkin.
Syksy kalpean huokauksensa / verhon takaa huokaa huoneeseen.
Sinuun sovittelee avaimensa / syksy tekee pesää sydämeen.

Syksy saapuu ja kuukin tanssii.......
Ihollasi kosketuksen kaipuu. / Sullakin on / ikävä lokakuu.
Taas syksy tää mut yllättää.....

Lokakuu            Laura Moisio

Yli kentän likaisen / raaka valo lyhtyjen. / Värisevää ikkunaa / sade kiduttaa. / Niin kuin prinssi kietoi hän / satuun pääni särkevän. / Miksi petyin? Tiesinhän lait elämän.

Märkää, märkää sumua / maassa, puissa, katoilla. / Jumala, oi Jumala! / Näin voiko jatkua! / Niin kuin prinssi kietoi hän…

Yli kentän likaisen / raaka valo lyhtyjen. / Värisevää ikkunaa / sade kiduttaa. / Niin kuin prinssi kietoi hän…

Stadin lokakuu     Edu Kettunen

Maija häärää kahvilassa, syksyisessä Krunikas, radiossa räyhää tylsä blues.  / Se avaa pienen kuppilansa, miettii sieluansa, jota vaivaa suuri alakuloisuus. / Ja tuulet kylmiksi käy ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu.

Matti huokaa krapulassa Olympia-satamassa, tätäkö on arjen sankaruus? / Vaimo jätti, tuska ei, merituuli voimat vei, jäi vain olon hankaluus. / Ja laivat lähtee ja saapuu ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu.

Maija muistaa petturuuden, miehen oudon kataluuden, hetken, jolloin sielu lannistuu, / Ja nuo pienen pikku terävyydet, pienet sydämettömyydet,  joista kasvaa suuri musta puu, / joka tuulessa huojuu, kun ruusut lakastuu; koittaa stadin lokakuu.

Matti uhmaa koillistuulta, paljain päin se puree huulta: / perkele, jos tapat, tapa nyt. Ja jotenkin niin yksinäinen on tuo hahmo kaljupäinen turvanaan vain sielu virttynyt. / Ja laivat lähtee ja saapuu ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu.

Viima riipii rikki meren pinnan, lokkiparvi pressan linnan yllä parkuu kesän kuolemaa. / Syksy istuu ratikoissa, öljyisissä lammikoissa kasvaa jotain hyvin kamalaa. / Ja päivät iltaansa taipuu ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu.

Ennen pitkää Kruunuhaassa Matti istuu siipii maassa nurkkapöytään Maijan kahvilan. / Maija laatii sämpylää, leipää täynnä ikävää, murheita maailman. / Ja katseet kohtaa, kannoilla ruusut lakastuu, on stadin lokakuu.

Stiplu lienee siinä, että Amorill on vähän liian kiirettä, kun koittaa stadin lokakuu. / Nää Liisankadun yksinäiset, itsepäiset, niis on tähän hätään kyllä liian kova työ. / Ja laivat lähtee ja saapuu ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu. / Tuulet kylmiksi jää ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu...

Marraskuu       Lasse Mårtenson/ Margareta Mutreich

Värit päivän keväisen sään, / hymy sun vei tuon mennessään. / Marraskuu tää sateinen, vei sadun multa sen. / Vielä kaiken harmaana nään, sade lisän tuo ikävään, / Marraskuu vain lohduton, rakkaani mennyt on.

”Se unhoittuu”, näin sanoo nuo toiset kaiken kokeneet. / Ja kun auringolta anon, luo säteet se lämmenneet. / Toukokuu taas niin kukkineen tanssii jokaiseen sydämeen. / Surullinen marraskuu luokseni unhoittuu. / Toukokuu taas niin kukkineen tanssii jokaiseen sydämeen. Surullinen marraskuu luokseni unhoittuu.

Marraskuu      Miljoonasade/ Heikki Salo

Marraskuu, eilen torin laitaan kasvoi mandoliinipuu. / Marraskuu, nyt on sen kuoreen kirjoitettu: Beibi I love you. / Mä kapakassa juopottelin sylissäni dinosauriin luu.

Marraskuu, tänään huoneeni mä sotkin, kun sua taas niin ikävöin. / Nyt kaipuun kaatopaikkaa täällä kuivakurkku rotta isännöi.

Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun kaipuun kaljakori kilisee. / Yli taivaan päivät niin kuin varisparvi raahautuu. / Mua vaivaa ikävistä ikävin, milloin beibi palaat takaisin. / Etkö tiedä, voi yksinäisen miehen viedä marraskuu.

Marraskuu, taas TV syliin paiskoo palavia halkojaan. / Marraskuu, käy ihmiskunta sormi suussa kansakouluaan, / vaan eihän täällä liekit uhkaa, / täällä pikkuhiljaa pohjaan poltetaan.

Marraskuu, kaiken tämän keskellä sua hiljaa ikävöin. / Mä Topin kanssa kellarissa ristinollaa pelaan päivin öin…

Steppailua Villa Farnesinassa

Villa Farnesina, Via della Lungara 230, Rooma, oli aikansa rikkaimpiin miehiin kuuluvan Agostino Chigin maaseutuhuvila, joka nykyisin on aivan kaupungin keskustassa Tiber-joen rantamalla, niin että se siitä maaseudusta. Tämä renessanssihuvila valmistui vuonna 1509 arkkitehti ja taidemaalari Baldassare Peruzzin (1481-1536) suunnittelemana. Myöhemmin huvila siirtyi Farnesen perhekunnalle.

Näyttävän pytingin alakerran ekassa huoneessa on Rafaelin eli Raffaellon (1483-1520) fresko Galateian triumfi ja vieressä on Sebastiano del Piombon (1485-1547) kuvaama lannistunut kosija Polyfemos. Seuraavassa huoneessa on Raffaellon ja hänen työryhmänsä noin vuonna 1518 maalaama Loggia di Amore e Psiche ja yläkerrassa on Peruzzin maalaama Illusionistinen näköala Roomaan, jossa näkyy hyvin taiteilija-arkkitehdin kyky käyttää perspektiiviä. Sitä restauroitaessa löytyi seinästä saksankielinen teksti - siis graffiti! -, jossa joku valloittajista vuonna 1528 pilkkaa paavin joutumista pakenemaan valloittajan tieltä. Ihan jees kesämökki, mutta talviaikaan saattaisi olla melko kalsanpuoleinen, kun ei ollut muuta lämmitystä kuin suuren salin takka. Monilajikkeiset sitruunapuut näyttävät kantavan runsasta hedelmää huvilan messevässä puutarhassa.

La Dolce Vitaa?

Fontana di Trevi - suihkulähde Roomassa on erityisen kuuluisa Federico Fellinin elokuvasta La Dolce Vita (Ihana elämä, 1960), kun näyttelijät Anita Ekberg ja Marcello Mastroianni äityivät hyppäämään sinne varhaiselle aamupesulle.

Tämä Niccolò Salvin suunnittelema suihkulähde valmistui vuonna 1732 (Via delle Muratte, Rooma). Jos lähteeseen heittää vasemman olan yli kolikon, joutuu se onneton tai onnellinen vielä palaamaan Roomaan takaisin. Totta, tämä uskotaan.

Pari päivää sitten oli netissä Reutersin välittämä uutinen, jossa kerrottiin erään miehen - monista turvamiehistä ja -naisista huolimatta - heittäneen protestiksi tämän suihkulähteen veteen värjäysainetta, minkä tuloksena lähteen turkoosi vesi muuttui punaiseksi. Nyt tutkitaan, tuliko itse suihkulähteelle tapauksesta jotain vahinkoa. Saattaa olla odotettavissa pyttyä ja pettuleipää tälle miekkoselle, niin merkittävä turistirysä lienee Roomalle tämä vesipaikka.

John Keatsin kämpillä

Lähes tasan vuosi sitten (12.10.2016 Kirjatimpuri: Yön kirkas tähti) katsottiin Jane Campionin ohjaama elokuva nuorena tuberkuloosiin kuolleesta brittirunoilija John Keatsista (1795-1821), joka eli elämänsä viimeiset vaiheet Roomassa. Kun tarjoutui tilaisuus tutustua Keatsin Rooman-aikaiseen asuntoon, niin tottahan se tehtiin. Tämä kämppä sijaitsee aivan Espanjalaisten portaiden vieressä Piazza di Spagnalla siin tois pual jokke.

John Keats: Bright Star
Bright star, would I were steadfast as thou art – / Not in lone splendour hung aloft the night
And watching, with eternal lids apart, /  Like Nature's patient, sleepless Eremite, 
The moving waters at their priestlike task / Of pure ablution round earth's human shores,
Or gazing on the new soft-fallen mask / Of snow upon the mountains and the moors –
No – yet still stedfast, still unchangeable, / Pillow'd upon my fair love's ripening breast,
To feel for ever its soft fall and swell, / Awake for ever in a sweet unrest,
Still, still to hear her tender-taken breath, / And so live ever – or else swoon to death.

Viimeinen sonetti

Oi tähti! laisesi jos olisin - / en täysin: yksinäinen tähti on. / Iäti seuraat luomin avoimin, / erakko luonnon, vakaa, uneton, / kun papillista tointaan hoitaen / ihmisten rantaa vedet huuhtovat / tai lumen verhon saavat pehmoisen / yllensä kaikki nummet, kukkulat. / Ei siten – yhtä vankkumaton vain! / Armaani nuoreen rintaan nojaten / tuntien nousun, laskun vuorottain, / iäti levottoman autuuden, / povella aina huokuvalla tuolla, / niin elää – taikka menehtyen kuolla.                                                               John Keats, suomennos teoksesta Aale Tynni: Tuhat laulujen vuotta

Espanjalaiset portaat, John Keatsin asunto oikeassa laidassa olevassa talossa.

Hirvi odottaa talvea

On syksy-yö. On taivas tummana. / Taas hirvi puhuu revontulista, / sen ääni on kuin hopeoitu kieli. / Kaviot seisahtuneet polunmutkaan, / vaan talvitielle hirvellä on mieli…/   Ei tänään vielä lunta satanutkaan…

                                                                       Marja-Leena Mikkola: katkelma runosta Hirvi odottaa talvea

Sata vuotta sitten

Kai Häggmanin, Teemu Keskisarjan ja Markku Kuisman teos 1917 kertoo Suomen itsenäistymisvuoden kokemuksista ja näkemyksistä monipuolisesti niin kansasta, talouselämästä kuin kulttuuristakin katsoen.  Silloin elettiin levottomia aikoja, jotka vuonna 1918 purkautuivat surullisiksi tapahtumiksi, joiden kipeitä haavoja nuollaan vieläkin ja ilmeisen pitkään. Kerrassaan upeat ja harvinaiset kuvat on teokseen toimittanut Jukka Kukkonen.

Esipuheessaan kustantaja Henrikki Timgren kertoo, että vuonna 1917 suomalaisista osasi lukea jopa 98 prosenttia väestöstä, ja aikanaankin merkittävä koulutuksen arvostus on edelleen tämänpäiväisen menestyksen takana. Tulee väkisinkin mieleen se tuore tutkimus, joka kertoi nykypäivän koululaisten kirjoitus- ja tekstinymmärtämistaidoista melkoisia madonlukuja, ei kait sentään! Timgren kertoo myös, että asukkaita Suomessa oli vuonna 1917 noin kolme miljoonaa ja maa- ja metsätalous elätti yli 70 prosenttia kansasta. Porukka on siis lisääntynyt sadassa vuodessa noin kaksinkertaiseksi. Metsä oli silloinkin Suomen taloutta kannatteleva pääoma, nyt taas puhutaan uusin termein hiilinieluista ja avohakkuista. Mitenkä se sanoikaan kaikkien tuntema kraatari pojalleen: ”Maailma muuttuu, Eskoseni, ja me maailman mukana!”

Merimies, mikä laiva!

Kirjassa Herttuatar ja kapteenin vaimo – Purjealuksen tarina Ulla-Lena Lundberg kertoo nelimastoparkki Herzogin Cecilien eli Herttuattaren, sen kapteenin, Ahvenanmaalta kotoisin olleen Sven Erikssonin ja hänen vaimonsa, eteläafrikkalaisen journalistin Pamela Erikssonin tarinan ja myös laivan myöhemmän, surullisen kohtalon. Kirjan alussa Lundberg perustelee syytä, miksi taas tehdä dokumenttia laivasta, vaikka siitä on kirjoitettu eniten kaikista suomalaisista laivoista. Syy on se, että Pamela Erikssonin tytär oli löytänyt kotoaan kapsäkillisen kirjeitä ja äitinsä kuvaamia negatiiveja, jotka kertoivat hänen isänsä ja äitinsä elämästä kyseisellä laivalla 1930-luvun puolivälin tienoilla. Kirjan tekstin on suomentanut Caj Westerberg.

Herzogin Cecilie oli laskettu vesille vuonna 1902 ja se kariutui vuonna 1936. Purjepinta-alaa tässä laivassa oli 4180 neliömetriä, purjeita oli 29, lisäksi kaksi kolmionmuotoista pilvipurjetta ja yksi ajopurje. Sen runko lojuu edelleen Englannin kanaalissa Starhole Bayssä, jonne se upposi. Se on nähtävissä vielä hyvällä säällä jopa paljain silmin. Jos on vieraillut Maarianhaminassa Ahvenanmaan merenkulkumuseossa, on voinut nähdä siellä myös laivan keulakuvan. Herzogin Cecilien kapteeninsalonki ja päällystön hytit löytyvät myös kyseisestä merenkulkumuseosta. Pommern, Maarianhaminassa sijaitseva museolaiva, on myös nelimastoparkki, joten siitäkin voi jonkin verran päätellä, millainen laivakaunotar Herttuatar oli.

Pamela Erikssonin laivamatkoilta ottamat kuvat kertovat karusti ja kauniisti, millaista merimiehen elämä purjelaivalla oli siihen aikaan. Voi melkein kuvitella olevansa laivan kannella niin myrskyssä kuin tyvenessä, auringossa kuin lumisateessakin. Jotain uhkarohkeaa ja äärimmäisten kokemusten janoa Pamelan luonteessa on täytynyt olla, että hän yläluokkaisen äitinsä vastustuksesta huolimatta antautui ’merimiehen muijaksi’ ja oli miehensä mukana näillä matkoilla, jotka lähtivät Maarianhaminasta, kulkivat Afrikan eteläkärjen, Hyväntoivon niemen, kautta Australian Port Lincolniin, jossa vehnä lastattiin, ja sieltä Etelä-Amerikan kärjen Cape Hornin kautta Palmouthiin Englantiin, siis maapallon ympäri. Kuvista päätellen itse Pamelalla näytti kaiken lisäksi olleen vielä hauskaa matkoillaan, vaikka raavaat merimiehet raatoivatkin hiki hatussa kannella.

Herzogin Cecilien haverin jälkeen pariskunta asui sotien ajan Ahvenanmaalla miehen kotikylässä, jossa hänen kotinsa, laivurintalo Pellas, on nykyään museona, mutta vuonna 1945 he muuttivat Etelä-Afrikkaan ja ostivat sieltä oman maatilan. Sven Eriksson ei tyttärensä mukaan koskaan toipunut laivansa ja merikapteenin ammattinsa menetyksestä ja hän kuoli vuonna 1954. Pamela otti farmin hoidon ja lasten kasvatuksen vastuulleen ja muutti vasta vuonna 1981 äitinsä kuoltua takaisin Ahvenanmaalle. Pamela Eriksson kuoli vuonna 1984. Kokemuksistaan laivoilla hän on kirjoittanut kaksi kirjaa, Out of the World vuonna 1935 ja The Duchess, joka ilmestyi vuonna 1958.

Museolaiva Pommern, Maarianhamina

Timon laulu

Makeasti oravainen /  makaa sammalhuoneessansa;

sinnepä ei Hallin hammas  / eikä metsämiehen ansa  / ehtineet milloinkaan.

 Kammiostaan korkeasta  / katselee hän mailman piirii,

taisteloa allans' monta;  / havu-oksan rauhan-viiri  / päällänsä liepoittaa.

 Mikä elo onnellinen  / keinuvassa kehtolinnas!

Siellä kiikkuu oravainen  / armaan kuusen äitinrinnas:  / Metsolan kantele soi!

 Siellä torkkuu heiluhäntä  / akkunalla pienoisella,

linnut laulain taivaan alla  / saattaa hänen iltasella  / unien Kultalaan.

                                            Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Miten valo putoaa

Ihminen jättää paikat taakseen kuvitellen aina voivansa palata. Ehkä se on psyyken keino suojella liialta nostalgialta, ainut tapa mahdollistaa liike.

Katriina Ranteen kirjoittama Miten valo putoaa kertoo kahdesta Lontooseen ajautuneesta eri-ikäisestä ihmisestä. Aaro, suomalainen fyysikko, on joutunut sinne älykkään fyysikkovaimonsa vanavedessä, Lala, nainen Bulgariasta, on pakolaisleiriltä toiselle kulkeuduttuaan ajautunut sinne siivoojaksi hakemaan parempaa huomista kotimaan olojen vuoksi. Aaron koti pohjoisessa Porttipahdassa on aikanaan joutunut veden alle tekoaltaan rakentamisen seurauksena eikä varsinaista fyysistä lapsuuskotia enää ole, vain epämääräinen tieto siitä, missä kohtaa tekoallasta koti on sijainnut. Vain omituinen, erakoitunut mutta älykäs veli on jäänyt sinne vahtimaan veden pintaa.

Veden noustessa altaaseen ’esille nousi suru, elämän pohjavirta, pohjasuru’, mies kirjoitti. Hän oli ollut kahdeksantoista; Lala oli seitsemäntoista, kun hän tajusi pohjasurun olemassaolon.

Lalan perhe on myös jäänyt Bulgariaan, kotikylään, josta kaikki, jotka vain ovat kynnelle kyenneet, ovat lähteneet toisenlaisen elämän perään. Kouluttamattomuus ja kielitaidon puute estävät häntä pääsemästä aidosti kiinni uuteen yhteiskuntaan.

Aaron menetettyä vaimonsa hänen ja Lalan tiet kohtaavat erikoisella tavalla, ja siitä syntyy tämän teoksen jännite. Menetettyään kotinsa Aarosta on tullut pakolainen niin kuin Lalastakin, jolla tosin on kotinsa, mutta joka on joutunut lähtemään sieltä näköalattomuuden vuoksi. Heitä yhdistää ikuinen juurettomuus ja yksinäisyys, jota he yrittävät pehmentää mielikuvituksen voimin. Onnekas se, jolla on kyseinen lahja.

Lala ajatteli, mistä kaikesta mies oli selvinnyt. Ei ehjänä, mutta selvinnyt kuitenkin. Kuten hänen perheensä Bulgariassa, kuten hänen naapurinsa, kuten hän ja Pavla. Ehkä heidän elämänsä ainut saavutus oli selviäminen, mutta oliko lopulta olemassa suurempaa saavutusta?

Viinin litkimisestä

On viini kyllä paljon pahan syy, / ja maine seurassa sen tärveltyy... / Mut mitä puoleksikaan yhtä oivaa / voi ostaa se, ken muille viinin myy? /    ---  Äläkä liikaa juo ja älä palaa / alati maljan luo, vaan vaihda alaa / ja aikaa, ettet joudu häpeään... / Vain vähän juo ja soveliaan salaa. / Omar Khaijam: Omarin malja, Viisaan viini, suom. Toivo Lyy        

Läpivalaisu - pitkät jäähyväiset alkoholille on toimittaja Riitta Castrénin omakohtainen teos, jossa hän kuvaa hidasta irrottautumista alkoholiriippuvuudestaan. Kirjan nimenä läpivalaisu tarkoittaa ensinnäkin kaikkia niitä keinoja, joilla länsimainen lääketiede pyrkii kuvantamaan kaikkia niitä haittoja, joita alkoholin liikakäyttö aiheuttaa. Toisaalta se tässä yhteydessä merkitsee myös kirjoittajan terapiakokemuksia, joissa hän on päässyt tutkailemaan myös psyykensä ulottuvuuksia. Elämän kohtalokkaat ja peruuttamattomat asiat, kuten läheisen kuolema, ovat toimineet lopulta myös persoonallisena läpivalaisuna koko henkilön elämän mittaisella matkalla.

Kirja on aika hyvä kuvaus myös nykyisen ajan trendikkäästä työmaailmasta, jossa pusketaan töitä intohimolla tappiin asti, ja sen jälkeen on oikeastaan ’melkein pakko’ mennä rankan duunijakson lopuksi irrottelemaan työkavereiden kanssa. Vierasta ei ole sekään, että erilaisissa työhön liittyvissä tapahtumissa on usein mukana myös alkoholitarjoilu, jonka ohittavia saatetaan katsoa pitkään ja hieman jopa vieroksua ’tiukkapipoina’.

Kun muuten mielenkiintoisesta ja vauhdikkaasta elämästä tulee seuraavan mahdollisen viinilasillisen odottelua, ollaan jo vaaravyöhykkeellä. Kirjailija kuvaa tällaista elämänvaihettaan realistisesti. Silti voi olla vaikea myöntää itselleen, että nyt ollaan reunalla. Avun tarpeeseen liittyvä häpeä ja esiin tullut omien voimien rajallisuus estävät sitä. Onneksi kenenkään ei tarvitse kohdata vaikeita asioita yksin, jos uskaltaa myöntää oman sairautensa. Siihen kirjoittajan mukaan tarvitaan aivan aluksi se peilin eteen meneminen ja siltä avoimesti kysyminen. Sen jälkeen apua kyllä löytyy.

Isän sota

Tutkija ja toimittaja Elina Sanan juuri ilmestynyt muistelmateos Isän sota on vaikuttava lukukokemus. Se kattaa isän sotapäiväkirjan sanoin kokemuksista jatkosodan aikana ja tyttären lapsuus- ja nuoruusvuosien kuvauksen sekä pohdinnan siitä, millainen isä sodasta palasi takaisin kotiin.

Isä oli kulttuurisuvun koulutettu ja kielitaitoinen, maailmaa nähnyt ja menestynyt mies, joka kielitaitonsa ansiosta päätyi jatkosodassa saksalaisten aseveljien tulkiksi. Isä piti säännöllisesti päiväkirjaa omista sotakokemuksistaan ja tallensi ne suljettuun arkkuun, vaikka sodan loputtua olikin tehty yhteinen päätös kaikkien muistiinpanojen hävittämisestä. Mitähän isä oli mahtanut ajatella päiväkirjoja säästäessään? Tämän hyvin yksityiskohtaisen aineiston perusteella kirjailija kuitenkin saattoi tutustua uudelleen tuohon lapsuuden lämpimästä ja herkästä isästä sodan jälkeen muuttuneeseen, sulkeutuneeseen mieheen, jonka luonne perheen parissa sai yhä oudompia piirteitä.

Jatkosodassa saksalaisten rinnalla tulkin tehtäviä hoitaneen isän asemapaikkaa siirreltiin koko ajan tarpeen mukaan, joten hänelle ei muodostunut sodan aikana yhteistä henkistä ryhmää, johon liittyä. Sen vuoksi hän ei voinut sodan jälkeen myöskään purkaa tuntojaan muiden veteraanien kanssa, vain kotijoukot saivat tuntea nahoissaan isän omituisuudet.

Nykyisin puhutaan paljon sotatraumasta, josta Suomessa ainakin suuret ikäluokat, joskus nuoremmatkin jo useammassa sukupolvessa, ovat saaneet osansa isien tultua rintamalta kotiin. Fyysinen vammautuminen kun näkyi ja sellaista ihmistä kohtaan voitiin tuntea myötätuntoa, mutta psyykkisten vammojen seuraukset jäivät enimmältään kotijoukkojen kannettavaksi. Teos kuvaa hyvin ihmisen mielen särkymistä, siihen johtaneita syitä ja siitä aiheutuvaa tuskaa sekä asianomaiselle että hänen lähipiirilleen.

Viinikkaan, vie Viinikkaan

Kun auto alkaa jostain syystä piiputtaa, / niin huoltoonhan se täytyy heti kuljettaa. / Mut mistä huollon saisi sellaisen, / et tarkistettais vikapaikka jokainen? / Nyt neuvo kallis tässä ilmaiseksi annetaan: / - Vie auto Vantaan Viinikalle, siellä osataan! / Niin tutkii auton miehet työnsä osaavat / ja vielä kahviakin tarjoovat. / Ja neuvojakin saatiin monen monta, / kun oma tietämys on onnetonta. / On asiakas kunkku aina siellä, /  tärkeintä on heille pitää kaikki tiellä. / Ja kohtuuhintaan sieltä ulos selviää, / niin että lompsaankin nyt vielä sälää jää. / Siis Viinikalle vie, kun auto roheltaa! / Se siellä korjataan, ja taas voit kaasuttaa.

Olen löytänyt...

elikkäs Heureka!

Tuo suomen kielen ensimmäisen persoonan aktiivin indikatiivin perfektimuoto kertoo sen, mitä kreikkalainen oppinut Arkhimedes aikoinaan sanoi, kun astui hän kylpyyn ja huomasi veden pinnan nousevan painonsa verran. Kerrotaan, että keksintönsä jälkeen tämä mies oli niin innoissaan, että lähti viuhahtelemaan pitkin Syrakusan katuja. (www.wikipedia.fi)

Siinä Heurekassa, jonka paremmin tunnemme Vantaan tiedekeskuksena, on parhaillaan 29. lokakuuta 2017 saakka kestävä Eläinten Body Worlds, Animal Inside Out  –näyttely. Täällä voi kouriintuntuvasti todeta vanhan kansan sanoin, että 'ei ole koiraa karvoihin katsomista', koska koiralta niin kuin kaikilta muiltakin eläimiltä on riisuttu päällysvaatteet eli nahka.

Plastinointitekniikan avulla näytetään eläinten luurangot, lihakset, hermot ja sisäelimet. Plastinointi tarkoittaa ruumiin nesteiden ja rasvojen korvaamista nestemäisillä muoveilla, ja se pysäyttää eläimen ruumiin hajoamisprosessin. Menetelmän on kehittänyt lääketieteen tohtori Gunther von Hagens. Näyttelyssä korostetaan, että yhtään eläintä ei ole vahingoitettu tai tapettu näyttelyä varten.

Yksityiskohtaisia tietojakin näyttelystä löytyy: kirahvin kieli on puolimetrinen ja sen sydän painaa kymmenen kiloa; strutsin siivet eivät kanna, koska se painaa vaivaiset 160 kiloa; gorilla syö päivittäin 30 kiloa kasviksia, ja paljon muutakin tietoa on saatavilla. Kerrassaan eläimellinen näyttely on kyseessä ja sinne vielä onneksi ehtii hyvin. (www.heureka.fi)

Puutarhaillaan taas

Puutarhan hoitoon sydämensä menettäneitä on maailma väärällään. Eeva Ruoff on omalta osaltaan edistänyt tätä tervettä menetystä kirjoittamalla teoksen Vanhoja suomalaisia puutarhoja. Kauniin kirjan graafisen suunnittelun on taidolla ja pieteetillä tehnyt Olavi Hankimo.

Kirja vie lukijansa keskiajan luostareiden ja linnojen puutarhoista 1500- ja 1600-lukujen ja barokinaikaisiin kasveihin, joista mainittakoon vaikkapa rupuli ruoho (akilleija), Johannexen cuckainen tai Saxan härjän kieli (kurkkuyrtti). Sen jälkeen seurasi tuhon ja rappion vuosia, mutta eipä aikaakaan, kun syreenit alkoivat kukoistaa 1700-luvulla. Huomattiin yleisesti, että puutarhat kaunistavat maisemaa ja antavat sen perustajille ja monille muillekin iloa ja lohdutusta ja niin alkoi puutarhojen suosio kasvaa. Perustettiin ihania maisemapuutarhoja, joihin vaikutteita tuli sekä lännestä että idästä. Monien suomalaisten kulttuurivaikuttajien kodeissa oli puutarhoja, joissa kasvatettiin koristekasvien lisäksi paljon myös ruuaksi soveltuvia kasviksia ja hedelmiä, kuten lääkkeeksikin sopivia yrttejä, omenoita ja muita herkkuja.

Puutarhaintoilijan, joka jaksaa vaivoin istuttaa ne syksyn kymmenen kukkasipulia ja odottaa malttamattomana niiden keväistä nousua lumen alta, on hyvä tietää, miten vanhaa ja arvokasta kulttuuria hän jatkaa pienistä esteistä ja vastoinkäymisistä (lue: mitään ei nouse maan pintaan; syksyn sato on kaksi nahistunutta kesäkurpitsaa) huolimatta. Vanha kiinalainen sananlasku sanoo: - Jos haluat olla päivän onnellinen, juo itsesi humalaan. Jos haluat olla vuoden onnellinen, mene naimisiin. Jos haluat olla koko elämän onnellinen, aloita puutarhanhoito.

Kirjassa mainitaan myös Porvoossa sijaitseva Fredrika Runebergin puutarha.

Koivust' ja tähdest'

”Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka koko elämänsä vaelsivat yhtä ainoaa tarkoitusperää kohden. Kuinka moni meistä saattaa sen sanoa itsestänsä?” Z. Topelius

Näin alkaa Sakari Topeliuksen kirjoittama ja useimpien suomalaisten lähes jo äidinmaitoon ujutettu kertomus ”Koivu ja tähti”. Vieraalle maalle väkisin joutuneet sisarukset, poika ja tyttö, päättävät palata kymmenen vuoden jälkeen takaisin kotimaahansa, vaikka heillä onkin hyvät oltavat nykyisessä asuinpaikassaan. Kotiin heitä vetää rakkaus synnyinmaahan ja omiin vanhempiin, vaikka he eivät muista entisestä kodistaan muuta kuin pihalla olevan koivun ja sen yläpuolella loistavan tähden. Jo Topelius korosti tarinassaan äidinkielen merkitystä ja sitä, että kieli on ihmisen identiteetin perusta; kun nuoret matkallaan lopulta kuulivat lapsuutensa kieltä puhuttavan, he tiesivät olevansa oikealla tiellä.

Pirkko Saisio on ottanut kunnioitusta herättävän haastehanskan vastaan ja kirjoittanut Kansallisteatterin suurelle näyttämölle Suomi 100 -juhlavuoden spektaakkelin Koivu ja tähti. Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 8.9.2017) hän toteaakin, että tällaisen juhlanäytelmän kirjoittaminen on sen kirjoittajalle ’kokovartalokipsi’. Lähtökohtanaan Topeliuksen tarina Saisio kertoo pyrkineensä kirjoittamaan jotain aivan muuta kuin mitä häneltä odotetaan. Ja niin näyttää käyneen; oletusarvona esityksen pohjalla on jo se, että kaikki katsojat tuntevat kyseisen kertomuksen eikä sitä tarvitse kerrata uudelleen.

Sen sijaan Saisio on nähtävästi lukenut tarkkaan viime aikoina ilmestyneet puiden elämästä kertovat teokset, joiden sisällön kuvausta tästäkin blogista aiemmin löytyy, ottanut käsikirjoituksessaan huomioon luonnon köyhtymisen, ilmastonmuutoksen vääjäämättömyyden ja keskiluokkaisen, kulttuurinsa ja historiansa muka tuntevan ja muka tiedostavan ihmisen vieraantumisen todellisuudesta. Teos liikkuu useissa aikatasoissa, ennen itsenäisyyttä, itsenäisyyden aikana ja tulevaisuuden dystopiassa.

Teoksen on ohjannut Laura Jäntti. Pääosia esittävät Jukka Puotila ja Tiina Weckström. Muutkin näyttelijät ovat vaativassa esityksessä kovilla; he joutuvat vaihtamaan lennosta roolia ihmisistä eläimiin, puihin ja takaisin. Puvustuksessa ja lavastuksessa ei ole vaivoja säästelty. Musiikki ja valaistus tukevat hyvin teoksen episodimaista rakennetta. Ennen esitykseen menoa kannattaa olla levännyt, koska Saisio ei päästä katsojaansa helpolla, ja miksi päästäisikään. Mutta jälkimaku esityksen jälkeen ja myöhemminkin on ollut virkistävä ja ajatuksia herättävä.

Unelma omavaraisuudesta

Eivätpä olisi tainneet uskoa maalla kasvaneet sotien jälkeiset suuret ikäluokat ja 1950- ja vielä 1960-luvulla syntyneetkään silmiään, jos olisivat tienneet, että kun eletään vain noin 50 vuotta eteenpäin, niin kansa siellä ja täällä alkaa olla uusavutonta suhteessa omavaraisuuteen. No, eipä huolta, Maria Österåker auttaa meitä kaikkia palaamaan juurillemme kirjassaan Unelma omavaraisuudesta, Käytännön opas, jossa omavaraiseen talouteen liittyvät asiat kerrotaan juurta jaksain.

Omavaraisuus tässä kirjassa tarkoittaa kirjoittajan mukaan sitä, että ostetaan tai hankitaan enimmältään yksinkertaisia raaka-aineita, joita sitten jalostetaan itse. Esimerkkinä ovat vaikkapa rakennukset, joita on saatu lähes ilmaiseksi ja ne on sitten siirretty omalle tontille ja pykätty itselle mieluisiksi. Sitten perustetaan kasvimaa ja tietenkin säilytystilat kasvimaan tulevalle sadolle unohtamatta kunnon kompostia, joka sekin on välttämätön sekä kierrätyksen tehostamiseksi että mullan saamiseksi. On myös opiskeltava vuoroviljelyä ja paljon asioita maanparannuksesta ja tuholaistorjunnasta luonnonmukaisin keinoin. Jos on vielä niin onnekas, että omistaa metsää, niin voi mennä metsuriksi puita kaatamaan ja halkoja hakkaamaan; myös puiden järkevään pinoamiseen pitää kiinnittää huomiota.

Jos ollaan vielä edellisen jälkeen jotakuinkin hengissä, perustetaan sekä kasvihuone että hedelmä- ja marjapuutarha. Jos satoa tulee liikaa, laitetaan tien viereen koppa, jossa lukee: -Ole hyvä, ja se täyteen vaikkapa omenoita. Tarkistetaan kuitenkin, että koppa on valmiiksi virttynyt, ettei käy kuten lähinaapurille; joku vei kopan ja jätti omenat sikseen. Kaikki maasta, metsästä ja puista saatava sato korjataan talteen; säilömistä varten on vinkkejä joka lähtöön.

Jos jaksaa, voi perustaa myös mehiläisyhdyskunnan ja ruveta vuolemaan puuveitsellä hunajaa. Kotieläimiäkin on syytä olla, jos aikoo olla omavarainen. Hankitaan kanoja ja kukko, lampaita, vuohia, kalkkunoita, hanhia ja sikoja, myös lehmän hankkimista suositellaan. Omavaraistaloudessa on hyvä olla lehmän hermot. Jos on lampaita, niistä saadaan lampaanvillaa ja sitten voidaan värjäillä lankoja ja tehdä talvi-iltaisin puhdetöitä omien lampaiden villasta. Neuvotaan myös lampaan ja sian teurastaminen. Ja hyväksi lopuksi opastetaan, miten kotona voi valmistaa kosmetiikkaa ja kemikaaleja. Kalastukseen ja metsästykseen ei puututa, mutta niihin opastavia kirjoja ilmestyy kaiken aikaa jatkuvasti muutenkin. Omavaraisen talouden hyväksi ohjeeksi kirjan lopussa neuvotaan DIY:n (do it yourself) lisäksi ajattelemaan myös DIT:tä (do it together), eli naapuriapua puolin ja toisin, ettei ihan uuvahdeta omavaraisen elämän taakan alle.

Työteliäältä kuulostaa omavarainen elämä, kun on tottunut nykyajan helppoon kaupunkilaisen arkeen. Vaikka ei ihan juuri nyt muuttaisikaan maalle omavaraistalouteen, kirja tarjoaa monia hyviä vinkkejä elää ekologisemmin ja säästäväisemmin myös kaupunkioloissa. Kesämökkiläisellekin kirja antaa kiinnostavia ajattelun ja toiminnan aineksia. Ikänsä maaseudulla asuneille ja maasta ja metsästä elantonsa saaneille kirjan sisältö on tietenkin ihan peruskauraa.

Inarinjärvi

Etäällä pohjan mailla
hylätty järvi on,
sen nimeä saaret vailla,
ja ranta alaston.
Hein'ajalla sen sulaa jää,
kun kesä Lappiin kiirehtää;
mut syyskuun yö sen aallot
taas jälleen jäädyttää.

Kuvastuu vuoret illoin
sen kalvoon sinervään,
ja lappalainen silloin
käy kalaa pyytämään.
Siell' uipi sorsa suruton,
ja peuralaumat rannall´ on,
ja taajat sääskiparvet
pimentää auringon.

Mies Lapin kerran tahtoi
sen tulla tuntemaan,
kuin syvä olla mahtoi
tuo järvi Turjan maan. 
Köys' katkes, laulu kuultihin:
"Niin syvä oon kuin pitkäkin!"
Sen koommin mittaamatta
on järvi Inarin.

Oi, järvi pohjolassa,
sä köyhämaineinen,
ei toista maailmassa
sun laistas, poloinen;
siell' lymyss' olet vuoriston
hylätty, halpa, arvoton,
ja lyhyet on kesäs
ja talves pitkät on.
                                                       sanat Zacharias Topelius, sävel Evert Suonio

Mitä on hyvä vanhemmuus?

Alison Gopnikin, Kalifornian Berkeleyn yliopiston psykologian professorin ja filosofian apulaisprofessorin teos Puuseppä vai puutarhuri? Vanhemmuuden suorittamisesta onnellisen lapsuuden tukemiseen pureutuu vanhemmuuden olemukseen. Suomennos on Veli-Pekka Ketolan.

Mitä on hyvä vanhemmuus? Ollako kuin puuseppä, joka muotoilee raakapuusta käsityönä hienon ja loppuun muotoillun viehättävän taideteoksen, vaiko kuin puutarhuri, rehevän, ravinteikkaan mutta ennen kaikkea vapaan kasvuympäristön turvallisine puitteineen tarjoava kasvattaja?

Kirjan nimestä voi päätellä, että kirjoittaja ei tue ajatusta vanhemmuuden ’suorittamisesta’: ”Vanhempana oleminen on kuin puutarhan hoitamista. Tarkoitus on luoda antoisa, vakaa ja turvallinen ympäristö, joka antaa monille erilaisille kukille tilaisuuden kasvaa.” Gopnik muistuttaa, että vanhemmat eivät koskaan ole ainoita merkittäviä vaikuttajia kasvavan nuoren ihmisen elämässä, vaikka joskus saatettaisiin niinkin kuvitella. Kirjoittaja kritisoi aikaamme siitä, että verrattuna edellisten sukupolvien ympäristöön nykyiset kasvuympäristöt ovat rajoittuneempia: ”Yhteiskunta arvostaa luovuutta ja uudistamista yhä enemmän, mutta kumma kyllä tarjoamme lapsille yhä vähemmän esteettömiä mahdollisuuksia tutkia.”

Gopnik tuo esiin tuoreen ja syyllisyydestä vapauttavan toteamuksen siitä, että ”hyvä vanhempi luo aikuisen, joka pystyy tekemään omia, jopa turmiollisia valintoja. Turvallinen ja vakaa lapsuus antaa lapsille mahdollisuuden tutkia, kokeilla aivan uudenlaisen elämisen ja olemisen tapoja ja ottaa riskejä. Ja riskit eivät ole riskejä, elleivät ne voi päättyä huonosti. Ellei ole mitään mahdollisuutta, että lapsemme voisivat epäonnistua aikuisina, emme ole onnistuneet vanhempina. Toisaalta hyvänä vanhempana oleminen merkitsee, että lapsilla on tilaisuus onnistua tavoilla, joita emme olisi koskaan voineet ennustaa tai kuvitella.”

Kahdeksan vuorta ja se yhdeksäs

Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Premio Stregan vuonna 2017 voittanut romaani Kahdeksan vuorta on Milanosta kotoisin olevan, myös dokumenttielokuvia tekevän Paolo Cognettin (s. 1978) kuudes teos. Kirja kertoo kahdesta pojasta, Pietrosta ja Brunosta, jotka oppivat tuntemaan toisensa jo lapsena ja joiden ystävyys jatkuu myös aikuisuuteen. Suomennos on Lotta Toivasen.

Pietron perhe on joutunut muuttamaan aikanaan vuorilta Milanoon töiden takia. Kesäisin loma-aikaan perhe kuitenkin aina palaa autioituvaan vuoristokylään. Pietron isä on yksinäinen ja intohimoinen vuorten valloittaja ja velvoittaa myös pojan mukaansa näille vaelluksille, joiden fyysistä rankkuutta keskenkasvuisen pojan on vaikea kestää, äiti taas on sosiaalinen ja lempeä toisista huolehtija.

Bruno on asunut vuoristokylässä aina, ja kun pojat tutustuvat, Bruno opastaa Pietroa löytämään vuoriston yllätykset ja hauskuuden, toisin kuin mistä isä ei aikoinaan juuri puhunut. Poikien elämänpolut eroavat jossain vaiheessa nuoruutta, mutta myöhemmin, heidän aikuistuttuaan, tiet kohtaavat jälleen. Erilaisia elämänvaiheita koettuaan voi kohdata tutun ihmisen uudella tavalla, mutta onko kaikki ennen koettu vielä ennallaan, tuntuu teos kysyvän.

Luonnon ja karujen elinolosuhteiden kuvaus on yksityiskohtaista ja asiantuntevaa, kirjoittaja tuntenee vuoriston kuin omat taskunsa. Voi hyvin kuvitella, että myös kiipeily on tekijälle tuttu laji, niin tarkkoja ovat siihen liittyvät kuvaukset.

Aikuisena Nepalissa asuessaan Pietro saa kuulla erään vanhan miehen näyttävän hänelle buddhalaisuuden mandaloista tutun kuvion ja esittävän vuoriin liittyvän kysymyksen. Vuorten symboliikan ymmärtäminen avaa Pietrolle hänen oman elämänsä ja Brunon elämän merkityksen.

”Me uskomme, että maailman keskustassa on korkea Sumeruvuori. Sumerun ympärillä on kahdeksan vuorta ja kahdeksan merta. Sellainen on meidän maailmamme.” Puhuessaan ukko piirsi ympyrän ulkokehälle jokaisen säteen kohdalle pisteen ja sitten pisteestä pisteeseen pienen aallon. Kahdeksan vuorta ja kahdeksan merta. Lopuksi hän piirsi ympyrän keskipisteen ympärille kruunun, joka kaiketi oli – niin arvelin – Sumerun luminen huippu. Hän katseli hetken lopputulosta arvioivasti ja pudisti sitten päätään, aivan kuin olisi lukuisten piirroskertojen jälkeen päästänyt taitonsa ruostumaan. Hän osoitti kepillä keskipistettä ja sanoi: ”Kysymys kuuluu: kumpi oppii enemmän, se joka kiertää nämä kaikki kahdeksan vuorta, vai se joka nousee Sumerun huipulle?”

Kamelianainen

Alexandre Dumas nuoremman kuuluisin romaani Kamelianainen vuodelta 1848 on liikuttanut sukupolvesta toiseen ihmisiä kautta maailman ja viimeistään Greta Garbon roolityöstä lähtien. Siitä on tehty muunnelmia jos vaikka minkälaisia; näytelmiä, elokuvia ja muita esityksiä, ja yhtenä tuoreimpana niistä Bostonin baletin tuotantona baletti, jonka on suunnitellut ja toteuttanut koreografi Val Caniparoli Frédéric Chopinin herkkään helisevään musiikkiin. Myös Giuseppe Verdin ooppera La Traviata pohjautuu tähän Dumasin teokseen.

Marguerite (Eun-Ji Ha) on ranskalainen kurtisaani, johon nuori Armand (Ilja Bolotov) silmittömästi rakastuu. Marguerite vastaa rakkauteen ja pari muuttaa maalle pois paheiden pesästä, Pariisista. Armandin isä vastustaa nuorten liittoa ja saa lopulta aikaan sen, että Marguerite luopuu Armandista tämän isän vaatimuksesta ja hankkii varakkaamman elättäjän. Nuorten rakkaus ei kuitenkaan kuole erosta huolimatta ja seurauksena on hiljaista ja äänekästä kärsimystä, epätoivoa, raivoa ja mustasukkaisuutta, rakkautta ja suuria tunteita joka lähtöön. Ja ennen kaikkea maallikon silmin katsottuna myös sitä suurta tanssin taikaa; Caniparoli on onnistunut luomaan näyttämölle vaikuttavan ja tunteisiin vetoavan liikekielen. Myös runsaat joukkokohtaukset ovat upeata katsottavaa.

Pianosolisteina esiintyvät Johannes Piirto ja Marko Mustonen, laulusolisteina Anna-Kristiina Kaappola ja Aki Alamikkotervo. Ensi-ilta on 25.08., ja esitys on Suomen Kansallisoopperan ohjelmistossa 10 kertaa tänä syksynä.